Kirkko ja kaupunkiteologia: mielenkiintoisia mahdollisuuksia

Teologian alalla kiinnostus kaupunkien tutkimusta kohtaan on ollut suurinta käytännöllisen teologian alalla, mutta muutkin teologian alat ovat tuottaneet aihepiirin kannalta kiinnostavia avauksia ja tutkimustuloksia. Itse olen tutkinut aihepiiriä varhaiskristillisessä materiaalissa.

Paikallisuus kunniaan

Ensimmäisten vuosisatojen kristityt toimivat monissa aikansa merkittävissä kaupungeissa. Tämä näkyy jo Uuden testamentin sisällysluettelosta, jossa lukija huomaa oitis joukon Rooman imperiumin keskeisiä hallintokaupunkeja. Listaan on syytä lisätä vielä Jerusalem, Aleksandria ja Antiokia. Yksi varhaisimmista kerroksista kristittyjen kaupunkisuhteessa ovat paikalliset marttyyrit.

Varhaisessa kristillisyydessä marttyyreilla oli näkyvä rooli ja usein suuri paikallinen (toisinaan myös laajempi) merkitys. Monet marttyyreista olivat naisia ja heidän merkityksensä on kaupunkiteologian kannalta tutkimuksellisesti kiinnostava. 300-luvulta alkaen marttyyrien merkitys kuitenkin muuttuu kuuluisien askeettien ja kaupunkipiispojen noustessa näkyviksi kirkollisiksi hahmoiksi.

Käsite ”kaupunkiteologia” ei toki esiinny varhaiskristillisessä lähdeaineistossa, mutta muinaiset kristityt keskustelivat paljon kaupunkitilasta sekä sen suhteesta omaan yhteisöönsä ja vakaumukseensa. Paikallisuuden korostaminen on olennaista esimerkiksi apologeettiselle kirjallisuudelle. Niin Tertullianus, Cyprianus kuin tuntemattoman tekijän Kirje Diognetoksellekin painottavat sitä, miten hyviä kansalaisia kristityt ovat ja miten he ovat kotikaupungeilleen hyödyksi. Usein on kuitenkin hankalaa sanoa, millaista ahdinkoa nämä yhteisöt tarkalleen ovat kaupungissaan kokeneet.

Pidän myös askeettista kirjallisuutta aihepiirin kannalta kiinnostavana. Kuuluisat kilvoittelijat ja pyhimykset linkittyvät usein monin tavoin kotikaupunkinsa vaiheisiin, spiritualiteettiin ja elämään. Vanhan viisauden mukaan pyhien merkitys avautuu juuri heidän kotipaikoistaan käsin. Hengellisellä elämällä on aina juurensa, näin myös urbaanissa kontekstissa.

Monet meille tutuista varhaisen kirkon hahmoista todistivat suurta julkisen tilan muutosta omana aikanaan. Eusebios Kesarealainen raportoi 300-luvun ensimmäisellä puoliskolla myönteiseen sävyyn Konstantinus Suuren ja hänen äitinsä Helenan rakennushankkeista. Keisarilliset rakennushankkeet Roomassa, Konstantinopolissa ja Jerusalemissa muuttivat ratkaisevasti kristittyjen suhteen julkiseen tilaan. Liike siirtyi laitakaupungeilta paraatipaikoille.

Historia ei kulkenut suoraviivaisesti. Esimerkiksi Clemens Aleksandrialainen toimi toisen vuosisadan lopulla Aleksandriassa ja hänen oppilaisiinsa näyttää kuuluneen runsaasti väkeä myös kaupungin eliitistä. Clemens joutui kuitenkin lähtemään kaupungistaan ja lienee saanut surmansa 200-luvun alkupuolella Septimius Severuksen vainoissa. Emme aina tule ajatelleeksi, miten kipeältä oman kaupungin jättäminen on saattanut muinaisista kristityistä tuntua.

Aleksandrian kaupunki vaikutti syvästi Clemensin opetuksiin ja kaupunkitila näyttää jäsentäneen hänen opetuksiaan hyvin kokonaisvaltaisesti. Samaa voidaan sanoa myös Jerusalemin piispa Kyrilloksesta, joka 300-luvulla hyödynsi taitavasti opetuksessaan Pyhän maan pelastushistoriallisia paikkoja niin pedagogisesti kuin teologisestikin. Samoin Augustinus oli teoksessaan De civitate dei tarttunut mitä ajankohtaisimpaan aiheeseen.

Augustinus saneli massiivista poliittista historiaa käsittelevää teostaan vandaalien piirittäessä hänen piispankaupunkiaan. Augustinus ehti kuolla 28. elokuuta vuonna 430 ennen kuin Gaiserikin joukot valtasivat Hippo Regiuksen. Ne, jotka pitävät hänen teologiaansa norsunluutornissa laadittuna teoreettisten mahdollisuuksien pohdintana, erehtyvät.

Suuret teologit ovat aina hengittäneet kotiseutunsa ilmaa, olleet kiinni sen kaduissa, maaperässä ja elämässä. Jos he eivät olisi olleet relevantteja omana aikanaan, heistä moni tuskin olisi jäänyt historiaan.

Kaupunki teologian kontekstina

Historiallisten äänien kuuleminen avaa mielenkiintoisia näkymiä myös oman aikamme uskonnollisuuteen ja erityisesti kristillisten yhteisöjen näkymiseen julkisessa tilassa. Millaisia kristillisiä verkostoja ja julkisia tiloja nykykaupungeissa on? Miten kotikunnan tai -kaupungin kysymykset näkyvät paikkakunnan hengessä? Entä hengellisyydessä?

Kaupunkiteologia voi antaa välineitä niin historiallisten kehityskulkujen kuin nykyajankin ymmärtämiseen. Kirkko ja seurakunnat tuntevat alueensa, sen historian, ongelmat, vahvuudet ja ihmiset hyvin. Niiden kannattaa viestinnässään pitää rohkeasti esillä tätä osaamisaluettaan ja jatkuvasti syventää ymmärrystään toimintaympäristöstään.

Kirjallisuutta

Day, Juliette, Raimo Hakola, Maijastina Kahlos & Ulla Tervahauta, toim. (2016). Spaces in Late Antiquity: Cultural, Theological and Archaeological Perspectives. Abingdon, Oxon; Routledge, Taylor & Francis Group.

Ebner, Martin (2021). Das frühe Christentum und die Stadt: Methodisch-hermeneutische Grundsatzfragen und exemplarische Analysen. Early Christian Encounters with Town and Countryside: Essays on the Urban and Rural Worlds of Early Christianity. Toim. Markus Tivald & Jürgen Zangenberg. Gottingen: Vandenhoeck & Ruprecht, 63–110.

Grönlund & Härkönen (2020). Uskonto kaupungissa – empiirisen tutkimuksen lähestymistapoja. Uskonto ajassa ja tilassa. Toim. Suvi-Maria Saarelainen & Joona Salminen. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 93–109.

Salminen, Joona (2023). Vapauteen tyyntyminen Clemens Aleksandrialaisella. Kohti vapautta: varhaiskristillisiä tulkintoja vapaudesta, unista ja maailmankuvasta. Toim. Anni Maria Laato. Helsinki: Suomen Patristinen Seura, 159–170.

Tabbernee, William, toim. (2014). Early Christianity in Contexts: An Exploration Across Cultures and Continents. Grand Rapids, Michigan: Baker Academic.

Kirjoittaja

Joona Salminen
Kirkkohistorian yliopistonlehtori, TT, Itä-Suomen yliopisto

Kirkon tutkimus

“Menkää ja tehkää” Vapaaehtoistoiminnan kehittämistyöryhmän loppuraportti

Vapaaehtoistoimintaan liittyen useat asiat ovat olleet kirkossa esillä jo pitkään. Monet jo aikaisemmin esitetyt asiat ovat olleet helposti toteutettavissa, mutta edelleen vapaaehtoistoiminta vaatii huomiota. Vapaaehtoistoiminnan kysymyksiä on käsitelty kirkkohallituksen julkaisuissa ”Enemmän kuin työmuoto – vapaaehtoistoiminta kirkossa” (2006) sekä vapaaehtoistoiminnan linjaukset ”Jokainen on osallinen” (2015) ja ”Tasavertaisina ja osallisina” (2018). Lisäksi kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitean mietintö (2016) sisältää paljon aineistoa vapaaehtoistoiminnasta.
Kirkkohallituksen virastokollegio asetti syksyllä 2022 Kirkon vapaaehtoistoiminnan kehittämistyöryhmän vuosille 2023–2024 vapaaehtoistoiminnan työryhmän, joka jatkoi vuodesta 2021 alkaen toimineen työryhmän työskentelyä.

Työryhmään kuuluivat:
Hannu Harri, kehitysjohtaja, Kirkkopalvelut, puheenjohtaja
Irene Nummela, asiantuntija, kirkkohallitus, yhteyshenkilö
Hannu Paavola, rovasti, eläkeläinen
Anne Porthén, toiminnanjohtaja, Kansalaisareena
Marita Salo, toiminnanjohtaja, rehtori, Opintokeskus Sivis
Helmi Salonen, vapaaehtoinen, opiskelija (1.12.2023 saakka)
Hannele Siltala, ympäristöasiantuntija, projektikoordinaattori, Raision seurakunta
Maria Sten, asiantuntija, Kirkkohallitus, Ruotsinkielinen aikuistyö ja kulttuuri
Riku Suokas, diakonia- ja sairaalasielunhoidon vs. johtaja, Lahden seurakuntayhtymä
Teija Tuukkanen, asiantuntija, kirkkohallitus
Tuomo Törmänen, kirkkoherra, Taivalkosken seurakunta

Toimeksiannon mukaan työryhmän tehtävänä on ollut:


1. Edistää, tukea ja syventää seurakuntien vapaaehtoistoimintaa ja seurakuntalaisten osallisuutta seurakunnan elämään ja työhön

  • tarjoamalla tukea kirkossa vapaaehtoisten kanssa työtä tekeville,
  • vahvistamalla seurakuntalaisuuden arvostusta ja uudistaa toimintakulttuuria kirkossa erityisesti omatoimisen vapaaehtoistoiminnan avulla,
  • tekemällä kirkkohallitukselle esityksiä kehittämishankkeista,
  • edistämällä vapaaehtoistoiminnan verkostojen ja tiimien syntymistä seurakunnissa,
  • edistämällä vapaaehtoistoiminnan toimintamallien leviämistä ja seurakuntalaisten osallisuutta kirkossa,
  • tekemällä esityksiä vapaaehtoistoiminnan koulutuksista sekä
  • järjestämällä webinaareja ja muita tapaamisia vapaaehtoistoimintaa koordinoiville työntekijöille ja vapaaehtoisille/seurakuntalaisille ajankohtaisista aiheista.

2. Koota ja jakaa tarvittavaa materiaalia ja tietoa.
3. Edistää verkostoitumista muiden toimijoiden ja yhteistyökumppaneiden välillä.
4.Selkeyttää vapaaehtoisuuden terminologiaa ja teologiaa.


Työryhmä perehtyi vapaaehtoistoiminnan haasteisiin ja mahdollisuuksiin kirkossa, erityisesti seurakunnissa, mutta myös kirkollisissa järjestöissä. Lisäksi työryhmä kävi läpi kirkon vapaaehtoistoiminnan tilastoja ja arvioi niiden kehittämistarpeita. Työryhmä osallistui myös vapaaehtoistoiminnasta järjestettyjen webinaarien ja Kirkon juhlien 2024 yhteydessä toteutettavan tilaisuuden ideointiin ja valmisteluun. Vapaaehtoistoiminnan teemoihin liittyviä webinaareja järjestettiin vuosien 2023–2024 aikana viisi.

Useissa seurakunnissa vapaaehtoistoiminta koetaan seurakunnan ydintehtäviin kuuluvaksi toiminnaksi. Toiminnan kehittämiseen on kuitenkin edelleen syytä kiinnittää huomiota. Työryhmän työskentelyssä nousi esille erityisesti seurakuntien toimintakulttuuriin liittyvät kysymykset sekä vapaaehtoisuuden ja seurakuntalaisuuden käsitteiden täsmentämisen tarve. Käydyissä keskusteluissa tärkeäksi kehittämiskohteeksi koettiin omatoiminen vapaaehtoistoiminta.

Vapaaehtoistoiminta on yhteinen matka


Kirkon vapaaehtoistoiminta kokoaa yhteen seurakuntalaisia ja tarjoaa heille mahdollisuuden osallisuuteen seurakunnan ja kirkollisten järjestöjen yhteydessä. Vapaaehtoisuus on osallistumista yhteisön toimintaan ja se sekä ilmentää että vahvistaa sitoutumista yhteisöön.

Perinteisesti vapaaehtoisia seurakunnassa on kutsuttu niihin työntekijöiden organisoimiin tehtäviin, joihin seurakunta on tarvinnut tekijöitä. Seurakuntalaisten roolia myös omatoimisessa vapaaehtoistoiminnassa on lisättävä ja tuettava; kannustamalla ja mahdollistamalla heidän aloitteestaan ja heidän tarpeisiinsa vastaava vapaaehtoistoiminta. Resurssien vähetessä kirkon työntekijöiden rooli muuttuu yhä enemmän tekijästä tukijaksi.

Vapaaehtoistoiminta ansaitsee arvostusta ei vain tekemisen ja toiminnan vaikuttavuuden kautta, vaan myös yhtenä keskeisenä seurakuntaelämän toteutumisen tapana. Kysymys on asenteista ja arvoista, joiden avulla vapaaehtoistoiminnan merkitys ymmärretään nykyistä paremmin.

Kirkon vapaaehtoistoimintaa on kehitettävä seurakuntalähtöisesti. On luotava ja ylläpidettävä vapaaehtoistoimintaa tukevia verkostoja, joissa ideoidaan, kokeillaan ja välitetään vapaaehtoistoimintaan liittyviä hyviä käytäntöjä. On luotava rakenteita, varattava työntekijöiden työaikaa ja kuultava seurakuntalaisten toiveita vapaaehtoistoiminnan kehittämiseksi. Kaikkea tätä varten kirkkohallituksessa tarvitaan pysyväisluonteinen seuranta. Seurakunnissa kaikkea vapaaehtoistoimintaa tulee rohkaista ja mahdollistaa.

Seurakunnan työtekijöiden osaamista on vahvistettava. Kirkon työntekijöiden koulutuksissa vapaaehtoistoimintaan liittyviä sisältöjä on lisättävä. On tunnettava vapaaehtoisen polkuun liittyvät vaiheet sekä niissä tarvittava osaaminen ja tuki; lähtien vapaaehtoisten rekrytoinnista, perehdytyksestä ja toiminnanohjauksesta sekä jatkuen vapaaehtoisten hyvinvointiin, merkityksellisyyden kokemukseen ja sitoutumiseen. Omatoiminen vapaaehtoistyö edellyttää työntekijöiden asenteen ja roolin uudistumista.

Kirkon vapaaehtoistoiminta on seurakuntalaisten sekä seurakunnan ja kirkollisten järjestöjen yhteistä matkakumppanuutta, jonka avulla voidaan edistää kirkon strategiaa ja seurakunnan tehtävää ja vastata yhteisöllisyyden, yhteyden ja ykseyden tarpeisiin.

Seurakuntalaisten omatoimisuus – vapaaehtoistoiminnan tulevaisuuden mahdollisuus


Seurakunnan toiminnassa ovi on auki kaikille vapaaehtoisille ja seurakuntalaisille. Seurakuntalaisten omatoimisuus on vapaaehtoisuutta suurempi kysymys. Tässä asiassa työryhmä tukeutuu vuodelta 2016 olevaan kirkolliskokouksen tulevaisuuskomiten mietintöön, jossa puhutaan paljon liiallisesta työntekijäkeskeisyydestä ja -riippuvuudesta sekä seurakunnan toimintakulttuurin muutoksen tarpeesta. Ei riitä se, että seurakunnissa pyritään järjestämään seurakuntalaisille sopivaa toimintaa, vaan seurakuntalaisilla tulee olla myös mahdollisuus toimia oma-aloitteisesti seurakunnassa ja sen tiloissa, kunhan toiminta sopii seurakunnan luonteeseen ja tehtäviin.
Tämä on sitä tärkeämpää, kun ajatellaan seurakuntien talousmahdollisuuksien pienenemistä esimerkiksi henkilöstön palkkauksen osalta. Samalla työryhmä näkee, että seurakuntalaisten roolin muutos edellyttää seurakunnan työntekijöiltä uuden roolin vahvistamista; he eivät olisi enää ensisijaisesti tehtäväalueensa työn toteuttajia vaan sen suunnittelijoita, koordinoijia ja resurssien järjestäjiä sekä seurakuntalaisten rohkaisijoita, varustajia, ohjaajia ja mahdollistajia.

Erityisesti siellä missä seurakunnan henkilöresursseja joudutaan vähentämään, on siirryttävä koko seurakuntatoiminnan uudelleen arvioimiseen. Perinteisen vapaaehtoistoiminnan kehittäminen ei välttämättä riitä, vaan sen rinnalla lähtökohdaksi tulee asettaa seurakuntalaisuus. Tulee siirtyä kohti seurakuntalaisten omatoimisuutta tai oma-aloitteellisuutta.

Kun perinteinen vapaaehtoistoiminta edellyttää työntekijän panosta esim. toiminnan järjestämisessä, rekrytoimisessa, kouluttamisessa ym., omatoimisuus tarvitsee vain tilan antamista, valtuuttamista ja luottamusta sekä “pelisäännöistä” sopimista. Työntekijän roolina on organisoinnin sijasta olla rohkaisijana, innostajana ja varustajana. Efesolaiskirjeen 4. luvussa työntekijän tehtävänä on ”varustaa kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen.” (Ef. 4:12).

Omatoimisuudessa seurakuntalaisesta tulee seurakunnan voimavara. Hän ei ole työntekijän lisäresurssi, vaan työntekijän kanssa tasa-arvoinen ja tärkeä toimija ja työtoveri. Kysymys on vapaaehtoistyötä suuremmasta asiasta, seurakunnan olemuksesta ja kristityn kutsumuksesta. ”Te olette Kristuksen ruumis ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen” (1.Kor.12:27).

Seurakuntalaislähtöisyys tarkoittaa seurakunnan toimintakulttuurin muuttumista työntekijäkeskeisyydestä seurakuntalaiskeskeisyyden suuntaan. Seurakunnan toimintakulttuurin kehittymistä tuetaan niin, että seurakuntalaiset saavat enemmän tilaa toimia ja kantaa vastuuta. Samalla kun työntekijöillä säilyy vastuullinen asema toiminnan kokonaisuudesta ja asianmukaisuudesta, seurakunnan toiminta Jumalan rakennustyömaana tarvitsee kaikkia rakentajia. Tämä edellyttää asennemuutosta siinä, miten työntekijän ja seurakuntalaisen suhde nähdään. Ensisijaista on keskinäisen luottamuksen rakentaminen. ”Te olette Jumalan viljelysmaa, Jumalan rakennus, te olette Jumalan temppeli ja Kristuksen ruumis” (1.Kor.3:9, 3:16, 12:27).

Omatoimisuuteen rohkaiseminen on erityisen tärkeää siellä missä työntekijäresurssit pienenevät. Toisaalta sitä suositellaan vahvistettavaksi kaikissa olosuhteissa ja perinteisen organisoidun vapaaehtoistoiminnan rinnalla, koska siinä lähestytään seurakunnan olemukseen kuuluvaa yhteisöllisyyttä ja osallisuutta kaikessa toiminnassa. Tämä tarkoittaa sitä, että myös seurakuntalainen voi organisoida ja toimia vastuuhenkilönä.

Työryhmä on työstänyt omatoimisen vapaaehtoistoiminnan Unelmien vapaaehtoistoiminta -työpajamallin (liite 1) erityisesti nuorille. Toimintamalli esiteltiin Kirkon juhlat -tapahtuman yhteydessä järjestetyssä Vapaaehtoistoiminta neXT level -tilaisuudessa perjantaina 17.5.2024 Tampereen tuomiokirkossa.

Vapaaehtoisuuden terminologiasta


Vapaaehtoistoiminta tarkoittaa toimintaa, johon osallistutaan vapaaehtoisesti, joka tapahtuu toimijan vapaa-ajalla ja palkatta.
Organisoitu vapaaehtoistoiminta tarkoittaa seurakunnan työntekijöiden seurakuntalaisille järjestämää toimintaa seurakunnan eri tehtäväalueilla.
Seurakuntalaisten omatoiminen vapaaehtoistoiminta on sitä, jossa seurakuntalaiset itse suunnittelevat ja toteuttavat seurakunnan tehtäviin kuuluvia asioita.
Luottamushenkilötoiminta on sellaista, jossa seurakuntalaiset vapaaehtoisesti osallistuvat seurakunnan päätöksentekoon.

Puhutaanko vapaaehtoisesta vai seurakuntalaisesta?


Vapaaehtoinen on yleisesti käytetty termi vapaaehtoistoimintaan osallistujasta. Myös seurakuntaan kuulumaton voi osallistua ja toimia seurakunnan vapaaehtoisena.
Seurakuntalainen on seurakunnan jäsen. Seurakunta on jäsentensä muodostama yhteisö. Siksi seurakuntalaisuuden luonteeseen kuuluu osallistuminen sekä kutsumus ja oikeus toimia seurakunnassa. Erityisesti silloin, kun puhutaan seurakuntalaisten omatoimisesta vapaaehtoistoiminnasta, on luontevaa puhua seurakuntalaisesta.

Aloitteet ja suositukset kirkon vapaaehtoistoiminnan kehittämiseksi


Aloitteet Kirkkohallitukselle


1.Kirkkohallitus asettaa pysyväisluontoisen seurantaryhmän, jonka tehtävänä on seurata, tukea ja rohkaista seurakuntia kehittämään omaa vapaaehtoistoimintaansa
niin että se tukee laaja-alaisesti seurakunnan tehtävän toteutumista. Työryhmässä on tärkeää olla vahva seurakuntien edustus.
2. Kirkkohallitus varmistaa sen, että kirkon henkilöstökoulutus ja johtaminen edistävät seurakuntien toimintakulttuurin muutosta niin, että vapaaehtoisuus ja seurakuntalaisten omatoimisuus vahvistuvat.

Suositukset seurakunnille


1.Vapaaehtoistoiminta on arvokasta kirkon perustehtävän toteutumisen ja toimintakulttuurin muutoksen näkökulmista. Arvostus on tehtävä näkyväksi kaikessa seurakunnan toiminnassa, omatoimisen vapaaehtoistoiminnan vahvistumisessa ja vapaaehtoisten hyvinvoinnista huolehtimisessa.
2. Vapaaehtoiset otetaan mukaan seurakunnan toiminnan suunnitteluun, päätöksentekoon ja viestintään ja toteutukseen.
3.Vapaaehtoistoiminnan mahdollistamiseen ja tukemiseen on varattava riittävä osaaminen ja voimavarat.

Suositukset Kirkkohallitukselle sekä hiippakunnille

  1. Vapaaehtoistoiminta sisällytetään kirkon järjestämiin henkilöstökoulutuksiin ja työntekijöiden toimenkuviin teemana, joka liittyy kaikkeen seurakuntien toimintaan. Erityisesti johtamiskoulutukseen on kiinnitettävä huomiota. Johtamiskoulutuksessa on kaksi näkökulmaa:
    • 1) Vapaaehtoisten johtamisen koulutus on tarpeellista sekä työntekijöille että vastuutehtävissä oleville vapaaehtoisille erityisesti omaehtoisen vapaaehtoistoiminnan mahdollistamiseksi.
    • 2) Vapaaehtoisuus strategisessa johtamisessa, missä korostuvat vapaaehtoistoiminnalle annettava arvostus ja merkitys seurakunnassa sekä vapaaehtoistoiminnan tukemiseen kohdennetut resurssit.
  2. Vapaaehtoisille järjestetään koulutusta vapaaehtoistoiminnan keskeisissä toiminnoissa ja tuotetaan mallinnetut koulutuspohjat niihin toimintamuotoihin, missä niitä ei vielä ole olemassa. Lisäksi omatoimisesta vapaaehtoistoiminnasta tuotetaan yhteinen koulutuspohja. Koulutuksista osa kannattaa tuottaa suoraan verkkokoulutuksiksi, jolloin ideat ja toteutukset omaehtoisesta vapaaehtoistoiminnasta leviäisivät. Oppilaitos- ja opintokeskusyhteistyötä kannattaa lisätä niin että koulutus voi oppilaitoksen järjestämänä olla myös opintopisteytetty ja tuottaa merkinnän opintopolkuun, mistä on hyötyä erityisesti nuorille.
  3. Kirkkohallituksen toivotaan kehittävän edelleen vapaaehtoistoiminnan tilastojen kokoamista ja hyödyntämistä. On tärkeää ymmärtää kirkon vapaaehtoistoiminnan monimuotoisuus sekä seurata ja ennakoida toimintakulttuurissa tapahtuvia muutoksia. On hyvä tiedostaa myös se, että osa kirkon vapaaehtoistoiminnasta toteutuu kirkollisten järjestöjen yhteydessä.
  4. Kirkkohallitukselle esitetään, että vapaaehtoistoiminnan tunnusluvut käydään läpi ja niiden merkitystä kirkon toimintaan arvioidaan vuosittain kaikissa niissä työryhmissä sekä mahdollisimman korkeissa toimielimissä, missä on edes jonkinlainen liittymäpinta vapaaehtoistoimintaan.
  5. Kirkon viestinnän toivotaan ottavan työn alle vapaaehtoistoimintaan liittyvän kuvamateriaalin kokoamisen ja tarjoamisen seurakuntien ja kirkollisten järjestöjen käyttöön.
  6. Hiippakuntien toivotaan edistävän, seuraavan ja arvioivan sitä, miten omaehtoiseen vapaaehtoistoimintaan liittyvä toimintakulttuuri seurakunnissa toteutuu. Tässä työvälineenä kannattaa käyttää Unelmien vapaaehtoistoiminta -työpajamallia, jonka avulla voidaan käynnistää uutta ja erityisesti omaehtoista vapaaehtoistoimintaa seurakunnissa tyyliin ”aloita tästä ja järjestä työpaja”. Yksi mittari on seurata vuosittain sitä, miten moni seurakunnista on järjestänyt työpajoja. Tavoitteena pitäisi olla se, että vuoteen 2030 mennessä kaikissa seurakunnissa näkyy vapaaehtoistoiminnan vahvistuminen ja vilkastuminen.

Diakoniavapaaehtoistoiminta

Uskontososiologian konferenssissa ravisteltiin uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnallista roolia

Totuus- ja sovintoprosessit haastavat myös tutkimusta muutokseen

Konferenssi käynnistyi luennolla alkuperäiskansojen kanssa toteutettavista sovintoprosesseista. Nämä prosessit haastavat samalla myös tutkimuksen tekemisen metodologiaa, minkä professori Torjer Andreas Olsen Norjan Arktisesta yliopistosta luennossaan osoitti. Totuus- ja sovintoprosesseja on käynnistetty monissa eri maissa alkuperäiskansoihin kohdistuneiden vääryyksien käsittelemiseksi. Esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa työtä tehdään saamelaisten kanssa, Norjassa saamelaisten lisäksi myös suomensukuisten kveenien kanssa ja Tanskassa puolestaan Grönlannin inuiittien kanssa.

Olsen kysyi esityksessään, miten sovintoprosessi muuttaa tutkimuksen tekemisen prosesseja. Tutkimuksen roolin pohdinta tässä kontekstissa ei ole yhdentekevää, koska alkuperäiskansojen kolonisaation ja assimilaation historiassa on tieteellisen tutkimuksen varjolla tehty paljon vahinkoa. Sillä oikeutettiin usein alkuperäiskansojen toiseuttaminen ja marginalisointi, joka todentui eri instituutioissa, kuten kouluissa, terveydenhuollossa ja kirkoissa. Näin ollen myös tutkimuksesta itsestään on purettava kolonisaation asetelmat ja annettava toimijuus alkuperäiskansoille. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi koulutusta ja pedagogiikkaa, joka perustuu alkuperäiskansojen tuottamalle tiedolle. Tutkimusprosesseissa olennaista on noudattaa periaatetta ”ei mitään meistä ilman meitä” ja varmistaa esimerkiksi alkuperäiskansojen tutkimuksessa heidän osallistumisensa jo sen suunnitteluvaiheessa. Omistajuus ja pääsy tutkimusaineistoihin kuuluvat niin ikään kirjattuihin tavoitteisiin.

Olsen kysyi myös, ovatko totuus ja sovinto uskonnollisia käsitteitä. Ainakin uskonnolliset yhteisöt voivat luontevasti soveltaa oppiaan totuus- ja sovintoprosessin tueksi. Suomessa esimerkiksi evankelis-luterilainen kirkko on viime vuosikymmeninä tarkastellut kriittisesti historiaa, pyytänyt anteeksi saamelaisille tehtyjä vääryyksiä ja toteuttanut myös virsikirjojen ja Raamatun saamenkielisiä käännöksiä. Uusimpana avauksena on kirkon ja saamelaisten totuus- ja sovintoprosessi, joka aloitettiin vuonna 2022.

Miten uskonnolliset yhteisöt vastaavat yhteiskunnallisiin haasteisiin?

Yhtenä toistuvana teemana konferenssissa nousi esiin kirkkojen ja muiden uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnallisen roolin vahvistuminen. Saksan katolista ja evankelista kirkkoa tutkinut Miriam Zimmer Bochumin yliopistosta osoitti esityksessään, että kirkkojen perinteinen rooli saksalaisessa yhteiskunnassa uskonnon pääedustajina ja moraalisina auktoriteetteina on murtunut. Kirkoilta odotetaan erityisesti konkreettista auttamista arjen tilanteissa sekä kannanottoja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kirkkojen poliittiselle ja yhteiskunnalliselle aktiivisuudelle osoittivat kyselyn perusteella tukea niin kirkkojen aktiiviset jäsenet kuin myös uskonnottomat saksalaiset.

Vielä laajemmin uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnalliseen vastuuseen johdatti Baselin yliopiston professori Jens Köhrsenin luento uskontojen roolista ilmastonmuutokseen ja muihin ympäristöhaasteisiin vastaamisessa. Hän toi luennossaan esiin ympäristötyön haasteellisuuden uskontojen kontekstissa. Esimerkiksi Sveitsissä uskonnollisille yhteisöille tehty kysely osoitti, että reilu kolmannes niistä piti ympäristötietoisuuden edistämistä tärkeänä toiminnassaan. Reformoiduista seurakunnista näin vastasi yli puolet ja katolisistakin lähes puolet, mutta evankelikaalisista seurakunnista ja islamilaisista yhteisöistä vain neljännes. Uskontojen ympäristöasenteissa erottuukin kolme ulottuvuutta: greening, non-greening ja un-greening, jotka kääntäisin vapaasti vaikkapa ”vihertävät”, ”välinpitämättömät” ja ”vastustajat”. Vihertävät asenteet korostuvat varsinkin uskonnollisten johtajien ja katto-organisaatioiden lausunnoissa, mutta usein voi olla, että ne eivät siirry paikallistasolle ja jäsenistöön. Se näkyy välinpitämättömyytenä. Suorasta vastustamisesta toimivat esimerkkinä esimerkiksi Yhdysvaltain evankelikaalien puhe ympäristötietoisuudesta ”vääränä evankeliumina”. Tällaisen taustalla voi vaikuttaa esimerkiksi kristillisen oikeiston ja öljyntuottajien välinen yhteistyö.

Uskonnollisilla yhteisöillä voi olla mittavasti resursseja ilmastonmuutostyöhön, jos niitä halutaan käyttää. Materiaalisina resursseina ovat esimerkiksi rakennukset ja maanomistus, poliittisina resursseina julkinen näkyvyys ja verkostot sekä kulttuurisina resursseina vaikutusmahdollisuudet arvoihin ja maailmankatsomukseen. Köhrsen esitti luentonsa yhtenä lopputulemana, että uskonnoilla olisi huomattavasti enemmän potentiaalia vastata ympäristöongelmiin kuin mitä ne nyt tekevät. Tämä tarkoittaa sekä konkreettisten ympäristötoimien tekemistä että ympäristötietoisuuden edistämistä.

Kirjoittaja

Veli-Matti Salminen

Tutkija, Kirkon tutkimus ja koulutus

Kirkon tutkimus

Monitieteinen tutkijajoukko uskonnollisen nationalismin ja oikeistopopulismin äärellä

Denver, Colorado, marraskuu 2022

Osallistun American Academy of Religion -järjestön vuosittaisessa konferenssissa kirjapaneeliin, jonka aiheena on samana vuonna julkaistu, amerikkalaisten uskontososiologien Philip Gorskin ja Samuel Perryn kirjoittama teos “The Flag and the Cross”. Kirja esittelee valkoista kristillistä nationalismia ilmiönä Yhdysvaltojen kontekstissa. Aihe on noussut erittäin kuumaksi teemaksi uskonnontutkimuksen kentällä, yleisesti Trumpin presidenttikauden mutta ennen kaikkea tammikuun 2021 Capitolin valtauksen jälkeen. Gorskin ja Perryn kirjan keskeinen teesi on, että valkoinen kristillinen nationalismi rakentuu kolmen ideaalin varaan: vapaus (freedom), väkivalta (violence) ja järjestys (order). Tarinan muodossa kirjoittajat muotoilevat tämän sukupuolittuneen ajatusmallin näin: valkoiset miehet harjoittavat (oikeutettua) väkivaltaa puolustaakseen (omaa) vapauttaan ja ylläpitääkseen järjestystä, jossa he ovat ylempänä kuin muita sukupuolia tai rotuja edustavat ihmiset.

Kun tulee yleisökysymysten aika, apulaisprofessori Sarah Riccardi-Swartz ylistää kirjan ansioita, mutta kertoo toivoneensa, että kirja olisi sisältänyt enemmän apuvälineitä aktivismiin demokratian puolesta ja nationalismia vastaan. Kommentti linkittyy trendiin, joka on ollut viime vuosina nähtävissä yhdysvaltalaisessa tutkimuskirjallisuudessa, ainakin uskonnon ja yhteiskunnallisten kysymysten kohdalla. Jos tutkimus käsittelee ajankohtaista aihetta, kirjan odotetaan suoraan kertovan, miten siinä esiteltyä tutkimusta voi hyödyntää yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.

Amsterdam, elokuu 2024

Jonkinlaisena jälkijättöisenä vastauksena tuohon kahden vuoden takaiseen kommenttiin Philip Gorski on mukana järjestämässä kymmenpäiväistä kesäkoulua ja työpajaa Amsterdamissa otsikolla “Religion, the radical right, and how to respond: analyzing for alternatives”. Järjestäjänä toimii Netherlands Institute for Advanced Study in the Humanities and Social Sciences (NIAS), jossa Gorski työskentelee tämän vuoden ajan sapattivapaallaan Yalen yliopistosta. Kokoontumisen tavoitteena on etukäteen lähetetyn lukemiston pohjalta keskustella ja oppia lisää oikeistopopulismista ja uskonnollisesta nationalismista sekä pohtia tapoja, joilla tutkijat voisivat pyrkiä työskentelemään niiden luomia uhkia vastaan eri maissa.

Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikkö mahdollisti matka-apurahallaan osallistumiseni tähän tapahtumaan. Väitöskirjatutkimukseni käsittelee amerikkalaisten juutalaisten näkemyksiä kulttuurisodista Obaman presidenttikauden aikana. Vaikka uskonnollinen oikeisto ja nationalismi nousivat pinnalle vahvemmin vasta Trumpin kauden aikana, ajattelin jo etukäteen, että teemassa on selkeitä yhtymäkohtia omaan tutkimukseeni.  Kesäkoulun lukemistot ja keskustelut vahvistivat tätä mielikuvaani viikon mittaan.

Tapahtuman osallistujajoukko oli aidosti kansainvälinen, kun paikalla oli tutkijoita muun muassa Italiasta, Hollannista, Brasiliasta, Yhdysvalloista, Intiasta, Pakistanista ja Iso-Britanniasta. Myös Helsingin yliopistolla oli kesäkoulussa vahva edustus. Minun lisäkseni mukana oli kollegani kirkkohistorian osastolta, väitöskirjatutkija Miro Leporanta, jonka tutkimus keskittyy Serbian ortodoksisen kirkon rooliin Serbian ja Kosovon välisessä kiistassa. Hänen lisäkseen työpajassa olivat puhumassa käytännöllisen teologian osastolla työskentelevä akatemiatutkija Didem Unay Abaday, jonka tutkimus käsittelee Turkkia, sekä Suomessa tutkijavierailulla vastikään käynyt Marietta van der Tol. Puhujajoukko oli muutenkin tasokas. Gorski on aihepiirinsä merkittävimpiä tutkijoita, ja NIAS:n johtaja Jan Willem Duyvendak on ilmeisen tunnettu keskieurooppalaisessa akateemisessa maailmassa.

Kesäkoulussa käsiteltiin uskontoa, radikaalioikeistoa, populismia ja (uskonnollista) nationalismia eri maissa ja konteksteissa, muun muassa Sri Lankassa, Serbiassa, Brasiliassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Varsin pian kävi kuitenkin selväksi, että lähestymistapa oli ensisijaisesti yhteiskuntatieteellinen eikä uskonnontutkimuksellinen. Helsingin edustuksen lisäksi noin 15-henkisessä osallistujajoukossa oli laskujeni mukaan vain kaksi tai kolme muuta, jotka olivat opiskelleet teologiaa tai uskonnontutkimusta. Painotus näkyi sekä kesäkoulun lukemistossa että sen pohjalta käydyissä keskusteluissa, jotka olivat merkittävästi teoriaorientoituneempia kuin mihin olin omalla alallani tottunut. Tuntui, että ryhmällä oli haasteita edetä niistä kohti konkreettisempia kysymyksiä.

Tärkeimmät ja hyödyllisimmät teoreettiset pohdinnat liittyivät uskonnollisen nationalismin määrittelyyn sekä tunteiden rooliin. Philip Gorski näkee uskonnollisessa nationalismissa neljä toistuvaa elementtiä: karismaattinen johtaja, vereen liittyvät kielikuvat tai “troopit”, apokalyptiset narratiivit sekä narratiivi vainottuna tai uhrina olemisesta. Keskustelussa kollegani Miro Leporanta ehdotti viidenneksi elementiksi haikailua menneeseen, “parempaan” aikaan, eli käytännössä nostalgiaa. Gorskin parhaiten tuntemasta viitekehyksestä eli Yhdysvalloista on helppo nähdä tämän määritelmän yhtymäkohdat Trumpiin, “Make America Great Again” -ajatteluun ja syytöksiin “noitavainoista”.

Jos taas ajatellaan populismia ja sen toimintamalleja, keskiössä on kolme tärkeää elementtiä: tunteet, narratiivi ja “toinen” (other), eli joku toiseutettu taho, jota vastaan rakennetaan “me vastaan muut” -asetelma. Tunteista keskeisimpänä puhuttiin pelon tunteen synnyttämisestä ja ylläpitämisestä populistisena poliittisen retoriikan välineenä. Toisaalta Gorski nosti esiin, miten aihetta tutkiessa saattaa jäädä huomaamatta se rakkauden ja nähdyksi tulemisen tunne, joka voi syntyä myös populistisen oikeiston piirissä silloin, kun “meidän” yhtenäisyys kasvaa asetelmassa toiseutettuja “muita” vastaan.

Monen teoriapainotteisen päivän jälkeen kesäkoulun järjestäjistä tutkija Timothy Stacey ja apulaisprofessori Molly Farneth pyrkivät hivuttamaan keskustelua kohti käytäntöä ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Heidän visionaan vaikutti olevan löytää uusia “progressiivisia myyttejä ja rituaaleja”, joihin tukeutuen vaikuttamistyö voisi tapahtua. Molemmat ovat tutkimuksessaan keskittyneet rituaaleihin, mutta selkeästi yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta uskonnontutkimuksen sijaan. Erityisesti Staceyn ajatuksena oli, että rituaalit toisivat aktivismiin jotain “uskonnonkaltaista”, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti uskontoa. Tässä lähtökohdassa näkyy keskusteluissa esiin noussut poliittisen vasemmiston “rituaalivastainen”, ellei tietyissä tapauksissa jopa uskontovastainen asenne.

Farnethin esimerkit toivat rituaaliajatusta hieman lähemmäs uskontoa perinteisessä mielessä. Kirjassaan “The Politics of Ritual” (2023) hän esittelee muun muassa ehtoollispalveluksia, joita Yhdysvalloissa toimivat katolilaiset ovat järjestäneet Yhdysvaltain ja Meksikon rajalla. Toimitus toteutetaan molemmin puolin rajaa siten, että ehtoollisleipää annetaan raja-aidan raosta Meksikon puolella oleville osallistujille. Rituaalin tavoitteena on korostaa ehtoollisen ja Kristuksen ruumiin yhdistävää ja rajat ylittävää voimaa.

Vaikka pari kesäkoulun osallistujaa pyrki keskustelussa nostamaan esiin progressiivisten uskonnollisten ryhmien tai järjestöjen roolia aktivismissa oikeistopopulismia ja nationalismia vastaan, keskustelu niistä ei missään vaiheessa lähtenyt kunnolla liikkeelle. Vaikutti miltei siltä, että osallistujat eivät uskoneet sellaisten tahojen olemassaoloon, tai vähintään niiden vaikutusmahdollisuuksia pidettiin merkityksettömän pieninä.

Mikäli eri alojen tutkijat haluavat yhdessä toimia populistisia ja nationalistisia voimia vastaan, tarvitaan lisää yhteistyötä ja dialogia. Teoriasta on hyvä edetä jossain vaiheessa myös käytäntöön. Uusilla progressiivisilla myyteillä ja rituaaleilla voi hyvin olla siinä oma roolinsa, mutta jos mukaan halutaan myös uskonnolliset edistymismieliset, perinteisten uskonnollisuuden muotojen mukaan ottamista ei ehkä tarvitsisi näin aktiivisesti vältellä.

Kirjallisuutta

Duyvendak, Jan Willem, and Josip Kesic with Timothy Stacey. (2022) The Return of the Native: Can Liberalism Safeguard Us Against Nativism? Oxford: Oxford University Press.
Farneth, Molly. (2023) The Politics of Ritual. Princeton University Press.
Gorski, Philip & Perry, Samuel. (2022) The Flag and the Cross: White Christian Nationalism and the Threat to American Democracy. Oxford: Oxford University Press.
Kobes du Mez, Kristin. (2020) Jesus and John Wayne. How White Evangelicals Corrupted a Faith and Fractured a Nation. New York, NY: Liveright Publishing Corporation.
Müller, Jan-Werner. (2016) What is Populism? Philadelphia, PA: University of Pennsylvania Press.

Kirjoittaja

TM Olli Saukko on kirkkohistorian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Kirkon tutkimus

Anne Burghardt: Kirkon tulee puolustaa toivoa ja oikeudenmukaisuutta maailman haasteiden keskellä

Luterilaisen maailmanliiton pääsihteeri Anne Burghardt haastoi kuulijoita pohtimaan, miten kirkko voi toimia aidosti ja vaikuttavasti nykymaailman myrskyjen keskellä, ja olla samalla toivon ja oikeudenmukaisuuden puolustaja.

Anne Burghardt on toiminut maailmanlaajuisen luterilaisten kirkkojen yhteistyöjärjestö Luterilaisen maailmanliiton  (LML) pääsihteerinä marraskuusta 2021 alkaen. Hänellä on syvällinen tausta ja kokemus ekumenian sekä kansainvälisten suhteiden saralta. Burghardt kasvoi uskonnottomassa perheessä Virossa, joka on maailman vähiten uskonnollisimpia maita. Luterilaiseen kirkkoon hän liittyi teini-iässä.

Burghardt puhui Helsingissä 29.8. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Lähetyskumppanuusneuvotteluissa.Puheessaan Helsingissä hän korosti erityisesti kirkon velvollisuutta pysyä uskollisena tehtävälleen ja osallistua aktiivisesti yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Uskonto muuttaa muotoaan

Anne Burghardt toi esiin kirkon jäsenmäärien laskun ja sekularisaation lisääntymisen haasteet erityisesti globaalissa pohjoisessa ja kehittyneissä teollisuusmaissa.

“Monille vanhoille ja suurille kansankirkoille tämä on iso haaste, sillä siihen liittyy resurssien väheneminen ja tarve määritellä uudelleen oma asema yhteiskunnassa”, hän totesi.

Samalla hän muistutti, että vaikka ennustettu “uskonnon kuolema” ei olekaan toteutunut, uskonto muuttaa muotoaan.

“Uskonnollisuus muuttuu synkretistisemmäksi ja vähemmän institutionalisoituneeksi, kun erilaiset uskonnolliset ryhmät kilpailevat seuraajista”.

Uskonto voi jakaa tai yhdistää

Burghardt kiinnitti huomiota siihen, miten nykymaailmassa uskonnollisuuden yksityistyminen on yleistynyt, vaikka samalla uskonto sinänsä ei ole menettämässä jalansijaansa maailmanlaajuisesti.

“Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että väestönkasvu on nopeampaa uskonnollisissa maissa, ja vuoteen 2050 mennessä valtaosan maailman väestöstä odotetaan olevan uskonnollisia,” hän sanoi.

Tämä kehitys nostaa esiin kysymyksen uskonnon vaikutusvallasta ja sen mahdollisuudesta olla sekä yhdistävä että jakava voima.

Väärä informaatio on isoin uhka

Yhteiskunnallinen polarisaatio ja demokraattisten rakenteiden rappeutuminen olivat myös keskeisiä teemoja Burgardtin puheessa.

“Kirkon jäsenet eivät elä tyhjiössä, vaan nämä kehityskulut vaikuttavat heihin ja tuovat polarisaation myös kirkkoihin”, hän korosti.

“Suurin maailmanlaajuinen riski kahden vuoden kuluttua on väärä informaatio ja disinformaatio.  Yhteiskunnallinen polarisaatio on kolmannella sijalla”, hän sanoi ja viittasi Maailman talousfoorumin vuoden 2024 Global Risks -raporttiin.

”Yhä monimutkaisemmassa maailmassa ihmiset pyrkivät yksinkertaisiin vastauksiin, mikä johtaa yksinkertaistettuihin vastauksiin, joita levitetään laajasti sosiaalisessa mediassa.”

Kirkon on vastattava ilmastohätätilaan

Ilmastokriisin keskellä kirkon rooli on Burghardtin mukaan ratkaiseva.

“Meidän on vastattava ilmastohätätilaan välittömästi sekä käytännössä että teologisesti”, hän painotti.

Hän korosti, että ilmastokriisi on myös oikeudenmukaisuuskysymys:

“Ne, jotka kärsivät eniten ilmastonmuutoksen seurauksista, ovat usein juuri niitä, jotka ovat vaikuttaneet siihen kaikkein vähiten.”

Ilmastovastuullisuus on Burghardtin mukaan kytkettävä kirkon kokonaisvaltaiseen missioon, joka korostaa oikeudenmukaisuutta ja solidaarisuutta kaikessa toiminnassa.

Kristittyjen on oltava aitoja

Burghardt käsitteli puheessaan myös aitoutta ja läpinäkyvyyttä. Hän huomautti, että yksi syy siihen, miksi monet kirkot ovat menettäneet jäseniään, on ollut aitouden puute.

“Kirkot eivät aina ole onnistuneet toimimaan sanojensa mukaisesti. Emme voi saarnata yhtä ja tehdä toista,” hän sanoi.  

Aitous ja rehellisyys ovat hänen mukaansa avainasemassa, jotta kirkko voi säilyttää uskottavuutensa ja olla merkityksellinen toimija yhteiskunnassa.

Kirkot toivon jakajina

Burghardtin puheen ydin oli kuitenkin kirkon tehtävässä kylvää toivoa.

“Toivo ei ole naiivia optimismia tai yksinkertaista uskoa edistykseen, vaan toivoa, joka perustuu uskoon Jeesukseen Kristukseen, ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Herraan, joka on jo läsnä täällä ja nyt.”

Tämä toivo on hänen mukaansa rohkeuden lähde, joka auttaa tekemään tarvittavia muutoksia nykyhetkessä, samalla kun kristityt elävät jatkuvasti nykyhetken ja tulevaisuuden jännitteessä.

Burghardt kehottikin kirkkoja rakentamaan toivon yhteisöjä, jotka eivät käänny sisäänpäin, vaan ulottavat toivon kaikille, erityisesti niille, jotka kärsivät epäoikeudenmukaisuudesta ja sorrosta.

“Kirkon tehtävä on olla toivon majakka rikkinäisessä maailmassa,” hän totesi.

“Toivon kylväminen on tehtävä, johon kirkon on sitouduttava, erityisesti nykymaailman monien haasteiden keskellä.”

Kommenttipuheenvuoro

Kommenttipuheenvuoron piti piispa Kaisamari Hintikka.

Lue puhe: Dr. Rev. Anne Burghardt Society and Church – Changing Landscapes

Voit katsoa molemmat puheet Youtubesra.

Oho! Tämä YouTube-upotus ei näy, koska et ole hyväksynyt markkinointievästeitä. Hyväksy markkinointievästeet.

Teksti Anna Patronen

Yleinen

Kuzipa Nalwamba: Kristinuskon oppi luomisesta tarjoaa vakaan perustan ja toivon lähteen  

Sambialainen teologi Kuzipa Nalwamba käsitteli puheessaan luomisoppia postmodernissa maailmassa. Hänen mukaansa luominen ei ole vain teologinen jäänne menneisyydestä, vaan elävä ja dynaaminen osa kristillistä ajattelua, jolla on merkitystä tänään ja tulevaisuudessa. Nalwamba oli yksi pääpuhujista kirkon lähetyskumppanuusneuvotteluissa 26.8.-30.8.2024. 

Kuzipa Nalwamba on Kirkkojen maailmanneuvoston ykseyden, lähetyksen ja ekumeenisen koulutuksen ohjelmajohtaja. Hänet on vihitty Sambian yhdistyneen kirkon (UCZ) papiksi, ja hän on toiminut seurakuntapastorina, koulupappina ja teologisena kouluttajana.  

Nalwamba kasvoi Sambiassa, Etelä-Afrikassa, aikana, jolloin suuri osa ympäröivästä luonnosta oli lähes koskematonta.  

“Jo nuorena opin, että kaikilla elollisilla olennoilla on oikeus omaan tilaansa. Tämä ajatus on pysynyt mukanani koko elämäni ajan”, Nalwamba kertoi.  

Tänään luonnon tila on Sambiassakin toinen. ”Joet ja purot ovat täynnä muovia ja mutaa, tai ne ovat päässeet kuivumaan, kun maata on laidunnettu liikaa”, hän kertoi.  

“Ympäristön rappeutuminen ei ole vain ekologinen, vaan myös oikeudenmukaisuuskysymys, johon meidän on teologeina ja kristittyinä vastattava,” hän painotti. 

Luomisoppi jatkuvassa muutoksessa 

Kuzipa Nalwamba kertoi, että jo 1.Mooseksen kirjan alkuluvuista lähtien Raamattu vahvistaa Jumalan kaikkien asioiden Luojana. Tämä luo pohjan Luojan ja luomakunnan suhteelle. 

”Kun maailma muuttuu, on Raamatun ajattomia totuuksia tarkasteltava uudelleen ja sovellettava näihin uusiin tilanteisiin”, Nalwamba sanoi ja viittasi luomisoppiin. Hän mainitsi esimerkiksi ekoteologian, joka yhdistää ympäristötietoisuuden teologiseen pohdintaan. 

”Ekoteologia korostaa kaiken elämän keskinäistä yhteyttä ja luonnon pyhyyttä. Se haastaa ihmiskeskeisen näkemyksen, jonka mukaan ihmiskunta olisi luomisen keskipiste. Sen sijaan, ekoteologia näkee maailman luomakunnan yhteisönä, jossa kaikilla elollisilla olennoilla on luontainen arvonsa.” 

Nalwamban mukaan luomisoppi ulottuu myös kaikkeen muuhunkin muutokseen, jota ihminen saa aikaan: lääketieteen kehitykseen, teknologisiin innovaatioihin, tekoälyyn ja digitalisaatioon.  Nämä muutokset haastavat teologiaakin. 

“Monet muutokset ovat ennennäkemättömiä ihmiskunnan historiassa. Ilmastonmuutos, metsien hävittäminen, biodiversiteetin katoaminen ja saastuminen muokkaavat maapalloa. Ympäristökriisit eivät ole vain tieteellisiä tai poliittisia kysymyksiä; ne ovat syvästi teologisia huolenaiheita, jotka haastavat meidät pohtimaan uudelleen ymmärrystämme luomisesta ja osuudestamme siinä,” hän sanoi. 

Toivoa pirstoutuneessa maailmassa 

Kuzipa Nalwamban mukaan maailmassa, jota leimaa nopea muutos ja epävarmuus, luomisoppi tarjoaa vakaan perustan ja toivon lähteen.  

“Luomisoppi muistuttaa meitä siitä, että maailma ei ole sattuman tai kaaoksen tuote, vaan rakastavan Luojan lahja, ja hän jatkaa kaiken ylläpitämistä ja uudistamista. Samalla luomisoppi kutsuu meitä ottamaan vakavasti tehtävämme luomakunnan hoitajina, Jumalan kanssaluojina ja osallistujina lunastuksen jatkuvassa kertomuksessa,” hän totesi. 

Nalwamba korosti, että “vaikka postmoderni aika voi lisätä merkityksettömyyden, arvottomuuden ja epätoivon tunteita, kristinuskon luomisoppi voi tarjota vastakertomuksen, joka korostaa toivoa ja uudistumista.”  

Lupaus uudesta luomakunnasta, jossa kaikki asiat tehdään uusiksi, on Nalwamban mukaan toivon perusta epävarmuuden ja pirstoutumisen keskellä. 

Nalwamba uskoo, että kristillinen oppi luomisesta voi auttaa jäsentämään monimutkaista maailmaa. 

 “Luomisoppi säilyy elintärkeänä ja merkityksellisenä osana kristillistä uskoa, ja auttaa meitä suunnistamaan 2000-luvun ja sen jälkeisten aikojen monimutkaisessa maailmassa.”  

Esimerkiksi Afrikassa monet kristillisestä lähetystyöstä alkunsa saaneet mutta afrikkalaisten itsensä perustamat kirkot (ns. AIC-kirkot) pitävät luomakunnasta huolehtimista olennaisena osana lähetystehtäväänsä. 

Kommenttipuheenvuoro

Kommenttipuheenvuoron piti Rev. Martin Lalthangliana, Myanmarin luterilaisen kirkon johtaja. Voit katsella molemmat puheet YouTubesta.

Lue: Dr. Rev Kuzipa Nalwamba: Creation in Changing Landscapes

Oho! Tämä YouTube-upotus ei näy, koska et ole hyväksynyt markkinointievästeitä. Hyväksy markkinointievästeet.

Teksti Anna Patronen 

Yleinen

Jerry Pillay: Kristinusko on merkityksellistä maailmanlaajuisten kriisien keskellä

Jerry Pillay, Kirkkojen maailmanneuvoston (WCC) pääsihteeri piti Helsingissä 27.8. vahvan puheen, jossa hän käsitteli kristinuskon merkitystä nykyisen globaalin kriisin keskellä. Hän toi esiin sen, miten kristinusko on tänä päivänä merkityksellisempää kuin koskaan, ja kuinka kirkon tehtävä on elintärkeä maailman monikriisin keskellä. Kommenttipuheenvuoron piti Helsingin piispa Teemu Laajasalo.

Jerry Pillay on eteläafrikkalainen teologi ja kirkonjohtaja, jonka perheen juuret ovat Intiassa. Hän on toiminut Kirkkojen maailmanneuvoston pääsihteerinä kesäkuusta 2022 alkaen.

Pillay tunnetaan sitoutumisestaan sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, rauhan edistämiseen ja vapautuksen teologiaan, joka puolustaa köyhiä ja sorrettuja. Hän on myös osallistunut Etelä-Afrikan apartheidin jälkeiseen sovintoprosessiin ja korostaa kirkon roolia globaalien ongelmien ratkaisemisessa. Pillay oli kutsuttu pääpuhujaksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Lähetyskumppanuusneuvotteluihin.

Sivilisaation yhteinen kamppailu

Pillay kuvaili maailman tilannetta sosiologi ja filosofi Edgar Morinin kehittämän käsitteen avulla “monikriisiksi”. Se koostuu viidestä valtavasta ongelmasta: ilmastonmuutoksen kiihtymisestä, taloudellisen eriarvoisuuden lisääntymisestä, ihmisoikeuksien taantumisesta, hallinnan kriisistä ja lisääntyvästä väkivallasta. Pillay totesi, että nämä ilmiöt ovat yhteydessä toisiinsa ja heijastavat syvempää “arvokriisiä ja järjestelmien kriisiä”, jonka keskellä koko sivilisaatio kamppailee.

“Kyseessä on hengellinen kriisi, joka haastaa meidät syvällisesti pohtimaan uudelleen myrkyllisiä kulttuurisia arvojamme ja taloudellisia järjestelmiämme. Meidän on tarkasteltava niiden tuhoisaa vaikutusta mahdollisuuteen säilyttää lajimme ja elämä tällä planeetalla,” Jerry Pillay painotti.

Lähetys on aktivistista voimaa

Pillay korosti, että kirkon rooli ei rajoitu pelkästään hengellisiin asioihin, vaan se ulottuu laajemmin yhteiskuntaan. Lähetystyön merkitystä hän pitää erityisen suurena.

”Ehkä voisi sanoa, että lähetystyö on kristillisen liikkeen ‘terävin kärki’ – se aktivistinen voima kirkon elämässä, joka kieltäytyy hyväksymästä maailmaa sellaisena kuin se on. Lähetystyö pyrkii jatkuvasti muuttamaan maailmaa ja ohjaamaan sitä kohti Jumalan lopullista oikeuden ja rauhan valtakuntaa.”

Kirkon tehtävänä on hänen mukaansa edistää oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja rakkautta – arvoja, jotka ovat erityisen tärkeitä nykyisessä maailman tilanteessa.

(Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen)

Sotaisan maailman keskellä toivo

Pillay nosti esiin nykyiset konfliktit, kuten Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan ja sodan Israelissa ja Palestiinassa, mutta muistutti myös monista muista vähemmän tunnetuista konflikteista, joita on käynnissä Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa tälläkin hetkellä jopa yli neljäkymmentä.

“Uskonnolliset konfliktit ovat myös yleisiä monilla maailman alueilla, vaikka tarkempi tarkastelu paljastaa, että ne perustuvat pääasiassa sosioekonomisiin ja poliittisiin jännitteisiin”, Pillay korosti.

Puheessaan Pillay painotti kristinuskon merkitystä rakkauden ja sovinnon evankeliumina. Hän viittasi erityisesti Etelä-Afrikan apartheidin jälkeiseen sovintoprosessiin ja totesi, että kirkon tulisi auttaa ihmisiä löytämään anteeksiannon ja sovinnon tilat.

“Kristuksen rakkaus sovittaa kadonneen ja rikkoutuneen maailman, ei vain Jumalan kanssa, vaan koko luomakunnan järjestyksen kanssa,” hän sanoi.

Pillay painotti, että kristinusko on merkityksellistä myös siksi, että se tarjoaa toivoa uhkien keskellä.

“Kamppailujen, kärsimysten ja riitojen keskellä elämme ylösnousemuksen toivossa: odotuksessa, että kaikki on kerran hyvin. Että oikeudenmukaisuus toteutuu. Että rakkaus voittaa. Että rauha tulee. Että olemme yhtä Kristuksessa.”

Jerry Pillayn puhe oli muistutus siitä, että kristinusko on tänä päivänä elintärkeä voimavara maailmanlaajuisen kriisin keskellä. Se kutsuu meitä kaikkia toimimaan yhdessä oikeudenmukaisuuden, rauhan ja toivon puolesta maailmassa, joka kaipaa kipeästi parantumista ja sovintoa.

Kommenttipuheenvuoro: Piispa Teemu Laajasalo

Jerry Pillay: Church in changing landscapes: God’s Mission and Our Own

Helsingin piispa Teemu Laajasalon kommenttipuheenvuoro englanniksi:

Bishop Teemu Laajasalo’s comments in response to the World Council
of Churches’ General Secretary Jerry Pillay’s speech

Katso sekä Pillayn että Laajasalon puheet YouTubesta:

Oho! Tämä YouTube-upotus ei näy, koska et ole hyväksynyt markkinointievästeitä. Hyväksy markkinointievästeet.

Teksti Anna Patronen

Yleinen

Pitääkö perikadolla uhkaajaa pelätä?

Väärän profeetan sanoma ilmensi ns. venäläisen maailman ideologiaa. Kirill toisti Venäjän käyvän pyhää sotaa turmeltunutta länttä vastaan, jottei se pääsisi niskan päälle ja Venäjä menettäisi ”aitoa suvereniteettiaan.” Sota muka suojelee pyhän Venäjän yhtenäistä hengellistä aluetta ja toimii pidättelijänä (katekhonina) globalismia sekä satanismiin langennutta Länttä vastaan.

Mitään uutta puhe ei kuitenkaan sisällä. Se on puhdasta sotaa käyvän maan retoriikkaa, jota hengellinen ja maallinen johto rinta rinnan tuottavat. Mitä pidemmälle mennään, sitä vähemmän rivistä voi lipsua.  

Monet politiikan tutkijat ovat maininneet Ivan Iljinin ja Aleksander Duginin nimet ”venäläisen maailman” ideologisina vaikuttajina, kenties aiheetta. Filosofeja ei tarvita oikeuttamaan verenvuodatusta. Ilmankin pärjätään. Poliittinen teologia on aina sama.

Venäjän kirkollinen johto näet alistuu vallanpitäjälle niin kuin se on tehnyt aina aiemminkin, myös ateismin vuosikymmeninä. ”Venäläinen maailma” on arvoyhteisö Kirillin puheessa, ”olemassaolon merkityksenantaja”. Lue: jotain varsin hämärää. Sotilas sen sijaan tarvitsee selkeän käskyn: ”Askeltakaan ei peräännytä.” 

Patriarkka puhui myös perhepolitiikasta ja aborttien kitkemisen haasteista. Pahoitteli kouluopetuksen puutteita. On harmi, että koululaiset saavat yhä lukea oppikirjoista länsimaalaisista teorioista. Valitti sitä, ettei ortodoksisen kulttuurin perusteet -kurssia opeteta federaation muslimitasavaltojen kouluissa. Sellaisissa kuten Tatarstan ja Baškortostan.

Tämä on tärkeä kohta: ISIS-K:n tekemän Krokus-konserttisalin iskun myötä jihadismin uhka kasvaa. Venäjän lainkuuliaiset isänmaalliset muslimit joutuvat syrjityiksi ja ”venäläisen maailman” ns. arvoyhteisön koheesio rapautuu. Katastrofin vaara on ilmeinen. 

Entä otsikon kysymys, miten tosissaan kehotus viimeiseen taistoon ja sotilaalliseen periksi antamattomuuteen pitää ottaa?

Ainakaan edistykseen ja järkeen ei kannata vedota. Niistä ei ole hillitsijöiksi. Venäjän johto etsii kosmista oikeutusta sodankäynnille, eikä siinä mallissa modernin ajan kansalais- ja ihmisoikeuksilla ole painoa. Ne ovat sille läntistä hapatusta.  

Historian peilistä Venäjän nykyjohtoa katsoo vaativasti generalissimus Stalin, joka aikoinaan soti niin pitkälle kuin kyvyt riittivät. Stalinin suurin esikuva oli Iivana Julma, joka teki samoin. Kumpikaan ei pitänyt omien kansalaistensa uhraamista minään esteenä. Vihollisista nyt puhumattakaan.

Mietteliääksi minut tekee eräs pieni esine. Se on Kuopion RIISA-museon kokoelman vainajien muistelukirja (sinodik). Sellaisia hurskaana itseään pitävä Iivana-hallitsija jakeli ympäri valtakuntansa luostareita. Hän halusi luostareissa rukoiltavan Jumalalta armoa niiden jumalanpalvelijoiden sieluille, ”joiden nimet sinä Herra itse parhaiten tiedät”. Iivana tapatti alamaisiaan niin kiivaaseen tahtiin, ettei voinut pitää kaikista lukua, mutta luotti Jumalan kaikkivaltiuteen ylimpänä tuomarina.

Olen parin vuoden ajan ajatellut apokalypsia, tai kotoisammin perikatoa, joka päivä. Lohdullista on, että näen vain omaan kuolemaani asti. Ja kun se päivä koittaa, niin linnut laulavat yhä, ja aurinko yhä nousee taivaanrannasta.

Ihminen päättää, Jumala säätää. Läntisen Euroopan suurpolitiikan katekhonina uskottavampi on minusta maailmanpalon jarruttaja kuin sotaähkyinen lietsoja. Pidättelijänä näen historian läksyn sisäistäneen, harkitsevaisen Saksan liittokanslerin. 

Suuremmassa katsannossa maailman kohtalo on Jumalan käsissä, ja se valaa minuun rohkeutta ja toiveikkuutta. (Ja Olenan kanssa on sovittu tapaaminen Odessan suurilla portailla, kunhan sota on ohi).

Lähteet

http://www.patriarchia.ru/db/text/6116189.html (viitattu 27.3.2024).

 When Theology Fuels the War (sivusto).

Kirjoittajat

Elina Kahla, FT, Venäjän kulttuurihistorian dosentti, on kiinnostunut muistinpolitiikasta, ortodoksisesta kulttuurista sekä Venäjän ortodoksisen kirkon ja valtion yhteistyöstä

Kirkon tutkimus

Johtajuus – kirkon tulevaisuuden tuho vai toivo?

Huoli johtajuudesta kirkossa on poreillut jo pidempään, ja nyt huoli on tiivistynyt. Tämän päivän kirkossa epätasa-arvoinen kohtelu, työsyrjintä ja johtajuuteen pettyminen ajavat papistoa muualle töihin.

Tuoreessa mainiossa julkaisussa (Tervo-Niemelä & Huotari, 2024) yli 200 papin aineistoilla osoitettiin, että papin työstä pois siirtymiseen tai sen harkitsemiseen vaikuttavista tekijöistä lähes kaksi kolmasosaa liittyy kirkon johtajuusongelmiin. Se vaikuttaa ylivoimaisesti muita tekijöitä enemmän. Etenkin nuoremmat polvet odottavat johtajuudelta vallan muuta kuin mihin aiempina vuosikymmeninä kirkossa on totuttu. Vaikka johtajuusmuutoksissa kirkko tulee monia instituutioita jäljessä, vastaava muutos koskee koko yhteiskuntaa. Kyse ei ole itsekkyyden noususta vaan muiden muassa tasapainon kaipuusta elämään, keskinäisen arvostuksen kulttuurin ymmärryksestä ja inhimillisen johtajuuden toiveesta. (Hakanen ja Pessi, 2018)

Ei ole lainkaan tavatonta, että perinteitä arvostavissa organisaatiossa suunnat kääntyvät hitaammin. Ikonisissa yhteisöissä kuten kirkossa ketteryys ja ajassa eläminen saattavat näkyä ydinviestinnässä ulkopuolelle – kuten kirkon viestinnässä – enemmän ja nopeammin kuin oman työyhteisön sisällä.

Palveleva johtajuus kirkon johtajuushaasteiden kärjessä

Olemme hiljan tutkineet juuri ev.lut kirkon johtajuutta osana laajaa Aalto-yliopiston koordinoimaa, prof. Kristiina Mäkelän johtamaa tutkimushanketta, joka keskittyy kirkon ohella lukuisiin yrityksiin. Tämän Exponential-nimisen hankkeen tavoitteena on kehittää kokonaisvaltaista ymmärrystä siitä, miten luodaan organisaatioita, joissa sekä suoriutuminen on hyvää että ihmiset voivat hyvin. Vastaajia hankkeessa on ollut yhteensä yli 3 100 erilaisista yksityisen ja julkisen sektorin organisaatioista.

Miten kirkko sitten eroaa johtajuudessaan yritysmaailmasta? Aineistona Exponential-hankkeen kirkkoaineistoksemme saimme vastaukset Oulun, Tampereen, Turun ja Helsingin hiippakunnista. Mahdollisuus tarjottiin kaikkiin hiippakuntiin. Kaksiosaisen kyselyn kumpaankin osioon hiippakunnista vastasi 632 henkilöä ja ensimmäisen vaiheen kyselyyn 659 henkilöä.

Tuloksemme tuovat esiin kirkossa johtajuushaasteita etenkin palvelevassa johtajuudessa. Se on johtajuutta, jossa fokus on alaisten onnistumisessa ja tukemisessa enemmän kuin johtajassa itsessään. (Hakanen & Pessi 2018; Schaufeli et al. 2006). Palvelevaa johtajuutta toki löytyy, mutta vähemmän kuin muissa tutkituissa, eri sektoreiden organisaatioissa.

Muutosjohtajuus ja loukkaava johtajuus

Myös muutosjohtajuudessa kirkossa ollaan takamatkalla. Tämän valossa kirkon johtajuuden kehittämisen olisi hyödyllistä painottaa selkeän vision artikulointia ja kehittää inspiroivaa kommunikaatiota. Nämä elementit ovat tutkitusti (esim. Ehrhart, 2004; Rafferty & Griffin, 2004) ehdottoman keskeisiä luotaessa yhteistä suuntaa ja motivoidessa henkilöstöä kohti yhteisiä tavoitteita, samalla rohkaisten avoimuutta muutokselle.

Huolestuttavaa kyllä, myös psykologisessa turvallisuudessa ja loukkaavan johtamisen suhteen kirkko vaikuttaisi kirkon työntekijöiden arvioiden mukaan jääneen jälkeen. Ensin mainituissa tuloksissa oltiin kokonaisuutena huonommalla tasolla kuin muissa tutkituissa organisaatioissa. Kirkko erosi muista organisaatioista myös siinä, että psykologisen turvallisuuden kokemus kasvaa vastaajan organisaatiotason noustessa. Ylemmillä tasoilla psykologista turvaa koetaan enemmän, alemmilla hierarkian tasoilla vähemmän. Juuri ylempien tasojen vastuu psykologisen turvallisuuden luomisesta olisi suurempi – ja mahdollisuudet myös.

Loukkaavan johtamisen ( esim. Tepper, 2000) kohdalla kirkon takamatka muihin organisaatioihin ei onneksi vaikuta olevan yhtä suuri kuin psykologisen turvallisuuden suhteen, mutta sitä kuitenkin on. Tämä on selkeä varoitusmerkki. Kirkon esihenkilöiden toivoisi – ja suorastaan olettaisi – olevan keskimääräistä parempia juuri ihmissuhdetaidoiltaan. Isossa kuvassa näin ei vaikuta olevan.

Kutsumus – sekä mahdollisuus että uhka

Kutsumus kuitenkin hehkuu kirkossa myönteisenä: työn imussa kirkossa ollaan edellä yritysmaailmaa. Tämä ei toki yllätä, mutta on edelleen valtava voimavara. Se on kuitenkin kaksiteräinen miekka: kutsumus ja merkityksellisyys ovat tutkitusti sekä työn energian lähde että uupumuksen ennustaja. (Schaufeli et al. 2006; Martela & Pessi 2018). Tutkimustuloksemme eivät kuitenkaan anna mitään merkkejä suuremmasta loppuun palamisen riskistä kirkossa kuin muissakaan organisaatioissa.

Rakkaudellisuutta tavoittelevat organisaatiot, kuten uskonnolliset yhteisöt, ovat työyhteisöinä aina sekä kiehtovia että kamalia, voisi kärjistäen sanoa. Esimerkiksi sairaalamaailman eettisestä stressistä puhutaan nyt kiivaasti.(esim. HS 5.2.2024) Ihmiset tekevät merkityksellisyyttä hehkuvissa organisaatioissa töitä, eivät edes vain sydämellään ja sydämestään, vaan usein suorastaan sielustaan käsin.

Kirkon antina inhimillinen johtajuus 

Missään organisaatiossa ei toisen pyhää voi korvata minun käsityksilläni pyhästä. Mutta työyhteisön ja johtajuuden totutuista toimintatavoista kiinni pitämisen ei tulisi olla tällainen luovuttamaton asia, etenkään silloin, kun ne aiheuttavat kärsimystä. Ja tällaisessa kehittämisessä soisi kaikkien työpaikkojenhyödyntävän tutkimusta, jota teologisissakin tiedekunnissa tehdään koko ajan. Teologeilla on koulutuksestaankin käsin taitoa johtaa työyhteisöhankkeita, -koulutuksia ja tehdä toimintatutkimusta, myös johtajuudessa.

Usein työyhteisöissä, projektien merien keskellä, saattaa käydä niin, että uusia hankkeita kyllä käynnistetään johtajuudenkin saralla, mutta hyvästä jo olemassa olevasta ei muisteta pitää huolta. Kuten tutkimustuloksemmekin osoittivat, monissa kirkon yksiköissä johtajuus on oikein hyvällä tai jopa erinomaisella tolalla. Haastattelututkimus tai toimintatutkimushanke toisi kirkossa varmasti esiin monia inhimillisen lämmön ja kohtaamisen johtamistarinaa, esimerkiksi toisiinkin seurakuntiin jaettavaksi.

Kirkossa on olemassa kaikki edellytykset hyvän ylläpitämiselle ja johtajuuden kehittämiselle. Se vahvistuu, mitä valaistaan – ja mitä halutaan valaista.

Ja kajastus laajemmallekin! Kirkon ydinteemoissa on runsaasti sellaista, josta voisi ammentaa työyhteisöjen kulttuurin ja johtamisen kehittämiseen – jopa niin, että kirkon työkulttuurista tulisi esimerkki muille organisaatioille. Tällaisia monien arjessaan kaipaamia teemoja ovat esimerkiksi kirkon holistinen ihmiskuva, vankka usko lähimmäisyyteen, turvallisuudenkaipuun ymmärrys, merkityksellisyyden syvyyssuunnat. Näille toden totta on tilausta – mutta hyvää, inhimillistä johtajuutta siihen kyllä tarvitaan.

Ehkäpä inhimillisen johtajuuden viesti voisi olla jopa kirkon tulevaisuuden toivo? Antia yhteiskunnassa laajemminkin. Juuri inhimillisyys ja armohan ovat sen ydinosaamista. Inhimillistä kestävyyttä kaipaa nyt koko yhteiskuntamme.

Kirjallisuus

Eettinen stressi kuluttaa hoitajia. HS 16.10.2023.

Tervo-Niemelä Kati & Suvi Huotari. (2024). Papin työstä muualle. – Opinnoista pappisuralle: Pappeuteen kasvu, haasteet ja muutokset Suomen ev.-lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 145. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus. 448-483.

Martela, F. & Pessi, A. B. (2018): Significant Work Is About Self-Realization and Broader.

Purpose: Defining the Key Dimensions of Meaningful Work. Frontiers in Psychology 9.

Pessi, A. B. & Hakanen, Jari (2018), Practicing Compassionate Leadership and Building Spirals of Inspiration in Business and Public Sector. – Practicing Servant Leadership. van Dierendonck, D. & Patterson, K. (toim.). Basingstoke: Palgrave Macmillan, s. 119-140.

Ehrhart, M.G. (2004), Leadership and procedural justice climate as antecedents of unit‐level organizational citizenship behavior. Personnel Psychology, 57(1), pp. 61-94.

Alannah E. Rafferty, Mark A. Griffin. 2004. Dimensions of transformational leadership: Conceptual and empirical extensions. The Leadership Quarterly 15,
329–354.

Tepper, B. J. (2000). Consequences of abusive supervision. Academy of management.

Schaufeli, W. B., Bakker, A. B. & Salanova, M. (2006). The measurement of work engagement with a short questionnaire, a cross-national study. Educational and Psychological Measurement, 66 (4), pp. 701-716.

Kirjoittajat

Anne Birgitta Pessi

Kirkkososiologian professori, Helsingin yliopisto; hyvinvointisosiologian dosentti, Itä-Suomen yliopisto; kouluttaja, CoHumans Oy

Ville Kuusjärvi

Seurakuntapastori, Kälviän seurakunta

Kirkon tutkimus

Vertaiskehittäjät toimivat diakonian kehittämisen sparraajina

Oman työn ”tutkimisessa” on välillä hyvä olla mukana myös ulkopuolista tukea. Vertaiskehittäjä on työyhteisön ulkopuolelta tuleva kumppani, mutta kuitenkin niin sanotusta sisäpiiristä tarjoten tukea kehittämiseen.

Vertaiskehittäjä voi olla 3-5 päivän ajan kollegiaalisena apuna ja tukena siihen sovittavana ajankohtana. Kyseessä on siten lyhyehkö täsmäapu johonkin ajankohtaiseen kehittämishaasteeseen. Vertaiskehittäjä ja seurakunnan diakoniatyöntekijät sopivat vertaiskumppanuuden tavoitteista ja kestosta.

Vertaiskehittäminen on vastaanottavalle seurakunnalle maksutonta. Kehittäjäkumppanuus voi toteutua livetapaamisilla tai etänä tai näiden yhdistelmänä. 

Vertaiskehittäjät toimivat sparraajina ja arjen työn peileinä sekä kehittämisen tukijoina diakoniatyöntekijöille. Muutos voi olla vanhasta luopumista, oman työn puntarointia, uuden opettelua, korjausliikkeitä, kokeiluja tai yhteistyöverkoston uudelleen asemointia.

Kumppanuusprosessi usein alkaa nykytilanteen arvioinnilla ja muutostarpeiden tutkimisella. Mitä pitäisi jatkaa, mistä ehkä luopua, mitä muuttaa, kehittää tai kokeilla? Paikannettuihin muutostarpeisiin ideoidaan yhdessä ratkaisuvaihtoehtoja. Sitten viedään ideat käytäntöön. Lopuksi arvioidaan yhdessä saavutuksia sekä prosessin kulkua.

Vertaiskehittäjän rooli kollegoiden tukena on tukea työn arviointia, tuoda käytännön työkaluja ja mittareita oman työn tutkimiseen, toimia sparrauskaverina ja peilinä, auttaa priorisoimaan työtä, tukea sisäisten ja ulkoisten verkostojen syntymistä sekä kannustaa kokeilemaan. Vertaiskehittäjä ei ole työnohjaaja eikä työyhteisökonsultti, jotka keskittyvät enemmän työntekijänä kehittymiseen, työyhteisön vuorovaikutukseen, johtamiseen ja työhyvinvointiin. Vertaiskehittäjä ei myöskään ole mentori, joka toimii enemmän valmentajan tavoin. Vertaiskehittäjä on kollega, vertainen, joka tukee työn tutkimista ja kehittämistä.

Vertaiskehittäjävalmennuksesta ovat vastanneet
diakoniajohtaja Seppo Sulkko / Kirkkopalvelut,
hiippakuntasihteeri Kati Jansa / Kuopion hiippakunta,
hiippakuntasihteeri Mirva Kuikka / Oulun hiippakunta sekä
diakonian kehittämisen asiantuntija Titi Gävert / Kirkkohallitus, Diakonia ja yhteiskunta 

Valtakunnalliset vertaiskehittäjät

Vertaiskehittäjävalmennuksia on järjestetty vuosina 2021 ja 2022. Sähköpostiosoite on kaikkien kohdalla etunimi.sukunimi(at)evl.fi

Anu Fedotoff, diakonissa ja tiimivastaava Oulujoen seurakunta

Olen työskennellyt Oulujoen seurakunnassa melkein 30 vuotta ja tiimivastaavana 13 vuotta. Diakoniatyö on innostavaa ja haastavaa. Maailma muuttuu ja diakoniatyö muuttaa muotoaan, mutta ihmisten kohtaaminen on tärkeintä. Diakoniatyön haasteena on muuttaa työtapoja vastata erilaisiin haasteisiin. Ikuisena kipukohteena on mitä jättää pois uusien asioiden myötä. Työn rajaaminen on tärkeää, jotta jaksamme tehdä työtä, johon meidät on kutsuttu ja mihin kutsutaan. Vertaiskehittäjä 2022

Teija Jestilä, johtava diakoniatyöntekijä Kemin seurakunta

Olen 61-vuotias. Diakoniatyön kokemusta minulla on 37 vuotta, joista parikymmentä vuotta työalavastaavana. Työalajohtajakoulutus 2008 (Kirjo II C), työnohjaaja vuodesta 2005. Minulla on hyvä kokemus diakonia- ja perhetyön perustehtävästä, työmuotojen kehittämisestä ja lähiesihenkilötehtävästä. Olen toiminut myös lapsityön johtajana vuodesta 2018. Olen alueellisen HEA-johtoryhmän jäsen. Yksi viimeaikaisista merkityksellisistä kriisityön tehtävistä oli organisoida Stora Enson tehtaan lakkauttamisesta aiheutunut kriisityö tehtaalla. Jatkan edelleen Veitsiluoto – kriisiryhmässä (moniammatillinen yhteistyöryhmä). Vahvuusalueitani ovat organisointikyky, kehittäjäluonne ja ”ajan kuvassa” läsnä olevuus. Vertaiskehittäjä 2022

Hanna Kelokaski, yhteisödiakoni, Tampereen ev.lut. seurakunnat

Olen koulutukseltani yhteisöpedagogi (AMK) v. 2007 ja sosionomi / diakoni (AMK) 2010, diakoniksi minut vihittiin loppiaisena 2011. Vuosien saatossa olen kasvanut erityisnuorisotyön ja mielen hyvinvoinnin ammattilaiseksi, ja työotteeltani olen kehittäjä. Ensimmäinen kehittämäni työmuoto on yhteistyössä Tampereen NMKY:n kanssa vuonna 2009 aloittanut Messin paja. Messin pajatoiminta on tarkoitettu noin 16–22 –vuotiaille nuorelle, joka on keskeyttänyt toisen asteen opintonsa mielenterveyden ongelmien takia. Voimavararyhmän – kuntouttavan diakonian ryhmän – pilotti oli vuonna 2017, ja tätä nykyä toimimme Pirkanmaan hyvinvointialueelle kuntouttavan työtoiminnan palveluntuottajina. Vuonna 2022 pidimme kymmenen Voimavararyhmää Voimavararyhmät – Tampereen seurakuntayhtymä ympäri kaupunkia. Opiskelin Jyväskylän Yhteisöakatemiassa yhteisökuntoutusta vuosina 2017-18 ja valmistuin ratkaisukeskeiseksi nuorisoterapeutiksi v. 2022. Vertaiskehittäjä 2022.

Johanna Kerola, diakonissa, psykiatrinen sairaanhoitaja, diakoniatyön tiimiesihenkilö Haukiputaan seurakunta

Minulla on kokemusta uuden toiminnan suunnittelusta ja aloittamisesta sekä olemassa olevan toiminnan muokkaamisesta. Vahvuutena verkostoituminen muiden toimijoiden kanssa ja vapaaehtoisten toiminnan mahdollistaminen. Vertaiskehittäjä 2022

Sari Korhonen, diakoniatyöntekijä, Enon seurakunta

Olen 56-vuotias diakonissa Pohjois-Karjalasta. Työkokemusta on sekä isoista kaupunki- että pienistä maaseutuseurakunnista Helsingistä Utsjoelle. Tällä hetkellä työskentelen 5000 asukkaan Enon seurakunnan ainoana diakoniatyöntekijänä. Olisin mielelläni vertaistukena sinulle, joka yksin kipuilet työtaakan alla. Katsotaan yhdessä huomiseen ja pohditaan, mikä juuri sinun seurakunnassasi ja työssäsi olisi olennaista. Vertaiskehittäjä 2021. (sähköposti sari.j.korhonen)

Heli Kylmänen, diakoniatyöntekijä, Varkauden seurakunta

Olen koulutukseltani sairaanhoitaja-diakonissa ja olen työskennellyt diakoniatyöntekijänä Varkauden seurakunnassa n.20 vuotta. Pääasiassa olen tehnyt perhetyötä taloudellisesti vaikeuksissa olevien perheiden parissa ; paljon asiakastyötä ja erilaisia retkiä,ryhmiä,mm.lasten sururyhmiä. Toinen työalani on ollut vammaistyö mm.erityisriparit. Ota rohkeasti yhteyttä niin mietitään yhdessä työn kehittämistä! Vertaiskehittäjä 2021

Saila Luukkonen, diakonissa, th AMK, Mtea1 ja 2-ohjaaja, Oulun Tuomiokirkkoseurakunta

Olen valmistunut diakonissaksi 1997. Minulla on hieman työkokemusta pienestä yhden työntekijän seurakunnasta sekä varsinainen pitkä työkokemus Oulusta suuresta Tuiran seurakunnasta. Tällä hetkellä työskentelen Tuomiokirkkoseurakunnassa. Opiskelen ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi. Vertaiskehittäjänä hyödynnän kokemustani diakoniatyöstä. Diakonissa-terveydenhoitajana minulla on vertaiskehittämiseen työhyvinvoinnin näkökulma ja ratkaisukeskeinen työote. Vertaiskehittäjä 2022

Liisa Tiilikainen, johtava diakonian viranhaltija, Siilinjärven seurakunta

Diakoniatyön työkokemusta on useita vuosikymmeniä. Työn ohessa olen suorittanut mielenterveystyön erikoistumisopinnot, johtamisen koulutuksia kirkossa ja Jet-opinnot. Lisäksi toimin työnohjaajana ja työyhteisöjen kehittäjänä.  Olen Kuopion hiippakunnan diakonian neuvottelukunnassa toista kolmevuotiskautta. Toimin Kuopin ev.lut. seurakuntayhtymässä kolmatta kautta luottamushenkilönä. Lisäksi olen vapaaehtoisena riita- ja rikosasioiden sovittelijana. Työn vastapainona harrastan monipuolisesti liikuntaa kävellen, pyöräillen, meloen ja hiihtäen sekä marjastaen. Luonto on tärkeä voimanlähde itselle kaikkina vuodenaikoina. Vertaiskehittäjä 2021.

Erja Viherkoski, johtava diakoniatyöntekijä ja moniammatillisen palvelutiimin vastaava, Turun Martinseurakunta

Olen tehnyt diakoniatyötä eri viroissa ja hankkeissa Turussa, kehittänyt ja kouluttautunut palvellakseni paremmin. Olen kiitollinen työstä kirkossa, ahkerista ja kehittämishaluisista kollegoista ja teen diakoniaa ilolla, innolla ja sydämellä. Olen tehnyt projektin Leafin tehtaalla, kun tehtaan toiminta lakkautettiin Turussa. Olen kehittänyt Turun seurakunnilla varhaisen puuttumisen mallia ja ajanvarausvastaanottoja sekä tehnyt maahanmuuttajatyötä Halisissa ja Varissuolla. Turun Katariinan seurakunnassa kehitimme 2013 Yhteisvastuun IkäArvokas hankkeessa vanhusten vertaistukea, hoksauta korteilla- ja kortteliklubitoiminnoilla. Tällä hetkellä koen tärkeiksi työntekijöiden hyvinvoinnin, johtamisen vertaistuen, köyhien auttamisen arvostavasti, vanhusten yksinäisyyden lievittämisen sekä erityisesti nuorten aikuisten syrjäytymisen ehkäisyn. Jos sinua haastaa diakoniatyön kehittäminen, niin mielelläni teen pienen matkaa sitä kanssasi!

Diakonia

Takaisin sivun alkuun