Lapsen kasvu ja kehitys voidaan jakaa kolmeen osa-alueeseen: fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen. Niiden välillä on keskinäinen riippuvuus.
Kehityksen kokonaisvaltaisuuden ymmärtämisen tulisi vaikuttaa jo suunnitteluvaiheessa niihin pedagogisiin ratkaisuihin, joita valitaan eri-ikäisille lapsille. Lapsi pystyy parhaimpaansa ympäristössä, joka on toimintarakenteiltaan ja fyysisiltä puitteiltaan sopiva kulloisellekin kehitysvaiheelle.
Lapsi toimii ja oppii koko kehollaan, kaikilla aisteillaan. Oppiminen on kokoaikaista vuorovaikutusta ympäristön kanssa.
Toiminnan rakenteita mietittäessä siirtymät voivat jäädä liian vähälle suunnittelulle, jolloin aiheutuu turhaa odottelua ja paikallaan oloa. Tällöin syntyy oivallisia tilanteita erilaiselle ”tahattomalle tohellukselle”. Odottelun aikana lapsen keskittyminen herpaantuu, ja hänen voi olla vaikea suuntautua seuraavaan annettuun tehtävään, joka häntä odottaa. Rauhattomissa tilanteissa, joissa lapset ovat pienessä tilassa lähekkäin, saattaa syntyä fyysistä nujakointia, ja osa lapsista voi kokea äänet ja toisten kosketuksen hyvin häiritsevinä. Rauhoittuminen tällaisten tilanteiden jälkeen voi olla vaikeaa koska hermosto ”käy ylikierroksilla”. Siksi tällaisten näennäisesti ”tyhjien tilanteiden” ennakointi on tärkeää.
Liikkuminen on lapselle ominainen, ja välttämätön, tapa toimia. Lapsi tarvitsee pientä ja isoa liikettä sekä aivojen että keskushermoston kehittymiseen. Aivojen hermoyhteyksien tihentyessä ja vahvistuessa muun muassa tarkkaavaisuus, keskittymiskyky sekä muistitoiminnot paranevat. Motoristen taitojen kehittyminen vaikuttaa aivojen kehittymiseen ja päinvastoin. Hienomotoriikan kehittyminen edellyttää karkeamotoriikan vahvistumista. Esimerkiksi pallon käsittely avaa tietä vaikkapa kynän käyttöön liittyvän voiman kontrolloinnille. Vahvistamalla lapsen monipuolista liikettä vahvistetaan myös oppimiseen ja havainnointiin liittyviä kehitystekijöitä. Liike rakentaa aistitoimintojen yhteistyötä sekä parantaa lapsen edellytyksiä tehdä tarkkoja havaintoja toimintaympäristöstä ja hänen omasta suhteestaan siihen.
Kirkon varhaiskasvatuksessa lapsen kokonaisvaltaisen kasvun tukeminen ja mahdollistaminen toteutuu yhdessä tekemisen, olemisen ja ihmettelyn kautta. Lapsi oppii, kun hän havainnoi ja tarkkailee ympäristöään ja jäljittelee muiden toimintaa. Kirkon kasvatuksen olemukseen kuuluu nähdä ja kohdata ihminen juuri sellaisena kuin hän on.
Lapsi on synnynnäisesti utelias ja haluaa oppia uutta. Hänellä on sekä oikeus oppia että olla osallisena omaan oppimiseensa. Hänellä on omia vahvuuksia ja kiinnostuksen kohteita, jotka motivoivat oppimista. Lapsella on myös oikeus saada tarvitsemaansa ohjausta. Hän kasvaa, kehittyy ja oppii vuorovaikutuksessa muiden ihmisten parissa, tarvitsee myönteistä ja rakentavaa palautetta. Jokaisen lapsen tulee voida kokea onnistumista sekä iloa omasta toiminnastaan ja itsestään oppijana.
Lapsen ajattelu ja oppiminen kehittyvät monipuolisten ja merkityksellisten kokemusten avulla. Hän oppii asioita itsestään, toisista ihmisistä, lähiympäristöstä ja Jumalasta leikkien, liikkuen, tutkien, erilaisia tehtäviä tehden, itseään ilmaisten ja luovuuteen perustavassa toiminnassa. Tarvitaan tilaa ihmettelylle, oivaltamiselle sekä oppimisen ilolle. Toisaalta aiemmat kokemukset ja kiinnostuksen kohteet ovat oppimisen lähtökohtana. Onkin tärkeää, että uusilla kokemuksilla ja opittavilla asioilla on yhteys lasten elämään.
Leikkiminen on lapselle luontainen tapa oppia ja jäsentää myös uskonnollisia asioita ja ilmiöitä. Samoin taiteella on mahdollisuus avata ja koskettaa sitä, mitä sanat eivät tavoita. Taiteen kautta ihminen voi kokea pyhää ja liittyä traditioon. Uskonnon ja taiteen symbolimaailmat ovat lähellä toisiaan. Kuvataide, musiikki, draama, liikkuminen, kerronta ja kirjallisuus voivat tukea hengellisyyttä sekä toimia uskon ja uskonnon tulkkeina myös lapselle.
Lapsella on oikeus oppia ja omaksua asioita yksilöllisesti omaan tahtiin. Turvallinen ilmapiiri on kasvun ja oppimisen perusedellytys, joka puolestaan luo levollisuutta ja perustan kasvurauhalle. Yhdessä oleminen ja Jumalan maailman kunnioittava ihmetteleminen on yhtä tärkeää kuin yhdessä toimiminen.
Lapsi kasvaa ja omaksuu uutta jokaisessa kohtaamisessa. Kasvattajan työssä tämä merkitsee kaiken vuorovaikutuksen ymmärtämistä osaksi kasvun ja kasvatuksen ympäristöä. Näin kasvattajan pedagoginen näkökulma laajenee arvioimaan lapsen varhaiskasvatusta kohtaamisten ja toimintaympäristöjen kokonaisuutena.