Saako kanttori sanoa? Ajatuksia työyhteisön kielestä

Osana maisteriopintojani opiskelin 29-vuotiaana seitsemän kuukautta Strasbourgissa. Olin valmistunut jo kerran maisteriksi, saanut kanttorin viran, tehnyt töitä ja olin innostunut työelämästä. Harjoittelin päivät pitkät urkujen äärellä ja yritin selvitä ranskaksi päivittäisestä arjen elämästä. Kielellä, jota jonkin verran osasin, mutta joka oli minulle vieras ja jolla en pystynyt ilmaisemaan itseäni. Miten suuri helpotus olikaan päästä silloin tällöin kansainvälisen kirkon englanninkieliseen jumalanpalvelukseen. Siellä pystyin keskustelemaan ja kertomaan, mitä ajattelen ja mitä koen. 

Näen jotain samaa siinä tilanteessa, kun opiskelija tai juuri valmistunut aloittaa työelämässä. Opintojen parista tuleva osaa omaa kieltään, vaikkapa musiikin kieltä jo varsin hyvin. Hän tietää, mitä soittaa tai laulaa ja missä kohtaa. Hän pystyy ilmaisemaan omaa muusikkouttaan ja tulee näkyväksi muusikkona. Mutta mitä kieltä hän käyttää, kun hän kanttorina osallistuu jumalanpalveluksen tai rippikoulun suunnitteluun? Saako kanttori osallistua keskusteluun, joka koskee muutakin kuin virsiä, vastausmusiikkia tai riparin musatunteja? Määritteleekö kirkkokäsikirja sen, kuka saa puhua mistäkin asiasta ja omistaako kanttori kirkkokäsikirjan määrittelemät vastuut musiikin ja virsien valinnasta? Pidetäänkö niistä oikeuksista tiukasti kiinni, kun ei uskalleta tai osata liittyä muuhun yhteiseen suunnitteluun? 

Saako kanttori sanoa? Tämän kysymyksen kuulin erään koulutuksen taukokeskustelussa yhdeltä kanttorilta. Kysymys jäi kaikumaan korviini. Tajusin, että olen kuullut tämän kysymyksen aiemminkin. Ja juuri siinä yhteydessä, kun puhuttiin moniammatillisesti asioista, jotka ovat yhteisiä, mutta eivät liity vain musiikkiin. Mietin, mistä tuo kysymys kertoo, ja mihin kaikkeen se oikein liittyy. Toisessa tilanteessa kirkkomusiikin opiskelija kertoi ensimmäisestä pitkästä sijaisuudestaan ja seurakunnan perehdytyksestä tuohon työhön. Käytännön asioihin hän oli saanut apua työyhteisön nuorisotyönohjaajilta – ”he olivat niin hassuja tyyppejä, että heiltä kehtasi kysyä niitä tyhmiäkin kysymyksiä.”

Tunnistan, että olen itse tehnyt ensimmäisiä pitkiä työsuhteitani seurakunnassa, jossa kanttorit osallistuivat yhteiseen keskusteluun. Liittyi työtehtävän suunnittelu sitten messuun, rippikouluun, vauvakirkkoon tai kirkolliseen toimitukseen, kanttori oli aina mukana suunnittelussa ainakin jollakin tavalla. Minut perehdytettiin ja kasvatettiin osaksi työyhteisöä ja sen käytänteitä, kun sain olla osa yhteistä keskustelua. Samaa tematiikkaa muistan käyneeni läpi myös seurakuntaharjoittelussa ohjaajani kanssa käydyissä keskusteluissa, kun pohdimme, mikä on muusikon ja mikä on kirkon työntekijän identiteetti kanttorina.

Muistan kyllä senkin, kun ensimmäisinä riparikesinä pidin kanttorina Jeesus-tuntia, ja juuri vihkimyksen saanut pappikollega korjasi tunnilla opetustani – ei saa puhua Jeesuksen ihmeteoista, vaan pitää puhua tunnusteoista ja ei saa puhua Raamatun tarinoista, vaan kertomuksista. Varsin tehokas tapa hiljentää nuori epävarma työkaveri. Korjaava kokemus tuli myöhemmin, kun tulevilla leireillä ohjaajatiimin jäsenet tukivat ja kannustivat pitämään iltahartauksia. Ymmärsin, että nuorille tärkeintä oli kuitenkin olla se läsnä oleva aikuinen, tässä tapauksessa se laulava läsnä oleva aikuinen. 

Palaan kysymykseen, saako kanttori sanoa. Pohdin, onko kyse eräällä tavalla uudesta kielestä, jonka puhumiseen on saanut tai ei ole saanut tukea. Onko työelämän kieli muusikon kielen osaajalle jotain samaa kuin ranska minulle Strasbourgin kuukausina? Ymmärsin suurimmaksi osaksi, mistä puhutaan, mutta että olisin uskaltanut ilmaista itseäni vieraalla kielellä, tulla näkyväksi muille, olisi vaatinut enemmän kielen opiskelua ja lempeää rohkaisua. Vaikka rakastuin Ranskaan – sen kulttuuriin, musiikkiin, soittimiin – koin myös ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä siellä. 

Samalla voidaan kysyä, mitä kieltä kirkossa puhutaan ja kuinka paljon kieli on vallankäytön väline? Onko se teologien kieltä – ovathan teologit vuosisatoja johtaneet kirkkoa? Vai onko puhetta Jumalasta yhtä lailla myös musiikin, diakonian, kasvatuksen sekä erityisesti myös tavallisten seurakuntalaisten kieli? Voihan se kirkon kieli olla jargoniaakin, jota ymmärtää vain ne, joille se on rakasta… Ajattelen, että rikasta kirkon kieltä on se kieli, jota erilaisina yhdessä rakennamme.

Samoin kuin vieraan kielen opiskelussa, toisille työyhteisön kielen oppiminen on helpompaa kuin toisille. Olosuhteet, työyhteisön seinistä periytyvät käytänteet, ihmisten väliset kemiat, ylipäätään inhimilliset tekijät sekä oma tahtotila vaikuttavat oppimiseen.

Tarvitaan apua, tukea, rohkaisua sekä kertausta eli pitkäjänteistä perehdytystä. On kyseessä sitten harjoittelija, kausityöntekijä, ensimmäiseen pitkään työsuhteeseen tuleva tai toisesta työyhteisöstä työpaikkaa vaihtava kokenut tekijä. Tarvitaan yhteistä keskustelua, jotta uudella työkaverilla olisi mahdollisuus päästä sisään työpaikan käytänteisiin ja keskustelumaailmaan. Siis perehdytystä myös yhteiseen kieleen, jossa kuunnellaan ja kuullaan toista, jossa ei ohiteta toista oletusten perusteella ja jossa jokainen voi tulla näkyväksi tasavertaisena keskustelukumppanina – työkaverina.

Anna Pulli-Huomo
musiikin ja moniammatillisen jumalanpalveluselämän kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus