Toivon, rohkeuden ja liikahduksen jäljillä

Sielunhoito – tuo hankalasti määriteltävä seurakunnan olennainen olemisen tapa – on ollut työni keskiössä vajaat neljä vuosikymmentä. Sanana se on hapertunut monien korville vanhentuneeksi ja vieraannuttavaksi, asiana se on elävä ja arjessa koko ajan toimiva.  Luterilaisen ymmärryksen pohjalta toisen ihmisen hyvä on kriteeri omalle toiminnalle. Siitä kasvaa seurakunnan luovuttamaton tehtävä kohdata ja ottaa vastaan ihminen ja hänen tarinansa lämpimällä katseella ja aidolla kiinnostuksella.

Miksi sielunhoito ei tahdo hahmottua tilastoissa tai yhteisessä keskustelussa seurakunnan tehtävästä? Minulle sielunhoito näyttäytyy kuin pisaroina, joita löytyy kaikista toiminnoista, kaikkien ammattiryhmien työstä ja seurakuntalaisten keskinäisistä tilanteista. Kuin värikkäitä, pieniä pisaroita isossa kuvassa. Käytännössä suuri osa sielunhoidollisista tilanteista toteutuu muiden nimikkeiden alla.

Otsikon sanat kiteyttävät ajatukseni sielunhoidon tavoitteista. Ihmisten elämäntilanteiden ja tarinoiden vastaanottaminen, kuunteleminen, asioiden pohdinta ja hengellinen tuki eivät ole passiivista vaan tavattoman aktiivista toimintaa. On aivan olennaista, että ihmiset kohdataan dialogisella tavalla, heidän toimijuuttaan arvostaen ja heidän tavoitteitaan kunnioittaen. Samalla on varsin hyödyllistä miettiä, millä tavoitteilla sielunhoitaja – toimii hän sitten työntekijänä tai vapaaehtoisena vastuunkantajana – on liikkeellä. Dialogisuus on myös sielunhoitajan tehtävässä olevan dialogia itsensä ja oman yhteisönsä ajattelun kanssa.

Sielunhoidossa etsitään toivoa ja inhimillisiä voimia

Toivo, rohkeus ja liikahdus tarvitsevat sisäistä kokemusta ja ulkoista tukea vahvistuakseen. Toivo kasvaa suhteessa olosta, liittymisestä ja kuulumisesta. Yksin jääminen ja omassa varassaan oleminen syövät toivoa, eristävät ja lannistavat. Rohkeus kasvaa kokemuksesta, että itsellä on arvo, että itsellä on väliä. Liikahdus on mahdollinen, kun tilanteessa on jotain, johon voi vaikuttaa. Sielunhoidossa etsitään ihmisen kanssa kaikkea sitä, mistä löytyy toivon siemeniä, rohkeuden ituja ja liikahduksen voimaa. Etsitään inhimillisiä voimia ja tukiverkkoja. Etsitään sanojen rinnalla monia muita, ei-sanallisia yhteyden mahdollisuuksia. Asetutaan Jumalan eteen, pyydetään Hänen läsnäoloaan kaikkeen, mitä elämässä on meneillään. Joskus sanoin, joskus sanoitta. Suhteessa olo, arvokkuus ja mahdollisuus toimia löytävät inhimillistä suuremman lähteen.

Sielunhoitotilanteita suojaa vahva luottamuksellisuus. Ne ovat aivan oma lajinsa. On kuitenkin hyvin paljon seurakunnan toimintoja ja kohtaamisia, joissa sielua hoitava sävy on mukana, vaikka tilanteet ovat luonteeltaan avoimempia. Näissä on kyse sielunhoidollisuudesta; työskentelytavasta ja asenteesta, jotka tukevat ihmisten kokemusta kohdatuksi tulemisesta.

Näen tässä kaksi olennaista piirrettä: toisaalta on kyse ihmisten kokemuksesta, että heidän elämäntilanteensa tunnistetaan ja siihen reagoidaan. Toisaalta tilanteissa tuetaan hiljentymistä ja pyhän kohtaamista. Ihmiset saavat mahdollisuuden kuulostella omaa sisintään ja tehdä sen suhteessa kirkon yhteiseen uskoon. Esimerkkejä löytyy paljon, vaikka musiikkitilanteet surun teemoissa, nuorten rakentamat messut, pyhiinvaellukset, lukemattomat ryhmät, joissa jaetaan ihmisyyttä ja löydetään vertaistukea.

Sielunhoidollinen työtapa on kuin viitta, joka luo lämpöä yhteen tuleville elämän kylmissä vaiheissa. Viitassa on taskuja toivolle: kuulumisen kokemusta ja osallisuutta niin ihmisyhteisöön kuin Jumalan rakkauteen. On rohkeuden taskuja, joissa ihmiset löytävät luottamusta ja luovuutta. On taskuja liikahdukselle, uutta energiaa ja eteenpäin menon kykyä. Kaikessa tässä toteutuu Jumalan antama tehtävä: kohdelkaa muita, kuten toivoisitte itseänne kohdeltavan.

Nuoret tarvitsevat nähdyksi ja kuulluksi tulemista

Luen ja kuulen tarvetta sielunhoidon ja sielunhoidollisuuden uuteen kukoistukseen. Esimerkiksi haastattelututkimuksessa nuorten – sukupuolesta riippumatta – kasvava kiinnostus uskontoon pohjautuu vahvasti elämässä koettuihin kriiseihin ja eksistentiaaliseen kyselyyn, merkityksen kokemuksen kaipuuseen. Nuoret tarvitsevat sekä henkistä että hengellistä nähdyksi ja kuulluksi tulemista, mahdollisuutta saada jakaa omaa yksilöllistä kokemustaan ja samalla löytää tukea yhteisöstä. Lupa olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi on haastateltujen mielestä olennaista. Toisin sanoen kirkolta ja seurakunnilta kaivataan sielunhoidollista työtapaa ja turvallista yhteisöllisyyttä. Tämä on monille työntekijöille ja vapaaehtoisille itsestään selvä lähtökohta, ja osaamista on valtavasti.

Vielä on kuitenkin paljon vahvistamisen varaa. Edelleen kuulee kapeaa puhetta siitä, keiden työssä ja tehtävässä nähdään sielunhoidon elementtejä. Alkaisi jo olla aika tunnistaa, että ihmisen hyvän kohtaamisen tehtävä on kaikkien tehtävä. Jätetään jo taakse vanha ”hengellisen työn” ja ”ei-hengellisen työn” jakolinja!

Sielunhoidossa ei voi edetä takki auki, siinä voi kompastua helmoihinsa. Paljon enemmän on kyse hiljaisesta kuulostelusta ja kyselevästä mielestä. Luottamuksesta siihen, että Jumala on jo läsnä ja kuulolla. Kirkon pitkä traditio on luottamuksen polku, se ei ole suora eikä helppo, joten on syytä kulkea rauhalliseen tahtiin.

Vuosikymmenet ihmisten kohtaamisiin keskittyvissä töissä vaihtuivat omalla kohdallani joulukuun alusta eläkeaikaan. Samassa saumassa ilmestyi kirjani Syvät juuret, elävät versot. Dialoginen näkökulma sielunhoitoon (Kirkkohallitus/Kirkon tutkimus ja koulutus, Kirkko ja toiminta 172).

Sielunhoidon kouluttajan tehtävä kuluneen kymmenen vuoden aikana on edelleen vahvistanut arvostustani kaikkea seurakunnassa tehtävää työtä kohtaan. Tämä arvostus on kaikille seurakunnan työntekijöille ja kohtaamistehtävässä vapaaehtoispohjalta toimiville suunnatun kirjan lähtökohta. Olen aina vain vakuuttuneempi siitä, että sielunhoito ja sielunhoidollinen työtapa on yhteinen tehtävä ja hieno tapa kulkea kristittyjen matkaa.

Sirkku Tukiainen
Kirkon tutkimus ja koulutus -yksiköstä juuri eläköitynyt sielunhoidon kouluttaja

Virityksenä:

Jumalanpalvelus lasten silmin – unelmasta todellisuuteen 

Hiljaisuudesta yhteiseen kokemukseen 

Aina välillä yritän houkutella lapsiani lähtemään mukaani jumalanpalvelukseen. Useinkaan houkutteluni eivät tuota tulosta. Erityisesti 8-vuotiaan kohdalla toistuu sama syy: koska kirkossa on niin tylsää. Kotikirkossamme on lasten nurkkaus ja välillä järjestetään jopa perhemessuja. Silti isossa kuvassa asetelma ei muutu. Lapsen tulee hiljaisesti katsella ja kuunnella, mitä edessä tapahtuu tai vaihtoehtoisesti leikkiä hiljaa nurkassaan. Karkkipaperin rapina kaikuu huutona holvistossa. 
 
Älkää ymmärtäkö väärin. Toki olen sitä mieltä, että lasten on hyvä oppia rauhoittumaan, hiljentymään, jopa tylsistymään. Mutta jos jumalanpalveluksesta päällimmäiseksi tunteeksi nousee toistuvasti tylsyys, pelkään, etteivät lapseni askeleet vie aikuisenakaan kirkkoon. Miten voisimme rikastuttaa jumalanpalvelukseen osallistuvan lapsen tunnemaailmaa ja ottaa todesta sanoma, että lasten kaltaisten on Taivasten valtakunta? Eikö jumalanpalvelus ole juuri paikka, jossa erityisellä tavalla Jumalan valtakunta murtautuu keskellemme? 

Millainen jumalanpalvelus voisi innostaa lasta?

Tietoa meillä kyllä on, sillä lapsia on tutkittu paljon. Keskeinen lasten oppimisen ja sosiaalisen kehityksen väline on leikkiminen. Niin ikään uteliaisuus ja kokeilu eli erilainen tutkiminen on lapsille luontainen oppimisen muoto. Lapset tykkäävät liikkua ja fyysinen aktiivisuus tukeekin heidän motorisia ja kognitiivisia taitoja. Lapset ovat myös luontaisesti luovia. Taiteellinen kokeminen ja itseilmaiseminen vahvistavat heidän identiteettiään ja tunne-elämäänsä. Millainen olisikaan sellainen jumalanpalvelus, jossa nämä lapsen ominaiset tavat saisivat näkyä, ja niitä jopa arvostettaisiin? 
 
Kirkkovuosi polulla -sivuston aineistot lähtevät ajatuksesta, että lapsi ja nuori kokee tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on. Tämä tarkoittaa myös sitä, että lapsen ominainen tapa olla ja toimia otetaan todesta. Aineistoissa kunkin kirkkovuoden pyhän sisältöä katsotaan neljästä näkökulmasta eli ikkunasta:  

  • Tilan ja tunnelman ikkuna kutsuu pohtimaan, millaiseen tarinaan ja tunnelmaan pyhän sisältö johdattaa. Miten eri aistein lapsi ja nuori voi kokea kirkkovuoden rikkauden ja miten hänet esimerkiksi kohdataan, kun kirkon ovi avautuu? 
  • Toiminnan ikkuna kutsuu tekemään ja toimimaan itse. Jokaisessa jumalanpalveluksessa on syytä pohtia, miten lapsi saa liikkua, osallistua ja tehdä itse.
  • Sanojen ja symbolien ikkuna kutsuu pohtimaan, mikä on pyhän oleellinen sanoma, kuinka se kerrotaan lapsen kielellä ja miten eri symbolit avaavat tätä kerrontaa.  
  • Kodin ikkuna kutsuu pohtimaan, mitä pyhästä ja sen sanomasta voi viedä kotiin ja ottaa osaksi omaa arkeaan.

Kirkkovuosi polulla -aineistovinkit kattavat melkein jokaisen kirkkovuoden pyhän. Ne on tarkoitettu työyhteisössä virikkeiksi, josta lähteä liikkeelle. Niitä voi soveltaa, muokata ja parannella vastaamaan omia käyttötarkoituksia. Jokaiseen yksittäiseen pyhään on luotu kuvittajagraafikko Sini Nihtilän toimesta oma symbolikuva, joka visualisoi pyhän sanomaa. Yksittäisen pyhän symboli on osa laajempaa kirkkovuoden pääkuvaa, joita on yhteensä seitsemän. Kuvia voi käyttää seurakunnan toiminnassa monin tavoin. Kuvien äärellä voi keskustella kirkkovuoden tärkeistä tapahtumista, sukeltaa kuvan sisälle eri aistein tai vaikkapa saduttaa lapsia. Kuvat ovat seurakuntien vapaassa käytössä ja muokattavissa. Ne löytyvät materiaalipankista png- sekä ai-tiedostomuodoissa. 
 
Uusimpana sisältönä joihinkin pyhiin on tehty myös musiikkivinkkejä. Kuten koko kirkkovuosi polulla -aineisto, myös musiikkivinkit on tehty lapsen ja nuorten osallisuuden vahvistamista ajatellen. Lauluvalinnat on tehty seurakunnan yleisimmin löytyvistä laulukirjoista ja muista nuottimateriaaleista. Vinkkejä voi rohkeasti soveltaa ja muokata niitä jonkin toisen pyhän tai laulun kohdalle. 

Jumalanpalvelus, johon lapsi haluaisi viedä vanhempansa 

Palaan alkuun ja lapseni kokemukseen. Sunnuntait ovat perheemme yhteistä aikaa. Silloin usein haluamme tehdä jotain sellaista, joka yhdistää ja ilahduttaa meitä. En näe periaatteellista estettä, etteikö jumalanpalvelus voisi olla tällainen paikka. Pohjimmiltaan kyse on asettumisesta lapsen asemaan. Millainen olisikaan jumalanpalvelus, johon lapsi haluaisi viedä vanhempansa?
 

Kirsi Erkama
projektipäällikkö, Kirkollisten toimitusten kirjan uudistamishanke
Kirkkohallitus

Juhlitaan osallisuutta

Tänä vuonna vietetään kirkon päiväkerhotyön 80-vuotisjuhlaa teemalla Ihmettelyä, leikkiä ja osallisuutta. 

Osallisuus kulkee punaisena lankana kirkon varhaiskasvatuksessa sekä koko kasvatuksen ja Polun kokonaisuudessa. Osallisuuden näkökulmaa on pidetty kirkossa esillä pitkään, eri muodoissaan ihan alusta asti. Kirkon varhaiskasvatuksessa se nostettiin v. 2008 ilmestyneen kehittämisasiakirjan otsikkoon: Lapsi on osallinen.  

Lasten ja nuorten osallisuus on keskeinen myös lapsivaikutusten arvioinnissa eli LAVAssa. Tänä vuonna vietetään myös LAVAn 10-vuotisjuhlaa, sillä Kirkkojärjestyksen LAVA-pykälä tuli voimaan vuoden 2015 alussa.

Osallisuudella tarkoitetaan johonkin kuulumisen ja mukana olemisen tunnetta. Siihen liittyy myös mahdollisuus vaikuttaa niihin asioihin, jotka ovat itselle tärkeitä.

Tämä ei ole kirkossa mikään uusi asia, mutta sen toteutumisessa on edelleen tehtävää. Tärkeitä näkökulmia ovat seurakuntalaisten, lasten ja perheiden osallisuus sekä suunnittelussa, toteutuksessa kuin myös arvioinnissa. Haasteena on miettiä, miten osallisuus toteutuu eri tavalla toiminnassa mukana olevien osalta – pystyvätkö myös toimintaa kauempaa katselevat kokemaan osallisuutta seurakuntaan, vaikka eivät aktiivisesti osallistuisikaan. Minkälaisia mahdollisuuksia digitaalinen toimintaympäristö tarjoaa ja miten sitä hyödynnetään?

On hyvä myös pohtia, miten voimme purkaa osallisuuden esteitä ja niihin liittyviä rakenteita ja toimintatapoja. Tähän on onneksi kehitetty monenlaisia apuvälineitä ja työkaluja. Niitä löytyy sekä Polku-toimintamallin että LAVAn materiaaleista.

Osallisuus lisää lasten ja nuorten elämäniloa ja elämänrohkeutta sekä tulevaisuuden toivoa

Tutkimukset osoittavat, että ne lapset ja nuoret, joilla on mahdollisuuksia vaikuttaa oman elämänsä asioissa, voivat paremmin kuin ne, joilla näitä mahdollisuuksia ei ole. Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen sekä mahdollisuus vaikuttaa tukevat positiivisen ja terveen minäkuvan kehittymistä ja vahvistumista.  

Polku-asiakirjassa todetaan, että osallisuuden kokemus syntyy eri ihmisille eri asioista. Yhdelle osallisuus on aitoa vasta, kun hän on saanut olla mukana ideoimassa toimintaa, toisen kohdalla osallisuus toteutuu luontevan paikan löytymisenä ryhmässä. Jollekin osallisuus on tunnetta kuulumisesta ja omistajuudesta, vaikka hän ei tulisikaan paikalle.

Eri-ikäisten kohdalla osallisuus toteutuu eri tavalla. Aikuiselta vaaditaan herkkyyttä ja ammattitaitoa huomata kunkin lapsen ja nuoren persoonalliset tekijät, tarpeet ja toiveet.

Vaikka osallisuus on yksilöllinen kokemus, sillä on myös yhteisöllinen ulottuvuus. Raamatussa osallisuus liittyy vahvasti yhteyteen toisten kanssa. Osallisuus seurakunnassa / seurakuntalaisuus sisältää myös iän mukaista vastuuta oman, toisten ja koko yhteisön toiminnasta sekä tulevaisuudesta.

Kirkon sakramentit, kaste ja ehtoollinen, vahvistavat seurakuntalaisuutta ja vaalivat yhteyttä seurakunnassa. Kaste on portti Jumalan perheeseen ja yhteisen uskon tunnustus. Ehtoollinen on yhteyden ateria, jossa myös tunnustaudutaan yhteiseen uskontunnustukseen. Tehtävämme kirkon (varhais)kasvatuksessa on vahvistaa lasten, nuorten ja perheiden osallisuutta näihin kirkon aarteisiin – ohjata niiden äärelle ja seurakuntayhteyteen.  

Osallisuuteen liittyy vahvasti jokaisen ihmisen arvo ja kunnioitus, jota jo pienten lasten kanssa opetellaan usein aikuisen esimerkin kautta. Se on ohjaava periaate myös LAVAssa ja lasten oikeuksien toteutumisessa. Kaikkia tarvitaan ja kaikkia kutsutaan: jokaisella yhteisön jäsenellä on lupa osallisuuteen, omaan paikkaan ja tehtävään.

Raija Ojell
varhaiskasvatuksen asiantuntija
Kirkkohallitus

Saako kanttori sanoa? Ajatuksia työyhteisön kielestä

Osana maisteriopintojani opiskelin 29-vuotiaana seitsemän kuukautta Strasbourgissa. Olin valmistunut jo kerran maisteriksi, saanut kanttorin viran, tehnyt töitä ja olin innostunut työelämästä. Harjoittelin päivät pitkät urkujen äärellä ja yritin selvitä ranskaksi päivittäisestä arjen elämästä. Kielellä, jota jonkin verran osasin, mutta joka oli minulle vieras ja jolla en pystynyt ilmaisemaan itseäni. Miten suuri helpotus olikaan päästä silloin tällöin kansainvälisen kirkon englanninkieliseen jumalanpalvelukseen. Siellä pystyin keskustelemaan ja kertomaan, mitä ajattelen ja mitä koen. 

Näen jotain samaa siinä tilanteessa, kun opiskelija tai juuri valmistunut aloittaa työelämässä. Opintojen parista tuleva osaa omaa kieltään, vaikkapa musiikin kieltä jo varsin hyvin. Hän tietää, mitä soittaa tai laulaa ja missä kohtaa. Hän pystyy ilmaisemaan omaa muusikkouttaan ja tulee näkyväksi muusikkona. Mutta mitä kieltä hän käyttää, kun hän kanttorina osallistuu jumalanpalveluksen tai rippikoulun suunnitteluun? Saako kanttori osallistua keskusteluun, joka koskee muutakin kuin virsiä, vastausmusiikkia tai riparin musatunteja? Määritteleekö kirkkokäsikirja sen, kuka saa puhua mistäkin asiasta ja omistaako kanttori kirkkokäsikirjan määrittelemät vastuut musiikin ja virsien valinnasta? Pidetäänkö niistä oikeuksista tiukasti kiinni, kun ei uskalleta tai osata liittyä muuhun yhteiseen suunnitteluun? 

Saako kanttori sanoa? Tämän kysymyksen kuulin erään koulutuksen taukokeskustelussa yhdeltä kanttorilta. Kysymys jäi kaikumaan korviini. Tajusin, että olen kuullut tämän kysymyksen aiemminkin. Ja juuri siinä yhteydessä, kun puhuttiin moniammatillisesti asioista, jotka ovat yhteisiä, mutta eivät liity vain musiikkiin. Mietin, mistä tuo kysymys kertoo, ja mihin kaikkeen se oikein liittyy. Toisessa tilanteessa kirkkomusiikin opiskelija kertoi ensimmäisestä pitkästä sijaisuudestaan ja seurakunnan perehdytyksestä tuohon työhön. Käytännön asioihin hän oli saanut apua työyhteisön nuorisotyönohjaajilta – ”he olivat niin hassuja tyyppejä, että heiltä kehtasi kysyä niitä tyhmiäkin kysymyksiä.”

Tunnistan, että olen itse tehnyt ensimmäisiä pitkiä työsuhteitani seurakunnassa, jossa kanttorit osallistuivat yhteiseen keskusteluun. Liittyi työtehtävän suunnittelu sitten messuun, rippikouluun, vauvakirkkoon tai kirkolliseen toimitukseen, kanttori oli aina mukana suunnittelussa ainakin jollakin tavalla. Minut perehdytettiin ja kasvatettiin osaksi työyhteisöä ja sen käytänteitä, kun sain olla osa yhteistä keskustelua. Samaa tematiikkaa muistan käyneeni läpi myös seurakuntaharjoittelussa ohjaajani kanssa käydyissä keskusteluissa, kun pohdimme, mikä on muusikon ja mikä on kirkon työntekijän identiteetti kanttorina.

Muistan kyllä senkin, kun ensimmäisinä riparikesinä pidin kanttorina Jeesus-tuntia, ja juuri vihkimyksen saanut pappikollega korjasi tunnilla opetustani – ei saa puhua Jeesuksen ihmeteoista, vaan pitää puhua tunnusteoista ja ei saa puhua Raamatun tarinoista, vaan kertomuksista. Varsin tehokas tapa hiljentää nuori epävarma työkaveri. Korjaava kokemus tuli myöhemmin, kun tulevilla leireillä ohjaajatiimin jäsenet tukivat ja kannustivat pitämään iltahartauksia. Ymmärsin, että nuorille tärkeintä oli kuitenkin olla se läsnä oleva aikuinen, tässä tapauksessa se laulava läsnä oleva aikuinen. 

Palaan kysymykseen, saako kanttori sanoa. Pohdin, onko kyse eräällä tavalla uudesta kielestä, jonka puhumiseen on saanut tai ei ole saanut tukea. Onko työelämän kieli muusikon kielen osaajalle jotain samaa kuin ranska minulle Strasbourgin kuukausina? Ymmärsin suurimmaksi osaksi, mistä puhutaan, mutta että olisin uskaltanut ilmaista itseäni vieraalla kielellä, tulla näkyväksi muille, olisi vaatinut enemmän kielen opiskelua ja lempeää rohkaisua. Vaikka rakastuin Ranskaan – sen kulttuuriin, musiikkiin, soittimiin – koin myös ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä siellä. 

Samalla voidaan kysyä, mitä kieltä kirkossa puhutaan ja kuinka paljon kieli on vallankäytön väline? Onko se teologien kieltä – ovathan teologit vuosisatoja johtaneet kirkkoa? Vai onko puhetta Jumalasta yhtä lailla myös musiikin, diakonian, kasvatuksen sekä erityisesti myös tavallisten seurakuntalaisten kieli? Voihan se kirkon kieli olla jargoniaakin, jota ymmärtää vain ne, joille se on rakasta… Ajattelen, että rikasta kirkon kieltä on se kieli, jota erilaisina yhdessä rakennamme.

Samoin kuin vieraan kielen opiskelussa, toisille työyhteisön kielen oppiminen on helpompaa kuin toisille. Olosuhteet, työyhteisön seinistä periytyvät käytänteet, ihmisten väliset kemiat, ylipäätään inhimilliset tekijät sekä oma tahtotila vaikuttavat oppimiseen.

Tarvitaan apua, tukea, rohkaisua sekä kertausta eli pitkäjänteistä perehdytystä. On kyseessä sitten harjoittelija, kausityöntekijä, ensimmäiseen pitkään työsuhteeseen tuleva tai toisesta työyhteisöstä työpaikkaa vaihtava kokenut tekijä. Tarvitaan yhteistä keskustelua, jotta uudella työkaverilla olisi mahdollisuus päästä sisään työpaikan käytänteisiin ja keskustelumaailmaan. Siis perehdytystä myös yhteiseen kieleen, jossa kuunnellaan ja kuullaan toista, jossa ei ohiteta toista oletusten perusteella ja jossa jokainen voi tulla näkyväksi tasavertaisena keskustelukumppanina – työkaverina.

Anna Pulli-Huomo
musiikin ja moniammatillisen jumalanpalveluselämän kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Hengellisyyden lähteellä – Polku kutsuu kasvamaan kristittynä

Toimintamalli jäsentää

Polku-toimintamalli rakentaa seurakuntatyötä pistemäisistä toiminnoista ja tapahtumista yhtenäiseksi eri ikäkausien läpi kulkevaksi poluksi. Polku-malli jäsentää kokonaisuutta viidestä näkökulmasta: kokoontuva toiminta, vanhemmuuden ja perheen tuki, some ja yhteys koteihin, kirkkovuosi sekä yhteistyö.

Kullakin ikäkaudella on omat teemansa – Lahja (0–2), Ilo (3–5), Seikkailu (6–8), Rohkeus (9–11), Vapaus (12–14), Ihme (15), Luottamus (16–18), Yhteys (19–21) ja Merkitys (22+) – jotka nousevat ikäkauden ihmisten elämänkysymyksistä ja kehitystarpeista sekä niihin vastaavista kristillisen uskon sisällöistä. Polku-asiakirjassa näitä sisältöjä on avattu kullakin ikäkaudella Ammennettavaa kristinuskosta -kappaleissa.

Lähde pirskahtelee

Jokaisella ikäkaudella on oma lähteensä, johon kuuluvat viestinnän ja kohtaamisten sarja sekä huipputapahtuma. Senkin ytimessä on todellinen Lähde, Kolmiyhteinen Jumala, usko häneen ja kaikki kirkon aarteet, jotka vahvistavat tätä uskoa ja varustavat elämään kristittynä. Näitä kirkon aarteita jäsentävät Polku-mallissa lähteen seitsemän pirskettä: Raamattu, kaste, ehtoollinen, jumalanpalvelus, rukous, uskontunnustus ja musiikki.

Kunkin ikäkauden toiminta ja materiaalit tukevat Lähteestä pulppuavan uskon konkretisoitumista elämässä ja teoissa. Kaste- ja lähetyskäskyn mukaan kirkon kasvatuksen tehtävä on opettaa noudattamaan kaikkea, mitä Jeesus käski meidän noudattaa. Kyse on siis elämäntavasta, toiminnasta ja teoista, joissa Sana tulee taas lihaksi.

Hengellinen polku kulkee ikäkausien läpi

Toisten rukous, turvallinen syli ja kastevesi ovat vauvan ensimmäiset kosketukset hengellisyyteen. Raamatunkertomuksista ja kirkon elämästä ammentavat leikit ja laulut avaavat lapselle ihmettelyn polun ja rakentavat identiteettiä. Siunaus kantaa myös koulutiellä. Raamatun sankarit ja rukous ovat mukana seikkailuissa. Usko antaa rohkeutta olla oma itsensä, kysyä elämän suuria ja kipeitäkin kysymyksiä ja miettiä omia vastauksiaan niihin. Sakramentit ja rukous vahvistavat seurakuntayhteyttä, johon kutsutaan sekä kokijaksi että tekijäksi.

Rippikoulu on polun varrella oleva hengellinen keidas, josta matka jatkuu entistä yhteisöllisempään uskoon ja elämään. Hengellinen elämä on omaa ja yhteistä, se kantaa arjessa ja juhlassa ja kutsuu myös vastuunottoon. Usko kantaa muutoissa ja muutoksissa, epäilyissä, kokeiluissa, uusissa aluissa ja oman kutsumuksen etsinnässä.

Aikuinen saa olla kristitty itselleen merkityksellisellä tavalla, omistaa omannäköisensä hengellisyyden sekä kasvaa siinä ja siitä. Elämä, aikuisuus tai hengellisyyskään ei tule valmiiksi, vaan polku jatkuu ja kutsuu yhä uudestaan Lähteelle, yhteyteen, lepoon ja kasvuun.

Entä, jos seurakunnassa olisi mietitty ja kirjattukin kunkin ikäkauden kohdalle

  • Mikä auttaa ja tukee vahvistumaan yhteydessä Jumalaan? Mikä varusteita kristittynä elämiseen tarvitaan?
  • Millaiset kysymykset ovat juuri nyt ajankohtaisia ihmettelyn ja pelon aiheita? Mitkä kristinuskon sisällöt vastaavat näihin?
  • Missä ovat kaste ja ehtoollinen?
  • Mitkä raamatunkertomukset ovat luontevia ja tärkeitä?
  • Millainen jumalanpalvelus- ja rukouselämä sekä musiikki kulkevat mukana?
  • Miten Lähteestä pulppuava usko muuttuu eläväksi ja teoiksi?
  • Millainen on kastamattoman polku?
Mikko Wirtanen

Mikko Wirtanen
Rippikoulun ja kirkon kasvatuksen kehittämisen asiantuntija
Kirkkohallitus

Opettajuus seurakuntapapin työssä – mitä ja miksi?

Papin ammattikuvaan on perinteisesti kuulunut seurakunnan opettajan rooli, etenkin meidän luterilaisessa kontekstissamme. Ajatukset saarnaamisesta opettamisena ja papista opettajana vievät aina reformaation juurille Martti Lutheriin asti. Luther korosti, että saarnan tuli olla yksinkertainen, ja moitti pappeja liiallisesta monimutkaisuudesta. Esimerkkejä löytyy myös lähempää: myös Martti Simojoki pohti väitöskirjassaan Julistus ja opetus. Saarnan opetustehtävästä (1947) varsin monipuolisesti papin opettajuuteen liittyviä elementtejä saarnan näkökulmasta.

On aika ilmeistä, että nykyajan seurakuntatyön arjesta katsottuna käsitys papista “seurakunnan opettajana” kuulostaa ensinnäkin mahtipontiselta mutta myös epäuskottavalta. Jotta sen voisi sanoa olevan totta, vaatisi se papilta vankempaa pedagogista koulutusta ja vahvempaa otetta seurakunnan kasvatustoiminnassa. Opettajan rooli edellyttää kasvatuksen ja opetuksen ammattilaisuutta, jollaiseen monellakaan papilla ei ole riittäviä valmiuksia akateemisen teologikoulutuksen tai kirkon pastoraalitutkinnon pohjalta.

Milloin tilanne muuttui – eli milloin opettajuus lipsui pois papin ammattikuvan keskiöstä? Taaksepäin historiaa katsoessa voi nähdä kaksi keskeistä taitekohtaa, joissa papin opettajuus muotoutui merkittävällä tavalla uusiksi.

Ensimmäinen taitekohta oli 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin papin ammatin pohjalta muodostui oma uskonnonopettajan ammatti. Uskonnonopettajat alkoivat opettaa nuorisoa oppikouluissa, kun aiemmin papit olivat toimineet oppikoulunopettajina. Tämän seurauksena papit eivät enää automaattisesti opettaneet yleissivistävässä koulutuksessa, vaan heidän opettajuutensa alkoi rajautua seurakuntakasvatukseen.

Toinen keskeinen taitekohta ajoittuu vajaa sata vuotta myöhempään kehitykseen, kun kirkon työ alkoi monialaistua 1940-luvun taitteen sotavuosien molemmin puolin. Aiemmin ensi sijassa papit olivat olleet vastuussa seurakunnissa tapahtuvasta kasvatustoiminnasta ja seurakuntalaisten opettamisesta, mutta nyt he saivat kasvatukseen tukea muista ammattikunnista. Varhaiskasvatuksen työntekijöiden ja nuorisotyönohjaajien ammattikuntien synnyttyä seurakunnan kasvatustoiminnan kipparointi siirtyi yhä enemmän heidän harteilleen. Nykymuotoisessa seurakuntatyössä on sanomattakin selvää, että kirkon kasvatuksen ammattilaiset tulevat pääasiassa näistä ammattikunnista. Sen seurauksena papin roolin seurakunnan opettajana voi sanoa kaventuneen.

Paimenesta pedagogiksi – vai toisin päin?

Yllä kuvatun perusteella voisi ajatella, että opettajuus seurakuntapapin työssä on kaventunut niin että opettajuuden edellyttämien taitojen merkitys työssä olisi sen myötä vähentynyt. Näin ei kuitenkaan ole. Samaan aikaan kun papin opettajuuden korostaminen on koko ajan vähentynyt kirkossamme, on työelämä yleisesti alkanut vaatia pedagogista osaamista yhä enemmän eri ammateissa. Kasvatustieteellisen tutkimuksen mukaan tämä näkyy moninaisina kouluttamiseen, ohjaamiseen, mentorointiin ja yleisesti dialogiseen vuorovaikutukseen liittyvien taitojen korostumisena työelämän arjessa. Jotkut tutkijat puhuvat nykyään jopa työelämän “pedagogisoitumisesta”.

Menneinä vuosisatoina eli aikana, jolloin papin kuvattiin olevan seurakunnan opettaja, seurakunnan kasvatustyön tai kouluopetuksen pedagogiikka oli asiantuntijuusvetoista. Se perustui siihen, että opettaja opetti ja oppilaat kuuntelivat pyrkien muistamaan keskeisimmän sisällön opettajan puheesta. Tällöin käsitys opettajuudesta ja sen edellyttämistä taidoista oli oleellisesti nykykäsitystä kapeampi. Papin “opettajuudeksi” riitti, että hän opetti seurakuntaa selittämällä Raamatun kertomuksia auki saarnoissa, kolminaisuusoppia rippikoulussa tai jälleennäkemisen toivoa siunauspuheessa.

Nykyään tilanne on toinen. Esimerkiksi perusopetuksen ja toisen asteen opettajilta edellytetään työssään monipuolista kasvatuksellista otetta ja pedagogista osaamista, joka ei rajoitu pelkästään opetuksen antamiseen, vaan edellyttää pikemminkin oppilaan oppimisprosessin kokonaisvaltaista tukemista niin luokkahuoneessa kuin sen ulkopuolellakin. Nykyaikainen sosiokonstruktivistinen oppimiskäsitys perustuu oppijoiden aktiivisuuteen, vahvaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja opittavien sisältöjen suhteuttamiseen aiemmin opittuun. Oppijoita vastuutetaan omasta tekemisestään ja oppimisestaan, ja samalla opettajien on kyettävä tarjoamaan heille yksilöllistä pedagogista tukea jokaisen tarpeiden mukaan.

Koska pappi ei työskentele tietenkään eristyksissä muun maailman kehityksestä, tarvitsee hänen huomioida opettajuudessa tapahtunut kehitys oman ammattiosaamisensa rakentamisessa. Tähän toki pappia haastetaankin. Nykyaikainen oppijalähtöinen rippikoulupedagogiikka haastaa pappia pohtimaan yhdessä nuorten kanssa kristilliseen uskoon ja elämäntapaan liittyviä asioita mutta ottamaan myös haltuunsa monenlaisia aktivoivia opetusmenetelmiä. Myös rippikoulupedagogiikassa prosessoiva ja omiin kokemuksiin perustuva oppiminen on muodostunut jaettavaa tietoa tärkeämmäksi opiskelumuodoksi.

Papin tarvitsee huomioida myös yleisesti työelämän vaatimukset pedagogisesta osaamisesta oman ammattiosaamisensa kehittämisessä. Vaatimus pedagogisesta osaamisesta ei rajoitu pelkästään perinteisiin opetuksen ja kasvatuksen työtilanteisiin, vaan sitä on sovellettava laajasti papin työn eri tilanteissa. Pedagogisen osaamisen ajatuksen voisi kuvatakin perustuvan tilannetajuisuuteen ja kontekstilähtöiseen työskentelytapaan. Siten papin työssä pedagoginen osaaminen tulee ymmärtää laaja-alaisena erilaisiin vuorovaikutus- ja opetustilanteisiin ja niissä kehittymiseen liittyvänä osaamisena. (Tarkemmasta määrittelystä lisää tämän kirjoituksen loppuun linkitetyissä tutkimusartikkeleissa.)

Pappi opettaa ja kuulustelee seurakuntaa kinkereillä. Kuva on rajaus vanhasta opetustaulusta “Piispa Gezeliuksen kinkerit” (Aarno Karimo 1934, Kouluaitta oy) .
Pappi opettaa ja kuulustelee seurakuntaa kinkereillä. Kuva on rajaus vanhasta opetustaulusta “Piispa Gezeliuksen kinkerit” (Aarno Karimo 1934, Kouluaitta oy)

Tutkimus pedagogisesta osaamisesta seurakuntapapin koulutuksessa ja työssä

Tutkin uskonnonpedagogiikan väitöstutkimuksessani papin opettajuutta ja työssä tarvittavaa pedagogista osaamista. Tutkimustyö on hyvässä vauhdissa, sillä aloitin sen syksyllä 2022, ja tähän mennessä kaksi kolmesta tutkimusartikkelista on jo julkaistu ja kolmaskin on julkaisujonossa. Ensimmäisessä artikkelissa tutkin papin peruskoulutuksen eli akateemisen teologikoulutuksen tuottamaa pedagogista osaamista, ja toisessa papin keskeisimmän ammatillisen koulutuksen eli kirkon pastoraalitutkinnon tuottamia valmiuksia papin opettajuuteen ja kasvattajuuteen.

Ensimmäisen artikkelin tutkimustulosten mukaan pedagogista osaamista tuottavien opintojaksojen opintopistemäärät ovat vähentyneet 1960-luvulta tähän päivään mennessä. Toisen artikkelin tulosten mukaan kasvatusosaamisen tavoittelu ei ole korostunut pastoraalitutkinnossa samana ajanjaksona, mikä ei ole tukenut papin opettajuuden kehittymistä.

Nämä ovat sinänsä hämmästyttäviä tuloksia, sillä samaan aikaan kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteella pitäisi toimia päinvastoin – eli lisätä pedagogista koulutusta ja vahvistaa papin opettajuudessaan tarvitsemaansa osaamista. Papin opettajan rooli ja siihen vaadittavat pedagogiseen osaamiseen liittyvät taidot tulisikin huomioida vahvemmin sekä akateemisen teologikoulutuksen että kirkon pastoraalitutkinnon kehittämisessä. Papin opettajuuden vakavasti ottaminen edellyttää pappien pedagogisen osaamisen vahvistamista.

Kolmannessa artikkelissa tarkastelin pappien käsityksiä pedagogisen osaamisen tärkeydestä seurakuntapapin työssä. Keräsin artikkelia varten lokakuussa 2024 kyselyaineiston, johon vastasi 237 pappia ympäri Suomea. Vastaajat edustivat varsin tasaisesti esimerkiksi eri hiippakuntia, ikäryhmiä ja seurakuntatyön työaloja.

Kolmannen artikkelin tulosten mukaan pappien käsitykset opettajuudesta perustuvat yksinkertaiseen, jossakin mielessä myös vanhentuneeseen, ymmärrykseen opettajuudesta. Voisi sanoa, että sellaiseen käsitykseen opettajuudesta, joka oli totta pari sataa vuotta sitten eli silloin kun kaikki, mitä opettamisesta ja pedagogiikasta tiedettiin, oli pappien työssään harjoittamaa. Lisäksi artikkelissa keskeinen havainto pappien käsityksissä oli, että pedagogisesti kouluttautuneet (esim. opettaja- tai kirkon nuorisotyönohjaajakelpoiset) papit kokivat pedagogisen osaamisen tärkeäksi työssään, kun taas pedagogisesti kouluttautumattomat eivät niinkään. Tämä tulos puoltaa pedagogisen koulutuksen tärkeyttä ja todistaa, että se edistää ymmärrystä pedagogisesta osaamisesta yhtenä papin ammattiosaamisen tärkeänä osa-alueena, joka tulee vain korostumaan tulevaisuuden osaamistarpeena yhä enemmän.

Esimerkki maailmalta: Unkarissa luterilaiset papit opettavat usein uskontoa koululaisille

Vietin syksyn alussa neljä viikkoa tutkijavierailulla Budapestin luterilaisessa teologisessa yliopistossa. Tein matkan kirkon stipendiaattina. Matkan aikana muun muassa osallistuin kansainväliseen uskonnonpedagogiikan konferenssiin, luennoin Budapestin Kalevala Ystävyyspiirin tilaisuudessa sekä kävin monia keskusteluja papin opettajuudesta unkarilaisten ja muiden kansainvälisten kollegojen kanssa.

Erityisen hedelmällisiksi koin keskustelut paikallisen yliopiston käytännöllisen teologian professorin Ágnes Pángyánszkyn sekä Budapestin paikallisseurakunnissa pappeina työskentelevien István Vetőn ja Melinda Grendorf-Balogh’n kanssa. Opin heiltä esimerkiksi, että Suomen ja Unkarin malleissa järjestää perusopetukseen kuuluva katsomusopetus on suuria eroja. Unkarissa moni seurakuntapappi opettaa nykyisin luterilaista uskontoa koululaisille. Pappi saattaa opettaa jopa yli kahtakymmentä opetustuntia viikossa ja pyrkii sen ohessa hoitamaan omat velvollisuutensa seurakuntansa paimenena! Luku on hurja, ja lienee selvää, että uskonnonopetuksen järjestämiseen osallistuminen syö papin resursseja muusta työstä.

Unkarin mallissa on puolensa – ja puolensa. Toisaalta se kannustaa opetusta antavaa pappia kehittämään omaa pedagogista ajatteluaan ja sen myötä myös vahvistamaan omaa pedagogista osaamistaan, etenkin kun heidän odotetaan myös hankkivan pedagogista koulutusta suoriutuakseen opettajan tehtävistä. Tästä näkökulmasta katsottuna uskonnonopetuksen järjestämisen edistäisi papin ammattiosaamisen monipuolistumista.

Ongelma syntyy kuitenkin siitä, ettei pappeja velvoiteta riittävästi hankkimaan pedagogista koulutusta, mikä puolestaan heijastuu uskonnonopetukseen niin, että papit järjestävät opetuksen hyvin monenkirjavin tavoin. Siksi paikallisen uskonnonopetuksen taso vaihtelee hurjasti, ja sijaiskärsijöinä ovat papin järjestämään opetukseen osallistuvat koululaiset. Täydellisessä maailmassa tällainen malli kehittäisi papin pedagogista osaamista kouluopetuksessa mutta saisi hänet soveltamaan samanlaista pedagogista ajattelua myös seurakuntakasvatuksessa ja laajemmin työhönsä sisältyvissä tilanteissa.

Kuva Budapestin Kalevala Ystävyyspiirin tilaisuudessa Miikka Tarpeenniemen pitämän luennon aloitusdiasta ennen tilaisuuden alkua.
Kuva Budapestin Kalevala Ystävyyspiirin tilaisuudessa pitämäni luennon aloitusdiasta ennen tilaisuuden alkua.

Tutkimukseni vaikuttavuus

Tutkimukseni tulosten perusteella seurakuntapappien valmiuksia opettajuuteen ja pedagogiseen osaamiseen liittyen on vahvistettava niin työn arjessa kuin siihen kelpoisuuden tuottavassa koulutuksessa. Seurakuntatyössä toimivien pappien osalta tämä tarkoittaa sitä, että heille tulee tarjota parempia mahdollisuuksia hankkia nykyaikaista pedagogista koulutusta joko heille keskeisessä ammatillisessa koulutuksessa eli pastoraalitutkinnossa tai muun täydennyskoulutuksen tarjonnassa.

Papin ammattiin opiskelevien osalta akateemista teologikoulutusta on kehitettävä niin, että se tuottaa entistä vahvemmin pedagogisen osaamisen valmiuksia kirkon työhön kelpoisille teologian maistereille. Kahden ensimmäisen tutkimusartikkelini tulokset osoittivat jo näiden koulutusten puutteita papin opettajuuteen tuottamien valmiuksien rakentamisessa.

Papin ammatin lisäksi tutkimukseni voi nähdä vaikuttavan myös laajemmin kirkon työn tulevaisuuteen. Papin ammatissa vaadittavasta osaamisesta saatu uusi tieto ja sen mukainen ammattiosaamisen kehitystyö heijastuvat erityisesti myös kirkolliseen johtamiseen, koska papit ovat yhä edelleen kirkon johtamisen avainhenkilöitä. Käytännössä kaikki merkittävimmät johtamisen tehtävät edellyttävät papin ammattitaustaa, vaikka myös muille kirkon ammattikunnille tarjoutuu koko ajan enemmän vastaavia mahdollisuuksia. Tämäkin näkökulma on hyvä pitää mielessä.

Miikka Tarpeenniemi. kuvan copyright: Marika Ijäs / MI suunnittelu

Miikka Tarpeenniemi
uskonnonpedagogiikan väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
seurakuntapastori, Jyväskylän seurakunta

Kuvan copyright: Marika Ijäs / MI suunnittelu

Tutkimukseen sisältyvät julkaisut

  • Tarpeenniemi, Miikka (2024). Tuottaako teologikoulutus valmiuksia papin opettajuuteen?: Pedagoginen osaaminen tavoitteena akateemisen teologikoulutuksen opinto-oppaissa 1969–2017. Kati Tervo-Niemelä, Veli-Matti Salminen & Noora Palmi (toim.), Opinnoista pappisuralle: Pappeuteen kasvu, haasteet ja muutokset. Suomen ev.-lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 145. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus, 213–242.
  • Tarpeenniemi, Miikka (2024). Tukeeko pastoraalitutkinto papin kasvattajuutta ja opettajuutta?: Kirkon kasvatusajatteluun perustuva osaaminen pastoraalitutkinnon tavoitteena 1970–2020. Uskonto, katsomus ja kasvatus 4(1), 37–57.
  • Tutkimukseni kolmas artikkeli Finnish Lutheran Parish Pastors’ Conceptions of the Importance of Pedagogical Competence in Their Work (suom. Suomalaisten luterilaisten seurakuntapappien käsityksiä pedagogisen osaamisen tärkeydestä heidän työssään) julkaistaneen loppuvuodesta brittiläisessä uskonnonpedagogiikan journaalissa. Artikkeli on kirjoitettu yhdessä professorien Antti Räsäsen ja Arto Kallioniemen kanssa.

Artikkelikuva: ChatGPT:n näkemys nuoresta papista opettamassa kaikenikäistä seurakuntaa.

Huomio psykokulttuurin vaikutukseen Polku-asiakirjassa

Työskentelen Heinolan seurakunnan vastaavana lastenohjaajana, ja opiskelen samanaikaisesti teologiaa Helsingin yliopistossa. Keväällä ahersin innostuneena ja aiheestani inspiroituneena kandidaatintutkielmani parissa. Tässä blogikirjoituksessani jaan teille havaintojani tutkimuksestani ja ajatuksiani. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole olla yksiselitteinen vastaus, vaan tarjota inspiraatiota keskusteluun ja työmme kehittämiseen.

Professori Jaana Hallamaan ohjaamassa proseminaarissa tutustuin psykokulttuurin käsitteeseen ja siihen, miten psykokieli hämärtää ajatteluamme ja ilmaisutapaamme. Kiinnostuin tutkimaan kirkon varhaiskasvatuksen asiakirjoja psykokulttuurin näkökulmasta. Käytännön seurakuntatyössä näyttää siltä, että työtä ohjaavien kirkon omien asiakirjojen lisäksi vaikutteita toimintaan tulee kirkon perustehtävän ulkopuolelta. Kirkon tulevaisuusselonteko 2022 painottaa, että on tärkeää havaita heikot signaalit, ensioireet tai muut huolettavat, pienimmätkin muutokset.

Heikot signaalit herättivät kiinnostuksen

Omassa työssäni työalasta vastaavana olen havainnut kaksi asiaa, joiden ajattelen olevan heikkoja signaaleja. Ensimmäinen on se, että olen ajoittain kantanut huolta ristiriidasta, joka joskus muodostuu lastenohjaajien uskonnollisen kutsumuksen ja kirkon toiminnan välille. Työtä ohjataan ajatteluun vaikuttavilla asiakirjoilla eikä esimerkiksi kertaamalla kirkon tunnustukseen liittyvää kirjallisuutta tai vahvistamalla henkilöstön kristityn identiteettiä.

Toinen havaitsemani heikko signaali liittyy pedagogisen kasvatusotteen korostumiseen pikkulasten päiväkerhotoiminnassa. Julkisesta varhaiskasvatuksesta on otettu vaikutteita kirkon varhaiskasvatukseen tavalla, joka on osin syrjäyttänyt lapsen hengellisestä kasvusta huolehtimisen. Syrjäyttämisellä en tarkoita sitä, että esimerkiksi päiväkerhoissa ei olisi hartaushetkiä, vaan sitä että ajatusten ja suunnittelun resurssoinnin lähtökohta ja painopiste ei ole lapsen hengellisen elämän ja jumalasuhteen tukemisessa ja vahvistamisessa.

Huomioita Polku-asiakirjan psykokulttuurisista piirteistä -tutkimuksessani tarkastelin psykokulttuuri-käsitteen ilmentymistä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kontekstissa. Analysoin asiakirjaa teologisen lapsikäsityksen käsitteistön ja psykokulttuuri-ilmiön näkökulmasta. Aineistonani oli Polku–Vauvasta aikuiseksi seurakunnan yhteydessä -asiakirja, ja lähteinäni käytin TT Eriikka Jankkon väitöskirjaa Lapsi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa (2019) sekä Janne Kivivuoren teoksia Psykokulttuuri (1992) ja Psykokirkko (1999). Tavoitteenani oli ymmärtää psykokulttuuri -ilmiön merkitystä kirkon varhaiskasvatuksen toimintaa ohjaavassa Polku – Vauvasta aikuiseksi seurakunnan yhteydessä -asiakirjassa. Janne Kivivuoren Psykokulttuuri -kirjassa psykokulttuurilla tarkoitetaan prosessia, jossa arki psykologisoituu niin, että ihmiset alkavat tutkia ympäristöään ja se tapahtumia psykologisen ajattelun kehittämien käsitteiden kautta. Myös jatkuva motiivien tarkkailu on tyypillistä psykokulttuurille.

Tutkimuskysymykseni olivat: Minkälaista kieltä Polku – Vauvasta aikuiseksi seurakunnan yhteydessä asiakirja käyttää? Sisältääkö se psykokulttuurille tyypillisiä ilmaisuja vai kirkon teologista kieltä? Halusin tietää, minkälaista kieltä asiakirjat työntekijöillemme puhuvat ja mitä siitä voi päätellä kirkon toiminnasta. Käsiteanalyysi sopi erinomaisen hyvin tutkimukseeni, koska se mahdollisti syvällisen perehtymisen aineistooni ja toi esiin käsitteisiin liittyviä piileviä oletuksia ja monitulkintaisuuksia.

Tutkimuksen tuloksista uutta ajateltavaa

Tutkielmani keskeinen löytö liittyy siihen, miten psykokulttuurin vaikutuksen tunnistamisen avulla voi tarkastella epäkohtia ja ristiriitaisuuksia tutkimassani varhaiskasvatuksen asiakirjassa. Havaintoni osoittivat, että kirkko osaa hyvin teologiansa, mutta psykokulttuuri -ilmiön vaikutukseen liittyvän tiedon vahvistamista tulee lisätä, sillä se on olennaista kirkon arvojen ja käytännön kannalta.

Tältä psykokieli näyttää

Tutkimukseni toi esille ongelman, jossa Polun tekstiä voitiin ymmärtää lapsen jumalasuhteen häivyttämiseksi siten, että Jumalan antama lahja oli ilo Jumalalle, mutta lapsi ei osannut tai voinut iloita siitä. Esimerkkinä se, että asiakirjassa esitettiin, että lapsi ei välttämättä pysty iloitsemaan Jumalasta, koska perheen arki on kiireistä ja täynnä huolia.

Lainaus Polku-asiakirjasta

”Työn ja päivähoidon sekä kodin kiireiden ja huolien yhdistyessä lapsiperheen arjessa voi ilon löytymiseen tarvita erityisiä pysähtymisen hetkiä ja kokemuksia Pyhän kosketuksesta.” Lapsiperheen arkea kuvataan kiireen ja huolien täyttämänä, mikä voi vaikuttaa ilon kokemiseen. Teologisesta näkökulmasta Jumalan antama ilo on kuitenkin lahja, joka kuuluu ihmiselle ilman esteitä, sillä ilo lähtee Jumalasta ja koskee koko luomakuntaa.

Esittäessään perheen arjen estävän lapsen ilon Jumalasta ja että ilon kohtaamiseen tarvitaan erityisiä Pyhiä hetkiä, Polku puhuu psykokieltä. Lapsen jumalasuhteen ja Jumalan lapsena olemisen hämärtymisen taustalla saattaa olla psykokulttuurille tyypillinen tapa yrittää olla omavoimaisesti elämää kontrolloiva ja hallinnoiva. Ajatus heijastelee sitä, että aikuisen on usein haastavaa asettua riippuvaisuusuhteeseen Jumalan lapsena.

Nykykulttuurissa vallitseva ajattelutapa painottaa ihmisen kykyä ratkaista ongelmansa ja saavuttaa tavoitteensa omien ponnistelujen kautta. Tämä voi johtaa siihen, että aikuiset kokevat vaikeaksi antautua suhteeseen, jossa he riippuisivat Jumalan hyvästä.

Tilaa Jumalan hyvälle

Kirkolla on historian saatossa ollut kutsumuksellinen pyrkimys vahvuuteen, joka on perustunut korkeisiin arvoihin sekä sen työntekijöiden korkeatasoiseen koulutukseen ja oppineisuuteen. Tämä voi olla osasyy siihen, että meillä on kova tarve tehdä asiat valmiiksi omista lähtökohdistamme käsin tai kriittisen itsereflektion kautta.

Lapsen omalle jumalasuhteelle on hyvä jäädä tilaa. Kun ymmärrämme, että lapsi riippuu Jumalan hyvässä, meistä huolimatta, elämänvaiheesta huolimatta, voi meidän olla helpompi hieman hellittää haluamme ohjailla ja tehdä asiat valmiiksi seurakuntalaisten puolesta.

Polulla tarkastellaan toimintaa silmälasien läpi monista eri käytännöllisistä näkökulmista. Itse kaipaan Rakkauden silmälaseja, joiden läpi tarkastelisimme kokonaisuuksiamme Jumalan lapsena elämisen näkökulmasta. Miltä polulla näyttäisi, jos tarkastelisimme siellä Jumalan lapsena elämisen silmälasien läpi ja miten se muuttaisi seurakuntiemme käytännön toimintaa?

Lena Nikkilä.

Lena Nikkilä
vastaava lastenohjaaja. teologian ylioppilas
Heinolan seurakunta

Kuopiossa koulutetaan työntekijöitä kriisiauttamiseen

Kuopion hiippakunta vahvistaa työntekijöidensä taitoja kohdata ihmisiä ja yhteisöjä kriiseissä. Kriisit ja selviytyminen -koulutus on suunnattu seurakuntien työntekijöille, jotka kohtaavat työssään vaikeisiin elämäntilanteisiin ja kriiseihin joutuneita ihmisiä sekä haasteellisia työtilanteita. Seurakuntien työntekijöiden kriisiosaaminen on jo valmiiksi hyvä. Koulutuskokonaisuuden tavoitteena on helpottaa seurakunnan perustyötä ja antaa lisää työkaluja kohtaamisiin.

Koulutus liittyy myös valtiovallan pyrkimykseen vahvistaa yhteiskunnan henkistä kriisinkestävyyttä sekä rauhan aikana että poikkeusoloissa. Esimerkiksi Kuopioon on rakentumassa kokonaisturvallisuuden osaamiskeskus, jossa myös Kuopion hiippakunta on mukana. Seurakunnat ovat jo valmiiksi kriisiorganisaatioita. Ne tarjoavat valtakunnallisen ja ihmisiä lähellä toimivan verkoston viranomaisena muiden toimijoiden rinnalla.

Kouluttaja Marjukka Laukkanen ja piispa JAri Jolkkkonen.

oulutuksen toteuttajana on MIELI Suomen Mielenterveys ry. Kouluttajana toimii johtava koulutusasiantuntija, kouluttajapsykoterapeutti, työnohjaaja ja prosessikonsultti Marjukka Laukkanen.

Piispa Jari Jolkkonen on tyytyväinen, että koulutus herättää paljon kiinnostusta.

Koulutus järjestetään useampana vuonna

Kaikki halukkaat eivät mahtuneet mukaan, ja siksi koulutus järjestetään ainakin kahtena seuraavana vuonna hiippakunnan alueella. Tavoitteena on, että kaikki papit, diakoniatyöntekijät ja nuorisotyöntekijät ovat käyneet koulutuksen vuoteen 2030 mennessä.

”Henkisestä kriisinsietokyvystä on tullut yhä tärkeämpi tavoite. Esimerkiksi hallituksen eduskunnalle joulukuussa 2024 antamassa puolustusselonteossa henkinen kriisinsietokyky nostettiin kokonaisturvallisuuden timantin kärkeen. Tämä nostaa kirkon sielunhoidollisen työn arvoa, mutta myös siihen kohdistuvia odotuksia. Tällä koulutuksella haluamme vastata näihin odotuksiin”, piispa Jari Jolkkonen kertoo.

”Kirkkona meillä on hyvä lähtökohdat. Seurakunnat muodostavat joka paikkakunnalle levittäytyneen ”kriisiorganisaation”, ja niiden työntekijät kohtaavat erilaisiin kriiseihin joutuneita ihmisiä jokapäiväisessä arkityössään. Tällä koulutuksella voimme siis saada kaksi kärpästä yhdellä iskulla: vahvistamme työntekijöiden kykyä hoitaa hengellisiä perustehtäviä ja samalla osoitamme yhteiskunnalle, että kykenemme tarjoamaan ison ja vahvan joukkueen henkisen kriisinsietokyvyn vahvistamiseen sekä rauhan aikana että poikkeusoloissa”, Jolkkonen sanoo.

Ensimmäisellä jaksolla käsiteltiin muun muassa elämän monenlaisia kriisejä ja traumaattisia kriisejä. Omina osioinaan olivat erityisesti lapset ja nuoret sekä perheet sekä ihmisten käyttäytyminen hankalissa elämäntilanteissa. Seuraavassa jaksossa käsitellään tarkemmin kriisissä olevan ihmisen kohtaamista ja viimeisessä jaksossa työssä jaksamista ja oman työn rajoja.  

Koulutukseen osallistunut Joroisten seurakunnan kirkkoherra Anu Ylitolonen pitää kokonaisuutta hyvänä. ”On tärkeää, että työntekijöiden osaamista vahvistetaan, koska suuremmat kriisitilanteet tulevat usein yllättäen. Tästä syystä kaikkien on hyvä pysähtyä myös perusasioiden ääreen.”

Kuopion Männistön seurakunnan kirkkoherra Sanna Husso oli samoilla linjoilla. Hän kertoi, että työn arjessa on tärkeää purkaa kriisitilanteita.

Kuopiolaiset nuorisotyönohjaajat Anton Berg ja Timo Manninen olivat tyytyväisiä päivään. Yhteinen keskustelu on hyödyllistä, ja koulutuksen kokonaisuus vaikuttaa mielenkiintoiselta.

(Ensi vuoden koulutuksesta tulee lisätietoja lähempänä ajankohtaa Kuopion hiippakunnan verkkosivuille.)

Minna Siikaniva
viestintäpäällikkö
Kuopion ev.lut. seurakunnat

Miten seurakuntasi kohtaa nuoret aikuiset?

Tutkin lähiseurakuntieni ohjelmatarjontaa nuorille aikuisille. Uskoa ja hengellisyyttä pääsee pohtimaan pienellä kynnyksellä yksin ja kaksistaan papin tai muun seurakunnan työntekijän kanssa. Sielun latauspisteestä löytyy paljon virittävää aineistoa ja materiaaleja hengellisyyden yksityiseen harjoittamiseen. Yhteisöllistä toimintaa löytyy eniten harrastusten muodossa erilaisissa kerhoissa, hengailussa tai yksittäisillä retriiteillä. Parhaiten nuorten aikuisten toiveita kuullaan harrastuksiin liittyvissä ohjelmissa.

Hengellisiin tarpeisiin vastaavia yhteisöllisiä kokoontumisia ei juurikaan ole suunnattu nuorille aikuisille. Kuten Nuorten aikuisten elämä ja hengellisyys raportti kuvailee, nuoret aikuiset eivät edes välttämättä kaipaa hengellistä yhteisöä vaan haluavat pitää hengellisyyden yksityisenä asiana. Tutkimuksen mukaan nuoret aikuiset kokevat, että kirkossa ei ole heille relevantteja yhteisöjä, ja kirkkoa pidetään myös vanhanaikaisena.

Voisivatko seurakunnat uudistua ja näyttää, että nuoret aikuiset voivat tulla mukaan toimintaan moninaisen ja kirjavan hengellisyytensä kautta? Tämä vaatisi kokeilunhalua ja heittäytymistä molemmilta puolilta. Nuorten aikuisten moninainen hengellisyys on huomion arvoinen asia ja tarvitsisi uusia lähestymistapoja ja toimintamuotoja.

Niin kuin Nuorisobarometri 2023 kuvailee, nuorten mielestä katsomuskasvatus saa näkyä ja siihen toivotaan tukea. Voisiko seurakunta vastata tähän tarpeeseen tuomalla samanhenkiset ihmiset yhteen? Monet kokevat, että aikuisena on hankalampaa saada ystäviä. Löytyisikö aikaa ja tilaa esimerkiksi uusien ystävien illalle, jossa kohderyhmänä olisivat nuoret aikuiset?

Syksyisin, kun opiskelut alkavat, uudelle paikkakunnalle muuttaneille voisi järjestää illan, jossa opiskelijat pääsevät tutustumaan toisiinsa riippumatta opiskelupaikasta tai alasta. Tärkeintä olisi saada yhteys nuoriin aikuisiin, vaikka pohtimalla millenniaaliprofiilien kautta heitä kiinnostavia asioita. Hyvä esimerkki tästä oli kirkon järjestämät sitsit, jotka onnistuivat tavoittamaan paljon opiskelijoita.

Miten seurakunta viestii kohderyhmälle?

Ohjelman suunnittelun lisäksi seurakuntien olisi hyvä kiinnittää huomiota ohjelmista viestimiseen. Jos tarkkaa kohdennusta ei ole, vaan tapahtuma on kaikille avoin, se voi tuntua nuorista aikuisista liian epämääräiseltä. Tämä voi johtaa siihen, että he eivät tule paikalle.

Huomaan, että itselläni on tarve tietää, mitä ikäryhmää kukin ohjelma tavoittelee ja sitä kautta pyrin aavistamaan, ketä voin odottaa tapaavani paikan päällä. Tieto lisää turvan tunnetta. Kaikkein mielekkäintä olisi tavata samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä, minkä ikä usein määrittelee. Esimerkkinä:

Vantaan seurakunnat tarjoavat nuorille aikuisille:

  • nuorten aikuisten raamis
  • kielikerho
  • iltakirkko: Juha Tapion ja Kari Tapion lauluja
  • lautapelikerho
  • käsityökerho
  • olkkari
  • joulupaja, askartelua

Kotiseurakuntani tarjoaa nuorille aikuisille:

  • apuohjaajakoulutus
  • oppilaitospapin tapaaminen
  • sielun latauspiste

Itse kaipaisin siis suorempaa viestintää, jossa mainitaan ikähaarukka, esimerkiksi 20–30-vuotiaat, jotta tietäisin, ketä tapahtumalla tavoitellaan. Selkeä ikähaarukka erottaisi sen muusta tarjonnasta. Rajaavat vuodet voi valita sen mukaan, keihin haluaa ohjelman kohdistaa. Silti pelkkä sanoitus “nuoret” tai “työikäiset” ja ehkä myös “aikuiset” jättää mielestäni kuvauksen liian laveaksi eikä vetoa juuri nuoriin aikuisiin.

Kaikki tarvitsevat yhteisöjä tässä ajassa. Löytäisikö nuori aikuinen seurakunnasta yhteisön, johon haluaa liittyä?

Krista Karppinen.

Krista Karppinen
Kirkkohallituksen teologiharjoittelija syksyllä 2024

Takaisin sivun alkuun