Kirkko ja valtio moninaisessa Suomessa

Eduskunnan vastikään hyväksymä uusi kirkkolaki ei muuta valtion ja kirkon välistä suhdetta Suomessa. Vaikka tarpeellinen lakiuudistus saatiin onnellisesti maaliin, keskustelua evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon lainsäädännöllisestä asemasta on syytä jatkaa.

Helmikuun lopussa, yhtenä viime valtiopäivien viimeisimmistä teoista, eduskunta hyväksyi uuden kirkkolain. Uusi laki ei muuta kirkon ja valtion välistä suhdetta Suomessa. Siinä säilyy myös sen toisessa pykälässä säännös kirkon tunnustuksesta ja tehtävästä, joita täsmennetään kirkkojärjestyksessä.

Edellinen yritys uudistaa kirkkolakia kaatui perustuslakivaliokunnan pohdintoihin, että tunnustuksellinen sääntely ei kovin hyvin sovellu eduskunnan säätämään lakiin. Kirkon tunnustuksessa ei valiokunnan mukaan ollut kyse perustuslaissa tarkoitetusta kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Säännöstä pidettiin ongelmallisena myös uskonnollisen yhdyskunnan sisäisen autonomian kannalta.

Vaikka säännöksen sisällyttämistä on nyt perusteltu enemmän, perustuslakivaliokunta ei vieläkään pitänyt asiaa täysin ongelmattomana. Valiokunta hyväksyi kirkolliskokouksessa hyväksytyn lakiesityksen tällä kertaa kuitenkin yksimielisesti. Vaikka uusi laki muuttaa paljon, pääasiat säilyvät entisellään.

Uskonnollis-elämänkatsomuksellinen moninaisuus

Nykypäivän yhteiskunnat ovat uskonnollisessa ja elämänkatsomuksellisessa mielessä moninaisia. Kaikki maailman suuret uskonnot ovat Suomessakin läsnä lukuisine variaatioineen, ja monet pienemmistäkin. Lisäksi suuri osa väestöstä ei katso kuuluvansa mihinkään uskonnolliseen yhteisöön.

Etenkin pääkaupunkiseutu on kulttuurisesti hyvin moninainen. Evankelis-luterilaiseen kansankirkkoon kuuluvien osuus väestöstä on laskenut alle puoleen kaupunkilaisista. Suuri osa väestöstä on tilastojen perusteella uskontokuntien ulkopuolella, mutta kaikki uskonnolliset ryhmät ja yhteisöt ja niiden jäsenet eivät ole virallisesti rekisteröityjä eivätkä siten myöskään tilastoituja.

Euroopassa kirkko ja valtio ovat hakeneet toimivaa suhdetta noin viidensadan vuoden ajan, aina siitä asti, kun alueellisesti yhtenäiset ja keskitetysti johdetut modernit valtiot alkoivat muodostua ja kun maanosan uskonnollinen yhtenäisyys rapautui protestantismin eri muotojen vakiintumisen myötä.

Ajan mittaan vähemmistöuskontoihin kuuluville alettiin myöntää vapauksia tunnustaa ja harjoittaa omaa uskontoaan. Myös oikeus olla kuulumatta mihinkään uskontokuntaan kehittyi. Uskonnonvapaus sai asteittain myös positiivisia ulottuvuuksia: läsnäolon sietämisen ohella moni valtio alkoi eri tavoin tukea mahdollisuuksia harjoittaa uskontoaan.

Euroopan uskontopoliittiset järjestelmät ovat perinteisesti jakautuneet kahtia. Joissain maissa, lähinnä Pohjois-Euroopassa, on ollut valtionkirkko (tai sitä lähellä oleva järjestelmä). Toisissa maissa, kuten Ranskassa ja Alankomaissa, kirkko ja valtio on enemmän tai vähemmän tiukasti erotettu toisistaan.

Viime aikojen uudistukset ovat tuoneet nämä perusmallit lähemmäksi toisiaan, ja useimmat Euroopan maat ovat nykyään jonkinlaisia hybridejä. Valtiot ovat uskonnollis-elämänkatsomuksellisesti lähtökohtaisesti neutraaleja, mutta jollain tai joillain kirkkokunnilla on silti selvästi muita vahvempi asema. Uskonnollista toimintaa tuetaan, mutta etäisyyden päästä, uskontokuntien itsenäisyyttä kunnioittaen.

Kansakuntien rakentaminen jatkuu

Moninaisuuden oloissa jokainen valtio joutuu miettimään uudelleen suhteitaan kieleen ja kieliin, uskontoon, uskontokuntiin ja elämänkatsomuksiin sekä laajemmin arvoihin ja kulttuuriin liittyviin kysymyksiin. Haasteena on löytää toimiva tasapaino yhtäältä perinteen kunnioittamisen ja jatkamisen ja toisaalta oman ajan olosuhteisiin sopeutumisen välillä.

Kysymys on myös kansakuntien rakentamisen jatkamisesta. Jokaisen yhteiskuntaan kuuluvan ihmisen pitäisi tulla hyväksytyksi ja tunnustetuksi omana itsenään ja voida elää omien arvojensa ja kulttuuristen käytänteittensä mukaisesti. Näin vahvistetaan kaikkien yhteenkuuluvuuden tunnetta. Yhteiskunnan rakenteiden muutos pakottaa muuttamaan myös käsitystä kansakunnasta.

Oma arvonsa on kuitenkin myös historian tunnustamisella ja perusteltujen traditioiden säilyttämisellä. On tärkeätä, että kukaan ei koe kotimaansa perinteiden ja identiteetin täysin katoavan. Myös muualta tulijoiden ja vähemmistöihin kuuluvien on helpompi löytää paikkansa maassa, joka tietää, mikä se oikein on. Uutta on siis rakennettava vanhan pohjalta.

Valtionkirkon käsite sisältää ajatuksen siitä, että valtion sisältämät kansakunta ja uskontokunta ovat viime kädessä yhtä. Vaikka uskonnonvapaus antaa jokaiselle oikeuden harjoittaa uskontoaan ja olla myös uskontokuntien ulkopuolella, valtionkirkkoinstituutiota on vaikea pitää perusteltuna ratkaisuna nykyaikaisiin oloihin. Ruotsi ja Norja ovatkin vastikään uudistaneet kirkkopoliittisia järjestelmiään.

Lievemmässä muodossa samat ongelmat koskevat myös niin sanottuja virallisia kirkkoja, jotka mainitaan perustuslaissa, joita säädellään lainsäädännöllä ja joilla on muihin uskontokuntiin verrattuna erityinen, etuoikeutettu asema. Vaikka osassa Suomea evankelis-luterilaisen kirkon asema on yhä vahva, tämä ei enää riitä perusteluksi nykyisenkaltaisen julkisoikeudellisen kansankirkon aseman säilyttämiseen.

Uskontojen paikka kansalaisyhteiskunnassa

Kielen suhteen yksikään valtio ei voi olla täysin neutraali, mutta uskontojen ja elämänkatsomusten suhteen puolueettomuus on mahdollista. Uskonnon tuleekin nykyisissä oloissa olla jokaisen yksityisasia, ja uskontokuntien tulee kuulua yhdenvertaisina ja tasa-arvoisina kansalaisyhteiskuntaan. Myös Suomen kansankirkkojen pitäisi olla juridisessa mielessä uskonnollisia yhdyskuntia muiden joukossa.

Uskonnolla on kuitenkin suuri merkitys useiden kansalaisten elämälle ja toiminnalle. Lisäksi uskonnolliset yhteisöt toteuttavat parhaimmillaan paljon myönteisiä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia tehtäviä. Uskontoihin liittyy kuitenkin myös riskinsä: ne voivat esimerkiksi rajoittaa jäsentensä valintoja, ja ne saattavat tuottaa ja levittää yhteiskunnasta vieraannuttavia ja jopa vihamielisiä käsityksiä.

Näin ollen valtioiden on myös tärkeätä tunnustaa uskontojen ja uskonnollisen elämän läsnäolo yhteiskunnassa. Se antaa mahdollisuuden tukea – yhteisöjen itsenäisyyttä kunnioittaen – rakentavaa ja hyödyllistä toimintaa. Se antaa myös mahdollisuuden tarvittaessa kontrolloida toimintaa ja omalla tahollaan varmistaa, että lainsäädäntöä ja esimerkiksi sen taustalla olevia ihmisoikeuksia ei rikota.

Tunnustaminen on myös symbolinen teko. Kansakunta ei koostu vain laeista ja instituutioista, vaan myös kuvista ja kertomuksista, identiteetistä. Moninaisessa yhteiskunnassa on tärkeätä tunnustaa sekä sen identiteetin moninaisuus että kansakunnan historialliseen rakentumiseen vahvasti vaikuttaneet tekijät. Suomessa viimeksi mainittuja ovat olleet suomen kieli ja evankelis-luterilainen uskonto. Tasapaino sekä moninaisuuden että traditioiden tunnustamisen ja ylläpidon välillä on varmasti löydettävissä.

Kirjoittaja

Pasi Saukkonen

Pasi Saukkonen on politiikan tutkija ja dosentti Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa.