Musiikki ja teatteri surun käsittelyn välineenä

Fysikaalisten elementtien lisäksi musiikki yhdistyy yleensä johonkin tarinaan. Joko suoraan sanoituksien kautta tai implisiittisemmin musiikillisena ilmaisuna, jolla voidaan esimerkiksi imitoida jotain tiettyä tunneilmaisua. Kuulija voi ikään kuin ”sovittaa” tähän ilmaisuun niitä henkilökohtaisia tuntemuksiaan, joita elämän kriisitilanteessa kokee.

Kriisiin liittyvät tunteet ovat tyypillisesti ennen kokemattomia ja siitäkin syystä todella vaikeita ilmaista sanallisesti edes itselle saati muille. Näissä tapauksissa musiikki voi kertoa kuulijalle, mitä epämääräiset ahdistuksen tunteet voivat tarkoittaa. Musiikki voi viestiä mitä kriisiin johtanut elämätilanne voi ylipäätään merkitä, ja kuinka siitä kenties tulisi selvitä eteenpäin. Laulettu musiikki lyriikoineen on helpoimmin tulkittavissa tällaisena tunteiden sanoittajana, mutta pelkkä instrumentaalimusiikki voi toimia tässä tarkoituksessa samalla tavalla.

Musiikin ilmaisemat asiat ovat usein proosaa epämääräisempiä, joten jokainen kuulija voi tulkita niiden merkityksiä omalla tavallaan juuri omaan tilanteeseensa sopivaksi. Aktiivinen musisointi, esimerkiksi valmiiden kappaleiden laulaminen tai omien tunteiden pukeminen itsetehdyn laulun muotoon, toimii tällaisessa sanallistamisessa ehkä vieläkin tehokkaammin, mikäli surija tuntee musisoinnin itselleen luontevaksi tavaksi ilmaista itseään.

Surua koskevissa tutkimuksissa puhutaan usein kiintymyssuhdeteoriasta. Sen mukaan identiteettimme ja kokemuksemme olemassaolosta rakentuu pitkälti muihin ihmisiin liittyvien kiintymyssuhteiden varaan. Jos tällainen kiintymyssuhde katkeaa esimerkiksi eron tai kuoleman johdosta, on se psyykkisesti kokijalleen valtava järkytys ja henkilökohtainen kriisi. Kiintymyssuhteen toisen osapuolen puuttuminen johtaa tilanteeseen, jossa minuus joudutaan määrittelemään uudella tavalla. Prosessi vaatii aikaa ja psyykkistä työtä. Tällaisessa tilanteessa ihminen voi luoda tilapäisen kiintymyssuhteen ihmisiin tai ihmisenkaltaisiin asioihin, ikään kuin korvaamaan menetettyä todellista kiintymyssuhdetta niin kauan, että kokemus itsestä on jälleen eheytynyt ja tavat toimia maailmassa, johon menetetty ihminen ei enää kuulukaan, on uudelleen määritelty. Musiikki voi toimia myös tällaisena tilapäisenä korvikkeena juuri edellä mainittujen inhimillisten elementtiensä johdosta.

Musiikkitallenteen kuunteleminen, joka tutkimusten perusteella näyttäisi olevan yleisin lohduttautumisen muoto, voi tarjota turvallisen ympäristön omien tunteiden ja ajatusten läpikäymiselle. Musiikki ei “sano vastaan” tai reagoi mihinkään mitä kuulija tekee. Sitä voi käyttää empaattisena ymmärtäjänä tarvitsematta pelätä torjuntaa tai omien kokemusten haastamista, joita toisen ihmisen kohtaaminen voisi aiheuttaa.

Musiikkia voi tietoisesti kuunnella ja käsitellä sen avulla omaa tilannettaan sekä siihen liittyviä tunteita. Monet meistä toimivatkin itsehoidollisesti ja työstävät surua kuuntelemalla musiikkia itsekseen ilman sen erityistä suunnitelmallisuutta.

Toisinaan sureva kokee omat voimavaransa surun käsittelyyn riittämättömiksi ja tarvitsee ulkopuolista tukea.  Musiikkiterapian kontekstissa on kehitetty erilaisia menetelmiä, joilla surua voidaan käsitellä ammatilliseen toimintaan ja menetelmiin perustuen. Musiikkiterapiassa käytetään niin yksilö- kuin ryhmämuotoisia menetelmiä. Itsenäiseen surutyöskentelyyn verrattuna suurin ero lienee käsittelyyn liittyvä vuorovaikutuselementti (terapeutti-asiakas/asiakkaat) sekä tietynlainen systemaattisuus, joka rakentuu musiikkiterapeutin työn ammattimaisesta luonteesta, musiikkiterapian rakenteista ja menetelmistä.

Mitään musiikillista kaavaa sellaiselle musiikille, joka takuuvarmasti lohduttaisi kaikkia, ei ole olemassa. Surullisen musiikin stereotyyppiin kuuluu esimerkiksi mollisävellaji, hidas tempo, pehmeät sävyt ja äänenvärit, suppeat melodialinjat, laskevat sävelkulut, hiljainen äänenvoimakkuus, sekä surullisiin asioihin viittaavat sanoitukset. Emotionaalisesti kaikkein vaikuttavinta musiikkia on kuitenkin yleensä ihmisen oma lempimusiikki.

Usein lohtumusiikki on sellaista, joita kuulijat itse kuvailevat surulliseksi musiikiksi. Kaikki eivät kuitenkaan halua kuunnella melankolisena pitämäänsä musiikkia ollessaan itse surullisia. Tutkimusten perusteella tämä jakaa ihmisiä melko jyrkästi.  Ollessaan surullisia toiset suorastaan välttelevät surullisen kuuloista musiikkia, ja pyrkivät päin vastoin kuuntelemaan jotain iloista tullakseen paremmalle mielelle tai välttyäkseen ajattelemasta suremaansa asiaa. Toiset taas saattavat suosia aggressiivista musiikkia, joka toimii hyvänä kanavana negatiivisten tunteiden ilmaisulle. Joskus elämänkriisi, erityisesti läheisen kuolema, voi saada ihmisen välttämään kaikkea musiikkia. Aikaisemmin tärkeäksi koettu musiikki voi lakata tuottamasta iloa tai lohtua.  Se voi saada kuulijan ahdistumaan esimerkiksi juuri menetettyyn ihmiseen liittyvien muistojen tai musiikin muun tunneilmaisun johdosta. Osa ihmisistä saattaa lähes pakonomaisesti kuunnella surullisena pitämäänsä musiikkia ilman, että se tuottaa heille lohtua. Se voi pidemmän päälle johtaa haitalliseen ahdistuksessa vellomisen, mikä ei edistä toipumista. Näiden eroavaisuuksien taustalla voi olla esimerkiksi joihinkin persoonallisuuspiirteisiin liittyviä seikkoja, mutta asiaa ei tunneta vielä kovin hyvin.

Suru on pohjimmiltaan luonnollinen reaktio erilaisiin menetyksiin, eikä surua ei ole hyvä pyrkiä ”väistämään” tai tukahduttamaan. Tukahdutettu suru voi johtaa haitallisiin toiminta- ja käyttäytymismalleihin. Esimerkiksi kuolemaan päättyneen ihmissuhteen jälkeen liian nopea siirtyminen uuteen ihmissuhteeseen voi osin olla surun tukahduttamista. Se voi toimia uutta ihmissuhdetta vastaan. Toisaalta suru voi myös patologisoitua, jolloin ihminen jää kiinni suruun. Seurauksena voi olla toiminnan ja käyttäytymisen tasolla epäterveitä piirteitä.

Suru ei ole pelkästään negatiivinen tunne. Etenkin musiikin kautta käsitellyssä surussa on havaittu olevan paljon lohduttavia ja voimaannuttavia piirteitä. Tutkijat ovatkin viime aikoina alkaneet pitää musiikin kautta tapahtuvaa surun käsittelyä aivan omanalaisenaan ilmiönä, johon liittyy paljon korjaavia ulottuvuuksia. Tutkijat eivät myöskään tässä kontekstissa leimaa musiikillista surua kategorisesti negatiiviseksi tunteeksi.

Musiikkiterapian piirissä sururyhmät on havaittu varsin toimiviksi. Surun käsittelyn eri vaiheissa olevat ryhmän jäsenet voivat tuoda esiin kokemuksia, jotka lisäävät ryhmäläisten yhteistä ymmärrystä suremisen eri vaiheista ja surun kanssa elämisestä näissä vaiheissa. Tiedetään myös, että jakaminen – tietyn yhteisen, yleisinhimillisen kokemuksen jakaminen – on terapeuttista. Suru kohtaa meitä kaikkia jossain elämän vaiheessa ja jokaisella ihmisellä on asiaan kontaktipinta. Tämä lähtökohta on oleellinen jakamisen idealle.

Musiikinkuuntelua voi käyttää sururyhmän toiminnassa, mutta edellä mainitut yksilölliset erot tulee ottaa huomioon toimintaa suunniteltaessa. Osallistujien omien musiikkivalintojen suosiminen voi olla suremiseen liittyvien tunteiden ilmaisemisen kannalta suositeltavin vaihtoehto. Aikuisten surijoiden ryhmässä musiikin käyttö muistelun apuvälineenä on tehokas tapa palauttaa menneitä tapahtumia mieleen ja jakaa muistoja muun ryhmän kanssa. Musiikin käyttö voi olla vertaisten kesken jaettua musiikinkuuntelua tai yhdessä laulamista ja/tai soittamista, mikäli aktiivinen musisointi tuntuu ryhmäläisistä luontevalta. Yhdessä laulaminen ja soittaminen ovat myös potentiaalisia välineitä lisäämään ryhmän keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta, joten musiikkia voi hyödyntää luottamuksen rakentamisessa ja turvallisen ryhmän luomisessa.

Lapsilla, joiden voi olla aikuista vaikeampi ymmärtää tai sanallistaa tuntemuksiaan, musiikin kuuntelu voi vahvistaa perusturvallisuuden tunnetta. Laulamalla lapsi saattaa puolestaan pystyä käsittelemään asiaa ja ilmaisemaan tunteitaan paremmin kuin kertomalla asioista suoraan.

Terapeuttinen laulunkirjoittaminen on tutkimusten perusteella tehokas tapa käsitellä kuolemaa ja menetystä eri ikäisillä surijoilla.  Tällaisen toiminnan ohjaaminen vaatii sekä ryhmäläisiltä että ohjaajalta hieman enemmän musiikillista harrastuneisuutta kuin vaikkapa musiikinkuuntelu.

On kuitenkin pidettävä mielessä, että kaikki eivät halua tai pysty olemaan musiikin kanssa tekemisissä akuutin surun hetkellä. Lohdulliseksi koettu musiikki saattaa myös tuntua niin henkilökohtaiselta asialta, ettei sitä haluta jakaa muiden kanssa.

Lähteitä:
DiMaio, Lauren P. ja Economos, Alexa. 2017. ”Exploring the role of music in grief.” Bereavement Care 36, no. 2: 65–74.

Erkkilä, Jaakko. 2016. ”Musiikkiterapiasta, musiikkipsykoterapiasta sekä niihin liittyvästä koulutuksesta ja tieteellisestä toiminnasta.” Psykoterapia, 1.

Erkkilä, Jaakko. 2003. ”Musiikkiterapian mahdollisuudet lapsen surussa.” Teoksessa Surevan lapsen kanssa, toimittaneet Jaakko Erkkilä, Tiina Holmberg, Sirkku Niemelä, ja Hilkka Ylönen, 16–55. Helsinki: Suomen mielenterveysseura.

Peltola, Henna-Riikka. 2018. ”Lauluja surullisin sävelin elämästä luopumisesta”: musiikki kuoleman ja surun merkityksellistäjänä suomalaisten suremisessa ja siihen liittyvissä rituaaleissa. Thanatos, 7, no. 1: 32–67.

Kirjoittajat:
Henna-Riikka Peltola (FT) on musiikintutkija ja musiikkitieteen yliopistonopettaja Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hänen tutkimusalansa on musiikin emootiotutkimus, ja hän on tutkinut spontaania musiikin käyttöä suremisprosesseissa. Jaakko Erkkilä (FT) on koulutukseltaan musiikki- ja psykoterapeutti (VET). Hän toimii musiikkiterapian professorina Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hänen keskeisin tutkimusalansa on musiikkiterapian vaikutusten tutkimus.

• Musiikki kuoleman ja surun merkityksellistäjänä https://thanatosjournal.files.wordpress.com/2018/06/peltola_musiikki_kuoleman.pdf
•  https://www.uniarts.fi/artikkelit/ilmiot/musiikki-auttaa-kasittelemaan-torjuttuja-tunteita/

Teksti pohjautuu opinnäytetyöhön ”Teatteri osana surun käsittelyä” (Anne Lappalainen).

Opinnäytetyössä surua käsitellään ilmiönä suomalaisessa yhteiskunnassa. Siinä pohditaan surun kokemusta ja sitä, miten surua saa ilmaista. Onko surun ilmaiseminen edes mahdollista tai sallittua? Surrako vaiko ei surra?

Surun näyttämöllistämisessä lähtökohtana ovat surijan omat kokemukset ja hänen kertomuksensa surusta.

J.W.Jamesin ja R.Friedmannin mukaan surun työstämisen tarkoituksena on voida paremmin. Sen työstämisen tavoitteena on saada elämälle uusi sisältö, niin että voi muistella menetettyä ilman ahdistusta ja huonoa omaatuntoa.
Kuoleman kohdannut kokee usein jäävänsä yksin omien ajatustensa ja tuntemustensa kanssa.

Näyttämöllisessä menetelmässä valmistetaan esitys, jonka aikana annetaan tilaa surulle. Esityksessä kuunnellaan musiikkia ja ollaan yhdessä runojen ja kahvin äärellä. Tavoitteena on musiikin ja runojen avulla antaa tilaa erilaisille tunteille: viha, katkeruus, sisarkateus, ilo, huojennus, helpotus. Kaikki tunteet ovat sallittuja.

Tämä Elämä – esityksen aiheena on suru, kuolema ja menetys. Esitys sisältää runoja, musiikkia ja kuvia, jotka vuorottelevat keskenään. Alkuperäisessä esityksessä Tämä Elämä sisälsi runoja syntymästä hitaaseen hiipumiseen ja lopulta kuolemaan Toivoa ja tietoisuutta toispuoleisesta pitää yllä enkelihahmo, joka sanoo auttavansa pyydettäessä.

Ryhmänjäsenet saavat halutessaan osallistua esitykseen, joko sen tekijöinä tai esimerkiksi yhteislaulujen kautta. He voivat antaa oman nimensä esiintyjien käyttöön. Esityksen aikana voidaan juoda kahvia ja teetä.

Esityksen jälkeen ryhmäläisillä on mahdollisuus keskustella esityksen nostattamista tunteista, kertoa omista kuolleista läheisistään, jakaa surukokemuksia ja sitä, miten kuolema on vaikuttanut heidän elämäänsä.

Tarvitset surua käsittelevän esityksen, esimerkiksi Tämä elämä, jota ryhmänjäsenet voivat seurata samanaikaisesti. Tarvitset myös vadin, jossa on lämmintä vettä ja pyyhkeen, johon kuivata kädet. Sen lisäksi tarvitset maalarinteippiä, johon voit kirjoittaa ryhmäläisten nimet. Ryhmäläiset liimaavat teipin rintapieleensä, niin että esiintyjät näkevät helposti heidän nimensä.

Lisäksi tarvitset kahvia, sokeria, maitoa ja pullaa kahviehtoolliseen. Esityksen kohderyhmänä ovat kaikki aikuiset, jotka haluavat käsitellä suruaan yhdessä muiden ihmisten kanssa. Ryhmäkoko voi vaihdella.

Tilan on hyvä olla tarpeeksi suuri, jotta tuolit voidaan asetella puolikaaren muotoon. Tarvitaan piano ja kaiutin usb-liitännällä.

Kokemukseni mukaan yleisö lähtee käsittelemään surun kokemuksiaan rohkeasti. Kanssaihmiset kuuntelivat kunnioittavasti vuorollaan muiden kertomuksia. Esitys herätti tunteita, joita sai jakaa muun yleisön kanssa. Yksittäiset henkilöt uskalsivat jakaa tuskallisimpiakin tunteitaan. Keskusteluista tuli antoisia ja syvällisiä. Ohjaajan on hyvä rohkaista surevia jatkamaan puhumista, itkemään yhdessä ja jakamaan tarinoita toistensa kanssa. Esityksen jälkeen kaikki eivät halua jakaa ajatuksiaan ääneen, myös hiljaa oleminen on sallittua.

Ohjaajan tulee perehtyä surun ja kuoleman käsittelyyn etukäteen. Lisäksi ohjaajan on tärkeää tutkia mitä itse ajattelee kuolemasta, millaisia suruja on kokenut ja millaisia tunteita kuolema ja suru herättää. Ohjaajalla tulee olla kykyä ottaa vastaan ja käsitellä yleisöstä nousevia tunteita. Ohjaajan tulee tarvittaessa muistuttaa hyvän käytöksen säännöistä. On tärkeää pyrkiä luomaan tilanteesta ja hetkestä turvallinen.

Mallia voisi kehittää edelleen siten, että ryhmän jäsenet voisivat itse valita tekstejä, lauluja ja kuvia, joiden avulla he voisivat tutkia omaa suruaan ja kertoa siitä toisille. Itse valittujen tuotosten pohjalta voisi myös rakentaa esityksen. Myös ryhmän ohjaaja voi tuoda ryhmäläisille valmista materiaalia, josta ryhmäläiset voivat valita itseään puhuttelevimmat ja omaa suruaan parhaiten kuvaavat tuotokset.
Anne Lappalainen, Teatteri osana surun käsittelyä (opinnäytetyö, Theseus)