Kirkon musiikki uskonnollisen kulttuurin murroksen keskellä

Viime syksynä yksikkömme (Kirkon tutkimus ja koulutus) tutkijat julkaisivat nelivuotiskertomuksen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuosista 2020–2023 otsikolla Kirkko epävarmuuksien ajassa. Näin musiikin ja moniammatillisen jumalanpalveluselämän kouluttajana huomaan tutkimustiedon 2020-luvun alkupuolen kirkosta suhteessa ajan ilmiöihin herättävän minussa monenlaisia kysymyksiä, joista muutamaa pohdin tässä tekstissäni.

Uskonnollisen kulttuurin murros

Uskonnollisen kentän muutos Suomessa ja maailmalla ei ole uusi tieto. Itseäni on kuitenkin hätkähdyttänyt se, miten selkeästi muu maailma näyttää kulkevan eri suuntaan kuin maallistuva läntinen ja pohjoinen Eurooppa. (Kirkko epävarmuuksien ajassa 2024, 23. Kuvio 1.2 Jumalan tärkeys elämässä.) Uskontososiologisesti maallistumista on selitetty modernisaatiolla eli yhteiskuntien kehityksellä, mikä laajasti ottaen voidaan käsittää joukkona sosioekonomisia, kulttuurisia ja institutionaalisia muutoksia. Tämä murros näyttäytyy Suomessa käytännössä monella tasolla niin yhteiskunnallisesti kuin kirkon elämässä.

Jumalanpalveluselämän näkökulmasta suomalaisen uskonnollisen kulttuurin murroksen yksi näkyvimpiä ilmiöitä ovat nelivuotiskertomuksen mukaan kollektiivisen osallistumisen ja uskonnollisten seremonioiden väheneminen ja niiden merkityksen muutos. Eri sukupolvet suhtautuvat eri tavoin jumalanpalveluksiin ja kirkollisiin toimituksiin. Uskonnollinen ja kulttuurinen moninaistuminen on todellisuutta eri puolilla Suomea erilaisista kulttuureista tulleiden myötä. Samalla kulttuuri yhteiskunnallisesti moninaistuu ja muuttuu jatkuvasti. Kirkko ja kristinusko ovatkin asemoituneet uudella tavalla osaksi katsomuksellista moninaisuutta.

Kirkon musiikin rooli ja identiteetti

Jään pohtimaan, mikä on kirkon musiikin rooli osana uskonnollista murrosta. Missä määrin esimerkiksi yhdessä laulamisen kulttuurin väheneminen Suomessa vaikuttaa uskonnollisen kentän murrokseen? Mieleeni tulee eräässä konferenssissa kuulemani tutkimus, jossa hyvinkin uskonnollisessa Latinalaisessa Amerikassa jalkapallofanien yhteislaulu oli yhdistettävissä hengelliseen rituaaliin. Jos yhdessä laulaminen häviää kouluista ja kodeista, mitä muuta sen mukana menetetään myös uskonnollisesti katsottuna?

Uusinta tutkimusta suomalaisten katsomuksellisesta identifioitumisesta analysoitaessa voidaan nelivuotiskertomuksen mukaan nähdä neljä pääulottuvuutta: 1) uskovat, 2) (kulttuuri)kristityt, 3) uskonnottomat ja 4) henkiset etsijät. Olisi mielenkiintoista verrata näitä identiteettejä suhteessa hengellisen musiikin kuuntelemiseen ja toteuttamiseen. Miten erilaisiin identiteetteihin itsensä lukevat kokevat musiikin osana identiteettiään? Nelivuotiskertomus mainitsee tässä ajassa suosittuina kokonaisvaltaisen hengellisyyden harjoittamisen muotoina muun muassa pyhiinvaellukset, meditaation ja joogan. Itse laskisin tähän joukkoon myös erilaiset musiikkiin liittyvät tilanteet, on henkilö niissä läsnä sitten musiikin kuulijana tai toteuttajana.

Julkisessa tilassa

Nelivuotiskertomus nostaa esille myös yleisesti kysymyksen uskontojen näkymisestä (kuulumisesta ja kokemisesta) julkisessa tilassa. Lähes viidesosa Gallup Ecclesiastica 2022 -kyselyssä vastanneista koki, että uskonnonvapaus tarkoittaa “mahdollisuutta olla kohtaamatta uskontoa yhteiskunnan julkisissa toiminnoissa”. Tähän tulokseen on peilattavissa muun muassa monet julkisuudessa käydyt keskustelut kirkollisen musiikin läsnäolosta kouluissa. Mustavalkoinen rajanveto kirkollisen musiikin kokemisesta julkisessa tilassa on kuitenkin vaikeaa, onhan länsimainen taide- ja populaarimusiikki täynnänsä viittauksia kristilliseen kulttuuriin. Toiselle musiikin kuunteleminen tai itse toteuttaminen ovat osa kulttuuria, kun toiselle ne ovat tapa harjoittaa hengellisyyttä. Kysymys on siitä, miten esimerkiksi kouluissa viestitään erilaisista tilanteista, ja miten seurakunnan työntekijät yhteistyötilanteissa omalta osaltaan osaavat huomioida ja sanoittaa katsomuksellisia näkökulmia.

Moninaistuva kirkko

Seurakunnissa, joissa on mukana eri kulttuureista kotoisin olevia seurakuntalaisia, on todettu musiikin vahva rooli yhteisenä kielenä ja yhteisöön sitouttajana. Esimerkeistä eri puolilta Suomea voi lukea lisää Monien kulttuurien seurakunta -julkaisusta. Samalla, kun musiikki yhdistää, musiikin monikulttuuristuminen vaatii työntekijöiltä rohkeutta ja tietoa hypätä itselle mahdollisesti vieraaseen maailmaan. Nelivuotiskertomus korostaakin seurakuntien työntekijöiden kasvavaa uskontoasiantuntijuuden ja kulttuurien tuntemuksen roolia.

Yhtä aikaa mietin, minkälaista on moninaistuvan, erilaiset vähemmistöt mukaansa ottavan ja osallisuuden kokemusta korostavan kirkon musiikki? Riittääkö se, että virsikirjan lisävihkossa on muutama virsi eri kielillä tai että Kauneimpia joululauluja lauletaan kerran vuodessa muillakin kielillä kuin suomeksi. Miten huomioimme musiikilla muutkin vähemmistöt kuin kielivähemmistöt? Miten pidämme esillä jumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten yhteisöllistä ulottuvuutta samalla kun sukupolvien väliset erot kulttuurikristillisyyden murroksessa kasvavat? Mikä sitouttaa meidät vuosisataiseen traditioon ja samalla vastaa nykyhetken tarpeisiin?

Näkyväksi sanoittaminen

Kysymyksiä ja näkökulmia olisi tarjolla paljon enemmänkin. Nelivuotiskertomusta lukiessani ajattelen, että tarvitsemme lisää puhetta ja kirjoituksia musiikin identiteetistä ja moninaisista rooleista osana kirkon elämää. Seurakunnassa lähes kaikkeen ja monin eri tavoin integroituva musiikki jää helposti mainitsematta, kun on kyse kirkon virallisista asiakirjoista. Samaan huomioon kansainvälisesti viittaa myös brittiläinen musiikinteologiaan keskittynyt professori Jeremy Begbie, joka kirjansa Music, Modernity, and God esipuheessa toteaa, että musiikki on yleisesti ohitettu nykyajan teologisessa tutkimuksessa.

Kirkon musiikin rooli osana uskonnollisen kulttuurin murrosta kun on olla yhteisön tukijana ja luojana, monien vapaaehtoisten ja heidän osaamisensa näkyväksi tekijänä, osallisuuden kokemuksen vahvistajana, yhteiskunnallisena vaikuttajana, paikallisena kulttuurielämän ylläpitäjänä ja kehittäjänä, traditioon ja juuriin kiinnittäjänä, kokonaisvaltaisena hengellisyyden välittäjänä sekä rinnalla kulkijana.