Kirjoittaja: Anne Birgitta Pessi, Ville Kuusjärvi

Huoli johtajuudesta kirkossa on poreillut jo pidempään, ja nyt huoli on tiivistynyt. Tämän päivän kirkossa epätasa-arvoinen kohtelu, työsyrjintä ja johtajuuteen pettyminen ajavat papistoa muualle töihin.

Tuoreessa mainiossa julkaisussa (Tervo-Niemelä & Huotari, 2024) yli 200 papin aineistoilla osoitettiin, että papin työstä pois siirtymiseen tai sen harkitsemiseen vaikuttavista tekijöistä lähes kaksi kolmasosaa liittyy kirkon johtajuusongelmiin. Se vaikuttaa ylivoimaisesti muita tekijöitä enemmän. Etenkin nuoremmat polvet odottavat johtajuudelta vallan muuta kuin mihin aiempina vuosikymmeninä kirkossa on totuttu. Vaikka johtajuusmuutoksissa kirkko tulee monia instituutioita jäljessä, vastaava muutos koskee koko yhteiskuntaa. Kyse ei ole itsekkyyden noususta vaan muiden muassa tasapainon kaipuusta elämään, keskinäisen arvostuksen kulttuurin ymmärryksestä ja inhimillisen johtajuuden toiveesta. (Hakanen ja Pessi, 2018)

Ei ole lainkaan tavatonta, että perinteitä arvostavissa organisaatiossa suunnat kääntyvät hitaammin. Ikonisissa yhteisöissä kuten kirkossa ketteryys ja ajassa eläminen saattavat näkyä ydinviestinnässä ulkopuolelle – kuten kirkon viestinnässä – enemmän ja nopeammin kuin oman työyhteisön sisällä.

Palveleva johtajuus kirkon johtajuushaasteiden kärjessä

Olemme hiljan tutkineet juuri ev.lut kirkon johtajuutta osana laajaa Aalto-yliopiston koordinoimaa, prof. Kristiina Mäkelän johtamaa tutkimushanketta, joka keskittyy kirkon ohella lukuisiin yrityksiin. Tämän Exponential-nimisen hankkeen tavoitteena on kehittää kokonaisvaltaista ymmärrystä siitä, miten luodaan organisaatioita, joissa sekä suoriutuminen on hyvää että ihmiset voivat hyvin. Vastaajia hankkeessa on ollut yhteensä yli 3 100 erilaisista yksityisen ja julkisen sektorin organisaatioista.

Miten kirkko sitten eroaa johtajuudessaan yritysmaailmasta? Aineistona Exponential-hankkeen kirkkoaineistoksemme saimme vastaukset Oulun, Tampereen, Turun ja Helsingin hiippakunnista. Mahdollisuus tarjottiin kaikkiin hiippakuntiin. Kaksiosaisen kyselyn kumpaankin osioon hiippakunnista vastasi 632 henkilöä ja ensimmäisen vaiheen kyselyyn 659 henkilöä.

Tuloksemme tuovat esiin kirkossa johtajuushaasteita etenkin palvelevassa johtajuudessa. Se on johtajuutta, jossa fokus on alaisten onnistumisessa ja tukemisessa enemmän kuin johtajassa itsessään. (Hakanen & Pessi 2018; Schaufeli et al. 2006). Palvelevaa johtajuutta toki löytyy, mutta vähemmän kuin muissa tutkituissa, eri sektoreiden organisaatioissa.

Muutosjohtajuus ja loukkaava johtajuus

Myös muutosjohtajuudessa kirkossa ollaan takamatkalla. Tämän valossa kirkon johtajuuden kehittämisen olisi hyödyllistä painottaa selkeän vision artikulointia ja kehittää inspiroivaa kommunikaatiota. Nämä elementit ovat tutkitusti (esim. Ehrhart, 2004; Rafferty & Griffin, 2004) ehdottoman keskeisiä luotaessa yhteistä suuntaa ja motivoidessa henkilöstöä kohti yhteisiä tavoitteita, samalla rohkaisten avoimuutta muutokselle.

Huolestuttavaa kyllä, myös psykologisessa turvallisuudessa ja loukkaavan johtamisen suhteen kirkko vaikuttaisi kirkon työntekijöiden arvioiden mukaan jääneen jälkeen. Ensin mainituissa tuloksissa oltiin kokonaisuutena huonommalla tasolla kuin muissa tutkituissa organisaatioissa. Kirkko erosi muista organisaatioista myös siinä, että psykologisen turvallisuuden kokemus kasvaa vastaajan organisaatiotason noustessa. Ylemmillä tasoilla psykologista turvaa koetaan enemmän, alemmilla hierarkian tasoilla vähemmän. Juuri ylempien tasojen vastuu psykologisen turvallisuuden luomisesta olisi suurempi – ja mahdollisuudet myös.

Loukkaavan johtamisen ( esim. Tepper, 2000) kohdalla kirkon takamatka muihin organisaatioihin ei onneksi vaikuta olevan yhtä suuri kuin psykologisen turvallisuuden suhteen, mutta sitä kuitenkin on. Tämä on selkeä varoitusmerkki. Kirkon esihenkilöiden toivoisi – ja suorastaan olettaisi – olevan keskimääräistä parempia juuri ihmissuhdetaidoiltaan. Isossa kuvassa näin ei vaikuta olevan.

Kutsumus – sekä mahdollisuus että uhka

Kutsumus kuitenkin hehkuu kirkossa myönteisenä: työn imussa kirkossa ollaan edellä yritysmaailmaa. Tämä ei toki yllätä, mutta on edelleen valtava voimavara. Se on kuitenkin kaksiteräinen miekka: kutsumus ja merkityksellisyys ovat tutkitusti sekä työn energian lähde että uupumuksen ennustaja. (Schaufeli et al. 2006; Martela & Pessi 2018). Tutkimustuloksemme eivät kuitenkaan anna mitään merkkejä suuremmasta loppuun palamisen riskistä kirkossa kuin muissakaan organisaatioissa.

Rakkaudellisuutta tavoittelevat organisaatiot, kuten uskonnolliset yhteisöt, ovat työyhteisöinä aina sekä kiehtovia että kamalia, voisi kärjistäen sanoa. Esimerkiksi sairaalamaailman eettisestä stressistä puhutaan nyt kiivaasti.(esim. HS 5.2.2024) Ihmiset tekevät merkityksellisyyttä hehkuvissa organisaatioissa töitä, eivät edes vain sydämellään ja sydämestään, vaan usein suorastaan sielustaan käsin.

Kirkon antina inhimillinen johtajuus 

Missään organisaatiossa ei toisen pyhää voi korvata minun käsityksilläni pyhästä. Mutta työyhteisön ja johtajuuden totutuista toimintatavoista kiinni pitämisen ei tulisi olla tällainen luovuttamaton asia, etenkään silloin, kun ne aiheuttavat kärsimystä. Ja tällaisessa kehittämisessä soisi kaikkien työpaikkojenhyödyntävän tutkimusta, jota teologisissakin tiedekunnissa tehdään koko ajan. Teologeilla on koulutuksestaankin käsin taitoa johtaa työyhteisöhankkeita, -koulutuksia ja tehdä toimintatutkimusta, myös johtajuudessa.

Usein työyhteisöissä, projektien merien keskellä, saattaa käydä niin, että uusia hankkeita kyllä käynnistetään johtajuudenkin saralla, mutta hyvästä jo olemassa olevasta ei muisteta pitää huolta. Kuten tutkimustuloksemmekin osoittivat, monissa kirkon yksiköissä johtajuus on oikein hyvällä tai jopa erinomaisella tolalla. Haastattelututkimus tai toimintatutkimushanke toisi kirkossa varmasti esiin monia inhimillisen lämmön ja kohtaamisen johtamistarinaa, esimerkiksi toisiinkin seurakuntiin jaettavaksi.

Kirkossa on olemassa kaikki edellytykset hyvän ylläpitämiselle ja johtajuuden kehittämiselle. Se vahvistuu, mitä valaistaan – ja mitä halutaan valaista.

Ja kajastus laajemmallekin! Kirkon ydinteemoissa on runsaasti sellaista, josta voisi ammentaa työyhteisöjen kulttuurin ja johtamisen kehittämiseen – jopa niin, että kirkon työkulttuurista tulisi esimerkki muille organisaatioille. Tällaisia monien arjessaan kaipaamia teemoja ovat esimerkiksi kirkon holistinen ihmiskuva, vankka usko lähimmäisyyteen, turvallisuudenkaipuun ymmärrys, merkityksellisyyden syvyyssuunnat. Näille toden totta on tilausta – mutta hyvää, inhimillistä johtajuutta siihen kyllä tarvitaan.

Ehkäpä inhimillisen johtajuuden viesti voisi olla jopa kirkon tulevaisuuden toivo? Antia yhteiskunnassa laajemminkin. Juuri inhimillisyys ja armohan ovat sen ydinosaamista. Inhimillistä kestävyyttä kaipaa nyt koko yhteiskuntamme.

Kirjallisuus

Eettinen stressi kuluttaa hoitajia. HS 16.10.2023.

Tervo-Niemelä Kati & Suvi Huotari. (2024). Papin työstä muualle. – Opinnoista pappisuralle: Pappeuteen kasvu, haasteet ja muutokset Suomen ev.-lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 145. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus. 448-483.

Martela, F. & Pessi, A. B. (2018): Significant Work Is About Self-Realization and Broader.

Purpose: Defining the Key Dimensions of Meaningful Work. Frontiers in Psychology 9.

Pessi, A. B. & Hakanen, Jari (2018), Practicing Compassionate Leadership and Building Spirals of Inspiration in Business and Public Sector. – Practicing Servant Leadership. van Dierendonck, D. & Patterson, K. (toim.). Basingstoke: Palgrave Macmillan, s. 119-140.

Ehrhart, M.G. (2004), Leadership and procedural justice climate as antecedents of unit‐level organizational citizenship behavior. Personnel Psychology, 57(1), pp. 61-94.

Alannah E. Rafferty, Mark A. Griffin. 2004. Dimensions of transformational leadership: Conceptual and empirical extensions. The Leadership Quarterly 15,
329–354.

Tepper, B. J. (2000). Consequences of abusive supervision. Academy of management.

Schaufeli, W. B., Bakker, A. B. & Salanova, M. (2006). The measurement of work engagement with a short questionnaire, a cross-national study. Educational and Psychological Measurement, 66 (4), pp. 701-716.

Kirjoittajat

Anne Birgitta Pessi

Kirkkososiologian professori, Helsingin yliopisto; hyvinvointisosiologian dosentti, Itä-Suomen yliopisto; kouluttaja, CoHumans Oy

Ville Kuusjärvi

Seurakuntapastori, Kälviän seurakunta

Kirjoittaja: Veli-Matti Salminen

Helmikuussa 2024 pidetyt vaalit tuovat kirkolliskokoukseen suuren joukon uusia päättäjiä. Myös liberaaleja edustajia on aiempaa enemmän. Mitä kaikkea tulevasta kirkolliskokouskaudesta on ennakoitavissa?

Presidentinvaalien jälkihumusta oli hädin tuskin selvitty, kun evankelis-luterilaisen kirkon ylimmän toimielimen vaalit sähköistivät tunnelman kirkkokuplassa. ”Sähköistäminen” on tosin ehkä liioiteltu sana, kun tiedetään, että äänioikeus näissä vaaleissa on vain papeilla ja seurakuntien luottamushenkilöillä, eikä vaalien jälkeen ole tiedossa hallitusneuvotteluita eikä ovi-liveseurantaa. Hitaasti muuttuvassa kirkossa kuitenkin orastavien muutoksien havainnointi on aina mielenkiintoa nostattava asia. Näidenkin vaalien tulos saattaa ennakoida muutosta tulevaan.

Uuden kirkolliskokouksen voimasuhteet

Heikohkolla prosentilla aiemmissa vaaleissa uusiutunut kirkolliskokous sai tällä kertaa melkein 60 uutta edustajaa, mikä tarkoittaa yli 60 prosentin osuutta vaaleissa valituista 96 edustajasta. Moni ehdolla olleista istuvista edustajista myös putosi kirkolliskokouksesta. Sukupuolijakauma tasoittui siten, että valituista naisia ja miehiä on täsmälleen yhtä paljon. Toki lisäksi päättäjinä olevien piispojen, valtioneuvoston ja saamelaiskäräjien edustajien myötä miehet pysyvät edelleen enemmistönä kirkolliskokouksessa.

Kirjavat ja nimiltään monimerkityksiset valitsijayhdistykset ovat avainasemassa kirkolliskokouksen arvomaailmaa ja intressiryhmiä hahmoteltaessa. Erilaiset kansankirkon rakentajat, kirkkoa keskellä kylää ja lähellä ihmistä pitäjät sekä seurakuntaväen aktiivit hahmottuivat arvoakselin keskilinjalle tai maltillisesti konservatiiveiksi. Tunnustukselliset ja perusarvojen puolustajat sijoittuivat puolestaan selkeästi konservatiiviseen lohkoon, ja avaraa kirkkoa, tulevaisuutta ja muutoksen tuulia lupaavat ryhmät liberaaliin lohkoon. ”Kaksipuoluejärjestelmä” ei tietenkään tee oikeutta kaikille edustajille, mutta sen mukaan jaotellen liberaaleilla olisi 52 prosentin edustus konservatiivien 48 prosenttia vastaan kirkolliskokouksen edustajistossa.

Kirkolliskokous vallankäyttäjänä

Kirkolliskokous on kuin eduskunta ilman kansanedustajia. Epäsuora vaalitapa ja puolueryhmien puuttuminen tekevät siitä erilaisen. Kun lisäksi toimeenpanovaltaa on siirretty kirkkohallitukselle ja opillisia kysymyksiä piispainkokoukselle, myös vallanjako on erilaista. Kirkolliskokouksella on kuitenkin edelleen päätösvaltansa alla kirkon oppi ja kokonaiskirkon talous. Monista taloudellisistakin kysymyksistä voi tulla teologisia kysymyksiä, minkä saatamme nähdä esimerkiksi lähetysjärjestöjen tukemista koskevien päätösten tullessa mahdollisesti piispainkokouksen jälkeen kirkolliskokouksen pöydälle.

Tuleva kirkolliskokous saattaa saada käsiteltäväkseen myös kirkon hallinnollisten rakenteiden uudistamista koskevan prosessin. Kolmen neljäsosan määräenemmistösäädös voi asettaa tässäkin kohden konsensuksen saavuttamiselle suuria haasteita. Hyvä kysymys on, miksi rakenteiden uudistaminen on opillisten kysymysten tavoin päätettävä kaksinkertaisella määräenemmistöllä. Säännön jarruttava vaikutus on ilmeinen.

Avioliittoon vihkiminen tasa-arvokysymyksenä

Entäpä kirkollinen avioliittoon vihkiminen? Kirkolla on lukuisten muiden uskonnollisten yhdyskuntien tapaan vihkimisoikeus, ja se voi itsenäisesti päättää, seuraako se yhteiskunnallista lainsäädäntöä vai omia linjauksiaan. Tasa-arvoinen avioliittolaki on ollut Suomessa voimassa vuodesta 2017. Nykyistä edellinen kirkolliskokous käsitteli edustaja-aloitetta, jolla kirkolliskokous olisi valtuutettu ”valmistelemaan tarvittavia muutoksia avioliittokäsityksen laajentamiseksi koskemaan myös samaa sukupuolta olevia pareja”. Aloite jätettiin raukeamaan keväällä 2018.

Nyt väistyvä kirkolliskokous taas ei käsitellyt samaa sukupuolta olevien vihkimistä, mutta lähetti keväällä 2022 piispainkokoukselle tiedoksi edustaja-aloitteen, jolla pyydettäisiin piispainkokousta valmistelemaan asiasta esitys. Lisäksi kirkolliskokous jätti keväällä 2023 raukeamaan aloitteen siitä, että vihittävistä vain toisen pitäisi olla kirkon jäsen. Yhteiskunnallisesti merkittävää aihetta on siis kierretty jo useamman vuoden ajan ylimmällä päätöstasolla. Samaan aikaan kasvava osa seurakunnista on valtuustopäätöksillä sallinut tilojensa käytön kaikkien parien vihkimiselle.

Mitä muuta yhdenvertaisuus on?

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus on toki paljon sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia laajempi kokonaisuus. Se tarkoittaa yhdenvertaisia mahdollisuuksia kaikille esimerkiksi sukupuolesta, etnisestä taustasta, kieliryhmästä tai sosiaalisesta taustasta huolimatta. Se tarkoittaa myös tilojen ja toimintojen saavutettavuutta sekä syrjimättömiä käytäntöjä. Kirkolliskokouksen edustaja-aloitteesta lähtenyt kirkon toiminnallinen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma hyväksyttiin Kirkkohallituksen täysistunnossa syksyllä 2023, ja seuraavaksi sitä lähdetään pilotoimaan seurakunnissa. 

Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa on todennut, että uusien ihmisryhmien alkaessa toivoa yhdenvertaista kohtelua myös käsitykset ihmisten välisistä eroista arvoeroina ovat voineet muuttua. Luterilainen etiikka ottaa huomioon alati muuttuvan tiedon ja tieteen tulokset, mikä näkyy esimerkiksi ihmisten yhteiskunnallista asemaa koskevien käsitysten muuttumisena historian edetessä. Jos myös uusi kirkolliskokous jakaa tämän tietoperustaisen näkemyksen yhdenvertaisuudesta, kenties se rohkenee asettaa kirkon edelläkävijäksi yhdenvertaisuuskehityksessä.

Kuva ja teksti: Jyri Komulainen

Uskonnot näkyvät maailmalla monin tavoin, etenkin länsimaiden ulkopuolella. Uskonnollista vakaumusta ilmennetään esimerkiksi pukeutumisella. Globalisaation myötä myös suomalaisessa katukuvassa näkyy entistä enemmän huntuja ja turbaaneja. Mutta miten suomalaiset suhtautuvat uskonnolliseen pukeutumiseen?

Maailmalla kulkiessani olen vieraillut erilaisissa temppeleissä, joissa olen joutunut mukautumaan paikallisiin uskonnollisiin pukeutumistapoihin: Sikhi-gurdwaroissa minun on pitänyt peittää pääni kuten myös juutalaisissa synagogissa. Balin hindutemppeleihin astuessani kietaisin lantiolleni sarong-hameen, mutta Kanyakumarissa Intiassa jouduin jopa riisumaan paitani, jotta pääsin näkemään hindujumalattaren alttarihahmon.

Uskonnolliset pukeutumiskoodit ovat hyvinkin sukupuolittuneita, joten naisilla on pääsääntöisesti erilaiset pukeutumisvaatimukset kuin miehillä. Siksi naispuoliset matkaseuralaiseni ovat vetäneet moskeijakäynneillä huivin hiuksilleen ja joskus myös abayan vartalonsa peitoksi. Esimerkiksi Pakistanissa länsimaisenkin naisen piti käyttää huivia kadulla kävellessään – poikkeuksena Murreen vuoristokaupunki, jossa pakistanilaisetkin naiset siirtyivät lomamoodiin ja heittivät hijabin sivuun (näin 1990-luvulla).

**

Käytännössä kaikissa maailman uskontoperinteissä näyttäisi olevan jonkinlaisia pukeutumisvaatimuksia, joihin satunnaisen matkailijankin on syytä sopeutua. Erityisesti tämä pätee pyhille paikoille mentäessä.

Uskonnollisten pukeutumissääntöjen yleisyys huomioiden on oikeastaan erikoista, miten vähän pukeutumissääntöjä tunnetaan kristinuskon piirissä. Totta kai on erilaisia virka-asuja, joita käyttävät kristinuskon ammattilaiset, kuten piispat, papit ja diakonit sekä eri suuntausten sääntökuntalaiset ja luostarien asukkaat. Pappien liperit ja munkkien kaavut ovat kuitenkin eri asia kuin se, että myös tavallisilta uskovaisilta odotettaisiin tietynlaista uskonnollista pukeutumista.

Toisaalta maallikkojenkin noudattamia pukeutumistapoja löytyy, kun tarkastellaan kristillistä maailmaa riittävän laajasti. Varsinkin idän orientaalisissa kirkoissa näyttäisi olevan tyypillistä, että naiset peittävät kirkossa päänsä hunnulla. Paikallisia tapoja on toki monenlaisia: esimerkiksi Etiopian ortodoksisessa kirkossa kirkkokansa verhoutuu valkoiseen vaatekankaaseen.

Usein kristinuskon piirissä kohdattava uskonnollinen pukeutuminen korostaa vaatimattomuutta (poikkeuksena liturginen vaatetus), mikä johtaa liian koreiksi miellettyjen asujen, korujen ja jopa värien välttämiseen. Suomalaisissa herätysliikkeissäkin on ihanteena pidetty yksinkertaista pukeutumista, mistä erinomainen esimerkki on herännäisyydessä käytetty körttipuku.

Kokonaisarviona voikin väittää, että luterilaisen uskonkäsityksen yksinkertaisuuden ja arkisuuden takia näkyvällä uskonnollisella pukeutumisella ei ole juurikaan ollut suomalaisessa yhteiskunnassa erityistä merkitystä. Muotivirtaukset ja sosiaaliset konventiot kyllä vaikuttavat suomalaiseenkin pukeutumisen historiaan, mutta uskonnon rooli on ollut varsin vähäinen. Toisin kuin monissa maailman maissa, näkyvä uskonnollinen pukeutuminen ei ole ollut osa luterilaisuuden muovaamaa suomalaista kulttuuria.

**

Suomalainen yhteiskunta on kuitenkin nopeasti muuttunut. Erityisesti musliminaisten uskonnollinen pukeutuminen osuu silmään helposti isompien kaupunkien katukuvassa, mutta satunnaisesti voi nähdä vaikkapa nunnan huivi päässään, sikhin turbaanissaan tai Krishna-liikkeen jäsenen oranssissa kaavussaan.

Miten suomalaiset suhtautuvat tällaiseen uudenlaiseen monikulttuurisuuteen, jossa yhä useammat kansalaiset viestivät uskonnollista vakaumustaan pukeutumisen kautta? Siitä on nyt saatavissa tietoa tämän blogin liitteenä olevassa uudessa ”Suomalaisten asenteet uskonnolliseen pukeutumiseen” -raportissa. Raportti perustuu uskonnonvapauskyselyyn, jonka Kirkon tutkimus toteutti vuoden 2022 lopussa liittyen vuonna 2024 valmistuvaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nelivuotisraporttiin.

Jos raportin havainnot pitäisi tiivistää yhteen virkkeeseen, niin se voisi olla seuraavanlainen: Vaikka julkisesta keskustelusta voisi usein toisin päätellä, kyselytutkimus osoittaa, että uskonnollinen pukeutuminen ei herätä voimakkaita tunteita vaan suomalaisilla on siihen pikemminkin varsin käytännöllinen suhtautuminen.

Mutta raportista selviää paljon muutakin, joten se kannattaa lukea yhtenä näkökulmana liittyen ajankohtaisiin keskusteluihin uskontojen näkymisestä julkisessa tilassa.

Kirjoittaja: Kaisamari Hintikka

Vuonna 1923 voimaan astunut uskonnonvapauslaki mursi luterilaisuuden aseman suomalaisen yhteiskunnan oletusasetuksena. Laki turvasi muillekin uskonnollisille yhteisöille oikeuden toimia Suomessa. Kansalaisille se taas turvasi vapauden kuulua vakaumuksensa mukaiseen uskonnolliseen yhteisöön tai olla kuulumatta mihinkään niistä. Pian lain voimaantulon jälkeen rekisteröityjen uskonnollisten yhteisöjen määrä kasvoi merkittävästi. Pinnan alla vallinnut moninaisuus tuli näkyväksi ja Suomen uskonnollisella kartalla alkoi muutos, joka jatkuu tänäkin päivänä.

Uskonto julkisessa tilassa

Edelleen lähes 65 prosenttia Suomessa asuvista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Kulttuurinen ja uskonnollinen moninaisuus lisääntyy kuitenkin jatkuvasti. Kehitys haastaa luterilaisen valtakulttuurin perinteen myös suhteessa totuttuihin tapoihin ja arvoihin.

Uskontojen moninaisuus näkyy myös katukuvassa ja koulujen käytävillä. Islam on noussut ortodoksisuuden ja helluntailaisuuden rinnalle – ja ohikin – Suomen suurimmaksi vähemmistöuskonnoksi. Suhtautuminen muutokseen ei ole ollut yksinomaan rakentava. Suhtautuminen islamiin on globaalistikin tarkasteltuna Suomessa poikkeuksellisen kielteistä, kuten Teemu Pauha lokakuun alussa ilmestyneessä Kirkon tutkimuksen ja koulutuksen blogissa kirjoittaa. Samaan aikaan yhteiskunnassamme on vahvistunut käsitys uskonnon kuulumisesta yksityisyyden piiriin.

Nukkuva jättiläinen

Ajatus uskonnottomasta julkisesta tilasta on maailmanlaajalla mittakaavalla tarkasteltuna poikkeus.  Uskonto on valtaosalle maailman ihmisistä merkittävä osa omaa ja oman yhteisön elämää. Esimerkiksi suurimmassa osassa Afrikan valtioita yli 80 prosenttia väestöstä pitää uskontoa merkittävänä osana elämäänsä. Etiopiassa luku on jopa 98 prosenttia.

Oma usko ja muiden kanssa jaettu uskonto yhdessä vaikuttavat ihmisen maailmankuvaan, käsitykseen ihmisarvosta tai vastuullisuudesta suhteessa toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan ja koko elonkirjoon. Se, mitä uskontojen piirissä opetetaan ja miten niiden piirissä eletään, heijastuu kulttuuriin ja koko yhteiskuntaan.

Ei siis ihme, että uskontoa on kutsuttu kehityksen nukkuvaksi jättiläiseksi. Jättiläiseksi, sillä uskonto säätelee tai vaikuttaa yksilön ja yhteisön elämään laajasti. Nukkuvaksi, sillä uskonnolliset yhteisöt eivät aina ymmärrä tai halua ymmärtää, minkälaiset kehityksen avaimet niillä on käsissään.

Joillekin yhteisöille tämä on tietoinen valinta, sillä ne katsovat, että yhteiskunnallisiin kysymyksiin puuttuminen vie huomion pois siitä tärkeimmästä, itse uskonnosta. Monille uskonnollisille yhteisöille esimerkiksi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja rauhan eteen tehtävä työ nousee kuitenkin suoraan uskonnon perussanomasta. Molempia asenteita löytyy kaikkien suurten maailmanuskontojen piiristä.

Uskonto kuuluu julkiseen tilaan

Kysymys siitä saako kirkko osallistua julkiseen, erityisesti poliittiseen, keskusteluun on tuttua Suomessakin.

On tärkeää ymmärtää, että kirkko osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun omasta uskostaan ja arvopohjastaan käsin. Yhteiskunnallinen keskustelu on useimmiten myös poliittista keskustelua. Se, että kirkko sattuu edustamaan samoja arvoja jonkun poliittisen toimijan kanssa, ei tarkoita sitä, että kirkon pitäisi vaieta kyseisestä asiasta. Toisaalta se, että joku poliittista puolueista sattuu olemaan kirkon kanssa samoilla linjoilla joissakin yhteiskunnallisissa kysymyksissä, ei tee kirkosta kyseisen puolueen kannattajaa.

Moninaistuvassa Suomessa evankelis-luterilainen kirkko joutuu yhä useammin ottamaan huomioon muutkin kirkot ja uskonnolliset yhteisöt. Uskontojen yhteistyö Suomessa on jo vakiintunutta. Sitä on merkittävällä tavalla rakentanut vuonna 2011 perustettu USKOT-foorumi, joka edustaa tällä hetkellä kaikkia maassamme vaikuttavia uskontoja.

Haavoittuva uskonnonvapaus

Uskonnon merkityksellisyys ja vaikutus yhteiskunnassa ei aina kulje käsi kädessä uskonnonvapauden kanssa. Suurimmassa osassa maailman maita uskonnonvapaus ei toteudu. Uskonnon- ja omantunnonvapautta rajoitetaan monin tavoin. Yhdellä uskonnolla voi olla dominoiva asema, yksilöllä ei tosiallisesti ole mahdollisuutta valita mitä uskontoa tunnustaa tai uskonnollisten yhteisöjen toimintaa rajoitetaan merkittävästi.

Uskonnon- ja omantunnonvapauden toteutuminen on tärkeä osa demokraattista yhteiskuntaa. Monissa maissa se tukee myös kansalaisten yhdenvertaista mahdollisuutta osallistua poliittiseen päätöksentekoon. Meillä ja muualla uskonnonvapauden toteutuminen vahvistaa yhteiskuntarauhaa ja aitoa moninaisuutta. Uskontolukutaidon pitäisi kuulua keskeisiin kansalaistaitoihin Suomessakin.

Uskonnonvapauden turvaaminen on siis tärkeää myös demokratian ylläpitämisen ja vahvistamisen vuoksi. Siksi työn on tärkeää jatkua juhlavuoden jälkeenkin sekä omassa kirkossamme, yhdessä muiden Suomessa vaikuttavien kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen kanssa että laajemminkin uskonnonvapauden edistämiseksi maailmassa.

Kirjoittaja: Teemu Pauha

YK:n perustama Sustainable Development Solutions Network -järjestö julkaisi viime maaliskuussa World Happiness Report 2023 -selvityksen, joka käsitteli onnellisuuden yleistä tasoa kaikkiaan 137 eri maassa. Selvityksen mukaan Suomi on kaikista maailman maista onnellisin – itse asiassa jo kuudetta vuotta peräkkäin. Selvitys herätti luonnollisesti ylpeyttä, ja monet tiedotusvälineet uutisoivatkin siitä näyttävästi.

Suomi pitää kansainvälistä ykkössijaa kuitenkin myös eräissä muissa vertailututkimuksissa, joiden tuloksista ei ole syytä olla yhtä ylpeä. Vuoden 2008 ISSP-kysely selvitti uskontoasenteita kaikkiaan 42 eri maassa. Yli puolet kyselyn suomalaisvastaajista ilmoitti suhtautuvansa islamiin ainakin jossain määrin kielteisesti, ja kielteiset asenteet islamia ja muslimeita kohtaan olivatkin Suomessa yleisempiä kuin missään muussa kyselyyn osallistuneessa maassa. Vuonna 2018 yhdysvaltalainen PEW-tutkimuslaitos julkaisi selvityksen, jota varten oli haastateltu ihmisiä kaikissa Länsi- ja Pohjois-Euroopan maissa lukuun ottamatta Liechtensteinin kaltaisia kääpiövaltioita. Selvitykseen osallistuneista suomalaisista lähes kaksi kolmasosaa oli sitä mieltä, että islam on perustavanlaatuisesti yhteensopimaton oman maan kulttuurin ja arvojen kanssa. Osuus oli selvästi suurempi kuin vastaava osuus missään muussa maassa. Eroa seuraavaksi islam-kielteisimpään maahan, Italiaan, oli lähes kymmenen prosenttia.

Suomalaiset suhtautuvat siis islamiin Euroopan ja jopa maailman mittakaavassa huomattavan kielteisesti. Ainakin osasyynä kielteisiin asenteisiin on yleinen käsitys islamista vieraana ja ”epäsuomalaisena” uskontona. On kuitenkin merkittävä joukko nuoria, jotka ovat muslimeita ja eläneet koko elämänsä Suomessa. Miten ympäristön vihamieliset ja epäluuloiset asenteet vaikuttavat heidän elämäänsä ja kokemuksiinsa itsestään suomalaisina?

Ennakkoluulot haltuun huumorilla

Tutkin vuonna 2018 tarkastetussa uskontotieteen väitöskirjassani nuorten suomalaismuslimien kansallisia ja uskonnollisia identiteettejä uskonnon sosiaalipsykologian näkökulmasta. Keräsin väitöskirjaani varten monenlaisia aineistoja: Kiersin Helsingin kaupungin peruskouluja ja pyysin islamin opetukseen osallistuvia oppilaita kirjoittamaan kirjeitä elämästäään nuorena muslimina Suomessa. Haastattelin islamilaisissa nuortenjärjestöissä tai muussa kansalaistoiminnassa aktiivisia nuoria muslimeita. Seurasin musliminuorille suunnattuja sosiaalisen median kanavia.

Tutkimani nuoret olivat hyvin tietoisia islamiin kohdistuvista yleisistä asenteista. Kokemus perusteettomien epäluulojen kohteeksi joutumisesta leimasi esimerkiksi monia Facebookissa julkaistuja meemejä. Ympäristön ennakkoluuloja käsiteltiin kuivan huumorin keinoin. Eräässä piirroskuvassa mies liukastuu banaaninkuoreen ja kaatuu. Tilannetta seuraa sivusta nainen, joka kommentoi: ”Kohta tuostakin syytetään islamia..” ”Suora lähetys” -nimisessä sarjakuvassa taas kuvausryhmä on tulossa vierailulle moskeijaan. Toimittaja maalailee mikrofoniin uhkaavia näkymiä siitä, mitä he kohtaavat ”kauhujen moskeijassa”: ehkä ”jihadistien harjoitusleirin” tai ”alistettuja hunnutettuja työläisiä”? Oven avaa kuitenkin kaksi naista, jotka tarjoavat tulijoille kakkua, ja mies, joka pahoittelee, ettei vauvan vaipanvaihdolta ehtinyt aiemmin ovelle.

Valvonnan alla

Englantilainen filosofi Jeremy Bentham on kirjoituksissaan ideoinut erityislaatuisen vankilan, jota hän kutsui panoptikoniksi. Panoptikonin sellit on sijoitettu kehäksi vartiotornin ympärille. Vartiotornista voi katsoa milloin tahansa mihin tahansa selliin, mutta vangit eivät koskaan voi olla varmoja, tarkkaillaanko heitä vai ei. Valvonnan pelko saa vangit tarkkailemaan omaa käytöstään ja sitä, etteivät he tee mitään kiellettyä. Ulkoinen kontrolli muuttuu itsekontrolliksi.

Ranskalainen filosofi Michel Foucault on sittemmin käyttänyt panoptikonia moderneille yhteiskunnille tyypillisen vallankäytön vertauskuvana. Esimerkiksi sosiaali-, terveys- ja opetusalan viranomaiset sekä eri tiedotusvälineet käyttävät valtaa tuottamalla ja pönkittämällä normeja, joiden seuraamista kansalaiset itse valvovat. Liikuntasuosituksia tai pukeutumiskoodistoja ei noudateta rangaistuksen pelossa vaan siksi, että se on normin mukaista – eli sanalla sanoen ”normaalia”.

Panoptikon tuli mieleeni, kun kuuntelin väitöskirjatutkimukseeni osallistuneita musliminuoria. Moni heistä tuntui sisäistäneen kokemuksen jatkuvan tarkkailun kohteena olemisesta. Eräs islamilaisen nuorisojärjestön aktiivi esimerkiksi kertoi oppineensa, että kaikki musliminuoret ovat ”uskonnon suurlähettiläitä” – halusivatpa he sitä tai eivät, he ovat koko uskontonsa edustajia muille suomalaisille. Jos musliminuori törttöilee, teosta syytetään islamia. Musliminuoren jokainen sana tai teko vaikuttaa näin ainakin potentiaalisesti yleisiin käsityksiin islamista tai muslimeista. Seurauksena on, että nuori arvioi kaikkea tekemistään myös sen perusteella, millaisen mielikuvan se antaa hänen uskonnostaan.

Voimaantumista vai uhrin syyllistämistä?

Kun keräsin väitöskirjaani varten aineistoa islamilaisissa nuortenjärjestöissä, minua hämmästytti, kuinka usein niiden aktiivit sälyttivät vastuuta ympäristön ennakkoluuloista ja niiden muuttamisesta nuorille muslimeille itselleen. Vähintään rivien väleissä toistui ajatus, jonka mukaan kielteiset islam-asenteet kertovat siitä, etteivät musliminuoret ole tehneet tarpeeksi töitä asenteiden muuttamiseksi.

En edelleenkään oikein tiedä, miten suhtautua siihen, että haastattelemani nuoret vastuuttivat itseään ympäristön asenteiden muuttamisesta. Uhrin syyllistäminen on mielestäni ongelmallista, olipa kyseessä mikä väkivallan tai sorron muoto tahansa. Voi kuitenkin olla, että itsen vastuuttaminen tilanteesta auttaa musliminuoria säilyttämään tunteen omasta toimijuudestaan. Psykologisten tutkimusten mukaan kokemus tilanteiden hallittavuudesta vaikuttaa olennaisesti siihen, kuinka kuormittavina ne koetaan. Erityisen pahaa syrjintää on syrjintä, johon ei voi itse vaikuttaa.

Ottamalla vastuun ympäristön ennakkoluuloista musliminuoret ottavat itselleen myös valtaa niiden muuttamiseen. He eivät ole vain olosuhteiden voimattomia uhreja, vaan pystyvät itse vaikuttamaan elämäänsä.

Kun samaistumiskohteet puuttuvat

Väitöskirjatutkimukseeni osallistuneet islamilaisten nuorisojärjestöjen aktiivit kokivat paljon vastuuta yleisistä islam-mielikuvista ja pyrkivät parhaansa mukaan muuttamaan niitä. Voi kuitenkin olla, että toiset (ja yhteiskunnallisesti todennäköisesti vähemmän aktiiviset) musliminuoret reagoivat ympäristön asenteisiin toisin.

Psykologia tuntee käsitteen ”negatiivinen identiteetti”, jolla tarkoitetaan ympäristön hyljeksimien ja tuomitsemien arvojen ja elämäntapojen sisäistämistä osaksi omaa itseä. Tutkimusten mukaan syrjittyihin vähemmistöihin kuuluvilla nuorilla on erityinen riski negatiivisen identiteetin muodostamiseen. Nuori rakentaa oman identiteetin tarjolla olevista vaihtoehdoista, ja yhteiskunnan hylkiöihin samaistuminen voi positiivisten samaistumiskohteiden puuttuessa olla ainoa tie pois identiteettikriisistä. Jos jenginuori ja terroristi ovat ainoat musliminuorille tarjolla olevat roolit, on parempi omaksua toinen niistä kuin jäädä kokonaan ilman ehyttä kuvaa itsestä.

Kirjoittaja: Alpo Penttinen

Lokakuussa 2023 katolisen kirkon ja teologian huomio keskittyy hyvin konkreettisesti Vatikaaniin, jonne roomalaiskatolisen kirkon 16. varsinainen piispainsynodi kokoontuu ensimmäiseen yleiskokoukseensa. Synodaalinen tie, jolle paavi Franciscus kutsui koko maailmanlaajan kirkon syksyllä 2021, on viime vuodet ohjannut katolista teologista reflektiota. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain hetkellinen muotikäsite katolisessa ajattelussa, vaan synodaalisuuden teema ja haaste tulee määrittämään katolisuutta pitkälle tulevaisuuteen. Ohjelmallisessa puheessaan piispainsynodin 50-vuotisjuhlassa vuonna 2015 paavi Franciscus totesi suorastaan, että juuri synodaalisuus on se, mitä Jumala odottaa kolmannen vuosituhannen kirkolta.

Paavi Paavali VI perusti piispainsynodin vuonna 1965 jatkamaan Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962–1965) hengellistä ja teologista perintöä kirkossa. Piispainsynodi on yksi katolisen kirkon pysyviä laitoksia, jonka tehtävänä on auttaa Rooman paavia maailmanlaajan kirkon hallinnassa. Muutaman vuoden väliajoin piispainsynodi kokoontuu Vatikaaniin käsittelemään jotain ajankohtaista teemaa kirkon elämässä. Tällä hetkellä (2021–2024) käynnissä oleva synodaalinen prosessi on kuitenkin hyvin poikkeuslaatuinen. Se heijastaa monin tavoin sitä syvälle käyvää uudistushenkeä, joka paavi Franciscuksen myötä on alkanut puhaltaa katolisessa kirkossa.

Meneillään olevassa synodissa Franciscus haluaa herättää kirkon siihen todellisuuteen, että synodaalisuus eli ”yhdessä kulkeminen” on koko Jumalan pyhää kansaa koskeva kutsumus. Kuten jo Vatikaanin toinen kirkolliskokous painotti, kasteen kautta jokaisella kristityllä on yhtäläinen arvo ja kutsumus pyhyyteen, vaikkakin hyvin eri muodoissa. Franciscuksen visioimassa synodaalisessa prosessissa kirkko opettelee vähitellen sitä moninaisuutta, jota Pyhä Henki jatkuvasti luo (vrt. 1. Piet. 4:10), jotta kristillinen todistus voisi olla elävää ja vakuuttavaa globalisoituneen ihmiskunnan keskellä.

Katolista synodaalisuutta määrittää dynaaminen liike paikallisen ja yleismaailmallisen, lokaalin ja globaalin, välillä. Syksyllä 2021 alkoi synodaalisen tien ensimmäinen, hiippakunnallinen vaihe, jolloin selvitettiin, miten kristillinen yhdessä kulkeminen toteutuu (tai ei toteudu) paikallistasolla eri puolilla maailmaa. Siitä edettiin sitten laajemmille piispainkokousten ja lopulta maanosien tasoille. Eri maanosien kirkolliset edustukset toimittivat omat synodaalisuusraporttinsa Vatikaaniin alkuvuodesta 2023. Niiden perusteella synodin yleissihteeristö julkaisi kesäkuussa työasiakirjan (Instrumentum laboris) lokakuun yleiskokoukselle.

Synodin työasiakirjasta ei löydy lukkoon lyötyjä teemoja eikä valmiita vastauksia. Se on lyhyt ja tiivis. Sen tehtävänä on kerätä yhteen synodaalisen tien tähänastiset hedelmät ja luoda avoin tila kirkon monimuotoisuuden työstämiselle yleiskokouksessa, kuten synodin neuvonantaja Giacomo Costa kirjoittaa. Ignatiaanisesta hengellisyydestä vaikutteita saanut ”hengellinen keskustelu” nousee työasiakirjassa keskiöön, ja sitä suositellaankin metodiksi lokakuun yleiskokouksen työskentelylle. Yhä selvemmäksi tulee, että synodaalisen prosessin kautta jesuiittapaavi haluaa ikään kuin johdattaa koko kirkon yhteisiin ”hengellisiin harjoituksiin”, kuuntelemaan, mitä Henki puhuu kirkoille eri puolilla maailmaa (vrt. Ilm. 2:7), ja tekemään konkreettisia päätöksiä kirkon elävöittämiseksi sen valossa.

Systemaattis-spekulatiivisesta näkökulmasta voidaan nostaa esiin erityisesti kolme toisiinsa liittyvää huomiota katolisesta synodaalisuudesta:

1. Katolinen synodaalisuus nousee ”alhaalta päin”, käytännössä eletystä uskonnosta. Franciscus on koko synodaalisen prosessin ajan muistuttanut, että sen tarkoituksena ei ole tuottaa yhä lisää kirkollisia asiakirjoja, saati teologisia määritelmiä. Kirkollinen yhdessä kulkeminen haluaa ottaa huomioon kaikkien kastettujen uskontajun (sensus fidei), jonka kautta he kaikki ovat pappeja ja profeettoja Kristuksessa. Piispallisten osanottajien ohella lokakuun yleiskokouksessa äänioikeuden saavat nyt ensi kertaa myös 70 ei-piispallista jäsentä, joista puolet on naisia. Se on kvantitatiivisesti pieni, mutta kvalitatiivisesti merkittävä muutos uudistumaan pyrkivässä katolisessa kirkossa.

2. Katolinen synodaalisuus merkitsee länsimaisen metafysiikan ylivallan hälventymistä ja globaalin monimuotoisuuden kirkastumista kirkossa. Ei ole vain yhtä tapaa sanoittaa kristillistä uskoa; Kristuksen seuraamisessa ei ensisijaisesti ole edes kyse älyllisten ideoiden määrittelystä vaan hyvin konkreettisesta elämäntyylistä. Kristillisen elämäntyylin haasteet puolestaan voivat olla hyvinkin erilaisia eri puolilla maapalloa. Euroopassa valitellaan edelleen yhä etenevää maallistumiskehitystä, mutta kristittyjen jatkuva vaino on paljon relevantimpi teema Lähi-idässä tai ilmastonmuutoksen tuhoisat seuraukset Oseaniassa. Synodaalinen kirkko ei voi sulkeutua mihinkään yhteen kristinuskon kulttuuriseen muotoon vaan on avoin evankeliumin yhä laajenevalle monimuotoisuudelle. Kontekstuaalisuus ei ole valinnainen lisä todella globaalille kirkolle vaan olennainen osa sen elämää ja ajattelua.

3. Katolinen synodaalisuus katsoo toiveikkaasti eteenpäin. Synodaalisuus on 1,4 miljardin jäsenen kirkolle suuri yhteinen haaste, mutta tarkoituksena ei olekaan tulla siinä valmiiksi tämän synodin aikana. Kirkollisen monimuotoisuuden opettelu tulee määrittämään katolista elämää ja ajattelua pitkälle tulevaisuuteen. Tässä mielessä katolinen kirkko on sen synodaalisen prosessin kautta todellinen globaalin kristinuskon koelaboratorio. Nähtäväksi jää, miten tulevaisuuden kirkko onnistuu pitämään avoimena eri näkemysten välisen kohtaamisen ja vuoropuhelun yhden kirkon ja roomalaisen tradition sisällä. Rooman paavilla on tässäkin suhteessa ratkaiseva merkitys kirkon ykseyden kannalta, mutta millä konkreettisella tavalla?

Katolinen synodaalisuus kannustaa myös uudenlaiseen ekumeeniseen työskentelyyn. Yhteinen kaste yhdistää kaikkia kristittyjä, ja se myös velvoittaa yhteiseen todistukseen Kristuksesta. Mitä jos ekumeniankaan tavoite ei olisi niinkään kirkollisten asiakirjojen ja teologisten määritelmien luominen vaan käytännön yhteen tuleminen, kohtaaminen ja yhdessä todistaminen? Ekumeeniseen työskentelyynkin voisi vahvemmin soveltaa hengellisen keskustelun metodia, jossa pääpaino ei ole älyllisessä diskurssissa tai ”oikeassa olemisessa” vaan hiljaisessa toisen ja ennen kaikkea Toisen kuuntelemisessa (vrt. hengellisen keskustelun neljän vaiheen esittely synodin Instrumentum laborisista).

Lopuksi on tärkeää muistaa, että katolisen kirkon synodaalisessa prosessissa ei ole kyse uudesta kirkolliskokouksesta vaan yhä edelleen Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen panemisesta käytäntöön. Viimeisimmän ekumeenisen kirkolliskokouksen lupaus todella globaalista kirkosta alkaa hitaasti mutta varmasti kantaa hedelmää. Katolinen teologi ei ole kutsuttu vain ajattelemaan vaan ennen kaikkea ”tuntemaan” kirkon kanssa (sentire cum Ecclesia!) tässä historiallisessa murrosvaiheessa. Kaiken taustalla on vakaumus siitä, että Kristuksen Henki on parhaillaan eri puolella maapalloa inspiroimassa yhä autenttisempia paikallisen kristinuskon muotoja, jotka juuri oman autenttisuutensa ansiosta ovat yhä todemmin globaaleja.

Lähteet

Costa, Giacomo. 2023. ”L’«Instrumentum Laboris» per la prima sessione del Sinodo 2021–2024”. La Civiltà Cattolica 4154.121–135.

International Theological Commission. 2018. ”Synodality in the Life and Mission of the Church”. https://www.vatican.va/roman_curia/congregations/cfaith/cti_documents/rc_cti_20180302_sinodalita_en.html.

”Instrumentum laboris of the 16th Ordinary General Assembly of the Synod of Bishops”. 2023. https://press.vatican.va/content/salastampa/en/bollettino/pubblico/2023/06/20/230620e.html.

Paavi Franciscus. 2015. ”Ceremony Commemorating the 50th Anniversary of the Institution of the Synod of Bishops: Address of His Holiness Pope Francis”. https://www.vatican.va/content/francesco/en/speeches/2015/october/documents/papa-francesco_20151017_50-anniversario-sinodo.html.

Penttinen, Alpo. 2022. ”Synodaalisella tyylillä: kohti kolmannen vuosituhannen katolista kirkkoa”. Teologinen Aikakauskirja 127/4, 444–452.

Kirjoittaja: Veli-Matti Salminen

Uskonnonvapaus on yksi länsimaisen demokratian kivijaloista. Lailla säädetty oikeus valita oma uskontonsa oli historiallisesti merkittävä murros suomalaisessa yhteiskunnassa uskonnon ja julkisen vallan kiinteästä yhteydestä yksilönvapautta korostavaan eetokseen. Tutkimusjulkaisu Kirkko yhteiskunnassa – suhteet ja rajapinnat (toim. Isto Peltomäki & Veli-Matti Salminen) tarttuu kirkon ja valtion suhteiden problematiikkaan Suomen ensimmäisen uskonnonvapauslain täyttäessä 100 vuotta. Kirja julkistetaan tiistaina 5.9.2023, ja se on jo luettavissa Kirkon julkaisuissa.

Kirkko yhteiskunnassa -julkaisu perustuu Kirkon tutkimuksen ja koulutuksen tutkimushankkeeseen, jonka kehystävänä näkökulmana on kirkko uskonnollisena toimijana yhteiskunnassa. Kirjan tarkoituksena on päivittää käsitystä uskonnonvapauden juridisesta kehityksestä ja nykytilasta sekä uskonnon ja valtion välisten suhteiden järjestämisen tavoista. Lainsäädännön lisäksi käsittelyssä ovat arvokysymykset ja kirkon suhde erilaisiin yhteiskunnallisiin instituutioihin sekä poliittinen vaikuttaminen.

Moninaisuus heijastuu kirkon yhteiskuntasuhteeseen

Yhteiskunnan kulttuurinen ja katsomuksellinen moninaisuus lisääntyy, mikä kohdistaa muutospaineita uskonnon ja valtion välisten suhteiden järjestämiseen. Pasi Saukkonen esittää artikkelissaan Suomen luterilaisen kirkon ja valtion suhteen malliksi katsomuksellisesti neutraalin valtion uskonnollista pluralismia. Siinä uskonnolliset yhteisöt kuuluvat tasavertaisesti kansalaisyhteiskuntaan, ja valtio takaa oikeuden kuulua tai olla kuulumatta uskonnollisiin yhteisöihin. Uskontojen ja katsomusten moninaisuus sekä niiden symbolinen merkitys ihmisille ja yhteiskunnalle tunnustetaan.

Hautaustoimi on yksi yhteiskunnallisista instituutioista, joka on Suomessa kiinnittynyt vakaasti kristilliseen perinteeseen. Siihenkin kohdistuu muutospaineita, kuten Leena Sorsa osoittaa artikkelissaan. Hautaustoimi ja hautausperinteiden toteutuminen ja kunnioittaminen osuvat uskonnonvapauden ytimeen. Se nivoo vahvasti yhteen yhteiskunnallisen arvomaailman sekä uskonnolliset ja katsomukselliset tulkinnat ja perinteet.

Kirkkojen yhteiskunnallisista tehtävistä kriisinhallintaan osallistuminen saa varsin laajan tuen suomalaisilta, mikä havaittiin tuoreessa Gallup Ecclesiastica 2022 -tutkimuksessa. Veli-Matti Salminen nostaa artikkelissaan esille sen, että noin puolet suomalaista toivoo myös lainsäädännöllistä velvoitetta kirkkojen yhteistyölle viranomaisten kanssa kriisitilanteissa. Havainto on yllättävä siihen nähden, että kirkkojen julkisoikeudellisen erityisaseman purkamiseen kohdistuu nykytilanteessa merkittävää painetta.

Muuttuva yhteiskunta haastaa kirkkoa avoimempaan toimintakulttuuriin

Kirkko yhteiskunnassa -tutkimushankkeen lähtökohtana oli kirkon nelivuotiskertomuksessa Uskonto arjessa ja juhlassa (2020) esiin tuotu havainto, että kulttuurikristillisyys on murtumassa, eikä luterilaisuuden hahmottaminen suomalaisen yhteiskunnan ”kansalaisuskontona” näin ollen enää ole ongelmatonta. Kirkon asemoituminen yhteiskunnassa on kääntymässä valtakulttuurista poikkeavaksi, joissakin suhteissa jopa vastakulttuuriseksi. Kun kulttuuri ja perinteet kiinnittävät ihmisiä kirkkoon entistä heikommin, kirkon on entistä aktiivisemmin kehitettävä niitä rakennusaineksia, joista sen oma merkityksellisyys ihmisten arjessa koostuu: ihmisten kohtaaminen ja tukeminen, kristinuskon tulkkina toimiminen uskontojen moninaisuuden kirjossa, älyllisiin ja moraalisiin haasteisiin, kuten ilmastokriisiin tai ihmisoikeuskysymyksiin vastaaminen sekä yhteiskunnallisen keskustelun aktiivisena osapuolena toimiminen.

Moninaistuva yhteiskunta haastaa kirkkoa avoimempaan toimintakulttuuriin, jossa se on aktiivinen osapuoli yhteiskunnallisissa muutoksissa. Kirkkoon luotetaan, kun se tekee arvopohjastaan nousevaa työtä esimerkiksi ihmisten auttamiseksi ja kriisinkestävyyden tukemiseksi. Tulevaisuuden mahdollisuudet avautuvatkin nähdäkseni siitä, miten kirkko hahmottaa paikkansa ja missionsa osana jatkuvasti pluralisoituvaa yhteiskuntaa. Ollakseen uskottava yhteiskunnallinen toimija kirkon tulee kuitenkin myös ottaa tosissaan arvomaailmojen moninaisuus yhteiskunnan todellisuudessa.