Uskonnon pohjoismaisia paradokseja

Pohjoismaisten yhteiskuntien paradoksaalinen piirre on, että niiden väestöt kuuluvat uskomuksilla mitaten Euroopan maallistuneimpiin kansakuntiin, vaikka enemmistö niissä kaikissa on edelleen luterilaisten kirkkojen jäseniä.

Viime viikolla Helsingissä Kirkon talossa pidettiin seminaari ja workshop, jonka aiheena oli uskonnottomuus Pohjoismaissa. Seminaarin järjesti tutkijaverkosto, johon kuuluu uskonnontutkijoita kaikista Pohjoismaista. Verkostossa tutkijoita yhdistää kiinnostus tutkia uskonnon monimutkaista kietoutumista yhteiskunnan rakenteisiin ja niissä tapahtuneisiin muutoksiin. Tästä kertoo hankkeen nimikin Complexity and Beyond in the Study of Religion in the Nordic Countries (CBSR).  

Monissa seminaarin puheenvuoroissa ja niitä seuranneissa keskusteluissa nousi tavalla tai toisella esiin uskonnottomuuden monitahoinen suhde kansalliseen identiteettiin ja kulttuuriin. Pohjoismaisten yhteiskuntien paradoksaalinen piirre on, että niiden väestöt kuuluvat uskomuksilla mitaten Euroopan maallistuneimpiin kansakuntiin, vaikka enemmistö niissä kaikissa on edelleen luterilaisten kirkkojen jäseniä.

Esimerkiksi Henrik Reintoft Christensen Århusin yliopistosta oli laskenut, että jos maahanmuuttajat ja heidän jälkeläisensä lasketaan pois väkiluvusta, Tanskan luterilaisen kirkon jäsenosuus vuonna 2020 oli 86 prosenttia. Vuonna 1999 osuus oli 92 prosenttia, eli laskua on kahdessa vuosikymmenessä tapahtunut vain kuusi prosenttiyksikköä. Vuotta kohden osuus on laskenut keskimäärin vain runsaan prosentin neljänneksen.

Liekö sattumaa, että kirkosta eroaminen on nihkeintä maassa, jossa kirkolla on vähiten itsenäisyyttä suhteessa valtioon? Ja jos kirkon ja valtion suhteilla on vaikutusta ihmisten uskonnollisiin identiteetteihin, mikä tätä vaikutusta selittää?

Keitä ovat Pohjoismaiden kirkolliset uskonnottomat?

Seminaarilaisia puhutti paljon kysymys siitä, mitä tulisi ajatella siitä varsin suuresta joukosta ihmisiä, jotka eivät pidä itseään uskonnollisina ja silti pysyvät kirkon jäseninä. Ovatko he ”uskonnottomia” kirkon jäseniä? Onko heidän jäsenyytensä vain jäänne maallistumisen pois haihduttamasta uskonnollisuudesta, kuten eräät tutkijat ovat tilannetta luonnehtineet?

Tilanne on kuitenkin tulkittavissa myös päinvastaisesta suunnasta: ”kulttuurinen uskonnollisuus” on sekin uskonnollisuutta. Suomalaisittain ilmaistuna: tapakristitytkin ovat kristittyjä ja ateistit luterilaisia ateisteja.

Myös monet uskontotieteilijät katsovat, että symbolit, tavat, perinteet ja rituaalit kantavat sellaisinaan mukanaan uskonnollisuutta, riippumatta henkilökohtaisesta vakaumuksesta. Vertailevasta näkökulmasta katsoen voimakas vaade uskonnollisuuden edellyttämästä uskonvakaumuksesta ja aktiivisesta hartaudenharjoituksesta on kulttuurisesti erityislaatuista.

Reformaation pitkäkestoiset vaikutukset näkyvät edelleen

Vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että luterilaisuuden muovaamaan kulttuuriin on sisäänkirjoitettu monia jännitteisiä tapoja jäsentää uskonnon merkitystä. Protestanttinen reformaatio tuotti sekä valtiokirkkojärjestelmän, jossa kansalaisuus oli sidoksissa kirkon jäsenyyteen, että siihen jännitteisessä suhteessa olevan pietismin, jossa korostettiin henkilökohtaista ja ”elävää” uskoa.

”Uskovaisuuden” ja ”tapakristillisyyden” erottelu kuuluu luterilaisen kulttuurin syvärakenteisiin, ja sellaisena se heijastuu myös tutkijoiden tapaan lähestyä kulttuurin ja uskonnon suhteita. Antropologian kielellä ne ovat niin kutsuttuja pitkäkestoisia kulttuurisia malleja, jotka tarjoavat käsikirjoituksia myös moniin ajankohtaisiin kiistoihin uskonnon asemasta yhteiskunnassa.

Pohjoismainen hanke ei ole ainutlaatuinen kiinnittäessään lisääntyvää huomiota yhteiskuntien uskonnollisten perinteiden pitkäkestoisiin vaikutuksiin. Myös uusimmissa maallistumisteorioissa on esitetty, että sosioekonomisten tekijöiden vaikutus uskonnollisuuteen kanavoituu yhteiskunnan uskonnollisten perinteiden välityksellä ja niiden muokkaamana. Uskonnolliset kulttuurit ovat kuin prisma, jonka kautta myös sellaiset ilmiöt kuin maallistuminen ja uskonnottomuuden lisääntyminen muuntuvat paikallisiin ilmenemismuotoihinsa.

Kirjallisuus:

Furseth, Inger (ed.) (2017): Religious Complexity in the Public Sphere: Comparing Nordic Countries. Cham, Switzerland: Palgrave Macmillan.

Huttunen, Niko & Portman, Anneli & Sinnemäki, Kaius (toim.) (2020): Kaappiluterilainen kansa: puheenvuoroja suomalaisesta yhteiskunnasta. Helsinki: Käsite-kirjat.

Lüchau, Peter (2010): Atheism and Secularity: The Scandinavian Paradox. – Atheism and Secularity: Volume 2: Global Expressions. Ed. by P. Zuckerman. 1st ed. Santa Barbara, CA: Praeger. 177–196.

Pollack, Detlef & Rosta, Gergely (2017): Religion and Modernity: An International Comparison. Oxford: Oxford University Press.

Salomäki, Hanna & Hytönen, Maarit & Ketola, Kimmo & Salminen, Veli-Matti & Sohlberg, Jussi (2020): Uskonto arjessa ja juhlassa: Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016–2019. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 134. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

Kirjoittaja:

Kimmo Ketola

Tutkija, Kirkon tutkimus ja koulutus