Osallisuus on keskeinen toimintaa ohjaava näkökulma kirkon varhaiskasvatuksessa. Ihmisen identiteetti, minuus, kasvaa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Minuuden ydin muodostuu siitä kokemuksesta, jonka lapsi saa itsestään suhteessa muihin.
Varhaiskasvatuksessa voidaan tarjota yhteisö, jossa lapsi voi kehittyä omassa tahdissaan muiden vuorovaikutuksella ja tuella. Näin ajattelu ja toiminta kehittyvät rikkaammin kuin yksin.
Osallisuutta on lapsen myönteinen kokemus kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta. Se rakentuu vuorovaikutuksessa lapsen, hänen perheensä ja kasvattajien välillä, ympäristössä, jossa kaikkien aloitteisiin, näkemyksiin ja mielipiteisiin suhtaudutaan arvostavasti. Todellinen osallisuuden kokemus syntyy, kun lapsi tuntee omien ajatustensa olevan merkityksellisiä ja vaikuttavan hänen omaan elämäänsä.
Kasvattajan valinnoilla on keskeinen vaikutus siihen, toteutuuko osallisuuden kokemus lapsiryhmässä. Miten rakentaa sellainen toimintailmapiiri ja sellaiset menetelmät, joilla kaikki tuntevat kuuluvansa joukkoon, tulevansa ymmärretyiksi ja voivansa vaikuttaa? Miten synnyttää sellainen kohtaamisen ilmapiiri, jossa niin lapset yksilöinä kuin kasvattajat kokevat olevansa turvallisessa ja ymmärtävässä ympäristössä?
Varhaiskasvatuksessa osallisuutta vahvistetaan tietoisesti valittujen toimintatapojen ja rakenteiden kautta. Menetelminä ovat muun muassa lasten sensitiivinen kohtaaminen sekä lasten ja vanhempien aktiivinen rooli toiminnan suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa.
Käytännössä osallisuuden toteuttaminen lähtee lapsen ja lapsiryhmän kuuntelemisesta. Havainnoimalla lapsen omaehtoista toimintaa ja keskustelemalla hänen kanssaan päästään hänen senhetkisen kiinnostuksensa ytimeen.
Osallisuuden kokemukseen kuuluu ilo ja halu sitoutua toimintaan tai ryhmään. Tälle ajattelulle rakentuu myös varhaiskasvatuksen toimintakulttuurin ydin, oppiva yhteisö, joka koostuu sekä aikuisista että lapsista. Jokaisen ajatukset ja pohdinnat ovat kokonaisuuden kannalta tärkeitä, jokainen on omien kokemustensa ja havaintojensa asiantuntija.
Lapsen oma tahto asioiden omaksumiseen onkin oppimisen mielekkyyden kannalta ratkaiseva tekijä. Tahto syntyy motivoituneisuudesta. Se puolestaan syttyy aidosta kiinnostuksesta. Lasten kiinnostuksen kohteiden havainnoinnin tarpeellisuutta ei olekaan vaikea perustella. Kiinnostus on liima, joka kiinnittää lapsen innostumaan, ottamaan selvää, kehittymään ja oppimaan.
Kasvattajan näkökulmasta työ kieltämättä muuttuu silloin, kun lapsi nähdään aktiivisena ja taitavana oman elämänsä osaajana. Mikä tehtävä on kasvattajalla, joka vaihtuu asiantuntijasta rinnalla ihmettelijäksi? Mihin aikuista enää tarvitaan, jos lapset päättävät kaikesta? Mitä tapahtuu toiminnan tavoitteille ja sisältöalueille, jos pikkutarkoista etukäteissuunnitelmista luovutaan?
Lapsen toimijuutta arvostava aikuinen on innostunut, tietoa keräävä, analysoiva ja ennakoiva kasvattaja. Yhdessä ryhmän kanssa hän selvittää asioita, tutkii ja kyseenalaistaa. Kasvattajan työn perustana on tieto siitä, missä vaiheessa lapsi on psyykkisen, sosiaalisen ja fyysisen kehityksensä alueella. Tätä tietoa tarvitaan lapsen aloitteiden käsittelyssä, jotta voidaan tukea lasta hänen tarvitsemallaan kasvun alueella.
Lapsista lähteneet aloitteet ovat yleensä syntyneet suuren innostuksen saattelemina. Kasvattajan tehtävänä on saada lapsen ajatus lentoon ja viedä kiinnostusta eteenpäin muille lapsille. Mikä lapsia käsiteltävässä aiheessa kiinnostaa? Mitä he jo tietävät, millaisia ennakkokäsityksiä heillä on? Tietoa voi kerätä seuraamalla lasten välistä keskustelua ja leikkiä, kuvaamalla ja kirjaamalla ylös heidän ajatuksiaan, jotka syntyvät sekä spontaanisti että suoraan kysyttäessä tai saduttamalla heitä teemaan liittyen. Heitä voi pyytää piirtämään, maalaamaan, muovailemaan ajatuksiaan tai tarjota medialeikin keinoja oman luovuuden rikastuttamiseen.
Lasten antamat vinkit – kysymykset, huumori, tutkimisen kohteet, leikkien teemat – ovat kasvattajalle sitä tietoa, jonka päälle hän rakentaa pedagogisen työskentelynsä. Se vaatii enemmän joustavuutta ja tilannetajua kuin valmiiden toimintahetkien käyttöön ottaminen. Toisaalta kyseessä on hyvin yksityinen ohjaustapa, ainutkertaista oppimiseen saattelua ainutkertaiselle ihmiselle. Välineeksi sopii vaikkapa projektityöskentely, jossa on mahdollista käsitellä lapsia kiinnostavia asioita laajasti ja kiinnostavasti. Sitä toteutettaessa on tärkeää tietää, missä vaiheessa lapset ovat ajattelussaan ja viedä suunnitelmia tietoisesti ja aktiivisesti eteenpäin, auttaa lapsia eteenpäin tarjoamalla ehkä uutta ajatusten polkua tai ideaa, auttaa heitä oppia oppimaan.
Osallisuutta vahvistava pedagogiikka ei ole lasten itsevaltaisuutta eikä tarkoita aikuisen vetäytymistä hänelle kuuluvasta vastuusta. Osallisuus on kuulumista porukkaan, aktiivista vaikuttamista itseä koskeviin asioihin sekä iloitsemista mahdollisuudesta vastavuoroisuuteen. Se edellyttää yhdessä toimimisen sääntöjen harjoittelua ja itsesäätelyn kehittymistä.
Kasvattajan tehtävänä on omalla osaamisellaan ja esimerkillään auttaa lasta hankkimaan yhdessä toimimisen taitoja. Kasvattajat ovat osa ryhmää, samanlaisia vuorovaikutuksen osasia kuin lapsetkin, mutta vastuussa siitä. Näin kaikki voivat saavuttaa osallisuuden kokemuksen sekä iloa yhdessä toimimisesta.