“Menkää ja tehkää” Vapaaehtoistoiminnan kehittämistyöryhmän loppuraportti

Vapaaehtoistoimintaan liittyen useat asiat ovat olleet kirkossa esillä jo pitkään. Monet jo aikaisemmin esitetyt asiat ovat olleet helposti toteutettavissa, mutta edelleen vapaaehtoistoiminta vaatii huomiota. Vapaaehtoistoiminnan kysymyksiä on käsitelty kirkkohallituksen julkaisuissa ”Enemmän kuin työmuoto – vapaaehtoistoiminta kirkossa” (2006) sekä vapaaehtoistoiminnan linjaukset ”Jokainen on osallinen” (2015) ja ”Tasavertaisina ja osallisina” (2018). Lisäksi kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitean mietintö (2016) sisältää paljon aineistoa vapaaehtoistoiminnasta.
Kirkkohallituksen virastokollegio asetti syksyllä 2022 Kirkon vapaaehtoistoiminnan kehittämistyöryhmän vuosille 2023–2024 vapaaehtoistoiminnan työryhmän, joka jatkoi vuodesta 2021 alkaen toimineen työryhmän työskentelyä.

Työryhmään kuuluivat:
Hannu Harri, kehitysjohtaja, Kirkkopalvelut, puheenjohtaja
Irene Nummela, asiantuntija, kirkkohallitus, yhteyshenkilö
Hannu Paavola, rovasti, eläkeläinen
Anne Porthén, toiminnanjohtaja, Kansalaisareena
Marita Salo, toiminnanjohtaja, rehtori, Opintokeskus Sivis
Helmi Salonen, vapaaehtoinen, opiskelija (1.12.2023 saakka)
Hannele Siltala, ympäristöasiantuntija, projektikoordinaattori, Raision seurakunta
Maria Sten, asiantuntija, Kirkkohallitus, Ruotsinkielinen aikuistyö ja kulttuuri
Riku Suokas, diakonia- ja sairaalasielunhoidon vs. johtaja, Lahden seurakuntayhtymä
Teija Tuukkanen, asiantuntija, kirkkohallitus
Tuomo Törmänen, kirkkoherra, Taivalkosken seurakunta

Toimeksiannon mukaan työryhmän tehtävänä on ollut:


1. Edistää, tukea ja syventää seurakuntien vapaaehtoistoimintaa ja seurakuntalaisten osallisuutta seurakunnan elämään ja työhön

  • tarjoamalla tukea kirkossa vapaaehtoisten kanssa työtä tekeville,
  • vahvistamalla seurakuntalaisuuden arvostusta ja uudistaa toimintakulttuuria kirkossa erityisesti omatoimisen vapaaehtoistoiminnan avulla,
  • tekemällä kirkkohallitukselle esityksiä kehittämishankkeista,
  • edistämällä vapaaehtoistoiminnan verkostojen ja tiimien syntymistä seurakunnissa,
  • edistämällä vapaaehtoistoiminnan toimintamallien leviämistä ja seurakuntalaisten osallisuutta kirkossa,
  • tekemällä esityksiä vapaaehtoistoiminnan koulutuksista sekä
  • järjestämällä webinaareja ja muita tapaamisia vapaaehtoistoimintaa koordinoiville työntekijöille ja vapaaehtoisille/seurakuntalaisille ajankohtaisista aiheista.

2. Koota ja jakaa tarvittavaa materiaalia ja tietoa.
3. Edistää verkostoitumista muiden toimijoiden ja yhteistyökumppaneiden välillä.
4.Selkeyttää vapaaehtoisuuden terminologiaa ja teologiaa.


Työryhmä perehtyi vapaaehtoistoiminnan haasteisiin ja mahdollisuuksiin kirkossa, erityisesti seurakunnissa, mutta myös kirkollisissa järjestöissä. Lisäksi työryhmä kävi läpi kirkon vapaaehtoistoiminnan tilastoja ja arvioi niiden kehittämistarpeita. Työryhmä osallistui myös vapaaehtoistoiminnasta järjestettyjen webinaarien ja Kirkon juhlien 2024 yhteydessä toteutettavan tilaisuuden ideointiin ja valmisteluun. Vapaaehtoistoiminnan teemoihin liittyviä webinaareja järjestettiin vuosien 2023–2024 aikana viisi.

Useissa seurakunnissa vapaaehtoistoiminta koetaan seurakunnan ydintehtäviin kuuluvaksi toiminnaksi. Toiminnan kehittämiseen on kuitenkin edelleen syytä kiinnittää huomiota. Työryhmän työskentelyssä nousi esille erityisesti seurakuntien toimintakulttuuriin liittyvät kysymykset sekä vapaaehtoisuuden ja seurakuntalaisuuden käsitteiden täsmentämisen tarve. Käydyissä keskusteluissa tärkeäksi kehittämiskohteeksi koettiin omatoiminen vapaaehtoistoiminta.

Vapaaehtoistoiminta on yhteinen matka


Kirkon vapaaehtoistoiminta kokoaa yhteen seurakuntalaisia ja tarjoaa heille mahdollisuuden osallisuuteen seurakunnan ja kirkollisten järjestöjen yhteydessä. Vapaaehtoisuus on osallistumista yhteisön toimintaan ja se sekä ilmentää että vahvistaa sitoutumista yhteisöön.

Perinteisesti vapaaehtoisia seurakunnassa on kutsuttu niihin työntekijöiden organisoimiin tehtäviin, joihin seurakunta on tarvinnut tekijöitä. Seurakuntalaisten roolia myös omatoimisessa vapaaehtoistoiminnassa on lisättävä ja tuettava; kannustamalla ja mahdollistamalla heidän aloitteestaan ja heidän tarpeisiinsa vastaava vapaaehtoistoiminta. Resurssien vähetessä kirkon työntekijöiden rooli muuttuu yhä enemmän tekijästä tukijaksi.

Vapaaehtoistoiminta ansaitsee arvostusta ei vain tekemisen ja toiminnan vaikuttavuuden kautta, vaan myös yhtenä keskeisenä seurakuntaelämän toteutumisen tapana. Kysymys on asenteista ja arvoista, joiden avulla vapaaehtoistoiminnan merkitys ymmärretään nykyistä paremmin.

Kirkon vapaaehtoistoimintaa on kehitettävä seurakuntalähtöisesti. On luotava ja ylläpidettävä vapaaehtoistoimintaa tukevia verkostoja, joissa ideoidaan, kokeillaan ja välitetään vapaaehtoistoimintaan liittyviä hyviä käytäntöjä. On luotava rakenteita, varattava työntekijöiden työaikaa ja kuultava seurakuntalaisten toiveita vapaaehtoistoiminnan kehittämiseksi. Kaikkea tätä varten kirkkohallituksessa tarvitaan pysyväisluonteinen seuranta. Seurakunnissa kaikkea vapaaehtoistoimintaa tulee rohkaista ja mahdollistaa.

Seurakunnan työtekijöiden osaamista on vahvistettava. Kirkon työntekijöiden koulutuksissa vapaaehtoistoimintaan liittyviä sisältöjä on lisättävä. On tunnettava vapaaehtoisen polkuun liittyvät vaiheet sekä niissä tarvittava osaaminen ja tuki; lähtien vapaaehtoisten rekrytoinnista, perehdytyksestä ja toiminnanohjauksesta sekä jatkuen vapaaehtoisten hyvinvointiin, merkityksellisyyden kokemukseen ja sitoutumiseen. Omatoiminen vapaaehtoistyö edellyttää työntekijöiden asenteen ja roolin uudistumista.

Kirkon vapaaehtoistoiminta on seurakuntalaisten sekä seurakunnan ja kirkollisten järjestöjen yhteistä matkakumppanuutta, jonka avulla voidaan edistää kirkon strategiaa ja seurakunnan tehtävää ja vastata yhteisöllisyyden, yhteyden ja ykseyden tarpeisiin.

Seurakuntalaisten omatoimisuus – vapaaehtoistoiminnan tulevaisuuden mahdollisuus


Seurakunnan toiminnassa ovi on auki kaikille vapaaehtoisille ja seurakuntalaisille. Seurakuntalaisten omatoimisuus on vapaaehtoisuutta suurempi kysymys. Tässä asiassa työryhmä tukeutuu vuodelta 2016 olevaan kirkolliskokouksen tulevaisuuskomiten mietintöön, jossa puhutaan paljon liiallisesta työntekijäkeskeisyydestä ja -riippuvuudesta sekä seurakunnan toimintakulttuurin muutoksen tarpeesta. Ei riitä se, että seurakunnissa pyritään järjestämään seurakuntalaisille sopivaa toimintaa, vaan seurakuntalaisilla tulee olla myös mahdollisuus toimia oma-aloitteisesti seurakunnassa ja sen tiloissa, kunhan toiminta sopii seurakunnan luonteeseen ja tehtäviin.
Tämä on sitä tärkeämpää, kun ajatellaan seurakuntien talousmahdollisuuksien pienenemistä esimerkiksi henkilöstön palkkauksen osalta. Samalla työryhmä näkee, että seurakuntalaisten roolin muutos edellyttää seurakunnan työntekijöiltä uuden roolin vahvistamista; he eivät olisi enää ensisijaisesti tehtäväalueensa työn toteuttajia vaan sen suunnittelijoita, koordinoijia ja resurssien järjestäjiä sekä seurakuntalaisten rohkaisijoita, varustajia, ohjaajia ja mahdollistajia.

Erityisesti siellä missä seurakunnan henkilöresursseja joudutaan vähentämään, on siirryttävä koko seurakuntatoiminnan uudelleen arvioimiseen. Perinteisen vapaaehtoistoiminnan kehittäminen ei välttämättä riitä, vaan sen rinnalla lähtökohdaksi tulee asettaa seurakuntalaisuus. Tulee siirtyä kohti seurakuntalaisten omatoimisuutta tai oma-aloitteellisuutta.

Kun perinteinen vapaaehtoistoiminta edellyttää työntekijän panosta esim. toiminnan järjestämisessä, rekrytoimisessa, kouluttamisessa ym., omatoimisuus tarvitsee vain tilan antamista, valtuuttamista ja luottamusta sekä “pelisäännöistä” sopimista. Työntekijän roolina on organisoinnin sijasta olla rohkaisijana, innostajana ja varustajana. Efesolaiskirjeen 4. luvussa työntekijän tehtävänä on ”varustaa kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen.” (Ef. 4:12).

Omatoimisuudessa seurakuntalaisesta tulee seurakunnan voimavara. Hän ei ole työntekijän lisäresurssi, vaan työntekijän kanssa tasa-arvoinen ja tärkeä toimija ja työtoveri. Kysymys on vapaaehtoistyötä suuremmasta asiasta, seurakunnan olemuksesta ja kristityn kutsumuksesta. ”Te olette Kristuksen ruumis ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen” (1.Kor.12:27).

Seurakuntalaislähtöisyys tarkoittaa seurakunnan toimintakulttuurin muuttumista työntekijäkeskeisyydestä seurakuntalaiskeskeisyyden suuntaan. Seurakunnan toimintakulttuurin kehittymistä tuetaan niin, että seurakuntalaiset saavat enemmän tilaa toimia ja kantaa vastuuta. Samalla kun työntekijöillä säilyy vastuullinen asema toiminnan kokonaisuudesta ja asianmukaisuudesta, seurakunnan toiminta Jumalan rakennustyömaana tarvitsee kaikkia rakentajia. Tämä edellyttää asennemuutosta siinä, miten työntekijän ja seurakuntalaisen suhde nähdään. Ensisijaista on keskinäisen luottamuksen rakentaminen. ”Te olette Jumalan viljelysmaa, Jumalan rakennus, te olette Jumalan temppeli ja Kristuksen ruumis” (1.Kor.3:9, 3:16, 12:27).

Omatoimisuuteen rohkaiseminen on erityisen tärkeää siellä missä työntekijäresurssit pienenevät. Toisaalta sitä suositellaan vahvistettavaksi kaikissa olosuhteissa ja perinteisen organisoidun vapaaehtoistoiminnan rinnalla, koska siinä lähestytään seurakunnan olemukseen kuuluvaa yhteisöllisyyttä ja osallisuutta kaikessa toiminnassa. Tämä tarkoittaa sitä, että myös seurakuntalainen voi organisoida ja toimia vastuuhenkilönä.

Työryhmä on työstänyt omatoimisen vapaaehtoistoiminnan Unelmien vapaaehtoistoiminta -työpajamallin (liite 1) erityisesti nuorille. Toimintamalli esiteltiin Kirkon juhlat -tapahtuman yhteydessä järjestetyssä Vapaaehtoistoiminta neXT level -tilaisuudessa perjantaina 17.5.2024 Tampereen tuomiokirkossa.

Vapaaehtoisuuden terminologiasta


Vapaaehtoistoiminta tarkoittaa toimintaa, johon osallistutaan vapaaehtoisesti, joka tapahtuu toimijan vapaa-ajalla ja palkatta.
Organisoitu vapaaehtoistoiminta tarkoittaa seurakunnan työntekijöiden seurakuntalaisille järjestämää toimintaa seurakunnan eri tehtäväalueilla.
Seurakuntalaisten omatoiminen vapaaehtoistoiminta on sitä, jossa seurakuntalaiset itse suunnittelevat ja toteuttavat seurakunnan tehtäviin kuuluvia asioita.
Luottamushenkilötoiminta on sellaista, jossa seurakuntalaiset vapaaehtoisesti osallistuvat seurakunnan päätöksentekoon.

Puhutaanko vapaaehtoisesta vai seurakuntalaisesta?


Vapaaehtoinen on yleisesti käytetty termi vapaaehtoistoimintaan osallistujasta. Myös seurakuntaan kuulumaton voi osallistua ja toimia seurakunnan vapaaehtoisena.
Seurakuntalainen on seurakunnan jäsen. Seurakunta on jäsentensä muodostama yhteisö. Siksi seurakuntalaisuuden luonteeseen kuuluu osallistuminen sekä kutsumus ja oikeus toimia seurakunnassa. Erityisesti silloin, kun puhutaan seurakuntalaisten omatoimisesta vapaaehtoistoiminnasta, on luontevaa puhua seurakuntalaisesta.

Aloitteet ja suositukset kirkon vapaaehtoistoiminnan kehittämiseksi


Aloitteet Kirkkohallitukselle


1.Kirkkohallitus asettaa pysyväisluontoisen seurantaryhmän, jonka tehtävänä on seurata, tukea ja rohkaista seurakuntia kehittämään omaa vapaaehtoistoimintaansa
niin että se tukee laaja-alaisesti seurakunnan tehtävän toteutumista. Työryhmässä on tärkeää olla vahva seurakuntien edustus.
2. Kirkkohallitus varmistaa sen, että kirkon henkilöstökoulutus ja johtaminen edistävät seurakuntien toimintakulttuurin muutosta niin, että vapaaehtoisuus ja seurakuntalaisten omatoimisuus vahvistuvat.

Suositukset seurakunnille


1.Vapaaehtoistoiminta on arvokasta kirkon perustehtävän toteutumisen ja toimintakulttuurin muutoksen näkökulmista. Arvostus on tehtävä näkyväksi kaikessa seurakunnan toiminnassa, omatoimisen vapaaehtoistoiminnan vahvistumisessa ja vapaaehtoisten hyvinvoinnista huolehtimisessa.
2. Vapaaehtoiset otetaan mukaan seurakunnan toiminnan suunnitteluun, päätöksentekoon ja viestintään ja toteutukseen.
3.Vapaaehtoistoiminnan mahdollistamiseen ja tukemiseen on varattava riittävä osaaminen ja voimavarat.

Suositukset Kirkkohallitukselle sekä hiippakunnille

  1. Vapaaehtoistoiminta sisällytetään kirkon järjestämiin henkilöstökoulutuksiin ja työntekijöiden toimenkuviin teemana, joka liittyy kaikkeen seurakuntien toimintaan. Erityisesti johtamiskoulutukseen on kiinnitettävä huomiota. Johtamiskoulutuksessa on kaksi näkökulmaa:
    • 1) Vapaaehtoisten johtamisen koulutus on tarpeellista sekä työntekijöille että vastuutehtävissä oleville vapaaehtoisille erityisesti omaehtoisen vapaaehtoistoiminnan mahdollistamiseksi.
    • 2) Vapaaehtoisuus strategisessa johtamisessa, missä korostuvat vapaaehtoistoiminnalle annettava arvostus ja merkitys seurakunnassa sekä vapaaehtoistoiminnan tukemiseen kohdennetut resurssit.
  2. Vapaaehtoisille järjestetään koulutusta vapaaehtoistoiminnan keskeisissä toiminnoissa ja tuotetaan mallinnetut koulutuspohjat niihin toimintamuotoihin, missä niitä ei vielä ole olemassa. Lisäksi omatoimisesta vapaaehtoistoiminnasta tuotetaan yhteinen koulutuspohja. Koulutuksista osa kannattaa tuottaa suoraan verkkokoulutuksiksi, jolloin ideat ja toteutukset omaehtoisesta vapaaehtoistoiminnasta leviäisivät. Oppilaitos- ja opintokeskusyhteistyötä kannattaa lisätä niin että koulutus voi oppilaitoksen järjestämänä olla myös opintopisteytetty ja tuottaa merkinnän opintopolkuun, mistä on hyötyä erityisesti nuorille.
  3. Kirkkohallituksen toivotaan kehittävän edelleen vapaaehtoistoiminnan tilastojen kokoamista ja hyödyntämistä. On tärkeää ymmärtää kirkon vapaaehtoistoiminnan monimuotoisuus sekä seurata ja ennakoida toimintakulttuurissa tapahtuvia muutoksia. On hyvä tiedostaa myös se, että osa kirkon vapaaehtoistoiminnasta toteutuu kirkollisten järjestöjen yhteydessä.
  4. Kirkkohallitukselle esitetään, että vapaaehtoistoiminnan tunnusluvut käydään läpi ja niiden merkitystä kirkon toimintaan arvioidaan vuosittain kaikissa niissä työryhmissä sekä mahdollisimman korkeissa toimielimissä, missä on edes jonkinlainen liittymäpinta vapaaehtoistoimintaan.
  5. Kirkon viestinnän toivotaan ottavan työn alle vapaaehtoistoimintaan liittyvän kuvamateriaalin kokoamisen ja tarjoamisen seurakuntien ja kirkollisten järjestöjen käyttöön.
  6. Hiippakuntien toivotaan edistävän, seuraavan ja arvioivan sitä, miten omaehtoiseen vapaaehtoistoimintaan liittyvä toimintakulttuuri seurakunnissa toteutuu. Tässä työvälineenä kannattaa käyttää Unelmien vapaaehtoistoiminta -työpajamallia, jonka avulla voidaan käynnistää uutta ja erityisesti omaehtoista vapaaehtoistoimintaa seurakunnissa tyyliin ”aloita tästä ja järjestä työpaja”. Yksi mittari on seurata vuosittain sitä, miten moni seurakunnista on järjestänyt työpajoja. Tavoitteena pitäisi olla se, että vuoteen 2030 mennessä kaikissa seurakunnissa näkyy vapaaehtoistoiminnan vahvistuminen ja vilkastuminen.

Diakoniavapaaehtoistoiminta

Vertaiskehittäjät toimivat diakonian kehittämisen sparraajina

Oman työn ”tutkimisessa” on välillä hyvä olla mukana myös ulkopuolista tukea. Vertaiskehittäjä on työyhteisön ulkopuolelta tuleva kumppani, mutta kuitenkin niin sanotusta sisäpiiristä tarjoten tukea kehittämiseen.

Vertaiskehittäjä voi olla 3-5 päivän ajan kollegiaalisena apuna ja tukena siihen sovittavana ajankohtana. Kyseessä on siten lyhyehkö täsmäapu johonkin ajankohtaiseen kehittämishaasteeseen. Vertaiskehittäjä ja seurakunnan diakoniatyöntekijät sopivat vertaiskumppanuuden tavoitteista ja kestosta.

Vertaiskehittäminen on vastaanottavalle seurakunnalle maksutonta. Kehittäjäkumppanuus voi toteutua livetapaamisilla tai etänä tai näiden yhdistelmänä. 

Vertaiskehittäjät toimivat sparraajina ja arjen työn peileinä sekä kehittämisen tukijoina diakoniatyöntekijöille. Muutos voi olla vanhasta luopumista, oman työn puntarointia, uuden opettelua, korjausliikkeitä, kokeiluja tai yhteistyöverkoston uudelleen asemointia.

Kumppanuusprosessi usein alkaa nykytilanteen arvioinnilla ja muutostarpeiden tutkimisella. Mitä pitäisi jatkaa, mistä ehkä luopua, mitä muuttaa, kehittää tai kokeilla? Paikannettuihin muutostarpeisiin ideoidaan yhdessä ratkaisuvaihtoehtoja. Sitten viedään ideat käytäntöön. Lopuksi arvioidaan yhdessä saavutuksia sekä prosessin kulkua.

Vertaiskehittäjän rooli kollegoiden tukena on tukea työn arviointia, tuoda käytännön työkaluja ja mittareita oman työn tutkimiseen, toimia sparrauskaverina ja peilinä, auttaa priorisoimaan työtä, tukea sisäisten ja ulkoisten verkostojen syntymistä sekä kannustaa kokeilemaan. Vertaiskehittäjä ei ole työnohjaaja eikä työyhteisökonsultti, jotka keskittyvät enemmän työntekijänä kehittymiseen, työyhteisön vuorovaikutukseen, johtamiseen ja työhyvinvointiin. Vertaiskehittäjä ei myöskään ole mentori, joka toimii enemmän valmentajan tavoin. Vertaiskehittäjä on kollega, vertainen, joka tukee työn tutkimista ja kehittämistä.

Vertaiskehittäjävalmennuksesta ovat vastanneet
diakoniajohtaja Seppo Sulkko / Kirkkopalvelut,
hiippakuntasihteeri Kati Jansa / Kuopion hiippakunta,
hiippakuntasihteeri Mirva Kuikka / Oulun hiippakunta sekä
diakonian kehittämisen asiantuntija Titi Gävert / Kirkkohallitus, Diakonia ja yhteiskunta 

Valtakunnalliset vertaiskehittäjät

Vertaiskehittäjävalmennuksia on järjestetty vuosina 2021 ja 2022. Sähköpostiosoite on kaikkien kohdalla etunimi.sukunimi(at)evl.fi

Anu Fedotoff, diakonissa ja tiimivastaava Oulujoen seurakunta

Olen työskennellyt Oulujoen seurakunnassa melkein 30 vuotta ja tiimivastaavana 13 vuotta. Diakoniatyö on innostavaa ja haastavaa. Maailma muuttuu ja diakoniatyö muuttaa muotoaan, mutta ihmisten kohtaaminen on tärkeintä. Diakoniatyön haasteena on muuttaa työtapoja vastata erilaisiin haasteisiin. Ikuisena kipukohteena on mitä jättää pois uusien asioiden myötä. Työn rajaaminen on tärkeää, jotta jaksamme tehdä työtä, johon meidät on kutsuttu ja mihin kutsutaan. Vertaiskehittäjä 2022

Teija Jestilä, johtava diakoniatyöntekijä Kemin seurakunta

Olen 61-vuotias. Diakoniatyön kokemusta minulla on 37 vuotta, joista parikymmentä vuotta työalavastaavana. Työalajohtajakoulutus 2008 (Kirjo II C), työnohjaaja vuodesta 2005. Minulla on hyvä kokemus diakonia- ja perhetyön perustehtävästä, työmuotojen kehittämisestä ja lähiesihenkilötehtävästä. Olen toiminut myös lapsityön johtajana vuodesta 2018. Olen alueellisen HEA-johtoryhmän jäsen. Yksi viimeaikaisista merkityksellisistä kriisityön tehtävistä oli organisoida Stora Enson tehtaan lakkauttamisesta aiheutunut kriisityö tehtaalla. Jatkan edelleen Veitsiluoto – kriisiryhmässä (moniammatillinen yhteistyöryhmä). Vahvuusalueitani ovat organisointikyky, kehittäjäluonne ja ”ajan kuvassa” läsnä olevuus. Vertaiskehittäjä 2022

Hanna Kelokaski, yhteisödiakoni, Tampereen ev.lut. seurakunnat

Olen koulutukseltani yhteisöpedagogi (AMK) v. 2007 ja sosionomi / diakoni (AMK) 2010, diakoniksi minut vihittiin loppiaisena 2011. Vuosien saatossa olen kasvanut erityisnuorisotyön ja mielen hyvinvoinnin ammattilaiseksi, ja työotteeltani olen kehittäjä. Ensimmäinen kehittämäni työmuoto on yhteistyössä Tampereen NMKY:n kanssa vuonna 2009 aloittanut Messin paja. Messin pajatoiminta on tarkoitettu noin 16–22 –vuotiaille nuorelle, joka on keskeyttänyt toisen asteen opintonsa mielenterveyden ongelmien takia. Voimavararyhmän – kuntouttavan diakonian ryhmän – pilotti oli vuonna 2017, ja tätä nykyä toimimme Pirkanmaan hyvinvointialueelle kuntouttavan työtoiminnan palveluntuottajina. Vuonna 2022 pidimme kymmenen Voimavararyhmää Voimavararyhmät – Tampereen seurakuntayhtymä ympäri kaupunkia. Opiskelin Jyväskylän Yhteisöakatemiassa yhteisökuntoutusta vuosina 2017-18 ja valmistuin ratkaisukeskeiseksi nuorisoterapeutiksi v. 2022. Vertaiskehittäjä 2022.

Johanna Kerola, diakonissa, psykiatrinen sairaanhoitaja, diakoniatyön tiimiesihenkilö Haukiputaan seurakunta

Minulla on kokemusta uuden toiminnan suunnittelusta ja aloittamisesta sekä olemassa olevan toiminnan muokkaamisesta. Vahvuutena verkostoituminen muiden toimijoiden kanssa ja vapaaehtoisten toiminnan mahdollistaminen. Vertaiskehittäjä 2022

Sari Korhonen, diakoniatyöntekijä, Enon seurakunta

Olen 56-vuotias diakonissa Pohjois-Karjalasta. Työkokemusta on sekä isoista kaupunki- että pienistä maaseutuseurakunnista Helsingistä Utsjoelle. Tällä hetkellä työskentelen 5000 asukkaan Enon seurakunnan ainoana diakoniatyöntekijänä. Olisin mielelläni vertaistukena sinulle, joka yksin kipuilet työtaakan alla. Katsotaan yhdessä huomiseen ja pohditaan, mikä juuri sinun seurakunnassasi ja työssäsi olisi olennaista. Vertaiskehittäjä 2021. (sähköposti sari.j.korhonen)

Heli Kylmänen, diakoniatyöntekijä, Varkauden seurakunta

Olen koulutukseltani sairaanhoitaja-diakonissa ja olen työskennellyt diakoniatyöntekijänä Varkauden seurakunnassa n.20 vuotta. Pääasiassa olen tehnyt perhetyötä taloudellisesti vaikeuksissa olevien perheiden parissa ; paljon asiakastyötä ja erilaisia retkiä,ryhmiä,mm.lasten sururyhmiä. Toinen työalani on ollut vammaistyö mm.erityisriparit. Ota rohkeasti yhteyttä niin mietitään yhdessä työn kehittämistä! Vertaiskehittäjä 2021

Saila Luukkonen, diakonissa, th AMK, Mtea1 ja 2-ohjaaja, Oulun Tuomiokirkkoseurakunta

Olen valmistunut diakonissaksi 1997. Minulla on hieman työkokemusta pienestä yhden työntekijän seurakunnasta sekä varsinainen pitkä työkokemus Oulusta suuresta Tuiran seurakunnasta. Tällä hetkellä työskentelen Tuomiokirkkoseurakunnassa. Opiskelen ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi. Vertaiskehittäjänä hyödynnän kokemustani diakoniatyöstä. Diakonissa-terveydenhoitajana minulla on vertaiskehittämiseen työhyvinvoinnin näkökulma ja ratkaisukeskeinen työote. Vertaiskehittäjä 2022

Liisa Tiilikainen, johtava diakonian viranhaltija, Siilinjärven seurakunta

Diakoniatyön työkokemusta on useita vuosikymmeniä. Työn ohessa olen suorittanut mielenterveystyön erikoistumisopinnot, johtamisen koulutuksia kirkossa ja Jet-opinnot. Lisäksi toimin työnohjaajana ja työyhteisöjen kehittäjänä.  Olen Kuopion hiippakunnan diakonian neuvottelukunnassa toista kolmevuotiskautta. Toimin Kuopin ev.lut. seurakuntayhtymässä kolmatta kautta luottamushenkilönä. Lisäksi olen vapaaehtoisena riita- ja rikosasioiden sovittelijana. Työn vastapainona harrastan monipuolisesti liikuntaa kävellen, pyöräillen, meloen ja hiihtäen sekä marjastaen. Luonto on tärkeä voimanlähde itselle kaikkina vuodenaikoina. Vertaiskehittäjä 2021.

Erja Viherkoski, johtava diakoniatyöntekijä ja moniammatillisen palvelutiimin vastaava, Turun Martinseurakunta

Olen tehnyt diakoniatyötä eri viroissa ja hankkeissa Turussa, kehittänyt ja kouluttautunut palvellakseni paremmin. Olen kiitollinen työstä kirkossa, ahkerista ja kehittämishaluisista kollegoista ja teen diakoniaa ilolla, innolla ja sydämellä. Olen tehnyt projektin Leafin tehtaalla, kun tehtaan toiminta lakkautettiin Turussa. Olen kehittänyt Turun seurakunnilla varhaisen puuttumisen mallia ja ajanvarausvastaanottoja sekä tehnyt maahanmuuttajatyötä Halisissa ja Varissuolla. Turun Katariinan seurakunnassa kehitimme 2013 Yhteisvastuun IkäArvokas hankkeessa vanhusten vertaistukea, hoksauta korteilla- ja kortteliklubitoiminnoilla. Tällä hetkellä koen tärkeiksi työntekijöiden hyvinvoinnin, johtamisen vertaistuen, köyhien auttamisen arvostavasti, vanhusten yksinäisyyden lievittämisen sekä erityisesti nuorten aikuisten syrjäytymisen ehkäisyn. Jos sinua haastaa diakoniatyön kehittäminen, niin mielelläni teen pienen matkaa sitä kanssasi!

Diakonia

Aineellinen avustaminen Raamatussa

“Minun oli nälkä ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas ja kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa ja te tulitte minun luokseni.” (Matt. 25:35-36)

Vanha testamentti ja avustaminen

Vanha testamentti (VT) velvoittaa seurakuntia muun muassa vähäosaisten auttamiseen. VT:ssa mainitaan usein neljä henkilöryhmää, joista olisi erityisesti pidettävä huolta: muukalaiset, lesket, orvot ja köyhät. He olivat oman aikansa syrjäytyneitä. VT velvoittaa myös yhteistyöhön muun yhteiskunnan kanssa. Avustaminen on koko kansan asia.

“Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi” (Jes.58:6-8).

“Joka kolmas vuosi teidän tulee jättää sadosta erottamanne vuotuiset kymmenykset omalle paikkakunnallenne, niin että leeviläiset, joilla ei ole teidän keskuudessanne omaa perintömaata, sekä luonanne asuvat muukalaiset, orvot ja lesket saavat syödä itsensä kylläisiksi. Jos teette, kuten Herra, teidän Jumalanne, on käskenyt hän siunaa teitä kaikissa toimissanne.”(5. Moos. 14:28-29)

“Joka seitsemäs vuosi teidän tulee julistaa velkojen anteeksianto” (5. Moos.15:1)

“Jos viljasatoa korjatessanne unohdatte pellolle lyhteen, älkää palatko sitä hakemaan, vaan antakaa sen jäädä sinne muukalaista, orpoa ja leskeä varten. Kun näin teette, Herra, teidän Jumalanne, siunaa teitä kaikissa toimissanne. Kun olette ravistaneet oliivit puista, älkää palatko keräämään jäljelle jääneitä oliiveja; ne kuuluvat muukalaiselle, orvolle ja leskelle. Kun olette korjanneet viinitarhanne sadon, älkää suorittako jälkikorjuuta, vaan antakaa muukalaisen, orvon ja lesken korjata loput.” (5. Moos. 24:19-21)

“Eivät he aja orvon etua, eivät tahdo hänen voittavan asiaansa, eivät puolusta köyhän oikeutta. Enkö minä rankaisisi tällaisista teoista, enkö kostaisi tällaiselle kansalle, sanoo Herra” (Jer.5:28-29).

Uusi testamentti ja avustaminen

Uusi testamentti (UT) tuo rakkauden käskyn lisäyksenä VT:iin. Jeesuksen esimerkki ja toiminta velvoittaa aineelliseen auttamiseen pienilläkin resursseilla (esim. ruokkimisihmeet Matt. 14:13-21, 15:32-38). Rakkauden käsky ei ole kohdistettu vain diakoniatyölle, vaan se edellyttää yhteistyötä koko seurakunnan ja sitä ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Auttaminen on yhtä tärkeätä kuin avun saaminen.

“Minun oli nälkä ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas ja kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa ja te tulitte minun luokseni.” (Matt. 25:35-36)

Laupiaan samarialaisen (Luuk. 10:25-37) esimerkki suuntaa sanomansa selkeästi jokaiselle henkilökohtaisesti. Seurakunnan tehtävä on antaa mahdollisuus kaikille seurakuntalaisille auttamiseen omalla tavallaan. Seurakunnan tulisi toimia niin, ettei kukaan kulkisi tietämättään apua tarvitsevan ohitse. Laupiaan samarialaisen teksti haastaa myös kirkkoa pohtimaan asemaansa osana yhteiskuntaa. “Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’” Mikä on kirkon rooli avunantajana lakisääteisten, yhteiskunnallisten palvelumuotojen rinnalla?

Velvollisuus ja tarve auttaa perustuu kirkon sanomaan. Tämä ilmenee ahdistavastikin esimerkiksi Johanneksen kirjeessä: “Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta, mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä?” (1.Joh.kirje 3:17)  Yksi alkuseurakunnan keskeisiä tehtäviä olikin taloudellisen avun jakaminen, jota hoitamaan valittiin seitsemän miestä apostolien rinnalle. (Esim. Apt. 6:1-7)

Taloudellisessa avustamisessa ei ole kysymys lain kirjaimen täyttämisestä tai pyrkimyksestä auttaa toisia, jotta voisi osoittaa olevansa itse täydellinen kristitty. “Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” (Ef. 2:9)

Kaikkein tärkein on rakkaus: se toteuttaa koko lain.

“Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.” (1. Kor. 13:3)

Palaa takaisin

Tietoa diakoniasta

Diakonia

Taloudellisen avustamisen periaatteet

Seurakunnan diakoniatyön tavoitteena on, että taloudellinen avustus auttaa akuutin hätätilanteen yli. Diakoniatyön antama neuvonta ja muu tuki voi olla myös pitkäkestoista. Diakoniatyön tuki on tarkoitettu kaikille ihmisille taustoista riippumatta.

  1. Ensisijainen avun lähde on sosiaalitoimi.  Diakonia-avustus ei voi korvata yhteiskunnan vastuuta.  Jos avun tarvitsija ei saa hänelle lain mukaan kuuluvaa etuutta, tulee häntä auttaa sen hankkimisessa. Samoin, jos avun tarvitsijalle kuuluvaa lain edellyttämää sosiaaliturvaa on loukattu, tulee häntä auttaa kääntymään kunnan sosiaaliasiamiehen tai valvovan viranomaisen puoleen. Seurakunnan työntekijä voi olla mukana selvittämässä sosiaalityöntekijän kanssa asiakkaalle kuuluvaa etuutta.
  2. Kirkkojärjestyksen  mukaan seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta. Tämä koskee myös taloudellista apua.
  3. Diakonian avustustoiminta tulisi riittävästi ottaa huomioon seurakunnan talous- ja henkilöresurssien suunnittelussa ja toteutuksessa. Seurakuntaa suositellaan talousarviossaan varaamaan omia avustusvaroja paikallisen tarpeen ja omien mahdollisuuksien mukaan.
  4. Seurakunnan tulee huolehtia vastaanottotilojen riittävästä turvallisuudesta.
  5. Maksuvaikeuksissa tulee ottaa yhteyttä velkojaan ja selvittää mahdollisuutta löytää sovintoratkaisu. Pienet avustukset voidaan toteuttaa paikallistasolla.  Tarvittaessa suurempaa avustusta voidaan kääntyä seurakuntayhtymän, hiippakunnan tai Kirkon diakoniarahaston puoleen. Myös monet järjestöt ovat merkittäviä avustajia.
  6. Diakoniatyössä ihminen kohdataan kokonaisuutena. Taloudellisia asioita ei voi käsitellä erillisinä muista ongelmista. Tukea ja ohjausta saatetaan tarvita hengelliseen, psyykkiseen, fyysiseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen tilanteeseen. Tämä edellyttää usein laaja-alaista verkostotyötä. Aineellinen tuki on vain osa kokonaisauttamista. 
  7. Kirkon taloudellinen avustaminen on pääsääntöisesti kertaluonteista kriisiapua, vaikka muu tukeminen on yleensä pitkäaikaista.
  8. Diakoniatyössä todettu paikkakunnalla ilmenevä hätä tulee saattaa kunnan ja seurakunnan päättäjien tietoon.
  9. Salassapitovelvollisuus koskee aineellisessa avustamisessa saatuja tietoja asiakkaasta. Tietojen luovuttaminen on mahdollista vain avun tarvitsijan luvalla sosiaalihuoltolain säätämiä poikkeuksia lukuun ottamatta. On huomattava, että salassapitovelvollisuus sitoo myös diakoniatyön johtokunnan jäseniä ja muita avustustoimintaan osallistuvia.
  10. Ihmisen yksilöllinen tilanne on viimekädessä kaiken diakonisen avustamisen perusta.

Palaa takaisin

Diakonian periaatteita

Diakonia

Diakonian virka

Diakonian vihkimysvirasta on keskusteltu muutaman vuosikymmenen ajan, mutta ratkaisua asiaan ei vielä ole löytynyt. Pohjana on ekumeenisessa keskustelussa hyväksytty ajatus kirkon kolmisäikeisestä virkarakenteesta, jossa kirkon vihkimysvirka koostuu piispan, papin sekä diakonian viroista.

Uudistusta on valmisteltu kirkossa useiden vuosikymmenien aikana. Kirkkohallituksen viimeisin esitys valmisteltiin aiempien päätösten ja lausuntojen pohjalta. Lähtökohtina olivat kirkon tulevaisuuden tarpeisiin vastaaminen ja kirkon työntekijöiden vahva ammatillinen erityisosaaminen.

Vihittäväksi hyväksymisestä päättäisivät piispa ja tuomiokapituli. Vihkimys diakonaattiin antaisi vihitylle laajemmat hengelliset oikeudet kuin hänellä on kirkon jäsenenä. Työntekijä saisi oikeuden kirkkoherran luvalla saarnata jumalanpalveluksessa sekä hoitaa sanajumalanpalveluksia ja muuta jumalanpalveluselämää omalla työalallaan. Lisäksi diakonaattiin vihityllä henkilöllä olisi pysyvä oikeus avustaa ehtoollisen jakamisessa. Tämä kolmas vihkimysvirka papin ja piispan viran rinnalla on koettu tärkeäksi työntekijöiden identiteetin ja valtuutuksen vuoksi.

Kirkolliskokouksen viimeisin diakonian vihkimysvirkakäsittely 2015

Viimeisin kirkolliskokouksen käsittely diakonian vihkimysvirasta käytiin 2015, kun Kirkkohallitus antoi esityksen diakonivirasta. Dosentti, TT Mikko Malkavaara laati diakonivirkakeskustelua varten laajan taustateoksen Diakonia ja diakonivirka, jossa hän selvittää miten diakonivirka osana kirkon erityistä vihkimysvirkaa on vuosisatojen mittaan kehittynyt ja miten se on eri aikoina käsitetty. Teoksessa kuvataan, miten diakonivirka on vaikuttanut keskusteluun lähimmäisenrakkautena ilmenevän kirkon diakonian olemuksesta ja tehtävistä sekä muokannut diakoniatyötä ja muita kirkon olemuksesta nousevia työmuotoja.

Malkavaaran selvityksen pohjalta Kirkkohallitus antoi esityksen diakonivirasta. Kirkolliskokous päätti syysistuntokaudellaan 5.11.2015 hylätä esityksen. Kirkkohallitukselta pyydettiin selvitystä etenemisvaihtoehdoista nykytilanteeseen liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi. Jatkovalmistelussa pyydettiin ottamaan lakivaliokunnan mietinnön pohjalta huomioon kaksi seikkaa:

Ensiksi oli selvitettävä, voidaanko diakonaatti-käsitettä hyödyntämällä saavuttaa uudistuksen sisällöstä sellainen yksimielisyys, että lakivaliokunnan mietinnössä 5/2015 esitetyt ongelmat voidaan välttää.

Toiseksi oli selvitettävä, voidaanko silloin ilmenevän tilan ongelmia ratkaista piispainkokouksen päätöksellä ilman, että tarvitaan lainsäädäntömuutoksia.

Piispainkokouksen suositus diakonian virkaan vihkimisestä 2016

Piispainkokous antoi 2016 suosituksen diakonian virkaan vihkimisen käytännöistä, jolla pyrittiin yhtenäistämään erilaisiksi muotoutuneita toimintatapoja.

Suoitus diakonian virkaan vihkimisestä

Rekommendation om vigning till diakoniaämbetet

Diakonian vihkimysviran viimeisin käsittely Kirkkohallituksen täysistunnossa 2019

Kirkkohallituksen toiminnallisen osaston vt. kirkkoneuvos Aulikki Mäkinen kutsui keväällä 2019 systemaattisen teologia yliopistolehtori, TT Minna Hietamäen valmistelemaan asiaa. Hietamäen selvitys (pdf) valmistui elokuun lopussa 2019. Hietamäen selvityksen mukaan diakonaatin käsite ei ole ollut missään diakoniavirkaa koskevan uudistusprosessin keskustelun vaiheessa yleisesti hyväksytty. Käsite ei liity yksiselitteisesti mihinkään virkateologiseen malliin. Diakonaatti-käsitteen käyttäminen ei todennäköisesti ratkaisisi vuoden 2015 asiakirjoissa esiin nostettuja virkateologisia, viran piiriin ja hallinnolliseen edustavuuteen liittyviä kysymyksiä. Näin ollen voidaan todeta, että lakivaliokunnan kuvaamalla tavalla, diakonaatti-käsitettä hyödyntämällä, ei voida saavuttaa uudistuksen sisällöstä sellaista yksimielisyyttä, että mietinnössä esitetyt ongelmat voidaan ratkaista.

Perustevaliokunnan lausunnon (Perustevaliokunnan lausunto 2/2015 lakivaliokunnalle kirkkohallituksen esityksestä 1/2015 Uutta diakoniavirkaa koskevien säännösten lisääminen kirkkolakiin ja kirkkojärjestykseen) mukaan diakonian viran nykytilanteeseen liittyvät ongelmat ovat seuraavat: vihkimistä koskevat säännökset puuttuvat kirkkolaista, hiippakunnissa on erilaiset vihkimyskäytännöt, diakonian viranhaltijoiden oikeuksia ja tunnuksia koskevat säädökset puuttuvat, virka ei ole hengellisen kaitsennan piirissä eivätkä kirkon ekumeeniset sitoumukset täyty.

Selvityksen perusteella vain osaan ongelmista voidaan esittää sellaisia ratkaisuja, jotka voidaan toteuttaa piispainkokouksen päätöksellä. Piispainkokous voi yhdenmukaistaa hiippakuntien vihkimyskäytäntöjä ja halutessaan myös tarkastella diakonian viran kelpoisuusehtoja sekä antaa ohjeita virkapukeutumisesta. Piispainkokous on antanut suosituksen diakonian virkaan vihkimisestä 24.5.2016.

Selvityksen perusteella voidaan todeta, että perustevaliokunnan lausunnossa ilmeneviä kaikkia nykytilanteen ongelmia ei voida ratkaista piispainkokouksen päätöksellä ilman, että tarvitaan lainsäädäntömuutoksia. Näin ollen lakivaliokunnan edellyttämiä muutoksia ei voida viedä läpi ilman kirkolliskokouksen päätöstä. Kuten lakivaliokunta toteaa, eri toimielimien lausunnot poikkeavat toisistaan siinä määrin, ettei uudistusta ole mahdollista toteuttaa olemassa olevista lähtökohdista käsin.

Kirkkohallituksen täysistunto käsitteli asiaa kokouksessaan 15.10.2019 ja päätti:
a) merkitä tiedoksi TT Minna Hietamäen selvityksen diakonian uudistusprosessin tilasta 2019,
b) olla antamatta kirkolliskokoukselle jatkovalmisteltua esitystä diakonivirkaa koskevien säännösten lisäämisestä kirkkolakiin ja kirkkojärjestykseen ja
c) antaa kirkolliskokoukselle asiaa koskevan ilmoituksen.

Kirkkohalltuksen täysistunnon pöytäkirjat

Palaa takaisin

Diakonian periaatteita

Palaa takaisin

Tietoa diakoniasta

Diakonia

Kirkon avautuminen kansainväliseen vastuuseen

Yhtenä merkittävänä juonteena suomalaisen yhteiskunnan ja diakonian kehittymisessä on avautuminen kansainväliseen vastuunkantoon.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko liittyi muiden kansainvälistä apua antavien kirkkojen joukkoon vuonna 1963. Ajattelutavan muutoksen selkein ilmentymä oli alkujaan kotimaahan keskittyneen Yhteisvastuukeräyksen avautuminen kansainväliselle diakonialle. Valtiollinen kehitysapu käynnistyi Suomessa vuonna 1961. Kansainvälinen diakonia syntyi ja sai muotonsa tuolloisessa yhteiskunnallisessa ja teologisessa ilmapiirissä; sitä voi perustellusti kutsua kirkolliseksi kehitysyhteistyöksi.

Kansainvälisen diakonian syntyyn ja kehittymiseen vaikuttaneita tekijöitä ovat ekumeeninen liike, toisen maailmansodan jälkeinen avustustoiminnan koordinoinnin tarve ja tiedonkulun paraneminen. (Malkavaara 2008, 13–15; kansainvälisen diakonian teologiasta ks. myös Malkavaara 2007.)

Toisen maailmansodan jälkeinen kansainvälinen diakonia oli alkujaan kirkkojen keskinäistä apua. Teologiassa painopiste siirtyi sosiaalisiin kysymyksiin, ja erityisesti Dietrich Bonhoefferin näkemykset kirkosta, joka on ihmisiä ja maailmaa – ei itseään – varten, sai jalansijaa.

Euroopan jälleenrakennustyön päätyttyä kirkolliset avustusorganisaatiot suuntasivat 1950-luvulla toimintaansa vähitellen myös kolmanteen maailmaan ja kriisialueisiin. Tiedonvälityksen nopeutumisen ja laajentumisen myötä kehitysmaamyönteinen ajattelu voimistui nopeasti myös Suomessa. Kirkoissa puhuttiin aiempaa voimallisemmin solidaarisuudesta erityisesti kolmannen maailman ihmisiä kohtaan.

Kansainvälisen diakonian ja lähetystyön välinen suhde on jännitteinen. Lähetysjärjestöjen näkökulmasta on perusteltua sanoa, että myös ne toteuttavat kansainvälistä diakoniaa. Osaltaan kysymys on myös valtiolta saatavasta kehitysyhteistyörahoituksesta; valtio voi osallistua kirkollisen kehitysyhteistyön rahoittamiseen, muttei evankeliumin levittämiseen tähtäävän lähetystyön. Kristillinen usko motivoi avun antamista, mutta avustustoimintaa ei tehdä kristinuskon levittämiseksi. (Malkavaara 2007, 203–205; 2008, 15–17.)

Kirkon piirissä on pyritty selventämään paitsi monien toimijoiden keskinäisen työn koordinointia ja yleensä kansainvälisen työn organisointia kirkossa myös, miten tulisi ymmärtää sellaiset keskeiset termit kuin missio, lähetys, lähetystehtävä, lähetystyö, julistus, diakonia ja kansainvälinen diakonia. (Malkavaara 2008, 22–31; Ripatti 2007.)

Esimerkiksi Kirkon Ulkomaanavun säätiön näkemyksen mukaan kansainvälisellä diakonialla on lähetystyöstä erillinen oma asemansa kirkon kansainvälisessä työssä. Tällöin sen sijaan, että puhuttaisiin kattokäsitteenä kirkon lähetystehtävästä (missio), jonka sisään kuuluisivat lähetystyö ja kansainvälinen diakonia, tulisi puhua mieluummin kirkon kansainvälisestä tehtävästä. (Ripatti 2007, 148.)

Jännite näyttäisi olevan osin sanavalinnoista johtuva, koska sanalla ”lähetystehtävä” on kapeampi merkitys kuin esimerkiksi sanoilla ”perustehtävä” tai ”kokonaistehtävä”, joilla myös voitaisiin ilmaista kirkon missiota. (Ripatti 2007, 151–152; Malkavaara 2008, 25–26.)

Kansainvälisessä diakoniassa tapahtunut siirtymä kristittyjen keskinäisestä avusta uskonnosta, poliittisesta vakaumuksesta, rodusta ja kansallisuudesta riippumattomaan avustustoimintaan on vaikuttanut laajemmin diakonian periaatteisiin. Kuten edellä todettiin, näitä periaatteita vaalivat teologiset muutosvirtaukset vaikuttivat myös suomalaiseen diakoniakeskusteluun ja -toimintaan.

Piispainkokouksen vuonna 1987 julkaisemat kansainvälisen diakonian periaatteet ovat myös kotimaisessa diakoniassa vaalittuja periaatteita:

  1. Kristillisen luomisuskon mukaan Jumala on luonut kaikki ihmiset. Kristillisen palvelun lähtökohtana on Kristuksen sovitustyö, joka koskee kaikkia ihmisiä. Se on voimanlähde ja esikuva toimintaan inhimillisen kärsimyksen lieventämiseksi ja elämän suojelemiseksi ja elämän suojelemiseksi kaikkialla maailmassa.
  2. Palvelu edellyttää avunsaajan itsenäisyyden, riippumattomuuden ja ihmisarvon täyttä kunnioittamista.
  3. Apua annettaessa ei tule asettaa muita ehtoja kuin se, että apu tulee todella tarvitsevien käyttöön.
  4. Karitatiivinen, siis yksittäisiin ihmisiin henkilökohtaisesti suuntutuva diakonia ja sosiaalieettinen vaikuttamistoiminta kuuluvat erottamatta yhteen.
  5. Keskeinen tavoite on oikeudenmukaisuuden ja lähimmäisenrakkauden toteuttaminen kaikissa yhteiskunnissa. Yksiselitteistä, esimerkiksi Raamatusta suoraan nousevaa, tilanteista riippumatonta ohjelmaa tämän tavoitteen saavuttamiseksi ei kuitenkaan ole. (Ks. Malkavaara 2007, 207.)

Kirjallisuutta

Malkavaara, Mikko

2007: Historiallinen näkökulma kansainvälisen diakonian teologiaan. Teoksessa Kari Latvus & Antti Elenius (toim.): Auttamisen teologia Kirjapaja: Helsinki 195–208.

2008: Lähetystyötä, kehitysyhteistyötä vai kansainvälistä diakoniaa. Teoksessa Diakonian tutkimus 1/2008, 5–34.

Ripatti, Jaakko

2007: Seurakunta kirkon mission kantajana. Julkaisussa Lahtinen, Terttu Pohjolainen & Tuulikki Toikkanen (toim.): Anno Domini. Diakoniatieteen vuosikirja. 141–159.

Palaa takaisin

Tietoa diakoniasta

Diakonia

Diakonia suomalaisen yhteiskunnan murroksissa

Tässä osiossa tarkastellaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyötä suhteessa yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Köyhäinhoito siirtyy seurakunnilta kuntien vastuulle

Varhaiselta keskiajalta periytyneessä kirkkopitäjäjärjestelmässä seurakunnan vastuulla oli toimitusten ja jumalanpalvelusten lisäksi köyhäinhoito, kansanopetus ja yleinen järjestyksenpito. Vuonna 1865 kunnallishallinto ja seurakunnan hallinto erotettiin toisistaan. Tässä yhteydessä seurakuntien vastuulla olleita tehtäviä ryhdyttiin siirtämään kunnille. Lopullisesti köyhäinhoidon tehtävät siirtyivät pois seurakunnilta vuonna 1923, jolloin köyhäinhoitolaki astui voimaan.

Miten kirkko suhtautui tähän? Kirkon piirissä oli käytetty tuolloin puheenvuoroja, joissa muutosta pidettiin hyvänä. Jotkut kokivat köyhäinhoidosta vastaamisen paitsi taloudellisesti raskaaksi myös kirkon perustehtävän kannalta epäolennaiseksi tehtäväksi, niin kutsutuksi ”vieraaksi ikeeksi”. Vuoden 1869 kirkkolaissa kuitenkin todettiin, ettei köyhäinhoidon siirtyminen pois kirkolta saa merkitä laupeudentyön lakkaamista. Paikallishallinnossa tapahtuneet muutokset merkitsivät samalla seurakunnan toiminnan ja aseman uudelleenmäärittelyä. Kun vaivaishoito siirtyi maallisen hallinnon vastuulle, tuli seurakunnallinen laupeudentyö määritellä uudelleen. Tähän muutokseen liittyi voimakkaasti virinnyt keskustelu seurakuntadiakoniasta, joka tarjosi siihen oman perustelunsa. (Ks. esim. Pyykkö 2004, 115.)

Saksan sisälähetyksen synty 1800-luvulla vaikutti paitsi suomalaisen laitosdiakonian niin myös seurakuntadiakonian syntyyn. Yhteiskunnallisten epäkohtien kasvun ja kirkon aseman heikentymisen synnyttämä huoli kanavoitui uudistusliikkeeksi, jossa keskeisenä näkynä oli jälleen kerran pyrkimys palata alkuseurakunnan ideaaliin. Ajateltiin, että yhteiskunnallinen ja hengellinen rappio on korjattavissa evankeliumin julistamisen ja kärsivien auttamisen kautta.

Sisälähetyksen keskeinen uranuurtaja Johan Hinrich Wichern (1808–1881) määritteli kolme diakonian uudistusaluetta. Tuli uudistaa ”vapaata diakoniaa” eli ihmisten lähipiirissä toteuttamaa lähimmäisenrakkautta; vapaata se oli siinä merkityksessä, että se on kirkollisista ja valtiollisista elimistä riippumatonta. Toisena muotona oli ”yhteiskunnallinen diakonia”, jolla Wichern tarkoitti nimenomaisesti yhteiskunnan vastuulla olevaa sosiaalihuoltoa. Kolmas ja keskeisin uudistuksen kohde oli ”kirkollinen diakonia”, jolla Wichern tarkoitti köyhien ja sairaiden auttamista. Tavoitteena oli, että jokaiseen seurakuntaan perustettaisiin diakonian virka. Tämä tavoite ei kuitenkaan toteutunut, ja seurakuntien sijaan diakoniareformaatio kanavoitui laitoksiin. (Wichernin lisäksi keskeisiä diakoniareformaation vaikuttajia olivat Theodor Fliedner (1800–1864, Kaiserswerthin diakonissalaitos) sekä Wilhelm Löhe (1808–1872, Neuendettelsaun laitokset). Löhe edusti voimakasta näkemystä vahvan seurakuntadiakonian kehittämisestä; yhdistystoiminta oli vain väliaikainen ratkaisu. Ks. esim. Ahonen 1991, 57–66.)

Kansainvälisten diakoniavaikutteiden innoittamana perustettiin vuonna 1867 Helsingin diakonissalaitos ja vuonna 1869 Viipurin diakonissalaitos. Vähitellen maassa toimi useita diakonialaitoksia ja -yhdistyksiä. (Suomalaisen laitosdiakonian synnystä ks. Mustakallio 2001, 21–31.) Diakonialaitoksissa ja -yhdistyksissä virinnyttä laupeudentyön aatetta haluttiin pitää yllä myös seurakunnissa. Diakonissalaitoksista valmistuneet sisaret työskentelivät paitsi laitosten piirissä ja seurakunnissa myös kuntien palkkaamina. Jo 1880-luvun lopulla esitettiin, että seurakunnat palkkaisivat diakonissoja vierailemaan vankien, sairaiden, lapsien ja vanhusten luona. Vuonna 1905 perustetun Suomen Kirkon Sisälähetysseuran johtaja Otto Aarnisalo hahmotteli näkemystä seurakuntadiakoniasta, joka omalta osaltaan voisi täydentää kunnallista vaivaishoitoa. Niin sanotun laitosdiakonian rinnalle nousi näin pyrkimys toteuttaa seurakuntadiakoniaa. Seurakuntia velvoitettiin perustamaan diakoniakassoja ja kokoamaan niihin varoja.

Merkittävää seurakuntadiakonian kehittymisen kannalta oli, että seurakunnat palkkasivat diakonissoja usein valtionavulla, joka oli tarkoitettu kiertävien sairaanhoitajattarien palkkaamiseen. Samalla tätä diakonissojen sairaanhoitajatoimintaa kritisoitiin, koska ajateltiin sen estävän heitä keskittymästä seurakuntadiakoniaan. (Ks. Mustakallio 2001 ja 2002, 211–214; Pyykkö 2004, 117–118.)

Seurakuntadiakonian rooli nähtiin tuolloin jännitteisesti. Toisaalta haluttiin enemmän ”seurakunnallistaa” sairaanhoitoon keskittynyttä diakoniaa, toisaalta taas oltiin huolestuneita siitä, mitä tehtäviä seurakuntadiakonialle jäisi, kun yhteiskunta laajentaisi vastuutaan. Vuonna 1901 perustettiin Sortavalan diakonissalaitoksen rinnalle diakonilaitos kouluttamaan seurakuntiin miesdiakoneja. Tavoitteena oli kouluttaa uudenlaisia ammattilaisia, joilla ei olisi vastuullaan sairaanhoitoa. Diakonien toiminta-alueiksi määriteltiin mm. vaivaishoito, puutteessa olevien lasten kasvatus ja opetus sekä Raamattujen ja hengellisen kirjallisuuden levittäminen. Lisäksi ajateltiin, että diakonit toimisivat sunnuntaisin kirkoissa suntioina. (Ks. esim. Mustakallio 2002, 209.)

Koska vain pieni osa seurakunnista palkkasi diakoneja, koulutus jouduttiin lakkauttamaan vuonna 1921. Näin esitetystä kritiikistä huolimatta diakoniatyö pysyi seurakunnissa vahvasti sairaanhoitopainotteisena. Kuitenkin keskustelu seurakuntadiakonian suuntaamisesta huoltotoiminnan suuntaan jatkui vilkkaana. Tämän seurauksena Sortavalassa aloitettiin vuonna 1934 uusi koulutuslinja, huoltosisarkoulutus, josta oli karsittu pois sairaanhoitajapätevyys. Tämä koulutuskokeilu päättyi kuitenkin pian, koska seurakunnat edelleen palkkasivat mieluummin valtionavun piirissä olevia sairaanhoitajakoulutuksen saaneita diakonissoja. Valtio ei antanut seurakunnille hoidettavaksi sosiaalihuollon tehtäviä. (Pyykkö 2004, 118–122.)

Sodan jälkeinen sosiaalipolitiikka

Suomi säilyi pitkään maatalousvaltaisena yhteiskuntana. Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen maahan luotiin tarkoituksella runsaasti pientiloja. Ajateltiin, että muuttamalla maaseudun poliittisesti arvaamaton köyhälistö maata omistavaksi pientilallisväestöksi voitaisiin paremmin turvata yhteiskuntarauha. Kun tällä tavoin teollisuustyöväestön suhteellinen osuus koko väestöstä pysyi pienenä, ei syntynyt myöskään tarvetta sosiaaliturvajärjestelmän kehittämiseen. Maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa perhe ja suku yleensä takasivat turvan koskien esimerkiksi työkyvyttömyyttä ja vanhuutta. (Urponen 1994, 165–167.)  

Valtiojohtoinen, tulonsiirtoihin perustuva sosiaalipolitiikka alkoi Suomessa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sodan aikana oli kehittynyt valtiollinen sääntelyjärjestelmä ja laaja-alainen yhteinen huoltovastuu. Sota oli synnyttänyt uusia yhteiskunnallisia ongelmia: sotalesket, -orvot, rintamamiehet, sotainvalidit ja luovutetun Karjalan siirtoväki. Sosiaalimenojen osuus valtion menoista oli ennen sotia noin kolme prosenttia, 1940-luvun loppuun mennessä osuus oli kasvanut 15 prosenttiin.

Uuden sosiaalipolitiikan avauksena voi pitää vuoden 1948 lapsilisäjärjestelmää. Asuntopolitiikassa ryhdyttiin suuntaamaan asuntotuotannon painopistettä kaupunkien ja asutuskeskusten sosiaaliseen asuntorakentamiseen. Kansaneläkeuudistus oli 1950-luvun merkittävin sosiaalipoliittinen uudistus. Suomi siirtyi 1960-luvulla maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollistuneeseen ja kaupungistuneeseen yhteiskuntaan. Muutos merkitsi siirtymistä osittaisesta omavaraistaloudesta rahatalouteen. Ihmiset olivat yhä enemmän riippuvaisia palkkatyöstä ja julkisesta sosiaaliturvasta.

Urponen luonnehtii sosiaalipolitiikan muutoksia siten, että 1940-luvun lopulla painopisteenä oli perhepolitiikka, 1950-luvulla työllistäminen, sosiaalivakuutusjärjestelmät rakennettiin 1950- ja 1960-luvuilla. 1970-lukua voidaan kutsua sosiaalipalveluiden vuosikymmeneksi. (Urponen 1994, 228–252.)

Suomalaisen sosiaalipolitiikan merkittävimmän uudistajan, Pekka Kuusen, vaikutuksesta Suomessa omaksuttiin näkemys sosiaalipolitiikan ja talouden myönteisestä suhteesta. Aiemmin sosiaalipolitiikka oli koettu lähinnä taloudelliseksi rasitteeksi. Taustalla on brittiläisen John Maynard Keynesin näkemys, jonka mukaan valtion harjoittamalla tulonsiirtopolitiikalla pyritään kasvattamaan kokonaiskysyntää. Kun pienituloiset käyttävät saamansa lisätulot kulutukseen, samalla myös talouskasvu voimistuu. Tämä puolestaan synnyttää kansantaloudessa enemmän jaettavaa. Tulonsiirtojen avulla tuotannossa aktiivisesti mukana olevat tukevat niitä, jotka eivät osallistu tuotantotoimintaan, kuten lapsia, vanhuksia, sairaita, työkyvyttömiä ja työttömiä. Sosiaalipolitiikan avulla pyrittiin vauhdittamaan yhteiskunnan rakennemuutosta; tuotantoa tuli tehostaa, joten teollisuuden ja palveluiden työntekijämäärää pyrittiin kasvattamaan.

Hyvinvointivaltion voimakas kehitys ja seurakuntadiakonian muutokset

Seurakuntadiakonian kehittymisen kannalta ratkaisevaa oli, että vuonna 1943 kirkkolakiin lisättiin kohta, jonka mukaan jokaisessa seurakunnassa tuli olla diakoniatyöntekijän virka: ”Jokaisen seurakunnan tulee harjoittaa kristillistä laupeudentointa ja ottaa palvelukseensa siihen tarvittavia henkilöitä” (KL 11 §). Osaltaan tähän vaikutti pelko, että diakonissakoulutuksen saaneet hakeutuisivat terveyssisariksi kuntiin. (Mustakallio 2002, 217; Pyykkö 2004, 122.)

Kirkkolaissa määriteltiin diakoniatyön sisältöä. Kristillisen laupeudentoimen tarkoituksena oli ”hengellisen, ruumiillisen ja aineellisen avun antaminen seurakunnan hädänalaisille”. Lisäksi linjattiin, että diakonian ”tulee erityisesti kohdistua niihin, joiden hätä on suurin tai joihin muu avustustoiminta ei ulotu” (KL 88 §). Tässä kohden linjataan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon taholta ensimmäisen kerran sitä, millä tavoin kirkon tulee etsiä oma diakoninen toiminta-alueensa yhteiskunnallisessa muutoksessa. Ajateltiin, että seurakuntadiakonian tehtävänä on täydentää kunnan tarjoamia palveluita. (Diakoniatyön virallistamisesta ks. esim. Malkavaara 2007, 103–105.)

Diakonissakoulutusta haluttiin kirkossa uudistaa siten, että siinä painottuisivat seurakunnalliset tavoitteet. Lääkintöhallitus myönsi uuden koulutusohjelman mukaisen koulutuksen saaneille diakonissoille oikeuden toimia myös sairaanhoitajina. Vuonna 1953 Suomen kirkon seurakuntaopisto aloitti sosiaalihuollollista osaamista painottavan diakoniakoulutuksen. Koulutus kytkettiin yhteiskunnan sosiaalityöhön; ajateltiin, että diakoniatyössä tulisi laittaa painoa enemmän hädän syiden ja yhteiskunnan rakenteellisten ongelmien selvittämiseen. (Malkavaara 2002a, 237–238; Pyykkö 2004, 124.)

Kirkon ohjauspyrkimyksistä huolimatta diakonissat toimivat pitkään varsin tiiviisti sairaanhoitotyössä. Vallitsi työnjako kuntien terveyssisarten kanssa: terveyssisaret keskittyivät lapsiin, kun diakonissojen työ suuntautui aikuisten ja vanhusten kotisairaanhoitoon. Kun kunnalliset terveydenhuoltopalvelut laajentuivat, alkoi kuitenkin tapahtua eriytymistä siten, että diakonissojen kotikäyntien sisältönä alkoi yhä useammin olla sairaanhoidon sijaan henkinen ja hengellinen huolto eli sielunhoito. (Pyykkö 2004, 125–126.)

Kirkon piirissä oli 1960-luvun lopulla eriäviä mielipiteitä siitä, mikä olisi seurakuntadiakonian paikka laajentuvassa hyvinvointivaltiossa. Toisaalta haluttiin painottua henkisen ja hengellisen hädän alueille, toisaalta taas vaadittiin suuntautumista yhteiskunnallisempaan diakoniatyöhön. Vuonna 1972 aloitettiin uudenlaisten diakoniatyöntekijöiden, seurakuntakuraattoreiden koulutus, joka painottui keski-ikäisille suunnattuun mielenterveys- ja sielunhoitotyöhön. (Pyykkö 2004, 126–127.)

Vuonna 1972 säädetty kansanterveyslaki vaikutti merkittävästi seurakuntadiakoniaan. Valtionavun turvin kuntiin rakennettiin paitsi koulut ja kirjastot myös terveyskeskukset. Terveyskeskusjärjestelmän myötä toteutettiin maksuttomat terveyspalvelut. Lakia säädettäessä sen ulkopuolelle jätettiin kuitenkin seurakuntien sairaanhoitajadiakonissat. Kun aikaisemmin seurakuntadiakonian vastuu kotisairaanhoidosta oli osa virallista työnjakoa kuntien kanssa, uudessa laissa ei enää tätä huomioitu. Diakonissat menettivät näin perinteisen toiminta-alueensa, kotisairaanhoidon. Luontevat yhteydet kunnan ja seurakunnan välillä katkesivat. Diakoniatyöntekijöistä tuli selkeämmin kirkon ja seurakuntien työntekijöitä. Muutoksen seurauksena virkistystoiminta ja hengellisen ulottuvuuden korostus diakoniassa kasvoivat. (Sihvo 1970, 62–64; Malkavaara 2002b, 248–249; Pyykkö 2004, 127–128; Malkavaara 2007, 110–111.)

Seurakuntien diakoniatyö painottui 1980-luvun lopussa vanhustyöhön ja sielunhoitoon. Työtä oli suunnattu edellisten lisäksi myös vammaisryhmiin, perheisiin ja työttömiin. Työntekijät itse näkivät työnsä keskeisenä sisältönä henkisen ja hengellisen tukemisen. Taloudellista avustamista ei nähty diakoniatyön toiminta-alueena; Suomeen oli luotu vuosikymmenen alussa toimeentulotukijärjestelmä ja muutoinkin elettiin sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän vakiintumisen aikaa. Kun 1980-luvun loppupuolella yhteiskunnassa lisättiin niin kutsuttua avohoitoa, mielenterveysongelmista kärsivät hakeutuivat diakoniatyöntekijöiden luo. Sielunhoidollisten keskustelujen määrä kasvoi. (Ks. esim. Malkavaara 2000b, 42–43.)

Samaan aikaan 1980-luvulla tapahtui diakonian sisäistä radikalisoitumista; kaikki diakoniatyöntekijät eivät olleet tyytyväisiä vanhus- ja virkistystoimintapainotteiseen diakoniaan. Kirkossa vaikutteita haettiin ja tuotiin tuolloin ulkomailta, esimerkiksi vapautuksen teologiasta ja ekumeenisesta köyhyysteologiasta. Taustalla oli yhteiskunnallinen tilanne, jossa tulo- ja varallisuuseroista ja samalla köyhyydestä tuli aikaisempaa näkyvämpää. Kirkon piirissä uskallettiin nostaa Yhteisvastuukeräyksen kotimaisiksi keräyskohteiksi niin kutsuttuja kunniattomia ryhmiä, kuten päihdeongelmaiset, asunnottomat ja vangit. Kirkossa haluttiin vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja koviin asenteisiin. (Malkavaara 2000a, 172–174; 2007, 112–114.)

Vaikka muutoksen merkkejä oli havaittavissa jo 1980-luvulla, todelliseksi seurakuntadiakonian muutoksen vauhdittajaksi muodostui 1990-luvun lama.

Lamaantuva Suomi ja diakonian murros

Voimakas taloudellinen kasvu taittui 1990-luvun alussa Suomessa talouskriisiin, jonka seurauksena työttömyys nousi yli 20 prosentin. Julkista taloutta leikattiin voimakkaasti. Leikkaukset sosiaaliturvassa näkyivät seurakuntien diakoniatyössä. 1990-luvun laman murroksessa työikäisten osuus avun tarvitsijoista kasvoi. Kotikäyntityön sijaan työtä tehtiin yhä enemmän vastaanotoilla. Henkisen ja hengellisen tuen rinnalle nousi voimakkaasti taloudellinen ja aineellinen avustaminen. Kun yhteiskunnan tarjoama perusturva osoittautui riittämättömäksi, syntyi jälleen tiiviimpää tarvetta kunnan ja seurakunnan keskinäiseen yhteistyöhön. Kuntien suhde myös muihin palveluntuottajiin muuttui; järjestöjen ja niiden piirissä toimivien vapaaehtoisten merkitys tunnustettiin.

Diakonian rooliin kuuluu Kirkkojärjestyksen määritelmän (3 luku 24 §) mukaisesti eräänlainen yhteiskunnallinen tienraivaajan ja sosiaalisen innovaattorin tehtävä: “Diakonia on kristilliseen rakkauteen perustuvaa avun antamista erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei auteta muulla tavoin.” Laman aikana kirkon ansiosta esimerkiksi perustettiin Takuu-Säätiö, jonka toimintaideana on neuvotella velkojien kanssa ihmisen velkojen kohtuullistamisesta ja koota monet yksittäiset lainat yhdeksi helpommin hoidettavaksi lainaksi, jonka Takuu-Säätiö sitten takaa. Toinen esimerkki diakonian tienraivaaja- ja innovaatioroolista on velkaneuvontatoiminta. Laman vaikutuksesta lukuisat kotitaloudet olivat ajautuneet velkakriisiin. Velkaongelmaiset alkoivat ottaa hädissään yhteyttä myös seurakuntiin, joissa diakoniatyöntekijät ryhtyivät velkaneuvojiksi. Kolmas esimerkki liittyy diakonian nk. profeetalliseen eli yhteiskuntakriittiseen tehtävään. Joukkotyöttömyyden kasvun ja pidentymisen myötä seurakunnat ryhtyivät järjestämään ruokailuja työttömille ja jakamaan ruokaa tarvitseville (ruokapankit). Kirkon ruokapankkiprojektin toimesta koottiin yhteiskunnallisten vaikuttajien ryhmä, niin kutsuttu Kirkon nälkäryhmä, joka vaikutti kannanotollaan mm. uuteen hallitusohjelmaan. (Malkavaara 2000a, 198–207; Köyhyysongelman ratkaisua etsimässä 1998.) Piispat esittivät puolestaan keskustelua herättäneen sosiaalieettisen puheenvuoron Kohti yhteistä hyvää (1999).

Laman myötä diakonian painopiste siirtyi vanhuksista työikäisiin, lapsiperheisiin ja syrjäytymisuhanalaisiin lapsiin. Samalla työ painottui aikaisempaa enemmän taloudellisissa vaikeuksissa olevien tukemiseen. Seurakuntien diakoniatyöhön tuli uusia työmuotoja, kuten tukiasuntotoiminta, talous- ja velkaneuvonta, rikosuhripäivystys, henkinen huolto onnettomuustilanteissa, ruokapankit, työttömien ruokailut ja muu työttömien omaehtoinen toiminta. Avohoidon lisääntyessä mielenterveys- ja päihdeongelmaisten sekä vammaisten ryhmien, leirien ja retkien merkitys kasvoi. (Anne Birgitta Pessi (ent. Yeung) on tyypitellyt julkisen sektorin ja kirkon sosiaalisen vastuun historiallisia kehityssuuntia, ks. Yeung 2003, 206; Kallunki 2009, 7.)

Muutokset taloudellisessa avustamisessa heijastavat osaltaan yhteiskunnallisia muutoksia. Elinkustannusten, kuten elintarvikkeiden ja vuokrien nousu näkyi diakoniatyössä mm. lisääntyneinä avustushakemuksina. Monella taloudellinen suojapuskuri on niin heikko tai sitä ei käytännössä ole, että yhteiskunnalliset muutokset, kuten esimerkiksi sosiaaliturvaa koskevat leikkaukset, järkyttävät ihmisten toimeentulon perustaa. Sosiaaliturvajärjestelmä on lisäksi apua tarvitseville liian monimutkainen ja osin tukimahdollisuuksia ihmisiltä kätkevä.

Kuntien taloudellisen tilanteen heikentyessä odotuksia on suunnattu mm. järjestöille ja seurakunnille. Edellä on kuvattu hieman, miten seurakunnat ovat tukeneet taloudellisissa vaikeuksissa olevia. Sen lisäksi voi mainita muutamia muita yhteistyöalueita: maahanmuuttajatyö, vanhusten huolto, perheet, lasten ja nuorten syrjäytyminen, asumisongelmat, päihdeongelmat, vammaiset, mielenterveystyö, omaishoitajat. Seurakuntia, kuntia ja hyvinvointialueita yhdistää yhteinen tavoite, terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen.

Kirkko ja palvelutuotannon murrokset

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on veronkanto-oikeus ja viranomaistehtäviä, joiden perusteella sitä voi kutsua julkisyhteisöksi. Seurakuntien diakoniatyö, jossa on mukana myös vapaaehtoisia, muistuttaa kuitenkin kolmannen sektorin toimintaa. Kirkon diakoniatyö, jota on aika ajoin kutsuttu myös kirkon sosiaalityöksi, on laajuudestaan huolimatta epävirallista sosiaalityötä.

Diakoniatyö on tutkitusti paikannut yhteiskunnan turvaverkon aukkoja. (Juntunen 2011; Juntunen & Grönlund & Hiilamo 2006; Kinnunen 2009.) Kun yhteiskunnassa julkisten palvelujen kilpailuttaminen, ulkoistaminen ja yksityistäminen ovat lisääntyneet, onkin kysytty, voisiko kirkon rooli hyvinvointipalveluiden tuottajana olla nykyistä vahvempaa ja laajempaa. Yhteistyö kuntien ja seurakuntien välillä on 1990-luvun laman myötä monin paikoin syventynyt kumppanuudeksi. Seurakunnat ovat arvopohjaltaan, maantieteellisessä kattavuudessaan ja myös työntekijäresurssiensa osalta merkittävä yhteistyökumppani.

Julkisen sektorin ja seurakuntien välisen yhteistyön mahdollisuuksia kartoitettiin rakenteellisiin muutoksiin liittyen kahdesti 1970- ja 1980-luvuilla. Sosiaali- ja terveysministeriön asettaman Diakoniatyöryhmän (1978) tehtävänä oli selvittää kirkon diakoniatyön asemaa sosiaali- ja terveyspalvelujen jakajana, tehdä ehdotus kirkon diakoniatyön tarjoamien ja julkisen sektorin tarjoamien sosiaali- ja terveyspalvelujen välisestä työnjaosta ja yhteensovittamisesta sekä tehdä ehdotus toiminnan koordinoimisesta. (Työryhmämuistio 1978:2. Sosiaali- ja terveysministeriö.) Sosiaali- ja terveysministeriö asetti vuonna 1983 Diakoniatyöryhmän 2:n, jonka tehtävänä oli arvioida, miten aiemmin suoritettu selvitystyö kirkon diakonian ja julkisen sektorin tarjoamien sosiaali- ja terveyspalvelujen välisestä työnjaosta ja yhteensovittamisesta on toteutunut. (Ks. Diakoniatyöryhmä 2 1985, 12–14 ja 19–30.)

Diakoniatyöryhmä 2 totesi muun muassa, että diakoniatyön on joskus arveltu toimivan seurakunnan julistustoiminnan välineenä. Työryhmä arveli, että epäily on saattanut johtua siitä, että pyrkiessään auttamaan ihmistä kokonaisvaltaisesti diakonia ei ole väistänyt kohtaamasta myöskään ihmisten uskonnollisia kysymyksiä. Erityisesti diakonisessa vanhustyössä uskonnollisten kysymysten kohtaamista on pidetty tärkeänä ihmisen auttamisen ulottuvuutena. Diakoniatyöryhmä 2 totesi merkittäväksi haasteeksi sen, että vaikka diakoniatyöhön velvoitetaan kirkkolaissa, jokainen seurakunta voi itsenäisesti päättää nk. diakoniapalveluista. Vapaus paikallisissa ratkaisuissa toisaalta vaikeuttaa yhteistyön suunnittelua, toisaalta tarjoaa mahdollisuuksia joustavuuteen ja uudenlaisiin yhteistyömahdollisuuksiin kunnan kanssa. (Diakoniatyöryhmä 2 1985, 82.)

Diakoniatyöryhmä 2 totesi kuntayhteistyössä yhdeksi kasvavaksi mahdollisuudeksi hyödyntää laajemmin diakoniatyön kautta saatuja kokemuksia vapaaehtoisten rekrytoinnista ja vapaaehtoistyön käyttömahdollisuuksista. Työryhmä toteaa myös, että vaikka sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita on pyritty saattamaan entistä paremmin kuntalaisten ulottuville tiedotuksen, neuvonnan ja ohjauksen avulla, on edelleen henkilöitä, jotka eivät tiedä palveluista eivätkä heille kuuluvista etuuksista. Tässä seurakuntien diakoniatyöllä on mahdollisuus rohkaista ja ohjata palveluja tarvitsevia. Vastaavasti kunnan työntekijät voivat ohjata seurakuntiin ihmisiä, jotka haluavat käsitellä uskonnollisia kysymyksiä.

Yleisesti Diakoniatyöryhmä 2 linjasi, että diakoniatyön palvelukset ovat pääsääntöisesti ilmaisia, mutta mikäli kuntalaisten ja seurakuntalaisten kannalta on kuitenkin ”edullista”, että joitain palveluja tuotetaan diakonian toimesta, kunta korvaa tästä yhteistyöstä koituvat kustannukset erikseen tehtävän sopimuksen mukaisesti. (Diakoniatyöryhmä 2 1985, 83.)

Diakonian palvelutuotantolinjaus

Kirkon diakonian ja yhteiskuntatyön toimikunta käsitteli puolestaan vuonna 2005 kannanotossaan kirkon roolia hyvinvointipalveluiden tuottamisessa. Siinä todetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä aiemmin tehtyjen linjausten mukaisesti, että kirkko on vahvasti pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin takana. Kirkon 1990-luvun laman jälkeen esittämissä kannanotoissa on johdonmukaisesti korostettu valtion ja kuntien vastuuta edistää kansalaisten hyvinvointia, terveyttä ja turvallisuutta eli niin kutsuttua pohjoismaista mallia. Kun sanalla palvelu viitataan markkinoilla tuotettavaan ja korvausta vastaan tapahtuvaan kaupalliseen toimintaan, sitä pidetään vieraana diakonialle, joka ”ei ole palvelutuotantoa vaan osa kirkon elämänmuotoa”. Kun palvelulla tarkoitetaan lähimmäisen rakastamista, ollaan kirkon ydintehtävän alueella. Kuten kannanotossa todetaan, kirkolla on vuosisataiset perinteet sellaisten palvelujen tuottamisessa, jotka edistävät ihmisten hyvinvointia.

Pohjoismaisessa mallissa julkisella vallalla on keskeinen rooli. Julkisen vallan rinnalla kirkot ja sosiaali- ja terveysalan järjestöt tuottavat hyvinvointipalveluita. Nämä toimijat ovat tuottaneet lakisääteisiä palveluita kuntien kanssa tehdyin ostopalvelusopimuksin. Esimerkiksi kuntien ja seurakuntien välillä on ollut ostopalvelusopimuksia vanhuspalveluissa, perheneuvonnassa, lasten iltapäivähoidossa ja päihdepalveluissa. Seurakuntien lisäksi diakonialaitokset, -säätiöt ja -järjestöt toimivat hyvinvointipalveluiden tuottajina. (Diakoniajärjestöistä ks. esim. Malkavaara 2002a.)

Vuonna 2005 toteutetussa Kuntaliiton ja kirkkohallituksen selvityksessä kartoitettiin, miten kunnissa ja seurakunnissa suhtaudutaan seurakuntien toimimiseen ostopalvelujen tuottajina. Lisäksi kartoitettiin, missä määrin ja minkälaisia ostopalvelusuhteita kunnilla ja seurakunnilla on. (Kallunki 2007, 181.) Kuntavastaajat suhtautuivat myönteisesti ajatukseen siirtää seurakunnille palvelujen tuottamista ostopalvelusopimuksin. Seurakuntavastaajat suhtautuivat kuitenkin ajatukseen huomattavasti kielteisemmin; diakonian työalalla toimivat vastaajat suhtautuivat ostopalvelumahdollisuuteen kielteisimmin. (Kallunki 2007, 182–183.) Selvitystyön tehnyt tutkija Valdemar Kallunki arvioi, että merkittävin selittävä tekijä tässä saattaa olla diakonian yhteiskuntakriittinen asennoituminen. Diakoniassa on korostettu 1990-luvun lamakokemusten jälkeen hyvinvointivaltion vastuuta; on pidetty kiinni näkemyksestä, että diakoniatyön tehtävä on olla yhteiskunnan palveluja täydentävä, ei korvaava. (Ks. esim. Grönlund & Hiilamo 2006, 41–42.) Laman aikana koettiin, että hyvinvointivaltio ei vastannut sille kuuluvista tehtävistä. Esimerkiksi kysymys ruokapankkien roolista nousi tuolloin polttavaksi; korvattiinko siinä yhteiskunnan palveluja ja tehtiin näin tilaa palvelujen leikkaukselle. Ruokapankkitoiminnan valintaa Yhteisvastuukeräyskohteeksi jouduttiin perustelemaan yhteiskunnallisella hätähuudolla ja protestilla. (Malkavaara 2000a, 204–206; 2002b, 302.) Kuntien myönteinen suhtautuminen ostopalvelukumppanuuteen seurakuntien kanssa näyttäisi selittyvän 1990-luvun laman synnyttämistä hyvistä yhteistyökokemuksista ja kirkon tuolloin osoittamasta yhteiskuntavastuusta. (Kallunki 2007, 186–187.)

Kallungin selvityksessä kävi ilmi, että diakoniatyön ja kuntien välistä yhteistyö harjoitettiin aktiivisimmin vanhustyössä, kriisituen järjestämisessä, vammaistyössä ja päihdetyössä. Yhteistyö vanhus- ja vammaistyössä on vahvinta maaseudulla, kun taas kaupungeissa aktiivisinta on päihdehuollon yhteistyö. (Kallunki 2007, 190.)

Kirkon diakonian ja yhteiskuntatyön toimikunnan kannanotossa (2005) todettiin, että kuntien ja valtion rahapula suuntaa odotuksia yritysten ja kansalaisjärjestöjen sekä kirkon suuntaan. Palvelujen tuotteistaminen saattaa parhaimmillaan parantaa tuottavuutta, mutta on suuri riski, että palvelujen laatu ja saavutettavuus heikkenevät. Toimikunta totesikin, että kunnilla on velvollisuus seurata ulkoistettujen julkisten palvelujen laadun kehitystä. Tämä synnyttää myös kirkon diakonialle tärkeän tehtävän toimia haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten palvelujen laadun ja saavutettavuuden valvojana.

Toimikunta totesi Diakoniatyöryhmä 2:n tavoin, että omat reunaehtonsa asettaa se, että jokainen seurakunta voi päättää itsenäisesti diakoniatyönsä sisällöstä. Seurakuntalaisilla ei ole myöskään lakisääteisiä oikeuksia vaatia seurakunnalta tiettyjä palveluja. Tämä malli mahdollistaa toisaalta suuren paikallisen vaihtelun, toisaalta sen turvin seurakunta voi reagoida oman asuinalueensa haasteisiin ja kohdistaa apua kirkkolain mukaisesti erityisesti niihin, joiden hätä on suurin tai joita ei muulla tavoin auteta. Kannanotossa korostetaan, että diakoniatyön tehtävä on puolustaa asiakasta selvittämällä, mihin palveluihin ja tulonsiirtoihin hän on oikeutettu ja tarvittaessa auttaa niiden saavuttamisessa.

Palvelutuotannon haasteita

Käydyissä keskusteluissa todettiin, että diakonian tulee säilyttää vapautensa etsiä yhteiskunnassa marginaaliin joutuneita hädänalaisia ja osoittaa yhteiskunnallisia kipupisteitä. Diakonian tulee olla ensinnäkin vapaa kehittämään uudenlaisia tapoja olla ja kulkea ihmisten tukena, mutta myös siirtää ne aikanaan julkisen vallan vastuulle, kuten esimerkiksi velkaneuvonta. Mikäli seurakunnat lähtisivät määrätietoisemmin mukaan esimerkiksi tilaaja-tuottaja-mallin mukaiseen toimintaan, tulisi silloin varmistaa, etteivät sopimukset sido seurakuntia sellaiseen toimintamuotoon, joka estää seurakuntaa reagoimasta muuttuneisiin olosuhteisiin. Diakoniatyön joustavuus ja reagointiherkkyys tulee säilyttää.

Seurakuntadiakoniassa yksi keskeinen käsite on diakoniaseurakunta; tärkeä osa seurakunnan diakoniatoimintaa on seurakuntalaisten kutsuminen, innostaminen ja varustaminen diakonian toteuttamiseen. Sitoutuminen sopimuksellisten palvelujn tuottamisen voisi pahimmillaan kuluttaa seurakunnan voimavaroja ja näin haitata esimerkiksi vapaaehtoistoiminnan kehittämistä. Diakonian vapaus edellyttää myös nk. profeetallista vapautta tuoda kriittisesti esiin niitä yhteiskunnallisia epäkohtia ja vääryyksiä, joita diakoniatyössä kohdataan. Jos seurakunta sitoutuu sopimukselliseen palvelujen tuottamiseen ja tulee siten osaksi palvelujärjestelmää, voiko se aidosti puhua ihmisten oikeuksien puolesta. Voiko se tällöin pyyteettömästi ja vapaasti toimia ihmisten puolustajana suhteessa julkiseen valtaan. Näkemykset näistä riskeistä ja niiden painoarvosta ovat vaihdelleet. Esimerkiksi Valdemar Kallunki on esittänyt, että osallistuminen palvelutuotantoon ei rajoittaisi diakonian yhteiskuntakriittisyyttä. (Kallunki 2007.) Heikki Hiilamo on puolestaan ehdottanut kirkolle kaksoisstrategiaa. Kirkko voi edelleen puolustaa pohjoismaista mallia, mutta mikäli julkisia palveluja puretaan, kirkko voi ottaa kantaakseen sellaista vastuuta, ”jonka se voi luontevasti ottaa” ja johon sillä on osaamista ja resursseja. (Hiilamo 2005.)

Ammatillisten hyvinvointipalvelujen tuottaminen sopii jo osaamisenkin perusteella luontevimmin diakonialaitoksille, -säätiöille ja -järjestöille sekä näiden yhteydessä toimiville yrityksille. Seurakuntien ja näiden muiden diakoniatoimijoiden on kuitenkin mahdollista ja perusteltua edistää nykyistä vahvempaa kumppanuutta. Vaativammat ammatilliset hyvinvointipalvelut on viisaampaa tuottaa em. diakoniatoimijoiden toimesta. Seurakuntien toiminnan painopistettä voisi kohdistaa etsivään ja osallisuutta edistävään työhön sekä kansalais- ja vapaaehtoistoiminnan mahdollistamiseen.

Kirkko ja julkiset palvelut -prosessi

Edellä mainittua diakoniaa koskevaa palvelutuotantolinjausta lähdettiin laajentamaan koskemaan koko kirkkoa. Diakonian ja sielunhoidon yksikön (nykyään Diakonia ja yhteiskunta) johtajan Kalle Kuusimäen aloitteesta Kirkkohallitus käynnisti ensin selvitystyön (ks. Valdemar Kallungin tutkimus Yhteistyön kolmas polku – Palvelurooli kirkon yhteiskunnallisen aseman uudistajana 2014), minkä jälkeen käynnistyi Kirkko ja julkiset palvelut -linjausprosessi. Prosessin lopputuloksena julkaistiin mietintö Kirkko ja julkiset palvelut (2018). Mietinnössä linjattiin, ettei Suomen ev.lut. kirkon ja seurakuntien tule tavoitella ”merkittävää vastuuta julkisten palvelujen kilpailutetussa tuottamisessa”. Mietinnössä katsotaan, että palveluiden tuottaminen on Suomen ev.lut. kirkon piirissä kirkollisten säätiöiden, järjestöjen, yhdistysten ja mahdollisten yhtiöiden tehtävä. Seurakuntien roolina on luontevampaa toimia esimerkiksi taustayhteisöinä sekä yhteistyökumppanina. Mietintö korosti seurakuntien ja kuntien kumppanuuden vahvistamista.

Kuntien ja seurakuntien yhteistyöllä on pitkät perinteet. Sote-uudistuksen myötä perinteinen yhteistyömalli on muutosvaiheessa (2023) hyvinvointialueiden otettua sosiaalihuollon, terveydenhuollon ja pelastustoimen tehtävien järjestämisvastuun itselleen. Seurakuntien on asemoitava yhteistyönsä uudella tavalla ja tunnistettava uudet yhteistyörakenteet ja niiden tuomat mahdollisuudet.

Kuntaliiton, Kirkkohallituksen ja Kirkkopalvelujen yhteistyöllä on tuotettu kumppanuuteen suuntaavia ohjeistuksia, jota on päivitetty muutamien vuosien välein. Tuorein julkaisu (2023) tarkastelee kuntien, seurakuntien ja nyttemmin hyvinvointialeuiden yhteistä tehtävää hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä: Kunnat ja hyvinvointialueet – merkityksellistä yhteistyötä seurakuntien kanssa.

Aikaisemmat julkaisut: Kunnat ja seurakunnat yhdessä (1998), Kunta ja seurakunta – yhteistyössä yhteisön hyväksi (2002), Kunta ja seurakunta – vuorovaikutusta ja yhteistyötä (2011), Kunta ja seurakunta paikallisen hyvinvoinnin edistäjinä (2018).

Diakonia ja koronakriisi

Tuorein kirkkoa ja diakoniatyötä haastanut kriisi oli koronapandemia.

Tässä osiossa on kuvattu, millä tavoin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntadiakonia on etsinyt ja hahmottanut identiteettiään suhteessa yhteiskunnallisiin muutoksiin. Seurakuntadiakoniasta ja sen roolista suomalaisessa yhteiskunnassa voi todeta ensinnäkin, että diakoniatyöllä on yhteiskunnallista palvelutarjontaa täydentävä, uudistava ja uutta luova merkitys. Diakoniatyön kautta kirkolle kertyy tietoa palvelujärjestelmän epäkohdista ja tarvetta osaltaan vaikuttaa niiden korjaamiseksi. Toisinaan kirkossa puututaan näihin epäkohtiin myös ennakoivasti kuten esimerkiksi lainsäädäntöprosesseissa. Diakoniatyöhön kuuluu etsivä luonne: siinä pyritään näkemään ja löytämään niitä ihmisiä, jotka ovat erityisen haavoittuvassa tilanteessa. Seurakunnat kantavat yhteiskunnallista vastuutaan kehittämällä yhdessä muiden toimijoiden kanssa uusia toimintakeinoja. Samalla seurakunnilla on etenkin diakoniatyön kautta kertynyttä osaamista ja valmiutta erilaisissa yhteiskunnallisissa muutoksissa ja haasteissa, kuten esimerkiksi koronapandemian aikana. Hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen yhdistää seurakuntia, kuntia ja hyvinvointialueita.

Kirjallisuutta

Diakonian kehittymisestä Mustakallio 2002; Malkavaara 2002a, 2002b, 2015 ja 2022; Arffman 2009.

Ahonen, Risto A.

1991: Diakonaatin uudistus. Diakonian viran kehittäminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ja muissa luterilaisissa kirkoissa. Kirkon tutkimuskeskus. Sarja A Nro 56. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

Arffman, Kaarlo

2009: Hyvinvointivaltion synty ja kerjäämisen katoaminen Pohjoismaista. Teoksessa Virpi Mäkinen & Anne Birgitta Pessi (toim.): Kerjääminen eilen ja tänään. Historiallisia, oikeudellisia ja sosiaalipoliittisia näkökulmia kerjäämiseen. Tampere: Vastapaino. 173–206.

Diakoniatyöryhmä

1978: Sosiaali- ja terveydenhuollon ja kirkon diakoniatyön yhteistyön edistäminen. Diakoniatyöryhmän muistio. Työryhmämuistio 1978:2. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Diakoniatyöryhmä 2

1985: Sosiaali- ja terveydenhuollon ja kirkon diakoniatyön yhteistyön edistäminen. Diakoniatyöryhmä 2:n muistio. Työryhmämuistio 1985:10. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Grönlund, Henrietta & Hiilamo, Heikki

2006: Diakoniatyö hyvinvointivaltion mittarina. Teoksessa Elina Juntunen, Henrietta Grönlund & Heikki Hiilamo: Viimeisellä luukulla. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon julkaisuja 2006:7. Helsinki: Kirkkohallitus. 29–50.

Hiilamo, Heikki

2005: Diakonia- ja yhteiskuntatyön kaksoisstrategia. Teoksessa Käytännöllinen teologia – teoriaa vai käytäntöä? Toim. Jaana Kivekäs. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran Julkaisuja 245. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura. 62–71.

Juntunen, Elina

2011: Vain hätäapua? Taloudellinen avustaminen diakoniatyön professionaalisen itseymmärryksen ilmentäjänä. Suomen ev.lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2011:3. Helsinki. Diss. Helsinki: Kirkkohallitus.

Juntunen, Elina & Grönlund, Henrietta & Hiilamo, Heikki

2006: Viimeisellä luukulla: tutkimus viimesijaisen sosiaaliturvan aukoista ja diakoniatyön kohdentumisesta. Helsinki: Kirkkohallitus.

Kallunki, Valdemar

2009: Yhteistyötä herätyskristillisen ja kansankirkollisen jännitteessä – uskonnollinen ja yhteiskunnallinen toimintakenttä kuntayhteistyössä. Julkaisussa Diakonian tutkimus 1. 5–35.

2014: Yhteistyön kolmas polku – Palvelurooli kirkon yhteiskunnallisen aseman uudistajana. Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 40.

Kinnunen, Kaisa

2009: Sairas köyhyys. Tutkimus sairauteen liittyvästä huono-osaisuudesta diakoniatyössä. Suomen ev.lut. kirkon julkaisuja 2009:7. Helsinki: Kirkkohallitus.

Kohti yhteistä hyvää

1999: Kohti yhteistä hyvää. Piispojen puheenvuoro hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta. Teoksessa Matti Heikkilä, Jouko Karjalainen & Mikko Malkavaara (toim.): Kirkonkirjat köyhyydestä. Kirkkopalvelujen julkaisuja 5 (2000). Pieksämäki: Kirkkopalvelut. 313–342.

Kunnat ja hyvinvointialueet – merkityksellistä yhteistyötä seurakuntien kanssa

2023: Toim. Markus Ylimaa & Sami Lahtiluoma. Helsinki: Kuntaliitto.

Köyhyysongelman ratkaisua etsimässä

1998: Köyhyysongelman ratkaisua etsimässä. Nälkäryhmän kannanotto ja selvitys suomalaisesta köyhyydestä. Teoksessa Matti Heikkilä, Jouko Karjalainen & Mikko Malkavaara (toim.): Kirkonkirjat köyhyydestä. Pieksämäki: Kirkkopalvelut. 343–388.

Malkavaara, Mikko

2000a: Yhteisvastuukeräyksen viisi vuosikymmentä. Teoksessa Mikko Malkavaara (toim.): Ei etsi omaansa. Tutkimuksia altruismista ja yhteisvastuusta. Pieksämäki: Kirkkopalvelut. 127–227.

2000b: Diakonian, teologian ja diakonian teologian murrokset. Teoksessa Matti Heikkilä, Jouko Karjalainen & Mikko Malkavaara (toim.): Kirkonkirjat köyhyydestä. Pieksämäki: Kirkkopalvelut. 17–57.

2002a: Sodasta laman kynnykselle. Köyhyys ja diakonia hyvinvointivaltiota rakennettaessa. Teoksessa Virpi Mäkinen (toim.): Lasaruksesta leipäjonoihin. Köyhyys kirkon kysymyksenä. Jyväskylä: Atena. 221–260.

2002b: Nälkä ja köyhyys kirkon asiaksi. Näkökulmia laman ja markkinakilpailun aikaan. Teoksessa Virpi Mäkinen (toim.): Lasaruksesta leipäjonoihin. Köyhyys kirkon kysymyksenä. Jyväskylä: Atena. 283–312.

2007: Historiallinen näkökulma kansainvälisen diakonian teologiaan. Teoksessa Kari Latvus & Antti Elenius (toim.): Auttamisen teologia. Kirjapaja: Helsinki 195–208.

2009: Den finländska diakonins historia och nuläge. Teoksessa Pia Kummel-Myrskog & Birgitta Sarelin & Sixten Ekstrand (red.): Där nöden är störst. En introduktion i diakoni ur finländsk synvinkel. Publikationer utgivna av Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland 2009:1. Helsingfors: Kyrkostyrelsen. 30–80.

2015: Diakonia ja diakonivirka. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 26. Kirkko ja toiminta. Kirkkohallitus. Helsinki 2015.

2022: Diakonia on kutsumustyötä. Diakonia Suomessa 1850–1944. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu.

Mustakallio, Hannu

2001: Palvelun poluilla Pohjois-Suomessa. Oulun diakonissakoti 1896–1916. Oulu: Oulun Diakonissalaitoksen Säätiö

Sihvo, Jouko

1970: Yhteiskunnan muuttumisen vaikutus seurakuntasisaren työhön. Teoksessa Pentti I. Hissa. (Toim.): Diakonia ja muuttuva yhteiskunta. Helsinki: Kirkon diakoniatoimikunta. 46–55.

Urponen, Kyösti

1994: Huoltoyhteiskunnasta hyvinvointivaltioon. Teoksessa Jouko Jaakkola, Panu Pulma, Mirja Satka & Kyösti Urponen. Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisten sosiaalisen turvan historia. Helsinki: Sosiaaliturvan keskusliitto. 163–260.

Yeung, Anne Birgitta

2003: The Re-Emergence of the Church in the Finnish Public Life? Christian Social Work as an Indicator of the Public Status of the Church – Journal of Contemporary Religion 18:2. 197–211.

Palaa takaisin

Tietoa diakoniasta

Diakonia

Lutherin diakonianteologinen perusajatus

Luther ei käytä juurikaan diakonia-sanaa, mutta sen sijaan käsittelee paljon kristityn vastuuta lähimmäisestään. Lutherin mukaan Jumalan rakkaus kohdistuu sellaiseen, joka ei ole itsessään yhtään mitään. Ihmisessä vaikuttava Jumalan rakkaus, Kristus itse, suuntautuu pyyteettömästi kohti köyhiä, sairaita, raihnaisia, osaamattomia ja epäpäteviä. Luterilaisuuden erityinen vahvuus on ollut sen uudenlaisessa näkemyksessä koskien köyhyyttä, köyhiä ja rakkautta. Siinä ihmiset asettuvat tasaveroiseen asemaan keskenään. Jumalan edessä olemme kaikki kerjäläisiä. Yhteiselämää määrittää jumalallinen rakkauden malli, jossa Kristuksen esimerkin mukaista elämää pyritään noudattamaan myös ja erityisesti suhteessa köyhiin.

Lutherin näkemys uskon ja rakkauden suhteesta näkyy kiteytetysti seuraavassa tekstikatkelmassa (Luther, Kristityn vapaudesta, s. 47 WA 7, 37–38. Suom. Tuomo Mannermaa; Kopperi 2007, 156):

  • Kristitty ei elä itsessään, vaan Kristuksessa ja lähimmäisessään; Kristuksessa uskon välityksellä, lähimmäisessä rakkauden välityksellä. Uskon kautta hän kohoaa itsensä yläpuolelle, Jumalaan ja Jumalasta hän taas rakkauden kautta laskeutuu itsensä alapuolelle ja kuitenkin pysyy aina Jumalassa ja jumalallisessa rakkaudessa.

Lutherille kysymys pelastuksesta ja siihen liittyen kysymys uskon ja tekojen välisestä suhteesta olivat ydinkysymyksiä. (Lutherin vanhurskauttamisopin ja auttamisen välisestä suhteesta ks. Arffman 2007; Raunio 1991; 2002; 2007.) Hänelle oli merkittävä oivallus, että ihminen ei voi millään tavoin edesauttaa omaa pelastumistaan. Jumala tekee ”vasemman käden” työtään sen vuoksi, että ihminen ei enää kuvittelisi itsestään ja omasta osaamisestaan mitään, vaan olisi valmis olemaan Jumalan rakkauden kohteena. Lutherin mukaan Jumala riisuu ihmisestä kaikki kuvitelmat tämän omasta erinomaisuudesta ja asettaa niiden joukkoon, jotka eivät ole mitään (syntiset, heikot, hullut, sairaat). Vasta tämän tyhjentämisen jälkeen ihmisessä voi käynnistyä jumalallinen ”oikean käden”, rakkauden, työ.

Lutherin tunnettu teesi ”Jumalan rakkaus ei löydä, vaan luo rakastettavansa” poikkeaa arkiajattelusta. Jumalan rakkaus kohdistuu syntisiin, pahoihin, tyhmiin ja heikkoihin, jotta hän voisi tehdä heistä vanhurskaita, hyviä, viisaita ja vahvoja. Lutherin käsitys inhimillisestä rakkaudesta ja sen kyvyistä hyvään ei ollut mairitteleva. Koska inhimillinen rakkaus kohdistuu vain siihen, joka on jo itsessään arvokasta, tavoiteltavaa tai nautintoa tuottavaa, se on Lutherin mukaan pohjimmiltaan aina itsekästä, omaa hyvää etsivää rakkautta.

Kun ihminen on Jumalan ”vasemman käden” työn tuloksena saatettu tilaan, jossa hän ymmärtää ja tunnustaa olevansa ei-mitään, hän on valmis täyttymään Jumalan rakkaudesta. Usko ja rakkaus liittyvät näin kiinteästi toisiinsa. Kun ihminen kohoaa uskon kautta ”itsensä yläpuolelle” eli Jumalaan, niin Jumalalta saadun rakkauden kautta ihminen taas laskeutuu ”itsensä alapuolelle”, millä Luther tarkoittaa lähimmäisiä.

Ilmaisu ”itsensä alapuolelle” on kielikuvana Lutherin ristin teologiassa ymmärrettävä. Lutherin mukaan uskon kautta ihminen osallistuu Jumalan olemiseen – Kristus elää kristityssä. Kristityssä syntyvä rakkaus on näin ”ristin rakkautta”, Kristuksen rakkautta, joka suuntautuu alas syvyyteen ja pimeyteen: ”sinne, missä se ei löydä hyvää, josta nauttisi, vaan missä se jakaa hyvää pahalle ja puutteelliselle”. (Luther, Disputatio Heidelbergae habita 1518, StA 1, 212, 12–14; Kopperi 2007, 147.)

Ihminen tyhjennetään omasta itsekkäästä rakkaudestaan, jolloin hänessä vaikuttava Kristus synnyttää todellista rakkautta, jumalallista ”ristin rakkautta”, joka suuntautuu samalla tavalla lähimmäisiin kuin Kristuksen rakkaus on suuntautunut meihin. Kristuksen rakkaus meitä kohtaan on siis esimerkki ja malli, jolla rakkautta harjoitetaan ihmisten kesken.

Tämä rakkauden malli näkyy oheisessa Lutherin Kirkkopostilla-kirjoituksessa (Luther, Kirkkopostilla III, 123 WA 10, 1, III, 218, 26–32; Kopperi 2007, 155):

  • Oikeata ja kristillistä työtä on se, että vajotaan ja kääriydytään syntisen mutaan yhtä syvälle kuin hän siinä on, otetaan hänen syntinsä kannettavaksi, kieritään hän kanssaan siitä ulos ja menetellään aivan kuin lähimmäisen synti olisi oma. – – Kristillisessä rakkaudessa pyritään tekemään köyhistä, heikoista ja sairaista hyviä, vanhurskaita ja pyhiä. Aivan niin kuin Kristus on tehnyt jokaiselle kristitylle.

Kuten Kristus on rakastanut meitä, samoin me rakastamme lähimmäisiä. Samalla tavalla kuin Kristuksen rakkaus on kohdistunut alas meihin, jotka olemme ei-mitään, vastaavalla tavalla me, jotka olemme nyt uskon kautta osallisia ”ristin rakkauteen”, suuntaudumme ”itsemme alapuolelle” lähimmäisiin, jotka ovat edellä kuvatussa mielessä ”ei-mitään”.

Luther näyttää uskoneen hyvin voimakkaasti siihen, että oikea näkemys uskosta ja sitä seuraava ihmisen uudistuminen synnyttäisi omalla painollaan rakkauden ja huolenpidon yhteisöjä. Hyvää jaettaisiin vapaaehtoisesti siinä määrin, että köyhyys lopulta katoaisi. Aluksi näyttikin näin käyvän. Uuden uskontulkinnan ja muutoshengen innoittamat seurakuntalaiset viljelivät runsaasti hyviä tekoja. Kun seurakuntalaisten alkuvaiheen innostus hiipui ja innokkuus lähimmäisenrakkauteen sen mukana, Luther pettyi karvaasti. Todettiin, että on tarpeen panostaa kristittyjen keskinäiseen kehottamiseen. Teologisesti annettiin tilaa Paavalin ajatukselle, että vanha ihminen, vaikka on jo ristiinnaulittu, taistelee uutta ihmistä vastaan. (Ks. esim. Arffman 2002, 2007 ja 2008.)

Esimerkiksi Nürnbergin seurakunnan vuoden 1522 köyhäinhoitojärjestyksessä esitetään, että oikea usko johtaa myös oikeaan elämään. Vuoden 1533 kirkkojärjestyksessä sen sijaan jo korostetaan, että ihmisen syntisen luonnon vuoksi on tarpeen kehottaa ihmisiä hyviin tekoihin: ”Sillä vaikka me olisimmekin – – uudestisyntyneet, pysyy kuitenkin paljon vanhasta lihallisesta Adamista meissä edelleen. Se haluaa olla laiska hyviin tekoihin ja tottelematon Henkeä kohtaan. Siksi sitä on painettava alas ja tahtoa nujerrettava” (Arffman 2008, 257). Luther itse näyttää selittäneen evankeliumin vaikutusten vähentymistä osoituksena lopun aikojen lähestymisestä ja paholaisen toimien kasvusta. (Ks. Arffman 2008, 257, 300).

Edellä lyhyesti esitetty kuvastaa Lutherin ja luterilaisuuden myötä muuttunutta suhdetta köyhiin ja syrjäytyneisiin. Aikaisemman niin sanotun rakkauden järjestys (ordo caritatis) -mallin mukaan ajateltiin, että ihmisen tulee kohdistaa rakkautensa asioiden hyvyyden mukaisesti. Jumala on korkein hyvä ja häntä rakastetaan hänen itsensä vuoksi. Tässä ajattelumallissa köyhä ei sijoittunut kovinkaan korkealle arvohierarkiassa. Köyhää ei rakastettu niinkään hänen itsensä vuoksi, vaan siksi, että häneen kohdistuvat hyvät työt edistivät hyväntekijän suuntautumista kohti korkeinta hyvää eli Jumalaa. (Ks. esim. Raunio 2002, 133–137.)

Luther luopui rakkauden järjestys -mallin mukaisesta rakkauskäsityksestä. Uuden rakkauskäsityksen mukaan köyhä ei ollut enää väline ihmisen henkilökohtaisessa kehitys- ja pelastusprojektissa vaan rakkauden kohde itsessään. Olennaista köyhän rakastamisessa on, kuten Luther sen ilmaisee, ”pukeutua köyhän tunteeseen” eli eläytyä köyhän ihmisen elämäntilanteeseen. Tästä tunteesta käsin tulee sitten punnita esimerkiksi, miten seurakuntien ja yhteisöjen varoja käytetään.

  • Papit keräävät rikkauksia kirkkojen ja muistomerkkien rakentamiseksi. Mutta jos he pukisivat päälleen köyhän tunteen ja kysyisivät itseltään, haluaisivatko he, ettei heille itselleenkään lahjoitettaisi, vaan juuri kirkkoihin ja niiden koristamiseen, he tietäisivät helposti omasta itsestään, mitä heidän tulisi tehdä.

(Roomalaiskirjeen luento 1515–1516, WA 56, 483, 21–24; Raunio 2002, 136.)

Lutherin mukaan Jumalan rakkaus kohdistuu sellaiseen, joka ei ole itsessään yhtään mitään. Ihmisessä vaikuttava Jumalan rakkaus, Kristus itse, suuntautuu pyyteettömästi kohti köyhiä, sairaita, raihnaisia, osaamattomia ja epäpäteviä. Luterilaisuuden erityinen vahvuus on ollut sen uudenlaisessa näkemyksessä koskien köyhyyttä, köyhiä ja rakkautta. Siinä ihmiset asettuvat tasaveroiseen asemaan keskenään. Jumalan edessä olemme kaikki kerjäläisiä. Yhteiselämää määrittää jumalallinen rakkauden malli, jossa Kristuksen esimerkin mukaista elämää pyritään noudattamaan myös ja erityisesti suhteessa köyhiin.

Kirjallisuutta

Arffman, Kaarlo

2002: Luterilaisen auttamisjärjestelmän reformi. Teoksessa Virpi Mäkinen (toim.): Lasaruksesta leipäjonoihin. Köyhyys kirkon kysymyksenä. Jyväskylä: Atena. 157–186.

2007: Vanhurskauttamisen ja auttamisen suhde Saksan reformaatiossa. Julkaisussa Mikko Lahtinen, Terttu Pohjolainen & Tuulikki Toikkanen (toim.): Anno Domini 2007. Diakoniatieteen vuosikirja. 48–58.

2008: Auttamisen vallankumous. Luterilaisuuden yritys ratkaista köyhyyden aiheuttamat ongelmat. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura & Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.

Kopperi, Kari

2007: Miksi rakastaa lähimmäistä? Teoksessa Kari Latvus & Antti Elenius (toim.): Auttamisen teologia. Helsinki: Kirjapaja. 142–157.

Raunio, Antti

1991: Kristityn elämä Jumalassa ja lähimmäisessä. Usko ja rakkaus Lutherin mukaan. Teoksessa Kerttu Inkala (toim.): Hoivatkaa toinen toistanne. Diakonian teologian käsikirja. Pieksämäki: Kirjaneliö. 48–65.

2002: Kristittyjen keskuudessa kenenkään ei pitäisi kerjätä. Köyhyyden ongelma Lutherin teologiassa. Teoksessa Virpi Mäkinen (toim.): Lasaruksesta leipäjonoihin. Köyhyys kirkon kysymyksenä. Jyväskylä: Atena. 132–156.

2007: Järki, usko ja lähimmäisen hyvä. Tutkimus luterilaisen etiikan ja diakonian teologian perusteista. Helsinki: STKS.

Palaa takaisin

Tietoa diakoniasta

Diakonia

Raamattu ja diakonia

Jeesuksen esimerkki ja opetukset ovat alusta alkaen innoittaneet ja ohjanneet sekä myös määrittäneet kristillisen seurakunnan toimintaa. Kun puhutaan kirkon palaamisesta juurilleen, tarkoitetaan tällä yleensä sitä, millä tavoin kirkko ja kristityt seuraavat Kristuksen esimerkkiä ja viitoittamaa tietä. Jeesuksen toiminta parantajana ja köyhien ja syrjittyjen ystävänä haastaa niin yksittäisiä kristittyjä kuin kirkkoa arvioimaan ja uudistamaan elämäänsä. Tätä vasten kirkkoa ja kristittyjä myös punnitaan.

Välittämään kutsuttu yhteisö

Kristinusko on ytimeltään Jeesuksen seuraamista ja opetuslapsena olemista. Tämä tarkoittaa sitä, että tarkastellaan asiaa yksilön, seurakuntayhteisön tai kirkon kannalta, ytimessä on pyrkimys elää todeksi sitä, mitä Jeesus opetti ja miten hän eli.

Suomalaisista enemmistö edelleen odottaa, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko olisi näkyvästi mukana kantamassa sosiaalista vastuuta. Tämä tarkoittaa haavoittuvassa asemassa olevien palvelemista ja auttamista, mutta myös yhteiskunnallisiin kipupisteisiin puuttumista. Kirkon tehtävää ei nähdä yksin hengelliseen toimintaan keskittyvänä, vaan kirkon odotetaan panostavan myös auttamiseen ja hyvinvoinnin edistämiseen. Kirkkoa punnitaan ja tarvittaessa myös kritisoidaan sen mukaan, miten hyvin sen katsotaan seuraavan Jeesuksen esimerkkiä ja opetuksia. Ihmisillä on edelleen varsin laajalti jaettu käsitys Jeesuksesta lähimmäisenrakkauden esimerkkinä ja opettajana. Jeesuksen opetus rakkauden kaksoiskäskystä tai ainakin sen kehotus ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” tunnetaan kristinuskon eetoksena hyvin.

Evankeliumikirjoitukset ja Apostolien teot kuvaavat lähimmäisenrakkautta ihanteena, johon kristittyjä ja seurakuntaa kutsutaan. Kristillisen kirkon tehtävä on välittää ihmisille Jumalan rakkautta. Kokemus rakkauden kohteena olemisesta voi toteutua ja välittyä ihmisten keskinäisen yhteyden, huolenpidon ja välittämisen kautta. Evankeliumikirjoitusten kautta välittyvä Jeesuksen sanoma on selkeä: Jumala rakastaa ihmistä ja ihmiset on kutsuttu rakastamaan toinen toisiaan. Kokemus Jumalan rakkaudesta välittyy huolenpidon ja välittämisen kautta. Tätä keskinäistä rakkauden ja huolenpidon todellisuutta Jeesus kutsuu evankeliumeissa Jumalan valtakunnaksi. Kyse ei ole vain tulevasta tuonpuoleisesta valtakunnasta, vaan todellisuudesta, jota eletään todeksi nykyisyydessä. Jeesus haastaa elämään tätä Jumalan valtakuntaa todeksi julistuksen lisäksi oman esimerkkinsä kautta. Jeesus lyöttäytyy yhteiskunnan marginaaliin työnnettyjen sairaiden, kerjäläisten, vammaisten, prostituoitujen ja muiden halveksittujen (”saastaisten”) seuraan ja synnyttää näissä uutta elämää parantamalla, kohtaamalla, puhumalla, kuuntelemalla ja koskettamalla.

Esimerkiksi Matteuksen evankeliumi kiteyttää Jeesuksen toiminnan seuraavasti:

Jeesus kulki sitten kaikissa kaupungeissa ja kylissä. Hän opetti synagogissa, julisti ilosanomaa taivasten valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat. Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla. (Matt. 9:35–36.)

Kirkon perustehtävästä

Niin kutsutussa tehtävänjulistuksessaan (Luuk. 4:16–21) Jeesus tulkitsee itsensä ja tehtävänsä Vanhan testamentin messiaanisen tekstin kautta (jakeet 18–19):

Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.

Tämä on ollut keskeinen kristittyjen ja kirkon itseymmärrystä ohjannut raamatunkohta. Sen mukaan toisaalta Kristuksen (kirkon ja kristittyjen) tehtävä on julistaa hyvää sanomaa. Toisaalta Kristuksen (kirkon ja kristittyjen) tehtävä on auttaa hädänalaisia (köyhiä, vangittuja, sokeita, sorrettuja, velkaongelmaisia).

Jeesus liittyi julistuksessaan ja toiminnassaan Vanhan testamentin profeetalliseen perintöön, johon kuului yhteiskunnallisen vanhurskauden julistaminen ja toivon viestin tuominen köyhille, sorretuille, vangituille ja sairaille. Profeetat kiinnittivät kansan huomion paitsi uskonnolliseen rappiotilaan myös sosiaalisiin epäkohtiin; he puolustivat etenkin köyhiä, leskiä, orpoja, vanhuksia ja muukalaisia.

Jeesuksen messiaanista itseymmärrystä ja tehtävänjulistusta ei tule lukea pelkästään kirjaimellisena kuvauksena eli sairaiden parantamisena, velkaongelmista kärsivien vapauttamisena tai köyhien auttamisena. Vastaavasti tekstiä ei tule myöskään lukea pelkästään hengellisenä (metaforisena) kuvauksena synnin orjuudesta ja sairaudesta vapauttamisena. Molemmat ulottuvuudet ovat siinä yhdessä ja vastaavalla ne tulee säilyttää yhdessä erottamattomina myös hahmotettaessa kirkon ja kristittyjen missiota eli tehtävää maailmassa.

Hyvän sanoman julistuksen sisältö ja merkitys tulee ymmärtää siis sekä tämän- että tuonpuoleisena asiana. Luvattu pelastus tarkoittaa tällöin enemmän kuin taivaaseen pääsyä. Hyvän sanoman sisältö on lupaus Jumalan elämää uudistavasta rakkaudesta ja huolenpidosta. Ekumeenisessa nk. Jumalan valtakunta -keskustelussa on haluttu korostaa tätä pelastuksen kokonaisvaltaisuutta. Tällöin ajatellaan, ettei riitä, jos kirkko tyytyy vain hyvän sanoman julistamiseen. Kirkon tulee myös toimia, jotta julistuksen sisältö tulisi todeksi.

Tämä kokonaisvaltaisuuden periaate näkyy hyvin myös keskusteluissa koskien lähetystä ja diakoniaa. Esimerkiksi Luterilaisen maailmanliiton (LML) piirissä käytyjen keskustelun kokonaisvaltainen (holistinen) näkökulma kirkon missioon näkyy hyvin asiakirjoissa Mission in Conext ja Diakonia in Context. Kokonaisvaltaisempaa missioymmärrystä, jossa sananjulistus ja diakonia ovat erottamattomia, on hahmotettu ekumeenisesti transformaation käsitteellä. Sillä on haluttu korostaa sekä toimijassa että toimintaympäristössä tapahtuvaa muutosta. Kirkko uudistuu ja uudistaa, muuttuu ja muuttaa.

Erityisen kiintoisaa muutos on ollut evankeliointiin keskittyneissä liikkeissä. Poliittiset vapautusliikkeet herättivät niissä aluksi hämmennystä ja epäluuloa. Samalla kuitenkin toimijat olivat joutuneet kohtaamaan toiminnassaan sosiaalisia haasteita, joita ei voinut ohittaa. Evankeliumin julistamisen ja sosiaalisen vastuun keskinäinen suhde haastoi teologista pohdintaa. Kasvanut ymmärrys evankeliumin ja pelastuksen kokonaisvaltaisuudesta antoi tilaa huomioida aiempaa vahvemmin myös sosiaaliset ongelmat ja niitä aiheuttavat yhteiskunnalliset syyt. Uutta missioymmärrystä haluttiin myös jäsentää ja sanoittaa teologisesti uudella tavalla. Vapautuksen käsite koettiin poliittisesti rasitetuksi. Kehityksen käsitteen koettiin puolestaan kantavan mukanaan vinoutunutta asennetta suhteessa kolmanteen maailmaan. Ratkaisuksi löydettiin transformaation käsite.

Kokonaisvaltaisen mission näkökulmasta Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta ei sijaitse jossain kaukana tulevaisuudessa, vaan sitä eletään todeksi jo nyt. Tämän vuoksi ei voi pitää kovin onnistuneina niitä pelastusta koskevia tulkintoja, jotka painottuvat vain kuolemanjälkeiseen elämään, taivaaseen pääsyyn ja kadotuksen välttämiseen. Onnistuneita eivät ole myöskään ne näkemykset, joissa kirkon tehtävä pyritään rajaamaan vain hengellisiin tai tuonpuoleisiin asioihin. Jeesuksen julistuksessa pelastus koskettaa ihmistä kokonaisuudessaan. Maanpäällistä elämää ei irroteta näkymättömästä, tuonpuoleisesta todellisuudesta.

Kirkon missiota eli perustehtävää määriteltäessä ydinkysymys on, millä tavoin kirkko auttaa ihmisiä Jeesuksen viitoittamalla tavalla paitsi hengellisessä myös henkisessä ja aineellisessa hädässä. Kristikunta on käyttänyt jo hyvin varhain toimintansa mittapuuna Jeesuksen kertomusta laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:30–37). Se innoittaa kuulijaa toimimaan hädänalaisen ihmisen hyväksi ja on samalla hyvä esimerkki siitä, millä tavoin kirkossa kannattaa toteuttaa niin sanottua diakoniakasvatusta. Kertomus on jo hyvin varhain ohjannut seurakuntien toimintaa. Esimerkiksi seurakuntien jumalanpalvelustilojen yhteyteen perustettiin vieraskoteja, jotka toimintansa puolesta olivat eräänlaisia majataloja ja sairaaloita. Nyttemmin esimerkiksi Suomen ev.lut. kirkon tehtäväymmärrys on laajentunut lähimmäisvastuusta luomakuntavastuuseen, jonka piiriin kuuluu myös kysymys luomakunnan pelastuksesta (Room. 8:22).

Kirkon perusta lepää Kristuksen esimerkissä ja julistuksessa. Kirkko on pyrkinyt eri aikoina elämään tämän esimerkin ja sanoman mukaisesti. Vaikka tässä Kristuksen seuraamisessa kirkko ja kristityt eivät ole aina onnistuneet, usko siihen, että keskinäisen jakamisen ja huolenpidon yhteisö (Ap.t. 2:42–47) on jonain päivänä pysyvästi totta, rohkaisee yrittämään epäonnistumisista ja vastoinkäymisistä huolimatta. Alkuseurakunnan elämästä annetussa ihanteellisessa kuvassa pelastus ja uusi rakkauden täyttämä elämä kuuluvat yhteen. Alkuseurakunta ennakoi Jumalan valtakunnan tulemista pyrkimällä elämään sen mukaisesti. Seurakunta sulki huolenpitoonsa kärsivät ihmiset.

Myöhemmässä diakonianhistoriassa kirkon uudistusliikkeille ominaista on ollut vahva pyrkimys palata tuohon alkuseurakuntaideaaliin ja elää sitä uudelleen todeksi kulloisessakin yhteiskunnallisessa tilanteessa.

Jumala on köyhän ja sorretun puolella

Opetuksissaan Jeesus nojautui toistuvasti Vanhan testamentin kirjoituksiin, jotka korostivat Jumalan rakkautta ja lähimmäisenrakkautta. Juutalaisessa jumalanpalveluselämässä luetuissa ja lauletuissa teksteissä toistui jatkuvasti se, miten Jumala pitää köyhän ja sorretun puolta – Herra on sorrettujen puolustaja.

Muun muassa seuraavien raamatunkohtien tehtävä on ollut paitsi valaa toivoa köyhille ja sorretuille myös varoittaa niitä, jotka käyttävät valtaansa väärin:
Herra on sorrettujen turva, hän on suoja ahdingon aikana. Jumala ei unohda köyhää ainiaaksi, sorrettujen toivo ei raukea tyhjiin. (Ps. 9:10, 19.)
Älä riistä heikkoa hänen heikkoutensa vuoksi, älä sorra köyhää oikeudessa, sillä Herra ajaa hänen asiaansa ja riistää hengen hänen riistäjiltään. (Sananl. 22:22–23.
Älä siirrä vanhaa rajapyykkiä äläkä tunkeudu orpojen pelloille, sillä heillä on väkevä puolustaja, joka ajaa heidän asiaansa sinua vastaan. (Sananl. 23:10–11.)

Rukouksessa kuninkaan puolesta todetaan, miten nimenomaan kuninkaan vastuulla on pitää huolta oikeudenmukaisuuden toteutumisesta ja köyhien auttamisesta:
Hän jakakoon kansallesi oikeutta, köyhiä palvelijoitasi hän auttakoon, – – Olkoon hänen tuomionsa köyhän turva, maan vähäiset saakoot hänen apunsa, ja sortajat hän murskatkoon – – (Ps. 72:2, 4.)
– – sillä hän [kuningas] kuulee köyhän avunhuudot ja rientää turvattoman auttajaksi. Hän säälii kurjaa ja avutonta ja pelastaa köyhät ahdingosta, lunastaa heidät väkivallan ja sorron alta, ja jokaisen henki on hänelle kallis. (Ps. 72:12–14.)

Toistuvasti Vanhassa testamentissa vedotaan juutalaisten omaan kokemukseen Egyptin orjuudesta, jotta he samaistuisivat köyhien, muukalaisten ja sorrettujen tilanteeseen:
Älä tee muukalaiselle vääryyttä äläkä riistä häntä, sillä olet itsekin ollut muukalaisena Egyptissä. Älkää kohdelko huonosti leskiä älkääkä orpoja. (2. Moos. 22:20–21.)
Älä tee vääryyttä köyhälle päivätyöläiselle, olipa hän maanmiehesi tai maassasi asuva muukalainen. Muistakaa, että itse olitte orjina Egyptissä ja että Herra, teidän Jumalanne, lunasti teidät sieltä vapaiksi. Sen tähden teidän on noudatettava näitä käskyjä. (5. Moos. 23:14, 18.)

Vastaavalla tavalla Jeesus samaistuu köyhiin ja sorrettuihin. Vertauksessa viimeisestä tuomiosta ihmiset jaetaan ”vuohiin” ja ”lampaisiin” sen mukaan, miten he ovat suhtautuneet hädänalaisiin. Sen minkä ihmiset olivat tehneet tai jättäneet tekemättä, he olivat tehneet tai jättäneet tekemättä Ihmisen Pojalle:
Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni. (Matt. 25:35–36.)

Jeesus tiivisti lain käskyt kahteen yhtä tärkeään rakkauden käskyyn:
Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. (Matt. 22:37–39; Mark. 12:28–31; Luuk. 10:25–28.)

Myös Paavali tiivisti kaikki käskyt kehotukseen ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Room. 13:9; Gal. 5:14). Jaakobin kirjeen kirjoittaja puolestaan kutsuu tätä käskyä lain kuningaskäskyksi (Jaak. 2:8). Myöhemmin esimerkiksi Luther opetti, että ihminen voi rakastaa Jumalaa vain rakastamalla lähimmäistään; hyviä tekoja ei tehdä Jumalalle vaan lähimmäiselle. Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä tämä lähimmäisen ja Jumalan rakastamisen ykseys ilmaistaan selvästi: Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.
Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään. (1. Joh. 4:19–21.)

Palvelemaan kutsuttu

Minkälaisen tehtävän Jeesus jätti seuraajilleen, apostoleille ja sittemmin kristilliselle kirkolle? Olemme edellä tarkastelleet sitä, miten lähimmäisenrakkaus on sekä Vanhan testamentin että Jeesuksen julistuksen ja toiminnan ja siten myös Uuden testamentin ydinsisältö ja perusmotiivi. Koko Jeesuksen elämä, toiminta ja julistus kertovat Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja Jumalan tahdosta, että ihmiset rakastaisivat toinen toisiaan. Tässä kohden tulemme diakonian käsitteeseen. Jeesus koki, että hänen tehtävänsä on palvelutehtävä. Palveleminen ja ihmisten auttaminen on tärkeä osa sitä kuvaa, joka Jeesuksella itsellään oli evankeliumien ja Paavalin mukaan omasta tehtävästään (Matt. 20:25–28; 25:40, 44–45; Fil. 2:5–8; Room. 15:7–8).

Kun Jeesuksen seuraajat yrittivät ymmärtää hänen ristinkuolemansa merkitystä, yhtenä tapahtumaa jäsentävänä kielikuvana käytettiin lunastusta. Lunastuksen käsitteellä pyrittiin ymmärtämään, mikä merkitys Kristuksen ristinkuolemalla ja ylösnousemuksella on ihmis- ja myös koko luomakunnalle. Tämä yhdistettiin lähimmäisen palvelemiseen, rakastamiseen. Esimerkiksi Markuksen evankeliumissa Jeesuksen perimmäinen tehtävä kiteytetään seuraavasti: ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta” (10:45; Matt. 20:28). Tätä kohtaa edeltää Jeesuksen kehotus seuraajilleen: ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija [diakonos], ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja [doûlos] (10:43–44; Matt. 20:26–27).

Saattaa olla, ettemme pysty tekemään kovin vahvoja diakonian virkaa koskevia virkateologisia johtopäätöksiä sen perusteella, miten diakonia-sanastoa on Uudessa testamentissa käytetty. Selvää on kuitenkin, että varhaiset kristityt halusivat ymmärtää olevansa Jumalan ja toistensa palvelijoita (jopa orjia, ks. esim. 1. Kor. 9:19), koska Kristus on lunastanut eli ostanut heidät vapaiksi (orjuudesta, synnistä, tyhjänpäiväisestä elämästä, lain kirouksesta, väkivallan ja sorron alta, kaikesta vääryydestä, ks. esim. Hepr. 9:12, 1. Piet. 1:18).

Paavali hyödyntää myös toisenlaista kielikuvaa, kastamista, puhuessaan Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen pelastavasta merkityksestä: ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista” (Room. 6:3–4). Osallisuus Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen merkitsi ihmisen vapautumista rakkauteen ja palveluun: ”Nyt palvelemme Jumalaa uudella tavalla, Hengen mukaan, emme enää vanhalla tavalla, lain kirjaimen orjina” (Room. 7:6).

Tätä vasten on luontevaa ajatella, että diakonian käsitteen, palvelemisen, tulee olla lähimmäisen rakastamisen merkityksessä kristillisen uskon ja siten myös koko kirkon ydinkäsite ja perusmotiivi. Laajentuneen ja aiempaa laajemmin jaetun perustehtäväymmärryksen myötä tämän palvelun, diakonian, piiriin ajatellaan kuuluvan myös luomakunta ja sen varjeleminen.

Kirjallisuutta

Transformaation käsitteestä ja siihen liittyvästä ekumeenisesta keskustelusta:

Repo, Matti (2020). Muutoksen missio. – Teoksessa Mari-Anna Auvinen ja Jyri Komulainen (toim.), Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan. Helsinki: Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 133. 38–71.

Palaa takaisin

Tietoa diakoniasta

Diakonia

Diakonisen toiminnan periaatteet ja suuntaviivat

Diakoniassa ei ole kyse vain yhdestä seurakunnan työmuodosta, diakoniatyöstä, vaan koko seurakunnan, sen jäsenten ja työntekijöiden, tehtävästä ja elämisentavasta.

Kristuksen esimerkin ja opetusten mukaisesti lähimmäisen palveleminen on kirkon tuntomerkki ja luovuttamaton tehtävä. Niin kutsuttu Jeesuksen tehtävänjulistus (Luuk. 4:18-19) on kirkon ja sen jäsenten tehtävänjulistus: ”Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta”.

Diakonian periaatteet

Diakonia ilmenee kirkossa haavoittuvassa elämäntilanteessa olevan ihmisen apuna ja tukena, oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden ja rauhan edistämisenä, välittävien yhteisöjen rakentamisena sekä luomakunnan varjelemisena. Diakonisessa kirkossa sitoudutaan oheisiin periaatteisiin.

Kultaisen säännön kulmakivi: Toimintaamme ohjaa kultaisen säännön periaate: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” (Matt. 7:12). Jeesuksen esimerkin mukaisesti pyrimme kunnioittamaan ihmisen toimijuutta ja päätösvaltaa omassa elämässään: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” (Mark. 10:51). Kaikki pyrkimykset auttaa ja tukea ihmisiä lähtevät ihmisten tarpeista ja hyvän edistämisestä.

Toimijuuden vahivstaminen: Pyrimme edistämään ihmisten osallisuutta, kykyä vaikuttaa omaan elämänkulkuun, elinympäristöön ja yhteisiin asioihin. Ihminen tulee nähdä avun vastaanottajan sijaan toimijana, joka voi omien taitojensa ja erityisominaisuuksiensa kautta rikastuttaa omaa elinympäristöään ja yhteisöään. Tavoitteena on vahvistaa ihmisten kykyjen ja osaamisen kehittymistä.

Ihmisarvon puolustaminen: Diakoniseen toimintaan kuuluu erottamattomasti yhteiskunnallinen ja sosiaalieettinen ulottuvuus. Puolustamme jokaisen luovuttamatonta ihmisarvoa, edistämme ihmisoikeuksien toteutumista ja erityisesti muita heikommassa asemassa olevien hyvinvoinnin edellytyksiä. Pyrimme tunnistamaan yhteiskunnallisia epäkohtia ja vaikuttamaan niiden korjaamiseksi.

Pyyteettömyyden varmistaminen: Kunnioitamme ja puolustamme jokaisen ihmisen oikeutta omaan uskontoon, mielipiteeseen ja kulttuuriin. Uskonnolliset ja kulttuuriset ristiriidat ja erimielisyydet, eri kirkko- tai uskontokuntaan kuuluminen tai uskonnottomuus eivät saa johtaa avun tarpeessa olevan ihmisen torjumiseen. Hädänalaisen tilannetta ei saa käyttää millään tavoin hyväksi. Kirkko edistää hyvää elämää yhdessä myös uskonnollisesti ja katsomuksellisesti erilaisten toimijoiden kanssa.

Diakonian suuntaviivat

1. Tuemme haavoittuvassa tilanteessa olevia

  • Tuemme haavoittuvassa tilanteessa olevia ihmisiä löytämään ja vahvistamaan omia voimavarojaan toimijoina.
  • Autamme ihmisiä saamaan tarvitsemansa tuet ja palvelut. Toimimme yhdessä heidän kanssaan olosuhteiden ja palveluiden parantamiseksi.
  • Kehitämme ja vahvistamme etsivän ja osallistavan työn toimintamalleja.

2. Edistämme sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää kehitystä

  • Sitoudumme toiminnassamme YK:n kestävän kehityksen Agenda2030:n tavoitteiden edistämiseen.
  • Toimimme oikeudenmukaisesti, tasavertaisesti, syrjimättä ja kiusaamatta.
  • Otamme todesta ihmisten hädän, välitämme siitä tietoa ja vaikutamme poliittiseen päätöksentekoon köyhyyden vähentämiseksi ja yhteiskunnallisten epäkohtien korjaamiseksi.

3. Vahvistamme yhdessä tekemistä

  • Vahvistamme yhteisöllisiä toimintatapoja, jotka antavat ihmisille mahdollisuuksia toimia ja tehdä hyvää, tunnistaa ja vahvistaa omia voimavarojaan sekä kokea merkityksellisyyttä.
  • Varustamme ihmisiä toimimaan vapaaehtois- ja kansalaistoiminnan innostajina ja mahdollistajina.
  • Vahvistamme ja rakennamme uusia kumppanuuksia oppilaitosten, kuntien, hyvinvointialueiden, järjestöjen, yritysten, valtionhallinnon, kirkkojen ja uskontokuntien kanssa

Palaa takaisin

Diakonian periaatteita

Diakonia

Takaisin sivun alkuun