Opettajuus seurakuntapapin työssä – mitä ja miksi?

Papin ammattikuvaan on perinteisesti kuulunut seurakunnan opettajan rooli, etenkin meidän luterilaisessa kontekstissamme. Ajatukset saarnaamisesta opettamisena ja papista opettajana vievät aina reformaation juurille Martti Lutheriin asti. Luther korosti, että saarnan tuli olla yksinkertainen, ja moitti pappeja liiallisesta monimutkaisuudesta. Esimerkkejä löytyy myös lähempää: myös Martti Simojoki pohti väitöskirjassaan Julistus ja opetus. Saarnan opetustehtävästä (1947) varsin monipuolisesti papin opettajuuteen liittyviä elementtejä saarnan näkökulmasta.

On aika ilmeistä, että nykyajan seurakuntatyön arjesta katsottuna käsitys papista “seurakunnan opettajana” kuulostaa ensinnäkin mahtipontiselta mutta myös epäuskottavalta. Jotta sen voisi sanoa olevan totta, vaatisi se papilta vankempaa pedagogista koulutusta ja vahvempaa otetta seurakunnan kasvatustoiminnassa. Opettajan rooli edellyttää kasvatuksen ja opetuksen ammattilaisuutta, jollaiseen monellakaan papilla ei ole riittäviä valmiuksia akateemisen teologikoulutuksen tai kirkon pastoraalitutkinnon pohjalta.

Milloin tilanne muuttui – eli milloin opettajuus lipsui pois papin ammattikuvan keskiöstä? Taaksepäin historiaa katsoessa voi nähdä kaksi keskeistä taitekohtaa, joissa papin opettajuus muotoutui merkittävällä tavalla uusiksi.

Ensimmäinen taitekohta oli 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin papin ammatin pohjalta muodostui oma uskonnonopettajan ammatti. Uskonnonopettajat alkoivat opettaa nuorisoa oppikouluissa, kun aiemmin papit olivat toimineet oppikoulunopettajina. Tämän seurauksena papit eivät enää automaattisesti opettaneet yleissivistävässä koulutuksessa, vaan heidän opettajuutensa alkoi rajautua seurakuntakasvatukseen.

Toinen keskeinen taitekohta ajoittuu vajaa sata vuotta myöhempään kehitykseen, kun kirkon työ alkoi monialaistua 1940-luvun taitteen sotavuosien molemmin puolin. Aiemmin ensi sijassa papit olivat olleet vastuussa seurakunnissa tapahtuvasta kasvatustoiminnasta ja seurakuntalaisten opettamisesta, mutta nyt he saivat kasvatukseen tukea muista ammattikunnista. Varhaiskasvatuksen työntekijöiden ja nuorisotyönohjaajien ammattikuntien synnyttyä seurakunnan kasvatustoiminnan kipparointi siirtyi yhä enemmän heidän harteilleen. Nykymuotoisessa seurakuntatyössä on sanomattakin selvää, että kirkon kasvatuksen ammattilaiset tulevat pääasiassa näistä ammattikunnista. Sen seurauksena papin roolin seurakunnan opettajana voi sanoa kaventuneen.

Paimenesta pedagogiksi – vai toisin päin?

Yllä kuvatun perusteella voisi ajatella, että opettajuus seurakuntapapin työssä on kaventunut niin että opettajuuden edellyttämien taitojen merkitys työssä olisi sen myötä vähentynyt. Näin ei kuitenkaan ole. Samaan aikaan kun papin opettajuuden korostaminen on koko ajan vähentynyt kirkossamme, on työelämä yleisesti alkanut vaatia pedagogista osaamista yhä enemmän eri ammateissa. Kasvatustieteellisen tutkimuksen mukaan tämä näkyy moninaisina kouluttamiseen, ohjaamiseen, mentorointiin ja yleisesti dialogiseen vuorovaikutukseen liittyvien taitojen korostumisena työelämän arjessa. Jotkut tutkijat puhuvat nykyään jopa työelämän “pedagogisoitumisesta”.

Menneinä vuosisatoina eli aikana, jolloin papin kuvattiin olevan seurakunnan opettaja, seurakunnan kasvatustyön tai kouluopetuksen pedagogiikka oli asiantuntijuusvetoista. Se perustui siihen, että opettaja opetti ja oppilaat kuuntelivat pyrkien muistamaan keskeisimmän sisällön opettajan puheesta. Tällöin käsitys opettajuudesta ja sen edellyttämistä taidoista oli oleellisesti nykykäsitystä kapeampi. Papin “opettajuudeksi” riitti, että hän opetti seurakuntaa selittämällä Raamatun kertomuksia auki saarnoissa, kolminaisuusoppia rippikoulussa tai jälleennäkemisen toivoa siunauspuheessa.

Nykyään tilanne on toinen. Esimerkiksi perusopetuksen ja toisen asteen opettajilta edellytetään työssään monipuolista kasvatuksellista otetta ja pedagogista osaamista, joka ei rajoitu pelkästään opetuksen antamiseen, vaan edellyttää pikemminkin oppilaan oppimisprosessin kokonaisvaltaista tukemista niin luokkahuoneessa kuin sen ulkopuolellakin. Nykyaikainen sosiokonstruktivistinen oppimiskäsitys perustuu oppijoiden aktiivisuuteen, vahvaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja opittavien sisältöjen suhteuttamiseen aiemmin opittuun. Oppijoita vastuutetaan omasta tekemisestään ja oppimisestaan, ja samalla opettajien on kyettävä tarjoamaan heille yksilöllistä pedagogista tukea jokaisen tarpeiden mukaan.

Koska pappi ei työskentele tietenkään eristyksissä muun maailman kehityksestä, tarvitsee hänen huomioida opettajuudessa tapahtunut kehitys oman ammattiosaamisensa rakentamisessa. Tähän toki pappia haastetaankin. Nykyaikainen oppijalähtöinen rippikoulupedagogiikka haastaa pappia pohtimaan yhdessä nuorten kanssa kristilliseen uskoon ja elämäntapaan liittyviä asioita mutta ottamaan myös haltuunsa monenlaisia aktivoivia opetusmenetelmiä. Myös rippikoulupedagogiikassa prosessoiva ja omiin kokemuksiin perustuva oppiminen on muodostunut jaettavaa tietoa tärkeämmäksi opiskelumuodoksi.

Papin tarvitsee huomioida myös yleisesti työelämän vaatimukset pedagogisesta osaamisesta oman ammattiosaamisensa kehittämisessä. Vaatimus pedagogisesta osaamisesta ei rajoitu pelkästään perinteisiin opetuksen ja kasvatuksen työtilanteisiin, vaan sitä on sovellettava laajasti papin työn eri tilanteissa. Pedagogisen osaamisen ajatuksen voisi kuvatakin perustuvan tilannetajuisuuteen ja kontekstilähtöiseen työskentelytapaan. Siten papin työssä pedagoginen osaaminen tulee ymmärtää laaja-alaisena erilaisiin vuorovaikutus- ja opetustilanteisiin ja niissä kehittymiseen liittyvänä osaamisena. (Tarkemmasta määrittelystä lisää tämän kirjoituksen loppuun linkitetyissä tutkimusartikkeleissa.)

Tutkimus pedagogisesta osaamisesta seurakuntapapin koulutuksessa ja työssä

Tutkin uskonnonpedagogiikan väitöstutkimuksessani papin opettajuutta ja työssä tarvittavaa pedagogista osaamista. Tutkimustyö on hyvässä vauhdissa, sillä aloitin sen syksyllä 2022, ja tähän mennessä kaksi kolmesta tutkimusartikkelista on jo julkaistu ja kolmaskin on julkaisujonossa. Ensimmäisessä artikkelissa tutkin papin peruskoulutuksen eli akateemisen teologikoulutuksen tuottamaa pedagogista osaamista, ja toisessa papin keskeisimmän ammatillisen koulutuksen eli kirkon pastoraalitutkinnon tuottamia valmiuksia papin opettajuuteen ja kasvattajuuteen.

Ensimmäisen artikkelin tutkimustulosten mukaan pedagogista osaamista tuottavien opintojaksojen opintopistemäärät ovat vähentyneet 1960-luvulta tähän päivään mennessä. Toisen artikkelin tulosten mukaan kasvatusosaamisen tavoittelu ei ole korostunut pastoraalitutkinnossa samana ajanjaksona, mikä ei ole tukenut papin opettajuuden kehittymistä.

Nämä ovat sinänsä hämmästyttäviä tuloksia, sillä samaan aikaan kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteella pitäisi toimia päinvastoin – eli lisätä pedagogista koulutusta ja vahvistaa papin opettajuudessaan tarvitsemaansa osaamista. Papin opettajan rooli ja siihen vaadittavat pedagogiseen osaamiseen liittyvät taidot tulisikin huomioida vahvemmin sekä akateemisen teologikoulutuksen että kirkon pastoraalitutkinnon kehittämisessä. Papin opettajuuden vakavasti ottaminen edellyttää pappien pedagogisen osaamisen vahvistamista.

Kolmannessa artikkelissa tarkastelin pappien käsityksiä pedagogisen osaamisen tärkeydestä seurakuntapapin työssä. Keräsin artikkelia varten lokakuussa 2024 kyselyaineiston, johon vastasi 237 pappia ympäri Suomea. Vastaajat edustivat varsin tasaisesti esimerkiksi eri hiippakuntia, ikäryhmiä ja seurakuntatyön työaloja.

Kolmannen artikkelin tulosten mukaan pappien käsitykset opettajuudesta perustuvat yksinkertaiseen, jossakin mielessä myös vanhentuneeseen, ymmärrykseen opettajuudesta. Voisi sanoa, että sellaiseen käsitykseen opettajuudesta, joka oli totta pari sataa vuotta sitten eli silloin kun kaikki, mitä opettamisesta ja pedagogiikasta tiedettiin, oli pappien työssään harjoittamaa. Lisäksi artikkelissa keskeinen havainto pappien käsityksissä oli, että pedagogisesti kouluttautuneet (esim. opettaja- tai kirkon nuorisotyönohjaajakelpoiset) papit kokivat pedagogisen osaamisen tärkeäksi työssään, kun taas pedagogisesti kouluttautumattomat eivät niinkään. Tämä tulos puoltaa pedagogisen koulutuksen tärkeyttä ja todistaa, että se edistää ymmärrystä pedagogisesta osaamisesta yhtenä papin ammattiosaamisen tärkeänä osa-alueena, joka tulee vain korostumaan tulevaisuuden osaamistarpeena yhä enemmän.

Esimerkki maailmalta: Unkarissa luterilaiset papit opettavat usein uskontoa koululaisille

Vietin syksyn alussa neljä viikkoa tutkijavierailulla Budapestin luterilaisessa teologisessa yliopistossa. Tein matkan kirkon stipendiaattina. Matkan aikana muun muassa osallistuin kansainväliseen uskonnonpedagogiikan konferenssiin, luennoin Budapestin Kalevala Ystävyyspiirin tilaisuudessa sekä kävin monia keskusteluja papin opettajuudesta unkarilaisten ja muiden kansainvälisten kollegojen kanssa.

Erityisen hedelmällisiksi koin keskustelut paikallisen yliopiston käytännöllisen teologian professorin Ágnes Pángyánszkyn sekä Budapestin paikallisseurakunnissa pappeina työskentelevien István Vetőn ja Melinda Grendorf-Balogh’n kanssa. Opin heiltä esimerkiksi, että Suomen ja Unkarin malleissa järjestää perusopetukseen kuuluva katsomusopetus on suuria eroja. Unkarissa moni seurakuntapappi opettaa nykyisin luterilaista uskontoa koululaisille. Pappi saattaa opettaa jopa yli kahtakymmentä opetustuntia viikossa ja pyrkii sen ohessa hoitamaan omat velvollisuutensa seurakuntansa paimenena! Luku on hurja, ja lienee selvää, että uskonnonopetuksen järjestämiseen osallistuminen syö papin resursseja muusta työstä.

Unkarin mallissa on puolensa – ja puolensa. Toisaalta se kannustaa opetusta antavaa pappia kehittämään omaa pedagogista ajatteluaan ja sen myötä myös vahvistamaan omaa pedagogista osaamistaan, etenkin kun heidän odotetaan myös hankkivan pedagogista koulutusta suoriutuakseen opettajan tehtävistä. Tästä näkökulmasta katsottuna uskonnonopetuksen järjestämisen edistäisi papin ammattiosaamisen monipuolistumista.

Ongelma syntyy kuitenkin siitä, ettei pappeja velvoiteta riittävästi hankkimaan pedagogista koulutusta, mikä puolestaan heijastuu uskonnonopetukseen niin, että papit järjestävät opetuksen hyvin monenkirjavin tavoin. Siksi paikallisen uskonnonopetuksen taso vaihtelee hurjasti, ja sijaiskärsijöinä ovat papin järjestämään opetukseen osallistuvat koululaiset. Täydellisessä maailmassa tällainen malli kehittäisi papin pedagogista osaamista kouluopetuksessa mutta saisi hänet soveltamaan samanlaista pedagogista ajattelua myös seurakuntakasvatuksessa ja laajemmin työhönsä sisältyvissä tilanteissa.

Tutkimukseni vaikuttavuus

Tutkimukseni tulosten perusteella seurakuntapappien valmiuksia opettajuuteen ja pedagogiseen osaamiseen liittyen on vahvistettava niin työn arjessa kuin siihen kelpoisuuden tuottavassa koulutuksessa. Seurakuntatyössä toimivien pappien osalta tämä tarkoittaa sitä, että heille tulee tarjota parempia mahdollisuuksia hankkia nykyaikaista pedagogista koulutusta joko heille keskeisessä ammatillisessa koulutuksessa eli pastoraalitutkinnossa tai muun täydennyskoulutuksen tarjonnassa.

Papin ammattiin opiskelevien osalta akateemista teologikoulutusta on kehitettävä niin, että se tuottaa entistä vahvemmin pedagogisen osaamisen valmiuksia kirkon työhön kelpoisille teologian maistereille. Kahden ensimmäisen tutkimusartikkelini tulokset osoittivat jo näiden koulutusten puutteita papin opettajuuteen tuottamien valmiuksien rakentamisessa.

Papin ammatin lisäksi tutkimukseni voi nähdä vaikuttavan myös laajemmin kirkon työn tulevaisuuteen. Papin ammatissa vaadittavasta osaamisesta saatu uusi tieto ja sen mukainen ammattiosaamisen kehitystyö heijastuvat erityisesti myös kirkolliseen johtamiseen, koska papit ovat yhä edelleen kirkon johtamisen avainhenkilöitä. Käytännössä kaikki merkittävimmät johtamisen tehtävät edellyttävät papin ammattitaustaa, vaikka myös muille kirkon ammattikunnille tarjoutuu koko ajan enemmän vastaavia mahdollisuuksia. Tämäkin näkökulma on hyvä pitää mielessä.

Tutkimukseen sisältyvät julkaisut

• Tarpeenniemi, Miikka (2024). Tuottaako teologikoulutus valmiuksia papin opettajuuteen?: Pedagoginen osaaminen tavoitteena akateemisen teologikoulutuksen opinto-oppaissa 1969–2017. Kati Tervo-Niemelä, Veli-Matti Salminen & Noora Palmi (toim.), Opinnoista pappisuralle: Pappeuteen kasvu, haasteet ja muutokset. Suomen ev.-lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 145. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus, 213–242.
• Tarpeenniemi, Miikka (2024). Tukeeko pastoraalitutkinto papin kasvattajuutta ja opettajuutta?: Kirkon kasvatusajatteluun perustuva osaaminen pastoraalitutkinnon tavoitteena 1970–2020. Uskonto, katsomus ja kasvatus 4(1), 37–57.
• Tutkimukseni kolmas artikkeli Finnish Lutheran Parish Pastors’ Conceptions of the Importance of Pedagogical Competence in Their Work (suom. Suomalaisten luterilaisten seurakuntapappien käsityksiä pedagogisen osaamisen tärkeydestä heidän työssään) julkaistaneen loppuvuodesta brittiläisessä uskonnonpedagogiikan journaalissa. Artikkeli on kirjoitettu yhdessä professorien Antti Räsäsen ja Arto Kallioniemen kanssa.

Artikkelikuva: ChatGPT:n näkemys nuoresta papista opettamassa kaikenikäistä seurakuntaa.