Kristillinen pelastus suuntautuu taivaasta maan päälle

Kirkon keskeinen viesti on sanoma pelastuksesta Kristuksessa. Monet ajattelevat sen tarkoittavan sielun pääsemistä taivaaseen, mutta tämä ei lopultakaan ole kovin raamatullinen ajatus.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papit kokoontuvat nyt syyskuussa synodaalikokouksiin. Kyseessä on vanha perinne, ja voimassa oleva kirkkojärjestys vaatii piispaa kutsumaan papiston koolle kuuden vuoden välein. Vuoden 2022 synodaalikokousten teemana on pelastus.

Aihepiiristä on julkaistu teologinen artikkelikokoelma, joka on vapaasti verkossa luettavissa. 

Synodaalikirjaa lukemalla selviää, että kristillinen käsitys pelastuksesta on monitahoinen. Raamatussa käytetään vivahteikasta ja moninaista sanastoa kuvaamaan pelastusta. Usein pelastuksen sanat viittaavat parantamiseen – eikä raamatullinen pelastus rajoitu vain ihmiseen, vaan koko luomakunta on Jumalan uudistavan toiminnan kohteena.

Yhden teeman käsittely synodaalikirjasta kuitenkin uupuu. Puutetta voi pitää jopa hämmästyttävänä. Kirjassa ei nimittäin käydä ollenkaan vuoropuhelua muiden uskontojen pelastuskäsitysten kanssa. Vain yksi virke koko kirjassa mainitsee nimeltä muita uskontoja – ja tällöinkin niputtaen islamin, hindulaisuuden ja buddhalaisuuden, kun kerrotaan, miten jossain muussa kirjassa käsitellään tätä aihepiiriä. Myös suomalaisessa uskonnollisuudessa uudella tavalla näkyvään uushenkisyyteen viitataan vain yhdessä artikkelissa.

Väittäisin, että pohdittaessa pelastusta 2020-luvun Suomessa ei ole enää varaa jättää asettamatta kristillistä pelastuskäsitystä dialogiin yhteiskunnassamme monin tavoin jo läsnä olevien uskontoperinteiden kanssa.

Eikä vertailun ajatus ole edes uusi, sillä dogmatiikan professori Osmo Tiililä kirjoitti aikanaan väitöskirjan otsikolla ”Anteeksiantamukseen perustuva uskonnollinen turvallisuustila: vertaileva tutkimus”. Vuonna 1934 julkaistussa kirjassa vertaillaan kristillistä oppia synnistä ja anteeksiantamuksesta hindulaiseen bhaktiin, mahayana-buddhalaisuuteen ja islamiin. Miten on siis mahdollista, että vuoden 2022 synodaalikirjassa aihepiiri on tyystin unohdettu, vaikka kaikki mainitut uskonnot ovat läsnä suomalaisessa yhteiskunnassa aivan toisessa mittakaavassa kuin Tiililän aikana?

**

Kyse ei ole vain toimintaympäristön asettamasta haasteesta vaan myös teologisen ajattelun vireydestä itsessään. Kristillisestä pelastuskäsityksestä paljastuu näet enemmän vivahteita, jos evankeliumin asettaa vuoropuheluun aasialaisten uskontojen kanssa. Selitys löytyy siitä seikasta, että toisten uskonnollisten traditioiden taustalla olevat kysymykset ovat erilaisia ja vielä enemmän niiden antamat vastaukset. Juuri siksi ne voivat suunnata valoa kristilliseen pelastuskäsitykseen sellaisista kulmista, joista itse emme osaa ehkä pelastusta tarkastella.

Sikäli kuin muut uskonnot tuovat nimenomaan toisenlaisuudessaan esiin yleisinhimillisen kokemuksen meille tuntemattomampia ulottuvuuksia, niiden tarkasteleminen auttaa kristittyjä etsimään omasta traditiostaan jotain, joka on ehkä unohdettu mutta joka on tosiasiassa läsnä kristillisessä traditiossa.

Toisaalta myös yllättävät samankaltaisuudet uskontojen välillä stimuloivat teologista ajattelua ja vaativat pohtimaan, toimiiko Henki myös muiden uskontojen piirissä.

Olen itse tarkastellut pelastuksen tematiikkaa vertailevasta näkökulmasta artikkelissani, joka löytyy kirjasta Henkisyyttä ja mielenrauhaa: Aasian uskonnollisuus länsimaissa. Siinä keskityn valaistumiskäsityksiin, jotka tulevat esiin aikamme uskonnollisuudessa – ja pohdin, missä määrin kristillistä pelastusta voisi kuvata jonkinlaisen ”valaistumisen teologian” avulla.

On kiinnostava havainto, että Jeesuksen vuorisaarna kuvaa sellaista pyhän huolettomuuden ja kiinnittymättömyyden asennetta, joka lähenee buddhalaisuuden ihanteita ja johon myös suositut mindfulness-harjoitukset tähtäävät. Näin vuoropuhelu buddhalaisuuden kanssa haastaa kristittyjä muistamaan sen, että omaan egoon kiinnittyminen on este sisäiselle vapaudelle ja että kristilliseen uskoon sisältyy kääntyminen omasta itsestään lähimmäistä kohden. Ajatus on hyvinkin luterilainen, ja vahvistuu dialogissa aasialaisen perinteen kanssa.

**

Raamatun sivuilta avautuu kaiken kaikkiaan rikkaampi pelastuksen maailma kuin osaamme usein ajatellakaan.

Jos ajatellaan vaikkapa tavanomaista käsitystä pelastuksesta siirtymänä kuoleman hetkellä maallisen murheen alhosta taivaan riemuihin, niin tällainen pelastuskäsitys on lopultakin vain kapea versio Uuden testamentin monitahoisesta pelastuskäsityksestä. Ajatus sielun siirtymisestä tuonpuoleiseen taivaaseen näyttäisi olevan jopa vinoutunut kuvaus Raamatun pelastuskäsityksestä.

Erilaisia taivaskuvia ja autuaita paratiisinäkymiä löytyy useimmista maailmanuskonnoista. Uuden testamentin tekstejä tarkkaan lukemalla syntyy varsin toisenlainen käsitys, jonka mukaan Jumalan valtakunta saapuu maan päälle. Toisin sanoen Jumala lunastaa ja korjaa juuri tämän nimenomaisen maailman, jossa elämme maallista elämäämme. Siinäpä radikaali toivon näkymä esimerkiksi ilmastokriisin keskellä!

Englantilainen eksegeetti ja anglikaanipiispa N. T. Wright on esittänyt, että maailmankielteinen platonismi pääsi vaikuttamaan kristinuskon oppiin siirtäen pelastuksen painopisteen tuonpuoleiseen taivaaseen. Varhaiskristillinen käsitys oli toisenlainen, ja Wright tiivistää sen seuraavasti:

Uuden testamentin historiallinen tutkimus […] osoittaa, että ensimmäiset kristityt eivät uskoneet ’menevänsä taivaaseen kuollessaan’ vaan että Jumala on Jeesuksessa tullut asumaan heidän luokseen. Tämän linssin läpi he näkivät maailmalla olevan toivoa. Ilmestyskirja ei pääty sielujen nousemiseen taivaaseen vaan siihen, miten Uusi Jerusalem laskeutuu maan päälle, jotta ’Jumala asuisi ihmisten kanssa’.

Wrightin mukaan varhaisimpien kristittyjen pelastusopista seuraa, että köyhistä ja maaplaneetan hyvinvoinnista tulee keskeinen kristillinen arvo. Jeesuksen ylösnousemuksen ja luomakunnan uudistuksen välissä elävät kristityt on kutsuttu elämään todeksi jo tässä ajassa Jumalan valtakuntaa oikeudenmukaisuuden ja kauneuden edistämisen kautta.

**

Näyttää ilmeiseltä, että luterilainen perinne etenkin pietistisessä muodossaan on päätynyt lukemaan Raamattua hyvinkin valikoivasti. Tämä näkyy pelastusopissa sellaisena kuin tavallinen ihminen sen ymmärtää – ja yhä useammin myös hylkää, kun katsotaan kirkosta eroamisten määrää. Siksi onkin aika avata näkymiä Raamatun moninaiseen pelastusnäkemykseen, joka on paljon ”tämänpuoleisempi” (jos tällaista termiä haluaa käyttää) kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Siksi se myös liittyy ihmisten oikeisiin elämäntilanteisiin vaatiessaan yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.

Kristillisen pelastusopin ehkä keskeisin käsite on Jumalan valtakunta (basileia tou theou), jonka toteutumista maan päällä pyydetään Isä meidän -rukouksessa. Kristinusko ei lopultakaan edusta pakenemista tästä maailmasta ja sielujen pelastautumista taivaaseen. Päinvastoin ylösnousemususko antaa konkreettisen toivon lupauksen tässä ja nyt kutsuen edistämään oikeudenmukaisuutta – horisonttina Jumalan valtakunta, joka laskeutuu taivaasta maan päälle (Ilm. 21:10).

Kirjallisuus ja lähteet:

Hellqvist, Elina & Komulainen, Jyri (toim.) (2020): Henkisyyttä ja mielenrauhaa: Aasian uskonnollisuus länsimaissa. Helsinki: Gaudeamus.

Huttunen, Niko & Inkala, Anna-Kaisa & Kopperi, Kari & Marttila, Marko & Törmä, Terhi (toim.) (2022): Pelastus. Synodaalikirja 2022. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja, Kirkko ja toiminta 120. Helsinki: Kirkkohallitus.

Wright, N. T. (2019): The New Testament Doesn’t Say What Most People Think It Does About Heaven. Time.com.

Kirjoittaja

Jyri Komulainen

Johtava asiantuntija, Kirkon tutkimus ja koulutus