Tiellä vai kujalla?

Tässä kootusti muistilistaa asioista, joilla varmistat itsellesi mukavan tapahtuman tammikuussa:

• Ota talteen ilmoittautumisen vahvistusviesti, jonka lähetti Minna Oksanen. Viestissä oleva QR-koodi on pääsylippusi tapahtumaan. Sitä vastaan saat Tampere-talolla osallistujapassin. Voit printata vahvistusviestin tai sijoittaa sen sähköpostiohjelmassa kansioon, josta löydät sen helposti. QR-koodi tulee näkyviin, kun täppäät sähköpostin yläreunasta “Näytä kaikki kuvat.”
• Kun varaat itsellesi junalippuja, varaa riittävästi aikaa tapahtuman alkuun ja loppuun. Näin vältät pahimmat ruuhkat. Keskiviikkona tule “edellisellä junalla” ja perjantaina lähde “seuraavalla junalla”. Kun meitä on paljon (yli 1800 hlöä), tapahtuman alkamisen ja loppumisen siirtymiin on hyvä varata aikaa. Keskiviikkona Tampere-talolle voi tulla jo klo 11 alkaen lounaalle ja tutustumaan laajaan materiaalinäyttelyyn, posterinäyttelyyn ja valokuvanäyttelyyn. Perjantaina voit jäädä viimeisen tilaisuuden jälkeen vielä lounaalle ennen kotimatkaa. HUOM: Tampere-talon tapahtumalounaat varattiin ilmoittautumisen yhteydessä. Myös muita lounaspaikkoja löytyy Tampere-talon läheisyydestä runsaasti.
• Varaa majoitus ajoissa. Tapahtumalle ei ole varattu kiintiöitä hotelleihin. Kohdasta Info löydät Tampere-taloa lähellä olevien hotellien tiedot.
• Tapahtuman aikainen “ohjelmaäppi” on tämä verkkosivusto. Täältä löydät kaiken tarvittavan tiedon. Mm. rinnakkaisohjelmien sijainnit päivitetään sivustolle joulukuussa. Puhelimeen on näppärä tehdä pikakuvake suoraan tälle sivulle. Tässä ohjevideo siitä, miten se tapahtuu: Miten saan DKP tapahtumasivun äpiksi puhelimeen?
• Tampere-talolla on varattu matkalaukuille säilytystila keskiviikolle ja perjantaille. Mene ensin narikkaan, josta sinut ohjataan Aaria-saliin (2.krs), jossa henkilökunta ottaa laukut vastaan. 
• Muista ottaa mukaan oma juomapullo. Tammikuussa pakkaskelien myötä sisäilma on kuiva ja ilmastointi tätä vielä vahvistaa. Vältämme kertakäyttömukien käyttöä, joten ota mukaan juomapullo, jonka voit täyttää Tampere-talon vesipisteellä tai tuoda juotavaa jo mukanasi.

Tapahtuman järjestävä työryhmä listasi aluksi, mitkä kaikki teemat tällä hetkellä yhdistävät diakoniaa ja kasvatusta. Näistä teemoista tapahtumaan valittiin käsiteltäväksi ulkopuolisuuden ehkäisy. Paljon muitakin yhteisiä teemoja on, ja näitä suosittelemme käsiteltäväksi oman seurakunnan tai oman alueen diakonian ja kasvatuksen väen kesken. Toivomme tästä dokumentista olevan hyötyä paikallisten työskentelyjen pohjaksi.

Teematyöskentelyjen koosteena muotoilimme, että ytimeltään diakoniassa ja kasvatuksessa on ainakin nämä kolme yhteistä työn tavoitetta ja tarkoitusta. Mitkä asiat työssämme on tärkeitä?

• Heikomman puolustus
• Moninaisuuden kohtaaminen
• Seurakunnan verkostoyhteistyö erilaisilla yhdyspinnoilla

Yksilöidymmin löysimme 38 yhteistä teemaa. Ne on lueteltu tässä dokumentissa: Diakonian ja kasvatuksen yhteisiä teemoja

Lisäksi tarkastelimme tarkemmin ulkopuolisuuden ehkäisyä. Siitä tarkemmin tässä: Ulkopuolisuuden ehkäisyn näkökulmia

Tutustu myös Ulkopuolisuuden ehkäisyn silmälasit -työvälineeseen.

Yksinäisyyden taklaaminen seurakunnissa 9.10. klo 13-14.30.

Yksinäisyyden kasvu on Suomessa ilmiö, joka herättää huolta yhteiskunnallisesti ja yksilön näkökulmasta. Viime vuosina yksinäisyyden kokemukset ovat lisääntyneet monilla väestöryhmillä. Tämä kehitys haastaa ihmisten hyvinvoinnin, yhteiskunnan tarjoamat tukijärjestelmät ja samalla kirkon. Yksinäisyyden ehkäisy pohjautuu keskeisiin kirkon opetuksiin lähimmäisen rakastamisesta, yhteisöllisyydestä ja vastuusta toisia kohtaan. Kirkko osallistuu jo yksinäisyyden vähentämiseen  monin eri tavoin ja läpileikkaavasti toiminnassaan.

Tule kuulemaan ja pohtimaan yhdessä mitä toiminnalliset suosituksen ovat seurakunnille aiheesta ja mitä on Osallistujien Suomi – kansallinen työ yksinäisyyden vähentämiseksi ja miten me kirkkona voimme siihen liittyä?

Irene Nummela, Jarmo Kokkonen, Ville Kämäräinen ja Petri Patronen

Liity webinaariin tästä linkistä.

Itsemurhien puheeksiotto -koulutus  8.11. klo 10 -12.00.  

Sisältö:

·       itsemurha ja itsetuhoisuus ilmiönä ja sen yleisyys useasta eri näkökulmasta

·       tietoa siitä, miten itsensä tappaminen muuttuu mahdolliseksi, mitä ihmisessä tapahtuu neurobiologian näkökulmasta

·       milloin ja miten itsemurha / itsemurhavaara tulisi ottaa puheeksi

·       miten kohdata itsetuhoinen ihminen

·       miten estää itsemurha

Mukana Harri Sihvola, Mieli RY:stä

Liity webinaariin tästä linkistä.

Tiellä vai kujalla -podcast virittelee jo syksyn aikana keskustelua Diakonian ja kasvatuksen päivien teemoista. Podcastissa kohdataan kirkon diakonian ja kasvatuksen yhteisillä rajapinnoilla, ja keskustellaan ajankohtaisista havainnoista, yhdessä tekemisestä ja tulevaisuuden näkymistä. Osaammeko nähdä ihmisten avun tarpeen? Miten tuemme pyrkimyksiä kohti hyvää elämää? Tiellä vai kujalla -podcastin löydät mm. Spotifysta ja Spreakerista.
Jokaisessa kolmessa jaksossa on keskustelemassa kaksi kirkon työntekijää, toinen kasvatuksen ja toinen diakonian alalta. Podcastin ovat tuottaneet Lasten ja nuorten keskus ja Kirkkohallitus. Toimittajana on Marjo Kiljunen.

Ensimmäisessä jaksossa diakoniatyöntekijä Virve Pihlajamäki ja nuorisotyönohjaaja Heidi Granström keskustelevat diakonisesta katseesta.
Kuuntele ensimmäinen jakso Diakoninen katse

Toisessa jaksossa diakoniatyöntekijä Lauri Nurmi ja erityisnuorisotyönohjaaja Mari Vuorisalo keskustelevat diakonian ja kasvatuksen työaloista.
Kuuntele toinen jakso Yhdessä tekemisen uhat ja mahdollisuudet 

Kolmannessa jaksossa diakoni-nuorisotyönohjaaja Sanna Kuitunen ja nuorisotyönohjaaja Atte Korjus puhuvat kasvatuksesta työotteena. Voisivatko kasvatus ja diakonia tehdä enemmän yhteistyötä seurakuntien arjessa? Kuuntele kolmas jakso Kasvatus työotteena tästä. 

Jakso 1
Marjo Kiljunen: Kuuntelet Tiellä vai Kujalla? -podcastia. Minä olen Marjo Kiljunen ja olen saanut tänne vieraaksi Virve Pihlajamäen ja Heidi Granströmin. Tervetuloa.
Virve Pihlajamäki: Kiitos.
Heidi Granström: Kiitos.
Marjo Kiljunen: Kertokaa, keitä olen saanut tänne kylään, jos Virve aloitat?
Virve Pihlajamäki: Minun nimeni on Virve Pihlajamäki ja olen Mänttä-Vilppulan seurakunnan diakoniatyöntekijä, ja asustelen Keuruulla Keski-Suomessa.
Heidi Granström: Minä olen Granströmin Heidi, Malmin seurakunnasta nuorisotyön ohjaaja, ja teen erityisnuorisotyöpainotuksella töitä.
Marjo Kiljunen: Virve ja Heidi, kun te katsotte maailmaa, millaisin silmin te katsotte maailmaa? Jos Virve aloitat.
Virve Pihlajamäki: No minä katselen maailmaa aika ihmettelevin silmälasein. Eli minulle oikeastaan kaikki maailmassa on sellaista Jumalan suurta ihmettä. Ja kun minä katson ihmistä, joka istuu minua vastapäätä, tai kenet minä kohtaan kadulla, niin silloin minä kohtaan sellaisen ihmeen ja haluan myös antaa sille ihmiselle sen arvo, että hän on ihme.
Marjo Kiljunen: Entä Heidi?
Heidi Granström: No minä katselen maailmaa hyvin pitkälti kiitollisuuden silmälasien kautta. Jotenkin yritän aina nähdä hyvän ja kauniin ympärilläni ja jotenkin ihmisissä myös sen hyvän. Ja myöskin sillä lailla rakkauden silmälasien kautta, että jotenkin ajattelen, että jokainen ihminen kaipaa tulla rakastetuksi ja ajattelen myös, että rakkaus on se suurin voima, maailmaan muuttava voiman, niin ne ovat ehkä sellaisia silmälaseja, minkä läpi minä katselen.
Marjo Kiljunen: Seurakuntamaailmassa joskus puhutaan diakonisesta katseesta. Mitä diakoninen katse teille merkitsee?
Virve Pihlajamäki: No kun minä mietin sitä diakonista katsetta, niin minun pitää mennä ihan tuonne omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni, kun minä itse olen saanut olla diakonisen katseen kohteena, mutta en työntekijän näkökulmasta, vaan ihan toisen ihmisen näkökulmasta. Eli olen ollut koulukiusattu nuori ja siitä koulukiusaamisesta minut auttoi jaloilleen toinen seurakuntanuori, joka alkoi katselemaan minua sellaisin silmälasein, että minä olen arvokas ja hän antoi minulle ihmisarvon. Ja siitä kun minä aloin selviämään siitä koulukiusaamisesta, niin sanoin Jumalalle silloin, että älä anna minun kulkea kenenkään sellaisen ohitse kuka tarvitsee apua ja kuuntelijaa. Sillä tavalla minä olen sieltä 16-vuotiaasta saakka tullut 30 vuotta, ja ihmisiä on ollut, ketkä ovat tarvinneet apua ja kuuntelijaa, ja Jumala otti vähän minun pyyntöni liian tosissaan, sanotaan näin [Naurahdus].

Heidi Granström: No minä ajattelen, että se diakoninen katse oikeastaan nousee jo ihan siitä, että miten Jeesus aikanaan katseli ihmisiä. Että Jeesus näki aina ne, jotka tarvitsevat apua ja jotka olivat ehkä muut ihmiset jättäneet ulkopuolelle, tai jotenkin ketkä eivät kelvanneet siihen yhteiskuntaan. Niin kuin Virve sanoi tuossa kiusaamisasiasta, niin oikeastaan tänä päivänä on paljon nuoria, ketkä vaikka kiusaamisen vuoksi kokevat vahvaa ulkopuolisuutta tai yksinäisyyden kokemusta. Että oikeastaan diakoninen katse liittyy siihen, että miten me näemme näitä nuoria. Ja toki myös on monenlaista muutakin oireilua. Että eihän se ainoastaan ole sellaista sisäänpäin kääntyvää. Mutta ylipäätään se, että me näkisimme ne, jotka apua tarvitsevat meidän ajassa ja pidettäisiin heidän puoliaan.
Marjo Kiljunen: Kysyn ehkä vielä tarkemmin, jos katsotaan sinne diakoniatyöhön, että millä tavalla erityisesti diakoniatyössä diakoninen katse näkee?
Virve Pihlajamäki: Diakoniatyössä puhutaan aika paljon taloudellisista asiakkaista. Ja itse käytän mieluummin nimitystä ihan vain ihmiset. Ja moni ihminen saattaa tulla diakoniatyön vastaanotolle taloudellisten haasteiden takia. Minä aika nopeasti teen päätökset niistä taloudellisista kysymyksistä. Sitten minä kysyn sen jälkeen, että mitä sinulle muuten kuuluu. Ja ei ole kauhean monta ihmistä ollut, joka ei olisi murentunut siihen paikkaan. Eli ne taloudelliset kysymykset ovat vaan keino päästä puhumaan asioista, ja yleensä minulla jatkuu sitten taloudelliset kohtaamiset niin sielunhoitona. Eli siinä, että minä löydän sen särkyneen ihmisen, sen joka on elämässä paljon muitakin haasteita ja on paljon sellaista murhetta, mitä kantaa sisällään. Ja toinen on sitten, kun minä teen maaseudulla töitä, niin myös siellä niin kun kylillä ja muualla niin kuljen niin kun kodeista koteihin ja löydän niitä yksinäisiä vanhuksia, tai muuten elämän päähän potkimia aikuisia ihmisiä tai rippileirillä nuoria. Eli minä katselen aika paljon ihmisiä sillä tavalla herkästi, että kuka on sellainen, joka voisi olla vähän sisäänpäin kääntynyt, tai voisi tarvita apua. Ja sitä on vaikea kertoa, että millä tavalla katselee diakonisesti, kun se on niin kun koko ajan läsnä oleva tapa toimia. Koko ajan katsoo ihmistä sillä tavalla, että mitä sinä tarvitset, voinko minä auttaa. Joo, en minä oikein osaa muuta siihen sanoa [naurahdus].
Marjo Kiljunen: Sanoit oikein mainiosti ja hienosti. Jotenkin läikähti omassakin sydämessä. Mutta minä käännän nyt katseeni Heidiin, kun katseesta puhutaan. Että entä sitten nuorisotyössä? Mikä on se diakoninen katse nuorisotyössä?
Heidi Granström: Minä ajattelen, että jälleen Virve sanoitti tosi hyvin, että ihan yhtä lailla se jokaisen nuoren näkeminen sellaisena kuin hän on. Niin se on ihan todella tärkeä asia ja juuri se, että pysähtyy kysymään, että hei mitä sinulle kuuluu, että miten sinä jaksat, miten sinä voit, mitä sinä tarvitset elämässäsi. Jotenkin siis sellaisia, joskus ollaan kysytty joltakin nuorilta vaikka sitä, että milloin sinulta on viimeksi kysytty, että mitä sinulle kuuluu? Ja nuori on jäänyt miettimään, että en minä oikeastaan muista, että milloin minulta on kysytty näin. Että miten tärkeää se on, että jotenkin meillä on aikaa pysähtyä ihan jokaisen nuoren luokse, ja me emme tiedä, mitä siellä pinnan alla kenelläkin on. Että minkälaisia taakkoja kukakin nuori kantaa sisällänsä. Ainoastaan sitä kautta, että me pysähdymme, me näemme, me kuulemme, niin sitä kautta me voimme niin kun auttaa ja tukea sitä nuorta. Ja se voi monesti jo auttaa se, että hän pääsee sanomaan jollekin sen, että mitä hän siellä sisällänsä kantaa.
Marjo Kiljunen: Usein myös puhutaan etsivästä työotteesta. Tämä diakoninen katse ja etsivä työote jotenkin ovat niin kun yhteydessä toisissa aivan selvästi, kun kuuntelen, mitä te puhutte. Mitä ajattelet?
Virve Pihlajamäki: No minä tuohon edelliseen kommenttiin nostan sen verran sanoisin siihen etsivään otteeseen ja siihen, että ensinnäkin on tärkeää meille työntekijöille, me menemme luokse. Minä koen sen hirmu tärkeänä, että sellainen, joka on arka ja on rikki, on se nuori tai on se aikuinen, niin eihän se tule niin kun tällä lailla, että hei minä nyt tulen tästä näin ja tarvitsen jotain kuuntelijaa, vaan se, että me työntekijänä menemme jonkun luokse. Ja etsivässä työssä on hirmu tärkeätä se, mikä meillä oli joskus seurakunnan strategiassa, että mennään keskelle. Eli se, että ei me jäädä toimistoihin, vaan esimerkiksi minulla on hyvä etsivä työntekemisen muoto on sinua varten hautausmaalla. Minä kesäisin olen hautausmaalla kohtaamassa ihmisiä. Siellä kohtaa paljon sellaisia ihmisiä, ketä ei muualla kohtaisi tai ne eivät ole missään tekemissä seurakunnan kanssa.
Heidi Granström: Joo, ihan ajattelen samalla tavalla, ja meitä rohkaistaankin siihen, että lähdetään kirkkorakennuksesta ulos, ja itse työskentelen aika paljon eri kouluilla, ja se on sellaista jotenkin tärkeää työkenttää, ja että sitä voi tarjota resurssin sillä lailla, että voi olla mahdollistamassa vaikka jonkun pienryhmän kuraattorin kanssa vedettäväksi, tai näin, jolloin pystytään tukemaan niitä, joita ehkä siellä koululla on jo huomattu, että hei että tämä oppilas vaikka kaipaisi tukea sosiaalisiin suhteisiin, tai mitä ikinä ne haasteet sitten kenellä ovatkaan, ja että voidaan olla siellä sitä omaa osaamista ja ammattitaitoa, ja sitä rakkautta ja kohtaamista antamassa, että se on kuitenkin, minä ajattelen, että se on ehkä se kaikista tärkein juttu se, että me annamme aikaamme ja me näemme, me kuulemme, me kohtaamme. Tuosta etsivästä työstähän helposti voisi tulla sellainen ajatus, että se on vain sitä juuri jonnekin kaduille menemistä. Että sillä lailla minusta on todella kivaa, että nähdään myöskin, että se tapahtuu monissa muissakin paikoissa, ja se voi tapahtua myös vaikka siellä ripareilla. Että me siellä näemme niitä tyyppejä, ketkä tarvitsisivatkin jotain enemmän, jolla on jokin vaara vaikka jäädä ulkopuolelle. Ja heihin meidän täytyy myöskin vaikka leiriolosuhteissa erityisesti panostaa, että se heidän kokemuksensa voisi olla hyvä ja he voisivat kokea siellä yhteenkuuluvuutta muiden kanssa, koska se voi olla taas sellainen asia, mikä voi kantaa pitkälle elämässä, että hei että minä kelpaan tällaisena ja minä olen arvokas ja minun on mahdollista saada ystäviä esimerkiksi, mitä on ihan välillä tällaisiakin ihmeitä riparilla tapahtuu, että joku, joka on kokenut itsensä yksinäiseksi, niin löytääkin sieltä jonkun ja on kiitollinen sen jälkeen siitä, että jes, että tämä on minullekin mahdollista.
Marjo Kiljunen: Mitä te ajattelette, onko jotain erityisiä, ihmisryhmä on ihan kauhea sana, mutta ihmisiä, joiden hätää me ei juuri nyt nähdä? Kenen hädän meidän pitäisi nähdä tässä ajassa?
Virve Pihlajamäki: Minä puhun nyt pienen maalaisseurakunnan näkökulmasta, minulla ei ole kokemusta muuta kuin sieltä. Niin tavallaan meillä on aika paljon yksinhuoltajia, äitejä, tai yksinhuoltajaperheitä, missä on paljon lapsia ja on paljon haasteita, mihinkä tarvitsee apua ja tukea. Ja nämä ovat aika yksinäisiä sen oman vanhemmuutensa keskellä. Siihen meillä on sellainen mahdollisuus, että me teemme nuorisotyönohjaajan kanssa yhdessä kotikäyntiä. Eli minä voin mennä äitiä tapaamaan, nuorisotyönohjaaja menee lasta, tai tehdään yhdessä tällainen tapaaminen. Minun mielestäni se on hirveän mielekäs työmuoto, että me pystymme niin kun tavallaan tekemään yhdessä töitä. Ja toinen, mikä minua on huolestuttanut viime päivinä, on yksinäiset vanhukset. Eli teen kotikäyntityötä, työtä heidän luokseen. Ja Ukrainan sota ja kaikki tällainen, mitä nyt on maailmalla tapahtunut, niin on aika paljon tällaisia evakkomuistoja sun muita herättänyt. Ja vanhusten pelko on niin kun konkretiaa tänä päivänä, että ei uskalla lähteä kotoakaan yhtään minnekään, kun pelottaa niin paljon. Viime aikoina olen miettinyt sitä, että millä tavalla heitä voisi auttaa, kun ainut keino, minkä minä olen löytänyt tällä hetkellä, että minä menen heidän luokse kotiin ja yritän saada heitä mukaan yhteisöihin ja juttuihin, mutta se vaatii oman aikansa taas sitten, sen että voi rohkaista ja viedä mennessään.
Heidi Granström: Joo. Minä olen ehkä niin kun vähän huolissaan nuorten hyvinvoinnista ylipäätään ja mielenterveyden haasteista, jotka ovat kasvaneet tässä kuitenkin viimeisten vuosien aikana. Ajattelen, että se on niin kun merkittävä tekijä myös sellainen, mikä voi olla syrjäyttämässä näitä nuoria yhteiskunnasta, että jos he eivät saa riittävästi apua ja tukea siihen omaan hätäänsä ja pahaan oloonsa. Että ehkä juuri nämä mielenterveyden haasteet, mutta sitten myös tällä lailla pääkaupunkiseutulaisen seurakunnan ja alueen näkökulmasta, niin kyllä ajattelen, että maahanmuuttajataustaisissa nuorissa on paljon myös sellaista hätää ja pahoinvointia, mihin ehkä me voisimme seurakunnissakin miettiä, että miten me voisimme olla tukemassa. Toki kouluilla vaikka kohdataan heitä, mikä on hyvä asia, mutta että olisiko vielä jotain muuta, että miten me vosimme jotenkin näiden nuorten hyvinvointia olla edistämässä.
Marjo Kiljunen: Olen tässä monessa kysymyksessä kysynyt, että miten jokin asia näkyy kasvatuksessa tai siellä diakoniassa. Mutta kun kuuntelen teitä, niin minusta kuulostaa siltä, että sekä nuorisotyö että diakonia menee teidän töissä hyvinkin limittäin monessa kohdassa. Olenko ymmärtänyt oikein?
Virve Pihlajamäki: No siis ainakin minun työssäni se menee limittäin pelkästään sen takia, että lapset ja perheet ja rippikoulutyö kuuluvat minun työnkuvaani, kuin myös vanhustyö. Eli minä teen töitä ihan sinne nollasta satavuotiaisiin saakka. Ja tavallaan tuollaisessa pienessä seurakunnassa se on hirveän mielekästä, koska siinä vaiheessa kun sinä tapaat lapsia ja nuoria, niin sinä luultavasti tunnet myös heidän vanhempansa, ja saattaa olla, että isovanhemmatkin tunnet. Että se on monisukupolvista se työ siellä. Ja itse olen aina ollut sitä mieltä, että nuorisotyö ja diakoniatyö ovat todella lähellä toisiaan, että niiden raja on hyvin häilyväinen.
Heidi Granström:Niin, ehkä se itsellä enemmän tällaisena diakonisena työotteena näkyy, että toki kyllähän perheitten tukemista jotenkin sen nuoren kautta, niin sitähän niin kun tietysti työssä on, mutta että sitten taas tällainen varsinainen, vaikka iäkkäimpiin ihmisiin tai näin liittyvä työ on sitten taas oman työnkuvani ulkopuolella.
Virve Pihlajamäki: Joo,ja tuohon iäkkäimpien kanssa juuri, että millä tavalla nuoria ja iäkkäimpiä pystyisi saamaan niin kun yhteen, niin on muutaman kerran ollut mahdollisuus minun työurallani, että ollaan saatu ikäihmiset ja nuoret saman katon alle, niin ne ovat olleet hirveän mielekkäitä juttuja. Että nyt me suunnitttelemme ensi kesällä, että jos me saataisiin meidän tällaisen yhden tuvan ikäihmiset vietyä päiväksi rippileirille riparilaisten kanssa. Eli tulisi sellainen ikäihmisten retki rippileirille, mutta se nyt jää sitten nähtäväksi, että kuinka moni siitä innostuu.
Heidi Granström: Onpas hauska idea.
Marjo Kiljunen: Ensi tammikuussa vietetään Diakonia-kasvatuksen päiviä. Mitä evästyksiä te sanoisitte omille kollegoillenne, jotka ovat päiville tulossa?
Virve Pihlajamäki: Jaa-a… No minä lähden tähän, mistä minä aloitinkin, että on hyvä tulla ihmettelemään, avoimin mielin katsomaan, että mitä mahdollisuuksia voi sieltä päiviltäkin löytää, innostusta omaan työhön ja tavallaan sellainen avoimet silmät mukaan, kuulevat korvat ja ehkä siitä tulee sitten käsien tekoja seurakuntiin. En minä oikein muuta osaa tähän sanoa.
Heidi Granström: Joo, kun minä ilmoittauduin päiville, niin katselin niitä kaikkia kanavia tai työpajoja tai millä nimillä nämä olivat, ja ajattelin, että siellä on paljon kyllä hyviä teemoja. Että juuri niin kun ilolla uutta oppimaan, ja vähän ehkä sellaisia ehkä uudenkinlaisia hoksautuksia saamaan. Että ainakin ihan mielenkiinnolla itse odotan näitä päiviä.
Marjo Kiljunen: Meidän podcastin nimi on Tiellä vai kujalla? Minä kysyisin teiltä, että oletteko te tiellä vai kujalla? Oletko Virve tiellä vai kujalla?
Virve Pihlajamäki: Minä en ole kummallakaan.
Marjo Kiljunen: No missä sinä olet?
Virve Pihlajamäki: Minä olen sanonut aina ja kaikkialla, että minä olen diakoniatyöntekijänä niin tuota sillä harmaalla alueella. En ole tiellä enkä kujalla, vaan siinä puolessa välissä etsimässä sieltä kujalta olevia sinne tielle, ja näyttämässä tiellä oleville, että hei tuolla kujallakin on ihmisiä. Että olen sen reunan vieruksen kulkija ja haluan olla siinä.                                                                        Marjo Kiljunen: Entä Heidi, oletko tiellä vai kujalla?
Heidi Granström: No ehkä tarvittaessa kummallakin, että missä milloinkin on tarpeen olla. Tarvittaessa kuljen siellä muiden kanssa tiellä ja tarvittaessa kujilla [naurua].
Marjo Kiljunen: Kiitos teille mukana olosta. Minä ajattelen, tuo Heidi nauru on se, mihin voidaan lopettaa oikein hyvin [naurua].
Miesääni: Kuuntelit podcast-sarjaa Tiellä vai kujalla, liittyen Diakonian ja kasvatuksen päiviin Tampereella 2025 tammikuussa. Toimittajana oli Marjo Kiljunen, tuotantoyhteistyössä Kirkkohallitus ja Lasten ja nuorten keskus.

Jakso 2.

Marjo Kiljunen: Kuuntelet Tiellä vai kujalla -podcastia. Minä olen Marjo Kiljunen ja olen saanut vieraaksi Lauri Nurmen ja Mari Vuorisalmen. Tervetuloa. Kerrotteko vähän, että keitä te olette? Jos Lauri aloitat.
Lauri Nurmi: Minä toimin tuolla Hämeenlinnan Vanajan seurakunnassa diakoniatyössä tällä hetkellä. Tausta on tuolla nuorisotyössä, 90-luvun alusta. Ollut seitsemän vuotta nuorisotyössä ja siitä sitten semmoinen 15-16 vuotta erkkatyössä. Sitten eläkeläisten pariin, jäntevästi sinne. Ja nyt sitten diakoniatyössä.
Mari Vuorisalmi: Mä oon tosiaan Mari Vuorisalmi ja Tampereen Tuomiokirkka-seurakunnassa on mun virkapaikkani. Tällä hetkellä olen äitiyslomalla. Nuorisotyössä, työalana nuoret aikuiset ja erityisnuorisotyö. Olen myös koulutukseltani diakoni ja ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti.
Marjo Kiljunen: Meidän tarkoitus on keskustella vähän diakonian ja kasvatuksen yhteydestä. Onko siinä jotain uhkia, vai enemmän mahdollisuuksia? Mennään suoraan syvään päätyyn. Näettekö te että on jotain uhkaa, että diakonia ja nuorisotyö, tai kasvatus menevät läheisempään yhteyteen?
Mari Vuorisalmi: Mä ajattelen näin, että mä en oikein pystynyt ymmärtämään mun työurani aikana, että miksi me ollaan näin erillään. Jotenkin näen ehkä pelkästään mahdollisuuksia siinä, että tehtäisiin lähempänä toisiaan töitä. Ja ehkä rohkeammin kaadettaisiin tiettyjä raja-aitoja, ja työalan semmoisia aitoja siinä välissä. Kyllä mä ymmärrän sen, että siihen varmasti voi liittyä tosi paljon pelkoa ja epävarmuutta. Epätietoisuuttakin ehkä, että mistä on kyse. Mutta jotenkin omalta kohdaltani mä ajattelen, että tämä lähentyminen, niin tämän olisi pitänyt tapahtua jo. Ja jotenkin kaiken aikaa miettiä, että miten tehdään yhteistä työtä.
Lauri Nurmi: Jos tämä podcasti etenee näin, että sinä viet minun repliikit, niin oikeastaan minä voin lähteä himaan tästä.
Mari Vuorisalmi: Ei, älä mene.
Lauri Nurmi: Ei vaiskaan. Joo, komppaan ihan täysin Mari sua. Ehkä sellaisen näkökulman toisin, että puhutaan diakoniasta ja esimerkiks kasvatuksesta tai nuorisotyöstä työaloina, niin näen pelkkiä mahdollisuuksia. Ja harmillisesti kyllä hukkaan heitettyjä mahdollisuuksia. Mutta sitten jos puhutaan persoonista, eli henkilöistä, diakoniatyöntekijöistä tai nuorisotyöntekijöistä, niin siellä on henkilökohtaisella tasolla paljon esteitä. Diakoniatyössä stereotypioita tällaisista tiukkapipoisista, siipi maassa kulkevista elämän epäonnistujista, jotka haluavat auttaa muita. Tai sitten taas nuorisotyössä nämä maailman hauskimmat kaverit, joilla on viimeisimmät vitsit, ja ne pitää aina saada kertoa joka paikassa. Niin, nämä ovat stereotypioita, mutta jotain totta ehkä niissä on. Niiden yhdistäminen saattaa olla haasteellista ja vaikeaa. Ja siellä on persoonissa sellaisia ongelmia. Mutta lähtökohtaisesti ajattelen, että meillä on pelkkiä mahdollisuuksia. Meillä on hyvä tulevaisuus.
Mari Vuorisalmi: Joo, mä oon samaa mieltä. Ja sitten jotenkin jo tämä stereotypia ja ne parhaat vitsitkin, kun ne ovat 70-luvulta kaikki. Itse olen 80-luvun lapsi, mutta siis sieltähän ne samat sketsit ovat. Pyörivät vuodesta toiseen. Mutta jotenkin ehkä juuri se semmoinen, että onko meillä edes… Seurakunnat ovat erilaisia, mutta onko meillä kirkon sektorissa edes täyttä ymmärrystä siitä, että mitä diakoniassa tapahtuu ja mitä kasvatuksessa tapahtuu. Mä rohkenen nyt sanoa ja tiedän että kärjistän, mutta siis se, että ollaan aika poteroissa. Ja myöskin pidetään omaa työtä omana tietona. Ei tokikaan aina näin. Jotenkin tuntuu, että läpinäkyvyys olisi se, mitä myös tarvittaisiin.
Lauri Nurmi: Niin. Tietoisuus mitä kaveri tekee, niin ensiarvoisen tärkeää. Ylipäätään, että diakonit tietäisivät keskenään, mitä he tekevät, tai nuorisotyöntekijät. Mutta puhumattakaan, mitä se on työalojen yli sitten, niin se tietoisuus on tärkeää. Ja se tietoisuus lisääntyy vain läsnäolemalla toisten kanssa. Tulemalla, olemalla yhdessä… Sitten joskus kannattaa tehdä töitäkin yhdessä, jos työtä kehitetään. Mutta kyllä mä näkisin, että koko tämä kirkon touhu, työ, perustuu ihmisten välisiin suhteisiin, ja mitä siellä tapahtuu. Ja sitten, kun siihen tuodaan vielä tehokas ja järkevä työnteko, niin me saadaan hirveän paljon aikaiseksi.
Marjo Kiljunen: Jos me tehdään nyt vallankumous tässä hetkessä, että aletaan purkamaan raja-aitoja ja tulla tietoisemmaksi toisten työstä, niin se että tehdään yhdessä, mutta mitkä olisivat niitä konkreettisia steppejä, että päästäisiin lähemmäksi toisiamme työntekijöinä tässä kirkossa.
Mari Vuorisalmi: Jos nyt vallankumouksen kahvaan tässä pääsee, niin mä siis yhdistäisin nämä tutkinnot. Diakonia-ammattikorkeassa tällä hetkellä on sosionomi, kirkon nuorisotyönohjaaja, sosionomi-diakoni, tai sairaanhoitaja-diakonissa. Koulutus kestää kolme ja puoli vuotta. Samaan aikaan puhutaan, että kirkolla on rekrytointikriisi ja myöskin, että tämmöinen kirkollisen ammatillisuuden ammatti-identiteetti ohenee siellä oppilaitoksissa. Mä yhdistäisin nämä tutkinnot ja laittaisin puoli vuotta lisää, että se olisi nelivuotinen tutkinto. Ja sinne toisen seurakuntaharjoittelun. Niin, että jokainen joka valmistuu nuorisotyöhön tekee myös nuorisotyön lisäksi jonkun toisen seurakuntaharjoittelun. Diakonia, aikuis, lähetystyö. Jokainen diakoni tekee myös yhden kasvatusharjoittelun. Mä lähtisin… Jos nyt ihan pääsee vallankumouksen ytimeen, niin mä tekisin tämmöisen muutoksen, koska mä ajattelen että tietyt asiat täytyy tapahtua jo opiskeluvaiheessa, kun sitä ammatti-identiteettiä rakennetaan siellä.
Lauri Nurmi: Niin. Tuohon ei varmaan muuta osaa sanoa kuin aamen, ja lyödä nyrkkiä pöytään. Näin se on. Erittäin hyvä ajatus näiden opiskelujen yhdistämisestä. Mielestäni aikanani itse, kun olen nuoriso-ohjaajaksi aloittanut opiskelemaan, niin Partaharjulla oli diakonit ja nuorisotyöntekijät samalla leirikurssilla. Sitten ne vasta myöhemmin eriytyivät. Se oli aika hyvä, että se porukka oli viikon vesisateessa yhdessä. Mutta sitten vielä ehkä siihen vallankumoukseen lisäisin vielä, että voisiko jo niinkin tehokas, kuin meidän kirkolliskokous on tekemisissään… Ja se ei ollut sarkasmia. No, oli se. Mutta siis, että voisiko tämä diagonaatti jo mennä eteenpäin, että nähdään nämä yhtenä ja samana asiana. Sekä kasvatus, että diakonia. Näkövinkkeli hiukan toinen toisessa kuin toisessa, mutta yhdessä tehdään. Onko meidän kirkolla varaa tällaiseen näpertelyyn? Tuntuu olevan.
Marjo Kiljunen: Nyt ollaan uudistettu koulutus ja diagonaatti. Jos mennään seurakunnan yhteiseen työhön, mitä tapahtuu seurakunnassa, niin mitä te siellä uudistaisitte. Nyt saa olla vapaasti mitä mieltä tahansa.
Lauri Nurmi: En tiedä, onko se uudistamista, vai onko se vanhistamista. Hyvä treenialue olisi rippikoulutyö. Se, mitä rippikoulussa tapahtuu. Se on kuitenkin tehtävä, jonka kirkkolaki määrää. Sillä on mandaatti olla olemassa. Ja se on vieläkin aika hyvä juttu meidän kirkossa. Sitä me ei olla sössitty kyllä vielä, mutta hyvää vauhtia sekin tapahtuu varmaan. Sillä alueella mä treenaisin tätä yhdessä tekemistä. Siitä se voisi sitten valua jonnekin muihinkin alueisiin. Mä en vielä näe, enkä keksi sitä… Ilman muuta on kasvatuksen alueella paljon yhteisiä juttuja. Perheiden kanssa tehtävä työ. Jokainen rippikoululainen kuuluu johonkin perheeseen. Ja siellä on eri juttuja, mitä näiden perheiden kanssa tehdään. Yksi tällainen ehkä ajatus siitä, että mitä pidän diakoniatyössä tai ylipäätään seurakuntatyössä semmoisena sisäänheittotuotteena tai tärkeänä asiana on se, että annetaan ihmisille ruokaa. Kun kaikilla meillä on nälkä. Useimmilla joka päivä. Ja sen ruoan ympärille rakennetaan… Kaikki syö. Vauvat syö, vaarit syö, mummut syö. Kaikki syö. Tarjotaan ruokaa. Siinä ihmiset tulevat yhteen. Ja sitten kohdataan ihmisiä. Syödään ja ollaan yhdessä. Aika helppo juttu.
Mari Vuorisalmi: ajattelen, että korostuu vielä tässä maailmanajassa ihan hirveästi, että ihmisillä on valtava fyysisen ruoan nälkä, mutta semmoinen kohtaamisen nälkä. Yhteen tulemisen nälkä. Ja tämä tapahtuu siellä kasvatuksessa ihan yhtä lailla.
Lauri Nurmi: Kyllä.
Mari Vuorisalmi: Olen välillä miettinyt, että diakoniaruokailu on diakoniaruokailu, jossa saadaan syödä ilmaiseksi, mutta miten se sitten eroaa siitä nuorten iltapalasta, missä nuoret saavat syödä ilmaiseksi. Tavallaan minä pidän niitä täysin samanarvoisina ruokailutilanteina. Niissä tapahtuu ja niillä tavoitellaan samoja asioita. Sinun ei tarvitse olla yksin. Sinä saat tulla tähän. Sinut nähdään. Sinusta ollaan kiinnostuneita. Sitten tuohon… No, rippikoulu on ehdottomasti hyvä paikka, kuten Lauri sanoit, treenata tätä yhteistä tekemistä. Mutta minusta tuntuu, että se on myös se paikka, mihin nyt liittyvät ne isoimmat pelot. Täytyykö diakonian osallistua rippikoulutyöhön? Jos täytyy, niin miten. Mikä diakonin rooli rippikoulutyössä? Olen itsekin… Puhun nyt täysin omasta seurakunnasta, missä virkapaikka on, niin ollaan ihan käyty sitä keskustelua, että mitä se rippikoulu itse asiassa on. Mitä se pitää sisällään? Rippikoululaisellehan on ihan se ja sama, että onko siellä pappeja, diakoneja, lähetyssihteereitä. Niille siellä on aikuisia ihmisiä. Heihin toivottavasti nämä nuoret voivat luottaa. Siitä on käyty paljon keskustelua ja ajattelen, että siihen liittyy kyllä selkeästi paljon pelkoa, epävarmuutta ja vääriä uskomuksia. Mutta kyllä mä sitten ajattelisin näin, että kun me ollaan tehty tämä vallankumous ja kaikki on pistetty uusiksi, niin kyllä mä sitten haluaisin, että työnkuvat lyötäisiin pöydälle. Katsottaisiin, että kuka tässä nyt mitäkin tekee, ja kuinka paljon me tehdään päällekkäin. Jos me nyt oltaisiin tässä Laurin kanssa samassa seurakunnassa töissä, minä kasvatuksessa ja hän diakoniassa, niin meidän olisi varmaan ihan hyvä tarkastella, että onko meillä molemmilla voimavararyhmä.
Lauri Nurmi: Niin, kyllä.
Mari Vuorisalmi: Vai pitäisikö vaikka sitten tehdä yhtä ryhmää, ja tällä lailla? Kyllä mä ajattelen, että kirkossa on tosi paljon meillä vielä semmoista jäsentelyn varaa. Onko se oikea sana?
Lauri Nurmi: Ainakin se on hyvä sana.
Mari Vuorisalmi: Ainakin se on hyvä sana.
Lauri Nurmi: Ennen kuin olen oppinut työnkuva-sanan, niin olen ehkä ajatellut, että työstä olisi hyvä puhua työkavereiden kanssa. Ja semmoinen luonteva tapaaminen sen kaffekupin ääressä, että puhutaan mitä mä tänään teen, tai mitä mä olen ajatellut. Tässä meni muuten ihan puihin tämä homma. Ja hei, toi juttu toimi. Oletko kokeillut tuommoista? Semmoinen jatkuva työstä puhuminen, niin silloin mä opin, mitä sä teet. Okei, joku tämmöinen ihan tekninenkin työnkuvien avaaminen ja että avataan sinne nuorisotyön, tai siis kasvatuksen alan ja diakonian työnkuvat. Katsotaan, että puuttuuko tästä joku palikka. Miten tämä vastaa seurakuntalaisten tarpeisiin ja miten tämä toteuttaa tätä meidän kirkon perustehtävää? Ilman muuta se kannattaa ja auttaa ymmärtämään työtä. Mutta se työstä puhuminen arjen keskellä, niin se on tärkeää. Ja sitten mä en tiedä, että onko nämä erilaiset alustat ja Teamsit… Sehän evää mieltä kohtaamisen. Me ollaan jossain… Tuntuu jollain tavalla oudolta, että mä laitan omalta työpöydältäni naapurihuoneeseen viestin Teamsilla, että mitä sä ajattelet tästä. Okei, se on aika tehokkaan oloista, mutta jotain jää puuttumaan, kun me ei ollakaan livenä. Tämä nyt on iankaikkisen vanha asia, että livenä kohtaaminen on tärkeää.
Marjo Kiljunen: Tässäkin toteat, että työkavereiden kanssa on tarpeen kohdata livenä. Olisiko se se, mitä erityisesti tässä ajassa tämä kasvatuksen ja diakonian porukka voisi tähän maailmaan tuoda, on live-kohtaamiset kaikenmoisin tavoin?
Mari Vuorisalmi: Niin. Kyllä mä ajattelen, että kirkon työssä meillä on vielä se upea mahdollisuus, että me voidaan aika kiireettömästi kohdata ihmistä. En ollenkaan sano sitä, etteikö esimerkiksi diakonian vastaanotolla olisi paljon väkeä. Mutta sulla ei ole tavallaan… Tai korjaa jos olen väärässä, mutta ei ole sellaista tilannetta, että kymmenen minuuttia ja ulos, että saadaan jonosta seuraava. Kun vertaa sitten moneen muuhun palveluun, kun ihminen on vaikka tekemisissä Kelan kanssa, työkkärin kanssa tai muuta, niin siellä on liukuhihnameininki. Toki se kertoo meidän yhteiskunnan tilasta tällä hetkellä tosi voimakkaasti. Vaikka nyt kasvatuksen kenttää ajatellen, niin jos nuori kysyy multa, että onko sulla Mari mulle aikaa, niin lähtökohtaisesti se on järjestettävissä siihen lähiympäristöön, se aika. Ei nyt välttämättä just sillä sekunnilla, mutta ei tarvitse myöskään sanoa, että odota puoli vuotta, niin palaillaan asiaan sitten.
Lauri Nurmi: Oma näkökulmani on vaan Hämeenlinnan Vanajan seurakunnan diakonian vastaanotoista. Käsitys on se, ja ihan havainnotkin tukevat sitä, että siellä diakoniatyöntekijöillä on aikaa kuunnella. Ja ei ole sellaista liukuhihnamaisuutta siinä. Sitä mä en tiedä, mitä se yhteiskunnan puolella muuten on, ja sosiaalitoimi ja Kela. Kuinka suuri paine siellä on? Tuntuu, että se aika on meidän puolella. Ja sitten ylipäätään siihen aikaan haluaisin sanoa semmoisen, mitä yritän itselleni hokea, että meillä ei voi mitenkään olla pulaa ajasta. Sitähän on loputtomasti. Sitä vaan tulee lisää koko ajan. Kysymys on siitä, että miten se käytetään. Miten se aika käytetään? Mä pyrin ehkä hokemaan itselleni, tai vakuuttamaan itselleni, että ei ole kiirettä. Kiire on valittu olotila, tai joku tämmöinen. Meillä vaan on oikeasti aikaa, tosi paljon. Ja aina riittävästi. Ja sitten lopulta, että miten me käyttäydytään esimerkiksi siinä kohtaa, että tiedän, että kymmenen minuutin päästä minun pitää olla tuolla. Kymmenen minuuttia on tosi pitkä aika kuunnella esimerkiksi jonkun ihmisen asia intensiivisesti. Sä katsot silmiin. Sä olet kiinnostunut. Sä luot mielikuvan, tai ei mielikuvan, vaan että sä oikeasti haluat auttaa. Kymmenessä minuutissa muutetaan maailma. Jonkun ihmisen maailma. Se on mahdollista, mutta se perustuu siihen, että sä olet kiinnostunut siitä tilanteesta. Ja sä et ole kiinnostunut siitä, että kellon kanssa mennään. En mä tiedä. Tämmöistä mä jotain tavoittelen tässä elämässäni.
Marjo Kiljunen: Mietin sitä, että me ollaan puhuttu paljon siitä, että mitä sieltä diakonian puolelta voi tulla sinne kasvatukseen, tai nuorisotyöhön. Mitä kasvatuksen työntekijät voivat tuoda sinne diakoniaan?
Mari Vuorisalmi: Tätä mä just tässä mietin äsken, että tämä on myös se kysymys mihin törmää usein, että miten tämä toimii kahteen suuntaan. Ajattelen, että yksi sellainen ratkaisu siihen voisi olla se, että tarkemmin vielä tietäisi, mitä diakoniassa tapahtuu, että mihin voisi nuorisotyön, kasvatuksen väki liittyä. Mitä voitaisiin tehdä päikseen, tai vaihtaa? Jos ajattelen itse, että meillä jokaisella kirkon työntekijällä, diakonilla, kasvatuksen työntekijällä, meillä on jokaisella joku oma sydämen asia. Joku oma kutsumus. Minulla se on aina ollut erityisnuorisotyö, erityisen tuen tarpeessa olevat ihmiset. Esimerkiks minä pitäisin aivan todella mielelläni voimavararyhmiä, jotka ovat pääsääntöisesti, ainakin niissä seurakunnissa missä mä olen työskennellyt, niin ne ovat olleet diakonien tehtäviä. No, minähän olen myös diakoni, että jos se on siitä koulutuksesta kiinni, niin varmaan sitten voitaisiin tällaisia vaihtoja tehdä. Mutta kyllä se edellyttää sitä, että tiedetään, mitä tapahtuu. Meidän on kasvatuksen puolelta tietysti tietyllä tavalla aika helppo huudella sen rippikoulun kanssa, koska siihen tarvitaan työvoimaa tietyn verran. Ja myöskin rippikouluaines on aika paljon haastavampaa nyt, kuin kymmenen vuotta sitten. Mutta se on semmoinen selkeä. Laajempaan jakamiseen mä ajattelen, että täytyy olla myös tietoinen siitä, mitä toisella puolella tehdään. Ehkä ylipäänsä se, että ollaan toisella puolella. Miksi ollaan? Voisiko meillä olla yhteiset työtilat, esimerkiksi? Jossa sen kahvikupin äärelläkin, niin kuin tässä oli puhetta, niin olisi helpompi ehkä vaihtaa sitä arjen ajatusta sitten.
Lauri Nurmi: Nimenomaan.
Mari Vuorisalmi: Ymmärrän, että vastaanottotilanne on tietenkin sellainen, missä sen täytyy olla suljettu ja äänieristetty tila, totta kai.
Lauri Nurmi: Mutta kuitenkin tämä vastaanottoasia, asiakasvastaanotto on vain yksi osa, pieni osa diakoniaa. On valtavan paljon muuta. Se, mitä ehkä kasvatuksen puolelta voisi tulla diakoniaan, niin selkeitä ryhmätilanteiden ohjaamista ja tilanteiden fasilitointia, jotta tässä ryhmässä syntyy tällaisia asioita. Pitää tehdä tämä asia, ja tämä asia. Meidän pitää varata tämmöisiä varusteita, kalustoa, jotta tämä juttu tapahtuu. Se ei tapahdu sillä, että minä tulen vain paikalle, ja sitten… Joskus se voi mennä niinkin, mutta pääsääntöisesti tarvitaan erilaisia juttuja, että joku tapahtuma alkaa toimimaan. Ja kasvatuksen puolen ihmisillä on erittäin paljon asiantuntemusta erilaisista yhteistoimintaharjoitteista, leirien vetämisestä, erilaisten leiritilanteiden luomisesta. Jotta se luontopolku tai joku seikkailurata toimii, niin siellä pitää olla tämmöiset jutut. Ja tämmöistä asiantuntemusta ei ehkä diakonialla niin paljoa ole. Siellä on paljon ihmisiä, jotka osaavat niitä tehdä, mutta sitten siellä on paljon arkuutta, että ei lähdetäkään kokeilemaan. Tämmöistä ainakin voi tuoda.
Mari Vuorisalmi: Kasvatuksen väellä on myös usein tosi paljon teknistä osaamista. Nyt en kyllä voi ollenkaan puhua omasta puolestani. Minähän olen siis ruutupaperin ja lyijykynän ylin ystävä ja paperikalenterin, mutta… Mutta myös tämä tämmöinen osaaminen sen tekniikan, esimerkiksi sosiaalisen median kanssa, niin ei sitäkään kyllä siellä ammattikorkeassa opetettu. Kyllä se on tullut tässä maailman menon ja työelämän mukana. Ehkä se on aika tyypillistä nuorisotyölle ja kasvatukselle, että se on aika muuttuva maailma. Siinä pitää koko ajan tavallaan ottaa haltuun lisää ja lisää asioita.
Lauri Nurmi: Ehdottomasti tämä pitää paikkansa. Jos ajattelee, että tosiaan olen semmoinen nuorisotyön reliikki omasta mielestäni… Tai ei edes… Tuskin mikään reliikkikään. Kuka sitä pyhäinjäännöstä kaipaa missään? Joissakin asioissa aika on raakasti ajanut ohi, mutta sitten jossain kohtaa se voi kääntyä myös eduksi, että mä en tiedäkään kaikkia noita kommervenkkejä, mitkä liittyvät ATK:oon. Mutta ehdottomasti… No, nuorisotyössä on paljon semmoista, jotka tässä nykypäivän maailmassa elävät muutenkin. Tietysti minäkin elän käsittääkseni siinä, mutta en sillä tavalla, kuin nuoret työntekijät hallitsevat kaiken tämän tietokoneihin liittyvän. Kaikki ne mahdollisuudet, että asiat voidaan tehdä.
Marjo Kiljunen: Voisiko tämän tiivistää niin, että kaikkien ei oikeasti tarvitse tehdä kaikkea, vaan otetaan se työkaveri tekemään sitä mitä se osaa, ja jakamaan sitä omaa osaamista ja tietouttaan just sinne naapurityöalalle sitten?
Mari Vuorisalmi: Niin. Ja ehkä koko kirkko voisi kehittyä tässä ajattelussa, että mitä kukakin osaa, ja miten sitä voitaisiin valjastaa käyttöön. Minulle tuli mieleen… Olen ollut useammassa seurakunnassa töissä, ja ollut niissä kaikissa nuorisotyön nimikkeellä nimenomaan, että mitä voi tuoda. Meillä oli silloin… Olen ollut vastavalmistunut ja ollut Itä-Vantaalla varhaisnuorisotyössä silloin. Työala, minne minun ei koskaan pitänyt joutua. Sinne minä sitten viideksi vuodeksi menin, ja se oli aika opettavaista. Siellä tein perhetyön diakonin kanssa esimerkiksi yhteistyössä tämmöisiä yksinhuoltajailtoja. Hän oli pitänyt kymmenen vuotta tosi suosittuja yksinhuoltajailtoja. Se yhteistyö lähti siitä, että minun kerhonohjaajanit tulivat sinne lastenvahdeiksi. No, sitten pikkuhiljaa mä olin siellä kertomassa, että mitä juttuja on varhaisnuorille tarjolla, että mihin voi tulla. Leiri-infoja. Sitten jossain kohtaa mä löysin itseni sieltä hartausjutuista, ja tutustuin jo pikkuhiljaa niihin äiteihinkin siinä. Sitten tehtiin vähän välillä yhdessäkin, enemmänkin sitä. Mä oon muistellut sitä yhteistyötä tosi lämmöllä. Toivottavasti ne yksinhuoltajaillat pyörivät edelleen, koska ne olivat tosi suosittuja jo silloin. Se oli semmoinen yksi esimerkki. Sitten Tampereella on, ja varmaan muuallakin päin Suomea, paljon osallistuttu yhteisvastuukeräykseen. Meillä on ollut vielä Tampereella toistaiseksi niin, että ihan rippikoululaiset ovat olleet lipaskeräämässä. Nyt, kun olen vanhempainvapaalla, niin mä en ehkä uskalla sanoa, että näin on edelleen. Mutta näin on ainakin ollut.
Marjo Kiljunen: Nyt tammikuussa vietetään diakoniakasvatuksen päiviä. Mitä te sanoisitte terveisiksi kollegoille, jotka ovat tulossa päivillä?
Lauri Nurmi: Olen todella tyytyväinen, että tämmöiset päivät järjestetään yhdessä. Tällä tavalla se yhteys rakentuu. Tullaan yhteen. Eivät ne diakonit, tai nuoriso- tai kasvatusalan ihmiset… Eivät ne ole ihmistä kummempia. Kun tullaan yhteen ja yhdessä mietitään ja työ on samaa, niin alkaa syntyä yhteistä työtä.
Mari Vuorisalmi: Niin. Mä ajattelen, että toi on järkevä, oikea suunta. Ja myös hyvä ponnahduslauta. Mahdollisuus sille uuden rakentamiselle. Mutta kyllä mä soisin sen jonkun paikan… Mä en tiedä. Se on ehkä johtamiskysymys sitten, että missä voisi käsitellä niitä epävarmuustekijöitä, mitä tähän aiheeseen selvästi liittyy. Jossainhan ne täytyy saada sanoittaa rehellisesti auki, että mistä on kyse. Helpostihan tämä näyttäytyy tämä keskustelu semmoisena, että kasvatuksen väki tulee taifuunin lailla pöydän yli, että nyt niitä diakoneja tänne rippikouluun. Se on vähän ehkä kärjistetty esimerkki sitten, sekin. Toisaalta jotenkin meidän täytyy pystyä katsomaan tätä kirkon työtä laajemmin ja laaja-alaisemmin.
Marjo Kiljunen: Olette kuunnelleet Tiellä vai kujalla -podcastia. Lauri ja Mari, oletteko te tiellä vai kujalla?
Lauri Nurmi: Toivottavasti molemmilla.
Marjo Kiljunen: Mistä Mari löydät itsesi? Tieltä, vai kujalta?
Mari Vuorisalmi: Tälleen kotiäitinä ihan kujalla. Mutta siis mä toivon, että töiden suhteen mä ajattelen, että mä oon ehdottomasti tiellä. Koska mä tiedän, kuka mua tässä työssä johdattaa. Mä ajattelen, että silloin mä en voi olla eksyksissä.
Marjo Kiljunen: Tähän on ihana lopettaa. Kiitos teille.
Juonto: Kuuntelit podcast-sarjaa Tiellä vai kujalla, liittyen Diakonian ja kasvatuksen päiviin Tampereella 2025 tammikuussa. Toimittajana oli Marjo Kiljunen. Tuotantoyhteistyössä Kirkkohallitus ja Lasten ja nuorten keskus.

Jakso 3.

Marjo Kiljunen: Kuuntelet Tiellä vai Kujalla -podcastia. Minä olen Marjo Kiljunen ja tässä osassa vieraana ovat Sanna Kuitunen ja Atte Korjus. Tervetuloa.
Atte Korjus: Kiitos, kiitos.
Sanna Kuitunen: Kiitos.
Marjo Kiljunen: Sanna, kerrotko vähän kuka olet ja mistä tulet.
Sanna Kuitunen: Minä olen siis Sanna Kuitunen ja työskentelen Hauhon seurakunnassa diakoni-nuorisotyönohjaajana. Eli teen pienessä seurakunnassa tällaista yhdistelmävirkaa. Virkani on diakonian virka, johon kuuluu nuorisotyötä. Olen tehnyt siis pitkän työuran jo pelkästään nuorisotyössä, ja sitten nyt seitsemän vuoden ajan olen tehnyt tällaista yhdistelmävirkaa. Taustani on siis sellainen, että minulla on tällainen yhdistelmäkoulutus myöskin. Meitä oli neljä vuosikurssia Pieksämäellä aikanaan niin sanottuja dinoja, jotka saimme molemmat pätevyydet, opiskelimme yhdessä silloin, diakonia- ja nuorisotyön opiskelijat. Sellainen tapaus.
Marjo Kiljunen: Atte, kuka sinä olet ja mistä sinä tulet?
Atte Korjus: Atte Korjus Kotka-Kymin seurakunnasta ja nyt olen viisi vuotta tehnyt kirkolla nuorisotyönohjaajahommia. Minulla vastuualueena on varhaisnuorten kerhot ja sitten pyöritän mopopajaa yhteistyössä kaupungin kanssa ja olen Päijät-Hämeen katusovittelija, eli sovitellaan nuorten tekemiä tällaisia rikoksia, ilkivaltaa ja muita juttuja. Sitten ennen seurakunnan hommia olin 20 vuotta lastensuojelulaitoksessa erityistason haastavien lasten kanssa töissä.
Marjo Kiljunen: Sanna ja Atte, kun te katsotte maailmaa, niin minkälaisten silmälasien välityksellä tai kautta te katsotte maailmaa? Kerro vaikka Sanna ensin.
Sanna Kuitunen: Jaa-a. Ajattelen, että minulla on aika ehkä realistiset silmälasit. Tuntuu, että näkee vähän inhorealistisestikin jotkin asiat, mitä maailmassa on, mutta toisaalta sitten toiveikkuuden silmälasit. Haluaisin nähdä, että maailmassa on hyvää ja toivoa kaiken välillä vähän kurjuuden keskellä.
Atte Korjus: No minä katson ehkä maailmaa aika samalla tavalla toiveikkuuden kautta. Sitten yksi mikä on töissä tullut niin pyrin katsomaan maailmaa myös toisten ihmisten silmistä, että poistun siitä omasta kuplasta ja pyrin asettumaan sinne esimerkiksi nuorten perheitä, kun miettii, niin sinne taustalle jo katsomaan. Minun näkökulmastani maailma näyttää tietynlaiselta, mutta heidän näkökulmastaan ja siinä minun mielestä syntyy kohtaaminen paremmin, kun pääsee jotenkin samalle näkemykselle tai pystyy näkemään maailman heidän kauttaan.
Sanna Kuitunen: Tuo oli hyvin sanottu, voin kyllä kompata tuota. Yrittää miettiä, miltä maailma näyttää myös muiden ihmisten silmissä.
Marjo Kiljunen: Teillä molemmilla työssä on tosiaan kasvatuksen silmälasit välillä päässä, tai aika useinkin. Mikä teidän mielestä on kirkon tekemän kasvatuksen ydin? Mitä Atte ajattelee?
Atte Korjus: Mielestäni kirkon kasvatuksen ydin on ehkä tuoda esiin kristillisiä arvoja. Lähimmäisenrakkautta ja tällaista tuoda esille ja opettaa nuorille sitä, että mitä ne meidän kristilliset arvot ovat. Sitä kautta ja siihen peilata sitä omaa kasvatustyötään myös, että miten kohtaa ne ihmiset ja kohtelee heitä.
Sanna Kuitunen: Joo, kyllä siis komppaan tuota myös. Ajattelen, että haluan auttaa kasvamaan ihmiseksi, joka on jotenkin tasapainossa itsensä, muiden ihmisten, luonnon ja ympäröivän maailman kanssa. Sitten tietenkin myös, että voisi turvautua siihen rakastavaan Jumalaan ja löytää sitäkin kautta merkitystä elämäänsä. Aika samoja ajatuksia kuin Atella.
Marjo Kiljunen: Tosiaan tehdään tätä podcastia niin, että Atte on täällä studiossa paikalla ja Sanna on etäyhteyden päässä, niin sen takia täällä vähän jakelen enemmän puheenvuoroja kuin normaalisti. Mitä ajattelet Sanna siitä, että mitkä ovat niitä keinoja, jotka ovat tärkeimpiä tässä kirkon tekemässä kasvatustyössä?
Sanna Kuitunen: Ihan sellaisia konkreettisia keinoja en ehkä osaa tässä, tai siis niitä, mitä töissä nyt tehdään, kaikkia toimenpiteitä, mutta jotenkin ajattelen tällaista, tämä on vähän kliseinenkin vertaus, kasvin kasvattamisvertaus. Enkä ole kovinkaan kummoinen puutarhuri, mutta jotenkin ajattelen, että vähän se on samanlaista kuitenkin. Luodaan siis sitä sopivaa maaperää ja ympäristöä, ja sitten annetaan lämpöä ja ravinnetta, oikeanlaisia virikkeitä siihen ja suhtaudutaan lempeydellä ja rakkaudella. Sitten asetetaan samalla rajoja vähän niin kuin kasville. Koulitaan huonoja osia pois ja rönsyjä ja ohjataan oikeaan suuntaan. Jotenkin sellaisena näen sitä näin isossa kuvassa.
Atte Korjus: Ja toimitaan siinä vieressä tukikeppinä niin sanotusti, että kasvava voi tukeutua sinuun ja saada siitä turvaa itselleen.
Marjo Kiljunen: No, meidän näissä Tiellä vai kujalla -podcastin osissa ollaan tuotu tätä diakonian näkökulmaa. Mitä te ajattelette, että miten siellä diakoniatyön puolella työtä voisi katsoa myös niiden kasvatuksen silmälasien läpi? Mitä sinä, Sanna, ajattelet?
Sanna Kuitunen: Jotenkin ajattelen niin, että se kasvatuksellinen ote tai kasvatuksen silmälasit tarkoittaa vähän sitä, että hyväksytään se, että ihminen on keskeneräinen. Hän on kasvamassa, kehittymässä, erehtymässä, oppimassa. Niin sitten jotenkin yhtä lailla me aikuisetkaan emme välttämättä ole aina valmiita, vaan myöskin meissä on keskeneräisyyttä. Ehkä se keskeneräisyys tai sellainen lapsi ja nuori meissä tulee helposti esille silloin, kun elämässä on jotain kriisejä tai on jossain epätoivon tilanteessa. Silloin ei välttämättä osaa käyttäytyä rationaalisesti tai säädellä tunteitaan. Silloin tarvitaan ehkä vähän sellaista kasvatuksellista otetta hyväksyä siis se, että ihminen on tosiaan vähän keskeneräinen. Sitten silloin tarvitsee ehkä myös olla se aikuinen jotenkin, joka pitää kiinni realiteeteista, asettaa rajoja, mutta sitten myös lempeydellä ottaa vastaan sen, mitä tulee ja antaa toiselle tilaa kasvaa niin sanotusti.
Marjo Kiljunen: Sinä, Atte, teet nimenomaan nuorisotyössä nyt työtäsi. Toki nämä sovittelukuviot siihen päälle, mutta mitä sinä ajattelisit, että mitä sinä voisit tuoda diakoniatyöhön osaamisestasi?
Atte Korjus: No, olen jonkin verran tehnytkin yhteistyötä diakoniatyön kanssa. Päihdeleirit esimerkiksi, olen ollut useana vuonna siellä vetämässä erilaisia, lähinnä tällaisia puutyösysteemeitä ja muuta. Korona-aikana vielä enemmän olin kaiken maailman ruokakuljetuksissa mukana. Minulla on hyvät yhteydet sinne ja tykkään työskennellä diakoniatyön kanssa. Ja sitten jos diakoniatyöllä on jokin perheleiri tai muuta, niin olen aina ihan valmis lähtemään paikalle ja auttamaan. Ottaa niistä nuorista kopin tai niistä lapsista ja myös niistä aikuisista.
Marjo Kiljunen: Miten kasvatus ja diakonia voisi tehdä enemmän yhteistyötä?
Sanna Kuitunen: Mielestäni voisi todellakin tehdä paljon enemmän. Ja tietysti oma näkökulma on se että kun katsoo peiliin, niin siinä näkee sitten sen toisen työalan samalla, niin se on tietysti itselle niin tosi luontaista. Ehkä jotenkin itsellä on sieltä opiskeluajoista jo ollut sellainen ajatus, että nämä kulkevat jotenkin käsi kädessä ja täydentävät toinen toistaan. Molemmissa on sellaisia juttuja, mistä toinen voi hyötyä. Konkreettisia esimerkkejä tosiaan, mitä Atte äsken mainitsi jo kaikenlaisia. On perheleirejä ja vaikka mitä juttuja, mitä voi olla, mutta ehkä se sellainen asenne olisi ehkä tärkeämpi siinä, että voi nähdä, että voimme hyvin toimia ja tehdä yhdessä ja saada toisiltamme lisää jotakin. Niin se olisi ehkä se oleellisempi asia.
Atte Korjus: Mielestäni pitäisi lisätä sitä yhteistyötä ja yksi, mitä minä olen tällaisen nuorisotyön kulmasta katsellut, niin meidän isoja ja kerhonohjaajia ja muuta voitaisiin jollain tavalla hyödyntää diakoniatyön erilaisissa tapahtumissa. On se sitten jonkinnäköistä vanhusapua tai jotain muuta, niin jos tätä kautta saataisiin syntymään sellaisia yhteistyökuvioita ja muuta. Ja sitten se, että tapahtumat, kaikki tällaiset, niin ihan hyvin voitaisiin olla yhteydessä ja katsoa, että miten jaamme jutut ja työtehtävät sieltä. Minun mielestä se olisi hedelmällistä. Nyt kun katsoo seurakuntien tilannetta isommin, niin kohta se ei ole enää vapaaehtoista, vaan meidän on pakko yhdistää voimavaroja ja suunnata niihin, tehdä yhdessä ne työt. Ei enää voi pitää kiinni siitä omasta pikkuleiväskästään, että mitä tekee.
Sanna Kuitunen: Jotenkin ajattelen tuohon vielä lisäyksenä, että diakoniatyön osaaminen on nykyisellään tosi hyvää myös monissa nuorisotyön tilanteissa ja samoin toisinpäin. Nuorisotyön osaamisella voi todellakin tuoda diakoniatyöhön uudenlaisia menetelmiä ja tekemisiä. Ehdottomasti kannustan kaikkia tekemään enemmän näiden työalojen yhteistyötä.
Marjo Kiljunen: Jos te katsotte tämän päivän maailmaa ja todellisuutta, missä lapset ja nuoret elävät, niin mitkä ovat niitä asioita, joista te olette tällä hetkellä eniten huolissanne?
Atte Korjus: Se on ehkä vähän tylsä aihe sinänsä jo nykyään, mutta kokoava toiminta ei enää saa nuoria paikalle fyysisesti, vaan se kovin paljon tapahtuu siellä somen kautta tai sitten ei tällaisissa kirkon tai nuorisotyön tiloissa, vaan se on sitten jossain kaupankulmalla tai jossain muussa. Live-kohtaaminen nuorten kesken ja nuorten kohtaaminen aikuisten kanssa, niin se huolestuttaa siinä mielessä, että he ovat enemmän omissa oloissaan.
Sanna Kuitunen: Tuohon liittyy sitten juuri sekin, että osalle on ihan tosi ahdistavaa olla siinä live-kontaktissa toisten kanssa. Piiloudutaan paljon niiden laitteiden taakse ja sitten tosiaan esimerkiksi se, että juttelee jollekin ihan livenä tai on siinä ryhmässä esimerkiksi paikan päällä, niin se ei olekaan kovin helppoa. Monenlaiset ahdistus- ja pelkojutut ovat ihan hirveän paljon lisääntyneet. Sitten keskittymiskyvyn rapautuminen, mikä ei koske pelkästään nuoria, vaan myös monia meitä aikuisia. Se näkyy myös, mistä olen vähän huolissani. Kyky olla mukana ihan jossain hetkessä, mutta pitkäjänteisemmässä jutussa on kyllä monella aika heikko nykyään.
Atte Korjus: Aikaisemmin esimerkiksi, kun itse olin nuori, niin päihteistä ja muista oli vaikea saada tietoa, että millä pään saa sekaisin. Nykyään ei tarvitse mennä kuin nettiin ja googlettaa, niin löytyy heti tietoa asiasta enemmän kuin tarpeeksi. Niistäkin asioista olen huolissaan.
Sanna Kuitunen: Joo, kyllä. Ja sitten tosiaan itse välillä huomaa päihdeasioissa, että jää aina vähän jälkeen. Pitää tehdä tosi paljon töitä, että pysyy kartalla, minkälaiset päihteet milloinkin on sitten. Itse ei niistä välttämättä saa niin helposti tietoa.
Marjo Kiljunen: Eletään yhteiskunnassa, jossa on paljon ahdistusta ja pelkoa ja live-tapaamisetkin ovat vähissä. Mitkä ovat keinoja, joilla kasvatuksen työntekijät voivat jeesata nuoria elämäntaitojen kehittymisessä, mikä nyt on nuoruuden aikaa opetella ja kasvaa ja kehittyä? Mitkä ovat niitä keinoja, joilla auttaa nuorta?
Atte Korjus: Tuli mieleen Walkers-toiminta, jota meillä Kotkassa on seurakunnan ja kaupungin järjestämänä, jossa nuoriso-ohjaajat jalkautuvat sinne kaupungille ja kohtaavat nuoria heidän omassa ympäristössään. Niissä kohtaamisissa ja kaikissa muissa kohtaamisissa nuorten kanssa on se hetki ja mahdollisuus tuoda niitä elämänhallintakuvioita, yrittää teroittaa, että miten nuoren kannattaisi elää. Nykypäivänä se on haastavaa. Olen muutenkin sitä mieltä, että meidän nuoriso-ohjaajien ja muiden seurakunnan työntekijöiden enemmän pitäisi jalkautua ja poistua sieltä omista konttoreista, eikä odottaa, että ihmiset tulevat paikalle, vaan mentäisiin sinne ihmisten luokse. On se nyt liikekeskus tai mikä tahansa.
Sanna Kuitunen: Meillä pienessä seurakunnassa tehdäänkin paljon sitä. Koulujen kanssa olen hyvin tiivisti yhteistyössä ja siellä koulun kautta järjestetään tosi monia tällaisia kaikkia yhteisjuttuja. On Askelmat-iltoja esimerkiksi, jossa on kuudennesta luokasta kahdeksanteen luokkaan vanhemmat ja nuoret kaikki yhdessä. Sitten on erilaisia rastimuotoisia työskentelyjä ja muita, milloin mitäkin ajankohtaisia aiheita sitten on. Voi olla päihteitä tai muita perheiden pelisääntöjä tai sellaisia. Ne ovat olleet ihan hirveän hedelmällisiä ja hyviä juttuja. Sitten samoin kuin mitä järjestetään yhdessä vaikka koulukuraattorin ja kaupungin nuorisotyöntekijän kanssa, sellaisia friends-tunteja esimerkiksi seitsemäsluokkalaisille ja muille, niin ajattelen, että ne ovat hirveän tärkeitä elämäntaitojen oppimisen paikkoja myös. Kyllä minä ajattelen, että kyllä suurin osa niistä elämäntaidoista kehittyy suhteessa toisiin ihmisiin siinä, kun opetellaan yhdessä toisten kanssa vuorovaikutustaitoja, yhteistyötaitoja, ristiriitojen ratkaisemista ja toisten huomioimista ja hyväksymistä. Jos nuoret eivät tule kokoavaan toimintaan meille seurakuntaan, niin sitten esimerkiksi koulut ovat hirveän hyviä paikkoja päästä niiden ryhmien kanssa tekemään ja elämäntaitoja opettamaan.
Marjo Kiljunen: Nyt tammikuussa vietetään Diakonian ja kasvatuksen päiviä, jossa iso joukko ammattilaisia kokoontuu yhteen. Tähän ehkä liittyy myös vähän pelkojakin, että tässä nyt pitäisi yhdessä olla koossa, että missäs ne ovat ne meidän kasvatuksen päivät ja missäs ne ovat ne meidän diakonian päivät, niin mitä terveisiä te sanoisitte kollegoillenne, että millä ajatuksella kannattaisi nyt päiville tulla?
Sanna Kuitunen: No kyllä tietenkin itse tällaisessa kaksoisroolissa ajattelen, että tämähän on mahtava juttu. Samalla iskulla menee siis molempien alojen päivät ja todellakin kannustan kaikkia, että kannattaa päiville lähteä ja olla avoimin mielin ja myös samalla tutustua, esimerkiksi nuorisotyön ihmisten tutustua diakonian ihmisiin ja sitten taas toisinpäin. Koska monesti se yhteistyönkin tekeminen voi olla myös vähän sitä, että on jotain ennakkoluuloja toisista työntekijäryhmistä. Hyvällä mielellä mukaan kaikki.
Marjo Kiljunen: Entäs Atte?
Atte Korjus: Nykyään arjessa esimerkiksi, kun meillä on oma kasvatuksen talo, pappila, missä me ollaan, niin emme kohtaa diakoniatyöntekijöitä enää siinä arjessa muuta kuin ihan satunnaisesti. Mielestäni tällainen päivä, jossa ollaan kaikki yhdessä koossa, niin jo palvelee sitäkin, että pääsemme matkustamaan kollegoiden kanssa samalla kuljetuksella. Meillä on siinä aikaa keskustella ja muuta. Mielestäni kaikki tällainen yhteistyö ja toisten kohtaaminen… Meillä on paljon opittavaa diakoniatyöltä, ja diakoniatyö voi oppia meiltä nuorisotyöltä jotain. Kannustan ihmisiä juttelemaan rohkeasti. Olen tulossa päiville. Nimi löytyy luultavasti rintapielestä. Kaikki diakoniatyöntekijät, tulkaa juttelemaan vain.
Marjo Kiljunen: Olette kuunnelleet Tiellä vai Kujalla -podcastia. Atte, oletko tiellä vai kujalla?
Atte Korjus: Omalla tiellä kyllä, mutta se voi välillä ulkopuolisen silmissä näyttää siltä, että olen aika kujalla.
Marjo Kiljunen: Entä Sanna, oletko tiellä vai kujalla?
Sanna Kuitunen: Joo, ihan samalla tavalla ajattelen kuin Atte, että kyllä tosiaan voi joistakin näyttää, että tuo on kyllä ihan kujalla. Varsinkin jos nuorilta kysytään, niin voi olla, että monista asioista aivan kujalla. Mutta niin ajattelen, että sellaista tämä ihmisten elämä on, että välillä ollaan enemmän tiellä ja välillä enemmän kujalla.
Atte Korjus: I did it my way.
Marjo Kiljunen: Niin. Hei, tähän on aivan riemukasta lopettaa. Kiitos, että annoitte aikaanne.
Sanna Kuitunen: Kiitos teille.
Atte Korjus: Kiitos, kiitos.
Marjo Kiljunen: Kiitos.
Kuuntelit podcast-sarjaa Tiellä vai Kujalla liittyen Diakonian ja kasvatuksen päiviin Tampereella 2025 tammikuussa. Toimittajana oli Marjo Kiljunen, tuotantoyhteistyössä Kirkkohallitus ja Lasten ja nuorten keskus.

Diakonian ja kasvatuksen päivien omat sometilit:

Diakonian ja kasvatuksen päivät -Facebook-sivu

Diakonian ja kasvatuksen päivät -Instagram-sivu

Kun jaat jotain tapahtumaan liittyvää omilla somekanavillasi, merkitse tunniste #DKP25 ja tägää tapahtuman some-tilit. Uudelleenjaamme joitakin näitä postauksia tileillämme. Kasvatetaan yhdessä yhteisöllisyyttämme ja jatketaan yhteisiä keskusteluja.

Blogeja Diakonian ja kasvatuksen päivistä:

Blogiteksti Jobimediassa, Hannu Keränen, Titi Gävert & Ville Kämäräinen: ”Tapahtuma on ensimmäinen laatuaan”

Blogiteksti DIAK Dialogissa, Minna Valtonen & Titi Gävert: Ulkopuolisuuden ehkäisyn ammattilaiset 

Blogiteksti Kirkonkellossa, Liisa Välilä & Ville Kämäräinen: Mitä on turvallisempi tila?

Ravintolatarjouksia:

Tampereen S-ryhmän hotellien ravintolat haluavat tarjota kaikille ennakkovarauksen tehneille 15 % edun ruokailusta. Teethän pöytävarauksen ennakkoon osoitteesta www.raflaamo.fi ja laita varaukselle tieto ” DKP25” jotta saat alennuksen. Alennus koskee koko pöytäseuruetta. Etu saatavissa seuraavissa ravintoloissa tapahtumapäivien ajan: Grill it! Paja Tampere, Rosso Ilves Tampere, Amarillo Ilves Tampere

Mahdollisia jatkopaikkoja:

Ravintola Telakka