Lapset ehtoollisella

Ehtoollispöytä yhdisti ensimmäiset tuhat vuotta kristikunnassa kaikkia kastettuja ikään katsomatta. Vähitellen alkoi läntisessä kristikunnassa syntyä rajoituksia, esteitä ja vaatimuksia ehtoolliseen osallistumisen suhteen. Suomessa alkoi 1979 paluu varhaisen kristikunnan käytäntöihin, kun kastettu lapsi sai taas luvan osallistua ehtoolliseen yhdessä vanhempiensa tai muiden läheisten kanssa.

Kastettu lapsi voi osallistua ehtoolliselle yhdessä vanhempiensa tai muun aikuisen kanssa.

Lapsi voidaan myös vain siunata, jos hän ei halua ottaa vastaan ehtoollista tai ei vielä tunnista ehtoollisen merkitystä.

Lapsen kanssa ehtoolliselle tuleva aikuinen kertoo ehtoollisen jakajalle, annetaanko lapselle siunaus vai ehtoollinen.

Lapsi voi myös nauttia vain ehtoollisleivän tai kastaa ehtoollisleivän viinipikariin.

Lasten ehtoolliselle osallistumisen historiaa

Kaikki kastetut ehtoollisella

Suurin osa tutkijoista on sitä mieltä, että kastetut lapset saivat osallistua Herran pyhän ehtoollisen viettoon kirkon alkuajoista lähtien. Kaste ymmärrettiin konkreettisena hallitsijanvaihdoksena, joka siirsi lapsenkin Kristuksen ruumiiseen, jonka näkyvin merkki oli juuri ehtoollinen. Kaste ja jatkuva osallisuus ehtoolliseen olivat seurakunnan jäsenyyden ehtoja ja merkkejä. Augustinuksen mielestä lapset olivat avuttomuutensa vuoksi ihanteellisia sakramentin vastaanottajia.

Lasten yleinen sosiaalinen asema yhteisössä on vaikuttanut aina siihen, miten heidän ehtoolliselle osallistumiseensa on suhtauduttu. Varhaiskeskiajalla se oli varauksettominta. Ordo Romanus n. 700 toteaa, että on pidettävä huoli, etteivät lapset saa mitään ruokaa kastamisen jälkeen eikä heitä imetetä ennen kuin he ovat nauttineet ehtoollisen.

Muutos lännen kirkossa

Vuonna 813 Toursin synodi ilmaisi epäilyksensä lasten ehtoolliselle osallistumista kohtaan lasten käyttäytymisen takia. 1200-luku oli vedenjakaja. Jumalanpalvelus muuttui vähitellen papin toiminnaksi seurakunnan puolesta, ja seurakunta muuttui enemmän katselijaksi. Patristisena aikana sakramenttien jatkuvaa osallisuutta pidettiin pelastukselle välttämättömänä. Nyt ehtoolliselementteihin alettiin suhtautua yhä suuremmalla kunnioituksella, mistä seurasi maallikoiden ehtoollisenvieton vähentäminen. Transsubstantiaatio-oppi supisti seurakunnan osallistumisen yhteen kertaan vuodessa ja samalla ehtoollisviini kiellettiin maallikoilta. Lapsille tämä merkitsi ehtoollisen nauttimisen loppumista, sillä he olivat perinteisesti nauttineet ehtoollisen vain viinin muodossa.

Neljäs lateraanikonsiili (1215) edellytti, että ensiehtoollisen nauttija oli noin 7-10-vuotias, jolloin hän kykenee itse vastaamaan hengellisestä elämästään. Tuomas Akvinolainen laati teologiset perustelut lasten poissulkemiseen ehtoolliselta ja ne kanonisoitiin Trenton kirkolliskokouksessa 1545-1563. Samoihin aikoihin konfirmaation asema vahvistui ja sakramentalistui, ja se vähensi sekä kasteen että ehtoollisen arvoa. Lasten asema huononi keskiajan lopulla yhteiskunnassa ja se vaikutti myös lasten syrjäytymiseen kirkon elämässä. Teologiset perusteet etsittiin sitten vahvistamaan syntynyttä käytäntöä. Jan Hus palautti 1400-luvulla lapsille oikeuden osallistua ehtoolliseen, mutta katolinen vastauskonpuhdistus tuhosi tämän kokeilun. Luther pitäytyi myöhäiskeskiaikaisessa ehtoolliskäytännössä lasten osalta.

Opetusta korostetaan

Lutherin jälkeen tiedolliset vaatimukset lisääntyivät. Ensimmäiseen ehtoolliseen liittyvä opetus ja konfirmaatio saivat puhdasoppisuuden aikana yhä korostetumman aseman. Vielä vuoden 1571 kirkkojärjestys (Laurentius Petri) salli ehtoollisen antamisen kahdeksanvuotiaalle, mutta vuoden 1686 kirkkojärjestyksessä ikäraja oli jo 13-14 vuotta. Lapsia alettiin koota erilliseen opetukseen, jota Suomessa alettiin nimittää rippikouluksi. 1800-luvulla konfirmaatio toimitettiin noin 15 vuoden iässä, mikä samalla merkitsi ensi kertaa ehtoolliselle pääsemistä.

Lasten ehtoolliselle osallistuminen 1900-luvulla

Kysymys lasten osallistumisesta ehtoolliselle alkoi nousta ajankohtaiseksi liturgisen uudistusliikkeen myötä niin katolisessa kuin anglikaanisessakin kirkossa 1800-1900-lukujen vaihteessa. Ehtoollista ja jumalanpalvelusta painotettiin seurakuntaelämän keskuksena. Tanska oli pohjoismaista ensimmäinen, jossa lapset saivat ehtoollisen jo vuonna 1909 tietyin edellytyksin ja vuodesta 1955 vapaammin.

Lasten ehtoolliselle osallistumisen kannalta keskeistä luterilaisissa kirkoissa oli konfirmaation ja ensiehtoollisen suhde. Keskusteluissa pohdittiin, onko kaste itsessään riittävä edellytys ehtoollisen nauttimiseen, voidaanko edes puhua kasteen vahvistamisesta tai uudistamisesta, jos kaste ymmärretään Jumalan työnä ja lahjana.

Lasten ehtoolliselle pääsystä käydyn keskustelun taustalla oli kuva ”perinteisestä” järjestyksestä, jonka mukaan lapsi saa ensi kertaa nauttia ehtoollisen. Tuossa järjestyksessä kaste, opetus, rippikoulu, kuulustelu, uskontunnustus, konfirmaatio ja ensiehtoollinen seurasivat toisiaan. Sen mukaan siis konfirmaatio antoi oikeuden osallistua ensi kertaa ehtoolliselle. Tämä ”perinteiseksi” mielletty järjestys sai hahmonsa kuitenkin vasta 1900-luvun alkuun mennessä, eikä ”konfirmaatio”-termiäkään virallistettu ennen vuoden 1963 kirkkolakia.

Martti Simojoen kirjoitus Vartijassa 1951 avasi suomalaisen keskustelun lasten pääsystä ehtoolliselle ennen rippikoulua ja konfirmaatiota. Vuodesta 1958 asia oli esillä kaikissa kirkolliskokouksissa vuoteen 1977 saakka. Keskustelua käytiin eri tahoilla ja erilaisista perusteista käsin. Vuonna 1973 pidetyt pappeinkokoukset asettuivat kaikki kannattamaan ehtoollispöydän avaamista lapsille. Kirkolliskokouksen siviilivaliokunnan mietinnön (19.10.1973, puheenjohtajana Aimo T. Nikolainen) mukaan kastetut lapset tulisi päästää ehtoolliselle ”vanhempiensa tai vanhemman tai jonkun seurakunnan työntekijän kanssa”. Sen jälkeen asiaa käsiteltiin kirkolliskokouksessa ja piispainkokouksessa useaan kertaan. Ratkaiseva äänestys lasten ehtoollisesta käytiin kirkolliskokouksessa 10.11.1977. Silloin annettiin asian puolesta 81 ääntä, vastaan 24 ääntä ja 2 jätti äänestämättä. Tämä kirkkolain muutos eteni eduskunnassa melko hitaasti, koska muutos astui voimaan vasta noin kaksi vuotta myöhemmin 1.10.1979.