Kirkko ja kaupunkiteologia: mielenkiintoisia mahdollisuuksia

Teologian alalla kiinnostus kaupunkien tutkimusta kohtaan on ollut suurinta käytännöllisen teologian alalla, mutta muutkin teologian alat ovat tuottaneet aihepiirin kannalta kiinnostavia avauksia ja tutkimustuloksia. Itse olen tutkinut aihepiiriä varhaiskristillisessä materiaalissa.

Paikallisuus kunniaan

Ensimmäisten vuosisatojen kristityt toimivat monissa aikansa merkittävissä kaupungeissa. Tämä näkyy jo Uuden testamentin sisällysluettelosta, jossa lukija huomaa oitis joukon Rooman imperiumin keskeisiä hallintokaupunkeja. Listaan on syytä lisätä vielä Jerusalem, Aleksandria ja Antiokia. Yksi varhaisimmista kerroksista kristittyjen kaupunkisuhteessa ovat paikalliset marttyyrit.

Varhaisessa kristillisyydessä marttyyreilla oli näkyvä rooli ja usein suuri paikallinen (toisinaan myös laajempi) merkitys. Monet marttyyreista olivat naisia ja heidän merkityksensä on kaupunkiteologian kannalta tutkimuksellisesti kiinnostava. 300-luvulta alkaen marttyyrien merkitys kuitenkin muuttuu kuuluisien askeettien ja kaupunkipiispojen noustessa näkyviksi kirkollisiksi hahmoiksi.

Käsite ”kaupunkiteologia” ei toki esiinny varhaiskristillisessä lähdeaineistossa, mutta muinaiset kristityt keskustelivat paljon kaupunkitilasta sekä sen suhteesta omaan yhteisöönsä ja vakaumukseensa. Paikallisuuden korostaminen on olennaista esimerkiksi apologeettiselle kirjallisuudelle. Niin Tertullianus, Cyprianus kuin tuntemattoman tekijän Kirje Diognetoksellekin painottavat sitä, miten hyviä kansalaisia kristityt ovat ja miten he ovat kotikaupungeilleen hyödyksi. Usein on kuitenkin hankalaa sanoa, millaista ahdinkoa nämä yhteisöt tarkalleen ovat kaupungissaan kokeneet.

Pidän myös askeettista kirjallisuutta aihepiirin kannalta kiinnostavana. Kuuluisat kilvoittelijat ja pyhimykset linkittyvät usein monin tavoin kotikaupunkinsa vaiheisiin, spiritualiteettiin ja elämään. Vanhan viisauden mukaan pyhien merkitys avautuu juuri heidän kotipaikoistaan käsin. Hengellisellä elämällä on aina juurensa, näin myös urbaanissa kontekstissa.

Monet meille tutuista varhaisen kirkon hahmoista todistivat suurta julkisen tilan muutosta omana aikanaan. Eusebios Kesarealainen raportoi 300-luvun ensimmäisellä puoliskolla myönteiseen sävyyn Konstantinus Suuren ja hänen äitinsä Helenan rakennushankkeista. Keisarilliset rakennushankkeet Roomassa, Konstantinopolissa ja Jerusalemissa muuttivat ratkaisevasti kristittyjen suhteen julkiseen tilaan. Liike siirtyi laitakaupungeilta paraatipaikoille.

Historia ei kulkenut suoraviivaisesti. Esimerkiksi Clemens Aleksandrialainen toimi toisen vuosisadan lopulla Aleksandriassa ja hänen oppilaisiinsa näyttää kuuluneen runsaasti väkeä myös kaupungin eliitistä. Clemens joutui kuitenkin lähtemään kaupungistaan ja lienee saanut surmansa 200-luvun alkupuolella Septimius Severuksen vainoissa. Emme aina tule ajatelleeksi, miten kipeältä oman kaupungin jättäminen on saattanut muinaisista kristityistä tuntua.

Aleksandrian kaupunki vaikutti syvästi Clemensin opetuksiin ja kaupunkitila näyttää jäsentäneen hänen opetuksiaan hyvin kokonaisvaltaisesti. Samaa voidaan sanoa myös Jerusalemin piispa Kyrilloksesta, joka 300-luvulla hyödynsi taitavasti opetuksessaan Pyhän maan pelastushistoriallisia paikkoja niin pedagogisesti kuin teologisestikin. Samoin Augustinus oli teoksessaan De civitate dei tarttunut mitä ajankohtaisimpaan aiheeseen.

Augustinus saneli massiivista poliittista historiaa käsittelevää teostaan vandaalien piirittäessä hänen piispankaupunkiaan. Augustinus ehti kuolla 28. elokuuta vuonna 430 ennen kuin Gaiserikin joukot valtasivat Hippo Regiuksen. Ne, jotka pitävät hänen teologiaansa norsunluutornissa laadittuna teoreettisten mahdollisuuksien pohdintana, erehtyvät.

Suuret teologit ovat aina hengittäneet kotiseutunsa ilmaa, olleet kiinni sen kaduissa, maaperässä ja elämässä. Jos he eivät olisi olleet relevantteja omana aikanaan, heistä moni tuskin olisi jäänyt historiaan.

Kaupunki teologian kontekstina

Historiallisten äänien kuuleminen avaa mielenkiintoisia näkymiä myös oman aikamme uskonnollisuuteen ja erityisesti kristillisten yhteisöjen näkymiseen julkisessa tilassa. Millaisia kristillisiä verkostoja ja julkisia tiloja nykykaupungeissa on? Miten kotikunnan tai -kaupungin kysymykset näkyvät paikkakunnan hengessä? Entä hengellisyydessä?

Kaupunkiteologia voi antaa välineitä niin historiallisten kehityskulkujen kuin nykyajankin ymmärtämiseen. Kirkko ja seurakunnat tuntevat alueensa, sen historian, ongelmat, vahvuudet ja ihmiset hyvin. Niiden kannattaa viestinnässään pitää rohkeasti esillä tätä osaamisaluettaan ja jatkuvasti syventää ymmärrystään toimintaympäristöstään.

Kirjallisuutta

Day, Juliette, Raimo Hakola, Maijastina Kahlos & Ulla Tervahauta, toim. (2016). Spaces in Late Antiquity: Cultural, Theological and Archaeological Perspectives. Abingdon, Oxon; Routledge, Taylor & Francis Group.

Ebner, Martin (2021). Das frühe Christentum und die Stadt: Methodisch-hermeneutische Grundsatzfragen und exemplarische Analysen. Early Christian Encounters with Town and Countryside: Essays on the Urban and Rural Worlds of Early Christianity. Toim. Markus Tivald & Jürgen Zangenberg. Gottingen: Vandenhoeck & Ruprecht, 63–110.

Grönlund & Härkönen (2020). Uskonto kaupungissa – empiirisen tutkimuksen lähestymistapoja. Uskonto ajassa ja tilassa. Toim. Suvi-Maria Saarelainen & Joona Salminen. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 93–109.

Salminen, Joona (2023). Vapauteen tyyntyminen Clemens Aleksandrialaisella. Kohti vapautta: varhaiskristillisiä tulkintoja vapaudesta, unista ja maailmankuvasta. Toim. Anni Maria Laato. Helsinki: Suomen Patristinen Seura, 159–170.

Tabbernee, William, toim. (2014). Early Christianity in Contexts: An Exploration Across Cultures and Continents. Grand Rapids, Michigan: Baker Academic.

Kirjoittaja

Joona Salminen
Kirkkohistorian yliopistonlehtori, TT, Itä-Suomen yliopisto

Kirkon tutkimus

Uskontososiologian konferenssissa ravisteltiin uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnallista roolia

Totuus- ja sovintoprosessit haastavat myös tutkimusta muutokseen

Konferenssi käynnistyi luennolla alkuperäiskansojen kanssa toteutettavista sovintoprosesseista. Nämä prosessit haastavat samalla myös tutkimuksen tekemisen metodologiaa, minkä professori Torjer Andreas Olsen Norjan Arktisesta yliopistosta luennossaan osoitti. Totuus- ja sovintoprosesseja on käynnistetty monissa eri maissa alkuperäiskansoihin kohdistuneiden vääryyksien käsittelemiseksi. Esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa työtä tehdään saamelaisten kanssa, Norjassa saamelaisten lisäksi myös suomensukuisten kveenien kanssa ja Tanskassa puolestaan Grönlannin inuiittien kanssa.

Olsen kysyi esityksessään, miten sovintoprosessi muuttaa tutkimuksen tekemisen prosesseja. Tutkimuksen roolin pohdinta tässä kontekstissa ei ole yhdentekevää, koska alkuperäiskansojen kolonisaation ja assimilaation historiassa on tieteellisen tutkimuksen varjolla tehty paljon vahinkoa. Sillä oikeutettiin usein alkuperäiskansojen toiseuttaminen ja marginalisointi, joka todentui eri instituutioissa, kuten kouluissa, terveydenhuollossa ja kirkoissa. Näin ollen myös tutkimuksesta itsestään on purettava kolonisaation asetelmat ja annettava toimijuus alkuperäiskansoille. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi koulutusta ja pedagogiikkaa, joka perustuu alkuperäiskansojen tuottamalle tiedolle. Tutkimusprosesseissa olennaista on noudattaa periaatetta ”ei mitään meistä ilman meitä” ja varmistaa esimerkiksi alkuperäiskansojen tutkimuksessa heidän osallistumisensa jo sen suunnitteluvaiheessa. Omistajuus ja pääsy tutkimusaineistoihin kuuluvat niin ikään kirjattuihin tavoitteisiin.

Olsen kysyi myös, ovatko totuus ja sovinto uskonnollisia käsitteitä. Ainakin uskonnolliset yhteisöt voivat luontevasti soveltaa oppiaan totuus- ja sovintoprosessin tueksi. Suomessa esimerkiksi evankelis-luterilainen kirkko on viime vuosikymmeninä tarkastellut kriittisesti historiaa, pyytänyt anteeksi saamelaisille tehtyjä vääryyksiä ja toteuttanut myös virsikirjojen ja Raamatun saamenkielisiä käännöksiä. Uusimpana avauksena on kirkon ja saamelaisten totuus- ja sovintoprosessi, joka aloitettiin vuonna 2022.

Miten uskonnolliset yhteisöt vastaavat yhteiskunnallisiin haasteisiin?

Yhtenä toistuvana teemana konferenssissa nousi esiin kirkkojen ja muiden uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnallisen roolin vahvistuminen. Saksan katolista ja evankelista kirkkoa tutkinut Miriam Zimmer Bochumin yliopistosta osoitti esityksessään, että kirkkojen perinteinen rooli saksalaisessa yhteiskunnassa uskonnon pääedustajina ja moraalisina auktoriteetteina on murtunut. Kirkoilta odotetaan erityisesti konkreettista auttamista arjen tilanteissa sekä kannanottoja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kirkkojen poliittiselle ja yhteiskunnalliselle aktiivisuudelle osoittivat kyselyn perusteella tukea niin kirkkojen aktiiviset jäsenet kuin myös uskonnottomat saksalaiset.

Vielä laajemmin uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnalliseen vastuuseen johdatti Baselin yliopiston professori Jens Köhrsenin luento uskontojen roolista ilmastonmuutokseen ja muihin ympäristöhaasteisiin vastaamisessa. Hän toi luennossaan esiin ympäristötyön haasteellisuuden uskontojen kontekstissa. Esimerkiksi Sveitsissä uskonnollisille yhteisöille tehty kysely osoitti, että reilu kolmannes niistä piti ympäristötietoisuuden edistämistä tärkeänä toiminnassaan. Reformoiduista seurakunnista näin vastasi yli puolet ja katolisistakin lähes puolet, mutta evankelikaalisista seurakunnista ja islamilaisista yhteisöistä vain neljännes. Uskontojen ympäristöasenteissa erottuukin kolme ulottuvuutta: greening, non-greening ja un-greening, jotka kääntäisin vapaasti vaikkapa ”vihertävät”, ”välinpitämättömät” ja ”vastustajat”. Vihertävät asenteet korostuvat varsinkin uskonnollisten johtajien ja katto-organisaatioiden lausunnoissa, mutta usein voi olla, että ne eivät siirry paikallistasolle ja jäsenistöön. Se näkyy välinpitämättömyytenä. Suorasta vastustamisesta toimivat esimerkkinä esimerkiksi Yhdysvaltain evankelikaalien puhe ympäristötietoisuudesta ”vääränä evankeliumina”. Tällaisen taustalla voi vaikuttaa esimerkiksi kristillisen oikeiston ja öljyntuottajien välinen yhteistyö.

Uskonnollisilla yhteisöillä voi olla mittavasti resursseja ilmastonmuutostyöhön, jos niitä halutaan käyttää. Materiaalisina resursseina ovat esimerkiksi rakennukset ja maanomistus, poliittisina resursseina julkinen näkyvyys ja verkostot sekä kulttuurisina resursseina vaikutusmahdollisuudet arvoihin ja maailmankatsomukseen. Köhrsen esitti luentonsa yhtenä lopputulemana, että uskonnoilla olisi huomattavasti enemmän potentiaalia vastata ympäristöongelmiin kuin mitä ne nyt tekevät. Tämä tarkoittaa sekä konkreettisten ympäristötoimien tekemistä että ympäristötietoisuuden edistämistä.

Kirjoittaja

Veli-Matti Salminen

Tutkija, Kirkon tutkimus ja koulutus

Kirkon tutkimus

Takaisin sivun alkuun