Jatkuvan kehittämisen perusedellytys on, että henkilöstö ymmärtää oman toimintansa taustalla vaikuttavien arvojen, tietojen ja uskomusten merkityksen sekä osaa arvioida niitä. Kehittämisessä on tärkeää toisia arvostava, koko yhteisöä osallistava ja luottamusta rakentava dialogi. Kaiken kehittämisen lähtökohtana on lapsen etu.
Varhaiskasvatuksen kaikessa toiminnassa painottuu pedagogiikka, ja se edellyttää pedagogista asiantuntemusta sekä sitä, että henkilöstöllä on yhteinen ymmärrys siitä, miten lasten oppimista ja kokonaisvaltaista hyvinvointia voidaan parhaalla tavalla edistää. Pedagogiikan johtamisessa on kyse siitä, että kaikkea toimintaa ja koko toimintakulttuuria tarkastellaan tästä tavoitteesta käsin.
Kasvua ja oppimista varten tarvitaan rakenteet, jotka tukevat uuden oppimista – myös työssä. Oppia voi kerätä omista kokemuksista, kollegoilta, lapsilta, ammatillisista tietolähteistä ja osaamista päivittää opiskelemalla tai reflektoimalla omaa toimintaa esimerkiksi yhteisissä koulutuksissa ja tiimipäivissä.
Osallisuus on yksi toimintakulttuurin keskeisiä kulmakiviä. Lapset ovat mukana niin toiminnan suunnittelussa, toteuttamisessa kuin arvioinnissa. Heidän aloitteensa, mielipiteensä ja kokemuksensa otetaan vakavasti ja toimintaan vaikuttavasti huomioon. Myös huoltajien osallisuutta on vahvistettava.
Varhaiskasvatus toteutuu aina henkilöstön, lasten ja ympäristön vuorovaikutuksessa. Se edellyttää työntekijöiltä ammatillisia vuorovaikutustaitoja. Keskeistä on tavoitella lämmintä, sensitiivistä vuorovaikutustapaa lasten ikä ja erilaisuus huomioiden.
Toiminnan arviointi on hyvä aloittaa yhdestä asiasta kerrallaan. Leikki sopii tähän tehtävään hyvin. Varhaiskasvattajan tulee tiedostaa pitkäkestoisen leikin merkitys lapsen mielikuvituksen ja ajattelun kehittäjänä. Esimerkiksi kyselyn avulla voi arvioida, miten lapsi kokee päiväkerhon tai perhekerhon varhaiskasvatusympäristön, onko siellä tilaa ja aikaa leikille, mitä leikkejä lapsi mielellään leikkii ja mitä huomioita vanhemmat ovat leikistä tehneet. Työntekijöiden on hyvä pohtia, mitkä asiat tukevat leikkiä arvostavaa toimintakulttuuria, mitkä estävät sitä, ja miten esteitä voisi purkaa.
Kirkon varhaiskasvatus on muotoutunut pitkän ajan kuluessa ja monenlaisten vaiheiden jälkeen ammatilliseksi ja arvostetuksi toiminnaksi. Toimintaa ohjaavat sekä kirkon varhaiskasvatuksen kehittämisasiakirjat että vasu. Ne luovat pitkälti suuntaviivat kirkon varhaiskasvatuksen toiminnan ja toimintakulttuurin kehittämiselle, johon vaikuttavat myös jokaisen seurakunnan omat, paikalliset perinteet ja olosuhteet.
Toimintakulttuuria on hyvä aika ajoin tarkastella totuttujen ja tuttujen toimintamallien, rakenteiden ja rutiinien kautta pohtien niiden tarkoituksenmukaisuutta ja tavoitteita. Näin päästään kiinni konkreettisiin kysymyksiin siitä, mitä asioita on hyvä säilyttää, mitä muokata ja mistä ehkä voisi luopua. Tarkastelussa ja ratkaisuissa huomioidaan sekä pedagogiikan että kirkon kasvatuksen kokonaisuuden näkökulmat.
Kirkon varhaiskasvatuksesta löytyy joitakin tyypillisiä piirteitä, jotka on hyvä ottaa esiin toimintakulttuurin tarkastelussa. Yksi esimerkki on lastenohjaajien keskinäisen ja työntekijälähtöisen suunnittelun toimintakulttuuri. Vasu haastaa erityisesti tämän toimintatavan arviointiin: Onko suunnittelun lähtökohtana lapsen mielenkiinnon kohteet ja ilmiölähtöinen oppiminen? Millaista voisi olla lasten ja vanhempien kiinnostuksen kohteista lähtevä perhekerhon tai vauvakahvilan luonteeseen sopiva uudenlainen suunnittelutapa? Entä miten lasten aloitteet ja mielenkiinnon kohteet voitaisiin paremmin huomioida päiväkerhossa sekä aamu- ja iltapäivätoiminnassa?
Perinteiseen tapaan suunnitella toimintaa työntekijäkeskeisesti liittyy usein tarkkaan strukturoitu rakenne ja aikataulu, jonka mukaan toiminta etenee. Tälle löytyy hyviä perusteluja, kuten ajatus siitä, että rutiinit tuovat lapselle turvallisuuden tunnetta. Tätäkin on tärkeää ajatella uudelleen. Mikä määrä toistuvia rutiineja ja tuttuutta on oikeasti lapselle tarpeen? Mahdollistaako tarkkaan suunniteltu toiminta lasten aloitteet? Mahtuuko tällaiseen struktuuriin riittävästi leikkiä? Voisiko leikkiin varata enemmän aikaa ja miten sama leikki voisi jatkua vielä seuraavalla kerhokerralla?
Seurakuntien varhaiskasvatuksen kerhotoiminnassa näkyy myös vahva jumalanpalveluselämään kasvattamisen perinne, mikä on kristillisen kasvatuksen näkökulmasta perusteltua. Tämä toteutuu käytännössä usein erillisinä hartaushetkinä. Lapsen kokonaisvaltaisen kasvun näkökulmasta katsottuna myös hengellisen kasvun tukeminen pitäisi toteutua kaikessa kerhon toiminnassa. Millä tavalla ”hartaudellinen sisältö” voisi rakentua muun toiminnan sisään ja samalla pysyä kiinni jumalanpalveluskasvatuksen ytimessä? Miten lasten vanhemmille kerrotaan siitä, kuinka kristillisen kasvatuksen sisällöt näkyvät toiminnassa silloinkin, kun ne eivät toteudu erillisinä hartaushetkinä?
Kirkon varhaiskasvatusta toteutetaan paljon sisällä kerhohuoneissa. Retket ja ulkona tapahtuva toiminta ovat mahdollisuuksia mukaan osa kerhon arkea. Ulkoiltaessa voidaan toteuttaa monia kirkon varhaiskasvatuksen sisältöjä, erityisesti ympäristökasvatusta, jonka painoarvo on viime aikoina lisääntynyt.
Kuten kaikki kehittämistyö, myös toimintakulttuurin kehittäminen vie aikaa. Kyse on pitkäjänteisestä työstä, joka etenee askelittain. Se edellyttää kasvattajilta riittävästi tietoa vasusta sekä tahtoa toimintatapojen uudelleenarviointiin. Mitkä ovat vahvuuksia, mikä jo toimii suhteessa kirkon ohjaaviin asiakirjoihin ja vasun tavoitteisiin?
Usein muutos aiheuttaa pelkoa siitä, että samalla menetetään jostain olennaista. Kirkon toiminnan omaleimaisuus ja ydintehtävä voivat kuitenkin säilyä, vaikka luovutaan joistain vanhoista käytännöistä ja tuodaan tilalle uusia toimintatapoja.