Kirkko ja kaupunkiteologia: mielenkiintoisia mahdollisuuksia

Teologian alalla kiinnostus kaupunkien tutkimusta kohtaan on ollut suurinta käytännöllisen teologian alalla, mutta muutkin teologian alat ovat tuottaneet aihepiirin kannalta kiinnostavia avauksia ja tutkimustuloksia. Itse olen tutkinut aihepiiriä varhaiskristillisessä materiaalissa.

Paikallisuus kunniaan

Ensimmäisten vuosisatojen kristityt toimivat monissa aikansa merkittävissä kaupungeissa. Tämä näkyy jo Uuden testamentin sisällysluettelosta, jossa lukija huomaa oitis joukon Rooman imperiumin keskeisiä hallintokaupunkeja. Listaan on syytä lisätä vielä Jerusalem, Aleksandria ja Antiokia. Yksi varhaisimmista kerroksista kristittyjen kaupunkisuhteessa ovat paikalliset marttyyrit.

Varhaisessa kristillisyydessä marttyyreilla oli näkyvä rooli ja usein suuri paikallinen (toisinaan myös laajempi) merkitys. Monet marttyyreista olivat naisia ja heidän merkityksensä on kaupunkiteologian kannalta tutkimuksellisesti kiinnostava. 300-luvulta alkaen marttyyrien merkitys kuitenkin muuttuu kuuluisien askeettien ja kaupunkipiispojen noustessa näkyviksi kirkollisiksi hahmoiksi.

Käsite ”kaupunkiteologia” ei toki esiinny varhaiskristillisessä lähdeaineistossa, mutta muinaiset kristityt keskustelivat paljon kaupunkitilasta sekä sen suhteesta omaan yhteisöönsä ja vakaumukseensa. Paikallisuuden korostaminen on olennaista esimerkiksi apologeettiselle kirjallisuudelle. Niin Tertullianus, Cyprianus kuin tuntemattoman tekijän Kirje Diognetoksellekin painottavat sitä, miten hyviä kansalaisia kristityt ovat ja miten he ovat kotikaupungeilleen hyödyksi. Usein on kuitenkin hankalaa sanoa, millaista ahdinkoa nämä yhteisöt tarkalleen ovat kaupungissaan kokeneet.

Pidän myös askeettista kirjallisuutta aihepiirin kannalta kiinnostavana. Kuuluisat kilvoittelijat ja pyhimykset linkittyvät usein monin tavoin kotikaupunkinsa vaiheisiin, spiritualiteettiin ja elämään. Vanhan viisauden mukaan pyhien merkitys avautuu juuri heidän kotipaikoistaan käsin. Hengellisellä elämällä on aina juurensa, näin myös urbaanissa kontekstissa.

Monet meille tutuista varhaisen kirkon hahmoista todistivat suurta julkisen tilan muutosta omana aikanaan. Eusebios Kesarealainen raportoi 300-luvun ensimmäisellä puoliskolla myönteiseen sävyyn Konstantinus Suuren ja hänen äitinsä Helenan rakennushankkeista. Keisarilliset rakennushankkeet Roomassa, Konstantinopolissa ja Jerusalemissa muuttivat ratkaisevasti kristittyjen suhteen julkiseen tilaan. Liike siirtyi laitakaupungeilta paraatipaikoille.

Historia ei kulkenut suoraviivaisesti. Esimerkiksi Clemens Aleksandrialainen toimi toisen vuosisadan lopulla Aleksandriassa ja hänen oppilaisiinsa näyttää kuuluneen runsaasti väkeä myös kaupungin eliitistä. Clemens joutui kuitenkin lähtemään kaupungistaan ja lienee saanut surmansa 200-luvun alkupuolella Septimius Severuksen vainoissa. Emme aina tule ajatelleeksi, miten kipeältä oman kaupungin jättäminen on saattanut muinaisista kristityistä tuntua.

Aleksandrian kaupunki vaikutti syvästi Clemensin opetuksiin ja kaupunkitila näyttää jäsentäneen hänen opetuksiaan hyvin kokonaisvaltaisesti. Samaa voidaan sanoa myös Jerusalemin piispa Kyrilloksesta, joka 300-luvulla hyödynsi taitavasti opetuksessaan Pyhän maan pelastushistoriallisia paikkoja niin pedagogisesti kuin teologisestikin. Samoin Augustinus oli teoksessaan De civitate dei tarttunut mitä ajankohtaisimpaan aiheeseen.

Augustinus saneli massiivista poliittista historiaa käsittelevää teostaan vandaalien piirittäessä hänen piispankaupunkiaan. Augustinus ehti kuolla 28. elokuuta vuonna 430 ennen kuin Gaiserikin joukot valtasivat Hippo Regiuksen. Ne, jotka pitävät hänen teologiaansa norsunluutornissa laadittuna teoreettisten mahdollisuuksien pohdintana, erehtyvät.

Suuret teologit ovat aina hengittäneet kotiseutunsa ilmaa, olleet kiinni sen kaduissa, maaperässä ja elämässä. Jos he eivät olisi olleet relevantteja omana aikanaan, heistä moni tuskin olisi jäänyt historiaan.

Kaupunki teologian kontekstina

Historiallisten äänien kuuleminen avaa mielenkiintoisia näkymiä myös oman aikamme uskonnollisuuteen ja erityisesti kristillisten yhteisöjen näkymiseen julkisessa tilassa. Millaisia kristillisiä verkostoja ja julkisia tiloja nykykaupungeissa on? Miten kotikunnan tai -kaupungin kysymykset näkyvät paikkakunnan hengessä? Entä hengellisyydessä?

Kaupunkiteologia voi antaa välineitä niin historiallisten kehityskulkujen kuin nykyajankin ymmärtämiseen. Kirkko ja seurakunnat tuntevat alueensa, sen historian, ongelmat, vahvuudet ja ihmiset hyvin. Niiden kannattaa viestinnässään pitää rohkeasti esillä tätä osaamisaluettaan ja jatkuvasti syventää ymmärrystään toimintaympäristöstään.

Kirjallisuutta

Day, Juliette, Raimo Hakola, Maijastina Kahlos & Ulla Tervahauta, toim. (2016). Spaces in Late Antiquity: Cultural, Theological and Archaeological Perspectives. Abingdon, Oxon; Routledge, Taylor & Francis Group.

Ebner, Martin (2021). Das frühe Christentum und die Stadt: Methodisch-hermeneutische Grundsatzfragen und exemplarische Analysen. Early Christian Encounters with Town and Countryside: Essays on the Urban and Rural Worlds of Early Christianity. Toim. Markus Tivald & Jürgen Zangenberg. Gottingen: Vandenhoeck & Ruprecht, 63–110.

Grönlund & Härkönen (2020). Uskonto kaupungissa – empiirisen tutkimuksen lähestymistapoja. Uskonto ajassa ja tilassa. Toim. Suvi-Maria Saarelainen & Joona Salminen. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 93–109.

Salminen, Joona (2023). Vapauteen tyyntyminen Clemens Aleksandrialaisella. Kohti vapautta: varhaiskristillisiä tulkintoja vapaudesta, unista ja maailmankuvasta. Toim. Anni Maria Laato. Helsinki: Suomen Patristinen Seura, 159–170.

Tabbernee, William, toim. (2014). Early Christianity in Contexts: An Exploration Across Cultures and Continents. Grand Rapids, Michigan: Baker Academic.

Kirjoittaja

Joona Salminen
Kirkkohistorian yliopistonlehtori, TT, Itä-Suomen yliopisto

Uskontososiologian konferenssissa ravisteltiin uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnallista roolia

Totuus- ja sovintoprosessit haastavat myös tutkimusta muutokseen

Konferenssi käynnistyi luennolla alkuperäiskansojen kanssa toteutettavista sovintoprosesseista. Nämä prosessit haastavat samalla myös tutkimuksen tekemisen metodologiaa, minkä professori Torjer Andreas Olsen Norjan Arktisesta yliopistosta luennossaan osoitti. Totuus- ja sovintoprosesseja on käynnistetty monissa eri maissa alkuperäiskansoihin kohdistuneiden vääryyksien käsittelemiseksi. Esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa työtä tehdään saamelaisten kanssa, Norjassa saamelaisten lisäksi myös suomensukuisten kveenien kanssa ja Tanskassa puolestaan Grönlannin inuiittien kanssa.

Olsen kysyi esityksessään, miten sovintoprosessi muuttaa tutkimuksen tekemisen prosesseja. Tutkimuksen roolin pohdinta tässä kontekstissa ei ole yhdentekevää, koska alkuperäiskansojen kolonisaation ja assimilaation historiassa on tieteellisen tutkimuksen varjolla tehty paljon vahinkoa. Sillä oikeutettiin usein alkuperäiskansojen toiseuttaminen ja marginalisointi, joka todentui eri instituutioissa, kuten kouluissa, terveydenhuollossa ja kirkoissa. Näin ollen myös tutkimuksesta itsestään on purettava kolonisaation asetelmat ja annettava toimijuus alkuperäiskansoille. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi koulutusta ja pedagogiikkaa, joka perustuu alkuperäiskansojen tuottamalle tiedolle. Tutkimusprosesseissa olennaista on noudattaa periaatetta ”ei mitään meistä ilman meitä” ja varmistaa esimerkiksi alkuperäiskansojen tutkimuksessa heidän osallistumisensa jo sen suunnitteluvaiheessa. Omistajuus ja pääsy tutkimusaineistoihin kuuluvat niin ikään kirjattuihin tavoitteisiin.

Olsen kysyi myös, ovatko totuus ja sovinto uskonnollisia käsitteitä. Ainakin uskonnolliset yhteisöt voivat luontevasti soveltaa oppiaan totuus- ja sovintoprosessin tueksi. Suomessa esimerkiksi evankelis-luterilainen kirkko on viime vuosikymmeninä tarkastellut kriittisesti historiaa, pyytänyt anteeksi saamelaisille tehtyjä vääryyksiä ja toteuttanut myös virsikirjojen ja Raamatun saamenkielisiä käännöksiä. Uusimpana avauksena on kirkon ja saamelaisten totuus- ja sovintoprosessi, joka aloitettiin vuonna 2022.

Miten uskonnolliset yhteisöt vastaavat yhteiskunnallisiin haasteisiin?

Yhtenä toistuvana teemana konferenssissa nousi esiin kirkkojen ja muiden uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnallisen roolin vahvistuminen. Saksan katolista ja evankelista kirkkoa tutkinut Miriam Zimmer Bochumin yliopistosta osoitti esityksessään, että kirkkojen perinteinen rooli saksalaisessa yhteiskunnassa uskonnon pääedustajina ja moraalisina auktoriteetteina on murtunut. Kirkoilta odotetaan erityisesti konkreettista auttamista arjen tilanteissa sekä kannanottoja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kirkkojen poliittiselle ja yhteiskunnalliselle aktiivisuudelle osoittivat kyselyn perusteella tukea niin kirkkojen aktiiviset jäsenet kuin myös uskonnottomat saksalaiset.

Vielä laajemmin uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnalliseen vastuuseen johdatti Baselin yliopiston professori Jens Köhrsenin luento uskontojen roolista ilmastonmuutokseen ja muihin ympäristöhaasteisiin vastaamisessa. Hän toi luennossaan esiin ympäristötyön haasteellisuuden uskontojen kontekstissa. Esimerkiksi Sveitsissä uskonnollisille yhteisöille tehty kysely osoitti, että reilu kolmannes niistä piti ympäristötietoisuuden edistämistä tärkeänä toiminnassaan. Reformoiduista seurakunnista näin vastasi yli puolet ja katolisistakin lähes puolet, mutta evankelikaalisista seurakunnista ja islamilaisista yhteisöistä vain neljännes. Uskontojen ympäristöasenteissa erottuukin kolme ulottuvuutta: greening, non-greening ja un-greening, jotka kääntäisin vapaasti vaikkapa ”vihertävät”, ”välinpitämättömät” ja ”vastustajat”. Vihertävät asenteet korostuvat varsinkin uskonnollisten johtajien ja katto-organisaatioiden lausunnoissa, mutta usein voi olla, että ne eivät siirry paikallistasolle ja jäsenistöön. Se näkyy välinpitämättömyytenä. Suorasta vastustamisesta toimivat esimerkkinä esimerkiksi Yhdysvaltain evankelikaalien puhe ympäristötietoisuudesta ”vääränä evankeliumina”. Tällaisen taustalla voi vaikuttaa esimerkiksi kristillisen oikeiston ja öljyntuottajien välinen yhteistyö.

Uskonnollisilla yhteisöillä voi olla mittavasti resursseja ilmastonmuutostyöhön, jos niitä halutaan käyttää. Materiaalisina resursseina ovat esimerkiksi rakennukset ja maanomistus, poliittisina resursseina julkinen näkyvyys ja verkostot sekä kulttuurisina resursseina vaikutusmahdollisuudet arvoihin ja maailmankatsomukseen. Köhrsen esitti luentonsa yhtenä lopputulemana, että uskonnoilla olisi huomattavasti enemmän potentiaalia vastata ympäristöongelmiin kuin mitä ne nyt tekevät. Tämä tarkoittaa sekä konkreettisten ympäristötoimien tekemistä että ympäristötietoisuuden edistämistä.

Kirjoittaja

Veli-Matti Salminen

Tutkija, Kirkon tutkimus ja koulutus

Monitieteinen tutkijajoukko uskonnollisen nationalismin ja oikeistopopulismin äärellä

Denver, Colorado, marraskuu 2022

Osallistun American Academy of Religion -järjestön vuosittaisessa konferenssissa kirjapaneeliin, jonka aiheena on samana vuonna julkaistu, amerikkalaisten uskontososiologien Philip Gorskin ja Samuel Perryn kirjoittama teos “The Flag and the Cross”. Kirja esittelee valkoista kristillistä nationalismia ilmiönä Yhdysvaltojen kontekstissa. Aihe on noussut erittäin kuumaksi teemaksi uskonnontutkimuksen kentällä, yleisesti Trumpin presidenttikauden mutta ennen kaikkea tammikuun 2021 Capitolin valtauksen jälkeen. Gorskin ja Perryn kirjan keskeinen teesi on, että valkoinen kristillinen nationalismi rakentuu kolmen ideaalin varaan: vapaus (freedom), väkivalta (violence) ja järjestys (order). Tarinan muodossa kirjoittajat muotoilevat tämän sukupuolittuneen ajatusmallin näin: valkoiset miehet harjoittavat (oikeutettua) väkivaltaa puolustaakseen (omaa) vapauttaan ja ylläpitääkseen järjestystä, jossa he ovat ylempänä kuin muita sukupuolia tai rotuja edustavat ihmiset.

Kun tulee yleisökysymysten aika, apulaisprofessori Sarah Riccardi-Swartz ylistää kirjan ansioita, mutta kertoo toivoneensa, että kirja olisi sisältänyt enemmän apuvälineitä aktivismiin demokratian puolesta ja nationalismia vastaan. Kommentti linkittyy trendiin, joka on ollut viime vuosina nähtävissä yhdysvaltalaisessa tutkimuskirjallisuudessa, ainakin uskonnon ja yhteiskunnallisten kysymysten kohdalla. Jos tutkimus käsittelee ajankohtaista aihetta, kirjan odotetaan suoraan kertovan, miten siinä esiteltyä tutkimusta voi hyödyntää yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.

Amsterdam, elokuu 2024

Jonkinlaisena jälkijättöisenä vastauksena tuohon kahden vuoden takaiseen kommenttiin Philip Gorski on mukana järjestämässä kymmenpäiväistä kesäkoulua ja työpajaa Amsterdamissa otsikolla “Religion, the radical right, and how to respond: analyzing for alternatives”. Järjestäjänä toimii Netherlands Institute for Advanced Study in the Humanities and Social Sciences (NIAS), jossa Gorski työskentelee tämän vuoden ajan sapattivapaallaan Yalen yliopistosta. Kokoontumisen tavoitteena on etukäteen lähetetyn lukemiston pohjalta keskustella ja oppia lisää oikeistopopulismista ja uskonnollisesta nationalismista sekä pohtia tapoja, joilla tutkijat voisivat pyrkiä työskentelemään niiden luomia uhkia vastaan eri maissa.

Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikkö mahdollisti matka-apurahallaan osallistumiseni tähän tapahtumaan. Väitöskirjatutkimukseni käsittelee amerikkalaisten juutalaisten näkemyksiä kulttuurisodista Obaman presidenttikauden aikana. Vaikka uskonnollinen oikeisto ja nationalismi nousivat pinnalle vahvemmin vasta Trumpin kauden aikana, ajattelin jo etukäteen, että teemassa on selkeitä yhtymäkohtia omaan tutkimukseeni.  Kesäkoulun lukemistot ja keskustelut vahvistivat tätä mielikuvaani viikon mittaan.

Tapahtuman osallistujajoukko oli aidosti kansainvälinen, kun paikalla oli tutkijoita muun muassa Italiasta, Hollannista, Brasiliasta, Yhdysvalloista, Intiasta, Pakistanista ja Iso-Britanniasta. Myös Helsingin yliopistolla oli kesäkoulussa vahva edustus. Minun lisäkseni mukana oli kollegani kirkkohistorian osastolta, väitöskirjatutkija Miro Leporanta, jonka tutkimus keskittyy Serbian ortodoksisen kirkon rooliin Serbian ja Kosovon välisessä kiistassa. Hänen lisäkseen työpajassa olivat puhumassa käytännöllisen teologian osastolla työskentelevä akatemiatutkija Didem Unay Abaday, jonka tutkimus käsittelee Turkkia, sekä Suomessa tutkijavierailulla vastikään käynyt Marietta van der Tol. Puhujajoukko oli muutenkin tasokas. Gorski on aihepiirinsä merkittävimpiä tutkijoita, ja NIAS:n johtaja Jan Willem Duyvendak on ilmeisen tunnettu keskieurooppalaisessa akateemisessa maailmassa.

Kesäkoulussa käsiteltiin uskontoa, radikaalioikeistoa, populismia ja (uskonnollista) nationalismia eri maissa ja konteksteissa, muun muassa Sri Lankassa, Serbiassa, Brasiliassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Varsin pian kävi kuitenkin selväksi, että lähestymistapa oli ensisijaisesti yhteiskuntatieteellinen eikä uskonnontutkimuksellinen. Helsingin edustuksen lisäksi noin 15-henkisessä osallistujajoukossa oli laskujeni mukaan vain kaksi tai kolme muuta, jotka olivat opiskelleet teologiaa tai uskonnontutkimusta. Painotus näkyi sekä kesäkoulun lukemistossa että sen pohjalta käydyissä keskusteluissa, jotka olivat merkittävästi teoriaorientoituneempia kuin mihin olin omalla alallani tottunut. Tuntui, että ryhmällä oli haasteita edetä niistä kohti konkreettisempia kysymyksiä.

Tärkeimmät ja hyödyllisimmät teoreettiset pohdinnat liittyivät uskonnollisen nationalismin määrittelyyn sekä tunteiden rooliin. Philip Gorski näkee uskonnollisessa nationalismissa neljä toistuvaa elementtiä: karismaattinen johtaja, vereen liittyvät kielikuvat tai “troopit”, apokalyptiset narratiivit sekä narratiivi vainottuna tai uhrina olemisesta. Keskustelussa kollegani Miro Leporanta ehdotti viidenneksi elementiksi haikailua menneeseen, “parempaan” aikaan, eli käytännössä nostalgiaa. Gorskin parhaiten tuntemasta viitekehyksestä eli Yhdysvalloista on helppo nähdä tämän määritelmän yhtymäkohdat Trumpiin, “Make America Great Again” -ajatteluun ja syytöksiin “noitavainoista”.

Jos taas ajatellaan populismia ja sen toimintamalleja, keskiössä on kolme tärkeää elementtiä: tunteet, narratiivi ja “toinen” (other), eli joku toiseutettu taho, jota vastaan rakennetaan “me vastaan muut” -asetelma. Tunteista keskeisimpänä puhuttiin pelon tunteen synnyttämisestä ja ylläpitämisestä populistisena poliittisen retoriikan välineenä. Toisaalta Gorski nosti esiin, miten aihetta tutkiessa saattaa jäädä huomaamatta se rakkauden ja nähdyksi tulemisen tunne, joka voi syntyä myös populistisen oikeiston piirissä silloin, kun “meidän” yhtenäisyys kasvaa asetelmassa toiseutettuja “muita” vastaan.

Monen teoriapainotteisen päivän jälkeen kesäkoulun järjestäjistä tutkija Timothy Stacey ja apulaisprofessori Molly Farneth pyrkivät hivuttamaan keskustelua kohti käytäntöä ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Heidän visionaan vaikutti olevan löytää uusia “progressiivisia myyttejä ja rituaaleja”, joihin tukeutuen vaikuttamistyö voisi tapahtua. Molemmat ovat tutkimuksessaan keskittyneet rituaaleihin, mutta selkeästi yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta uskonnontutkimuksen sijaan. Erityisesti Staceyn ajatuksena oli, että rituaalit toisivat aktivismiin jotain “uskonnonkaltaista”, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti uskontoa. Tässä lähtökohdassa näkyy keskusteluissa esiin noussut poliittisen vasemmiston “rituaalivastainen”, ellei tietyissä tapauksissa jopa uskontovastainen asenne.

Farnethin esimerkit toivat rituaaliajatusta hieman lähemmäs uskontoa perinteisessä mielessä. Kirjassaan “The Politics of Ritual” (2023) hän esittelee muun muassa ehtoollispalveluksia, joita Yhdysvalloissa toimivat katolilaiset ovat järjestäneet Yhdysvaltain ja Meksikon rajalla. Toimitus toteutetaan molemmin puolin rajaa siten, että ehtoollisleipää annetaan raja-aidan raosta Meksikon puolella oleville osallistujille. Rituaalin tavoitteena on korostaa ehtoollisen ja Kristuksen ruumiin yhdistävää ja rajat ylittävää voimaa.

Vaikka pari kesäkoulun osallistujaa pyrki keskustelussa nostamaan esiin progressiivisten uskonnollisten ryhmien tai järjestöjen roolia aktivismissa oikeistopopulismia ja nationalismia vastaan, keskustelu niistä ei missään vaiheessa lähtenyt kunnolla liikkeelle. Vaikutti miltei siltä, että osallistujat eivät uskoneet sellaisten tahojen olemassaoloon, tai vähintään niiden vaikutusmahdollisuuksia pidettiin merkityksettömän pieninä.

Mikäli eri alojen tutkijat haluavat yhdessä toimia populistisia ja nationalistisia voimia vastaan, tarvitaan lisää yhteistyötä ja dialogia. Teoriasta on hyvä edetä jossain vaiheessa myös käytäntöön. Uusilla progressiivisilla myyteillä ja rituaaleilla voi hyvin olla siinä oma roolinsa, mutta jos mukaan halutaan myös uskonnolliset edistymismieliset, perinteisten uskonnollisuuden muotojen mukaan ottamista ei ehkä tarvitsisi näin aktiivisesti vältellä.

Kirjallisuutta

Duyvendak, Jan Willem, and Josip Kesic with Timothy Stacey. (2022) The Return of the Native: Can Liberalism Safeguard Us Against Nativism? Oxford: Oxford University Press.
Farneth, Molly. (2023) The Politics of Ritual. Princeton University Press.
Gorski, Philip & Perry, Samuel. (2022) The Flag and the Cross: White Christian Nationalism and the Threat to American Democracy. Oxford: Oxford University Press.
Kobes du Mez, Kristin. (2020) Jesus and John Wayne. How White Evangelicals Corrupted a Faith and Fractured a Nation. New York, NY: Liveright Publishing Corporation.
Müller, Jan-Werner. (2016) What is Populism? Philadelphia, PA: University of Pennsylvania Press.

Kirjoittaja

TM Olli Saukko on kirkkohistorian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Takaisin sivun alkuun