Patriarkat, naiset ja rauhantyö

Euroopan valtioiden Venäjään kohdistuvien sanktioiden sekä aseellisen ja humanitaarisen avun Ukrainaan lähettämisen lisäksi myös uskonnolliset yhteisöt ovat aktivoineet auttamiskanavansa ja antaneet julkilausumia.

Tätä kirjoittaessani olemme jo yli viikon ajan seuranneet Venäjän hyökkäyksen seurauksia Ukrainassa. Peittelemätön aggressio ja siviiliväestöön kohdistuvat iskut, räjähdysmäisesti kasvavat pakolaisten määrät Ukrainasta ja sotaa vastustavien mielenosoittajien vangitseminen Venäjällä ja Valko-Venäjällä ovat osoittaneet, että sodassa ensimmäisinä tulilinjalla ovat inhimillisyys ja totuus. Näiden kahden puolustamiseksi vähintä, mitä me muut voimme tehdä, on auttaa hädänalaisia sekä ilmaista vastustuksemme hyökkääjän toimille sekä aseellisessa että informaatiosodassa.

Kun Euroopan valtiot ovat reagoineet tilanteeseen sanktioimalla Venäjää ja lähettämällä sekä aseellista että humanitaarista apua Ukrainaan, uskonnolliset yhteisöt ovat myös aktivoineet auttamiskanavansa ja antaneet julkilausumia. Esimerkiksi Suomen uskontojohtajat julkaisivat rauhanvetoomuksensa heti Venäjän hyökkäystä seuraavana päivänä. Pelkkien rauhanvetoomusten lisäksi uskonnollisten johtajien puheissa oli kuitenkin myös selväsanaisesti kantaa ottavia äänensävyjä. Esimerkiksi Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos tuki vetoomuksessaan Ukrainan ortodoksista kirkkoa ja samalla Ukrainan kansaa, ”jolla on syvä usko Jumalaan, ja joka valitsi elämän vapaudessa ja omassa päätösvallassaan, aivan kuten jokaisen valtion tulisikin”.

Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaattien erilaiset todellisuudet

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi kiitti puhelinkeskustelussa 27.2. ekumeenista patriarkkaa tuesta ja rukouksista ja lujitti samalla symbolisesti Ukrainan ortodoksisen kirkon sidettä Konstantinopolin patriarkaattiin. Tämä yhteys on varsin merkityksellinen. Nimenomaan Konstantinopolin patriarkaatti oli se, joka myönsi Ukrainan ortodoksiselle kirkolle autokefalian eli hallinnollisen itsenäisyyden tammikuussa 2019 ja sinetöi sen irtautumisen Moskovan patriarkaatista.

Ukrainan kirkon historiaa ja taustoja koskevia tutkimuksia on koottu Teologisen Aikakauskirjan teemanumeroon, joka on nyt vapaasti luettavissa. Ennen vuotta 2019 Ukrainan kirkolle oli yritetty luoda autokefaliaa kolme kertaa aiemmin, mutta jokainen yritys oli epäonnistunut. Neljättä myöntämisprosessia kehystivät Itä-Ukrainan tapahtumat ja Venäjän laiton miehitys Krimin niemimaalla vuonna 2014 sekä samanaikaisesti voimistunut Ukrainan hakeutuminen EU:n vaikutuspiiriin ja irti Moskovan vaikutusvallasta. Kansallinen kirkko palveli tätä tarkoitusta. Jotta kuitenkaan tilanne ei olisi liian yksinkertainen, Ukrainassa vaikuttaa myös Moskovan patriarkaatin alaisuudessa toimiva ortodoksinen kirkko, joka näkee itsensä kanoniseksi kirkoksi autokefalisen ortodoksisen kirkon tavoin.

Moskovan patriarkaatti on Venäjän hyökättyä Ukrainaan yksiselitteisesti kannattanut Kremlin hallintoa ja Putinin toimia. Ortodoksisten kirkkojen johtajat ovat arvostelleet jyrkästi Moskovan patriarkaattia, mutta mikään ei viittaa siihen, että se olisi muuttamassa kantaansa. Venäjän ortodoksisella kirkolla on voimakas käsitys itsestään ”enemmistön kirkkona ja Venäjän sivilisaation tukijalkana”, kuten Aleksander Verhovsky kirjoittaa. Tällöin myös valtion on ollut helppo vetää kirkko mukaansa retoriikkaan, jossa korostetaan ”perinteisten arvojen” puolustamista ja nähdään länsimaat puolestaan moraalisesti rappeutuneina. Tutkija Elina Kahla näkee, että ortodoksisuudesta on valtiovallan silmissä tullut selvästi kansalaisuskonto, joka idealisoi historiaa ja kehystää sotaa pyhäksi.

Miesten aloittamat sodat – naisten aloittamat rauhanprosessit?

Tämä blogiteksti julkaistaan naistenpäivänä. Venäjän hyökkäys, kuten lähes kaikki muutkin maailmanhistoriassa, on miesten aikaansaama. Myös sotaa vastustavien uskonnollisten johtajien kannanotot on esitetty pääosin miesten suulla. Maailma on kuitenkin tässä suhteessa muuttunut. Ukrainalaiset naiset ja miehet esiintyvät kuvissa, joissa ilmaisevat tahtoa puolustaa maataan, ja viestintärintamalla naiset ja miehet tekevät töitä totuudenmukaisen tiedonvälityksen puolesta. Eri Euroopan maiden kaupungeissa naiset ja miehet marssivat sotaa vastustavissa mielenosoituksissa.

Venäjällä yksi tärkeä naisten ylläpitämä sodanvastainen voima on Sotilaiden äidit -järjestö. 1980-luvun lopulla perustettu järjestö on muun muassa avoimesti tuonut esiin maan armeijassa ilmenneitä väärinkäytöksiä, vastustanut Tshetshenian sotaa 1990- ja 2000-luvuilla sekä tuonut julkisuuteen Venäjän osallisuutta itäisen Ukrainan sotatoimissa jo vuodesta 2014. Nyt meneillään olevassa sodassa järjestön ovat herättäneet viimeistään uutiset Ukrainassa vangituista venäläissotilaista, jotka luulivat lähteneensä harjoituksiin, tai Ukrainasta palaavat ruumisarkut. Sodan hinta kasvaa liian suureksi, kun sen kärsijöinä ovat äidit, joilla ei ole mitään tekemistä sodan kanssa.

Naistenpäivä on kansallinen juhlapäivä Venäjällä ja oli sitä myös Neuvostoliitossa. Maan nykyhallinto tuskin kaihtaa keinoja kaapata päivä sotapropagandan tueksi. Historiaa tuntevat kuitenkin muistavat, että naistenpäivän alkuperä on 1900-luvun alun Yhdysvalloissa naisten käynnistämässä liikehdinnässä työolosuhteidensa parantamiseksi. Sosialistisen internationaalin konferenssissa 1910 naistenpäivästä tuli kansainvälinen merkkipäivä, ja sen tavoitteina oli niin naisten äänioikeus, työ- ja koulutusoikeus kuin työsyrjinnän lopettaminen. Myös rauhantyö tuli ajankohtaiseksi ensimmäisen maailmansodan myötä.

Kun naistenpäivää vuonna 2022 vietetään, on jälleen erinomainen hetki juhlistaa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta tehtyä ja tehtävää työtä, joka on yksi elinehto sille, että rauhantyötä voidaan edistää. Sen eturintamassa naiset ja kaikki muutkin sukupuolet jatkavat työtä, joka on vielä monelta osin kesken.

Kirjoittaja:

Veli-Matti Salminen

Tutkija, Kirkon tutkimus ja koulutus