Herätysliikkeet tukevat kirkon työntekijöiden spiritualiteettia 24.6.2026 Hanna Salomäki Vilkas kesäjuhlakausi on alkanut. Hengelliset kesäjuhlat kokoavat suomalaisia hiljentymään, tapaamaan ystäviä ja talkoilemaan. Suurimmassa tapahtumassa, vanhoillislestadiolaisten suviseuroissa, väkeä on kokonaisen kaupungin verran: kävijämääräksi on viime vuosina arvioitu noin 80 000. Otsikoihin liikkeet nousevat usein ristiriitatilanteissa (ks. esim. Rytkönen 2026), mutta niiden arkinen vaikutus jää helposti katveeseen. Tuore kyselyaineisto osoittaa, että liikkeiden vaikutus näkyy selvästi työntekijöiden hengellisessä elämässä, arvo-orientaatiossa ja siinä, mitä kirkon tehtäviä priorisoidaan. Kesäjuhlat ovat yksi kuva eletystä uskonnollisuudesta: uskonnosta sellaisena kuin se ilmenee käytännöissä, kokemuksissa ja merkityksenannoissa. Lived religion -tutkimus (mm. Mederith McGuire ja Robert Orsi) on analysoinut sitä, millä tavoin uskonto konkretisoituu ihmisten jokapäiväisessä elämässä ja sen valinnoissa. Tästä näkökulmasta herätysliikkeitä voikin tarkastella hengellisen elämän käytäntöjä muovaavina ryhminä. Liikkeisiin kuuluvat painottavat rukousta ja ehtoollista muita enemmän Vaikka herätysliikkeiden kannatus on 2000-luvulla huomattavasti vähentynyt sekä suomalaisilla että kirkon työntekijöillä, niiden vaikutus näkyy kirkossa edelleen vahvasti. Tuore tutkimusraporttini Herätysliiketaustaiset kirkon työntekijät ja luottamushenkilöt: spiritualiteetti, näkemys kirkon tehtävistä sekä poliittinen ja arvo-orientaatio osoittaa, että joka neljäs kirkon työntekijä kuuluu johonkin liikkeeseen. Jos mukaan lasketaan myös ne, jotka ovat saaneet jostain liikkeestä vaikutteita, puolet kirkon työntekijöistä on herätysliikkeiden vaikutuspiirissä. Liikkeiden vaikutus näkyy etenkin papeilla, joista liikkeisiin kuuluu miltei puolet. Kyselyn mukaan kirkon työntekijät pitävät omassa hengellisessä elämässään erittäin tärkeänä erityisesti retkeilyä ja luonnossa oleskelua (53 %), rukousta (49 %), muuta liikuntaa (43 %) sekä ehtoollisella käymistä (43 %). Vähemmän tärkeänä puolestaan pidettiin kehollisia hengellisiä harjoituksia (4 %), meditaatiota (5 %) ja hengellisiä verkkopalveluita (4 %). Analyysi osoitti, että herätysliikkeisiin kuulumisella on vahva yhteys kirkon työntekijöiden hengelliseen elämään. Liikkeisiin kuuluvat työntekijät pitivät lähes kaikkia hengellisen elämän muotoja tärkeämpinä kuin työntekijät keskimäärin. Kuten koko työntekijäkunnalla, myös herätysliikkeisiin kuuluvilla kärkeen nousivat rukous (68 %), ehtoollisella käyminen (66 %) ja retkeily sekä luonnossa oleskelu (47 %). Herätysliikkeisiin kuuluvat työntekijät kuitenkin korostivat erityisesti ehtoollisella käymistä ja rukoilemista huomattavasti yleisemmin kuin työntekijät keskimäärin. Raamatunluku korostuu niin ikään herätysliikkeisiin kuuluvilla selvästi enemmän kuin kirkon työntekijöillä keskimäärin, samoin kristillinen meditaatio ja hiljaisuuden viljely. Näiden ohella herätysliikkeiden kannattajat korostivat muita enemmän muun muassa hengellisen musiikin kuuntelua ja hengellisen kirjallisuuden lukemista. Nämä painotukset ilmenivät myös arkielämän uskonharjoituksessa. Liikkeisiin kuuluvat työntekijät ja luottamushenkilöt rukoilivat aktiivisemmin kuin työntekijät keskimäärin. He myös osallistuivat työtehtäviensä ulkopuolella jumalanpalvelukseen useammin muita työntekijöitä useammin. Aktiivisesti jumalanpalvelukseen vapaa-aikanaan osallistuvista kirkon työntekijöistä puolet onkin herätysliikkeiden kannattajia. Tulokset ovat samansuuntaisia kuin Porkan ja Valtosen aiemmassa tutkimuksessa kirkon kasvatuksen työntekijöistä. Sen mukaan herätysliikkeisiin kuuluvat kirkon työntekijät ovat merkittävästi muita aktiivisempia oman hengellisyyden hoitamisessa. Rukouselämä ja lähetystyö korostuvat Oman hengellisen elämän painotukset ovat yhteydessä siihen, mitä kirkon tehtäväalueita pidetään tärkeinä. Herätysliikkeisiin kuuluvat työntekijät korostivat (61 % piti erittäin tärkeänä) koko kirkon työntekijäkuntaa (43 %) selvästi yleisemmin rukouselämän vahvistamista kirkon keskeisenä tehtäväkenttänä, samoin lähetystyötä (42 %, vert. työntekijät keskimäärin 27 %). Herätysliikkeisiin kuuluminen oli yhteydessä myös erityisesti evankeliumin levittämisen ja raamattuopetuksen keskimääräistä suurempaan painottamiseen eli julistusorientaatioon kytkeytyviin kirkon tehtäväkenttiin. Yhteiskuntaorientaatioon liittyvissä tehtäväalueissa näkemyserot olivat vähäisiä. Esimerkiksi ilmaston kannalta kestävän elämäntavan edistäminen sai herätysliikkeisiin kuuluvilta yhtä paljon kannatusta kuin työntekijöiltä yleensäkin. Tulokset vahvistivat muun muassa Kati Tervo-Niemelän tutkimuksen havaintoja omakohtaisen hengellisen elämän yhteydestä kirkon tehtäväalueiden painotukseen. Arvoissa painottuu konservatiivisuus, poliittinen orientaatio ei poikkea Aiemman tutkimuksen mukaan eri tehtäväorientaatioiden kannattaminen on yhteydessä poliittiseen ja arvo-orientaatioon. Salmisen mukaan esimerkiksi yhteiskunnallista orientaatiota kannattavat työntekijät olivat muita vasemmistolaisempia ja liberaalimpia. Herätysliikkeiden kannattajat erosivat orientaatioltaan kirkon työntekijäkunnasta arvo-orientaatioltaan. Pääjoukko liikkeisiin kuuluvista työntekijöistä sijoitti itsensä konservatiivi-liberaali -janan keskivaiheille. Neljännes piti itseään arvoiltaan lähinnä liberaalina, kolmannes konservatiivina. Verrattuna koko työntekijäkuntaan herätysliikkeisiin kuuluvat erottuivat suuremmalla konservatiivien osuudella. Poliittisessa orientaatiossa herätysliikkeisiin kuuluvat työntekijät eivät sen sijaan juuri poikenneet kirkon työntekijäkunnasta yleisesti. Kolme viidestä herätysliikkeeseen kuuluvasta työntekijästä sijoitti itsensä poliittiseen keskiryhmään. Niin vasemmistoon kuin oikeistoon itsensä sijoitti viidennes työntekijöistä. Spiritualiteetti voimavaraksi työssä Aiemman tutkimuksen mukaan herätysliiketausta on yhteydessä kutsumustietoisuuteen ja kirkkoon kiinnittymiseen.Porkan artikkeli Diakonia-ammattikorkeakoulun opiskelijoista osoitti, että myös lisääntyvien ristiriitojen aikana herätysliikkeistä ja uskonnollisista liikkeistä vaikutteita saaneet kokivat suhteensa kirkkoon merkittävästi muita läheisemmäksi. Jännitteet eivät siis näytä etäännyttäneen kirkosta. Kokonaisuutena tulokset osoittavat, että liikkeiden vaikutus ilmenee työntekijöillä voimakkaasti spiritualiteetin tukijana. Se näkyy työntekijöiden hengellisessä elämän painotuksissa ja yksityisessä ja julkisessa uskonnonharjoituksessa vapaa-aikana. Liikkeisiin kuuluminen heijastuu myös työorientaatiossa, erityisesti julistusorientaatioon liittyvien tehtäväalueiden korostamisena. Erityisesti pappien kohdalla onkin aiemmassa tutkimuksessa nostettu esiin tarve tukea vahvemmin nykyisten ja tulevien työntekijöiden hengellistä elämää ja spritualiteettia. Niin ikään herätysliiketausta voi tuottaa opiskelijoille erilaisia kirkon työssä tarvittavia osaamisia, kuten jumalanpalveluselämän tuntemus. Näiden tulosten valossa kirkon tulevaisuuden kannalta olennainen kysymys onkin, miten tämä hengellinen ja institutionaalinen sitoutuminen voi rakentaa yhteistä kirkkoa myös jännitteiden keskellä. Ovatko juuri liikkeisiin sitoutuneet kirkon työntekijät keskeinen välittäjäryhmä kirkon ja liikkeiden jännitteisessä tilanteessa? Onko tämä, jakautuneessa tilanteessa ”keskiryhmää” edustava ääni riittävästi kuultavissa kirkollisessa keskustelussa? Kirjoittaja on Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön johtaja
Tutkimus: mikä nuoria miehiä kiinnostaa kristinuskossa? 9.12.2025 Kristinusko vastakulttuurina ”Kristittynä oleminen on nykyään lähes vastakulttuurista. Se erottaa sinut muista”, Harri toteaa. Hän on yksi haastattelemistamme 30 nuoresta miehestä, jotka ovat syystä tai toisesta kiinnostuneet kristinuskosta. Monen muun miehen tavoin hän näkee kristinuskon edustavan nykyään myönteisellä tavalla vastapainoa valtakulttuurille, jota haastateltavat kuvasivat ”sekulaariksi, pinnalliseksi, kulutuskeskeiseksi, suorituskeskeiseksi, individualistiseksi ja/tai relativistiseksi”. Näiden tilalle he etsivät kristinuskosta pysyvyyttä, syvällisyyttä ja vastuullisuutta. ”Kristinusko tarjoaa selvän vastakohdan ajatukselle, että ihminen elää vain itseään varten. Siihen sekularismi tai ateismi usein johtaa”, Samuli, toinen haastateltava, pohtii. Kun vielä muutama vuosikymmen sitten kirkosta eroaminen oli nuorille tapa kapinoida vallitsevaa yhteiskuntaa ja sen arvomaailmaa vastaan, nyt tilanne näyttää kääntyneen päinvastaiseksi. Tämän päivän nuorelle miehelle kirkkoon liittyminen voi olla kannanotto yhteiskunnan ja omien vanhempien sekulaaria ja materialistista arvomaailmaa kohtaan. Onko kyse konservatiivisuudesta? Mediassa nuorten miesten kiinnostuminen kristinuskosta on toisinaan liitetty konservatiivisuuteen. Tutkimuksemme perusteella tämä on turhan yksioikoinen johtopäätös. Haastatteluihimme osallistuneet nuoret miehet asemoituivat melko tasaisesti konservatiivi–liberaali-akselille. Useampi haastateltavista korosti kristinuskosta löytämäänsä moraalista arvopohjaa, joka tarjosi heille moraalisen kompassin, jonka avulla suunnistaa elämässä. ”Maailmassa ei enää ole kovin selkeitä sääntöjä. Uskosta löysin jotakin, josta pitää kiinni.” Toiset etsivät kristinuskosta suomalaisuuden ja eurooppalaisuuden kulttuurisia juuria ja historiallista jatkumoa, johon kiinnittyä. Antero kiteyttää asian: ”Se (kristinusko) on osa länsimaista identiteettiämme.” Kaikkia haastateltavia eivät kiehtoneet konservatiiviset arvot, vaan osa koki nimenomaan kirkon arvoliberaalisuuden esimerkiksi seksuaalieettisissä kysymyksissä itseään puhuttelevana. Aineistostamme nousi kuitenkin esille kiinnostava havainto: pysyvyyden, perinteiden ja vakauden kaipuu ei ole vain konservatiivisia nuoria miehiä kiinnostava ilmiö, vaan yhdistää jossain määrin nuoria miehiä heidän arvosuuntauksestaan riippumatta. Erään haastateltavan mukaan konservatiivisuus ja liberaalisuus liittyvät kirkossa tiettyihin arvokysymyksiin, mutta monissa asioissa nuoret miehet ovat Suomessa melko perinteisiä arvoiltaan. Lähes kaikki haastateltavat etsivät kristinuskosta merkitystä elämälleen, yhteisöllisyyttä, moraalisia suuntaviivoja sekä pysyvyyttä ja jatkuvuutta nopeasti muuttuvassa maailmassa. ”Vastuu perheestä ja yhteiskunnasta puuttuu tämän päivän maailmasta. Kristinusko korostaa niitä”, totesi Joonas. Monet kokivat jumalauskon, kirkon ja kristillisten rituaalien antavan heille kokemuksia jatkuvuudesta ja pysyvyydestä. ”Kun kaikki muu tuntuu epävakaalta, Jumala pysyy samana”, toteaa Valdemar. Miehisyyden kriisi? Useampi kuin joka kolmas haastateltava nosti esiin miehisyyteen liittyviä kysymyksiä puhuessaan uskosta. Heidän kertomuksissaan korostui tasapainoisen miehisyyden etsintä median korostamien ääripäiden välillä. Erityisesti sosiaalisen median algoritmien nähtiin suosivan ääripäiden edustajia, jotka tarjoavat miehille toksista mieskuvaa ja äärimaskuliinista pullistelua. Toisaalta nykykulttuurin nähtiin myös jättävän miehet vaille selkeitä rooleja. Haastateltavien mukaan kristinusko tarjoaa vaihtoehdon sekä toksisille kulttuurisille miesihanteille että vakaiden mallien puutteelle. Kirkon ja kristinuskon koettiin tarjoavan kehyksen vastuulliselle maskuliinisuudelle, johon sisältyvät moraalinen suoraselkäisyys, palveleminen ja tunneilmaisu – vastakohtana stereotyyppiselle tai toksiselle maskuliinisuudelle. Aleksin mukaan: ”… tämä ilmiö liittyy maskuliinisuuden kriisiin. … Sekulaarissa kulttuurissa ääripäät ovat joko Andrew Tate -tyyppinen alfauros tai ei maskuliinisuutta lainkaan. … Kristinusko tarjoaa kolmannen tavan, mallin olla kunnollinen mies ilman, että täytyy muuttua stereotyypiksi tai alistua kaikkeen ulkopuolelta tulevaan.” Monet miehistä olivat kokeneet elämässään kriisejä ja merkityksettömyyttä. Usko ja seurakuntayhteisö tarjosivat heille kiinnittymispintoja, merkityksellisyyttä ja hyväksyntää. Osa haastateltavista puhui myös maskuliinisuuden laajemmasta yhteiskunnallisesta kriisistä ja koki, että miehinen identiteetti on muuttunut yhä pirstaleisemmaksi. Muutamat totesivat nykyfeminismin ja ääriliberaalien arvojen johtaneen miesten aliarvostamiseen. Osa koki, että kirkostakaan miesten on vaikea löytää mielekästä toimintaa. Toisaalta osa haastattelemistamme miehistä kertoi myös kohdanneensa seurakunnissa miehiä, jotka he kokivat itselleen roolimalleina. ”Kun näin, miten miehet kirkossa kohtelivat muita – kunnioittavasti ja huolehtivasti – se erosi siitä, mitä näin kirkon ulkopuolella. Se oli vakuuttavaa”, Viljami toteaa. Suhde kirkkoon Useimmat haastateltavamme olivat jollain tapaa yhteydessä johonkin kristilliseen yhteisöön, vaikkeivät kaikki. Eräs haastateltava oli löytänyt kristinuskon kirjallisuuden kautta. Toinen taas oli löytänyt internetin avulla kristillisen yhteisön, jonka hän koki älyllisesti kiinnostavampana kuin lapsuudenkotinsa yhteisön. Useat olivat rippikouluvaiheessa löytäneet seurakunnasta mielekkään yhteisön, ja osa heistä oli saanut innostuksen lähteä opiskelemaan teologiaa. Muutamat olivat käyneet aikuisrippikoulun ja kävivät satunnaisesti jumalanpalveluksissa. Eräät taas olivat vahvasti kiinnittyneet herätysliikkeen yhteisöön tai luterilaiseen jumalanpalvelusyhteisöön. Nuorten miesten kiinnostus ei kanavoidu itsestään selvästi pelkästään evankelis-luterilaiseen kirkkoon, vaan nuoret miehet suunnistavat median, internetin, kaveripiirien ja muiden vaikutteiden vaikutuspiirissä hakeutuen sellaisiin yhteyksiin ja yhteisöihin, jotka vastaavat heidän hengelliseen, moraaliseen, älylliseen ja/tai sosiaaliseen etsintäänsä. Miten huomioida nuoret miehet kirkossa? Kirkossa on syytä huomioida, että nuorten miesten keskuudessa on Suomessa meneillään monenlaista etsintää, joka on luonteeltaan osin hengellistä, osin moraalista ja voi liittyä myös miehiseen identiteettiin. Se voi kanavoitua kirkkoon, mutta myös sen ulkopuolelle. Monet nuoret miehet kokevat nyky-yhteiskunnan epäonnistuvan vastaamaan heidän identiteetin ja merkityksen etsintäänsä tai tarjoamaan mielekkäitä moraalisia suuntaviivoja ja tasapainoisia miehenmalleja. Nopeasti muuttuneet arvot ja kulttuurin tarjoamat roolit miehille hämmentävät aidosti monia. Monet myös kokevat, ettei heidän kysymyksilleen ja etsinnälleen ole kulttuurissa hyväksyttyä tilaa. Toisaalta nuoret miehet viettävät useita tunteja päivässä sosiaalisen median ja sen vaikuttajien parissa, ja nämä tarjoavat omanlaisiaan vastauksia miehisen identiteetin ja merkityksen etsintään. Kirkolla voisi olla tässä historian hetkessä paljonkin annettavaa nuorille miehille. Monet miehet tuntuvat kaipaavan yhteisöllisyyttä ja yhteistä tekemistä, jossa voi saada vertaistukea toisilta miehiltä sekä löytää myönteisiä miehenmalleja. Monet etsivät myös hengellisyyttä ja vakaata pohjaa moraalisille valinnoilleen, jota Raamattu kykenee tarjoamaan. Kristinuskon vuosituhantinen perinne ei näyttäydy nuorille miehille enää ensisijaisesti painolastina, vaan myös resurssina ja voimavarana, jonka hyödyntämisessä he kuitenkin tarvitsisivat ohjausta ja esimerkkejä. Kirjallisuus Tervo-Niemelä, Kati & Hannikainen, Pietari: Why are young men increasingly drawn to Christianity? A study of Finnish Christian young men. (Arvioitavana) Kirjoittajat Pietari HannikainenTT, Helsingin yliopisto Kati Tervo-NiemeläKäytännöllisen teologian professori, Itä-Suomen yliopisto
Uushenkisyydestä konservatiiviseen kristillisyyteen 25.11.2025 Suomalainen uskonnollisuus on murroksessa. Tämä on kotimaisessa uskontotieteen tutkimuksessa todettu vahva suuntaus, joka on näkynyt erityisesti liikkeenä kohti järjestäytymätöntä hengellisyyttä ja henkisyyttä. Viime vuosina uushenkisyyden ja vapaamuotoisen, omaehtoisen hengellisyyden rinnalla on ilmennyt uudenlainen kiinnostus kristinuskoa kohtaan. Tämä muutos on näkynyt erityisesti nuorten miesten kohdalla, mutta aivan viimeaikainen tutkimus osoittaa, että myös tytöt ovat yhä kiinnostuneempia kristinuskosta. Vuoden 2025 alussa julkaistun rippikoululaisten uskontosuhdetta tarkastelevan tutkimuksen mukaan nuoret sukupuolesta riippumatta näyttäisivät olevan entistä sitoutuneempia kristinuskoon ja sen opetuksiin. Tällaiset tulokset näyttävät kenties aluksi yllättäviltä, mutta mielestäni ne ovat olleet jopa odotettavissa. Kun ryhdyin syksyllä 2023 kirjoittamaan pro gradu -tutkielmaani Turun yliopiston uskontotieteellisessä tiedekunnassa, tiesin heti tahtovani tarkastella uushenkisyydestä kristinuskoon siirtyneiden naisten kokemuksia. Vaikka ilmiö ei ollut erityisen näkyvä tai valtavirtaistunut, se oli kuitenkin esiintynyt harvakseltaan sosiaalisen median kanavissa sekä yksittäisissä artikkeleissa. Aihe kiehtoi minua valtavasti. Keitä nämä naiset olivat? Miksi he olivat jättäneet uushenkisyyden ja uushenkisten käytänteiden harjoittamisen taakseen? Minkä vuoksi he puhuivat niin ankaralla sävyllä uushenkisestä elämänvaiheestaan? Miksi juuri kristinusko? Miksi uushenkisyydestä siirrytään kristinuskoon? Haastattelin opinnäytetyöhöni viittä uushenkisyyden hylännyttä naista, jotka olivat lähivuosien aikana kääntyneet kristinuskoon. Kaksi naisista kuului haastatteluhetkellä Ortodoksiseen kirkkoon ja yksi pieneen ja itsenäiseen luterilaiseen kirkkoon. Kaksi haastateltavistani ei tarkentanut omaa kotiseurakuntaansa. Yhteistä kaikille kuitenkin oli kääntyminen konservatiiviseksi ymmärrettyyn uskonnolliseen yhteisöön, joka dogmeiltaan erosi merkittävästi vapaamuotoisesta uushenkisyydestä. Jos uushenkisyys perinteisesti määritellään yksilökeskeiseksi henkisyyden harjoittamiseksi, johon kuuluu keskeisesti holistisuus, hengellisen kasvun tavoittelu sekä erilaisten katsomusten ja hengellisten näkemysten ja oppien yhdisteleminen, olivat kaikki haastattelemani naiset olleet vahvasti uushenkisiä. Heidän kokemuksiaan leimasi toimijuus, joka ilmeni muun muassa uushenkisenä yrittäjyytenä sekä jatkuvana etsintänä, joka asettuikin määrittelemään niin uushenkistä kuin kristillistä maailmankuvaa ja identiteettiä. Lopulta uushenkisyys ei kuitenkaan näyttänyt tarjoavan sellaisia vastauksia ja selityksiä, joita sen piiristä etsittiin. Tutut käytänteet eivät tuottaneetkaan toivottua oloa tai lopputulosta, vaan niitä kyseenalaistettiin ja niihin petyttiin. Oli yllättävää, että kääntymiskertomukset noudattelivat melkein poikkeuksetta varsin samankaltaista kaavaa. Uushenkisyyteen pettyminen tai oman maailmankuvan kyseenalaistaminen johti neljällä viidestä haastateltavasta äkilliseen uskoontuloon, toisin sanoen yhtäkkiseen kokemukseen, jonka aikana tunnettiin jumalallista rakkautta tai taivaalliseksi kuvattua rauhantunnetta. Tällainen kokemus ikään kuin katkaisi kamelin selän. Uushenkisyys ja vanha minä hylättiin, tarot-kortit poltettiin, kristallit viskattiin mereen ja pitkään toimineet yritykset lakkautettiin. Oma toimijuus annettiin Jumalan käsiin, mikä haastattelemilleni naisille tarkoitti uushenkisyyden aikana koetusta raskaasta vastuuntunnosta luopumista. Enää ei tarvinnut itse olla itsensä parantaja, opettaja tai suojelija. Riitti, että uskoi. On kiinnostavaa, että naiset, joiden vahva toimijuus oli määritellyt uushenkistä elämänvaihetta, kiinnostuivat kaikki sukupuolirooleihin perustuvista perinteisistä, konservatiivisiksi ymmärretyistä kristillisyyden muodoista. Kun aikaisemmat vastauksia antaneet käytänteet yhtäkkiä hylättiin, kaivattiin tapojen ja toimien tilalle jotakin uutta. Ja kun uushenkisyys oli kiinnostanut juuri vapautensa vuoksi, löytyikin uskoontulon jälkeen rauha ja turva konservatiivisuudesta, ohjeista ja kristinuskon sisäisistä normeista. Uushenkisyydessä tavoittamattomiin jääneet yhteisöllisyys ja selkeys korostuivat. Radikaali ratkaisu yhteiskunnalle, helpottava muutos yksilölle Kristinuskoon kääntyminen näyttää radikaalilta ratkaisulta yhteiskunnassa, jossa uskonnollisten arvojen toivotaan pikemminkin pysyvän neljän seinän sisällä kuin tulevan osaksi julkista keskustelua. Nuorten miesten kiinnostus uskonnollisuutta kohtaan on kasvanut melkein samanaikaisesti arvojen konservatiivistuessa. Kenties sama on hiljalleen todettavissa myös naisten kohdalla? Haastattelemani entiset uushenkiset olivat iältään 30–50-vuotiaita. He eivät olleet samaa ikäryhmää kuin aikaisemmin mainitsemani suomalaistutkimuksen rippikouluikäiset nuoret. Tästä huolimatta liike uushenkisyydestä kristinuskoon osoittaa selkeää yhtäläisyyttä jo havaittuun uskonnollisten ja yhteiskunnallisten arvojen muutokseen. Uushenkisyyden lisäksi haastateltavien todettiin luopuvan liberaaleista ja jopa feministisistä uskomuksista, jotka uskoontulon yhteydessä korvattiin patriarkaaliseksi koetun kristinuskon dogmeilla. Tämän muutoksen myötä kääntyminen ei jäänyt vain katsomukselliseksi muutokseksi, vaan kokonaisvaltaiseksi identiteetiksi: konservatiivisuus ulottui uskon ulkopuolelle, ja kristillinen identiteetti asettui vastustamaan liberaaliksi ja sekulaariksi ymmärrettyä yhteiskuntaa. Uushenkisyyden turmeleva vaikutus ulottui joka puolelle ja vain kristinuskon piiristä saatettiin löytää sellainen vapaus ja turva, jota aikaisempi individualistinen maailmankuva ei ollut tarjonnut. Uudessa, strukturoidussa uskonnollisessa maailmankuvassa järjestys ja selkeys asettuivat edistämään samalla myös kokonaisvaltaista hyvinvointia. Juuri kristinusko muodostui naisille lopulliseksi päämääräksi, turvasatamaksi ja hengähdystauoksi. Jumalan luokse löytäminen ei ollut polkuna helppo, mutta päämäärää kuvattiin matkaa tärkeämpänä. Merkityksellisintä oli usko juuri nyt. Ja kuten uushenkisyys aikanaan, läpäisi kristinusko nyt arjen loputtoman kokonaisvaltaisesti. Siitä tuli silmälasit, joilla elämää katsottiin ja joiden kautta olemassaoloa tulkittiin. Siirtymä kristinuskoon peili yhteiskunnalliselle muutokselle? Ilmiö kuitenkin haastaa myös evankelisluterilaista kirkkoa. Entiset uushenkiset eivät olleet erityisen kiinnostuneita evankelisluterilaisesta kristillisyydestä tai kirkon toiminnasta. Kriittinen suhtautuminen kansankirkkoon ei myöskään ole uutta konservatiivikristittyjen piireissä. Evankelisluterilainen kirkko koetaan liian liberaalina, joustavana ja arkipäiväisenä. Kokemuksellisuutta ja elävää uskoa etsivälle karismaattisemmat seurakunnat saattavat olla luonteva vaihtoehto. Autenttisuuden kaipuu taas voi ohjata esimerkiksi ortodoksisuuden pariin. Esitän varovaisen arvion siitä, miten liike uushenkisyydestä kristinuskoon näyttäytyy samanaikaisesti sekä modernin yhteiskunnan arvojen vastustamisena että dynaamisena liikkeenä kohti laajempaa uskonnollista ja kulttuurista muutosta. Kääntymiskokemukset kertovat paitsi yksilön hengellisestä etsinnästä myös suomalaisen uskonnollisuuden muutoksesta polarisoituvassa maailmassa. Koronapandemia ja sen jälkimainingit toivat mukanaan uudenlaista henkistä ja hengellistä etsintää. Uskon kuitenkin, että uushenkisyydestä kristinuskoon kääntymisen taustalla vaikuttavat myös laajemmat arvomuutokset sekä aikamme yhteiskunnallinen epävarmuus. Sodat ja epävakaa maailmantalous saattavat heikentää yksilön uskoa omaan voimaansa, mikä tekee vakauden ja varmuuden etsimisen kaikkivoipaisesta Jumalasta ymmärrettäväksi. Lähteet ja kirjallisuus Hjelm, Titus. 2022. Maallistuminen, uushenkisyys ja ”tahto uskontoon”: Uskontososiologian trendeistä. Teoksessa Uushenkisyys, toimittaneet Tiina Mahlamäki ja Minna Opas. 75–93. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Peltonen, Viivi. 2024. Uushenkisyydestä kristinuskoon – Suomalaisnaisten etsijyys ja kokemukset (pois)kääntymisestä. Pro gradu -tutkielma. Turku: Turun yliopisto. Porkka, Jouko ja Kati Tervo-Niemelä. 2024. “Poikien usko vahvistunut edelleen — Seuraavatko tytöt perässä? Pitkittäistutkimus rippikoulunuorten suhteesta kristilliseen uskoon ja rippikoulun vaikutuksesta siihen”. Uskonto, katsomus ja kasvatus 4 (1); 58–81. https://journal.fi/ukk/article/view/154948. Salminen, Veli-Matti ja Niko Huttunen. 2022. Johdanto. Teoksessa Spiritualiteetti 2020-luvun Suomessa, toimittaneet Veli-Matti Salminen ja Niko Huttunen. Suomen ev.-lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 137. 5–14. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus. Sohlberg, Jussi. 2022. Uushenkisyyteen liittyvien näkemysten kannatus 2000-luvulla kyselytutkimusten valossa. Teoksessa Spiritualiteetti 2020-luvun Suomessa, toimittaneet Veli-Matti Salminen ja Niko Huttunen. Suomen ev.-lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 137. 258–290. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus. Vuola, Elina ja Inkeri Tellervo. 2019. The Mother of God in Finnish Orthodox Women´s Piety: Converted and Skolt Sámi Voices. Teoksessa The Oxford Handbook of Mary, toimittanut Chris Maunder. 195–212. Oxford: Oxford University Press. Kirjoittaja Viivi Peltonen, FM
Manifestointi – toiveiden tavoittelun historiallisia juuria 21.10.2025 Manifestointi on tätä päivää, mutta ilmiöllä on juuret kauempana historiassa, ja se kytkeytyy useisiin henkisiin aatevirtauksiin. Uskomuksia, joiden mukaan ihminen voi vaikuttaa suoraan ja konkreettisti aineelliseen todellisuuteen, ja olosuhteisiin on tunnetusti esiintynyt eri uskonnollismaagisissa perinteissä vuosituhansien ajan Muun muassa hermetismiin, joka syntyi myöhäisantiikin aikana, kuului ajatus seitsemästä universaalista laista. Myös antiikin ajan orfilaisten hymnien käyttöön liittyi rituaaleja, joissa ihminen esitti konkreettisia toiveitaan hymnien lopussa. Samoin samantyyppisiä rituaaleja käytettiin uusplatonismissa. Niin ikään esimerkiksi Emanuel Swedenborgin näkemyksiin kuului ajatus henkimaailman ja aineellisen todellisuuden välisestä vuorovaikutuksesta. New Thought -liikkeeessä mieli voittaa materian Lähihistoriaa tarkasteltaessa voidaan todeta, että manifestoinnin juuret juontavat New Thought-liikkeeseen, joka alkoi levitä Yhdysvalloissa 1870-luvulta eteenpäin ja josta vuosisadan vaihteessa oli kasvanut hyvin laaja liike. Se oli osa niin sanottua amerikkalaista metafyysistä koulukuntaa. New Thought -liikkeeseen kuuluivat monistinen näkemys todellisuudesta ja ihmismielen merkitys kyvyssä esimerkiksi parantaa. Yleensäkin tässä aatteessa korostettiin sitä, miten henkisillä voimilla ja kyvyillä voi radikaalisti muokata ulkoisia ja materiaalisia olosuhteita. New Thought sijoittuu osin laajempaan länsimaisen esoterian kenttään. Eräs New Thought -liikkeen merkittävimpiä ilmenemismuotoja on 1870-luvulla syntynyt Kristillinen tiede. New Thought linkittyi myös transsendentalismiin, joka niin ikään vaikutti 1800-luvun loppupuolella. Myös mesmerismi ja animaalinen magnetismi antoivat osaltaan merkittävästi vaikutteita aatteeseen. Mesmerismin isänä voidaan pitää itävaltalaista lääkäriä Franz A. Mesmeriä (1734–1815). Hän kehitteli näkemystä elämänenergiasta, jota käsittelemällä voi parantaa sairauksia ja aikaansaada mielen harmoniaa. Hänen näkemyksiään, menetelmiään ja niistä nousevia tulkintojaan kutsutaan termillä mesmerismi. Kansanparantaja, mesmeristi ja taikuri Phineas P. Quimbya (1802–1866) pidetään yhtenä varhaisen New Thought -liikkeen merkittävänä vaikuttajana, joskin hänen roolistaan liikkeen historiassa on erilaisia tulkintoja. Vaikka hän ei elinaikanaan julkaissut mitään, on ilmeistä, että hän on silti antanut liikkeeseen paljon vaikutteita. Ajatus vetovoiman laista oli keskeinen osa New Thought -liikkeen ajatusmaailmaa. Manifestaation ydinajatus on ”vetovoiman laki”, ja se tarkoittaa sitä, että ihminen voi vetää puoleensa haluamiaan asioita mielensä ja maailmankaikkeuden korkeammalla energialla. Vetovoiman lain on nimenomaisesti maininnut ensimmäisen kerran ilmeisesti amerikkalainen Andrew Jackson Davis vuonna 1855 teoksessa Great Harmony. Davis oli tunnettu spiritualisti. Varsinaisesti vetovoiman lakia käsitteli perusteellisemmin ensimmäisen kerran amerikkalainen kirjailija ja New Thought-liikkeen vaikuttaja Prentice Mumford (1834–1891). Ääretön Äly eli Jumala on kaikkivoipa ja kaikkialla läsnä oleva. Henki on lopullinen todellisuus. Todellinen inhimillinen itsetunto on jumalallista. Jumalallisesti viritetty ajatus on positiivinen voima. Kaikki sairaudet ovat henkistä alkuperää. Oikealla ajattelulla on parantava kokonaisvaltainen vaikutus ja mieli kykenee voittamaan materian ja sen rajoitteet. New Thought -liikkeellä oli varhaisvaiheessa yhteyksiä sosialismiin ja naisasialiikkeeseen, mutta ajan myötä liike alkoi painottua yhä enemmän julistamaan yksilöllisen menestyksen sanomaa. Tästä on esimerkkinä Waldo Trinen vuonna 1897 julkaistu teos In Tune with Infinite, jossa kerrottiin ihmismielen valtavasta kyvystä vaikuttaa suoraan aineelliseen todellisuuteen. Suosituimpia itseapukirjoja 1900-luvulla on ollut vuonna 1937 ilmestynyt Ajattele oikein – menesty! Kirjan kirjoittaja Oliver Napoleon Hill (1886–1970) oli liikemies, joka urallaan sortui myös erilaisiin huijauksiin ja petoksiin. Niin ikään New Thought -liikkeen näkemyksiä edusti tunnettu protestantti pastori ja kirjailija Norman Vincent Peale (1898–1993), jonka tunnetutuin teos on Power of Positive Thinking (1952), jota pidetään positiivisen ajattelun eräänä perusteoksena. Peale edusti menestysteologiaa ja vankkumatonta uskoa ja luottamusta ihmisen mielen mittaamattomiin kykyihin, joiden avulla voi saavuttaa myös ulkonaista menestystä ja vaurautta. Manifestointimateriaalin vyöry verkossa Manifestointiin liittyvää materiaalia on internetissä valtavat määrät, esimerkiksi manifestointiklippejä Youtubessa ja TikTokissa. Hakusanalla manifestointi saa TikTokissa tuloksena yli kolme miljardia osumaa (2023). Samoin erilaisissa hyvinvointia ja henkisyyttä käsittelevissä lehdissä manifestointi on usein esillä. Manifestoinnin ympärille on syntynyt niin ikään laaja kirjallisuudenlaji. Manifestoinnin Avaimet –verkkokurssilla opetetaan erilaisia manifestointitekniikoita, kuten erilaisia suggestiivisia affirmaatioita ja visualisointia. Sivustolla kerrotaan, että niitä käyttämällä voi vaikuttaa muun muassa omaan varallisuutensa. Amerikkalaisen menestyskirjailija Dan Brownin dekkari Salaisuuksien salaisuus (suom.2025) aihepiiri keskittyy sellaiseen ydinajatukseen, joka on myös manifestoinnin perustana. Ihminen kykenee ajatuksen ja mielen energialla radikaalisti muokkaamaan ympäröivää todellisuutta ja sen materiaalisia olosuhteita tietoisuuden jatkuessa myös kuoleman jälkeen. Mielen todelliset kyvyt ja tietoisuus ovat jotain aivan muuta kuin meille on opetettu perinteisten yhteiskunnallisten ja kulttuuristen instituutioiden kautta. Kirjan nimellä on hauska yhteys yhteen 2000-luvun manifestointikirjallisuuden bestselleriin, Rhonda Byrnen Salaisuus- teokseen (suom. 2008). Manifestointi voi olla samalla tavalla koukuttavaa kuin sosiaalinen media ja nettipelit. Koukutus perustuu ajatukseen aina uudesta mahdollisuudesta onnistua. Uusimman Gallup Ecclesiastican (2024) mukaan 11 prosenttia suomalaisista ilmoitti, että on vähintään toisinaan harjoittanut manifestointia. Suosituinta se on 18–29-vuotiaiden naisten parissa. Heistä näin on tehnyt 24 prosenttia. Amerikkalainen tutkimusartikkeli The Secret” to Success? The Psychology of Belief in Manifestation (Lucas J. Dixon, Matthew J. Hornsey, Nicole Hartley, 2025) osoitti, että manifestoinnin harjoittajat ovat valmiita ottamaan myös taloudellisia riskejä. Tutkimuksen mukaan aktiiviset manifestoinnin harjoittajat ovat taipuvaisia optimismiin, mutta he ovat alttiita myös epärealistisille lupauksille. Manifestointi sijoittuu self help -kulttuurin ja uushenkisyyden piiriin. Eräs uushenkisyyden kulmakiviä on erittäin suuri luottamus ja usko ihmisen sisäiseen voimaan ja potentiaaliin saavuttaa erilaisia asioita. Samalla manifestointi ilmentää vahvasti maagista ajattelutapaa. Ilmiössä on siis samalla kertaa jotain hyvin arkaaista, inhimillistä ja myös modernia. Kirjallisuutta ja artikkeleita Byrne, Rhonda (2008). Salaisuus. Helsinki: WSOY Dixon, Lucas J.& Hornsey, Matthew J. & Hartley, Nicole (2023). The Secret” to Success? The Psychology of Belief in Manifestation Goodrick-Clarke, Nicholas (2008). The Western Esoteric Traditions. Oxford: Oxford University Press. Hanegraaff, J. Wouter (2005). New Thought Movement teoksessa Hanegraaff, J. Wouter in Collaboration with Faivre, Antoine, van den Broek Roelof & Brach, Jean-Pierre (ed.) Dictionary of Gnosis & Western Esotericism. Leiden: Brill. 861–865. Hanegraaff, J. Wouter (1996). New Age Religion and Western Culture: Esotericism in the Mirror of Secular Thought. Brill, Leiden. Kim, Daniel (2025). There’s more to manifesting, here’s its philosophical backstory. Seen & Unseen. Mehaust, Bertrand (2005). Animal Magnetism/Mesmerism teoksessa Hanegraaff, J. Wouter in Collaboration with Faivre, Antoine, van den Broek Roelof & Brach, Jean-Pierre (ed.) Dictionary of Gnosis & Western Esotericism. Leiden: Brill. Kirjoittaja Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg on perehtynyt uskonnollisiin yhteisöihin Suomessa, erityisesti uusiin uskonnollisiin liikkeisiin, erilaisiin uushenkisiin virtauksiin, länsimaiseen esoteeriseen perinteeseen, uuspakanuuteen ja uskonnollisuuden muutoksiin.
Ensimmäisestä intifadasta Gazan kriisiin – millaiseksi palestiinalainen teologia kehittyy lähitulevaisuudessa? 16.9.2025 Tämä blogikirjoitus pohjautuu lokakuussa 2024 julkaistuun vertaisarvioituun tutkimusartikkeliin ”Kolonialismi palestiinalaiskristittyjen arjessa, ajattelussa ja kohtaamisissa” (Anna-Liisa Rafael ja Anne K. Heikkinen, Lähihistoria 2024). Osa Lähi-idän kristillisyyden moninaista kirjoa on palestiinalainen teologia, joka on noussut osaksi Israelin ja Palestiinan tilanteesta käytävää keskustelua. Erityisen näkyvä ilmiö on ollut Palestiinan protestanttisten kirkkojen, luterilaisten ja anglikaanien piirissä, mutta samalla palestiinalainen teologia on luonteeltaan ekumeenista ja kirkkokuntarajat ylittävää. Sen keskiössä on kristittyjen yhteiskunnallinen aktiivisuus, palestiinalaisten kokemusmaailman esiin nostaminen ja vaatimus oikeudenmukaisesta ratkaisusta pitkittyneeseen konfliktiin. Palestiinalaisen teologian nousu Palestiinalaisen teologian synty ajoittuu 1980-luvulle, jolloin ensimmäinen intifada eli palestiinalaisten kansannousu vuosina 1987–1993 herätti palestiinalaisen yhteiskunnan aiempaa vahvempaan aktivismiin ja vastarintaan. Palestiinalainen teologia, joka on saanut vaikutteita erilaisista vapautuksen teologian muodoista niin Latinalaisesta Amerikasta kuin Etelä-Afrikan Kairos-liikkeestä, voidaankin nähdä teologisperustaisen aktivismin ja väkivallattoman vastarinnan muotona. Ensimmäisissä kirjallisissa palestiinalaisen teologian ilmaisuissa olikin kyse palestiinalaiskristittyjen äänen, olemassaolon ja kokemusmaailman esilletuomisesta. Vaikka jo varhaisimmat palestiinalaiskristittyjen näkemykset tukivat rauhaa ja yhteiseloa, samalla ei epäröity esittää kritiikkiä sotaisia, partikularistisia ja kristillistä sionismia edistäviä raamatuntulkintoja vastaan. Palestiinalaiskristityt usein korostavat, kuinka ”Jumala ei ole kiinteistönvälittäjä” vaan maata koskevat lupaukset koskevat kaikkia alueen asukkaita, eikä Jumala asetu vain yhden kansan puolelle. Ensimmäisillä palestiinalaista teologiaa edistävillä teologeilla oli usein itsellään jonkinlainen suora kokemus vuoden 1948 pakolaisuudesta ja nakbasta, vasta muotoutumassa ollutta palestiinalaista yhteiskuntaa koskeneesta katastrofista. Diplomatiaa ja vastarintaa Palestiinalaisen teologian nousu ja kehittyminen tapahtui yhtäaikaisesti diplomaattisen etenemisen kanssa. 1990-luvulla Oslon sopimukset sitouttivat palestiinalaiset kristityt kansainvälisen yhteisön tavoittelemaan rauhanratkaisuun ja kahden valtion malliin, vaikka erityisesti kahden valtion malli näyttäytyikin joillekin kivuliaana kompromissina. Samalla palestiinalaisen teologian vaatimukset oikeudenmukaisesta rauhasta ja yltäkylläisestä elämästä ovat limittyneet kansainväliseen lakiin ja ihmisoikeuksiin. Onkin hyvä huomata, että kansainvälisen oikeuden näkökulmasta palestiinalaisten teologien ja maallikkojen vaatimukset – kuten tasavertaiset ihmisoikeudet kaikille alueen asukkaille – eivät ole radikaaleja tai kohtuuttomia, vaikka niiden toteutuminen vaikuttaisikin nykyisissä poliittisissa olosuhteissa epätodennäköiseltä. Palestiinalainen teologia on sitoutunut vastarinnassaan väkivallattomuuteen, koska väkivallan kierre nähdään usein osana ongelmaa. Esimerkiksi luterilainen emerituspiispa Munib Younan on kritisoinut uskonnollista ekstremismiä ja sen motivoimaa väkivaltaa. Samalla palestiinalaiset puheenvuorot ovat peräänkuuluttaneet tasapuolisuutta ja kriittisyyttä Israel-Palestiinan konfliktia tarkastellessaan. Niissä on muistutettu, että terrorismin lisäksi aluetta kurjistaa Israelin harjoittama valtiollinen ja rakenteellinen väkivalta, ja että uskonnollinen ekstremismi on kaikkien alueen monoteististen uskontojen haaste. Samalla kun esimerkiksi palestiinalaiset kirkolliset johtajat kehottavat seurakuntalaisiaan väkivallattomuuteen, on osa näiden puheenvuorojen viestistä tarkoitettu paikallista laajemmalle yleisölle. Palestiinalaisen teologian ilmenemismuotona on ollut kansainvälinen kirkollinen diplomatia, jota on tehty ekumeenisten kirkkoliittojen, kristillisten järjestöjen ja sisarkirkkojen kautta. Sillä on pyritty tuomaan palestiinalaisten, erityisesti palestiinalaisten kristittyjen, arkitodellisuutta tietoisuuteen ja samalla haastamaan Israel-Palestiinan konfliktiin liittyviä ennakkoluuloja tai asenteita. Koska palestiinalaiset teologit 1990-luvulla sitoutuivat kansainvälisen yhteisön tukemaan rauhanprosessiin, palestiinalaisen teologian yhteiskunnallinen kritiikki on perinteisesti kohdistunut erityisesti Itä-Jerusalemin, Länsirannan ja Gazan miehitykseen ja Israelin tekemiin ihmisoikeusrikkomuksiin. Rauhanprosessin näivettyessä ja Israelin vahvistaessa otettaan miehittämistään palestiinalaisalueista, alueella on puhuttu entistä enemmän yhden valtion todellisuudesta, jossa alueella asuvan väestön keskinäiset oikeudet näyttäytyvät entistä eriarvoisemmilta. Tästä syystä palestiinalaiset teologit ovat alkaneet puhua entistä aktiivisemmin Israelin ylläpitämästä apartheid-järjestelmästä. Luottamus kansainväliseen yhteisöön ja rauhanprosessiin on heikentynyt, ja samalla on kyseenalaistettu myös palestiinalaisen teologian oma ääni ja sen yleisö. Kenelle palestiinalaista teologiaa on oikeastaan tehty – paikallisille vai ulkomaalaisille? Dekolonisaation vaatimus on Palestiinassa edelleen ajankohtainen, ja se limittyy niin poliittiseen tilanteeseen kuin teologian tekemiseen. Gazan jälkeen 7. lokakuuta 2023 on vedenjakaja nykyisen Lähi-idän lähihistoriassa. Hamasin tuhoisa hyökkäys Israeliin ja sen jälkeen alkanut Israelin hyökkäys Gazassa ovat saaneet ennennäkemättömät mittasuhteet. Kansainvälisessä tuomioistuimessa Israelia syytetään kansanmurhasta, ja Gazan ja sen asukkaiden tulevaisuus on edelleen hämärän peitossa miltei kaksi vuotta kestäneen hyökkäyksen jälkeen. Palestiinalaisille mittakaavaltaan ennennäkemätön hyökkäys Gazaan on ollut nakbaan, vuoden 1948 pakolaiskriisiin, verrannollinen katastrofi. Samalla kansainvälisen yhteisön kyky estää Israelin sotarikoksia on näyttäytynyt palestiinalaisille varsin puutteellisena. Jouluna 2023 betlehemiläinen luterilainen pastori Munther Isaac saarnasi Gazan raunioiden alla olevasta Kristuksesta. Hän kritisoi samalla vahvoin sanakääntein läntistä maailmaa ja sen kristittyjä. Vuonna 2025 on julkaistu kaksi palestiinalaisten teologien teosta, joissa käsitellään Gazan aiheuttamaa kriisiä: Isaacin Christ in the Rubble: Faith, the Bible, and the Genocide in Gaza sekä Mitri Rahebin Theology After Gaza: A Global Anthology. Molemmissa teoksissa korostuvat aiempaa voimakkaampi kritiikki läntistä kristinuskoa kohtaan ja Gazan rooli maailman moraalisena kompassina. Palestiinalaiset kristityt ovatkin todenneet, että läntiset kristityt ylläpitävät kaksoisstandardeja; esimerkiksi pastori Isaac on sanonut, kuinka Gazan kärsimyksen jälkeen läntiset kristityt eivät saa enää koskaan puhua palestiinalaisille ihmisoikeuksien kunnioittamisesta epäonnistuttuaan siinä perusteellisesti itse. Tämä ajankohtainen keskustelu osoittaa, kuinka merkittävällä tavalla nykyiset tapahtumat Gazassa vaikuttavat palestiinalaiseen ajatteluun. Jää nähtäväksi, mihin suuntaan palestiinalainen teologia kehittyy lähitulevaisuudessa uudenlaisessa tilanteessa, jossa kansainvälisen yhteisön riittämättömät toimet voivat johtaa epäluottamukseen ja totutuista malleista irtautumiseen. Kirjallisuutta Abu Eid, Xavier (2022). Rooted in Palestine. Palestinian Christians and the Struggle for National Liberation 1917–2004. Diyar Publisher. Heikkinen, Anne K. (2020). Piispa Munib Younan ja profeetallinen kristinusko: luterilaista vapautuksen teologiaa miehityskontekstissa ja maailmalla. Pro gradu. Helsingin yliopisto. Heikkinen, Anne K. (2023). Palestiinalaisen kontekstuaalisen teologian keskiössä on oikeudenmukainen rauha ja pyrkimys vapautukseen. Katsomukset.fi: uskonnot ja katsomukset suomalaisessa yhteiskunnassa. Heikkinen, Anne K. (2024). Palestiinalaispiispa Munib Younanin teologisia tulkintoja miehityksen alla ja luterilaisen maailman huipulla. Katsomukset.fi: uskonnot ja katsomukset suomalaisessa yhteiskunnassa. Isaac, Munther & Leppäkari, Maria (ed.) (2023). Blessed are the Peacemakers. Theology, Compassion and Action for a Global Mission Essays in honour of Munib Younan. Studia missiological et oecumenica Fennica 63. Helsinki: Luther-Agricola Society. Isaac, Munther (2025). Christ in the Rubble: Faith, the Bible, and the Genocide in Gaza. Eerdmans. Kuruvilla, Samuel J. (2013). Radical Christianity in Palestine and Israel. Liberation and theology in the Middle East. New York: I.B. Tauris & Co Ltd. Marteijn, Elizabeth S. (2020). The Revival in Palestinian Christianity: Developments in Palestinian Theology. Exchange 29 (2020). 259–277. Masalha, Nur & Lisa Isherwood (ed.) (2014). Theologies of Liberation in Palestine-Israel: indigenous, contextual, and postcolonial perspectives. Cambridge: Lutterworth Press. Munayer, John S. & Munayer, Samuel S. (2022). Decolonizing Palestinian Liberation Theology: New Methods, Sources and Voices. Studies in World Christianity 28.3 (2022): 287–310. Rafael, Anna-Liisa & Heikkinen, Anne K. (2024). Kolonialismi palestiinalaiskristittyjen arjessa, ajattelussa ja kohtaamisissa. Lähihistoria, 3(2), 88131. https://doi.org/10.61559/lh.148487. Raheb, Mitri (2025). Theology after Gaza: A Global Anthology. Ed. Graham McGeoch. Cascade Books. Raveh, Mayaan (2021). Universalism and Nationalism in Palestinian Christian Thought: Naim Ateek’s Theology and the Paradigm of the Exodus. Journal of Ecumenical Studies. Vol. 56 Issue 3, 438–455. Younan, Munib A. (2004). Sovinnon toivossa – Lähi-idässä ja maailmalla. Ed. Strickert, Fred. Transl. Haavisto, Leena. Juva: WS Bookwell OY. Younan, Munib A. (2018). Tillsammans för rättvisa och fred. Texter om ekumenisk och interreligiössamverkan. Uppsala: Svenska kyrkans internationella avdelning. Kirjoittaja Anne K. Heikkinen on ekumeniikan väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Heikkinen tutkii väitöskirjassaan palestiinalaispiispa Munib Younanin ajattelua. Kirkon tutkimus ja koulutus on rahoittanut Heikkisen tutkimusta vuosina 2023 ja 2025.
Kirkon diakoniarahasto kolehtikohteena 6.5.2025 Kirkkokolehdit vuonna 2025 Vuonna 2025 Kirkon diakoniarahastolle kerätään kirkkokolehdit 18.5.2025 ja 14.9.2025. Lisäksi kolehteja voidaan kerätä muissa tilaisuuksissa. Kolehtituotolla on suuri merkitys Kirkon diakoniarahaston avustusvaroihin. Kirkon diakoniarahastolle lahjoitettu kolehtituotto käytetään taloudelliseen ahdinkoon joutuneille Suomessa asuville henkilöille ja perheille Kirkon diakoniarahaston kautta. Kaikki avustukset haetaan ja myönnetään paikallisseurakunnan diakoniatyön kautta, missä ihminen kohdataan henkilökohtaisesti ja kokonaisvaltaisesti. Taloudellista ahdinkoa aiheuttaa usein sairaus joko hakijalla itsellään tai hänen läheisellään. Viimeaikoina taloudellista hätää ovat aiheuttaneet myös työttömyys, kohonneet elinkustannukset sekä perusturvaan tehdyt leikkaukset, joihin rahatilannetta on ollut vaikea sopeuttaa, kun talouden liikkumavaraa on vähän. Avustuksia myönnetään kymmenen kertaa vuodessa ja niistä päättää Kirkon diakoniarahaston hallitus. Vuosittain päätöksiä tehdään noin 800 kpl ja myönnetyillä 835 000 eurolla apua on saanut noin 2500 henkilöä Suomessa. Eniten avustuksia on myönnetty turvaamaan asuminen vuokra- ja sähkölaskuja sekä muita kotitalouden laskuja maksamalla sekä terveydenhuollon kustannuksiin. Kirkon diakoniasta apua saaneet ovat kertoneet avun tuovan toivoa. Se on kokemusta siitä, ettei jää yksin, että muutos mahdollista ja että on arvokas. Siunatkoon hyvä Jumala jokaisen lahjan. Lue lisää lahjoittamisesta Kirkon diakoniarahaston kautta Kirkon diakoniarahasto – EVL Plus Palaa takaisin Tietoa Kirkon diakoniarahaston avustustoiminnasta:
Näin haet apua Kirkon diakoniarahastosta 9.4.2025 Avustusta haetaan oman asuinalueen seurakunnan diakoniatyön kautta. Seurakuntien tiedot voi tarkistaa kotiosoitteen perusteella täältä: Seurakuntahaku – Evl.fi. Avunhakijan ei tarvitse kuulua kirkkoon. Seurakunnan diakoniatyöntekijä tapaa avun tarvitsijan ja keskustelee avun tarvitsijan kokonaistilanteesta. Samalla selvitetään yhteiskunnan auttamismahdollisuudet ja tarvittaessa tuetaan avun hakemisessa esimerkiksi Kelasta, sosiaalitoimesta talous- ja velkaneuvonnasta tai terveydenhuollosta. Hakijalla on mahdollisuus käydä läpi koko elämäntilannettaan. Diakoniatyöntekijä lähettää tarvittaessa hakemuksen Kirkon diakoniarahastoon. Kirkon diakoniarahaston hallitus käsittelee hakemukset kokouksissaan n. 10 kertaa vuodessa. Kirkon diakoniarahasto myöntää myös Tukikummit-avustuksia lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn. Avustukset myönnetään Tukikummit säätiön sr. tätä toimintaa varten lahjoittamista varoista. Tukikummit-avustukset haetaan samaan tapaan oman asuinalueen seurakunnan diakoniatyöntekijän tekemällä hakemuksella ja avustus maksetaan seurakunnan kautta. Kirkon diakoniarahaston avustamisen periaatteet (15.12.2025)Lataa KDR SÄÄNNÖTLataa Palaa takaisin
Kirkko ja kaupunkiteologia: mielenkiintoisia mahdollisuuksia 5.11.2024 Teologian alalla kiinnostus kaupunkien tutkimusta kohtaan on ollut suurinta käytännöllisen teologian alalla, mutta muutkin teologian alat ovat tuottaneet aihepiirin kannalta kiinnostavia avauksia ja tutkimustuloksia. Itse olen tutkinut aihepiiriä varhaiskristillisessä materiaalissa. Paikallisuus kunniaan Ensimmäisten vuosisatojen kristityt toimivat monissa aikansa merkittävissä kaupungeissa. Tämä näkyy jo Uuden testamentin sisällysluettelosta, jossa lukija huomaa oitis joukon Rooman imperiumin keskeisiä hallintokaupunkeja. Listaan on syytä lisätä vielä Jerusalem, Aleksandria ja Antiokia. Yksi varhaisimmista kerroksista kristittyjen kaupunkisuhteessa ovat paikalliset marttyyrit. Varhaisessa kristillisyydessä marttyyreilla oli näkyvä rooli ja usein suuri paikallinen (toisinaan myös laajempi) merkitys. Monet marttyyreista olivat naisia ja heidän merkityksensä on kaupunkiteologian kannalta tutkimuksellisesti kiinnostava. 300-luvulta alkaen marttyyrien merkitys kuitenkin muuttuu kuuluisien askeettien ja kaupunkipiispojen noustessa näkyviksi kirkollisiksi hahmoiksi. Käsite ”kaupunkiteologia” ei toki esiinny varhaiskristillisessä lähdeaineistossa, mutta muinaiset kristityt keskustelivat paljon kaupunkitilasta sekä sen suhteesta omaan yhteisöönsä ja vakaumukseensa. Paikallisuuden korostaminen on olennaista esimerkiksi apologeettiselle kirjallisuudelle. Niin Tertullianus, Cyprianus kuin tuntemattoman tekijän Kirje Diognetoksellekin painottavat sitä, miten hyviä kansalaisia kristityt ovat ja miten he ovat kotikaupungeilleen hyödyksi. Usein on kuitenkin hankalaa sanoa, millaista ahdinkoa nämä yhteisöt tarkalleen ovat kaupungissaan kokeneet. Pidän myös askeettista kirjallisuutta aihepiirin kannalta kiinnostavana. Kuuluisat kilvoittelijat ja pyhimykset linkittyvät usein monin tavoin kotikaupunkinsa vaiheisiin, spiritualiteettiin ja elämään. Vanhan viisauden mukaan pyhien merkitys avautuu juuri heidän kotipaikoistaan käsin. Hengellisellä elämällä on aina juurensa, näin myös urbaanissa kontekstissa. Monet meille tutuista varhaisen kirkon hahmoista todistivat suurta julkisen tilan muutosta omana aikanaan. Eusebios Kesarealainen raportoi 300-luvun ensimmäisellä puoliskolla myönteiseen sävyyn Konstantinus Suuren ja hänen äitinsä Helenan rakennushankkeista. Keisarilliset rakennushankkeet Roomassa, Konstantinopolissa ja Jerusalemissa muuttivat ratkaisevasti kristittyjen suhteen julkiseen tilaan. Liike siirtyi laitakaupungeilta paraatipaikoille. Historia ei kulkenut suoraviivaisesti. Esimerkiksi Clemens Aleksandrialainen toimi toisen vuosisadan lopulla Aleksandriassa ja hänen oppilaisiinsa näyttää kuuluneen runsaasti väkeä myös kaupungin eliitistä. Clemens joutui kuitenkin lähtemään kaupungistaan ja lienee saanut surmansa 200-luvun alkupuolella Septimius Severuksen vainoissa. Emme aina tule ajatelleeksi, miten kipeältä oman kaupungin jättäminen on saattanut muinaisista kristityistä tuntua. Aleksandrian kaupunki vaikutti syvästi Clemensin opetuksiin ja kaupunkitila näyttää jäsentäneen hänen opetuksiaan hyvin kokonaisvaltaisesti. Samaa voidaan sanoa myös Jerusalemin piispa Kyrilloksesta, joka 300-luvulla hyödynsi taitavasti opetuksessaan Pyhän maan pelastushistoriallisia paikkoja niin pedagogisesti kuin teologisestikin. Samoin Augustinus oli teoksessaan De civitate dei tarttunut mitä ajankohtaisimpaan aiheeseen. Augustinus saneli massiivista poliittista historiaa käsittelevää teostaan vandaalien piirittäessä hänen piispankaupunkiaan. Augustinus ehti kuolla 28. elokuuta vuonna 430 ennen kuin Gaiserikin joukot valtasivat Hippo Regiuksen. Ne, jotka pitävät hänen teologiaansa norsunluutornissa laadittuna teoreettisten mahdollisuuksien pohdintana, erehtyvät. Suuret teologit ovat aina hengittäneet kotiseutunsa ilmaa, olleet kiinni sen kaduissa, maaperässä ja elämässä. Jos he eivät olisi olleet relevantteja omana aikanaan, heistä moni tuskin olisi jäänyt historiaan. Kaupunki teologian kontekstina Historiallisten äänien kuuleminen avaa mielenkiintoisia näkymiä myös oman aikamme uskonnollisuuteen ja erityisesti kristillisten yhteisöjen näkymiseen julkisessa tilassa. Millaisia kristillisiä verkostoja ja julkisia tiloja nykykaupungeissa on? Miten kotikunnan tai -kaupungin kysymykset näkyvät paikkakunnan hengessä? Entä hengellisyydessä? Kaupunkiteologia voi antaa välineitä niin historiallisten kehityskulkujen kuin nykyajankin ymmärtämiseen. Kirkko ja seurakunnat tuntevat alueensa, sen historian, ongelmat, vahvuudet ja ihmiset hyvin. Niiden kannattaa viestinnässään pitää rohkeasti esillä tätä osaamisaluettaan ja jatkuvasti syventää ymmärrystään toimintaympäristöstään. Kirjallisuutta Day, Juliette, Raimo Hakola, Maijastina Kahlos & Ulla Tervahauta, toim. (2016). Spaces in Late Antiquity: Cultural, Theological and Archaeological Perspectives. Abingdon, Oxon; Routledge, Taylor & Francis Group. Ebner, Martin (2021). Das frühe Christentum und die Stadt: Methodisch-hermeneutische Grundsatzfragen und exemplarische Analysen. Early Christian Encounters with Town and Countryside: Essays on the Urban and Rural Worlds of Early Christianity. Toim. Markus Tivald & Jürgen Zangenberg. Gottingen: Vandenhoeck & Ruprecht, 63–110. Grönlund & Härkönen (2020). Uskonto kaupungissa – empiirisen tutkimuksen lähestymistapoja. Uskonto ajassa ja tilassa. Toim. Suvi-Maria Saarelainen & Joona Salminen. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 93–109. Salminen, Joona (2023). Vapauteen tyyntyminen Clemens Aleksandrialaisella. Kohti vapautta: varhaiskristillisiä tulkintoja vapaudesta, unista ja maailmankuvasta. Toim. Anni Maria Laato. Helsinki: Suomen Patristinen Seura, 159–170. Tabbernee, William, toim. (2014). Early Christianity in Contexts: An Exploration Across Cultures and Continents. Grand Rapids, Michigan: Baker Academic. Kirjoittaja Joona SalminenKirkkohistorian yliopistonlehtori, TT, Itä-Suomen yliopisto
”Menkää ja tehkää” Vapaaehtoistoiminnan työryhmän loppuraportti 10.10.2024 Vapaaehtoistoimintaan liittyen useat asiat ovat olleet kirkossa esillä jo pitkään. Monet jo aikaisemmin esitetyt asiat ovat olleet helposti toteutettavissa, mutta edelleen vapaaehtoistoiminta vaatii huomiota. Vapaaehtoistoiminnan kysymyksiä on käsitelty kirkkohallituksen julkaisuissa ”Enemmän kuin työmuoto – vapaaehtoistoiminta kirkossa” (2006) sekä vapaaehtoistoiminnan linjaukset ”Jokainen on osallinen” (2015) ja ”Tasavertaisina ja osallisina” (2018). Lisäksi kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitean mietintö (2016) sisältää paljon aineistoa vapaaehtoistoiminnasta.Kirkkohallituksen virastokollegio asetti syksyllä 2022 Kirkon vapaaehtoistoiminnan kehittämistyöryhmän vuosille 2023–2024 vapaaehtoistoiminnan työryhmän, joka jatkoi vuodesta 2021 alkaen toimineen työryhmän työskentelyä. Työryhmään kuuluivat:Hannu Harri, kehitysjohtaja, Kirkkopalvelut, puheenjohtajaIrene Nummela, asiantuntija, kirkkohallitus, yhteyshenkilöHannu Paavola, rovasti, eläkeläinenAnne Porthén, toiminnanjohtaja, KansalaisareenaMarita Salo, toiminnanjohtaja, rehtori, Opintokeskus SivisHelmi Salonen, vapaaehtoinen, opiskelija (1.12.2023 saakka)Hannele Siltala, ympäristöasiantuntija, projektikoordinaattori, Raision seurakuntaMaria Sten, asiantuntija, Kirkkohallitus, Ruotsinkielinen aikuistyö ja kulttuuriRiku Suokas, diakonia- ja sairaalasielunhoidon vs. johtaja, Lahden seurakuntayhtymäTeija Tuukkanen, asiantuntija, kirkkohallitusTuomo Törmänen, kirkkoherra, Taivalkosken seurakunta Toimeksiannon mukaan työryhmän tehtävänä on ollut: 1. Edistää, tukea ja syventää seurakuntien vapaaehtoistoimintaa ja seurakuntalaisten osallisuutta seurakunnan elämään ja työhön tarjoamalla tukea kirkossa vapaaehtoisten kanssa työtä tekeville, vahvistamalla seurakuntalaisuuden arvostusta ja uudistaa toimintakulttuuria kirkossa erityisesti omatoimisen vapaaehtoistoiminnan avulla, tekemällä kirkkohallitukselle esityksiä kehittämishankkeista, edistämällä vapaaehtoistoiminnan verkostojen ja tiimien syntymistä seurakunnissa, edistämällä vapaaehtoistoiminnan toimintamallien leviämistä ja seurakuntalaisten osallisuutta kirkossa, tekemällä esityksiä vapaaehtoistoiminnan koulutuksista sekä järjestämällä webinaareja ja muita tapaamisia vapaaehtoistoimintaa koordinoiville työntekijöille ja vapaaehtoisille/seurakuntalaisille ajankohtaisista aiheista. 2. Koota ja jakaa tarvittavaa materiaalia ja tietoa.3. Edistää verkostoitumista muiden toimijoiden ja yhteistyökumppaneiden välillä. 4.Selkeyttää vapaaehtoisuuden terminologiaa ja teologiaa. Työryhmä perehtyi vapaaehtoistoiminnan haasteisiin ja mahdollisuuksiin kirkossa, erityisesti seurakunnissa, mutta myös kirkollisissa järjestöissä. Lisäksi työryhmä kävi läpi kirkon vapaaehtoistoiminnan tilastoja ja arvioi niiden kehittämistarpeita. Työryhmä osallistui myös vapaaehtoistoiminnasta järjestettyjen webinaarien ja Kirkon juhlien 2024 yhteydessä toteutettavan tilaisuuden ideointiin ja valmisteluun. Vapaaehtoistoiminnan teemoihin liittyviä webinaareja järjestettiin vuosien 2023–2024 aikana viisi. Useissa seurakunnissa vapaaehtoistoiminta koetaan seurakunnan ydintehtäviin kuuluvaksi toiminnaksi. Toiminnan kehittämiseen on kuitenkin edelleen syytä kiinnittää huomiota. Työryhmän työskentelyssä nousi esille erityisesti seurakuntien toimintakulttuuriin liittyvät kysymykset sekä vapaaehtoisuuden ja seurakuntalaisuuden käsitteiden täsmentämisen tarve. Käydyissä keskusteluissa tärkeäksi kehittämiskohteeksi koettiin omatoiminen vapaaehtoistoiminta. Vapaaehtoistoiminta on yhteinen matka Kirkon vapaaehtoistoiminta kokoaa yhteen seurakuntalaisia ja tarjoaa heille mahdollisuuden osallisuuteen seurakunnan ja kirkollisten järjestöjen yhteydessä. Vapaaehtoisuus on osallistumista yhteisön toimintaan ja se sekä ilmentää että vahvistaa sitoutumista yhteisöön. Perinteisesti vapaaehtoisia seurakunnassa on kutsuttu niihin työntekijöiden organisoimiin tehtäviin, joihin seurakunta on tarvinnut tekijöitä. Seurakuntalaisten roolia myös omatoimisessa vapaaehtoistoiminnassa on lisättävä ja tuettava; kannustamalla ja mahdollistamalla heidän aloitteestaan ja heidän tarpeisiinsa vastaava vapaaehtoistoiminta. Resurssien vähetessä kirkon työntekijöiden rooli muuttuu yhä enemmän tekijästä tukijaksi. Vapaaehtoistoiminta ansaitsee arvostusta ei vain tekemisen ja toiminnan vaikuttavuuden kautta, vaan myös yhtenä keskeisenä seurakuntaelämän toteutumisen tapana. Kysymys on asenteista ja arvoista, joiden avulla vapaaehtoistoiminnan merkitys ymmärretään nykyistä paremmin. Kirkon vapaaehtoistoimintaa on kehitettävä seurakuntalähtöisesti. On luotava ja ylläpidettävä vapaaehtoistoimintaa tukevia verkostoja, joissa ideoidaan, kokeillaan ja välitetään vapaaehtoistoimintaan liittyviä hyviä käytäntöjä. On luotava rakenteita, varattava työntekijöiden työaikaa ja kuultava seurakuntalaisten toiveita vapaaehtoistoiminnan kehittämiseksi. Kaikkea tätä varten kirkkohallituksessa tarvitaan pysyväisluonteinen seuranta. Seurakunnissa kaikkea vapaaehtoistoimintaa tulee rohkaista ja mahdollistaa. Seurakunnan työtekijöiden osaamista on vahvistettava. Kirkon työntekijöiden koulutuksissa vapaaehtoistoimintaan liittyviä sisältöjä on lisättävä. On tunnettava vapaaehtoisen polkuun liittyvät vaiheet sekä niissä tarvittava osaaminen ja tuki; lähtien vapaaehtoisten rekrytoinnista, perehdytyksestä ja toiminnanohjauksesta sekä jatkuen vapaaehtoisten hyvinvointiin, merkityksellisyyden kokemukseen ja sitoutumiseen. Omatoiminen vapaaehtoistyö edellyttää työntekijöiden asenteen ja roolin uudistumista. Kirkon vapaaehtoistoiminta on seurakuntalaisten sekä seurakunnan ja kirkollisten järjestöjen yhteistä matkakumppanuutta, jonka avulla voidaan edistää kirkon strategiaa ja seurakunnan tehtävää ja vastata yhteisöllisyyden, yhteyden ja ykseyden tarpeisiin. Seurakuntalaisten omatoimisuus – vapaaehtoistoiminnan tulevaisuuden mahdollisuus Seurakunnan toiminnassa ovi on auki kaikille vapaaehtoisille ja seurakuntalaisille. Seurakuntalaisten omatoimisuus on vapaaehtoisuutta suurempi kysymys. Tässä asiassa työryhmä tukeutuu vuodelta 2016 olevaan kirkolliskokouksen tulevaisuuskomiten mietintöön, jossa puhutaan paljon liiallisesta työntekijäkeskeisyydestä ja -riippuvuudesta sekä seurakunnan toimintakulttuurin muutoksen tarpeesta. Ei riitä se, että seurakunnissa pyritään järjestämään seurakuntalaisille sopivaa toimintaa, vaan seurakuntalaisilla tulee olla myös mahdollisuus toimia oma-aloitteisesti seurakunnassa ja sen tiloissa, kunhan toiminta sopii seurakunnan luonteeseen ja tehtäviin.Tämä on sitä tärkeämpää, kun ajatellaan seurakuntien talousmahdollisuuksien pienenemistä esimerkiksi henkilöstön palkkauksen osalta. Samalla työryhmä näkee, että seurakuntalaisten roolin muutos edellyttää seurakunnan työntekijöiltä uuden roolin vahvistamista; he eivät olisi enää ensisijaisesti tehtäväalueensa työn toteuttajia vaan sen suunnittelijoita, koordinoijia ja resurssien järjestäjiä sekä seurakuntalaisten rohkaisijoita, varustajia, ohjaajia ja mahdollistajia. Erityisesti siellä missä seurakunnan henkilöresursseja joudutaan vähentämään, on siirryttävä koko seurakuntatoiminnan uudelleen arvioimiseen. Perinteisen vapaaehtoistoiminnan kehittäminen ei välttämättä riitä, vaan sen rinnalla lähtökohdaksi tulee asettaa seurakuntalaisuus. Tulee siirtyä kohti seurakuntalaisten omatoimisuutta tai oma-aloitteellisuutta. Kun perinteinen vapaaehtoistoiminta edellyttää työntekijän panosta esim. toiminnan järjestämisessä, rekrytoimisessa, kouluttamisessa ym., omatoimisuus tarvitsee vain tilan antamista, valtuuttamista ja luottamusta sekä “pelisäännöistä” sopimista. Työntekijän roolina on organisoinnin sijasta olla rohkaisijana, innostajana ja varustajana. Efesolaiskirjeen 4. luvussa työntekijän tehtävänä on ”varustaa kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen.” (Ef. 4:12). Omatoimisuudessa seurakuntalaisesta tulee seurakunnan voimavara. Hän ei ole työntekijän lisäresurssi, vaan työntekijän kanssa tasa-arvoinen ja tärkeä toimija ja työtoveri. Kysymys on vapaaehtoistyötä suuremmasta asiasta, seurakunnan olemuksesta ja kristityn kutsumuksesta. ”Te olette Kristuksen ruumis ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen” (1.Kor.12:27). Seurakuntalaislähtöisyys tarkoittaa seurakunnan toimintakulttuurin muuttumista työntekijäkeskeisyydestä seurakuntalaiskeskeisyyden suuntaan. Seurakunnan toimintakulttuurin kehittymistä tuetaan niin, että seurakuntalaiset saavat enemmän tilaa toimia ja kantaa vastuuta. Samalla kun työntekijöillä säilyy vastuullinen asema toiminnan kokonaisuudesta ja asianmukaisuudesta, seurakunnan toiminta Jumalan rakennustyömaana tarvitsee kaikkia rakentajia. Tämä edellyttää asennemuutosta siinä, miten työntekijän ja seurakuntalaisen suhde nähdään. Ensisijaista on keskinäisen luottamuksen rakentaminen. ”Te olette Jumalan viljelysmaa, Jumalan rakennus, te olette Jumalan temppeli ja Kristuksen ruumis” (1.Kor.3:9, 3:16, 12:27). Omatoimisuuteen rohkaiseminen on erityisen tärkeää siellä missä työntekijäresurssit pienenevät. Toisaalta sitä suositellaan vahvistettavaksi kaikissa olosuhteissa ja perinteisen organisoidun vapaaehtoistoiminnan rinnalla, koska siinä lähestytään seurakunnan olemukseen kuuluvaa yhteisöllisyyttä ja osallisuutta kaikessa toiminnassa. Tämä tarkoittaa sitä, että myös seurakuntalainen voi organisoida ja toimia vastuuhenkilönä. Työryhmä on työstänyt omatoimisen vapaaehtoistoiminnan Unelmien vapaaehtoistoiminta -työpajamallin (liite 1) erityisesti nuorille. Toimintamalli esiteltiin Kirkon juhlat -tapahtuman yhteydessä järjestetyssä Vapaaehtoistoiminta neXT level -tilaisuudessa perjantaina 17.5.2024 Tampereen tuomiokirkossa. Vapaaehtoisuuden terminologiasta Vapaaehtoistoiminta tarkoittaa toimintaa, johon osallistutaan vapaaehtoisesti, joka tapahtuu toimijan vapaa-ajalla ja palkatta.Organisoitu vapaaehtoistoiminta tarkoittaa seurakunnan työntekijöiden seurakuntalaisille järjestämää toimintaa seurakunnan eri tehtäväalueilla.Seurakuntalaisten omatoiminen vapaaehtoistoiminta on sitä, jossa seurakuntalaiset itse suunnittelevat ja toteuttavat seurakunnan tehtäviin kuuluvia asioita.Luottamushenkilötoiminta on sellaista, jossa seurakuntalaiset vapaaehtoisesti osallistuvat seurakunnan päätöksentekoon. Puhutaanko vapaaehtoisesta vai seurakuntalaisesta? Vapaaehtoinen on yleisesti käytetty termi vapaaehtoistoimintaan osallistujasta. Myös seurakuntaan kuulumaton voi osallistua ja toimia seurakunnan vapaaehtoisena.Seurakuntalainen on seurakunnan jäsen. Seurakunta on jäsentensä muodostama yhteisö. Siksi seurakuntalaisuuden luonteeseen kuuluu osallistuminen sekä kutsumus ja oikeus toimia seurakunnassa. Erityisesti silloin, kun puhutaan seurakuntalaisten omatoimisesta vapaaehtoistoiminnasta, on luontevaa puhua seurakuntalaisesta. Aloitteet ja suositukset kirkon vapaaehtoistoiminnan kehittämiseksi Aloitteet Kirkkohallitukselle 1.Kirkkohallitus asettaa pysyväisluontoisen seurantaryhmän, jonka tehtävänä on seurata, tukea ja rohkaista seurakuntia kehittämään omaa vapaaehtoistoimintaansaniin että se tukee laaja-alaisesti seurakunnan tehtävän toteutumista. Työryhmässä on tärkeää olla vahva seurakuntien edustus.2. Kirkkohallitus varmistaa sen, että kirkon henkilöstökoulutus ja johtaminen edistävät seurakuntien toimintakulttuurin muutosta niin, että vapaaehtoisuus ja seurakuntalaisten omatoimisuus vahvistuvat. Suositukset seurakunnille 1.Vapaaehtoistoiminta on arvokasta kirkon perustehtävän toteutumisen ja toimintakulttuurin muutoksen näkökulmista. Arvostus on tehtävä näkyväksi kaikessa seurakunnan toiminnassa, omatoimisen vapaaehtoistoiminnan vahvistumisessa ja vapaaehtoisten hyvinvoinnista huolehtimisessa.2. Vapaaehtoiset otetaan mukaan seurakunnan toiminnan suunnitteluun, päätöksentekoon ja viestintään ja toteutukseen.3.Vapaaehtoistoiminnan mahdollistamiseen ja tukemiseen on varattava riittävä osaaminen ja voimavarat. Suositukset Kirkkohallitukselle sekä hiippakunnille Vapaaehtoistoiminta sisällytetään kirkon järjestämiin henkilöstökoulutuksiin ja työntekijöiden toimenkuviin teemana, joka liittyy kaikkeen seurakuntien toimintaan. Erityisesti johtamiskoulutukseen on kiinnitettävä huomiota. Johtamiskoulutuksessa on kaksi näkökulmaa: 1) Vapaaehtoisten johtamisen koulutus on tarpeellista sekä työntekijöille että vastuutehtävissä oleville vapaaehtoisille erityisesti omaehtoisen vapaaehtoistoiminnan mahdollistamiseksi. 2) Vapaaehtoisuus strategisessa johtamisessa, missä korostuvat vapaaehtoistoiminnalle annettava arvostus ja merkitys seurakunnassa sekä vapaaehtoistoiminnan tukemiseen kohdennetut resurssit. Vapaaehtoisille järjestetään koulutusta vapaaehtoistoiminnan keskeisissä toiminnoissa ja tuotetaan mallinnetut koulutuspohjat niihin toimintamuotoihin, missä niitä ei vielä ole olemassa. Lisäksi omatoimisesta vapaaehtoistoiminnasta tuotetaan yhteinen koulutuspohja. Koulutuksista osa kannattaa tuottaa suoraan verkkokoulutuksiksi, jolloin ideat ja toteutukset omaehtoisesta vapaaehtoistoiminnasta leviäisivät. Oppilaitos- ja opintokeskusyhteistyötä kannattaa lisätä niin että koulutus voi oppilaitoksen järjestämänä olla myös opintopisteytetty ja tuottaa merkinnän opintopolkuun, mistä on hyötyä erityisesti nuorille. Kirkkohallituksen toivotaan kehittävän edelleen vapaaehtoistoiminnan tilastojen kokoamista ja hyödyntämistä. On tärkeää ymmärtää kirkon vapaaehtoistoiminnan monimuotoisuus sekä seurata ja ennakoida toimintakulttuurissa tapahtuvia muutoksia. On hyvä tiedostaa myös se, että osa kirkon vapaaehtoistoiminnasta toteutuu kirkollisten järjestöjen yhteydessä. Kirkkohallitukselle esitetään, että vapaaehtoistoiminnan tunnusluvut käydään läpi ja niiden merkitystä kirkon toimintaan arvioidaan vuosittain kaikissa niissä työryhmissä sekä mahdollisimman korkeissa toimielimissä, missä on edes jonkinlainen liittymäpinta vapaaehtoistoimintaan. Kirkon viestinnän toivotaan ottavan työn alle vapaaehtoistoimintaan liittyvän kuvamateriaalin kokoamisen ja tarjoamisen seurakuntien ja kirkollisten järjestöjen käyttöön. Hiippakuntien toivotaan edistävän, seuraavan ja arvioivan sitä, miten omaehtoiseen vapaaehtoistoimintaan liittyvä toimintakulttuuri seurakunnissa toteutuu. Tässä työvälineenä kannattaa käyttää Unelmien vapaaehtoistoiminta -työpajamallia, jonka avulla voidaan käynnistää uutta ja erityisesti omaehtoista vapaaehtoistoimintaa seurakunnissa tyyliin ”aloita tästä ja järjestä työpaja”. Yksi mittari on seurata vuosittain sitä, miten moni seurakunnista on järjestänyt työpajoja. Tavoitteena pitäisi olla se, että vuoteen 2030 mennessä kaikissa seurakunnissa näkyy vapaaehtoistoiminnan vahvistuminen ja vilkastuminen.