Anne Burghardt: Kirkon tulee puolustaa toivoa ja oikeudenmukaisuutta maailman haasteiden keskellä

Luterilaisen maailmanliiton pääsihteeri Anne Burghardt haastoi kuulijoita pohtimaan, miten kirkko voi toimia aidosti ja vaikuttavasti nykymaailman myrskyjen keskellä, ja olla samalla toivon ja oikeudenmukaisuuden puolustaja.

Anne Burghardt on toiminut maailmanlaajuisen luterilaisten kirkkojen yhteistyöjärjestö Luterilaisen maailmanliiton  (LML) pääsihteerinä marraskuusta 2021 alkaen. Hänellä on syvällinen tausta ja kokemus ekumenian sekä kansainvälisten suhteiden saralta. Burghardt kasvoi uskonnottomassa perheessä Virossa, joka on maailman vähiten uskonnollisimpia maita. Luterilaiseen kirkkoon hän liittyi teini-iässä.

Burghardt puhui Helsingissä 29.8. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Lähetyskumppanuusneuvotteluissa.Puheessaan Helsingissä hän korosti erityisesti kirkon velvollisuutta pysyä uskollisena tehtävälleen ja osallistua aktiivisesti yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Uskonto muuttaa muotoaan

Anne Burghardt toi esiin kirkon jäsenmäärien laskun ja sekularisaation lisääntymisen haasteet erityisesti globaalissa pohjoisessa ja kehittyneissä teollisuusmaissa.

“Monille vanhoille ja suurille kansankirkoille tämä on iso haaste, sillä siihen liittyy resurssien väheneminen ja tarve määritellä uudelleen oma asema yhteiskunnassa”, hän totesi.

Samalla hän muistutti, että vaikka ennustettu “uskonnon kuolema” ei olekaan toteutunut, uskonto muuttaa muotoaan.

“Uskonnollisuus muuttuu synkretistisemmäksi ja vähemmän institutionalisoituneeksi, kun erilaiset uskonnolliset ryhmät kilpailevat seuraajista”.

Uskonto voi jakaa tai yhdistää

Burghardt kiinnitti huomiota siihen, miten nykymaailmassa uskonnollisuuden yksityistyminen on yleistynyt, vaikka samalla uskonto sinänsä ei ole menettämässä jalansijaansa maailmanlaajuisesti.

“Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että väestönkasvu on nopeampaa uskonnollisissa maissa, ja vuoteen 2050 mennessä valtaosan maailman väestöstä odotetaan olevan uskonnollisia,” hän sanoi.

Tämä kehitys nostaa esiin kysymyksen uskonnon vaikutusvallasta ja sen mahdollisuudesta olla sekä yhdistävä että jakava voima.

Väärä informaatio on isoin uhka

Yhteiskunnallinen polarisaatio ja demokraattisten rakenteiden rappeutuminen olivat myös keskeisiä teemoja Burgardtin puheessa.

“Kirkon jäsenet eivät elä tyhjiössä, vaan nämä kehityskulut vaikuttavat heihin ja tuovat polarisaation myös kirkkoihin”, hän korosti.

“Suurin maailmanlaajuinen riski kahden vuoden kuluttua on väärä informaatio ja disinformaatio.  Yhteiskunnallinen polarisaatio on kolmannella sijalla”, hän sanoi ja viittasi Maailman talousfoorumin vuoden 2024 Global Risks -raporttiin.

”Yhä monimutkaisemmassa maailmassa ihmiset pyrkivät yksinkertaisiin vastauksiin, mikä johtaa yksinkertaistettuihin vastauksiin, joita levitetään laajasti sosiaalisessa mediassa.”

Kirkon on vastattava ilmastohätätilaan

Ilmastokriisin keskellä kirkon rooli on Burghardtin mukaan ratkaiseva.

“Meidän on vastattava ilmastohätätilaan välittömästi sekä käytännössä että teologisesti”, hän painotti.

Hän korosti, että ilmastokriisi on myös oikeudenmukaisuuskysymys:

“Ne, jotka kärsivät eniten ilmastonmuutoksen seurauksista, ovat usein juuri niitä, jotka ovat vaikuttaneet siihen kaikkein vähiten.”

Ilmastovastuullisuus on Burghardtin mukaan kytkettävä kirkon kokonaisvaltaiseen missioon, joka korostaa oikeudenmukaisuutta ja solidaarisuutta kaikessa toiminnassa.

Kristittyjen on oltava aitoja

Burghardt käsitteli puheessaan myös aitoutta ja läpinäkyvyyttä. Hän huomautti, että yksi syy siihen, miksi monet kirkot ovat menettäneet jäseniään, on ollut aitouden puute.

“Kirkot eivät aina ole onnistuneet toimimaan sanojensa mukaisesti. Emme voi saarnata yhtä ja tehdä toista,” hän sanoi.  

Aitous ja rehellisyys ovat hänen mukaansa avainasemassa, jotta kirkko voi säilyttää uskottavuutensa ja olla merkityksellinen toimija yhteiskunnassa.

Kirkot toivon jakajina

Burghardtin puheen ydin oli kuitenkin kirkon tehtävässä kylvää toivoa.

“Toivo ei ole naiivia optimismia tai yksinkertaista uskoa edistykseen, vaan toivoa, joka perustuu uskoon Jeesukseen Kristukseen, ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Herraan, joka on jo läsnä täällä ja nyt.”

Tämä toivo on hänen mukaansa rohkeuden lähde, joka auttaa tekemään tarvittavia muutoksia nykyhetkessä, samalla kun kristityt elävät jatkuvasti nykyhetken ja tulevaisuuden jännitteessä.

Burghardt kehottikin kirkkoja rakentamaan toivon yhteisöjä, jotka eivät käänny sisäänpäin, vaan ulottavat toivon kaikille, erityisesti niille, jotka kärsivät epäoikeudenmukaisuudesta ja sorrosta.

“Kirkon tehtävä on olla toivon majakka rikkinäisessä maailmassa,” hän totesi.

“Toivon kylväminen on tehtävä, johon kirkon on sitouduttava, erityisesti nykymaailman monien haasteiden keskellä.”

Kommenttipuheenvuoro

Kommenttipuheenvuoron piti piispa Kaisamari Hintikka.

Lue puhe: Dr. Rev. Anne Burghardt Society and Church – Changing Landscapes

Voit katsoa molemmat puheet Youtubesra.

Teksti Anna Patronen

Yleinen

Kuzipa Nalwamba: Kristinuskon oppi luomisesta tarjoaa vakaan perustan ja toivon lähteen  

Sambialainen teologi Kuzipa Nalwamba käsitteli puheessaan luomisoppia postmodernissa maailmassa. Hänen mukaansa luominen ei ole vain teologinen jäänne menneisyydestä, vaan elävä ja dynaaminen osa kristillistä ajattelua, jolla on merkitystä tänään ja tulevaisuudessa. Nalwamba oli yksi pääpuhujista kirkon lähetyskumppanuusneuvotteluissa 26.8.-30.8.2024. 

Kuzipa Nalwamba on Kirkkojen maailmanneuvoston ykseyden, lähetyksen ja ekumeenisen koulutuksen ohjelmajohtaja. Hänet on vihitty Sambian yhdistyneen kirkon (UCZ) papiksi, ja hän on toiminut seurakuntapastorina, koulupappina ja teologisena kouluttajana.  

Nalwamba kasvoi Sambiassa, Etelä-Afrikassa, aikana, jolloin suuri osa ympäröivästä luonnosta oli lähes koskematonta.  

“Jo nuorena opin, että kaikilla elollisilla olennoilla on oikeus omaan tilaansa. Tämä ajatus on pysynyt mukanani koko elämäni ajan”, Nalwamba kertoi.  

Tänään luonnon tila on Sambiassakin toinen. ”Joet ja purot ovat täynnä muovia ja mutaa, tai ne ovat päässeet kuivumaan, kun maata on laidunnettu liikaa”, hän kertoi.  

“Ympäristön rappeutuminen ei ole vain ekologinen, vaan myös oikeudenmukaisuuskysymys, johon meidän on teologeina ja kristittyinä vastattava,” hän painotti. 

Luomisoppi jatkuvassa muutoksessa 

Kuzipa Nalwamba kertoi, että jo 1.Mooseksen kirjan alkuluvuista lähtien Raamattu vahvistaa Jumalan kaikkien asioiden Luojana. Tämä luo pohjan Luojan ja luomakunnan suhteelle. 

”Kun maailma muuttuu, on Raamatun ajattomia totuuksia tarkasteltava uudelleen ja sovellettava näihin uusiin tilanteisiin”, Nalwamba sanoi ja viittasi luomisoppiin. Hän mainitsi esimerkiksi ekoteologian, joka yhdistää ympäristötietoisuuden teologiseen pohdintaan. 

”Ekoteologia korostaa kaiken elämän keskinäistä yhteyttä ja luonnon pyhyyttä. Se haastaa ihmiskeskeisen näkemyksen, jonka mukaan ihmiskunta olisi luomisen keskipiste. Sen sijaan, ekoteologia näkee maailman luomakunnan yhteisönä, jossa kaikilla elollisilla olennoilla on luontainen arvonsa.” 

Nalwamban mukaan luomisoppi ulottuu myös kaikkeen muuhunkin muutokseen, jota ihminen saa aikaan: lääketieteen kehitykseen, teknologisiin innovaatioihin, tekoälyyn ja digitalisaatioon.  Nämä muutokset haastavat teologiaakin. 

“Monet muutokset ovat ennennäkemättömiä ihmiskunnan historiassa. Ilmastonmuutos, metsien hävittäminen, biodiversiteetin katoaminen ja saastuminen muokkaavat maapalloa. Ympäristökriisit eivät ole vain tieteellisiä tai poliittisia kysymyksiä; ne ovat syvästi teologisia huolenaiheita, jotka haastavat meidät pohtimaan uudelleen ymmärrystämme luomisesta ja osuudestamme siinä,” hän sanoi. 

Toivoa pirstoutuneessa maailmassa 

Kuzipa Nalwamban mukaan maailmassa, jota leimaa nopea muutos ja epävarmuus, luomisoppi tarjoaa vakaan perustan ja toivon lähteen.  

“Luomisoppi muistuttaa meitä siitä, että maailma ei ole sattuman tai kaaoksen tuote, vaan rakastavan Luojan lahja, ja hän jatkaa kaiken ylläpitämistä ja uudistamista. Samalla luomisoppi kutsuu meitä ottamaan vakavasti tehtävämme luomakunnan hoitajina, Jumalan kanssaluojina ja osallistujina lunastuksen jatkuvassa kertomuksessa,” hän totesi. 

Nalwamba korosti, että “vaikka postmoderni aika voi lisätä merkityksettömyyden, arvottomuuden ja epätoivon tunteita, kristinuskon luomisoppi voi tarjota vastakertomuksen, joka korostaa toivoa ja uudistumista.”  

Lupaus uudesta luomakunnasta, jossa kaikki asiat tehdään uusiksi, on Nalwamban mukaan toivon perusta epävarmuuden ja pirstoutumisen keskellä. 

Nalwamba uskoo, että kristillinen oppi luomisesta voi auttaa jäsentämään monimutkaista maailmaa. 

 “Luomisoppi säilyy elintärkeänä ja merkityksellisenä osana kristillistä uskoa, ja auttaa meitä suunnistamaan 2000-luvun ja sen jälkeisten aikojen monimutkaisessa maailmassa.”  

Esimerkiksi Afrikassa monet kristillisestä lähetystyöstä alkunsa saaneet mutta afrikkalaisten itsensä perustamat kirkot (ns. AIC-kirkot) pitävät luomakunnasta huolehtimista olennaisena osana lähetystehtäväänsä. 

Kommenttipuheenvuoro

Kommenttipuheenvuoron piti Rev. Martin Lalthangliana, Myanmarin luterilaisen kirkon johtaja. Voit katsella molemmat puheet YouTubesta.

Lue: Dr. Rev Kuzipa Nalwamba: Creation in Changing Landscapes

Teksti Anna Patronen 

Yleinen

Kirkon avautuminen kansainväliseen vastuuseen

Yhtenä merkittävänä juonteena suomalaisen yhteiskunnan ja diakonian kehittymisessä on avautuminen kansainväliseen vastuunkantoon.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko liittyi muiden kansainvälistä apua antavien kirkkojen joukkoon vuonna 1963. Ajattelutavan muutoksen selkein ilmentymä oli alkujaan kotimaahan keskittyneen Yhteisvastuukeräyksen avautuminen kansainväliselle diakonialle. Valtiollinen kehitysapu käynnistyi Suomessa vuonna 1961. Kansainvälinen diakonia syntyi ja sai muotonsa tuolloisessa yhteiskunnallisessa ja teologisessa ilmapiirissä; sitä voi perustellusti kutsua kirkolliseksi kehitysyhteistyöksi.

Kansainvälisen diakonian syntyyn ja kehittymiseen vaikuttaneita tekijöitä ovat ekumeeninen liike, toisen maailmansodan jälkeinen avustustoiminnan koordinoinnin tarve ja tiedonkulun paraneminen. (Malkavaara 2008, 13–15; kansainvälisen diakonian teologiasta ks. myös Malkavaara 2007.)

Toisen maailmansodan jälkeinen kansainvälinen diakonia oli alkujaan kirkkojen keskinäistä apua. Teologiassa painopiste siirtyi sosiaalisiin kysymyksiin, ja erityisesti Dietrich Bonhoefferin näkemykset kirkosta, joka on ihmisiä ja maailmaa – ei itseään – varten, sai jalansijaa.

Euroopan jälleenrakennustyön päätyttyä kirkolliset avustusorganisaatiot suuntasivat 1950-luvulla toimintaansa vähitellen myös kolmanteen maailmaan ja kriisialueisiin. Tiedonvälityksen nopeutumisen ja laajentumisen myötä kehitysmaamyönteinen ajattelu voimistui nopeasti myös Suomessa. Kirkoissa puhuttiin aiempaa voimallisemmin solidaarisuudesta erityisesti kolmannen maailman ihmisiä kohtaan.

Kansainvälisen diakonian ja lähetystyön välinen suhde on jännitteinen. Lähetysjärjestöjen näkökulmasta on perusteltua sanoa, että myös ne toteuttavat kansainvälistä diakoniaa. Osaltaan kysymys on myös valtiolta saatavasta kehitysyhteistyörahoituksesta; valtio voi osallistua kirkollisen kehitysyhteistyön rahoittamiseen, muttei evankeliumin levittämiseen tähtäävän lähetystyön. Kristillinen usko motivoi avun antamista, mutta avustustoimintaa ei tehdä kristinuskon levittämiseksi. (Malkavaara 2007, 203–205; 2008, 15–17.)

Kirkon piirissä on pyritty selventämään paitsi monien toimijoiden keskinäisen työn koordinointia ja yleensä kansainvälisen työn organisointia kirkossa myös, miten tulisi ymmärtää sellaiset keskeiset termit kuin missio, lähetys, lähetystehtävä, lähetystyö, julistus, diakonia ja kansainvälinen diakonia. (Malkavaara 2008, 22–31; Ripatti 2007.)

Esimerkiksi Kirkon Ulkomaanavun säätiön näkemyksen mukaan kansainvälisellä diakonialla on lähetystyöstä erillinen oma asemansa kirkon kansainvälisessä työssä. Tällöin sen sijaan, että puhuttaisiin kattokäsitteenä kirkon lähetystehtävästä (missio), jonka sisään kuuluisivat lähetystyö ja kansainvälinen diakonia, tulisi puhua mieluummin kirkon kansainvälisestä tehtävästä. (Ripatti 2007, 148.)

Jännite näyttäisi olevan osin sanavalinnoista johtuva, koska sanalla ”lähetystehtävä” on kapeampi merkitys kuin esimerkiksi sanoilla ”perustehtävä” tai ”kokonaistehtävä”, joilla myös voitaisiin ilmaista kirkon missiota. (Ripatti 2007, 151–152; Malkavaara 2008, 25–26.)

Kansainvälisessä diakoniassa tapahtunut siirtymä kristittyjen keskinäisestä avusta uskonnosta, poliittisesta vakaumuksesta, rodusta ja kansallisuudesta riippumattomaan avustustoimintaan on vaikuttanut laajemmin diakonian periaatteisiin. Kuten edellä todettiin, näitä periaatteita vaalivat teologiset muutosvirtaukset vaikuttivat myös suomalaiseen diakoniakeskusteluun ja -toimintaan.

Piispainkokouksen vuonna 1987 julkaisemat kansainvälisen diakonian periaatteet ovat myös kotimaisessa diakoniassa vaalittuja periaatteita:

  1. Kristillisen luomisuskon mukaan Jumala on luonut kaikki ihmiset. Kristillisen palvelun lähtökohtana on Kristuksen sovitustyö, joka koskee kaikkia ihmisiä. Se on voimanlähde ja esikuva toimintaan inhimillisen kärsimyksen lieventämiseksi ja elämän suojelemiseksi ja elämän suojelemiseksi kaikkialla maailmassa.
  2. Palvelu edellyttää avunsaajan itsenäisyyden, riippumattomuuden ja ihmisarvon täyttä kunnioittamista.
  3. Apua annettaessa ei tule asettaa muita ehtoja kuin se, että apu tulee todella tarvitsevien käyttöön.
  4. Karitatiivinen, siis yksittäisiin ihmisiin henkilökohtaisesti suuntutuva diakonia ja sosiaalieettinen vaikuttamistoiminta kuuluvat erottamatta yhteen.
  5. Keskeinen tavoite on oikeudenmukaisuuden ja lähimmäisenrakkauden toteuttaminen kaikissa yhteiskunnissa. Yksiselitteistä, esimerkiksi Raamatusta suoraan nousevaa, tilanteista riippumatonta ohjelmaa tämän tavoitteen saavuttamiseksi ei kuitenkaan ole. (Ks. Malkavaara 2007, 207.)

Kirjallisuutta

Malkavaara, Mikko

2007: Historiallinen näkökulma kansainvälisen diakonian teologiaan. Teoksessa Kari Latvus & Antti Elenius (toim.): Auttamisen teologia Kirjapaja: Helsinki 195–208.

2008: Lähetystyötä, kehitysyhteistyötä vai kansainvälistä diakoniaa. Teoksessa Diakonian tutkimus 1/2008, 5–34.

Ripatti, Jaakko

2007: Seurakunta kirkon mission kantajana. Julkaisussa Lahtinen, Terttu Pohjolainen & Tuulikki Toikkanen (toim.): Anno Domini. Diakoniatieteen vuosikirja. 141–159.

Palaa takaisin

Tietoa diakoniasta

Diakonia

Takaisin sivun alkuun