”Kuka muu muka?” – Saavutettavuus kirkon työmarkkinoilla 6.9.2023 Kuva: Aarne Ormio, Kirkon mediapankki Kirkolla on varaa ja velvollisuus oman sanomansa ja asemansa vuoksi edistää kaikin tavoin vammaisten ja osatyökykyisten työllisyyttä. Lainsäädäntö velvoittaa kirkkotyönantajaa, mutta jo lakia ennen yhdenvertaisuutta pitäisi edistää lähimmäisenrakkauden nimissä. Koska teologisesti tarkasteltuna seurakunta on heikkojen, vammaiset eivät ole marginaalissa, vaan he ovat seurakunnan keskellä. Kirkko on siten erityinen työpaikka, että myös sanoman hengellinen ulottuvuus on syytä ottaa käytännön toiminnassa todesta, eikä vain viehkeänä puheenpartena, jota voi sopivissa kohdin viljellä. Paljon on tehty, mutta valitettavasti aivan liian paljon on vielä tehtävää. Kaikkinensa vammaisen henkilön on vaikea työllistyä suomalaisessa yhteiskunnassa. Vammaisia henkilöitä myös syrjitään kaikista vähemmistöistä eniten, myös työelämässä. Tämä asia velvoittaa kirkkotyönantajaa jo moraalin tasolla. Vammaiset ihmiset ovat maailman suurin vähemmistö, sillä noin 15 %:lla ihmisistä maailmassa on jokin vamma (WHO). Vammaisuus on siten melko yleistä, eikä ihmisyydessä mitenkään poikkeavaa. THL:n arvion mukaan 1/20 työikäisestä ja 1/3:lla työiän ylittäneestä väestöstä on vähintään yksi toimintarajoite. Vammaiset henkilöt ovat hyvin heterogeeninen joukko, ja työllisyyden saralla tarkastelussa on eri kysymyksiä eri tavoin toimintarajoitteisten henkilöiden kohdalla. Kuitenkin yhteistä vammaisilla henkilöillä on sama sosiaalinen asema. Lisäksi työelämässä on henkilöitä, joilla on toimintarajoitteita, jotka eivät näy suoranaisesti tai ainakaan heti ulospäin. Vaikkapa lukivaikeus eli lukemisen ja kirjoittamisen erityisvaikeus on yksi erilaisista oppimisvaikeuksista, joita on yli 500 000 suomalaisella. Oppimisvaikeudet hidastavat uuden oppimista ja vaikeuttavat arjessa selviytymistä. Työssä ne voivat näkyä uusien tietokoneohjelmien ja sovellusten käyttöönoton vaikeutena tai ylivoimaisuutena. Työssä uupuneissa onkin paljon niitä, joiden oppimisvaikeutta ei ole tunnistettu tai jotka eivät ole saaneet siihen tukea. Mitä tehdä ja kuinka toimia? Luottamushenkilöitä varten on laadittu ohjeistus, joka sopii kokonaiskuvassa koko työnantajakoneistolle. Vammaisten henkilöiden palkkaamiseksi esimerkiksi seurakuntaan pitää laatia kirjallinen suunnitelma. Siihen on kirjattava konkreettisia toimia, ja niiden toteutusta on seurattava. Esimerkiksi työpaikkailmoituksessa on hyvä olla viesti siitä, että seurakuntaan halutaan töihin kaikenlaisia osaajia ja että kyseessä on esteetön työpaikka. Työnhaussa pitää ottaa käyttöön aiempaa vahvemmin vammaiskiintiöt tai positiivisen erityiskohtelun keinot, kun henkilöitä valitaan virkoihin ja luottamustehtäviin. Etenkin johtopaikoille olisi hyvä saada vammaisia henkilöitä, sillä omakohtainen ymmärrys usein heijastuu ja lisää laajemmin vähemmistöjen yhdenvertaisuutta. Mahdolliset toimintarajoitteet eivät saa estää työhön valintaa. Kohtuullisilla mukautuksilla turvataan vammaisen ihmisen yhdenvertaisuutta työpaikalla. On tärkeä ymmärtää, että jos kohtuullisia mukautuksia ei tehdä, se on syrjintää yhdenvertaisuuslain mukaan. Kaikkinensa esteetön, saavutettava ja yhdenvertainen työelämä mahdollistaa vammaisten henkilöiden osallisuuden. (Yhdenvertaisuusvaltuutettu (syrjinta.fi) Kirkkohallituksen julkaisema YK:n vammaissopimukseen nojautuva Aktiivisesti osallinen -toimenpideohjelma (2019–2024) pyrkii edistämään eri tavoin vammaisten ihmisten työllistämistä. Aiheeseen liittyviä yhteisiä hankkeita on meneillään eri tahojen kanssa tai rahoituksen hakuvaiheessa. Sokeain ystävien Kirkkohallitukselle lahjoittaman 50 000 euron turvin on työllistetty näkövammaisia henkilöitä seurakuntiin. Vammaisten ihmisten työllisyydestä on järjestetty erilaisia webinaareja ja tuotettu materiaalia (esimerkiksi pro gradu Vammainen pappi). Parhaillaan yhteistyössä Step-oppilaitosten, Kehitysvammaliiton ja Vantaan seurakuntien kanssa ollaan käynnistämässä ”Kirkon palkkaamoa” kehitysvammaisten henkilöiden työllisyyden vahvistamiseksi kirkossa. Yhteistä linjaa yhdenvertaisuuden edistämiseksi tarvitaan koko kirkon työmarkkinakenttää ajatellen. Kirkko työllistää vammaisia henkilöitä, mutta sen tulee työllistää jatkossakin. On tärkeää ymmärtää, että myös työntekijät voivat vammautua. Etenkin ikääntymisen myötä henkilö voi vammautua, mikä ei ole normaalia ikään kuuluvaa toimintarajoitetta. Myös tämä on syytä huomioida tulevaisuudessa kirkon työmarkkinakentässä. Katri SuhonenTyö- ja organisaatiopsykolgiaan perehtynyt psykologian tohtori, YTM, TM, pappi, opettaja sekä diakoni-sosionomi (amk.) Suhonen työskentelee Kirkkohallituksessa saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntijana. Hän on itse yksi kirkon vammaisista työntekijöistä käsivammarajoitteensa vuoksi.
Työelämän haasteiden ratkaiseminen vaatii yhteisiä tekoja työnantajilta ja oppilaitoksilta 24.5.2023 Porvoon tuomiokirkon suntio työssään. Osallistuin Elinkeinoelämän keskusliiton, Suomen Ammattiliittojen keskusjärjestön, Skills Finlandin ja Omnian järjestämään Taitaja 2023 -tapahtumaan toukokuussa 2023. Tilaisuuden aiheina olivat ammattiosaamisen merkitys yhteiskunnassa ja oppisopimuskoulutuksen mahdollisuudet rekrytoinnissa ja osaamisen kehittämisessä. Tapahtumassa käsiteltiin myös ammatillisen koulutuksen roolia maahanmuuttajien työllistymisessä. Odotin mielenkiinnolla, mitä päivä toisi tullessaan. Aluksi keskityttiin vihreän siirtymän luomaan osaamistarpeeseen. Ensimmäinen esiintyjä kertoi siitä, että miten vihreä siirtymä haastaa yhteiskuntaamme ja yrityksiämme. Se vaatii uusia tuotannon ja kuluttamisen tapoja, ratkaisuja sekä investointeja puhtaaseen energiaan, kiertotalouteen, kestäviin materiaaleihin ja palveluihin. Muutos haastaa kaikkia toimialoja ja arvoketjuja. Onnistuessamme vihreä kasvu mahdollistaa Suomen vihreän siirtymän, yritysten kasvun ja viennin kasvamisen. Vihreää kasvua ei synny ilman osaamista. Uusien ratkaisujen innovointi ja kehitys vaatii tekijöitä ja osaamista. Sama pätee tuotteiden ja palveluiden rakentamiseen ja tuottamiseen. Uudistuakseen ja kasvaakseen elinkeinoelämä tarvitsee monenlaisia osaajia: sekä korkeakoulutettuja että ammattiosaajia. Uusia tuotteita ja palveluja ei synny, jos niitä ei kehitetä, rakenneta, kaupallisteta, valmisteta ja tuoteta. Mitä mahdollisuuksia ja haasteita vihreä siirtymä on tuonut ja luokaan lähitulevaisuudessa mietin esityksen kuultuani. Oppisopimuksella osaajia Seuraavaksi kuulimme esimerkin siitä, että miten työvoimapulaan vastataan panostamalla työelämässä tapahtuvaan oppimiseen. Kokemuksistaan oppilaitosten kanssa tehtävästä yhteistyöstä kuultiin muun muassa Fazer Leipureista. Fazer Leipurit houkuttelevat opiskelijoita omalla artesaanileipurikoululla. Myös johtamiseen panostetaan tarjoamalla työntekijöille mahdollisuuksia suorittaa johtamisen ja esimiestyön koulutuksia. Kirkon sektorilta ei kuultu esitystä, mutta myös seurakunnissa on mahdollisuus opiskella ja oppia uusia taitoja suorittamalla joko koko ammatillinen tutkinto tai tutkinnon osia. Työelämässä osaamista voidaan hankkia oppisopimukseen tai koulutussopimukseen perustuen tai yhdistellen näitä kahta joustavasti opintojen aikana. Oppisopimus edellyttää tutkinnon tai tutkinnon osan suorittamiseen soveltuvaa työpaikkaa ja työsopimusta, koulutussopimus ei edellytä työsuhdetta. Lisäksi osaamista voidaan hankkia lähiopetuksessa, verkko-opintoina ja muulla sovitulla tavalla. Yksi mahdollisuus oppia työelämässä on Seurakunta- ja hautauspalvelualan ammattitutkinto, joka mahdollistaa toimimisen valitusta osaamisalasta riippuen esimerkiksi suntiona tai vahtimestarina seurakunnissa tai työntekijänä hautauspalvelualan yrityksissä. Seurakuntapalvelun osaamisalan suorittanut voi toimia esimerkiksi suntion, vahtimestarin tai hautausmaatyöntekijän tehtävissä seurakunnassa. Hautauspalvelualan osaamisalan suorittaneena toimit työntekijänä hautauspalvelualan yrityksessä. On hyvä muistaa, että ”ihmistä tarvitaan aina”. Ammattiosaamisessa kyse ei ole käsipareista vaan IHMISESTÄ. Ulla WestermarckneuvottelupäällikköKirkon työmarkkinalaitos
Terve sielu terveessä ruumiissa 19.4.2023 Viime viikon valtiopäivien avajaisissa tasavallan presidentti Sauli Niinistö kehotti vastavalittuja kansanedustajia huolehtimaan kunnostaan ja jaksamisestaan, koska vastuu on raskas taakka. Samalla hän kehotti meitä kaikkia muitakin ryhtiliikkeeseen oman hyvinvointimme turvaamiseksi kannustaen liikkumaan vanhalla sanonnalla: ”ylös, ulos ja lenkille”. Jo jonkin aikaa olemme saaneet seurata uutisia, joissa kerrotaan esimerkiksi siitä, kuinka varusmiespalvelusta suorittavien kunto on laskenut dramaattisesti, kun seurataan armotonta mittaria eli Cooperin testissä juostuja metrejä. Samaan aikaan mielenterveyden haasteet kilpailevat elleivät aika ajoin ohita tilastoissa tuki- ja liikuntaelinsairauksia syynä varhaiselle eläköitymiselle. Ylipainoisten osuus väestössä kasvaa kasvamistaan ja nuoret liikkuvat huolestuttavan vähän. Lukiolaiset kaikkein vähiten. Tasavallan presidentillä oli siis perusteltu syy patistaa meitä lenkille. Samaan päätyivät myös työmarkkinakeskusjärjestöt, jotka tempaisivat yhteisen tyhy-päivän 17.4.2023 Suomen Olympiakomitean johdolla. Osallistuin itsekin tapahtumaan, jossa ensin kuulimme varsin kiinnostavia alustuksia liikkumattomuuden vaikutuksista sekä yksilön että yhteisön tulevaisuuteen ja myöhemmin saimme kokeilla eri lajeja taukojumpasta judoon. Päivän viesti oli sekä työnantaja- että työntekijäjärjestöillä yhteinen; toimintakykyä on lisättävä kaikissa ikäluokissa, jotta kansakuntana voimme kohdata tulevaisuuden riittävissä fyysisissä ja henkisissä voimissa. Nykymenolla toimintakykymme on aidosti ja kohtalokkaasti vaarassa. Itse tunnustaudun suorastaan hiukan hurahtaneeni arkiliikunnan ja liikkeen merkitsevyyteen luettuani muutaman asiaa käsittelevän teoksen ja hiukan enemmän aiheita käsitteleviä artikkeleita. Pähkinänkuoressa viesti on seuraava; fyysinen hyvinvointimme korreloi suoraan henkiseen jaksamiseemme ja kyvykkyyteemme. Aiemmin olen ajatellut, että totta kai hyväkuntoinen ihminen ”jaksaa vähän kaikkea paremmin kuin huonokuntoinen”. Tämähän on meille kaikille itsestään selvää. Mutta sitä en ole tullut ajatelleeksi, vaikka tästäkin olen saanut tietoa jo vuosikymmenten ajan, kuinka vähäinenkin liikunta on merkitsevää verrattuna mitääntekemättömyyteen. Nykyisin on lähes muotia eri asiayhteyksissä tuoda esiin, kuinka esi-isämme ja äitimme olivat metsästäjä-keräilijöitä. Ja heidän hereillä oloajastaan kului paljon aikaa ruoanhankintaan. Mutta heti, kun asia oli tullut hoidetuksi, levättiin. Eli tässäpä meille kaikille syy, miksi sohva tai tuoli on niin mieluisa huonekalu meille kaikille. Ei sen vuoksi, että olisimme huonoja tai laiskoja, vaan sen vuoksi, että on luonnollista haluta levätä aina, kun sen on mahdollista. Mutta nykypäivänä me emme enää hääri ympäriinsä keräillen marjoja ja sieniä (muutoin kuin lomapäivinä ja vapaalla). Ja istumme suuren osan työpäivästämme. Mutta eihän meidän olisi pakko istua! Tiedän, että moni srk-työnantaja tarjoaa erilaisia tyhy-seteleitä henkilöstölleen, jotta he voisivat vapaa-ajallaan osallistua ohjattuun liikuntaharrastukseen tms. Ja tämä on erittäin hyvä. Mutta se, mitä me kaikki voimme tehdä, jos ei esimerkiksi ole taloudellisia mahdollisuuksia tällaista etuutta tarjota ja sen rinnalla on, että voimme tauottaa työtämme riittävän usein ja VOIMISTELLA. Liikkukaa hyvät ihmiset aina, kun se on mahdollista. Uusimpien aivotutkimusten tulokset ovat murskaavia. Olemme huomattavasti virkeämpiä, oppivaisempia ja innovatiivisempia, jos olemme liikkuneet verrattuna staattiseen paikalla pysymiseen. Eli me aidosti voimme myös henkisesti paremmin, jos jaksamme kannustaa toinen toisiamme vapaa-ajalla liikuntaan, mutta myös työnantajina mahdollistamme arkisen liikkeen ja muutaman minuutin taukojumpat tai venyttelyt työpäivän kuluessa. Vakaa käsitykseni on, että liike nostaa vireystasoa ja päivän päätteeksi emme ole lainkaan niin väsyneitä kuin olisimme, jos olisimme roikkuneet työpöytämme ääressä koko päivän. Vireä elämäntapa on paras mielialalääke. Anna Kaarina PiepponenkirkkoneuvosKirkon työmarkkinalaitos
Jääkö työni jälki näkyviin eläköitymisen jälkeen vai haihtuuko kaikki vain tuhkana tuuleen? 5.4.2023 Tammikuu 2023 on lopuillaan. Jäljellä vielä muutama arkityöpäivä, niiden jälkeen sunnuntai ja vankien kanssa vietettäväksi suunniteltu läksiäishartaus. Vuosikymmenet ovat vierineet ja on tullut aika jättää tämä rakkaaksi muodostunut diakoniatyö nuorempien tehtäväksi. Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli valitsi minut diakonin virkaan 1.8.1987 alkaen. Työ tulisi tehtäväksi Vaalan seurakunnan alueella sijaitsevassa vankilassa. Olin tutustunut paikkaan jo opiskeluaikana, jolloin vietin kesän 1980 laitosharjoittelussa silloisessa Pelson varavankilassa. Sittemmin sain olla parikymmentä vuotta vankeinhoitoväen työkaverina Pelson keskusvankilassa. Vuosituhannen vaihteessa vankiloiden nimistä jätettiin niiden työnkuvaan viittaavat etuliitteet pois, ja niinpä olenkin nyt 35 palvelusvuoden jälkeen eläköitymässä Pelson vankilasta. Vuonna 2020 hiippakuntarajat muutettiin seuraamaan maakuntarajoja, ja viran mukana siirryin Kuopion hiippakunnasta Oulun hiippakuntaan. Virkavuosieni aikaan ehtivät hiippakunnan ja piispojen lisäksi vaihtua siis niin vankilan nimi kuin sen papit ja johtajatkin. Välillä tuntui, että itse taidan kuulua kalustoon. Onkin ollut mukava kertoa työkavereille muistoja ns. vanhoilta ajoilta. Saamani postit ja lukuisat lehtileikkeet ovat aarteitani Nyt tyhjentelen haikeissani kaappeja toimistossa, jonka seinää vielä sunnuntaihin saakka tulee koristamaan komea, vankilasta vapautuneiden miesten ja naisten lähettämien postikorttien kokoelma. Vuosikymmenten varrella kaappien suojiin kertyi lukemattomia muistiinpanoja, koulutus- ja esittelymateriaalia, toimintakertomuksia, hengellisen työn vierailija-asiakirjat, diakonia- sekä vankeinhoitoalojen opiskelijoiden opinnäytetöitä, saamaani postia ja kolme paksua lehtileikepinoa. Olen vuonna 1974 perustetun viran kolmas viranhaltija, ja olen säilyttänyt historialtaan arvokkaana mappikansiot niin ensimmäisen diakoni Eino Martikaisen kuin toisen diakoni Marjatta Liukkosen ajoilta. Lisäksi työyhteydessäni olleiden opiskelijoiden harjoittelijakansio on hyllyssä heidän täyttämänään ja jättämiensä tehtävien ja terveisten kertojana. Selaan parhaillaan kaappien sisältöjä ja täytän hävitettäväksi toimitettavaa pahvilaatikkoa, kun varatulle keskusteluajalle saapuu yksi elinkautista tuomiotaan suorittava mies. Totean toimiston sekavaa ulkoasua katsellen, että siinä se minun elämäntyöni on valumassa hävitettäväksi. Hän katsoo minua pitkään ja sanoo: “Ei se valu hukkaan, – sehän jatkaa elämäänsä meissä kaikissa”. Vanhimmat leikkeet ovat 1980-luvulta ja uusin on tämän vuoden puolelta. Tutut nimet vilahtelevat haalistuvia sivuja selatessani ja kiitollisuus yhteisistä kohtaamisista nousee mieleeni samalla kuin kyynelkin silmäkulmaan. Esimerkiksi yli 20 vuotta vanhassa Sana-lehdessä Ari kertoo uskoontulostaan. Hänestä ja hänen vertaistukityöstään yhden vapautumistaan suunnittelevan miehen kanssa vastikään keskustelimme. Nämä julkiset lehtileikkeet kertovat heistä, joiden päihde- ja rikoskeskeinen elämä muuttui yhteiskuntakelpoiseksi. Leikkeiden sanoma on, että elämänmeren tyrskyissä heittelehtivä vene saa turvallisen suunnan, kun Jeesus astuu veneen ohjaukseen! Vankilan valvomossa minulta kysyttiin, että mitäpä tästä kaikesta jää mieleeni, kun olen lähdössä eläkkeelle. Ehätin kiitollisena vastaamaan sen, että niin monet ovat uskon avulla selviytyneet pois vankilakierteestä. Silloin joku tokaisi hiukan virnistäen, että sanopa joku nimi. Kun sitten mainitsin ensimmäisen kaikille tutun nimen, hiljeni kysyjäkin. Toiset vahvistivat, että kyllä sitä miestä edelleenkin seurataan ja kyllä hän on pysynyt kaidalla tiellä jo monta vuotta. ”Yksin emme työtä tee, toinen toista tarvitsee” Pelson vankilassa ei ole papin virkaa täytetty vuoden 2011 jälkeen. Olemme järjestäneet hengellistä toimintaa ja tilaisuuksia diakonin, seurakuntien työntekijöiden ja vapaaehtoisten vankilalähettien voimin. Olen vankien puolesta äärettömän kiitollinen kaikille vankilavierailijoille. Samalla he ovat olleet myös minulle siunattuja yhteistyökumppaneita. Vierailijoiden kanssa olemme tehneet parhaamme uskonnonharjoittamisen oikeuden ja ihmisarvon kunnioittamisen puolesta. Olemme järjestäneet messuja, hartauksia, hengellisiä tilaisuuksia sekä raamattu- ja keskustelupiirejä. Täytin koko tälle vuodelle tasaisesti vierailijavarauskirjaa valmiiksi, jotta seuraajani on helpompi päästä työhön kiinni. Näin miehillä on myös lomani aikaan toimintaa ja mahdollisuus osallistua vierailijoiden tilaisuuksiin sekä keskinäiseen hengelliseen veljespiiriin. Kun ajattelen kuluneita vuosikymmeniä, suuri haikeus valtaa mielen. Olen saanut tehdä taivalta yhdessä kymmenien tuhansien ihmisten kanssa. Vankilaseurakunnan jäsenet vaihtuvat, he tulevat ja menevät, ovat keskimäärin muutaman kuukauden ja lähtevät. Usein he tulevat takaisinkin, jopa useamman kerran. Yhteinen rukouksemme kuitenkin on, että saisimme tavata taivaan kodissa. Olen saanut tehdä sitä, mikä minulle on elämää. Olen saanut vapaasti “heiluttaa ristilippua” ja työkseni osoittaa lähimmäisenrakkautta. Olen saanut toimia Taivaan Isän huolenpidossa ja kulkea pätkän matkaa ja tukea heitä, joille tie on ollut kivikkoinen ehkä jo elämän ensihetkistä lähtien. Olen kiitollinen siitä, että he ovat luottaneet minuun ja olen saanut kuunnella heitä. Yhdessä olemme miettineet, miten tilanteissa päästään eteenpäin, ja yhdessä olemme pyytäneet Jumalalta apua. Koskaan minun ei ole tarvinnut hävetä uskoani tai kirkollista taustaani. Joku sanoikin vuosia sitten, että sinä olet vahva, kun koko kirkko on sinun tukenasi. Vankilamaailma on karu, ja tuomioitaan suorittavat ihmiset ovat kokeneet raskaita asioita jo ennen vankilaan joutumistaan. He ovat usein toivottomia ja itseään aliarvostavia, rikkinäisiä ihmisiä, jotka käyttävät meistä siivosyntisistä nimitystä “kunnon ihminen”. He janoavat tietoa siitä, kuinka huonon omantunnon voi puhdistaa, kuinka Jeesuksen puoleen voi kääntyä ja kuinka voisi opetella luottamaan Jumalan rakkauteen. Jumalan edessä me kaikki olemme samalla viivalla, yhtä huonoina tai yhtä hyvinä. Vankilassa ihminen on pienellä paikalla, on aikaa miettiä elämää ja mielikin kirkastuu päihteiden vaikutusten vähentyessä. Ihminen on kasvokkain itsensä ja elämänsä kanssa ja miettii tulevaisuuttaan myös kuoleman rajan taakse. Pelson vankilaseurakunnassa toiminta on ollut vilkasta. Hengellisiin tilaisuuksiin osallistui viimeksi kuluneiden kolmen vuoden aikana joka kerta noin neljännes vangeista. Toki aiemmin oli ollut hiljaisempiakin aikoja, mutta vuosikymmenten aikaan kävi vain yhden kerran eräänä helteisenä kesäiltana, ettei ketään tullut raamattupiiriin. Koronakaranteenin aikana järjestin useita hengellisiä tilaisuuksia samana päivänä, sillä vain kymmenen osallistujaa sai tulla koolle yhtä aikaa. Kiitollisena ajattelen, että sain toimia ja saimme kokoontua, vaikka vierailijat eivät korona-aikaan päässeetkään vankilaan. Vangit sanoivatkin, että he ovat etuoikeutettuja, sillä omaiset eivät siviilissä voineet osallistua tilaisuuksiin, etenkään ennen kuin seurakuntien striimaukset mahdollistuivat. Myös muiden uskontojen edustajat kunnioittavat kristillisyyttä ja ovat osoittaneet kiinnostuksensa osallistumalla raamattupiiriin ja muihin hengellisiin tilaisuuksiin. Moni on käynyt rippikoulun ja liittynyt kasteessa seurakuntaan. Hekin, jotka eivät suomea ymmärrä, tulevat tilaisuuksiin lukemaan Raamattua omalla kielellään ja kokemaan kappelissa vallitsevan rauhan. Olen saanut nähdä, kuinka katuva ja parannusta tekevä ihminen kokee muutoksen sydämessään! Olen nähnyt, kuinka usko vaikuttaa myös ulkonaisen elämänmuutoksen. Olen saanut vakuuttaa vangituille, ettei kenenkään tarvitse itsestään tikistää muutosta ja voimia, vaan Jeesus tekee sen, kun antaa Hänen vaikuttaa elämässä. Työni on ollut monipuolista ja rikasta. Jos kaikesta voisi kirjoittaa, syntyisi monta elämäntarinoista kertovaa, mielenkiintoista kirjaa. Työ on opettanut olemaan nöyrä, sillä todellakaan kukaan meistä ei ole toistaan parempi, vaan jokaisessa meissä on jo inhimillisestikin hyvät ja huonot puolemme. Voi olla hyvinkin pieni se asia, jonka aloittama tapahtumasarja valintoineen toi jonkun henkilön vankiladiakonin keskustelukumppaniksi, ja jolta säästyneenä diakoni voi istua työntekijän tuolilla. Tuula KarjalainenVankiladiakoni, eläkkeellä 1.3.2023 alkaen
Sopimusneuvotteluiden anatomiasta 15.3.2023 Kuva: Getty Images Kirkon virka- ja työehtosopimus on jälleen neuvoteltu ja hyväksytty siten, että sopimus on voimassa helmikuun loppuun 2025. Vuosiluku tuntuu kaukaiselta, kun vuosikymmen juuri vaihtui. Aikamoista menoa 2020-luku on ollutkin alusta lukien. Vyörytys alkoi koronasta ja ennen kuin siitä päästiin, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Haasteista huolimatta kukin meistä on pyrkinyt elämään elämäänsä ja hoitanut töitään parhaan kykynsä mukaan. Neuvottelukierroksiakin on mahtunut jo kolme vuosikymmenen alkuvuosiin. Työehtoneuvotteluilla on Suomessa pitkät perinteet ja Kirkon työmarkkinalaitoskin juhlii pian viisikymmenvuotista taivaltaan. Juhlavuosi riippuu hieman siitä, minkä ajankohdan haluaa ottaa juhlinnan tarkaksi pisteeksi: joko marraskuun 1973, kun kirkolliskokous päätyi antamaan asiasta lakiesityksen tai vuoden 1974, kun eduskunta asiasta sääti tai vuoden 1975, kun laki astui voimaan ja neuvotteluihin toden teolla ryhdyttiin. Juhlimisesta pitävä voisi ajatella juhlivansa jokaista edellä mainittua ajankohtaa, koska ne ovat kukin ainutkertaisia ja historiallisia. Toki kuluvanakin vuonna on tehty lainsäädäntöhistoriaa, kun eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen evankelis-luterilaisen kirkon viranhaltijasta. Oikeusvaltiossa lainsäädäntö on kulmakivi, johon nojautuen yhteiskuntaa kehitetään. Suomessa lainsäädännöllä on luovutettu suuri vastuu ja valta työmarkkinajärjestöille. Julkisuus seuraa – ja syystä – eri alojen neuvotteluja, kun enää ei tehdä nk. tulopoliittisia keskusratkaisuja, jossa saman pöydän ääressä eivät olleet pelkästään työmarkkinaosapuolet, vaan myös valtio, jolla on esimerkiksi verotuksen ja eläkelainsäädännön avaimet käsissään. Kovin kauas keskitetyistä ratkaisuista ei kuitenkaan ole menty, koska perustellusti on ainakin työnantajapuolen näkökulmasta viisautta koordinoida palkkakehitystä siten, ettei epätervettä ja kansantaloudelle tuhoisaa palkkojen nousukierrettä pääsisi syntymään. Talouden realiteetti on, että Suomi on pieni ja avoin kansantalous, jonka voimavarat perustuvat suuresti vientiin. Hieman kliseisesti ilmaisten, jos vienti ei vedä, niin kenelläkään ei ole erityisen kivaa. Julkinen talous nojaa suurelta osin eri verojen tuottoihin, joten lisäarvon tuottaminen, jota sitten voidaan verottaa, on välttämätöntä, jotta hyvinvointiyhteiskuntaa pystytään ylläpitämään ja edelleen kehittämään. Tästä näkökulmasta on tärkeää, että julkisista varoista maksettavat palkat ja niistä neuvottelevat tahot eivät avaa neuvottelukierroksia, vaan paremminkin katsovat rauhassa, millaista palkanmaksukykyä yksityinen sektori kulloinkin kestää. Edellä esitetyllä logiikalla on ymmärrettävästi kriitikkonsa, mutta kirkon resurssit ovat enimmäkseen verotuottojen varassa, jolloin kansantalouden koko kuva on hyvä pitää mielessä, kun keskustellaan kirkon palkoista ja kirkon palkkojen kilpailukyvystä. Edellä esitetyt rajaukset huomioon ottaen sopimustoiminnalla voidaan kehittää kirkon työelämää ja tehdä siitä kannustavaa. Neuvottelutoiminta usein lähes mystifioidaan julkisuudessa, vaikka todellisuudessa se on melko normaalia keskustelua ja kanssakäymistä erilaisista vaihtoehdoista, malleista ja rakenteista. Itse vierastan suuresti julkisuuden maalaamaa vastakkainasettelua, joka tuntuu kumpuavan kaukaa historiasta. Neuvottelijat useimmiten jakavat hyvin pitkälle yhteisen tilannekuvan ja jopa tavoitteet. Keinoista voi syntyä eriäviä näkemyksiä, jotka ovat sitten tavalla tai toisella hitsattava yhteisiksi. Ei ole niin, että palvelussuhteen ehdoista neuvoteltaessa jompikumpi osapuoli olisi voittaja tai häviäjä. Sopimustahan ei tunnetusti synny, elleivät kaikki osapuolet ole valmiita allekirjoittamaan. Nykyaikainen työnantaja ymmärtää motivoituneen ja hyvinvoivan henkilöstön arvon ja sopimustoiminta ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ilman muuta tämän tavoitteen ytimessä. Kirkon työmarkkinalaitoksen verkkosivusto Anna Kaarina PiepponenKirkon työmarkkinajohtaja
Hetki musiikille ja työelämän tarkastelulle – kurkistus työnohjauksen maailmaan muusikon näkökulmasta 13.3.2023 Musiikki ilahduttaa, riemastuttaa, ihmetyttää, vakavoittaa, itkettää, julistaa, huutaa tai kuiskaa, mutta parhaimmillaan aina koskettaa meitä, niin tekijöinä kuin kuulijoina. Musiikilla voi tavoittaa samaan aikaan tietoista ja tiedostamatonta. Sain osallistua joitain vuosia sitten kuulijana upeaan konserttiin, jonka Turun filharmoninen orkesteri järjesti. Open Orchestra -konsertissa yleisö saa teosten välillä kulkea konserttisalissa etukäteen määrätyllä paikalla istumisen sijaan. Kokemus oli huikea. Orkesteri astui ulos omasta tutusta ja turvallisesta järjestyksestä. Orkesteri oli aseteltu tavalla, joka mahdollisti yleisön kulkemisen soitinryhmien välistä, osa puhaltajista oli jopa kapellimestarin selän takana. Toisten soittajien kuuleminen tai kapellimestarin seuraaminen ei sujunut samalla tavalla kuten tavallisesti ja toisaalta johtaakseen koko orkesteria, kapellimestarin täytyi kohdata sekä edessä että takana olevat soittajat. Tämä vaati hetkittäin kääntymistä pois totutusta suunnasta, siitä mikä on tuttua ja turvallista. Työelämän tulevaisuudessa ja jo nyt työtä tehdään monenlaisilla uusilla tavoilla – etänä, hybridinä, osa-aikaisesti. Työ ja sen merkitys muuttuu valtavasti, eikä ole, jos koskaan on ollut, vain yhtä oikeaa tapaa tehdä työtä. Työyhteisöt ovat joukko erilaisia ihmisiä, joilla on erilainen suhde työhön, erilainen työkyky, eri äidinkieli ja usein myös erilainen tehtävä, osana yhteisöä. Kaikki tämä rikastuttaa työelämää, kunhan on riittävä yhteinen ymmärrys ja tieto työn tavoitteista ja toimintatavoista. Työnohjaajana kuljen työnohjattavan tarinassa kuten kuljin tuossa Open Orchestra -konsertissa kuulijana. Hämmästellen ja kysellen, mitähän tässä tapahtuu! Kysymykset, jotka ovat työnohjauksissa esillä, liittyvät usein muutokseen. Siihen, että sitä etsitään tai että sitä on niin paljon, että sen tarkasteluun tarvitaan yhteistä keskustelua, ajattelun tilaa. Itse hakeuduin aikoinaan työnohjaukseen saadakseni uuden tulokulman työhön, jota olin tehnyt pitkään samassa työpaikassa. Työnohjauskokemus oli hyvä ja syvempi matka minuun kuin olin osannut tavoitella. Toisenlaisia muutokseen liittyviä kysymyksiä ovat ne, joissa pohditaan miten säilyttää muutoksien virrassa kokemus, että ne eivät ole jotain hallitsematonta, jotain mikä pyyhkäisee yli ja hukuttaa. Reflektointi, työnohjaus, koulutukset ja hyvä johtaminen ovat keskeisiä vaikuttajia työelämän onnistuneissa muutosprosesseissa. Ajattelen siis työnohjaajana olevani kuin tuon konsertin yleisö. Kuljen työn maailmassa, erilaisten tehtävien ja ihmisten kanssa ja keskellä, osan matkaa. Katsomme yhdessä yksittäisen työntekijän nuotteja ja samalla koko teoksen, työyhteisön, partituuria. Välillä pääsen aivan lähelle tiettyä työntekijää, oman työnsä orkesterimuusikkoa tai kapellimestaria. Kuuntelu on tärkeää. Kokemus saa eri kerroilla uusia sävyjä. Välillä kuulen paremmin yksilöitä, ehkä vähemmän kokonaisuutta ja toisinpäin. Jokaisen työntekijän tarina yhteisössään on omansa, kuin stemma orkesterin systeemissä. Työyhteisössä täytyy toimia tiettyjen pelisääntöjen, kuten orkesterissa teoksen systeemiin kirjoitettujen ja kapellimestarin näyttämien koodien mukaan. Jos yksittäinen muusikko ei noudata kapellimestarin tempoa, nyansseja tai tulkintaa, kokonaisuus kärsii. Jos pelisäännöt tai johtaja ovat hukassa, tai joku soittajista puuttuu tai soittaa väärin, systeemi ei toimi, ei orkesterissa eikä missään muussa työpaikassa. Työnohjauksessa luottamuksellisessa dialogissa kuultavaksi piirtyvät toinen toistensa kanssa samaan aikaan soivat, moniääniset ja rikkaat työelämän sävelkuviot, joita sitten yhdessä soittamalla ja kuuntelemalla tarkastellaan. Työnohjaus ilahduttaa, riemastuttaa, ihmetyttää, vakavoittaa, itkettää, julistaa, huutaa tai kuiskaa, mutta parhaimmillaan aina koskettaa. Työnohjaus voi tavoittaa samaan aikaan tietoista ja tiedostamatonta, ehkä etäännyttää turvallisen välimatkan päähän jotain, että sitä on mahdollista ajatella, että siitä on mahdollista puhua, että on mahdollista tuntea, että on mahdollista ennakoida reagoimisen sijaan. Kun pohdin työelämän tulevaisuutta kirkossa, näen valtavasti mahdollisuuksia, jos uskallan päästää irti ajatuksesta, että olen tai tulen jossain kohtaa työuraa valmiiksi. Haluan edelleen, että silmien eteen, ajatteluun, piirtyvät toinen toistensa kanssa samaan aikaan soivat, moniääniset ja rikkaat työelämän prosessit. Mitä on ollut ennen ja mitä ehkä on edessä? Missä on tarkoituksenmukaista olla hiljaa kuin tauolla ja toisaalta, missä ovat ne omat solistiset paikat? Miten minä omalla työlläni autan muita saavuttamaan oman parhaansa? Kysymyksiin vastataan ja uusia kysymyksiä kysytään aina uudestaan yhdessä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa työtä tehdään ja siellä missä sitä tehdään. Parhaimmillaan työ on oppimista, tuntemista, ahdistumista, etsimistä ja löytämistä, luopumista ja rakkautta, kuin musiikkia! Iloa saapuvan kevään myötä, hyviä hetkiä töissä! Armi LaaksoMusiikkiterapiaan erikoistunut kanttorimusiikkipedagogi ja työnohjaaja