Ihmislähtöisiä kirkon palveluita digitaalisesti

Digitaalisuus palvelee ihmistä 

Digitalisaatio tarjoaa uudenlaisia tapoja kohdata ja palvella ihmisiä. 

Digitalisaatio mahdollistaa esimerkiksi striimatut jumalanpalvelukset, Liity kirkkoon -asiointipalvelun ja yhteiset Teams-työskentelyalustat. 

Digiratkaisut eivät korvaa kasvokkain kohtaamista, mutta ne voivat täydentää sitä. Digitaalisuuden avulla kirkko on läsnä siellä, missä ihmiset ovat.  

Ihmislähtöisiä kirkon palveluita digitaalisesti -julkaisun kansikuva.

Seurakuntien, tuomiokapitulien ja Kirkkohallituksen yhteinen digistrategia 

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon digitalisaatiostrategia vuosille 2026–2031 on laadittu laajassa yhteistyössä seurakuntien, tuomiokapitulien ja Kirkkohallituksen kanssa. Yli 60 kirkon työntekijää on ollut laatimassa strategiaa. Lisäksi lähes 1000 kirkon työtekijää vastasi digitalisaatiokyselyyn, joka antoi varsin kattavan kuvan siitä, miten me työtekijät arvioimme kirkon digitalisaation nykytilannetta. 

Digistrategian Yleisosa julkaistiin verkossa suomeksi ja ruotsiksi vuonna 2025. Yhteinen työmme jatkuu, kun strategia täydentyy tänä vuonna toimenpideohjelmalla (Strategiasta konkretiaan) ja toimenpidesuunnitelmalla (Näe horisontin yli).  

Ihmislähtöinen digitalisaatio  

Kirkon digistrategia korostaa ihmislähtöisten digitaalisten palveluiden kehittämistä. Digitalisaatiostrategian visio ”Ihmislähtöisiä kirkon palveluita digitaalisesti” kuvaa sitä, että digitalisaatio nähdään mahdollisuutena toteuttaa kirkon perustehtävää yhä ihmislähtöisemmin. Ihmislähtöisessä lähestymistavassa korostetaan ihmisen tarpeiden huomioimista ja käyttäjien osallistamista palvelujen suunnittelussa, toteutuksessa ja kehittämisessä. Tällä halutaan varmistaa, että teknologia palvelee meitä kirkon työtekijöitä ja seurakuntien alueella asuvia ihmisiä mahdollisimman hyvin, ja että kirkon digipalvelut ovat saavutettavia, käyttäjäystävällisiä ja digiturvallisia.  

Kutsu yhteistyöhön  

Kirkon digitalisaatiostrategia on myös kutsu yhteistyöhön. Digistrategia kannustaa meitä kirkon työntekijöitä yhteistyössä kohti digitaalisempaa arkea. Voimme lisätä digiosaamistamme osallistumalla yhteisiin koulutuksiin ja hankkeisiin sekä jakaa osaamistamme ja kokemuksiamme yhteiseen käyttöön.  

Kirkon Digiverkosto 

Kirkon Digiverkosto toteuttaa osaltaan kirkon digistrategiaa. Digiverkosto jakaa meille kirkon työntekijöille tasalaatuisesti ja tasa-arvoisesti digitalisuuteen liittyvää tietoa. Digiverkoston sivusto on keskitetty paikka kirkon digitiedolle. Digiverkoston vetäjänä kutsun sinut mukaan Digiverkoston toimintaan! 

Teksti:
Katri Meripaasi 
ICT-kehityspäällikkö 
Kirkkohallitus 

Lisätietoa: Ihmislähtöisiä kirkon palveluita digitaalisesti -julkaisu

Toivon, rohkeuden ja liikahduksen jäljillä

Sielunhoito – tuo hankalasti määriteltävä seurakunnan olennainen olemisen tapa – on ollut työni keskiössä vajaat neljä vuosikymmentä. Sanana se on hapertunut monien korville vanhentuneeksi ja vieraannuttavaksi, asiana se on elävä ja arjessa koko ajan toimiva.  Luterilaisen ymmärryksen pohjalta toisen ihmisen hyvä on kriteeri omalle toiminnalle. Siitä kasvaa seurakunnan luovuttamaton tehtävä kohdata ja ottaa vastaan ihminen ja hänen tarinansa lämpimällä katseella ja aidolla kiinnostuksella.

Miksi sielunhoito ei tahdo hahmottua tilastoissa tai yhteisessä keskustelussa seurakunnan tehtävästä? Minulle sielunhoito näyttäytyy kuin pisaroina, joita löytyy kaikista toiminnoista, kaikkien ammattiryhmien työstä ja seurakuntalaisten keskinäisistä tilanteista. Kuin värikkäitä, pieniä pisaroita isossa kuvassa. Käytännössä suuri osa sielunhoidollisista tilanteista toteutuu muiden nimikkeiden alla.

Otsikon sanat kiteyttävät ajatukseni sielunhoidon tavoitteista. Ihmisten elämäntilanteiden ja tarinoiden vastaanottaminen, kuunteleminen, asioiden pohdinta ja hengellinen tuki eivät ole passiivista vaan tavattoman aktiivista toimintaa. On aivan olennaista, että ihmiset kohdataan dialogisella tavalla, heidän toimijuuttaan arvostaen ja heidän tavoitteitaan kunnioittaen. Samalla on varsin hyödyllistä miettiä, millä tavoitteilla sielunhoitaja – toimii hän sitten työntekijänä tai vapaaehtoisena vastuunkantajana – on liikkeellä. Dialogisuus on myös sielunhoitajan tehtävässä olevan dialogia itsensä ja oman yhteisönsä ajattelun kanssa.

Sielunhoidossa etsitään toivoa ja inhimillisiä voimia

Toivo, rohkeus ja liikahdus tarvitsevat sisäistä kokemusta ja ulkoista tukea vahvistuakseen. Toivo kasvaa suhteessa olosta, liittymisestä ja kuulumisesta. Yksin jääminen ja omassa varassaan oleminen syövät toivoa, eristävät ja lannistavat. Rohkeus kasvaa kokemuksesta, että itsellä on arvo, että itsellä on väliä. Liikahdus on mahdollinen, kun tilanteessa on jotain, johon voi vaikuttaa. Sielunhoidossa etsitään ihmisen kanssa kaikkea sitä, mistä löytyy toivon siemeniä, rohkeuden ituja ja liikahduksen voimaa. Etsitään inhimillisiä voimia ja tukiverkkoja. Etsitään sanojen rinnalla monia muita, ei-sanallisia yhteyden mahdollisuuksia. Asetutaan Jumalan eteen, pyydetään Hänen läsnäoloaan kaikkeen, mitä elämässä on meneillään. Joskus sanoin, joskus sanoitta. Suhteessa olo, arvokkuus ja mahdollisuus toimia löytävät inhimillistä suuremman lähteen.

Sielunhoitotilanteita suojaa vahva luottamuksellisuus. Ne ovat aivan oma lajinsa. On kuitenkin hyvin paljon seurakunnan toimintoja ja kohtaamisia, joissa sielua hoitava sävy on mukana, vaikka tilanteet ovat luonteeltaan avoimempia. Näissä on kyse sielunhoidollisuudesta; työskentelytavasta ja asenteesta, jotka tukevat ihmisten kokemusta kohdatuksi tulemisesta.

Näen tässä kaksi olennaista piirrettä: toisaalta on kyse ihmisten kokemuksesta, että heidän elämäntilanteensa tunnistetaan ja siihen reagoidaan. Toisaalta tilanteissa tuetaan hiljentymistä ja pyhän kohtaamista. Ihmiset saavat mahdollisuuden kuulostella omaa sisintään ja tehdä sen suhteessa kirkon yhteiseen uskoon. Esimerkkejä löytyy paljon, vaikka musiikkitilanteet surun teemoissa, nuorten rakentamat messut, pyhiinvaellukset, lukemattomat ryhmät, joissa jaetaan ihmisyyttä ja löydetään vertaistukea.

Sielunhoidollinen työtapa on kuin viitta, joka luo lämpöä yhteen tuleville elämän kylmissä vaiheissa. Viitassa on taskuja toivolle: kuulumisen kokemusta ja osallisuutta niin ihmisyhteisöön kuin Jumalan rakkauteen. On rohkeuden taskuja, joissa ihmiset löytävät luottamusta ja luovuutta. On taskuja liikahdukselle, uutta energiaa ja eteenpäin menon kykyä. Kaikessa tässä toteutuu Jumalan antama tehtävä: kohdelkaa muita, kuten toivoisitte itseänne kohdeltavan.

Nuoret tarvitsevat nähdyksi ja kuulluksi tulemista

Luen ja kuulen tarvetta sielunhoidon ja sielunhoidollisuuden uuteen kukoistukseen. Esimerkiksi haastattelututkimuksessa nuorten – sukupuolesta riippumatta – kasvava kiinnostus uskontoon pohjautuu vahvasti elämässä koettuihin kriiseihin ja eksistentiaaliseen kyselyyn, merkityksen kokemuksen kaipuuseen. Nuoret tarvitsevat sekä henkistä että hengellistä nähdyksi ja kuulluksi tulemista, mahdollisuutta saada jakaa omaa yksilöllistä kokemustaan ja samalla löytää tukea yhteisöstä. Lupa olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi on haastateltujen mielestä olennaista. Toisin sanoen kirkolta ja seurakunnilta kaivataan sielunhoidollista työtapaa ja turvallista yhteisöllisyyttä. Tämä on monille työntekijöille ja vapaaehtoisille itsestään selvä lähtökohta, ja osaamista on valtavasti.

Vielä on kuitenkin paljon vahvistamisen varaa. Edelleen kuulee kapeaa puhetta siitä, keiden työssä ja tehtävässä nähdään sielunhoidon elementtejä. Alkaisi jo olla aika tunnistaa, että ihmisen hyvän kohtaamisen tehtävä on kaikkien tehtävä. Jätetään jo taakse vanha ”hengellisen työn” ja ”ei-hengellisen työn” jakolinja!

Sielunhoidossa ei voi edetä takki auki, siinä voi kompastua helmoihinsa. Paljon enemmän on kyse hiljaisesta kuulostelusta ja kyselevästä mielestä. Luottamuksesta siihen, että Jumala on jo läsnä ja kuulolla. Kirkon pitkä traditio on luottamuksen polku, se ei ole suora eikä helppo, joten on syytä kulkea rauhalliseen tahtiin.

Vuosikymmenet ihmisten kohtaamisiin keskittyvissä töissä vaihtuivat omalla kohdallani joulukuun alusta eläkeaikaan. Samassa saumassa ilmestyi kirjani Syvät juuret, elävät versot. Dialoginen näkökulma sielunhoitoon (Kirkkohallitus/Kirkon tutkimus ja koulutus, Kirkko ja toiminta 172).

Sielunhoidon kouluttajan tehtävä kuluneen kymmenen vuoden aikana on edelleen vahvistanut arvostustani kaikkea seurakunnassa tehtävää työtä kohtaan. Tämä arvostus on kaikille seurakunnan työntekijöille ja kohtaamistehtävässä vapaaehtoispohjalta toimiville suunnatun kirjan lähtökohta. Olen aina vain vakuuttuneempi siitä, että sielunhoito ja sielunhoidollinen työtapa on yhteinen tehtävä ja hieno tapa kulkea kristittyjen matkaa.

Sirkku Tukiainen
Kirkon tutkimus ja koulutus -yksiköstä juuri eläköitynyt sielunhoidon kouluttaja

Virityksenä:

Saako kanttori sanoa? Ajatuksia työyhteisön kielestä

Osana maisteriopintojani opiskelin 29-vuotiaana seitsemän kuukautta Strasbourgissa. Olin valmistunut jo kerran maisteriksi, saanut kanttorin viran, tehnyt töitä ja olin innostunut työelämästä. Harjoittelin päivät pitkät urkujen äärellä ja yritin selvitä ranskaksi päivittäisestä arjen elämästä. Kielellä, jota jonkin verran osasin, mutta joka oli minulle vieras ja jolla en pystynyt ilmaisemaan itseäni. Miten suuri helpotus olikaan päästä silloin tällöin kansainvälisen kirkon englanninkieliseen jumalanpalvelukseen. Siellä pystyin keskustelemaan ja kertomaan, mitä ajattelen ja mitä koen. 

Näen jotain samaa siinä tilanteessa, kun opiskelija tai juuri valmistunut aloittaa työelämässä. Opintojen parista tuleva osaa omaa kieltään, vaikkapa musiikin kieltä jo varsin hyvin. Hän tietää, mitä soittaa tai laulaa ja missä kohtaa. Hän pystyy ilmaisemaan omaa muusikkouttaan ja tulee näkyväksi muusikkona. Mutta mitä kieltä hän käyttää, kun hän kanttorina osallistuu jumalanpalveluksen tai rippikoulun suunnitteluun? Saako kanttori osallistua keskusteluun, joka koskee muutakin kuin virsiä, vastausmusiikkia tai riparin musatunteja? Määritteleekö kirkkokäsikirja sen, kuka saa puhua mistäkin asiasta ja omistaako kanttori kirkkokäsikirjan määrittelemät vastuut musiikin ja virsien valinnasta? Pidetäänkö niistä oikeuksista tiukasti kiinni, kun ei uskalleta tai osata liittyä muuhun yhteiseen suunnitteluun? 

Saako kanttori sanoa? Tämän kysymyksen kuulin erään koulutuksen taukokeskustelussa yhdeltä kanttorilta. Kysymys jäi kaikumaan korviini. Tajusin, että olen kuullut tämän kysymyksen aiemminkin. Ja juuri siinä yhteydessä, kun puhuttiin moniammatillisesti asioista, jotka ovat yhteisiä, mutta eivät liity vain musiikkiin. Mietin, mistä tuo kysymys kertoo, ja mihin kaikkeen se oikein liittyy. Toisessa tilanteessa kirkkomusiikin opiskelija kertoi ensimmäisestä pitkästä sijaisuudestaan ja seurakunnan perehdytyksestä tuohon työhön. Käytännön asioihin hän oli saanut apua työyhteisön nuorisotyönohjaajilta – ”he olivat niin hassuja tyyppejä, että heiltä kehtasi kysyä niitä tyhmiäkin kysymyksiä.”

Tunnistan, että olen itse tehnyt ensimmäisiä pitkiä työsuhteitani seurakunnassa, jossa kanttorit osallistuivat yhteiseen keskusteluun. Liittyi työtehtävän suunnittelu sitten messuun, rippikouluun, vauvakirkkoon tai kirkolliseen toimitukseen, kanttori oli aina mukana suunnittelussa ainakin jollakin tavalla. Minut perehdytettiin ja kasvatettiin osaksi työyhteisöä ja sen käytänteitä, kun sain olla osa yhteistä keskustelua. Samaa tematiikkaa muistan käyneeni läpi myös seurakuntaharjoittelussa ohjaajani kanssa käydyissä keskusteluissa, kun pohdimme, mikä on muusikon ja mikä on kirkon työntekijän identiteetti kanttorina.

Muistan kyllä senkin, kun ensimmäisinä riparikesinä pidin kanttorina Jeesus-tuntia, ja juuri vihkimyksen saanut pappikollega korjasi tunnilla opetustani – ei saa puhua Jeesuksen ihmeteoista, vaan pitää puhua tunnusteoista ja ei saa puhua Raamatun tarinoista, vaan kertomuksista. Varsin tehokas tapa hiljentää nuori epävarma työkaveri. Korjaava kokemus tuli myöhemmin, kun tulevilla leireillä ohjaajatiimin jäsenet tukivat ja kannustivat pitämään iltahartauksia. Ymmärsin, että nuorille tärkeintä oli kuitenkin olla se läsnä oleva aikuinen, tässä tapauksessa se laulava läsnä oleva aikuinen. 

Palaan kysymykseen, saako kanttori sanoa. Pohdin, onko kyse eräällä tavalla uudesta kielestä, jonka puhumiseen on saanut tai ei ole saanut tukea. Onko työelämän kieli muusikon kielen osaajalle jotain samaa kuin ranska minulle Strasbourgin kuukausina? Ymmärsin suurimmaksi osaksi, mistä puhutaan, mutta että olisin uskaltanut ilmaista itseäni vieraalla kielellä, tulla näkyväksi muille, olisi vaatinut enemmän kielen opiskelua ja lempeää rohkaisua. Vaikka rakastuin Ranskaan – sen kulttuuriin, musiikkiin, soittimiin – koin myös ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä siellä. 

Samalla voidaan kysyä, mitä kieltä kirkossa puhutaan ja kuinka paljon kieli on vallankäytön väline? Onko se teologien kieltä – ovathan teologit vuosisatoja johtaneet kirkkoa? Vai onko puhetta Jumalasta yhtä lailla myös musiikin, diakonian, kasvatuksen sekä erityisesti myös tavallisten seurakuntalaisten kieli? Voihan se kirkon kieli olla jargoniaakin, jota ymmärtää vain ne, joille se on rakasta… Ajattelen, että rikasta kirkon kieltä on se kieli, jota erilaisina yhdessä rakennamme.

Samoin kuin vieraan kielen opiskelussa, toisille työyhteisön kielen oppiminen on helpompaa kuin toisille. Olosuhteet, työyhteisön seinistä periytyvät käytänteet, ihmisten väliset kemiat, ylipäätään inhimilliset tekijät sekä oma tahtotila vaikuttavat oppimiseen.

Tarvitaan apua, tukea, rohkaisua sekä kertausta eli pitkäjänteistä perehdytystä. On kyseessä sitten harjoittelija, kausityöntekijä, ensimmäiseen pitkään työsuhteeseen tuleva tai toisesta työyhteisöstä työpaikkaa vaihtava kokenut tekijä. Tarvitaan yhteistä keskustelua, jotta uudella työkaverilla olisi mahdollisuus päästä sisään työpaikan käytänteisiin ja keskustelumaailmaan. Siis perehdytystä myös yhteiseen kieleen, jossa kuunnellaan ja kuullaan toista, jossa ei ohiteta toista oletusten perusteella ja jossa jokainen voi tulla näkyväksi tasavertaisena keskustelukumppanina – työkaverina.

Anna Pulli-Huomo
musiikin ja moniammatillisen jumalanpalveluselämän kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Jatkuvuuden ulottuvuuksia

Työtehtäviini kuuluu seurata ja osallistua ennakointiin, jonka tarkoituksena on hankkia tietoa ja tehdä johtopäätöksiä tulevaisuudessa tarvittavasta osaamisesta. Kysyn itseltäni jatkuvasti, miksi tulevaisuuskuvat usein kiinnittyvät niin vahvasti nykyiseen tilanteeseen tai jopa menneisyyteen.

Suomen kielessä ei ole neljättä aikamuotoa – futuuria. Tämä virke pomppasi esiin lukiessani uutista, joka käsitteli maahan muuttavien suomen kielen opiskelua. Havahduin siihen, että ’futuurittomuus’ itse asiassa saattaakin jarruttaa omaa tulevaisuusajatteluani. Suomen kielessä futuuri ilmaistaan nykyhetkeä kuvaavalla aikamuodolla, jota kyllä täydennetään tulevaan aikaan liittyvällä ilmaisuilla, esimerkiksi aikamääreellä, konditionaalilla, adjektiivilla tai vaikkapa aikoa-verbillä. Millaisia ajatukseni tai tunteeni olisivat, jos suomen kielessä olisikin neljäs aikamuoto? Osaisinko silloin muodostaa helpommin jatkumoita tulevaisuuteen?

Tämä kysymys leijui mielessäni, kun luin valtioneuvoston tämän vaalikauden 2023-2027 Tulevaisuusselonteon ensimmäistä osaa (jatkossa Tulevaisuusselonteko).  Se on valmisteltu kaikkien ministeriöiden yhteisenä virkatyönä ja on tarkoitettu hallituksen ja koko valtioneuvoston strategisen valmistelun ja päätöksenteon tueksi.

Arvot, katsomukset, osaaminen ja yhteiskunnallinen ilmapiiri Tulevaisuusselonteon skenaariossa

Tulevaisuusselonteon ensimmäisen osan sisältö kiteytyy neljään, vuotta 2045 kuvaavaan, skenaarioon. Tekoäly (Copilot) poimi Tulevaisuusselonteon tekstistä (luku 5) arvoihin, katsomuksiin, osaamiseen ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin liittyvät pääkohdat skenaarioittain:

1. Yhteistyön maailma 2045

  • Arvot: Globaali solidaarisuus, demokratia, ihmisoikeudet, yhteisvastuu, luottamus.
  • Katsomukset: Maailma nähdään systeemisenä kokonaisuutena, jossa yhteistyö ja yhteinen vastuu ovat keskeisiä. Optimistinen usko yhteiseen tulevaisuuteen.
  • Osaaminen: Korkea koulutustaso, osaaminen jakautuu laajasti, jatkuva oppiminen ja osaamisen päivittäminen ovat arkipäivää. Osaaminen tukee yhteiskunnan resilienssiä ja osallistavaa päätöksentekoa.
  • Yhteiskunnallinen ilmapiiri: Luottamuksen kulttuuri, vahva kansalaisyhteiskunta ja osallistava päätöksenteko.

2. Teknojättien maailma 2045

  • Arvot: Teknologinen tehokkuus, yksilöllinen hyöty, markkinavetoisuus, taloudellinen menestys ja innovaatiokeskeisyys.
  • Katsomukset: Teknologia nähdään ratkaisuna lähes kaikkiin ongelmiin. Yksityinen sektori ohjaa kehitystä enemmän kuin julkinen.
  • Osaaminen: Teknologiapainotteinen osaaminen korostuu. Osaaminen keskittyy suurille toimijoille, ja osaamiserot kasvavat.
  • Yhteiskunnallinen ilmapiiri: Individualismi ja kilpailu korostuvat. Demokratian rooli heikentynyt, päätöksenteko keskittynyt suurille teknologiatoimijoille.

3. Blokkien maailma 2045

  • Arvot: Turvallisuus, kontrolli ja lojaliteetti omalle blokille.
  • Katsomukset: Maailma nähdään jakautuneena ideologisiin ja taloudellisiin blokkeihin. Vastakkainasettelu ja strateginen varautuminen ohjaavat ajattelua.
  • Osaaminen: Osaaminen kehittyy blokin tarpeiden mukaan. Koulutus tukee kansallista turvallisuutta ja huoltovarmuutta. Kansainvälinen osaamisvaihto vähäistä.
  • Yhteiskunnallinen ilmapiiri: Arvopohja polarisoitunut, kansainvälinen yhteistyö rajoittunutta. Identiteettipolitiikka vahvistunut.

4. Murtuva maailma 2045

  • Arvot: Selviytyminen, paikallisuus ja sopeutuminen. Yhteisöllisyys syntyy tarpeesta, ei ideologiasta.
  • Katsomukset: Tulevaisuus nähdään epävarmana ja kaoottisena. Luottamus instituutioihin heikko, ja ihmiset turvautuvat paikallisiin ratkaisuihin.
  • Osaaminen: Osaaminen on paikallista ja käytännönläheistä. Koulutusjärjestelmä sirpaloitunut, osaamisen kehittäminen tapahtuu yhteisöissä ja tarpeen mukaan.
  • Yhteiskunnallinen ilmapiiri: Jakautunut, epäluuloinen ja reaktiivinen. Arvot vaihtelevat alueittain ja ryhmittäin.

Näistä skenaarioista on helppo valita se, jossa haluaisin elää (Yhteistyön maailma). Tai tunnistaa se, joka on todennäköinen, jos emme globaalisti löydä riittävän yhteistä arvopohjaa tai paluuta yhteisten sopimusten merkityksellisyyteen (Murtuva maailma). Minussa herää myös tahtotila poissulkea ne, joiden puhtaaksiviljellyssä maailmassa en haluaisi elää (Teknojättien ja blokkien maailmat, 2 ja 3).

Skenaariot sisältävät tulevaisuuskuvia. Jotta ne muuttuvat tulevaisuuden ennusteiksi, tulee tehdä valintoja: mihin arvoihin ne perustuvat, mitkä ovat keskeiset tavoiteltavat asiat, ja millainen aikajana tarvitaan. Sen jälkeen ennakoinnilla voidaan valmistautua tekemään tulevaisuutta: toimenpiteitä ja päätöksiä.

Villit kortit

Innostuin villeistä korteista. Selonteon laatimisessa oli käytetty geopoliittisia, teknologisia, ympäristöllisiä, yhteiskunnallisia ja lainsäädännöllisiä villejä kortteja, jotka kuvaavat epätodennäköisiä tapahtumia. Mutta – jos niitä tapahtuu, niillä on valtavia vaikutuksia.

”Villit kortit yllättävät yleensä poliittiset ja taloudelliset toimijat, ellei villejä kortteja ole pidetty mahdollisuutena ja ellei niihin ole valmistauduttu tavalla tai toisella. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että omat odotukset ja olettamukset tulevaisuudesta kyseenalaistetaan.” (Tulevaisuusselonteko, s.83.)

Kirkon toimintaympäristön näkökulmasta kiinnostavia olivat henkisyyttä, uskontoja ja ideologioita korostavat yhteiskunnalliset villit kortit (s. 155–156).  Ne terävöittävät ja jopa ylikärjistävät kiinnostavalla tavalla tulevaisuusselonteon erillisessä strategisessa toimintaympäristöanalyysissa kuvattua arvojen, asenteiden, maailmankatsomusten ja elämäntapojen monimuotoistumista tai polarisoitumista (luku 5.7).

Nykyhetkessä on iduillaan tai toteutuu jo nyt useita villejä kortteja, joita ei ole pidetty riittävän mahdollisina ja joihin ei ole myöskään valmistauduttu. Huomasin, että villit kortit tuottivat itselleni riittävän tunnepitoisen ärsykkeen ylittää omat ennakko-oletusteni rajat. Villeistä korteista käytetään myös nimeä ’mustat joutsenet’. Itselleni ’villeys’ avaa enemmän ovia vaihtoehtojen hakemiseen kun ’mustuus’!

Sivistys

Tulevaisuusselonteon strategisessa toimintaympäristöanalyysissa on alaluku myös sivistyksestä (luku 5.7.3.3). Sen ensimmäinen kappale tiivistää monipuolisesti sivistyksen olemusta:

”Sivistyksen tärkeys korostuu muutosten keskellä: Sivistys on monipuolista tietoa, arvostelukykyä, toimintakykyä ja empatiaa, sekä valmiuksia ja halua myötävaikuttaa yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisuun. Sivistys ilmenee osaamisena, luovuutena, osallisuutena, globaalina vastuuna, kansainvälisyytenä, moninaisuuden ymmärtämisenä, toisista välittämisenä ja hyvinvointina.

Näin ymmärrettynä sivistys on avainasemassa vastattaessa yhteiskunnallisiin haasteisiin, joita ilmenee arvojen ja asenteiden erilaistumisessa ja polarisoitumisessa sekä vastakkainasettelun lisääntyessä teknologisen kehityksen, ympäristön muutoksen ja globalisaation vaikutuksissa arkielämään, sekä uskonnollisuuden, maailmankatsomusten, kulttuurien ja identiteettien muutoksessa. Sivistyksellä on tärkeä tehtävä demokratia- ja ihmisoikeuskasvatuksessa.”

On hienoa, että sivistys on sujahtanut toimintaympäristöanalyysistä muutamissa kohdin myös Tulevaisuusselonteon teksteihin. Itse olisin antanut sille vielä enemmän painoarvoa. Toivon, että jatkossa osaamisen ennakointi perustuisi nykyistä enemmän sivistyksen ajatukseen ja olemukseen. Osaaminen ja sen ennakointi eivät saa toteutua vain ihmisen tuottavuuden ja ihmisen välineellisen arvon korostamisena, vaan kokonaisvaltaisen ihmisyyden ja ihmisarvon ensisijaisuutena.

Tulevaisuusdialogit

Tulevaisuusselonteon laatimisprosessiin liittyi Erätauko-keskusteluina toteutetut 40 tulevaisuusdialogia Suomen tulevaisuudesta, joiden tuloksia Tulevaisuusselonteossa tiivistetään seuraavasti. Itselleni nämä tulokset kuvaavat sivistyksen jatkumoa ja vahvistavat sen merkitystä.

”Keskustelujen perusteella yhteiskunnallinen resilienssi ja selviytymiskyky rakentuvat yhteisten arvojen ja laajasti tärkeinä pidettyjen tekijöiden, kuten luonnon arvostamisen, hyvinvointivaltion sekä tasa-arvoisen koulutusjärjestelmän varaan. Osallistujat korostivat yhdessä tekemisen merkitystä, ihmisten välistä empatiaa, toimeen tarttumista sekä kykyä käydä rakentavaa keskustelua myös erimielisyyksien vallitessa. Lisäksi painotettiin hyvinvointivaltion, yhdenvertaisuuden ja avoimen demokratian tukemista myös tulevaisuudessa. Näiden tekijöiden koettiin vahvistavan toivoa sekä luottamusta eri tasoilla: luottamusta itseen, toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan ja Suomen tulevaisuuteen – myös haastavina aikoina.” (Tulevaisuusselonteko, s. 89.)

Oma futuurini – neljäs ennakoinnin aikamuotoni

Olisiko oma ’futuurini’ sellainen, joka ilmaisee ja kuvaa tulevaisuudessa toteutuvaa sivistyksen jatkuvuutta, arvojen valitsemista, todennäköisyyksien tunnistamista, päätöksen tekemistä, ihmisarvoa rajoittavien tekijöiden kyseenalaistamista tai poissulkemista. Silloin minä ennakoidessani valmistaudun, altistan itseni ja sitoudun siihen, minkä koen merkitykselliseksi.

Kuva: Futuristinen pronssiveistos,
Umberto Boccioni, 
Jatkuvuuden ainutkertaisia muotoja tilassa, 1913.

Umberto Boccionin pronssiveistos.

Marja Pesonen
Asiantuntija
Kirkkohallitus / Kirkon tutkimus ja koulutus

Artikkelikuva: Valtioneuvoston Tulevaisuusselonteon 2023–2027 osa 1

Opettajuus seurakuntapapin työssä – mitä ja miksi?

Papin ammattikuvaan on perinteisesti kuulunut seurakunnan opettajan rooli, etenkin meidän luterilaisessa kontekstissamme. Ajatukset saarnaamisesta opettamisena ja papista opettajana vievät aina reformaation juurille Martti Lutheriin asti. Luther korosti, että saarnan tuli olla yksinkertainen, ja moitti pappeja liiallisesta monimutkaisuudesta. Esimerkkejä löytyy myös lähempää: myös Martti Simojoki pohti väitöskirjassaan Julistus ja opetus. Saarnan opetustehtävästä (1947) varsin monipuolisesti papin opettajuuteen liittyviä elementtejä saarnan näkökulmasta.

On aika ilmeistä, että nykyajan seurakuntatyön arjesta katsottuna käsitys papista “seurakunnan opettajana” kuulostaa ensinnäkin mahtipontiselta mutta myös epäuskottavalta. Jotta sen voisi sanoa olevan totta, vaatisi se papilta vankempaa pedagogista koulutusta ja vahvempaa otetta seurakunnan kasvatustoiminnassa. Opettajan rooli edellyttää kasvatuksen ja opetuksen ammattilaisuutta, jollaiseen monellakaan papilla ei ole riittäviä valmiuksia akateemisen teologikoulutuksen tai kirkon pastoraalitutkinnon pohjalta.

Milloin tilanne muuttui – eli milloin opettajuus lipsui pois papin ammattikuvan keskiöstä? Taaksepäin historiaa katsoessa voi nähdä kaksi keskeistä taitekohtaa, joissa papin opettajuus muotoutui merkittävällä tavalla uusiksi.

Ensimmäinen taitekohta oli 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin papin ammatin pohjalta muodostui oma uskonnonopettajan ammatti. Uskonnonopettajat alkoivat opettaa nuorisoa oppikouluissa, kun aiemmin papit olivat toimineet oppikoulunopettajina. Tämän seurauksena papit eivät enää automaattisesti opettaneet yleissivistävässä koulutuksessa, vaan heidän opettajuutensa alkoi rajautua seurakuntakasvatukseen.

Toinen keskeinen taitekohta ajoittuu vajaa sata vuotta myöhempään kehitykseen, kun kirkon työ alkoi monialaistua 1940-luvun taitteen sotavuosien molemmin puolin. Aiemmin ensi sijassa papit olivat olleet vastuussa seurakunnissa tapahtuvasta kasvatustoiminnasta ja seurakuntalaisten opettamisesta, mutta nyt he saivat kasvatukseen tukea muista ammattikunnista. Varhaiskasvatuksen työntekijöiden ja nuorisotyönohjaajien ammattikuntien synnyttyä seurakunnan kasvatustoiminnan kipparointi siirtyi yhä enemmän heidän harteilleen. Nykymuotoisessa seurakuntatyössä on sanomattakin selvää, että kirkon kasvatuksen ammattilaiset tulevat pääasiassa näistä ammattikunnista. Sen seurauksena papin roolin seurakunnan opettajana voi sanoa kaventuneen.

Paimenesta pedagogiksi – vai toisin päin?

Yllä kuvatun perusteella voisi ajatella, että opettajuus seurakuntapapin työssä on kaventunut niin että opettajuuden edellyttämien taitojen merkitys työssä olisi sen myötä vähentynyt. Näin ei kuitenkaan ole. Samaan aikaan kun papin opettajuuden korostaminen on koko ajan vähentynyt kirkossamme, on työelämä yleisesti alkanut vaatia pedagogista osaamista yhä enemmän eri ammateissa. Kasvatustieteellisen tutkimuksen mukaan tämä näkyy moninaisina kouluttamiseen, ohjaamiseen, mentorointiin ja yleisesti dialogiseen vuorovaikutukseen liittyvien taitojen korostumisena työelämän arjessa. Jotkut tutkijat puhuvat nykyään jopa työelämän “pedagogisoitumisesta”.

Menneinä vuosisatoina eli aikana, jolloin papin kuvattiin olevan seurakunnan opettaja, seurakunnan kasvatustyön tai kouluopetuksen pedagogiikka oli asiantuntijuusvetoista. Se perustui siihen, että opettaja opetti ja oppilaat kuuntelivat pyrkien muistamaan keskeisimmän sisällön opettajan puheesta. Tällöin käsitys opettajuudesta ja sen edellyttämistä taidoista oli oleellisesti nykykäsitystä kapeampi. Papin “opettajuudeksi” riitti, että hän opetti seurakuntaa selittämällä Raamatun kertomuksia auki saarnoissa, kolminaisuusoppia rippikoulussa tai jälleennäkemisen toivoa siunauspuheessa.

Nykyään tilanne on toinen. Esimerkiksi perusopetuksen ja toisen asteen opettajilta edellytetään työssään monipuolista kasvatuksellista otetta ja pedagogista osaamista, joka ei rajoitu pelkästään opetuksen antamiseen, vaan edellyttää pikemminkin oppilaan oppimisprosessin kokonaisvaltaista tukemista niin luokkahuoneessa kuin sen ulkopuolellakin. Nykyaikainen sosiokonstruktivistinen oppimiskäsitys perustuu oppijoiden aktiivisuuteen, vahvaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja opittavien sisältöjen suhteuttamiseen aiemmin opittuun. Oppijoita vastuutetaan omasta tekemisestään ja oppimisestaan, ja samalla opettajien on kyettävä tarjoamaan heille yksilöllistä pedagogista tukea jokaisen tarpeiden mukaan.

Koska pappi ei työskentele tietenkään eristyksissä muun maailman kehityksestä, tarvitsee hänen huomioida opettajuudessa tapahtunut kehitys oman ammattiosaamisensa rakentamisessa. Tähän toki pappia haastetaankin. Nykyaikainen oppijalähtöinen rippikoulupedagogiikka haastaa pappia pohtimaan yhdessä nuorten kanssa kristilliseen uskoon ja elämäntapaan liittyviä asioita mutta ottamaan myös haltuunsa monenlaisia aktivoivia opetusmenetelmiä. Myös rippikoulupedagogiikassa prosessoiva ja omiin kokemuksiin perustuva oppiminen on muodostunut jaettavaa tietoa tärkeämmäksi opiskelumuodoksi.

Papin tarvitsee huomioida myös yleisesti työelämän vaatimukset pedagogisesta osaamisesta oman ammattiosaamisensa kehittämisessä. Vaatimus pedagogisesta osaamisesta ei rajoitu pelkästään perinteisiin opetuksen ja kasvatuksen työtilanteisiin, vaan sitä on sovellettava laajasti papin työn eri tilanteissa. Pedagogisen osaamisen ajatuksen voisi kuvatakin perustuvan tilannetajuisuuteen ja kontekstilähtöiseen työskentelytapaan. Siten papin työssä pedagoginen osaaminen tulee ymmärtää laaja-alaisena erilaisiin vuorovaikutus- ja opetustilanteisiin ja niissä kehittymiseen liittyvänä osaamisena. (Tarkemmasta määrittelystä lisää tämän kirjoituksen loppuun linkitetyissä tutkimusartikkeleissa.)

Pappi opettaa ja kuulustelee seurakuntaa kinkereillä. Kuva on rajaus vanhasta opetustaulusta “Piispa Gezeliuksen kinkerit” (Aarno Karimo 1934, Kouluaitta oy) .
Pappi opettaa ja kuulustelee seurakuntaa kinkereillä. Kuva on rajaus vanhasta opetustaulusta “Piispa Gezeliuksen kinkerit” (Aarno Karimo 1934, Kouluaitta oy)

Tutkimus pedagogisesta osaamisesta seurakuntapapin koulutuksessa ja työssä

Tutkin uskonnonpedagogiikan väitöstutkimuksessani papin opettajuutta ja työssä tarvittavaa pedagogista osaamista. Tutkimustyö on hyvässä vauhdissa, sillä aloitin sen syksyllä 2022, ja tähän mennessä kaksi kolmesta tutkimusartikkelista on jo julkaistu ja kolmaskin on julkaisujonossa. Ensimmäisessä artikkelissa tutkin papin peruskoulutuksen eli akateemisen teologikoulutuksen tuottamaa pedagogista osaamista, ja toisessa papin keskeisimmän ammatillisen koulutuksen eli kirkon pastoraalitutkinnon tuottamia valmiuksia papin opettajuuteen ja kasvattajuuteen.

Ensimmäisen artikkelin tutkimustulosten mukaan pedagogista osaamista tuottavien opintojaksojen opintopistemäärät ovat vähentyneet 1960-luvulta tähän päivään mennessä. Toisen artikkelin tulosten mukaan kasvatusosaamisen tavoittelu ei ole korostunut pastoraalitutkinnossa samana ajanjaksona, mikä ei ole tukenut papin opettajuuden kehittymistä.

Nämä ovat sinänsä hämmästyttäviä tuloksia, sillä samaan aikaan kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteella pitäisi toimia päinvastoin – eli lisätä pedagogista koulutusta ja vahvistaa papin opettajuudessaan tarvitsemaansa osaamista. Papin opettajan rooli ja siihen vaadittavat pedagogiseen osaamiseen liittyvät taidot tulisikin huomioida vahvemmin sekä akateemisen teologikoulutuksen että kirkon pastoraalitutkinnon kehittämisessä. Papin opettajuuden vakavasti ottaminen edellyttää pappien pedagogisen osaamisen vahvistamista.

Kolmannessa artikkelissa tarkastelin pappien käsityksiä pedagogisen osaamisen tärkeydestä seurakuntapapin työssä. Keräsin artikkelia varten lokakuussa 2024 kyselyaineiston, johon vastasi 237 pappia ympäri Suomea. Vastaajat edustivat varsin tasaisesti esimerkiksi eri hiippakuntia, ikäryhmiä ja seurakuntatyön työaloja.

Kolmannen artikkelin tulosten mukaan pappien käsitykset opettajuudesta perustuvat yksinkertaiseen, jossakin mielessä myös vanhentuneeseen, ymmärrykseen opettajuudesta. Voisi sanoa, että sellaiseen käsitykseen opettajuudesta, joka oli totta pari sataa vuotta sitten eli silloin kun kaikki, mitä opettamisesta ja pedagogiikasta tiedettiin, oli pappien työssään harjoittamaa. Lisäksi artikkelissa keskeinen havainto pappien käsityksissä oli, että pedagogisesti kouluttautuneet (esim. opettaja- tai kirkon nuorisotyönohjaajakelpoiset) papit kokivat pedagogisen osaamisen tärkeäksi työssään, kun taas pedagogisesti kouluttautumattomat eivät niinkään. Tämä tulos puoltaa pedagogisen koulutuksen tärkeyttä ja todistaa, että se edistää ymmärrystä pedagogisesta osaamisesta yhtenä papin ammattiosaamisen tärkeänä osa-alueena, joka tulee vain korostumaan tulevaisuuden osaamistarpeena yhä enemmän.

Esimerkki maailmalta: Unkarissa luterilaiset papit opettavat usein uskontoa koululaisille

Vietin syksyn alussa neljä viikkoa tutkijavierailulla Budapestin luterilaisessa teologisessa yliopistossa. Tein matkan kirkon stipendiaattina. Matkan aikana muun muassa osallistuin kansainväliseen uskonnonpedagogiikan konferenssiin, luennoin Budapestin Kalevala Ystävyyspiirin tilaisuudessa sekä kävin monia keskusteluja papin opettajuudesta unkarilaisten ja muiden kansainvälisten kollegojen kanssa.

Erityisen hedelmällisiksi koin keskustelut paikallisen yliopiston käytännöllisen teologian professorin Ágnes Pángyánszkyn sekä Budapestin paikallisseurakunnissa pappeina työskentelevien István Vetőn ja Melinda Grendorf-Balogh’n kanssa. Opin heiltä esimerkiksi, että Suomen ja Unkarin malleissa järjestää perusopetukseen kuuluva katsomusopetus on suuria eroja. Unkarissa moni seurakuntapappi opettaa nykyisin luterilaista uskontoa koululaisille. Pappi saattaa opettaa jopa yli kahtakymmentä opetustuntia viikossa ja pyrkii sen ohessa hoitamaan omat velvollisuutensa seurakuntansa paimenena! Luku on hurja, ja lienee selvää, että uskonnonopetuksen järjestämiseen osallistuminen syö papin resursseja muusta työstä.

Unkarin mallissa on puolensa – ja puolensa. Toisaalta se kannustaa opetusta antavaa pappia kehittämään omaa pedagogista ajatteluaan ja sen myötä myös vahvistamaan omaa pedagogista osaamistaan, etenkin kun heidän odotetaan myös hankkivan pedagogista koulutusta suoriutuakseen opettajan tehtävistä. Tästä näkökulmasta katsottuna uskonnonopetuksen järjestämisen edistäisi papin ammattiosaamisen monipuolistumista.

Ongelma syntyy kuitenkin siitä, ettei pappeja velvoiteta riittävästi hankkimaan pedagogista koulutusta, mikä puolestaan heijastuu uskonnonopetukseen niin, että papit järjestävät opetuksen hyvin monenkirjavin tavoin. Siksi paikallisen uskonnonopetuksen taso vaihtelee hurjasti, ja sijaiskärsijöinä ovat papin järjestämään opetukseen osallistuvat koululaiset. Täydellisessä maailmassa tällainen malli kehittäisi papin pedagogista osaamista kouluopetuksessa mutta saisi hänet soveltamaan samanlaista pedagogista ajattelua myös seurakuntakasvatuksessa ja laajemmin työhönsä sisältyvissä tilanteissa.

Kuva Budapestin Kalevala Ystävyyspiirin tilaisuudessa Miikka Tarpeenniemen pitämän luennon aloitusdiasta ennen tilaisuuden alkua.
Kuva Budapestin Kalevala Ystävyyspiirin tilaisuudessa pitämäni luennon aloitusdiasta ennen tilaisuuden alkua.

Tutkimukseni vaikuttavuus

Tutkimukseni tulosten perusteella seurakuntapappien valmiuksia opettajuuteen ja pedagogiseen osaamiseen liittyen on vahvistettava niin työn arjessa kuin siihen kelpoisuuden tuottavassa koulutuksessa. Seurakuntatyössä toimivien pappien osalta tämä tarkoittaa sitä, että heille tulee tarjota parempia mahdollisuuksia hankkia nykyaikaista pedagogista koulutusta joko heille keskeisessä ammatillisessa koulutuksessa eli pastoraalitutkinnossa tai muun täydennyskoulutuksen tarjonnassa.

Papin ammattiin opiskelevien osalta akateemista teologikoulutusta on kehitettävä niin, että se tuottaa entistä vahvemmin pedagogisen osaamisen valmiuksia kirkon työhön kelpoisille teologian maistereille. Kahden ensimmäisen tutkimusartikkelini tulokset osoittivat jo näiden koulutusten puutteita papin opettajuuteen tuottamien valmiuksien rakentamisessa.

Papin ammatin lisäksi tutkimukseni voi nähdä vaikuttavan myös laajemmin kirkon työn tulevaisuuteen. Papin ammatissa vaadittavasta osaamisesta saatu uusi tieto ja sen mukainen ammattiosaamisen kehitystyö heijastuvat erityisesti myös kirkolliseen johtamiseen, koska papit ovat yhä edelleen kirkon johtamisen avainhenkilöitä. Käytännössä kaikki merkittävimmät johtamisen tehtävät edellyttävät papin ammattitaustaa, vaikka myös muille kirkon ammattikunnille tarjoutuu koko ajan enemmän vastaavia mahdollisuuksia. Tämäkin näkökulma on hyvä pitää mielessä.

Miikka Tarpeenniemi. kuvan copyright: Marika Ijäs / MI suunnittelu

Miikka Tarpeenniemi
uskonnonpedagogiikan väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
seurakuntapastori, Jyväskylän seurakunta

Kuvan copyright: Marika Ijäs / MI suunnittelu

Tutkimukseen sisältyvät julkaisut

  • Tarpeenniemi, Miikka (2024). Tuottaako teologikoulutus valmiuksia papin opettajuuteen?: Pedagoginen osaaminen tavoitteena akateemisen teologikoulutuksen opinto-oppaissa 1969–2017. Kati Tervo-Niemelä, Veli-Matti Salminen & Noora Palmi (toim.), Opinnoista pappisuralle: Pappeuteen kasvu, haasteet ja muutokset. Suomen ev.-lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 145. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus, 213–242.
  • Tarpeenniemi, Miikka (2024). Tukeeko pastoraalitutkinto papin kasvattajuutta ja opettajuutta?: Kirkon kasvatusajatteluun perustuva osaaminen pastoraalitutkinnon tavoitteena 1970–2020. Uskonto, katsomus ja kasvatus 4(1), 37–57.
  • Tutkimukseni kolmas artikkeli Finnish Lutheran Parish Pastors’ Conceptions of the Importance of Pedagogical Competence in Their Work (suom. Suomalaisten luterilaisten seurakuntapappien käsityksiä pedagogisen osaamisen tärkeydestä heidän työssään) julkaistaneen loppuvuodesta brittiläisessä uskonnonpedagogiikan journaalissa. Artikkeli on kirjoitettu yhdessä professorien Antti Räsäsen ja Arto Kallioniemen kanssa.

Artikkelikuva: ChatGPT:n näkemys nuoresta papista opettamassa kaikenikäistä seurakuntaa.

Vaali uteliaisuutta

Viime viikkoina silmiini on osunut suurimman päivälehden mielipidepalstalla muutama osaamisen kehittämiseen liittyvä kirjoitus. Niissä on puhuttu osaamisen kehittämisen merkityksestä ja tarpeesta nykyisessä työelämässä, sen eri muodoista sekä siitä, miten mahdollisuudet siihen työyhteisöissä jakautuvat.

Kysyttiin myös, palvelevatko tutut koulutusmuodot ja -rakenteet tämän päivän ja erityisesti tulevaisuuden tarpeita, kun toimintaympäristö muuttuu, ja tekoäly sekä digitalisaatio vahvistuvat ja muokkaavat osaamistarpeita. Oppimista edellytetään entistä enemmän, mutta aikaa siihen on käytettävissä entistä vähemmän. Nämä eivät ole vieraita kysymyksiä kirkossakaan.

Oppimisen ytimessä uteliaisuus

Oppimisen yhtenä vahvana moottorina on uteliaisuus. Uteliaisuus on tiedonhalua, kyselemistä, kiinnostusta, kokeilunhalua ja seikkailunhalua, mutta myös nuuskimista ja urkkimista.  Se on halua ymmärtää, tutkia ja löytää uutta tietoa, ymmärrystä ja kokemusta ilman, että siihen välttämättä liittyy ulkoista painetta tai palkintoa.

Lapsen kehitykseen kuuluu luontaisesti uteliaisuus. Osa meistä säilyttää sen pidempään, osalla se piiloutuu syvemmälle. Miten säilytämme tai löydämme (jälleen) uteliaisuuden?

Tutkimukset kertovat, että psykologisesti turvallisessa ympäristössä uskaltaa kysyä, kokeilla ja epäonnistua. Aiemmat kokemukset luonnollisesti vahvistavat tai murentavat tätä: onko uteliaisuuteen suhtauduttu niin, että se ei ole suotavaa (nuuskiminen, urkkiminen) vai onko siihen rohkaistu, ja onko sitä tuettu?

Työyhteisön tuki

Uteliaisuus ei ole vain yksilön, vaan myös organisaation ominaisuus ja voimavara. Oppimisen lisäksi uteliaisuus edistää innovointia, yhteistyötä ja työhyvinvointia. Uteliaisuuden kysymyksiä ovat miksi, miten? Siitä on lyhyt matka luovuuteen ja innovaatioihin: mitäs jos…?

Miten uteliaisuuteen suhtaudutaan työyhteisössäsi? Minkälaisia kysymyksiä teillä kysytään? Onko mahdollista ja luontevaa kysyä ja kokeilla, epäonnistua ja onnistua, olla kiinnostunut?

Miten työyhteisönä ja työtovereina voisimme tukea sekä omaa, toistemme että organisaatiomme uteliaisuutta uuteen ja sen myötä oppimista ja kehittymistä? Mitä uteliaisuus voisi tarkoittaa sinun työssäsi – kohtaamisissa, opetuksessa, johtamisessa? Ehkä uteliaisuus vie syvemmälle ymmärrystämme Jumalan luomaa maailmaa ja toisia luotuja kohtaan, ja sen myötä etsii uusia tapoja toimia kirkkona tässä ajassa.

Oppimisen muodot ja rakenteet muuttuvat väistämättä. Pysyvämpää on se, mitä on oppiminen: uusien tietojen, taitojen, asenteiden ja ymmärryksen omaksumista sekä sitä, miten niitä sovelletaan käytännössä. Ja siellä ytimessä on uteliaisuus.

Ulla Tuovinen
koulutuspäällikkö
Kirkon tutkimus ja koulutus

Haluatko tehdä työsi laadukkaasti – tee se saavutettavasti

”Tänne meidän seurakunnan tiloihin ei pääse minnekään, ei siis minnekään, ihminen joka käyttää pyörätuolia itsenäisesti. Kävin kaikki tilat läpi. Ovikellokin, jolla voi soittaa, on niin korkealla, ettei pyörätuolista ylety. Olen ihan sanaton. Mitä me tehdään?”

”No, jospa ihan ensimmäisenä vaikka siirtäisitte niitä ovikelloja.”

Näin kävi jälleen tänäkin vuonna järjestämässämme Saavutettavuuden perusteet -koulutuksessa muutamalle koulutukseemme osallistujalle. Tapahtui saavutettavuusisku vasten kasvoja: Todellistui se, että rakenteet ja toimintakäytänteet estävät vammaisten ihmisten yhdenvertaisuuden, osallisuuden ja toimijuuden.

Tapahtui myös valaistuminen: saavutettavuusasiat ovat ratkaisukeskeisiä asioita. Asioita on mahdollista muuttaa. Tehdään vaan päätöksiä ja ryhdytään toimeen. Pala palalta parannetaan rakenteita ja samalla myös maailmaa. Parasta on, jos valaistumisen kokee johtaja, joka voi päättää, että meidän seurakunnassamme hoidetaan hommat kuntoon. Ensiluokkaista on, jos valaistunut vastaa kiinteistöistä, sillä äkkiäkö sitä esteellisen maton vaihtaa eteisestä, siirtää sitä liian korkealla olevaa ovikelloa tai vaihtaa lampun kirkkaammaksi. Asenne vaikuttaa.

Pahinta on, jos mitään hoksaamista ei tapahdu. Tehdään vielä näinä päivinä kirkkoremontti ja viis veisataan siitä, että pappikin voisi hurauttaa joskus pyörätuolilla alttarille toimittamaan. Pahinta on ajatus, että tarvitseeko niiden vammaisten nyt sentään kaikkialle päästä. Unohdetaan vammaisuuden optio. Se, että vammaisuus on mahdollisuus.

Ihan milloin tahansa, ihan kenestä tahansa voi tulla vammainen ihminen. Esimerkiksi käden irtoaminenhan on periaatteessa mahdollista kaikille, jos sopiva sirkkeli osuu kohdalle. Jos uupuu lähimmäisen rakkautta, niin itserakkauden nimissä jo ihan varmuuden vuoksi kannattaa panostaa saavutettavuuteen.

Saavutettavuus on mahdollisuus – materiaalit käytössänne

Saavutettavuus on laadun tae seurakunnassa. Sinä et tee työtä laadukkaasti, jos osa ihmisistä jää tekemisesi ulkopuolelle. Hätää ja huolta ei tarvitse kuitenkaan tuntea, sillä apua on saatavilla.

Kirkkohallituksessa on tuotettu sammioittain juuri sinua varten saavutettavan työn tekemisen tueksi materiaaleja: Sakasti-intrassa on koulutuksiamme, ohjeitamme ja tuottamiamme materiaaleja. Kirjoittelemme toisinaan yleiskirjeitä, ja meitä voi tilata sparrauspuheenvuoroja pitämään. Voit soittaa ihan yksittäisenä ihmisenä, kysyä ja todeta, ettei tyhmiä kysymyksiä ole. Jos me emme tiedä vastausta, etsimme sen. Tyhmää on ainoastaan jättää kysymättä. Nopeita vinkkejä voi heti antaa: tehkää esteettömyyskartoituksia, tekstittäkää videonne, puhukaa selkokielellä ja kertokaa, mitä seuraavaksi tapahtuu ja käyttäkää sitä mikkiä.

Saavutettavuus on mahdollisuus. Jos Kristus ylösnousemusruumiissaan tulisi maan päälle olemaan, saattaa olla, että hän pidemmän päälle käyttäisi pyörätuolia, kun ristiinnaulituilla jaloilla olisi vaikea kävellä. Sähköpyörätuolia todennäköisemmin, koska myös käsissä olisi vammaa. Ja hei, olisi aika noloa, jos Hän ei pääsisikään juuri sinun seurakuntaasi edes sisälle asti, vaan jäisi ulkopuolelle ovikeloa kurottelemaan. Hoidetaan siis asia kuntoon ja hyvällä sykkeellä. Koskaan ei tiedä, kuka ovella kolkuttaa. Siksi on hyvä olla valmis.

Katri Suhonen.

Katri Suhonen
psykologian tohtori, pappi ja diakoni
Kirkkohallituksen saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija,
itsekin vammainen henkilö

”Kuulemma oikein vittumainen mies”

Tämä kohtuullisen ymmärrettävä luonnehdinta löytyy Kalle Päätalon Iijoki-sarjasta. Uittotyömaan työntekijät kuvailevat johtajaansa uusille palkatuille. ”Vaikka senhän näkköö jo siitä, kun katotta miten se pittää tupakkia suussaan. – Onpa perkele paperossi pystyssä! Siitä siihen, että ei käräytä kulumakarvojaan”, jatkuu keskustelu.

Kuvaus sijoittuu 1930-luvun Kainuuseen. Ihmisen leipä on tiukassa. Kovalla työllä sen saa. Joka kevät puut kulkevat jokia ja ihmiset niiden varsia. Joidenkin viikkojen ajan, yötä ja päivää, märkänä ja vähällä ruualla. Päätalon uittokuvaukset ovat kaukana laulujen tukkilaisromantiikasta. Mutta hienoa tekstiä ne ovat ihmisen työstä, työpaikan ihmissuhteista ja työn merkityksestä.

1930-luvun uittotyömaata seuraillessa syntyy hämmentävä ajatus. Jo silloin on tiedetty, mitä on hyvä johtaminen. Vieläkin hämmentävämpää on, että hyvä johtaminen näyttää olevan samaa aikakaudesta riippumatta. Jatkuvasti ilmestyy hyvän johtamisen oppeja ja niistä tehtyjä kirjoja. Kouluttamattomat ihmiset 1930-luvun korpimailla tiesivät jo kaiken olennaisen.

Johtajan suussa pystyssä käryävä paperossi kuvaa asennetta, josta syntyy huonoa jälkeä. Ylpeys, oman aseman korostaminen, työntekijöiden kunnioittamisen puute ja kaikki sellainen ei toimi. ”Hän oli tavattoman tärkeän ja tympeän oloinen ja puhui jatkuvasti ärähtelemällä ja kuin nälvimällä”, kuvailee Päätalo huonoa johtajaa. ”Kuulemma oikein vittumainen”, ei sitä turhan takia eikä kaikista sanota.

Jokivarsien ihmiset arvostivat johtajia, jotka olivat ”asiallisia ja romakoita”. Tällaista edusti Hiltu-Jakki, jonka roikkaan haluttiin. Hän ei ollut arvostettu sen vuoksi, että hänen johdossaan olisi päässyt helpolla. Jos joku pinnasi ja laiskotteli, hän sai varmuudella kuulla rumia sanoja johtajansa suusta. Jakin roikkaan haluttiin, koska siinä sai tehdä kunnolla töitä, pikkuasioiden ympärillä ei nyhrätty, hyvästä työstä ei nuukailtu kehua, työt jaettiin oikeudenmukaisesti ja työntekijää arvostettiin. Hiltu-Jakki myös puolusti vankasti omiaan vääryyksiä vastaan. Ja saattoipa hän palkata roikkaansa heikkokuntoisen työntekijän, ihan sosiaalisista syistä, ei ollut Jakin porukka pelkästään vahvojen ja pystyvien.

Kaikesta tuosta syntyi syrjäisen joen rannalle hyvä työilmapiiri. ”Ennen muuta Jaakko Hiltulan roikassa oli aina railakka meno päällä kielenkäyttöä myöten.” Johtaja tykkäsi tehdä töitä, työntekijät tykkäsivät myös. Molemmat arvostivat toisiaan. Syntyi hyvää jälkeä ja tulosta. Välillä jokivarren ihmiset ylittivät itsensä ja tekivät enemmän kuin olisi tarvinnut. Toisaalta osattiin paikan tullen ottaa myös rennosti ja jutella mukavia. Aina ja kaikkialla on tiedetty, mistä hyvä työ ja johtaminen syntyy.

Kainuulaisen joen laitamilla työssään pyörähtelevät saavat kyselemään. Millainen olen johtajana? Millainen olen työntekijänä? Millainen työyhteisö meillä on? Olenpa sitten missä roolissa hyvänsä. Sellainen peiliin katsomisen paikka. Samalla olisi tärkeää muistaa, että muutos on mahdollinen. Ihminen voi muuttua, työyhteisö voi muuttua. Ja sekin on työtä, muuttaa itseään. Tänään oikein vittumainen voi huomenna olla arvostettu.

Markku Tynkkynen

Markku Tynkkynen
kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Puhalletaanko yhteen hiileen?

Keskustelu kirkosta on kärjistynyt viime vuosina. Kärjistyneessä keskustelussa havaitaan usein toisten haukkumista tai arvioimista huonoksi sekä oman erinomaisuuden nostamista. Näyttää siltä, että kukaan ei enää tiedä, mikä tai mitä kirkko on.

Monet ovat viime vuosina halunneet tuoda äänensä kuuluviin siitä, mikä on kirkon keskeisin tehtävä. Näitä ryhmittymiä näyttä olevan kolme: lähetyskäskyn puolue, lähimmäisen rakkauden joukkue sekä kokoavan seurakuntatyön ryhmittymä. Jos katsomme näitä kaikkia yhtaikaa, niin kuin tässä kirjoituksessa pyrin tekemään, huomaamme heti, että kirkko ei voi valita näistä vain yhtä vaan kaikki nämä kolme ovat kirkon elämälle keskeisiä ja tärkeitä.  

Ehkä määrällisesti suurin ja äänekkäin on viime vuosina ollut lähimmäisen rakkautta kirkon elämässä painottava ryhmittymä. Tämä puolue julistaa ja vaatii toisten, ja ehkä erityisesti vähemmistöjen, rakastamista vedoten Jeesuksen käskyyn: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Toisen ryhmän johtoajatus on lähetyskäsky eli Jeesuksen viimeinen käsky seuraajilleen: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” Tämän näkökulman esillä pitäjät puhuvat usein lähetyksestä, julistuksesta, evankeliumin sanomasta ja Raamatusta. Välillä kuulee sanottavan, että missio on kirkon tärkein, jos ei peräti ainoa tehtävä.  

Kolmas näkökulma nousee Jeesuksen ja opetuslasten viimeiseltä yhteiseltä aterialta, jossa Jeesus sanoi opetuslapsille: ”Ottakaa ja syökää… Ottakaa ja juokaa … Niin usein kuin te siitä syötte ja juotte, tehkää se minun muistokseni.” Jeesus kehottaa siis seuraajiaan huolehtimaan kokoontumisesta ja yhteisistä aterioista myös sen jälkeen, kun hän itse ei ole heidän kanssaan. Tämä näkökulma on usein taustalla, kun puolustetaan seurakunnan kokoontumista erityisesti ehtoolliselle, mutta myös muihin tilaisuuksiin kuten konsertteihin, keskusteluihin, piireihin ja muihin tapaamisiin. Ateriayhteys kantaa.

Kukin näistä näkökulmista pohjautuu suoraan Jeesuksen antamiin käskyihin, ja niitä voidaan perustella Raamatulla. Ne kaikki ovat osa kirkon olemusta ja luovuttamattomia. Ongelmia tulee silloin, jos nämä näkökulmaa asetetaan kilpailuasetelmaan toisiaan vastaan tai joku yksi näkökulma nostetaan muiden yläpuolelle. Kirkko ei voi vain mennä ja tehdä opetuslapsia, eikä vain kokoontua yhteen. Sen täytyy tehdä kumpaakin. Kirkon tulee myös heijastaa lähimmäisenrakkautta niin puheissa kuin teoissa. Jos joku näistä näkökulmista jätetään pois, jotain olennaista puuttuu ja kuva kirkosta vääristyy kaikille.

Mitä nyt olisi siis tehtävä? Uskon keskusteluun ja yhteen hiileen puhaltamiseen. Meidän, kirkon työntekijöiden ja vastuunkantajien, tulee opetalla keskustelemaan niin, että korvat pysyvät auki kaikkiin suuntiin, ja että itse valitsemme sanamme niin, että emme loukkaa tai haavoita toisia keskustelijoita.

Terhi Paananen.

Terhi Paananen
asiantuntija
Kirkkohallituksen jumalanpalvelus ja hengellinen elämä

Takaisin sivun alkuun