Manifestointi – toiveiden tavoittelun historiallisia juuria 21.10.2025 Manifestointi on tätä päivää, mutta ilmiöllä on juuret kauempana historiassa, ja se kytkeytyy useisiin henkisiin aatevirtauksiin. Uskomuksia, joiden mukaan ihminen voi vaikuttaa suoraan ja konkreettisti aineelliseen todellisuuteen, ja olosuhteisiin on tunnetusti esiintynyt eri uskonnollismaagisissa perinteissä vuosituhansien ajan Muun muassa hermetismiin, joka syntyi myöhäisantiikin aikana, kuului ajatus seitsemästä universaalista laista. Myös antiikin ajan orfilaisten hymnien käyttöön liittyi rituaaleja, joissa ihminen esitti konkreettisia toiveitaan hymnien lopussa. Samoin samantyyppisiä rituaaleja käytettiin uusplatonismissa. Niin ikään esimerkiksi Emanuel Swedenborgin näkemyksiin kuului ajatus henkimaailman ja aineellisen todellisuuden välisestä vuorovaikutuksesta. New Thought -liikkeeessä mieli voittaa materian Lähihistoriaa tarkasteltaessa voidaan todeta, että manifestoinnin juuret juontavat New Thought-liikkeeseen, joka alkoi levitä Yhdysvalloissa 1870-luvulta eteenpäin ja josta vuosisadan vaihteessa oli kasvanut hyvin laaja liike. Se oli osa niin sanottua amerikkalaista metafyysistä koulukuntaa. New Thought -liikkeeseen kuuluivat monistinen näkemys todellisuudesta ja ihmismielen merkitys kyvyssä esimerkiksi parantaa. Yleensäkin tässä aatteessa korostettiin sitä, miten henkisillä voimilla ja kyvyillä voi radikaalisti muokata ulkoisia ja materiaalisia olosuhteita. New Thought sijoittuu osin laajempaan länsimaisen esoterian kenttään. Eräs New Thought -liikkeen merkittävimpiä ilmenemismuotoja on 1870-luvulla syntynyt Kristillinen tiede. New Thought linkittyi myös transsendentalismiin, joka niin ikään vaikutti 1800-luvun loppupuolella. Myös mesmerismi ja animaalinen magnetismi antoivat osaltaan merkittävästi vaikutteita aatteeseen. Mesmerismin isänä voidaan pitää itävaltalaista lääkäriä Franz A. Mesmeriä (1734–1815). Hän kehitteli näkemystä elämänenergiasta, jota käsittelemällä voi parantaa sairauksia ja aikaansaada mielen harmoniaa. Hänen näkemyksiään, menetelmiään ja niistä nousevia tulkintojaan kutsutaan termillä mesmerismi. Kansanparantaja, mesmeristi ja taikuri Phineas P. Quimbya (1802–1866) pidetään yhtenä varhaisen New Thought -liikkeen merkittävänä vaikuttajana, joskin hänen roolistaan liikkeen historiassa on erilaisia tulkintoja. Vaikka hän ei elinaikanaan julkaissut mitään, on ilmeistä, että hän on silti antanut liikkeeseen paljon vaikutteita. Ajatus vetovoiman laista oli keskeinen osa New Thought -liikkeen ajatusmaailmaa. Manifestaation ydinajatus on ”vetovoiman laki”, ja se tarkoittaa sitä, että ihminen voi vetää puoleensa haluamiaan asioita mielensä ja maailmankaikkeuden korkeammalla energialla. Vetovoiman lain on nimenomaisesti maininnut ensimmäisen kerran ilmeisesti amerikkalainen Andrew Jackson Davis vuonna 1855 teoksessa Great Harmony. Davis oli tunnettu spiritualisti. Varsinaisesti vetovoiman lakia käsitteli perusteellisemmin ensimmäisen kerran amerikkalainen kirjailija ja New Thought-liikkeen vaikuttaja Prentice Mumford (1834–1891). Ääretön Äly eli Jumala on kaikkivoipa ja kaikkialla läsnä oleva. Henki on lopullinen todellisuus. Todellinen inhimillinen itsetunto on jumalallista. Jumalallisesti viritetty ajatus on positiivinen voima. Kaikki sairaudet ovat henkistä alkuperää. Oikealla ajattelulla on parantava kokonaisvaltainen vaikutus ja mieli kykenee voittamaan materian ja sen rajoitteet. New Thought -liikkeellä oli varhaisvaiheessa yhteyksiä sosialismiin ja naisasialiikkeeseen, mutta ajan myötä liike alkoi painottua yhä enemmän julistamaan yksilöllisen menestyksen sanomaa. Tästä on esimerkkinä Waldo Trinen vuonna 1897 julkaistu teos In Tune with Infinite, jossa kerrottiin ihmismielen valtavasta kyvystä vaikuttaa suoraan aineelliseen todellisuuteen. Suosituimpia itseapukirjoja 1900-luvulla on ollut vuonna 1937 ilmestynyt Ajattele oikein – menesty! Kirjan kirjoittaja Oliver Napoleon Hill (1886–1970) oli liikemies, joka urallaan sortui myös erilaisiin huijauksiin ja petoksiin. Niin ikään New Thought -liikkeen näkemyksiä edusti tunnettu protestantti pastori ja kirjailija Norman Vincent Peale (1898–1993), jonka tunnetutuin teos on Power of Positive Thinking (1952), jota pidetään positiivisen ajattelun eräänä perusteoksena. Peale edusti menestysteologiaa ja vankkumatonta uskoa ja luottamusta ihmisen mielen mittaamattomiin kykyihin, joiden avulla voi saavuttaa myös ulkonaista menestystä ja vaurautta. Manifestointimateriaalin vyöry verkossa Manifestointiin liittyvää materiaalia on internetissä valtavat määrät, esimerkiksi manifestointiklippejä Youtubessa ja TikTokissa. Hakusanalla manifestointi saa TikTokissa tuloksena yli kolme miljardia osumaa (2023). Samoin erilaisissa hyvinvointia ja henkisyyttä käsittelevissä lehdissä manifestointi on usein esillä. Manifestoinnin ympärille on syntynyt niin ikään laaja kirjallisuudenlaji. Manifestoinnin Avaimet –verkkokurssilla opetetaan erilaisia manifestointitekniikoita, kuten erilaisia suggestiivisia affirmaatioita ja visualisointia. Sivustolla kerrotaan, että niitä käyttämällä voi vaikuttaa muun muassa omaan varallisuutensa. Amerikkalaisen menestyskirjailija Dan Brownin dekkari Salaisuuksien salaisuus (suom.2025) aihepiiri keskittyy sellaiseen ydinajatukseen, joka on myös manifestoinnin perustana. Ihminen kykenee ajatuksen ja mielen energialla radikaalisti muokkaamaan ympäröivää todellisuutta ja sen materiaalisia olosuhteita tietoisuuden jatkuessa myös kuoleman jälkeen. Mielen todelliset kyvyt ja tietoisuus ovat jotain aivan muuta kuin meille on opetettu perinteisten yhteiskunnallisten ja kulttuuristen instituutioiden kautta. Kirjan nimellä on hauska yhteys yhteen 2000-luvun manifestointikirjallisuuden bestselleriin, Rhonda Byrnen Salaisuus- teokseen (suom. 2008). Manifestointi voi olla samalla tavalla koukuttavaa kuin sosiaalinen media ja nettipelit. Koukutus perustuu ajatukseen aina uudesta mahdollisuudesta onnistua. Uusimman Gallup Ecclesiastican (2024) mukaan 11 prosenttia suomalaisista ilmoitti, että on vähintään toisinaan harjoittanut manifestointia. Suosituinta se on 18–29-vuotiaiden naisten parissa. Heistä näin on tehnyt 24 prosenttia. Amerikkalainen tutkimusartikkeli The Secret” to Success? The Psychology of Belief in Manifestation (Lucas J. Dixon, Matthew J. Hornsey, Nicole Hartley, 2025) osoitti, että manifestoinnin harjoittajat ovat valmiita ottamaan myös taloudellisia riskejä. Tutkimuksen mukaan aktiiviset manifestoinnin harjoittajat ovat taipuvaisia optimismiin, mutta he ovat alttiita myös epärealistisille lupauksille. Manifestointi sijoittuu self help -kulttuurin ja uushenkisyyden piiriin. Eräs uushenkisyyden kulmakiviä on erittäin suuri luottamus ja usko ihmisen sisäiseen voimaan ja potentiaaliin saavuttaa erilaisia asioita. Samalla manifestointi ilmentää vahvasti maagista ajattelutapaa. Ilmiössä on siis samalla kertaa jotain hyvin arkaaista, inhimillistä ja myös modernia. Kirjallisuutta ja artikkeleita Byrne, Rhonda (2008). Salaisuus. Helsinki: WSOY Dixon, Lucas J.& Hornsey, Matthew J. & Hartley, Nicole (2023). The Secret” to Success? The Psychology of Belief in Manifestation Goodrick-Clarke, Nicholas (2008). The Western Esoteric Traditions. Oxford: Oxford University Press. Hanegraaff, J. Wouter (2005). New Thought Movement teoksessa Hanegraaff, J. Wouter in Collaboration with Faivre, Antoine, van den Broek Roelof & Brach, Jean-Pierre (ed.) Dictionary of Gnosis & Western Esotericism. Leiden: Brill. 861–865. Hanegraaff, J. Wouter (1996). New Age Religion and Western Culture: Esotericism in the Mirror of Secular Thought. Brill, Leiden. Kim, Daniel (2025). There’s more to manifesting, here’s its philosophical backstory. Seen & Unseen. Mehaust, Bertrand (2005). Animal Magnetism/Mesmerism teoksessa Hanegraaff, J. Wouter in Collaboration with Faivre, Antoine, van den Broek Roelof & Brach, Jean-Pierre (ed.) Dictionary of Gnosis & Western Esotericism. Leiden: Brill. Kirjoittaja Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg on perehtynyt uskonnollisiin yhteisöihin Suomessa, erityisesti uusiin uskonnollisiin liikkeisiin, erilaisiin uushenkisiin virtauksiin, länsimaiseen esoteeriseen perinteeseen, uuspakanuuteen ja uskonnollisuuden muutoksiin.
Ensimmäisestä intifadasta Gazan kriisiin – millaiseksi palestiinalainen teologia kehittyy lähitulevaisuudessa? 16.9.2025 Tämä blogikirjoitus pohjautuu lokakuussa 2024 julkaistuun vertaisarvioituun tutkimusartikkeliin ”Kolonialismi palestiinalaiskristittyjen arjessa, ajattelussa ja kohtaamisissa” (Anna-Liisa Rafael ja Anne K. Heikkinen, Lähihistoria 2024). Osa Lähi-idän kristillisyyden moninaista kirjoa on palestiinalainen teologia, joka on noussut osaksi Israelin ja Palestiinan tilanteesta käytävää keskustelua. Erityisen näkyvä ilmiö on ollut Palestiinan protestanttisten kirkkojen, luterilaisten ja anglikaanien piirissä, mutta samalla palestiinalainen teologia on luonteeltaan ekumeenista ja kirkkokuntarajat ylittävää. Sen keskiössä on kristittyjen yhteiskunnallinen aktiivisuus, palestiinalaisten kokemusmaailman esiin nostaminen ja vaatimus oikeudenmukaisesta ratkaisusta pitkittyneeseen konfliktiin. Palestiinalaisen teologian nousu Palestiinalaisen teologian synty ajoittuu 1980-luvulle, jolloin ensimmäinen intifada eli palestiinalaisten kansannousu vuosina 1987–1993 herätti palestiinalaisen yhteiskunnan aiempaa vahvempaan aktivismiin ja vastarintaan. Palestiinalainen teologia, joka on saanut vaikutteita erilaisista vapautuksen teologian muodoista niin Latinalaisesta Amerikasta kuin Etelä-Afrikan Kairos-liikkeestä, voidaankin nähdä teologisperustaisen aktivismin ja väkivallattoman vastarinnan muotona. Ensimmäisissä kirjallisissa palestiinalaisen teologian ilmaisuissa olikin kyse palestiinalaiskristittyjen äänen, olemassaolon ja kokemusmaailman esilletuomisesta. Vaikka jo varhaisimmat palestiinalaiskristittyjen näkemykset tukivat rauhaa ja yhteiseloa, samalla ei epäröity esittää kritiikkiä sotaisia, partikularistisia ja kristillistä sionismia edistäviä raamatuntulkintoja vastaan. Palestiinalaiskristityt usein korostavat, kuinka ”Jumala ei ole kiinteistönvälittäjä” vaan maata koskevat lupaukset koskevat kaikkia alueen asukkaita, eikä Jumala asetu vain yhden kansan puolelle. Ensimmäisillä palestiinalaista teologiaa edistävillä teologeilla oli usein itsellään jonkinlainen suora kokemus vuoden 1948 pakolaisuudesta ja nakbasta, vasta muotoutumassa ollutta palestiinalaista yhteiskuntaa koskeneesta katastrofista. Diplomatiaa ja vastarintaa Palestiinalaisen teologian nousu ja kehittyminen tapahtui yhtäaikaisesti diplomaattisen etenemisen kanssa. 1990-luvulla Oslon sopimukset sitouttivat palestiinalaiset kristityt kansainvälisen yhteisön tavoittelemaan rauhanratkaisuun ja kahden valtion malliin, vaikka erityisesti kahden valtion malli näyttäytyikin joillekin kivuliaana kompromissina. Samalla palestiinalaisen teologian vaatimukset oikeudenmukaisesta rauhasta ja yltäkylläisestä elämästä ovat limittyneet kansainväliseen lakiin ja ihmisoikeuksiin. Onkin hyvä huomata, että kansainvälisen oikeuden näkökulmasta palestiinalaisten teologien ja maallikkojen vaatimukset – kuten tasavertaiset ihmisoikeudet kaikille alueen asukkaille – eivät ole radikaaleja tai kohtuuttomia, vaikka niiden toteutuminen vaikuttaisikin nykyisissä poliittisissa olosuhteissa epätodennäköiseltä. Palestiinalainen teologia on sitoutunut vastarinnassaan väkivallattomuuteen, koska väkivallan kierre nähdään usein osana ongelmaa. Esimerkiksi luterilainen emerituspiispa Munib Younan on kritisoinut uskonnollista ekstremismiä ja sen motivoimaa väkivaltaa. Samalla palestiinalaiset puheenvuorot ovat peräänkuuluttaneet tasapuolisuutta ja kriittisyyttä Israel-Palestiinan konfliktia tarkastellessaan. Niissä on muistutettu, että terrorismin lisäksi aluetta kurjistaa Israelin harjoittama valtiollinen ja rakenteellinen väkivalta, ja että uskonnollinen ekstremismi on kaikkien alueen monoteististen uskontojen haaste. Samalla kun esimerkiksi palestiinalaiset kirkolliset johtajat kehottavat seurakuntalaisiaan väkivallattomuuteen, on osa näiden puheenvuorojen viestistä tarkoitettu paikallista laajemmalle yleisölle. Palestiinalaisen teologian ilmenemismuotona on ollut kansainvälinen kirkollinen diplomatia, jota on tehty ekumeenisten kirkkoliittojen, kristillisten järjestöjen ja sisarkirkkojen kautta. Sillä on pyritty tuomaan palestiinalaisten, erityisesti palestiinalaisten kristittyjen, arkitodellisuutta tietoisuuteen ja samalla haastamaan Israel-Palestiinan konfliktiin liittyviä ennakkoluuloja tai asenteita. Koska palestiinalaiset teologit 1990-luvulla sitoutuivat kansainvälisen yhteisön tukemaan rauhanprosessiin, palestiinalaisen teologian yhteiskunnallinen kritiikki on perinteisesti kohdistunut erityisesti Itä-Jerusalemin, Länsirannan ja Gazan miehitykseen ja Israelin tekemiin ihmisoikeusrikkomuksiin. Rauhanprosessin näivettyessä ja Israelin vahvistaessa otettaan miehittämistään palestiinalaisalueista, alueella on puhuttu entistä enemmän yhden valtion todellisuudesta, jossa alueella asuvan väestön keskinäiset oikeudet näyttäytyvät entistä eriarvoisemmilta. Tästä syystä palestiinalaiset teologit ovat alkaneet puhua entistä aktiivisemmin Israelin ylläpitämästä apartheid-järjestelmästä. Luottamus kansainväliseen yhteisöön ja rauhanprosessiin on heikentynyt, ja samalla on kyseenalaistettu myös palestiinalaisen teologian oma ääni ja sen yleisö. Kenelle palestiinalaista teologiaa on oikeastaan tehty – paikallisille vai ulkomaalaisille? Dekolonisaation vaatimus on Palestiinassa edelleen ajankohtainen, ja se limittyy niin poliittiseen tilanteeseen kuin teologian tekemiseen. Gazan jälkeen 7. lokakuuta 2023 on vedenjakaja nykyisen Lähi-idän lähihistoriassa. Hamasin tuhoisa hyökkäys Israeliin ja sen jälkeen alkanut Israelin hyökkäys Gazassa ovat saaneet ennennäkemättömät mittasuhteet. Kansainvälisessä tuomioistuimessa Israelia syytetään kansanmurhasta, ja Gazan ja sen asukkaiden tulevaisuus on edelleen hämärän peitossa miltei kaksi vuotta kestäneen hyökkäyksen jälkeen. Palestiinalaisille mittakaavaltaan ennennäkemätön hyökkäys Gazaan on ollut nakbaan, vuoden 1948 pakolaiskriisiin, verrannollinen katastrofi. Samalla kansainvälisen yhteisön kyky estää Israelin sotarikoksia on näyttäytynyt palestiinalaisille varsin puutteellisena. Jouluna 2023 betlehemiläinen luterilainen pastori Munther Isaac saarnasi Gazan raunioiden alla olevasta Kristuksesta. Hän kritisoi samalla vahvoin sanakääntein läntistä maailmaa ja sen kristittyjä. Vuonna 2025 on julkaistu kaksi palestiinalaisten teologien teosta, joissa käsitellään Gazan aiheuttamaa kriisiä: Isaacin Christ in the Rubble: Faith, the Bible, and the Genocide in Gaza sekä Mitri Rahebin Theology After Gaza: A Global Anthology. Molemmissa teoksissa korostuvat aiempaa voimakkaampi kritiikki läntistä kristinuskoa kohtaan ja Gazan rooli maailman moraalisena kompassina. Palestiinalaiset kristityt ovatkin todenneet, että läntiset kristityt ylläpitävät kaksoisstandardeja; esimerkiksi pastori Isaac on sanonut, kuinka Gazan kärsimyksen jälkeen läntiset kristityt eivät saa enää koskaan puhua palestiinalaisille ihmisoikeuksien kunnioittamisesta epäonnistuttuaan siinä perusteellisesti itse. Tämä ajankohtainen keskustelu osoittaa, kuinka merkittävällä tavalla nykyiset tapahtumat Gazassa vaikuttavat palestiinalaiseen ajatteluun. Jää nähtäväksi, mihin suuntaan palestiinalainen teologia kehittyy lähitulevaisuudessa uudenlaisessa tilanteessa, jossa kansainvälisen yhteisön riittämättömät toimet voivat johtaa epäluottamukseen ja totutuista malleista irtautumiseen. Kirjallisuutta Abu Eid, Xavier (2022). Rooted in Palestine. Palestinian Christians and the Struggle for National Liberation 1917–2004. Diyar Publisher. Heikkinen, Anne K. (2020). Piispa Munib Younan ja profeetallinen kristinusko: luterilaista vapautuksen teologiaa miehityskontekstissa ja maailmalla. Pro gradu. Helsingin yliopisto. Heikkinen, Anne K. (2023). Palestiinalaisen kontekstuaalisen teologian keskiössä on oikeudenmukainen rauha ja pyrkimys vapautukseen. Katsomukset.fi: uskonnot ja katsomukset suomalaisessa yhteiskunnassa. Heikkinen, Anne K. (2024). Palestiinalaispiispa Munib Younanin teologisia tulkintoja miehityksen alla ja luterilaisen maailman huipulla. Katsomukset.fi: uskonnot ja katsomukset suomalaisessa yhteiskunnassa. Isaac, Munther & Leppäkari, Maria (ed.) (2023). Blessed are the Peacemakers. Theology, Compassion and Action for a Global Mission Essays in honour of Munib Younan. Studia missiological et oecumenica Fennica 63. Helsinki: Luther-Agricola Society. Isaac, Munther (2025). Christ in the Rubble: Faith, the Bible, and the Genocide in Gaza. Eerdmans. Kuruvilla, Samuel J. (2013). Radical Christianity in Palestine and Israel. Liberation and theology in the Middle East. New York: I.B. Tauris & Co Ltd. Marteijn, Elizabeth S. (2020). The Revival in Palestinian Christianity: Developments in Palestinian Theology. Exchange 29 (2020). 259–277. Masalha, Nur & Lisa Isherwood (ed.) (2014). Theologies of Liberation in Palestine-Israel: indigenous, contextual, and postcolonial perspectives. Cambridge: Lutterworth Press. Munayer, John S. & Munayer, Samuel S. (2022). Decolonizing Palestinian Liberation Theology: New Methods, Sources and Voices. Studies in World Christianity 28.3 (2022): 287–310. Rafael, Anna-Liisa & Heikkinen, Anne K. (2024). Kolonialismi palestiinalaiskristittyjen arjessa, ajattelussa ja kohtaamisissa. Lähihistoria, 3(2), 88131. https://doi.org/10.61559/lh.148487. Raheb, Mitri (2025). Theology after Gaza: A Global Anthology. Ed. Graham McGeoch. Cascade Books. Raveh, Mayaan (2021). Universalism and Nationalism in Palestinian Christian Thought: Naim Ateek’s Theology and the Paradigm of the Exodus. Journal of Ecumenical Studies. Vol. 56 Issue 3, 438–455. Younan, Munib A. (2004). Sovinnon toivossa – Lähi-idässä ja maailmalla. Ed. Strickert, Fred. Transl. Haavisto, Leena. Juva: WS Bookwell OY. Younan, Munib A. (2018). Tillsammans för rättvisa och fred. Texter om ekumenisk och interreligiössamverkan. Uppsala: Svenska kyrkans internationella avdelning. Kirjoittaja Anne K. Heikkinen on ekumeniikan väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Heikkinen tutkii väitöskirjassaan palestiinalaispiispa Munib Younanin ajattelua. Kirkon tutkimus ja koulutus on rahoittanut Heikkisen tutkimusta vuosina 2023 ja 2025.
Kirkko ja kaupunkiteologia: mielenkiintoisia mahdollisuuksia 5.11.2024 Teologian alalla kiinnostus kaupunkien tutkimusta kohtaan on ollut suurinta käytännöllisen teologian alalla, mutta muutkin teologian alat ovat tuottaneet aihepiirin kannalta kiinnostavia avauksia ja tutkimustuloksia. Itse olen tutkinut aihepiiriä varhaiskristillisessä materiaalissa. Paikallisuus kunniaan Ensimmäisten vuosisatojen kristityt toimivat monissa aikansa merkittävissä kaupungeissa. Tämä näkyy jo Uuden testamentin sisällysluettelosta, jossa lukija huomaa oitis joukon Rooman imperiumin keskeisiä hallintokaupunkeja. Listaan on syytä lisätä vielä Jerusalem, Aleksandria ja Antiokia. Yksi varhaisimmista kerroksista kristittyjen kaupunkisuhteessa ovat paikalliset marttyyrit. Varhaisessa kristillisyydessä marttyyreilla oli näkyvä rooli ja usein suuri paikallinen (toisinaan myös laajempi) merkitys. Monet marttyyreista olivat naisia ja heidän merkityksensä on kaupunkiteologian kannalta tutkimuksellisesti kiinnostava. 300-luvulta alkaen marttyyrien merkitys kuitenkin muuttuu kuuluisien askeettien ja kaupunkipiispojen noustessa näkyviksi kirkollisiksi hahmoiksi. Käsite ”kaupunkiteologia” ei toki esiinny varhaiskristillisessä lähdeaineistossa, mutta muinaiset kristityt keskustelivat paljon kaupunkitilasta sekä sen suhteesta omaan yhteisöönsä ja vakaumukseensa. Paikallisuuden korostaminen on olennaista esimerkiksi apologeettiselle kirjallisuudelle. Niin Tertullianus, Cyprianus kuin tuntemattoman tekijän Kirje Diognetoksellekin painottavat sitä, miten hyviä kansalaisia kristityt ovat ja miten he ovat kotikaupungeilleen hyödyksi. Usein on kuitenkin hankalaa sanoa, millaista ahdinkoa nämä yhteisöt tarkalleen ovat kaupungissaan kokeneet. Pidän myös askeettista kirjallisuutta aihepiirin kannalta kiinnostavana. Kuuluisat kilvoittelijat ja pyhimykset linkittyvät usein monin tavoin kotikaupunkinsa vaiheisiin, spiritualiteettiin ja elämään. Vanhan viisauden mukaan pyhien merkitys avautuu juuri heidän kotipaikoistaan käsin. Hengellisellä elämällä on aina juurensa, näin myös urbaanissa kontekstissa. Monet meille tutuista varhaisen kirkon hahmoista todistivat suurta julkisen tilan muutosta omana aikanaan. Eusebios Kesarealainen raportoi 300-luvun ensimmäisellä puoliskolla myönteiseen sävyyn Konstantinus Suuren ja hänen äitinsä Helenan rakennushankkeista. Keisarilliset rakennushankkeet Roomassa, Konstantinopolissa ja Jerusalemissa muuttivat ratkaisevasti kristittyjen suhteen julkiseen tilaan. Liike siirtyi laitakaupungeilta paraatipaikoille. Historia ei kulkenut suoraviivaisesti. Esimerkiksi Clemens Aleksandrialainen toimi toisen vuosisadan lopulla Aleksandriassa ja hänen oppilaisiinsa näyttää kuuluneen runsaasti väkeä myös kaupungin eliitistä. Clemens joutui kuitenkin lähtemään kaupungistaan ja lienee saanut surmansa 200-luvun alkupuolella Septimius Severuksen vainoissa. Emme aina tule ajatelleeksi, miten kipeältä oman kaupungin jättäminen on saattanut muinaisista kristityistä tuntua. Aleksandrian kaupunki vaikutti syvästi Clemensin opetuksiin ja kaupunkitila näyttää jäsentäneen hänen opetuksiaan hyvin kokonaisvaltaisesti. Samaa voidaan sanoa myös Jerusalemin piispa Kyrilloksesta, joka 300-luvulla hyödynsi taitavasti opetuksessaan Pyhän maan pelastushistoriallisia paikkoja niin pedagogisesti kuin teologisestikin. Samoin Augustinus oli teoksessaan De civitate dei tarttunut mitä ajankohtaisimpaan aiheeseen. Augustinus saneli massiivista poliittista historiaa käsittelevää teostaan vandaalien piirittäessä hänen piispankaupunkiaan. Augustinus ehti kuolla 28. elokuuta vuonna 430 ennen kuin Gaiserikin joukot valtasivat Hippo Regiuksen. Ne, jotka pitävät hänen teologiaansa norsunluutornissa laadittuna teoreettisten mahdollisuuksien pohdintana, erehtyvät. Suuret teologit ovat aina hengittäneet kotiseutunsa ilmaa, olleet kiinni sen kaduissa, maaperässä ja elämässä. Jos he eivät olisi olleet relevantteja omana aikanaan, heistä moni tuskin olisi jäänyt historiaan. Kaupunki teologian kontekstina Historiallisten äänien kuuleminen avaa mielenkiintoisia näkymiä myös oman aikamme uskonnollisuuteen ja erityisesti kristillisten yhteisöjen näkymiseen julkisessa tilassa. Millaisia kristillisiä verkostoja ja julkisia tiloja nykykaupungeissa on? Miten kotikunnan tai -kaupungin kysymykset näkyvät paikkakunnan hengessä? Entä hengellisyydessä? Kaupunkiteologia voi antaa välineitä niin historiallisten kehityskulkujen kuin nykyajankin ymmärtämiseen. Kirkko ja seurakunnat tuntevat alueensa, sen historian, ongelmat, vahvuudet ja ihmiset hyvin. Niiden kannattaa viestinnässään pitää rohkeasti esillä tätä osaamisaluettaan ja jatkuvasti syventää ymmärrystään toimintaympäristöstään. Kirjallisuutta Day, Juliette, Raimo Hakola, Maijastina Kahlos & Ulla Tervahauta, toim. (2016). Spaces in Late Antiquity: Cultural, Theological and Archaeological Perspectives. Abingdon, Oxon; Routledge, Taylor & Francis Group. Ebner, Martin (2021). Das frühe Christentum und die Stadt: Methodisch-hermeneutische Grundsatzfragen und exemplarische Analysen. Early Christian Encounters with Town and Countryside: Essays on the Urban and Rural Worlds of Early Christianity. Toim. Markus Tivald & Jürgen Zangenberg. Gottingen: Vandenhoeck & Ruprecht, 63–110. Grönlund & Härkönen (2020). Uskonto kaupungissa – empiirisen tutkimuksen lähestymistapoja. Uskonto ajassa ja tilassa. Toim. Suvi-Maria Saarelainen & Joona Salminen. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 93–109. Salminen, Joona (2023). Vapauteen tyyntyminen Clemens Aleksandrialaisella. Kohti vapautta: varhaiskristillisiä tulkintoja vapaudesta, unista ja maailmankuvasta. Toim. Anni Maria Laato. Helsinki: Suomen Patristinen Seura, 159–170. Tabbernee, William, toim. (2014). Early Christianity in Contexts: An Exploration Across Cultures and Continents. Grand Rapids, Michigan: Baker Academic. Kirjoittaja Joona SalminenKirkkohistorian yliopistonlehtori, TT, Itä-Suomen yliopisto
Uskontososiologian konferenssissa ravisteltiin uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnallista roolia 1.10.2024 Totuus- ja sovintoprosessit haastavat myös tutkimusta muutokseen Konferenssi käynnistyi luennolla alkuperäiskansojen kanssa toteutettavista sovintoprosesseista. Nämä prosessit haastavat samalla myös tutkimuksen tekemisen metodologiaa, minkä professori Torjer Andreas Olsen Norjan Arktisesta yliopistosta luennossaan osoitti. Totuus- ja sovintoprosesseja on käynnistetty monissa eri maissa alkuperäiskansoihin kohdistuneiden vääryyksien käsittelemiseksi. Esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa työtä tehdään saamelaisten kanssa, Norjassa saamelaisten lisäksi myös suomensukuisten kveenien kanssa ja Tanskassa puolestaan Grönlannin inuiittien kanssa. Olsen kysyi esityksessään, miten sovintoprosessi muuttaa tutkimuksen tekemisen prosesseja. Tutkimuksen roolin pohdinta tässä kontekstissa ei ole yhdentekevää, koska alkuperäiskansojen kolonisaation ja assimilaation historiassa on tieteellisen tutkimuksen varjolla tehty paljon vahinkoa. Sillä oikeutettiin usein alkuperäiskansojen toiseuttaminen ja marginalisointi, joka todentui eri instituutioissa, kuten kouluissa, terveydenhuollossa ja kirkoissa. Näin ollen myös tutkimuksesta itsestään on purettava kolonisaation asetelmat ja annettava toimijuus alkuperäiskansoille. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi koulutusta ja pedagogiikkaa, joka perustuu alkuperäiskansojen tuottamalle tiedolle. Tutkimusprosesseissa olennaista on noudattaa periaatetta ”ei mitään meistä ilman meitä” ja varmistaa esimerkiksi alkuperäiskansojen tutkimuksessa heidän osallistumisensa jo sen suunnitteluvaiheessa. Omistajuus ja pääsy tutkimusaineistoihin kuuluvat niin ikään kirjattuihin tavoitteisiin.Olsen kysyi myös, ovatko totuus ja sovinto uskonnollisia käsitteitä. Ainakin uskonnolliset yhteisöt voivat luontevasti soveltaa oppiaan totuus- ja sovintoprosessin tueksi. Suomessa esimerkiksi evankelis-luterilainen kirkko on viime vuosikymmeninä tarkastellut kriittisesti historiaa, pyytänyt anteeksi saamelaisille tehtyjä vääryyksiä ja toteuttanut myös virsikirjojen ja Raamatun saamenkielisiä käännöksiä. Uusimpana avauksena on kirkon ja saamelaisten totuus- ja sovintoprosessi, joka aloitettiin vuonna 2022. Miten uskonnolliset yhteisöt vastaavat yhteiskunnallisiin haasteisiin? Yhtenä toistuvana teemana konferenssissa nousi esiin kirkkojen ja muiden uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnallisen roolin vahvistuminen. Saksan katolista ja evankelista kirkkoa tutkinut Miriam Zimmer Bochumin yliopistosta osoitti esityksessään, että kirkkojen perinteinen rooli saksalaisessa yhteiskunnassa uskonnon pääedustajina ja moraalisina auktoriteetteina on murtunut. Kirkoilta odotetaan erityisesti konkreettista auttamista arjen tilanteissa sekä kannanottoja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kirkkojen poliittiselle ja yhteiskunnalliselle aktiivisuudelle osoittivat kyselyn perusteella tukea niin kirkkojen aktiiviset jäsenet kuin myös uskonnottomat saksalaiset. Vielä laajemmin uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnalliseen vastuuseen johdatti Baselin yliopiston professori Jens Köhrsenin luento uskontojen roolista ilmastonmuutokseen ja muihin ympäristöhaasteisiin vastaamisessa. Hän toi luennossaan esiin ympäristötyön haasteellisuuden uskontojen kontekstissa. Esimerkiksi Sveitsissä uskonnollisille yhteisöille tehty kysely osoitti, että reilu kolmannes niistä piti ympäristötietoisuuden edistämistä tärkeänä toiminnassaan. Reformoiduista seurakunnista näin vastasi yli puolet ja katolisistakin lähes puolet, mutta evankelikaalisista seurakunnista ja islamilaisista yhteisöistä vain neljännes. Uskontojen ympäristöasenteissa erottuukin kolme ulottuvuutta: greening, non-greening ja un-greening, jotka kääntäisin vapaasti vaikkapa ”vihertävät”, ”välinpitämättömät” ja ”vastustajat”. Vihertävät asenteet korostuvat varsinkin uskonnollisten johtajien ja katto-organisaatioiden lausunnoissa, mutta usein voi olla, että ne eivät siirry paikallistasolle ja jäsenistöön. Se näkyy välinpitämättömyytenä. Suorasta vastustamisesta toimivat esimerkkinä esimerkiksi Yhdysvaltain evankelikaalien puhe ympäristötietoisuudesta ”vääränä evankeliumina”. Tällaisen taustalla voi vaikuttaa esimerkiksi kristillisen oikeiston ja öljyntuottajien välinen yhteistyö. Uskonnollisilla yhteisöillä voi olla mittavasti resursseja ilmastonmuutostyöhön, jos niitä halutaan käyttää. Materiaalisina resursseina ovat esimerkiksi rakennukset ja maanomistus, poliittisina resursseina julkinen näkyvyys ja verkostot sekä kulttuurisina resursseina vaikutusmahdollisuudet arvoihin ja maailmankatsomukseen. Köhrsen esitti luentonsa yhtenä lopputulemana, että uskonnoilla olisi huomattavasti enemmän potentiaalia vastata ympäristöongelmiin kuin mitä ne nyt tekevät. Tämä tarkoittaa sekä konkreettisten ympäristötoimien tekemistä että ympäristötietoisuuden edistämistä. Kirjoittaja Veli-Matti SalminenTutkija, Kirkon tutkimus ja koulutus
Monitieteinen tutkijajoukko uskonnollisen nationalismin ja oikeistopopulismin äärellä 3.9.2024 Denver, Colorado, marraskuu 2022 Osallistun American Academy of Religion -järjestön vuosittaisessa konferenssissa kirjapaneeliin, jonka aiheena on samana vuonna julkaistu, amerikkalaisten uskontososiologien Philip Gorskin ja Samuel Perryn kirjoittama teos ”The Flag and the Cross”. Kirja esittelee valkoista kristillistä nationalismia ilmiönä Yhdysvaltojen kontekstissa. Aihe on noussut erittäin kuumaksi teemaksi uskonnontutkimuksen kentällä, yleisesti Trumpin presidenttikauden mutta ennen kaikkea tammikuun 2021 Capitolin valtauksen jälkeen. Gorskin ja Perryn kirjan keskeinen teesi on, että valkoinen kristillinen nationalismi rakentuu kolmen ideaalin varaan: vapaus (freedom), väkivalta (violence) ja järjestys (order). Tarinan muodossa kirjoittajat muotoilevat tämän sukupuolittuneen ajatusmallin näin: valkoiset miehet harjoittavat (oikeutettua) väkivaltaa puolustaakseen (omaa) vapauttaan ja ylläpitääkseen järjestystä, jossa he ovat ylempänä kuin muita sukupuolia tai rotuja edustavat ihmiset. Kun tulee yleisökysymysten aika, apulaisprofessori Sarah Riccardi-Swartz ylistää kirjan ansioita, mutta kertoo toivoneensa, että kirja olisi sisältänyt enemmän apuvälineitä aktivismiin demokratian puolesta ja nationalismia vastaan. Kommentti linkittyy trendiin, joka on ollut viime vuosina nähtävissä yhdysvaltalaisessa tutkimuskirjallisuudessa, ainakin uskonnon ja yhteiskunnallisten kysymysten kohdalla. Jos tutkimus käsittelee ajankohtaista aihetta, kirjan odotetaan suoraan kertovan, miten siinä esiteltyä tutkimusta voi hyödyntää yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Amsterdam, elokuu 2024 Jonkinlaisena jälkijättöisenä vastauksena tuohon kahden vuoden takaiseen kommenttiin Philip Gorski on mukana järjestämässä kymmenpäiväistä kesäkoulua ja työpajaa Amsterdamissa otsikolla ”Religion, the radical right, and how to respond: analyzing for alternatives”. Järjestäjänä toimii Netherlands Institute for Advanced Study in the Humanities and Social Sciences (NIAS), jossa Gorski työskentelee tämän vuoden ajan sapattivapaallaan Yalen yliopistosta. Kokoontumisen tavoitteena on etukäteen lähetetyn lukemiston pohjalta keskustella ja oppia lisää oikeistopopulismista ja uskonnollisesta nationalismista sekä pohtia tapoja, joilla tutkijat voisivat pyrkiä työskentelemään niiden luomia uhkia vastaan eri maissa. Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikkö mahdollisti matka-apurahallaan osallistumiseni tähän tapahtumaan. Väitöskirjatutkimukseni käsittelee amerikkalaisten juutalaisten näkemyksiä kulttuurisodista Obaman presidenttikauden aikana. Vaikka uskonnollinen oikeisto ja nationalismi nousivat pinnalle vahvemmin vasta Trumpin kauden aikana, ajattelin jo etukäteen, että teemassa on selkeitä yhtymäkohtia omaan tutkimukseeni. Kesäkoulun lukemistot ja keskustelut vahvistivat tätä mielikuvaani viikon mittaan. Tapahtuman osallistujajoukko oli aidosti kansainvälinen, kun paikalla oli tutkijoita muun muassa Italiasta, Hollannista, Brasiliasta, Yhdysvalloista, Intiasta, Pakistanista ja Iso-Britanniasta. Myös Helsingin yliopistolla oli kesäkoulussa vahva edustus. Minun lisäkseni mukana oli kollegani kirkkohistorian osastolta, väitöskirjatutkija Miro Leporanta, jonka tutkimus keskittyy Serbian ortodoksisen kirkon rooliin Serbian ja Kosovon välisessä kiistassa. Hänen lisäkseen työpajassa olivat puhumassa käytännöllisen teologian osastolla työskentelevä akatemiatutkija Didem Unay Abaday, jonka tutkimus käsittelee Turkkia, sekä Suomessa tutkijavierailulla vastikään käynyt Marietta van der Tol. Puhujajoukko oli muutenkin tasokas. Gorski on aihepiirinsä merkittävimpiä tutkijoita, ja NIAS:n johtaja Jan Willem Duyvendak on ilmeisen tunnettu keskieurooppalaisessa akateemisessa maailmassa. Kesäkoulussa käsiteltiin uskontoa, radikaalioikeistoa, populismia ja (uskonnollista) nationalismia eri maissa ja konteksteissa, muun muassa Sri Lankassa, Serbiassa, Brasiliassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Varsin pian kävi kuitenkin selväksi, että lähestymistapa oli ensisijaisesti yhteiskuntatieteellinen eikä uskonnontutkimuksellinen. Helsingin edustuksen lisäksi noin 15-henkisessä osallistujajoukossa oli laskujeni mukaan vain kaksi tai kolme muuta, jotka olivat opiskelleet teologiaa tai uskonnontutkimusta. Painotus näkyi sekä kesäkoulun lukemistossa että sen pohjalta käydyissä keskusteluissa, jotka olivat merkittävästi teoriaorientoituneempia kuin mihin olin omalla alallani tottunut. Tuntui, että ryhmällä oli haasteita edetä niistä kohti konkreettisempia kysymyksiä. Tärkeimmät ja hyödyllisimmät teoreettiset pohdinnat liittyivät uskonnollisen nationalismin määrittelyyn sekä tunteiden rooliin. Philip Gorski näkee uskonnollisessa nationalismissa neljä toistuvaa elementtiä: karismaattinen johtaja, vereen liittyvät kielikuvat tai ”troopit”, apokalyptiset narratiivit sekä narratiivi vainottuna tai uhrina olemisesta. Keskustelussa kollegani Miro Leporanta ehdotti viidenneksi elementiksi haikailua menneeseen, ”parempaan” aikaan, eli käytännössä nostalgiaa. Gorskin parhaiten tuntemasta viitekehyksestä eli Yhdysvalloista on helppo nähdä tämän määritelmän yhtymäkohdat Trumpiin, ”Make America Great Again” -ajatteluun ja syytöksiin ”noitavainoista”. Jos taas ajatellaan populismia ja sen toimintamalleja, keskiössä on kolme tärkeää elementtiä: tunteet, narratiivi ja ”toinen” (other), eli joku toiseutettu taho, jota vastaan rakennetaan ”me vastaan muut” -asetelma. Tunteista keskeisimpänä puhuttiin pelon tunteen synnyttämisestä ja ylläpitämisestä populistisena poliittisen retoriikan välineenä. Toisaalta Gorski nosti esiin, miten aihetta tutkiessa saattaa jäädä huomaamatta se rakkauden ja nähdyksi tulemisen tunne, joka voi syntyä myös populistisen oikeiston piirissä silloin, kun ”meidän” yhtenäisyys kasvaa asetelmassa toiseutettuja ”muita” vastaan. Monen teoriapainotteisen päivän jälkeen kesäkoulun järjestäjistä tutkija Timothy Stacey ja apulaisprofessori Molly Farneth pyrkivät hivuttamaan keskustelua kohti käytäntöä ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Heidän visionaan vaikutti olevan löytää uusia ”progressiivisia myyttejä ja rituaaleja”, joihin tukeutuen vaikuttamistyö voisi tapahtua. Molemmat ovat tutkimuksessaan keskittyneet rituaaleihin, mutta selkeästi yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta uskonnontutkimuksen sijaan. Erityisesti Staceyn ajatuksena oli, että rituaalit toisivat aktivismiin jotain ”uskonnonkaltaista”, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti uskontoa. Tässä lähtökohdassa näkyy keskusteluissa esiin noussut poliittisen vasemmiston ”rituaalivastainen”, ellei tietyissä tapauksissa jopa uskontovastainen asenne. Farnethin esimerkit toivat rituaaliajatusta hieman lähemmäs uskontoa perinteisessä mielessä. Kirjassaan ”The Politics of Ritual” (2023) hän esittelee muun muassa ehtoollispalveluksia, joita Yhdysvalloissa toimivat katolilaiset ovat järjestäneet Yhdysvaltain ja Meksikon rajalla. Toimitus toteutetaan molemmin puolin rajaa siten, että ehtoollisleipää annetaan raja-aidan raosta Meksikon puolella oleville osallistujille. Rituaalin tavoitteena on korostaa ehtoollisen ja Kristuksen ruumiin yhdistävää ja rajat ylittävää voimaa. Vaikka pari kesäkoulun osallistujaa pyrki keskustelussa nostamaan esiin progressiivisten uskonnollisten ryhmien tai järjestöjen roolia aktivismissa oikeistopopulismia ja nationalismia vastaan, keskustelu niistä ei missään vaiheessa lähtenyt kunnolla liikkeelle. Vaikutti miltei siltä, että osallistujat eivät uskoneet sellaisten tahojen olemassaoloon, tai vähintään niiden vaikutusmahdollisuuksia pidettiin merkityksettömän pieninä. Mikäli eri alojen tutkijat haluavat yhdessä toimia populistisia ja nationalistisia voimia vastaan, tarvitaan lisää yhteistyötä ja dialogia. Teoriasta on hyvä edetä jossain vaiheessa myös käytäntöön. Uusilla progressiivisilla myyteillä ja rituaaleilla voi hyvin olla siinä oma roolinsa, mutta jos mukaan halutaan myös uskonnolliset edistymismieliset, perinteisten uskonnollisuuden muotojen mukaan ottamista ei ehkä tarvitsisi näin aktiivisesti vältellä. Kirjallisuutta Duyvendak, Jan Willem, and Josip Kesic with Timothy Stacey. (2022) The Return of the Native: Can Liberalism Safeguard Us Against Nativism? Oxford: Oxford University Press.Farneth, Molly. (2023) The Politics of Ritual. Princeton University Press.Gorski, Philip & Perry, Samuel. (2022) The Flag and the Cross: White Christian Nationalism and the Threat to American Democracy. Oxford: Oxford University Press.Kobes du Mez, Kristin. (2020) Jesus and John Wayne. How White Evangelicals Corrupted a Faith and Fractured a Nation. New York, NY: Liveright Publishing Corporation.Müller, Jan-Werner. (2016) What is Populism? Philadelphia, PA: University of Pennsylvania Press. Kirjoittaja TM Olli Saukko on kirkkohistorian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.
Pitääkö perikadolla uhkaajaa pelätä? 7.5.2024 Väärän profeetan sanoma ilmensi ns. venäläisen maailman ideologiaa. Kirill toisti Venäjän käyvän pyhää sotaa turmeltunutta länttä vastaan, jottei se pääsisi niskan päälle ja Venäjä menettäisi ”aitoa suvereniteettiaan.” Sota muka suojelee pyhän Venäjän yhtenäistä hengellistä aluetta ja toimii pidättelijänä (katekhonina) globalismia sekä satanismiin langennutta Länttä vastaan. Mitään uutta puhe ei kuitenkaan sisällä. Se on puhdasta sotaa käyvän maan retoriikkaa, jota hengellinen ja maallinen johto rinta rinnan tuottavat. Mitä pidemmälle mennään, sitä vähemmän rivistä voi lipsua. Monet politiikan tutkijat ovat maininneet Ivan Iljinin ja Aleksander Duginin nimet ”venäläisen maailman” ideologisina vaikuttajina, kenties aiheetta. Filosofeja ei tarvita oikeuttamaan verenvuodatusta. Ilmankin pärjätään. Poliittinen teologia on aina sama. Venäjän kirkollinen johto näet alistuu vallanpitäjälle niin kuin se on tehnyt aina aiemminkin, myös ateismin vuosikymmeninä. ”Venäläinen maailma” on arvoyhteisö Kirillin puheessa, ”olemassaolon merkityksenantaja”. Lue: jotain varsin hämärää. Sotilas sen sijaan tarvitsee selkeän käskyn: ”Askeltakaan ei peräännytä.” Patriarkka puhui myös perhepolitiikasta ja aborttien kitkemisen haasteista. Pahoitteli kouluopetuksen puutteita. On harmi, että koululaiset saavat yhä lukea oppikirjoista länsimaalaisista teorioista. Valitti sitä, ettei ortodoksisen kulttuurin perusteet -kurssia opeteta federaation muslimitasavaltojen kouluissa. Sellaisissa kuten Tatarstan ja Baškortostan. Tämä on tärkeä kohta: ISIS-K:n tekemän Krokus-konserttisalin iskun myötä jihadismin uhka kasvaa. Venäjän lainkuuliaiset isänmaalliset muslimit joutuvat syrjityiksi ja ”venäläisen maailman” ns. arvoyhteisön koheesio rapautuu. Katastrofin vaara on ilmeinen. Entä otsikon kysymys, miten tosissaan kehotus viimeiseen taistoon ja sotilaalliseen periksi antamattomuuteen pitää ottaa? Ainakaan edistykseen ja järkeen ei kannata vedota. Niistä ei ole hillitsijöiksi. Venäjän johto etsii kosmista oikeutusta sodankäynnille, eikä siinä mallissa modernin ajan kansalais- ja ihmisoikeuksilla ole painoa. Ne ovat sille läntistä hapatusta. Historian peilistä Venäjän nykyjohtoa katsoo vaativasti generalissimus Stalin, joka aikoinaan soti niin pitkälle kuin kyvyt riittivät. Stalinin suurin esikuva oli Iivana Julma, joka teki samoin. Kumpikaan ei pitänyt omien kansalaistensa uhraamista minään esteenä. Vihollisista nyt puhumattakaan. Mietteliääksi minut tekee eräs pieni esine. Se on Kuopion RIISA-museon kokoelman vainajien muistelukirja (sinodik). Sellaisia hurskaana itseään pitävä Iivana-hallitsija jakeli ympäri valtakuntansa luostareita. Hän halusi luostareissa rukoiltavan Jumalalta armoa niiden jumalanpalvelijoiden sieluille, ”joiden nimet sinä Herra itse parhaiten tiedät”. Iivana tapatti alamaisiaan niin kiivaaseen tahtiin, ettei voinut pitää kaikista lukua, mutta luotti Jumalan kaikkivaltiuteen ylimpänä tuomarina. Olen parin vuoden ajan ajatellut apokalypsia, tai kotoisammin perikatoa, joka päivä. Lohdullista on, että näen vain omaan kuolemaani asti. Ja kun se päivä koittaa, niin linnut laulavat yhä, ja aurinko yhä nousee taivaanrannasta. Ihminen päättää, Jumala säätää. Läntisen Euroopan suurpolitiikan katekhonina uskottavampi on minusta maailmanpalon jarruttaja kuin sotaähkyinen lietsoja. Pidättelijänä näen historian läksyn sisäistäneen, harkitsevaisen Saksan liittokanslerin. Suuremmassa katsannossa maailman kohtalo on Jumalan käsissä, ja se valaa minuun rohkeutta ja toiveikkuutta. (Ja Olenan kanssa on sovittu tapaaminen Odessan suurilla portailla, kunhan sota on ohi). Lähteet http://www.patriarchia.ru/db/text/6116189.html (viitattu 27.3.2024). When Theology Fuels the War (sivusto). Kirjoittajat Elina Kahla, FT, Venäjän kulttuurihistorian dosentti, on kiinnostunut muistinpolitiikasta, ortodoksisesta kulttuurista sekä Venäjän ortodoksisen kirkon ja valtion yhteistyöstä
Johtajuus – kirkon tulevaisuuden tuho vai toivo? 10.4.2024 Huoli johtajuudesta kirkossa on poreillut jo pidempään, ja nyt huoli on tiivistynyt. Tämän päivän kirkossa epätasa-arvoinen kohtelu, työsyrjintä ja johtajuuteen pettyminen ajavat papistoa muualle töihin. Tuoreessa mainiossa julkaisussa (Tervo-Niemelä & Huotari, 2024) yli 200 papin aineistoilla osoitettiin, että papin työstä pois siirtymiseen tai sen harkitsemiseen vaikuttavista tekijöistä lähes kaksi kolmasosaa liittyy kirkon johtajuusongelmiin. Se vaikuttaa ylivoimaisesti muita tekijöitä enemmän. Etenkin nuoremmat polvet odottavat johtajuudelta vallan muuta kuin mihin aiempina vuosikymmeninä kirkossa on totuttu. Vaikka johtajuusmuutoksissa kirkko tulee monia instituutioita jäljessä, vastaava muutos koskee koko yhteiskuntaa. Kyse ei ole itsekkyyden noususta vaan muiden muassa tasapainon kaipuusta elämään, keskinäisen arvostuksen kulttuurin ymmärryksestä ja inhimillisen johtajuuden toiveesta. (Hakanen ja Pessi, 2018) Ei ole lainkaan tavatonta, että perinteitä arvostavissa organisaatiossa suunnat kääntyvät hitaammin. Ikonisissa yhteisöissä kuten kirkossa ketteryys ja ajassa eläminen saattavat näkyä ydinviestinnässä ulkopuolelle – kuten kirkon viestinnässä – enemmän ja nopeammin kuin oman työyhteisön sisällä. Palveleva johtajuus kirkon johtajuushaasteiden kärjessä Olemme hiljan tutkineet juuri ev.lut kirkon johtajuutta osana laajaa Aalto-yliopiston koordinoimaa, prof. Kristiina Mäkelän johtamaa tutkimushanketta, joka keskittyy kirkon ohella lukuisiin yrityksiin. Tämän Exponential-nimisen hankkeen tavoitteena on kehittää kokonaisvaltaista ymmärrystä siitä, miten luodaan organisaatioita, joissa sekä suoriutuminen on hyvää että ihmiset voivat hyvin. Vastaajia hankkeessa on ollut yhteensä yli 3 100 erilaisista yksityisen ja julkisen sektorin organisaatioista. Miten kirkko sitten eroaa johtajuudessaan yritysmaailmasta? Aineistona Exponential-hankkeen kirkkoaineistoksemme saimme vastaukset Oulun, Tampereen, Turun ja Helsingin hiippakunnista. Mahdollisuus tarjottiin kaikkiin hiippakuntiin. Kaksiosaisen kyselyn kumpaankin osioon hiippakunnista vastasi 632 henkilöä ja ensimmäisen vaiheen kyselyyn 659 henkilöä. Tuloksemme tuovat esiin kirkossa johtajuushaasteita etenkin palvelevassa johtajuudessa. Se on johtajuutta, jossa fokus on alaisten onnistumisessa ja tukemisessa enemmän kuin johtajassa itsessään. (Hakanen & Pessi 2018; Schaufeli et al. 2006). Palvelevaa johtajuutta toki löytyy, mutta vähemmän kuin muissa tutkituissa, eri sektoreiden organisaatioissa. Muutosjohtajuus ja loukkaava johtajuus Myös muutosjohtajuudessa kirkossa ollaan takamatkalla. Tämän valossa kirkon johtajuuden kehittämisen olisi hyödyllistä painottaa selkeän vision artikulointia ja kehittää inspiroivaa kommunikaatiota. Nämä elementit ovat tutkitusti (esim. Ehrhart, 2004; Rafferty & Griffin, 2004) ehdottoman keskeisiä luotaessa yhteistä suuntaa ja motivoidessa henkilöstöä kohti yhteisiä tavoitteita, samalla rohkaisten avoimuutta muutokselle. Huolestuttavaa kyllä, myös psykologisessa turvallisuudessa ja loukkaavan johtamisen suhteen kirkko vaikuttaisi kirkon työntekijöiden arvioiden mukaan jääneen jälkeen. Ensin mainituissa tuloksissa oltiin kokonaisuutena huonommalla tasolla kuin muissa tutkituissa organisaatioissa. Kirkko erosi muista organisaatioista myös siinä, että psykologisen turvallisuuden kokemus kasvaa vastaajan organisaatiotason noustessa. Ylemmillä tasoilla psykologista turvaa koetaan enemmän, alemmilla hierarkian tasoilla vähemmän. Juuri ylempien tasojen vastuu psykologisen turvallisuuden luomisesta olisi suurempi – ja mahdollisuudet myös. Loukkaavan johtamisen ( esim. Tepper, 2000) kohdalla kirkon takamatka muihin organisaatioihin ei onneksi vaikuta olevan yhtä suuri kuin psykologisen turvallisuuden suhteen, mutta sitä kuitenkin on. Tämä on selkeä varoitusmerkki. Kirkon esihenkilöiden toivoisi – ja suorastaan olettaisi – olevan keskimääräistä parempia juuri ihmissuhdetaidoiltaan. Isossa kuvassa näin ei vaikuta olevan. Kutsumus – sekä mahdollisuus että uhka Kutsumus kuitenkin hehkuu kirkossa myönteisenä: työn imussa kirkossa ollaan edellä yritysmaailmaa. Tämä ei toki yllätä, mutta on edelleen valtava voimavara. Se on kuitenkin kaksiteräinen miekka: kutsumus ja merkityksellisyys ovat tutkitusti sekä työn energian lähde että uupumuksen ennustaja. (Schaufeli et al. 2006; Martela & Pessi 2018). Tutkimustuloksemme eivät kuitenkaan anna mitään merkkejä suuremmasta loppuun palamisen riskistä kirkossa kuin muissakaan organisaatioissa. Rakkaudellisuutta tavoittelevat organisaatiot, kuten uskonnolliset yhteisöt, ovat työyhteisöinä aina sekä kiehtovia että kamalia, voisi kärjistäen sanoa. Esimerkiksi sairaalamaailman eettisestä stressistä puhutaan nyt kiivaasti.(esim. HS 5.2.2024) Ihmiset tekevät merkityksellisyyttä hehkuvissa organisaatioissa töitä, eivät edes vain sydämellään ja sydämestään, vaan usein suorastaan sielustaan käsin. Kirkon antina inhimillinen johtajuus Missään organisaatiossa ei toisen pyhää voi korvata minun käsityksilläni pyhästä. Mutta työyhteisön ja johtajuuden totutuista toimintatavoista kiinni pitämisen ei tulisi olla tällainen luovuttamaton asia, etenkään silloin, kun ne aiheuttavat kärsimystä. Ja tällaisessa kehittämisessä soisi kaikkien työpaikkojenhyödyntävän tutkimusta, jota teologisissakin tiedekunnissa tehdään koko ajan. Teologeilla on koulutuksestaankin käsin taitoa johtaa työyhteisöhankkeita, -koulutuksia ja tehdä toimintatutkimusta, myös johtajuudessa. Usein työyhteisöissä, projektien merien keskellä, saattaa käydä niin, että uusia hankkeita kyllä käynnistetään johtajuudenkin saralla, mutta hyvästä jo olemassa olevasta ei muisteta pitää huolta. Kuten tutkimustuloksemmekin osoittivat, monissa kirkon yksiköissä johtajuus on oikein hyvällä tai jopa erinomaisella tolalla. Haastattelututkimus tai toimintatutkimushanke toisi kirkossa varmasti esiin monia inhimillisen lämmön ja kohtaamisen johtamistarinaa, esimerkiksi toisiinkin seurakuntiin jaettavaksi. Kirkossa on olemassa kaikki edellytykset hyvän ylläpitämiselle ja johtajuuden kehittämiselle. Se vahvistuu, mitä valaistaan – ja mitä halutaan valaista. Ja kajastus laajemmallekin! Kirkon ydinteemoissa on runsaasti sellaista, josta voisi ammentaa työyhteisöjen kulttuurin ja johtamisen kehittämiseen – jopa niin, että kirkon työkulttuurista tulisi esimerkki muille organisaatioille. Tällaisia monien arjessaan kaipaamia teemoja ovat esimerkiksi kirkon holistinen ihmiskuva, vankka usko lähimmäisyyteen, turvallisuudenkaipuun ymmärrys, merkityksellisyyden syvyyssuunnat. Näille toden totta on tilausta – mutta hyvää, inhimillistä johtajuutta siihen kyllä tarvitaan. Ehkäpä inhimillisen johtajuuden viesti voisi olla jopa kirkon tulevaisuuden toivo? Antia yhteiskunnassa laajemminkin. Juuri inhimillisyys ja armohan ovat sen ydinosaamista. Inhimillistä kestävyyttä kaipaa nyt koko yhteiskuntamme. Kirjallisuus Eettinen stressi kuluttaa hoitajia. HS 16.10.2023. Tervo-Niemelä Kati & Suvi Huotari. (2024). Papin työstä muualle. – Opinnoista pappisuralle: Pappeuteen kasvu, haasteet ja muutokset Suomen ev.-lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 145. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus. 448-483. Martela, F. & Pessi, A. B. (2018): Significant Work Is About Self-Realization and Broader. Purpose: Defining the Key Dimensions of Meaningful Work. Frontiers in Psychology 9. Pessi, A. B. & Hakanen, Jari (2018), Practicing Compassionate Leadership and Building Spirals of Inspiration in Business and Public Sector. – Practicing Servant Leadership. van Dierendonck, D. & Patterson, K. (toim.). Basingstoke: Palgrave Macmillan, s. 119-140. Ehrhart, M.G. (2004), Leadership and procedural justice climate as antecedents of unit‐level organizational citizenship behavior. Personnel Psychology, 57(1), pp. 61-94. Alannah E. Rafferty, Mark A. Griffin. 2004. Dimensions of transformational leadership: Conceptual and empirical extensions. The Leadership Quarterly 15,329–354. Tepper, B. J. (2000). Consequences of abusive supervision. Academy of management. Schaufeli, W. B., Bakker, A. B. & Salanova, M. (2006). The measurement of work engagement with a short questionnaire, a cross-national study. Educational and Psychological Measurement, 66 (4), pp. 701-716. Kirjoittajat Anne Birgitta Pessi Kirkkososiologian professori, Helsingin yliopisto; hyvinvointisosiologian dosentti, Itä-Suomen yliopisto; kouluttaja, CoHumans Oy Ville Kuusjärvi Seurakuntapastori, Kälviän seurakunta
On aika päivittää kirkolliskokous 20.2.2024 Helmikuussa 2024 pidetyt vaalit tuovat kirkolliskokoukseen suuren joukon uusia päättäjiä. Myös liberaaleja edustajia on aiempaa enemmän. Mitä kaikkea tulevasta kirkolliskokouskaudesta on ennakoitavissa? Presidentinvaalien jälkihumusta oli hädin tuskin selvitty, kun evankelis-luterilaisen kirkon ylimmän toimielimen vaalit sähköistivät tunnelman kirkkokuplassa. ”Sähköistäminen” on tosin ehkä liioiteltu sana, kun tiedetään, että äänioikeus näissä vaaleissa on vain papeilla ja seurakuntien luottamushenkilöillä, eikä vaalien jälkeen ole tiedossa hallitusneuvotteluita eikä ovi-liveseurantaa. Hitaasti muuttuvassa kirkossa kuitenkin orastavien muutoksien havainnointi on aina mielenkiintoa nostattava asia. Näidenkin vaalien tulos saattaa ennakoida muutosta tulevaan. Uuden kirkolliskokouksen voimasuhteet Heikohkolla prosentilla aiemmissa vaaleissa uusiutunut kirkolliskokous sai tällä kertaa melkein 60 uutta edustajaa, mikä tarkoittaa yli 60 prosentin osuutta vaaleissa valituista 96 edustajasta. Moni ehdolla olleista istuvista edustajista myös putosi kirkolliskokouksesta. Sukupuolijakauma tasoittui siten, että valituista naisia ja miehiä on täsmälleen yhtä paljon. Toki lisäksi päättäjinä olevien piispojen, valtioneuvoston ja saamelaiskäräjien edustajien myötä miehet pysyvät edelleen enemmistönä kirkolliskokouksessa. Kirjavat ja nimiltään monimerkityksiset valitsijayhdistykset ovat avainasemassa kirkolliskokouksen arvomaailmaa ja intressiryhmiä hahmoteltaessa. Erilaiset kansankirkon rakentajat, kirkkoa keskellä kylää ja lähellä ihmistä pitäjät sekä seurakuntaväen aktiivit hahmottuivat arvoakselin keskilinjalle tai maltillisesti konservatiiveiksi. Tunnustukselliset ja perusarvojen puolustajat sijoittuivat puolestaan selkeästi konservatiiviseen lohkoon, ja avaraa kirkkoa, tulevaisuutta ja muutoksen tuulia lupaavat ryhmät liberaaliin lohkoon. ”Kaksipuoluejärjestelmä” ei tietenkään tee oikeutta kaikille edustajille, mutta sen mukaan jaotellen liberaaleilla olisi 52 prosentin edustus konservatiivien 48 prosenttia vastaan kirkolliskokouksen edustajistossa. Kirkolliskokous vallankäyttäjänä Kirkolliskokous on kuin eduskunta ilman kansanedustajia. Epäsuora vaalitapa ja puolueryhmien puuttuminen tekevät siitä erilaisen. Kun lisäksi toimeenpanovaltaa on siirretty kirkkohallitukselle ja opillisia kysymyksiä piispainkokoukselle, myös vallanjako on erilaista. Kirkolliskokouksella on kuitenkin edelleen päätösvaltansa alla kirkon oppi ja kokonaiskirkon talous. Monista taloudellisistakin kysymyksistä voi tulla teologisia kysymyksiä, minkä saatamme nähdä esimerkiksi lähetysjärjestöjen tukemista koskevien päätösten tullessa mahdollisesti piispainkokouksen jälkeen kirkolliskokouksen pöydälle. Tuleva kirkolliskokous saattaa saada käsiteltäväkseen myös kirkon hallinnollisten rakenteiden uudistamista koskevan prosessin. Kolmen neljäsosan määräenemmistösäädös voi asettaa tässäkin kohden konsensuksen saavuttamiselle suuria haasteita. Hyvä kysymys on, miksi rakenteiden uudistaminen on opillisten kysymysten tavoin päätettävä kaksinkertaisella määräenemmistöllä. Säännön jarruttava vaikutus on ilmeinen. Avioliittoon vihkiminen tasa-arvokysymyksenä Entäpä kirkollinen avioliittoon vihkiminen? Kirkolla on lukuisten muiden uskonnollisten yhdyskuntien tapaan vihkimisoikeus, ja se voi itsenäisesti päättää, seuraako se yhteiskunnallista lainsäädäntöä vai omia linjauksiaan. Tasa-arvoinen avioliittolaki on ollut Suomessa voimassa vuodesta 2017. Nykyistä edellinen kirkolliskokous käsitteli edustaja-aloitetta, jolla kirkolliskokous olisi valtuutettu ”valmistelemaan tarvittavia muutoksia avioliittokäsityksen laajentamiseksi koskemaan myös samaa sukupuolta olevia pareja”. Aloite jätettiin raukeamaan keväällä 2018. Nyt väistyvä kirkolliskokous taas ei käsitellyt samaa sukupuolta olevien vihkimistä, mutta lähetti keväällä 2022 piispainkokoukselle tiedoksi edustaja-aloitteen, jolla pyydettäisiin piispainkokousta valmistelemaan asiasta esitys. Lisäksi kirkolliskokous jätti keväällä 2023 raukeamaan aloitteen siitä, että vihittävistä vain toisen pitäisi olla kirkon jäsen. Yhteiskunnallisesti merkittävää aihetta on siis kierretty jo useamman vuoden ajan ylimmällä päätöstasolla. Samaan aikaan kasvava osa seurakunnista on valtuustopäätöksillä sallinut tilojensa käytön kaikkien parien vihkimiselle. Mitä muuta yhdenvertaisuus on? Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus on toki paljon sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia laajempi kokonaisuus. Se tarkoittaa yhdenvertaisia mahdollisuuksia kaikille esimerkiksi sukupuolesta, etnisestä taustasta, kieliryhmästä tai sosiaalisesta taustasta huolimatta. Se tarkoittaa myös tilojen ja toimintojen saavutettavuutta sekä syrjimättömiä käytäntöjä. Kirkolliskokouksen edustaja-aloitteesta lähtenyt kirkon toiminnallinen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma hyväksyttiin Kirkkohallituksen täysistunnossa syksyllä 2023, ja seuraavaksi sitä lähdetään pilotoimaan seurakunnissa. Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa on todennut, että uusien ihmisryhmien alkaessa toivoa yhdenvertaista kohtelua myös käsitykset ihmisten välisistä eroista arvoeroina ovat voineet muuttua. Luterilainen etiikka ottaa huomioon alati muuttuvan tiedon ja tieteen tulokset, mikä näkyy esimerkiksi ihmisten yhteiskunnallista asemaa koskevien käsitysten muuttumisena historian edetessä. Jos myös uusi kirkolliskokous jakaa tämän tietoperustaisen näkemyksen yhdenvertaisuudesta, kenties se rohkenee asettaa kirkon edelläkävijäksi yhdenvertaisuuskehityksessä. Kirjoittaja: Veli-Matti Salminen Tutkija, Kirkon tutkimus ja koulutus
Isolla osalla suomalaisista on neutraali suhtautuminen uskonnollisiin tiloihin asuinalueellaan 14.12.2023 Kun verrataan vuoden 2022 Gallup Ecclesiastica -kyselytutkimuksen tuloksia vuoden 2015 Gallup Ecclesiastican kyselytutkimuksen tuloksiin, kävi ilmi, että suomalaisten myönteinen suhtautuminen uskonnollisten[1] kokoontumistilojen sijaintiin omalla asuinalueellaan on laskusuunnassa kautta linjan (Kuvio 1). Kysymysosio suomalaisten suhtautumisesta uskonnollisiin kokoontumistiloihin asuinalueellaan on osa Gallup Ecclesiastica -kyselytutkimusta (2022)[2], jonka tuloksia julkaistaan laajemmin vuonna 2024. Tarkemmin suomalaisten suhtautumisesta uskonnollisiin kokoontumistiloihin voi perehtyä Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön julkaisemassa raportissa: Suomalaisten suhtautuminen uskonnollisiin kokoontumistiloihin asuinalueellaan. Kuvio 1 Miten suhtaudut siihen, jos omalla asuinalueellasi sijaitsee jokin seuraavista kokoontumistiloista? Myönteisesti suhtautuneet (%). GE 2015, N = 4 275 & GE 2022, N = 1 004. Uusin Gallup Ecclesiastica 2022 osoittaa, että suomalaiset suhtautuvat uskonnollisista ja aatteellisista kokoontumistiloista kaikkein kielteisimmin moskeijan sijaintiin asuinalueellaan. Runsas kolmannes (35 %) suomalaisista suhtautuu erittäin kielteisesti tai melko kielteisesti moskeijan sijaintiin omalla asuinalueellaan (Kuvio 2). Kielteisessä suhtautumisessa ei juuri ollut suurta eroa riippumatta siitä, oliko kyse evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä (34 %), muun uskonnollisen yhdyskunnan jäsenistä (36 %) tai uskontokuntiin kuulumattomista (37 %). Kuvio 2 Miten suhtaudut, jos asuinalueellasi sijaitsee islamilainen moskeija? Suhtautuminen vastaajien ikäluokkien mukaan (%). GE 2022, N = 1 004. Juutalaisen synagogan läheisyyteen asuinalueellaan suhtautuu kielteisesti runsas kymmenesosa suomalaisista (13 %). Ikäryhmien välillä ei ollut suuria eroja ja samansuuntainen kielteisyys (15 %) näkyi myös alle kolmekymmentävuotiaiden parissa. Miesten ja naisten välillä ei ollut juuri eroja. Kaiken kaikkiaan isolla osalla (46–56 %) suomalaisista on silti neutraali suhtautuminen uskonnollisten kokoontumistilojen sijaintiin asuinalueellaan. Miehet suhtautuvat kuitenkin huomattavasti kielteisemmin kuin naiset moskeijan sijaintiin asuinalueellaan. Myönteisimmin suhtaudutaan edelleen evankelis-luterilaisen kirkkorakennuksen sijaintiin asuinalueella. Oikeus perustaa ja ylläpitää uskonnonharjoitukseen liittyviä kokoontumistiloja on myös kiinteästi uskonnonvapauteen liittyvä kysymys. Uskonnonvapaus ei toteudu parhaalla mahdollisella tavalla, jos esimerkiksi ei riittävästi huomioida tilojen koon tarvetta suhteessa yhteisön kokoon tai tilojen perustamiselle asetetaan kohtuuttomia rajoituksia tai vaatimuksia liittyen esimerkiksi rakennustyyliin, hakemusprosessiin ja sijaintiin. Kirjallisuus Villaroman, Noel G.The right to establish and maintain places of worship: the developments of its normative content under international human rights laws. – Religion in Public Spaces. A European Perspective. Ed. by Silvio Ferrari & Sabrina Pastorelli. London: Routledge, 2012.https://doi.org/10.4324/9781315604930 Kirjoittaja: Jussi Sohlberg Tutkimuskoordinaattori, Kirkon tutkimus ja koulutus