Perheet uskonnollisen jatkuvuuden ja katkosten rakentajana

Millenniaalien (tämän päivän karkeasti ottaen noin 25–35-vuotiaiden) kirkosta etääntymisen vauhti kirkosta on yllättänyt monet pitkän linjan uskonnontutkijatkin.

Julkaistu alun perin 30.3.2021 osoitteessa kirkkojatutkimus.blogspot.com

Viime vuoden lopulla julkaistu kirkon nelivuotiskertomus toi erityisen voimakkaalla tavalla kirkollisen keskustelun ytimeen huolen nuoremman ikäluokan kirkosta vieraantumisesta. Erityisesti millenniaaleiksi kutsutun sukupolven (tämän päivän karkeasti ottaen noin 25–35-vuotiaiden) etääntyminen kirkosta on korostunut. Ilmiö ei ole uusi, mutta sen vauhti on yllättänyt monet pitkän linjan uskonnontutkijatkin.

Suomi ei ole yksin tässä kehityksessä. Perinteisen uskonnollisuuden heikentyminen ei myöskään kuvaa ainoastaan Eurooppaa kuten aiemmin ajateltiin, vaan ilmiö on lähes koko läntisen maailman yhteinen, mukaan lukien Yhdysvallat, jota pitkään haluttiin pitää esimerkkinä maasta, jossa uskonnon asema on vahva ja sellaisena säilyvä.

Laajat tutkimusaineistot osoittavat, että uskonnollisuus muuttuu ennen kaikkea sukupolvien välillä, ei ihmisten ikääntyessä. Useimmissa läntisen maailman maissa jokainen nuorempi sukupolvi on edeltäjäänsä vähemmän uskonnollinen. Tätä ilmiötä on usein vähätelty toteamalla, että kyllä ne nuoret sitten uskonnollistuvat, kun vanhenevat ja elämän rajallisuus tulee vastaan. Yksilötasolla näin tapahtuukin, mutta laajat tutkimusaineistot osoittavat, että ikäkohortin tasolla uskonnollisuus säilyy yllättävänkin vakiona. Uskonnollisten nuorten ikäkohortista tulee uskonnollisia mummoja ja vaareja, mutta samaan tapaan ikäkohortti, jossa uskonnollisuus on nuoruudessa vähäistä, säilyy heikommin uskonnollisena myös aikuisuudessa ja vanhuudessa. 

Tämä tarkoittaa sitä, että uskonnollisuuden heikentymistä näyttää ohjaavan ennen kaikkea se, mitä ihmisille tapahtuu ennen aikuisuutta, ei sen jälkeen. Uskonnollisuuden heikentyminen tapahtuu siinä ikävaiheessa, jossa lapsi ja nuori kasvaa, joten uskonnollisuuden muutoksen ytimeen pääseminen ja uskonnollisuuden tukeminen edellyttävät erityisesti kasvuvaiheeseen liittyvien prosessien tunnistamista. Tällöin yksi keskeinen kysymys on se, miten uskonnollista perinnettä siirretään suomalaisissa perheissä.

Uskonnollisuus yksilöä laajemmasta näkökulmasta

Suurin osa uskonnollisuutta tarkastelevista tutkimuksista lähestyy uskontoa ensisijaisesti yksilön näkökulmasta, jolloin keskiössä ovat esimerkiksi kysymykset siitä, missä määrin yksilö harjoittaa uskoaan tai mihin hän uskoo, mikä on hänelle merkityksellistä sekä millaisia muutoksia tässä nähdään ajan saatossa ja miten nämä muutokset linkittyvät laajempiin yhteiskunnallisiin muutosilmiöihin. Uskonto on kuitenkin vahvasti sosiaalinen ilmiö, ja erityisesti lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtuva uskonnollinen sosialisaatio on keskeistä siinä, millaisena uskonnollisuus näyttäytyy myöhemmin elämässä. 

Olemme amerikkalaisen John Templeton Foundationin rahoittamassa eurooppalais-kanadalaisessa tutkimushankkeessamme pyrkineet pureutumaan uskonnollisen muutoksen ja uskonnollisen perinteensiirron heikentymisen taustalla oleviin tekijöihin tarkastelemalla uskonnollisuutta ja sen muutosta nimenomaan perheen näkökulmasta. Pyrimme selvittämään, millaisena ilmiönä uskonto näyttäytyy perheen elämänkaaressa ja sukupolvien välillä. Ytimessä ovat tällöin kysymykset, missä määrin perheen elämänkaaressa on jatkuvuutta tai katkoksia ja muutoksia uskontoon liittyvien asioiden alueella ja mitkä tekijät perheessä luovat jatkuvuutta tai rikkovat sitä. Tarkastelemme siis perhettä, sukua ja sen elämänkaarta ikään kuin mikrokosmoksena laajempien yhteiskunnallisten muutosten keskellä. Ymmärtämällä perheessä sukupolvien välillä tapahtuvia prosesseja pyrimme ymmärtämään uskonnon kentällä yksilötasolla ja laajemmin yhteiskunnassa tapahtunutta muutosta ja erityisesti perinteisen uskonnollisuuden heikkenemistä ja siihen vaikuttaneita tekijöitä.

Tutkimushankkeessa on mukana viisi maata, jotka kukin edustavat erilaista uskonnollista kontekstia. Suomi on mukana maana, jossa luterilainen kirkko on perinteisesti ollut vahva. Samalla Suomi edustaa maata, jossa uskonnollisen kasvatuksen rooli on vahvasti heikentynyt. Viime vuosina Suomi on ollut yhdessä muiden Pohjoismaiden ja Viron kanssa maita, joissa uskonnolliselle kasvatukselle annetaan Euroopassa kaikkein vähiten arvoa. Vuoden 2017 European Values Studyä -aineiston mukaan suomalaisista vain seitsemän prosenttia pitää uskonnollisuutta viiden tärkeimmän asian joukossa, joihin lasta tulisi kasvatuksessa rohkaista. Italia edustaa enemmistöltään katolista maata. Saksassa puolestaan katolilaisia ja protestantteja on suunnilleen yhtä paljon. Unkari taas on entinen kommunistimaa, jossa uskonnollisuus pyrittiin kitkemään. Kanadassa siirtolaisten osuus väestöstä on yksi läntisen maailman korkeimmista.

Olemme hankkeessa keränneet sekä laajaa määrällistä aineistoa sukupolvien välisestä jatkuvuudesta että perheiden ja suvun elämänkaareen pureutuvaa laadullista haastatteluaineistoa. Laadullinen aineisto koostuu perheissä toteutettavista haastatteluista viidessä tutkimukseen osallistuvassa maassa. Haastattelemme perheissä vähintään kolmen eri sukupolven edustajia, mieluiten saman pöydän ääressä. Nämä perheissä tehdyt haastattelut ovat ehdottomasti olleet koko tutkijanurani antoisimpia. Sukeltaminen uskonnon muutoksen ja jatkuvuuden kysymyksiin, ei pelkästään yksilön perspektiivistä vaan laajemmin erilaisten perheiden historian ja elämänkaaren näkökulmista, on avannut omia silmiäni monelle mieltä askarruttaneelle kysymykselle ja samalla nostanut joukon uusia kysymyksiä. 

Mitä haastattelut kertovat uskonnollisuudesta perheissä?

Tässä kirjoituksessa haluan nostaa esiin kaksi perheiden haastatteluissa noussutta ilmiötä. Ensimmäinen on suomalaisuuteen usein liitetty puhumattomuuden kulttuuri. Uskonto on perinteisesti Suomessa nähty yksityisasiana, josta ei kovin äänekkäästi huudella ulospäin. Tällä on osassa perheistä vahva sukupolvelta toiselle siirtyvä historia; uskonto on asia, josta ei edes perheen kesken puhuta. Perheiden kertomukset kuitenkin osoittavat, että osassa perheistä nuoret ovat rikkomassa tätä vaikenemisen kulttuuria. Monessa perheessä nuorempi sukupolvi puhuu uskonnosta paljon avoimemmin kuin vanhempi sukupolvi, ja avoin elämänkysymysten pohdinta yhdessä ystävien kanssa on monelle nuorelle luontevaa. Samalla kun isoäiti ja isoisä saattavat kertoa, etteivät ole puhuneet omasta uskostaan koskaan kenenkään kanssa, äiti tai isä sanoo puhuneensa siitä yksittäisen ihmisen kanssa, ja nuori saattaa todeta puhuvansa siitä avoimesti kaikkien ystäviensä kanssa. Uskonnollisuus ei perheissä myöskään näyttäydy pelkästään ylhäältä alaspäin siirtyvänä, vaan myös alhaalta ylös. Nuorten uskonnolliset kysymykset ja pohdinta haastavat myös vanhempia ja isovanhempia ja voivat myös vahvistaa tai kyseenalaistaa vanhempien tai isovanhempien uskoa.

Toinen haastatteluista vahvasti nouseva teema liittyy uskonnollisten yhteisöjen rooliin ja roolien liikkuvuuteen perheiden elämänkaaressa. Haastatteluissa näkyy vahvasti uskonnollisten yhteisöjen keskeinen rooli uskonnollisen jatkuvuuden rakentajana. Jokaisella tähän mennessä haastattelemistamme perheistä, joissa uskonnollisuus on vahvasti siirtynyt sukupolvelta toiselle (eli perheen sisäinen uskonnollinen jatkuvuus on vahvaa), on selkeä kytkös uskonnollisiin yhteisöihin. Tämä havainto saa tukea myös aikaisemmista tutkimuksista. Uskonnollinen perinteensiirto näyttää siis onnistuvan parhaiten perheissä, joilla on selkeä yhteys seurakuntiin. Sen sijaan perheissä, joissa yksilötasolla on vahvaakin uskonnollisuutta, muttei selkeää ja jatkuvaa yhteyttä uskonnolliseen instituutioon, seuraavan sukupolven irtaantuminen uskonnollisuudesta on todennäköisempää. Keskeistä vahvaa jatkuvuutta edustavissa perheissä on myös se, että nuorimmalla ikäpolvella on henkilökohtaisesti tärkeäksi kokemiaan ystäviä uskonnollisen yhteisön piirissä. Ilman ystäviä pelkkä perheen luoma yhteys näyttää olennaisesti heikommalta kuin yhdessä ystävien kautta tuleva yhteys. Niissä haastattelemissamme perheissä, joissa perheen sisäinen jatkuvuus on kaikkein vahvinta, myös vanhemmat ja isovanhemmat näyttävät tiedostaneen tämän näkökulman keskeisyyden ja tehneen myös valintoja sen suuntaisesti, että lapsi ja nuori saisi ystäviä uskonnollisen yhteisön piiristä.

Haastattelut nostavat kuitenkin esiin myös kiinnostavan ilmiön, joka aikaisemmassa tutkimuksessa ei tietääksemme ole ilmennyt: joustavuuden ja liikkuvuuden suhteessa uskonnollisiin yhteisöihin. Kaikkein vahvimmin uskonnollista jatkuvuutta edustavien perheiden elämänkaarelle on ollut yhteistä se, että perhe ja suku ei itsestään selvästi ole vain ”yhden hengellisen liikkeen perhe”, vaan kaikissa näissä perheissä näkyy joustavuutta, siirtymää ja liikkuvuutta uskonnollisten yhteisöjen ja liikkeiden välillä joko yksilön tai koko perheen elämänkaaressa. Tätä näkyy niin evankelis-luterilaisen kirkon ja vapaiden suuntien kuin eri herätysliikkeiden välillä, joko pysyvänä ilmiönä tai väliaikaisena. Nämä siirtymät liittyvät toisaalta siihen, että uskonnolliset yhteisöt muuttuvat ja niiden mahdollisuudet vastata yksilön tarpeisiin muuttuvat, toisaalta siihen, että yksilön oma uskonnollinen ajattelu ja myös yksilön omat hengelliset tarpeet muuttuvat iän myötä. 

Nuori kaipaa uskonnollisuudelta ja uskonnolliselta yhteisöltä eri asioita kuin vanhempansa, toisaalta myös erilaisissa elämäntilanteissa tarpeet ovat erilaisia. Yksi ja sama yhteisö ei aina pysty muuttuviin tarpeisiin vastaamaan. Osassa perheistä nämä siirtymät ovat kivuliaita, toisissa luontevia ja mutkattomia. Yhteistä kuitenkin on, että ilman tätä liikkuvuutta ja joustavuutta jatkuvuus uskonnollisuudessa olisi mahdollisesti johtanut perheenjäsenten uskonnosta etääntymiseen tai jopa irtaantumiseen. Huomion arvoista jatkuvuutta edustavien perheiden tarinoissa on myös se, että kaikkein vahvimpiinkin jatkuvuustarinoihin mahtuu säröjä. Perheiden elämänkulku ei noudata ideaalista mallitarinaa, vaan arkea, johon kuuluu myös kipuja. Uskonnollisen jatkuvuuden näkökulmasta keskeistä kuitenkin on se, että yksilö näissä kipukohdissa kohtaa ihmisiä tai yhteisöjä, joilta saa tarvitsemaansa tukea.

Kirjoittaja:

Kati Tervo-Niemelä

Käytännöllisen teologian professori, Itä-Suomen yliopisto