Toivon, rohkeuden ja liikahduksen jäljillä

Sielunhoito – tuo hankalasti määriteltävä seurakunnan olennainen olemisen tapa – on ollut työni keskiössä vajaat neljä vuosikymmentä. Sanana se on hapertunut monien korville vanhentuneeksi ja vieraannuttavaksi, asiana se on elävä ja arjessa koko ajan toimiva.  Luterilaisen ymmärryksen pohjalta toisen ihmisen hyvä on kriteeri omalle toiminnalle. Siitä kasvaa seurakunnan luovuttamaton tehtävä kohdata ja ottaa vastaan ihminen ja hänen tarinansa lämpimällä katseella ja aidolla kiinnostuksella.

Miksi sielunhoito ei tahdo hahmottua tilastoissa tai yhteisessä keskustelussa seurakunnan tehtävästä? Minulle sielunhoito näyttäytyy kuin pisaroina, joita löytyy kaikista toiminnoista, kaikkien ammattiryhmien työstä ja seurakuntalaisten keskinäisistä tilanteista. Kuin värikkäitä, pieniä pisaroita isossa kuvassa. Käytännössä suuri osa sielunhoidollisista tilanteista toteutuu muiden nimikkeiden alla.

Otsikon sanat kiteyttävät ajatukseni sielunhoidon tavoitteista. Ihmisten elämäntilanteiden ja tarinoiden vastaanottaminen, kuunteleminen, asioiden pohdinta ja hengellinen tuki eivät ole passiivista vaan tavattoman aktiivista toimintaa. On aivan olennaista, että ihmiset kohdataan dialogisella tavalla, heidän toimijuuttaan arvostaen ja heidän tavoitteitaan kunnioittaen. Samalla on varsin hyödyllistä miettiä, millä tavoitteilla sielunhoitaja – toimii hän sitten työntekijänä tai vapaaehtoisena vastuunkantajana – on liikkeellä. Dialogisuus on myös sielunhoitajan tehtävässä olevan dialogia itsensä ja oman yhteisönsä ajattelun kanssa.

Sielunhoidossa etsitään toivoa ja inhimillisiä voimia

Toivo, rohkeus ja liikahdus tarvitsevat sisäistä kokemusta ja ulkoista tukea vahvistuakseen. Toivo kasvaa suhteessa olosta, liittymisestä ja kuulumisesta. Yksin jääminen ja omassa varassaan oleminen syövät toivoa, eristävät ja lannistavat. Rohkeus kasvaa kokemuksesta, että itsellä on arvo, että itsellä on väliä. Liikahdus on mahdollinen, kun tilanteessa on jotain, johon voi vaikuttaa. Sielunhoidossa etsitään ihmisen kanssa kaikkea sitä, mistä löytyy toivon siemeniä, rohkeuden ituja ja liikahduksen voimaa. Etsitään inhimillisiä voimia ja tukiverkkoja. Etsitään sanojen rinnalla monia muita, ei-sanallisia yhteyden mahdollisuuksia. Asetutaan Jumalan eteen, pyydetään Hänen läsnäoloaan kaikkeen, mitä elämässä on meneillään. Joskus sanoin, joskus sanoitta. Suhteessa olo, arvokkuus ja mahdollisuus toimia löytävät inhimillistä suuremman lähteen.

Sielunhoitotilanteita suojaa vahva luottamuksellisuus. Ne ovat aivan oma lajinsa. On kuitenkin hyvin paljon seurakunnan toimintoja ja kohtaamisia, joissa sielua hoitava sävy on mukana, vaikka tilanteet ovat luonteeltaan avoimempia. Näissä on kyse sielunhoidollisuudesta; työskentelytavasta ja asenteesta, jotka tukevat ihmisten kokemusta kohdatuksi tulemisesta.

Näen tässä kaksi olennaista piirrettä: toisaalta on kyse ihmisten kokemuksesta, että heidän elämäntilanteensa tunnistetaan ja siihen reagoidaan. Toisaalta tilanteissa tuetaan hiljentymistä ja pyhän kohtaamista. Ihmiset saavat mahdollisuuden kuulostella omaa sisintään ja tehdä sen suhteessa kirkon yhteiseen uskoon. Esimerkkejä löytyy paljon, vaikka musiikkitilanteet surun teemoissa, nuorten rakentamat messut, pyhiinvaellukset, lukemattomat ryhmät, joissa jaetaan ihmisyyttä ja löydetään vertaistukea.

Sielunhoidollinen työtapa on kuin viitta, joka luo lämpöä yhteen tuleville elämän kylmissä vaiheissa. Viitassa on taskuja toivolle: kuulumisen kokemusta ja osallisuutta niin ihmisyhteisöön kuin Jumalan rakkauteen. On rohkeuden taskuja, joissa ihmiset löytävät luottamusta ja luovuutta. On taskuja liikahdukselle, uutta energiaa ja eteenpäin menon kykyä. Kaikessa tässä toteutuu Jumalan antama tehtävä: kohdelkaa muita, kuten toivoisitte itseänne kohdeltavan.

Nuoret tarvitsevat nähdyksi ja kuulluksi tulemista

Luen ja kuulen tarvetta sielunhoidon ja sielunhoidollisuuden uuteen kukoistukseen. Esimerkiksi haastattelututkimuksessa nuorten – sukupuolesta riippumatta – kasvava kiinnostus uskontoon pohjautuu vahvasti elämässä koettuihin kriiseihin ja eksistentiaaliseen kyselyyn, merkityksen kokemuksen kaipuuseen. Nuoret tarvitsevat sekä henkistä että hengellistä nähdyksi ja kuulluksi tulemista, mahdollisuutta saada jakaa omaa yksilöllistä kokemustaan ja samalla löytää tukea yhteisöstä. Lupa olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi on haastateltujen mielestä olennaista. Toisin sanoen kirkolta ja seurakunnilta kaivataan sielunhoidollista työtapaa ja turvallista yhteisöllisyyttä. Tämä on monille työntekijöille ja vapaaehtoisille itsestään selvä lähtökohta, ja osaamista on valtavasti.

Vielä on kuitenkin paljon vahvistamisen varaa. Edelleen kuulee kapeaa puhetta siitä, keiden työssä ja tehtävässä nähdään sielunhoidon elementtejä. Alkaisi jo olla aika tunnistaa, että ihmisen hyvän kohtaamisen tehtävä on kaikkien tehtävä. Jätetään jo taakse vanha ”hengellisen työn” ja ”ei-hengellisen työn” jakolinja!

Sielunhoidossa ei voi edetä takki auki, siinä voi kompastua helmoihinsa. Paljon enemmän on kyse hiljaisesta kuulostelusta ja kyselevästä mielestä. Luottamuksesta siihen, että Jumala on jo läsnä ja kuulolla. Kirkon pitkä traditio on luottamuksen polku, se ei ole suora eikä helppo, joten on syytä kulkea rauhalliseen tahtiin.

Vuosikymmenet ihmisten kohtaamisiin keskittyvissä töissä vaihtuivat omalla kohdallani joulukuun alusta eläkeaikaan. Samassa saumassa ilmestyi kirjani Syvät juuret, elävät versot. Dialoginen näkökulma sielunhoitoon (Kirkkohallitus/Kirkon tutkimus ja koulutus, Kirkko ja toiminta 172).

Sielunhoidon kouluttajan tehtävä kuluneen kymmenen vuoden aikana on edelleen vahvistanut arvostustani kaikkea seurakunnassa tehtävää työtä kohtaan. Tämä arvostus on kaikille seurakunnan työntekijöille ja kohtaamistehtävässä vapaaehtoispohjalta toimiville suunnatun kirjan lähtökohta. Olen aina vain vakuuttuneempi siitä, että sielunhoito ja sielunhoidollinen työtapa on yhteinen tehtävä ja hieno tapa kulkea kristittyjen matkaa.

Sirkku Tukiainen
Kirkon tutkimus ja koulutus -yksiköstä juuri eläköitynyt sielunhoidon kouluttaja

Virityksenä:

Saako kanttori sanoa? Ajatuksia työyhteisön kielestä

Osana maisteriopintojani opiskelin 29-vuotiaana seitsemän kuukautta Strasbourgissa. Olin valmistunut jo kerran maisteriksi, saanut kanttorin viran, tehnyt töitä ja olin innostunut työelämästä. Harjoittelin päivät pitkät urkujen äärellä ja yritin selvitä ranskaksi päivittäisestä arjen elämästä. Kielellä, jota jonkin verran osasin, mutta joka oli minulle vieras ja jolla en pystynyt ilmaisemaan itseäni. Miten suuri helpotus olikaan päästä silloin tällöin kansainvälisen kirkon englanninkieliseen jumalanpalvelukseen. Siellä pystyin keskustelemaan ja kertomaan, mitä ajattelen ja mitä koen. 

Näen jotain samaa siinä tilanteessa, kun opiskelija tai juuri valmistunut aloittaa työelämässä. Opintojen parista tuleva osaa omaa kieltään, vaikkapa musiikin kieltä jo varsin hyvin. Hän tietää, mitä soittaa tai laulaa ja missä kohtaa. Hän pystyy ilmaisemaan omaa muusikkouttaan ja tulee näkyväksi muusikkona. Mutta mitä kieltä hän käyttää, kun hän kanttorina osallistuu jumalanpalveluksen tai rippikoulun suunnitteluun? Saako kanttori osallistua keskusteluun, joka koskee muutakin kuin virsiä, vastausmusiikkia tai riparin musatunteja? Määritteleekö kirkkokäsikirja sen, kuka saa puhua mistäkin asiasta ja omistaako kanttori kirkkokäsikirjan määrittelemät vastuut musiikin ja virsien valinnasta? Pidetäänkö niistä oikeuksista tiukasti kiinni, kun ei uskalleta tai osata liittyä muuhun yhteiseen suunnitteluun? 

Saako kanttori sanoa? Tämän kysymyksen kuulin erään koulutuksen taukokeskustelussa yhdeltä kanttorilta. Kysymys jäi kaikumaan korviini. Tajusin, että olen kuullut tämän kysymyksen aiemminkin. Ja juuri siinä yhteydessä, kun puhuttiin moniammatillisesti asioista, jotka ovat yhteisiä, mutta eivät liity vain musiikkiin. Mietin, mistä tuo kysymys kertoo, ja mihin kaikkeen se oikein liittyy. Toisessa tilanteessa kirkkomusiikin opiskelija kertoi ensimmäisestä pitkästä sijaisuudestaan ja seurakunnan perehdytyksestä tuohon työhön. Käytännön asioihin hän oli saanut apua työyhteisön nuorisotyönohjaajilta – ”he olivat niin hassuja tyyppejä, että heiltä kehtasi kysyä niitä tyhmiäkin kysymyksiä.”

Tunnistan, että olen itse tehnyt ensimmäisiä pitkiä työsuhteitani seurakunnassa, jossa kanttorit osallistuivat yhteiseen keskusteluun. Liittyi työtehtävän suunnittelu sitten messuun, rippikouluun, vauvakirkkoon tai kirkolliseen toimitukseen, kanttori oli aina mukana suunnittelussa ainakin jollakin tavalla. Minut perehdytettiin ja kasvatettiin osaksi työyhteisöä ja sen käytänteitä, kun sain olla osa yhteistä keskustelua. Samaa tematiikkaa muistan käyneeni läpi myös seurakuntaharjoittelussa ohjaajani kanssa käydyissä keskusteluissa, kun pohdimme, mikä on muusikon ja mikä on kirkon työntekijän identiteetti kanttorina.

Muistan kyllä senkin, kun ensimmäisinä riparikesinä pidin kanttorina Jeesus-tuntia, ja juuri vihkimyksen saanut pappikollega korjasi tunnilla opetustani – ei saa puhua Jeesuksen ihmeteoista, vaan pitää puhua tunnusteoista ja ei saa puhua Raamatun tarinoista, vaan kertomuksista. Varsin tehokas tapa hiljentää nuori epävarma työkaveri. Korjaava kokemus tuli myöhemmin, kun tulevilla leireillä ohjaajatiimin jäsenet tukivat ja kannustivat pitämään iltahartauksia. Ymmärsin, että nuorille tärkeintä oli kuitenkin olla se läsnä oleva aikuinen, tässä tapauksessa se laulava läsnä oleva aikuinen. 

Palaan kysymykseen, saako kanttori sanoa. Pohdin, onko kyse eräällä tavalla uudesta kielestä, jonka puhumiseen on saanut tai ei ole saanut tukea. Onko työelämän kieli muusikon kielen osaajalle jotain samaa kuin ranska minulle Strasbourgin kuukausina? Ymmärsin suurimmaksi osaksi, mistä puhutaan, mutta että olisin uskaltanut ilmaista itseäni vieraalla kielellä, tulla näkyväksi muille, olisi vaatinut enemmän kielen opiskelua ja lempeää rohkaisua. Vaikka rakastuin Ranskaan – sen kulttuuriin, musiikkiin, soittimiin – koin myös ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä siellä. 

Samalla voidaan kysyä, mitä kieltä kirkossa puhutaan ja kuinka paljon kieli on vallankäytön väline? Onko se teologien kieltä – ovathan teologit vuosisatoja johtaneet kirkkoa? Vai onko puhetta Jumalasta yhtä lailla myös musiikin, diakonian, kasvatuksen sekä erityisesti myös tavallisten seurakuntalaisten kieli? Voihan se kirkon kieli olla jargoniaakin, jota ymmärtää vain ne, joille se on rakasta… Ajattelen, että rikasta kirkon kieltä on se kieli, jota erilaisina yhdessä rakennamme.

Samoin kuin vieraan kielen opiskelussa, toisille työyhteisön kielen oppiminen on helpompaa kuin toisille. Olosuhteet, työyhteisön seinistä periytyvät käytänteet, ihmisten väliset kemiat, ylipäätään inhimilliset tekijät sekä oma tahtotila vaikuttavat oppimiseen.

Tarvitaan apua, tukea, rohkaisua sekä kertausta eli pitkäjänteistä perehdytystä. On kyseessä sitten harjoittelija, kausityöntekijä, ensimmäiseen pitkään työsuhteeseen tuleva tai toisesta työyhteisöstä työpaikkaa vaihtava kokenut tekijä. Tarvitaan yhteistä keskustelua, jotta uudella työkaverilla olisi mahdollisuus päästä sisään työpaikan käytänteisiin ja keskustelumaailmaan. Siis perehdytystä myös yhteiseen kieleen, jossa kuunnellaan ja kuullaan toista, jossa ei ohiteta toista oletusten perusteella ja jossa jokainen voi tulla näkyväksi tasavertaisena keskustelukumppanina – työkaverina.

Anna Pulli-Huomo
musiikin ja moniammatillisen jumalanpalveluselämän kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Jatkuvuuden ulottuvuuksia

Työtehtäviini kuuluu seurata ja osallistua ennakointiin, jonka tarkoituksena on hankkia tietoa ja tehdä johtopäätöksiä tulevaisuudessa tarvittavasta osaamisesta. Kysyn itseltäni jatkuvasti, miksi tulevaisuuskuvat usein kiinnittyvät niin vahvasti nykyiseen tilanteeseen tai jopa menneisyyteen.

Suomen kielessä ei ole neljättä aikamuotoa – futuuria. Tämä virke pomppasi esiin lukiessani uutista, joka käsitteli maahan muuttavien suomen kielen opiskelua. Havahduin siihen, että ’futuurittomuus’ itse asiassa saattaakin jarruttaa omaa tulevaisuusajatteluani. Suomen kielessä futuuri ilmaistaan nykyhetkeä kuvaavalla aikamuodolla, jota kyllä täydennetään tulevaan aikaan liittyvällä ilmaisuilla, esimerkiksi aikamääreellä, konditionaalilla, adjektiivilla tai vaikkapa aikoa-verbillä. Millaisia ajatukseni tai tunteeni olisivat, jos suomen kielessä olisikin neljäs aikamuoto? Osaisinko silloin muodostaa helpommin jatkumoita tulevaisuuteen?

Tämä kysymys leijui mielessäni, kun luin valtioneuvoston tämän vaalikauden 2023-2027 Tulevaisuusselonteon ensimmäistä osaa (jatkossa Tulevaisuusselonteko).  Se on valmisteltu kaikkien ministeriöiden yhteisenä virkatyönä ja on tarkoitettu hallituksen ja koko valtioneuvoston strategisen valmistelun ja päätöksenteon tueksi.

Arvot, katsomukset, osaaminen ja yhteiskunnallinen ilmapiiri Tulevaisuusselonteon skenaariossa

Tulevaisuusselonteon ensimmäisen osan sisältö kiteytyy neljään, vuotta 2045 kuvaavaan, skenaarioon. Tekoäly (Copilot) poimi Tulevaisuusselonteon tekstistä (luku 5) arvoihin, katsomuksiin, osaamiseen ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin liittyvät pääkohdat skenaarioittain:

1. Yhteistyön maailma 2045

  • Arvot: Globaali solidaarisuus, demokratia, ihmisoikeudet, yhteisvastuu, luottamus.
  • Katsomukset: Maailma nähdään systeemisenä kokonaisuutena, jossa yhteistyö ja yhteinen vastuu ovat keskeisiä. Optimistinen usko yhteiseen tulevaisuuteen.
  • Osaaminen: Korkea koulutustaso, osaaminen jakautuu laajasti, jatkuva oppiminen ja osaamisen päivittäminen ovat arkipäivää. Osaaminen tukee yhteiskunnan resilienssiä ja osallistavaa päätöksentekoa.
  • Yhteiskunnallinen ilmapiiri: Luottamuksen kulttuuri, vahva kansalaisyhteiskunta ja osallistava päätöksenteko.

2. Teknojättien maailma 2045

  • Arvot: Teknologinen tehokkuus, yksilöllinen hyöty, markkinavetoisuus, taloudellinen menestys ja innovaatiokeskeisyys.
  • Katsomukset: Teknologia nähdään ratkaisuna lähes kaikkiin ongelmiin. Yksityinen sektori ohjaa kehitystä enemmän kuin julkinen.
  • Osaaminen: Teknologiapainotteinen osaaminen korostuu. Osaaminen keskittyy suurille toimijoille, ja osaamiserot kasvavat.
  • Yhteiskunnallinen ilmapiiri: Individualismi ja kilpailu korostuvat. Demokratian rooli heikentynyt, päätöksenteko keskittynyt suurille teknologiatoimijoille.

3. Blokkien maailma 2045

  • Arvot: Turvallisuus, kontrolli ja lojaliteetti omalle blokille.
  • Katsomukset: Maailma nähdään jakautuneena ideologisiin ja taloudellisiin blokkeihin. Vastakkainasettelu ja strateginen varautuminen ohjaavat ajattelua.
  • Osaaminen: Osaaminen kehittyy blokin tarpeiden mukaan. Koulutus tukee kansallista turvallisuutta ja huoltovarmuutta. Kansainvälinen osaamisvaihto vähäistä.
  • Yhteiskunnallinen ilmapiiri: Arvopohja polarisoitunut, kansainvälinen yhteistyö rajoittunutta. Identiteettipolitiikka vahvistunut.

4. Murtuva maailma 2045

  • Arvot: Selviytyminen, paikallisuus ja sopeutuminen. Yhteisöllisyys syntyy tarpeesta, ei ideologiasta.
  • Katsomukset: Tulevaisuus nähdään epävarmana ja kaoottisena. Luottamus instituutioihin heikko, ja ihmiset turvautuvat paikallisiin ratkaisuihin.
  • Osaaminen: Osaaminen on paikallista ja käytännönläheistä. Koulutusjärjestelmä sirpaloitunut, osaamisen kehittäminen tapahtuu yhteisöissä ja tarpeen mukaan.
  • Yhteiskunnallinen ilmapiiri: Jakautunut, epäluuloinen ja reaktiivinen. Arvot vaihtelevat alueittain ja ryhmittäin.

Näistä skenaarioista on helppo valita se, jossa haluaisin elää (Yhteistyön maailma). Tai tunnistaa se, joka on todennäköinen, jos emme globaalisti löydä riittävän yhteistä arvopohjaa tai paluuta yhteisten sopimusten merkityksellisyyteen (Murtuva maailma). Minussa herää myös tahtotila poissulkea ne, joiden puhtaaksiviljellyssä maailmassa en haluaisi elää (Teknojättien ja blokkien maailmat, 2 ja 3).

Skenaariot sisältävät tulevaisuuskuvia. Jotta ne muuttuvat tulevaisuuden ennusteiksi, tulee tehdä valintoja: mihin arvoihin ne perustuvat, mitkä ovat keskeiset tavoiteltavat asiat, ja millainen aikajana tarvitaan. Sen jälkeen ennakoinnilla voidaan valmistautua tekemään tulevaisuutta: toimenpiteitä ja päätöksiä.

Villit kortit

Innostuin villeistä korteista. Selonteon laatimisessa oli käytetty geopoliittisia, teknologisia, ympäristöllisiä, yhteiskunnallisia ja lainsäädännöllisiä villejä kortteja, jotka kuvaavat epätodennäköisiä tapahtumia. Mutta – jos niitä tapahtuu, niillä on valtavia vaikutuksia.

”Villit kortit yllättävät yleensä poliittiset ja taloudelliset toimijat, ellei villejä kortteja ole pidetty mahdollisuutena ja ellei niihin ole valmistauduttu tavalla tai toisella. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että omat odotukset ja olettamukset tulevaisuudesta kyseenalaistetaan.” (Tulevaisuusselonteko, s.83.)

Kirkon toimintaympäristön näkökulmasta kiinnostavia olivat henkisyyttä, uskontoja ja ideologioita korostavat yhteiskunnalliset villit kortit (s. 155–156).  Ne terävöittävät ja jopa ylikärjistävät kiinnostavalla tavalla tulevaisuusselonteon erillisessä strategisessa toimintaympäristöanalyysissa kuvattua arvojen, asenteiden, maailmankatsomusten ja elämäntapojen monimuotoistumista tai polarisoitumista (luku 5.7).

Nykyhetkessä on iduillaan tai toteutuu jo nyt useita villejä kortteja, joita ei ole pidetty riittävän mahdollisina ja joihin ei ole myöskään valmistauduttu. Huomasin, että villit kortit tuottivat itselleni riittävän tunnepitoisen ärsykkeen ylittää omat ennakko-oletusteni rajat. Villeistä korteista käytetään myös nimeä ’mustat joutsenet’. Itselleni ’villeys’ avaa enemmän ovia vaihtoehtojen hakemiseen kun ’mustuus’!

Sivistys

Tulevaisuusselonteon strategisessa toimintaympäristöanalyysissa on alaluku myös sivistyksestä (luku 5.7.3.3). Sen ensimmäinen kappale tiivistää monipuolisesti sivistyksen olemusta:

”Sivistyksen tärkeys korostuu muutosten keskellä: Sivistys on monipuolista tietoa, arvostelukykyä, toimintakykyä ja empatiaa, sekä valmiuksia ja halua myötävaikuttaa yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisuun. Sivistys ilmenee osaamisena, luovuutena, osallisuutena, globaalina vastuuna, kansainvälisyytenä, moninaisuuden ymmärtämisenä, toisista välittämisenä ja hyvinvointina.

Näin ymmärrettynä sivistys on avainasemassa vastattaessa yhteiskunnallisiin haasteisiin, joita ilmenee arvojen ja asenteiden erilaistumisessa ja polarisoitumisessa sekä vastakkainasettelun lisääntyessä teknologisen kehityksen, ympäristön muutoksen ja globalisaation vaikutuksissa arkielämään, sekä uskonnollisuuden, maailmankatsomusten, kulttuurien ja identiteettien muutoksessa. Sivistyksellä on tärkeä tehtävä demokratia- ja ihmisoikeuskasvatuksessa.”

On hienoa, että sivistys on sujahtanut toimintaympäristöanalyysistä muutamissa kohdin myös Tulevaisuusselonteon teksteihin. Itse olisin antanut sille vielä enemmän painoarvoa. Toivon, että jatkossa osaamisen ennakointi perustuisi nykyistä enemmän sivistyksen ajatukseen ja olemukseen. Osaaminen ja sen ennakointi eivät saa toteutua vain ihmisen tuottavuuden ja ihmisen välineellisen arvon korostamisena, vaan kokonaisvaltaisen ihmisyyden ja ihmisarvon ensisijaisuutena.

Tulevaisuusdialogit

Tulevaisuusselonteon laatimisprosessiin liittyi Erätauko-keskusteluina toteutetut 40 tulevaisuusdialogia Suomen tulevaisuudesta, joiden tuloksia Tulevaisuusselonteossa tiivistetään seuraavasti. Itselleni nämä tulokset kuvaavat sivistyksen jatkumoa ja vahvistavat sen merkitystä.

”Keskustelujen perusteella yhteiskunnallinen resilienssi ja selviytymiskyky rakentuvat yhteisten arvojen ja laajasti tärkeinä pidettyjen tekijöiden, kuten luonnon arvostamisen, hyvinvointivaltion sekä tasa-arvoisen koulutusjärjestelmän varaan. Osallistujat korostivat yhdessä tekemisen merkitystä, ihmisten välistä empatiaa, toimeen tarttumista sekä kykyä käydä rakentavaa keskustelua myös erimielisyyksien vallitessa. Lisäksi painotettiin hyvinvointivaltion, yhdenvertaisuuden ja avoimen demokratian tukemista myös tulevaisuudessa. Näiden tekijöiden koettiin vahvistavan toivoa sekä luottamusta eri tasoilla: luottamusta itseen, toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan ja Suomen tulevaisuuteen – myös haastavina aikoina.” (Tulevaisuusselonteko, s. 89.)

Oma futuurini – neljäs ennakoinnin aikamuotoni

Olisiko oma ’futuurini’ sellainen, joka ilmaisee ja kuvaa tulevaisuudessa toteutuvaa sivistyksen jatkuvuutta, arvojen valitsemista, todennäköisyyksien tunnistamista, päätöksen tekemistä, ihmisarvoa rajoittavien tekijöiden kyseenalaistamista tai poissulkemista. Silloin minä ennakoidessani valmistaudun, altistan itseni ja sitoudun siihen, minkä koen merkitykselliseksi.

Kuva: Futuristinen pronssiveistos,
Umberto Boccioni, 
Jatkuvuuden ainutkertaisia muotoja tilassa, 1913.

Umberto Boccionin pronssiveistos.

Marja Pesonen
Asiantuntija
Kirkkohallitus / Kirkon tutkimus ja koulutus

Artikkelikuva: Valtioneuvoston Tulevaisuusselonteon 2023–2027 osa 1

Opettajuus seurakuntapapin työssä – mitä ja miksi?

Papin ammattikuvaan on perinteisesti kuulunut seurakunnan opettajan rooli, etenkin meidän luterilaisessa kontekstissamme. Ajatukset saarnaamisesta opettamisena ja papista opettajana vievät aina reformaation juurille Martti Lutheriin asti. Luther korosti, että saarnan tuli olla yksinkertainen, ja moitti pappeja liiallisesta monimutkaisuudesta. Esimerkkejä löytyy myös lähempää: myös Martti Simojoki pohti väitöskirjassaan Julistus ja opetus. Saarnan opetustehtävästä (1947) varsin monipuolisesti papin opettajuuteen liittyviä elementtejä saarnan näkökulmasta.

On aika ilmeistä, että nykyajan seurakuntatyön arjesta katsottuna käsitys papista “seurakunnan opettajana” kuulostaa ensinnäkin mahtipontiselta mutta myös epäuskottavalta. Jotta sen voisi sanoa olevan totta, vaatisi se papilta vankempaa pedagogista koulutusta ja vahvempaa otetta seurakunnan kasvatustoiminnassa. Opettajan rooli edellyttää kasvatuksen ja opetuksen ammattilaisuutta, jollaiseen monellakaan papilla ei ole riittäviä valmiuksia akateemisen teologikoulutuksen tai kirkon pastoraalitutkinnon pohjalta.

Milloin tilanne muuttui – eli milloin opettajuus lipsui pois papin ammattikuvan keskiöstä? Taaksepäin historiaa katsoessa voi nähdä kaksi keskeistä taitekohtaa, joissa papin opettajuus muotoutui merkittävällä tavalla uusiksi.

Ensimmäinen taitekohta oli 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin papin ammatin pohjalta muodostui oma uskonnonopettajan ammatti. Uskonnonopettajat alkoivat opettaa nuorisoa oppikouluissa, kun aiemmin papit olivat toimineet oppikoulunopettajina. Tämän seurauksena papit eivät enää automaattisesti opettaneet yleissivistävässä koulutuksessa, vaan heidän opettajuutensa alkoi rajautua seurakuntakasvatukseen.

Toinen keskeinen taitekohta ajoittuu vajaa sata vuotta myöhempään kehitykseen, kun kirkon työ alkoi monialaistua 1940-luvun taitteen sotavuosien molemmin puolin. Aiemmin ensi sijassa papit olivat olleet vastuussa seurakunnissa tapahtuvasta kasvatustoiminnasta ja seurakuntalaisten opettamisesta, mutta nyt he saivat kasvatukseen tukea muista ammattikunnista. Varhaiskasvatuksen työntekijöiden ja nuorisotyönohjaajien ammattikuntien synnyttyä seurakunnan kasvatustoiminnan kipparointi siirtyi yhä enemmän heidän harteilleen. Nykymuotoisessa seurakuntatyössä on sanomattakin selvää, että kirkon kasvatuksen ammattilaiset tulevat pääasiassa näistä ammattikunnista. Sen seurauksena papin roolin seurakunnan opettajana voi sanoa kaventuneen.

Paimenesta pedagogiksi – vai toisin päin?

Yllä kuvatun perusteella voisi ajatella, että opettajuus seurakuntapapin työssä on kaventunut niin että opettajuuden edellyttämien taitojen merkitys työssä olisi sen myötä vähentynyt. Näin ei kuitenkaan ole. Samaan aikaan kun papin opettajuuden korostaminen on koko ajan vähentynyt kirkossamme, on työelämä yleisesti alkanut vaatia pedagogista osaamista yhä enemmän eri ammateissa. Kasvatustieteellisen tutkimuksen mukaan tämä näkyy moninaisina kouluttamiseen, ohjaamiseen, mentorointiin ja yleisesti dialogiseen vuorovaikutukseen liittyvien taitojen korostumisena työelämän arjessa. Jotkut tutkijat puhuvat nykyään jopa työelämän “pedagogisoitumisesta”.

Menneinä vuosisatoina eli aikana, jolloin papin kuvattiin olevan seurakunnan opettaja, seurakunnan kasvatustyön tai kouluopetuksen pedagogiikka oli asiantuntijuusvetoista. Se perustui siihen, että opettaja opetti ja oppilaat kuuntelivat pyrkien muistamaan keskeisimmän sisällön opettajan puheesta. Tällöin käsitys opettajuudesta ja sen edellyttämistä taidoista oli oleellisesti nykykäsitystä kapeampi. Papin “opettajuudeksi” riitti, että hän opetti seurakuntaa selittämällä Raamatun kertomuksia auki saarnoissa, kolminaisuusoppia rippikoulussa tai jälleennäkemisen toivoa siunauspuheessa.

Nykyään tilanne on toinen. Esimerkiksi perusopetuksen ja toisen asteen opettajilta edellytetään työssään monipuolista kasvatuksellista otetta ja pedagogista osaamista, joka ei rajoitu pelkästään opetuksen antamiseen, vaan edellyttää pikemminkin oppilaan oppimisprosessin kokonaisvaltaista tukemista niin luokkahuoneessa kuin sen ulkopuolellakin. Nykyaikainen sosiokonstruktivistinen oppimiskäsitys perustuu oppijoiden aktiivisuuteen, vahvaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja opittavien sisältöjen suhteuttamiseen aiemmin opittuun. Oppijoita vastuutetaan omasta tekemisestään ja oppimisestaan, ja samalla opettajien on kyettävä tarjoamaan heille yksilöllistä pedagogista tukea jokaisen tarpeiden mukaan.

Koska pappi ei työskentele tietenkään eristyksissä muun maailman kehityksestä, tarvitsee hänen huomioida opettajuudessa tapahtunut kehitys oman ammattiosaamisensa rakentamisessa. Tähän toki pappia haastetaankin. Nykyaikainen oppijalähtöinen rippikoulupedagogiikka haastaa pappia pohtimaan yhdessä nuorten kanssa kristilliseen uskoon ja elämäntapaan liittyviä asioita mutta ottamaan myös haltuunsa monenlaisia aktivoivia opetusmenetelmiä. Myös rippikoulupedagogiikassa prosessoiva ja omiin kokemuksiin perustuva oppiminen on muodostunut jaettavaa tietoa tärkeämmäksi opiskelumuodoksi.

Papin tarvitsee huomioida myös yleisesti työelämän vaatimukset pedagogisesta osaamisesta oman ammattiosaamisensa kehittämisessä. Vaatimus pedagogisesta osaamisesta ei rajoitu pelkästään perinteisiin opetuksen ja kasvatuksen työtilanteisiin, vaan sitä on sovellettava laajasti papin työn eri tilanteissa. Pedagogisen osaamisen ajatuksen voisi kuvatakin perustuvan tilannetajuisuuteen ja kontekstilähtöiseen työskentelytapaan. Siten papin työssä pedagoginen osaaminen tulee ymmärtää laaja-alaisena erilaisiin vuorovaikutus- ja opetustilanteisiin ja niissä kehittymiseen liittyvänä osaamisena. (Tarkemmasta määrittelystä lisää tämän kirjoituksen loppuun linkitetyissä tutkimusartikkeleissa.)

Pappi opettaa ja kuulustelee seurakuntaa kinkereillä. Kuva on rajaus vanhasta opetustaulusta “Piispa Gezeliuksen kinkerit” (Aarno Karimo 1934, Kouluaitta oy) .
Pappi opettaa ja kuulustelee seurakuntaa kinkereillä. Kuva on rajaus vanhasta opetustaulusta “Piispa Gezeliuksen kinkerit” (Aarno Karimo 1934, Kouluaitta oy)

Tutkimus pedagogisesta osaamisesta seurakuntapapin koulutuksessa ja työssä

Tutkin uskonnonpedagogiikan väitöstutkimuksessani papin opettajuutta ja työssä tarvittavaa pedagogista osaamista. Tutkimustyö on hyvässä vauhdissa, sillä aloitin sen syksyllä 2022, ja tähän mennessä kaksi kolmesta tutkimusartikkelista on jo julkaistu ja kolmaskin on julkaisujonossa. Ensimmäisessä artikkelissa tutkin papin peruskoulutuksen eli akateemisen teologikoulutuksen tuottamaa pedagogista osaamista, ja toisessa papin keskeisimmän ammatillisen koulutuksen eli kirkon pastoraalitutkinnon tuottamia valmiuksia papin opettajuuteen ja kasvattajuuteen.

Ensimmäisen artikkelin tutkimustulosten mukaan pedagogista osaamista tuottavien opintojaksojen opintopistemäärät ovat vähentyneet 1960-luvulta tähän päivään mennessä. Toisen artikkelin tulosten mukaan kasvatusosaamisen tavoittelu ei ole korostunut pastoraalitutkinnossa samana ajanjaksona, mikä ei ole tukenut papin opettajuuden kehittymistä.

Nämä ovat sinänsä hämmästyttäviä tuloksia, sillä samaan aikaan kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteella pitäisi toimia päinvastoin – eli lisätä pedagogista koulutusta ja vahvistaa papin opettajuudessaan tarvitsemaansa osaamista. Papin opettajan rooli ja siihen vaadittavat pedagogiseen osaamiseen liittyvät taidot tulisikin huomioida vahvemmin sekä akateemisen teologikoulutuksen että kirkon pastoraalitutkinnon kehittämisessä. Papin opettajuuden vakavasti ottaminen edellyttää pappien pedagogisen osaamisen vahvistamista.

Kolmannessa artikkelissa tarkastelin pappien käsityksiä pedagogisen osaamisen tärkeydestä seurakuntapapin työssä. Keräsin artikkelia varten lokakuussa 2024 kyselyaineiston, johon vastasi 237 pappia ympäri Suomea. Vastaajat edustivat varsin tasaisesti esimerkiksi eri hiippakuntia, ikäryhmiä ja seurakuntatyön työaloja.

Kolmannen artikkelin tulosten mukaan pappien käsitykset opettajuudesta perustuvat yksinkertaiseen, jossakin mielessä myös vanhentuneeseen, ymmärrykseen opettajuudesta. Voisi sanoa, että sellaiseen käsitykseen opettajuudesta, joka oli totta pari sataa vuotta sitten eli silloin kun kaikki, mitä opettamisesta ja pedagogiikasta tiedettiin, oli pappien työssään harjoittamaa. Lisäksi artikkelissa keskeinen havainto pappien käsityksissä oli, että pedagogisesti kouluttautuneet (esim. opettaja- tai kirkon nuorisotyönohjaajakelpoiset) papit kokivat pedagogisen osaamisen tärkeäksi työssään, kun taas pedagogisesti kouluttautumattomat eivät niinkään. Tämä tulos puoltaa pedagogisen koulutuksen tärkeyttä ja todistaa, että se edistää ymmärrystä pedagogisesta osaamisesta yhtenä papin ammattiosaamisen tärkeänä osa-alueena, joka tulee vain korostumaan tulevaisuuden osaamistarpeena yhä enemmän.

Esimerkki maailmalta: Unkarissa luterilaiset papit opettavat usein uskontoa koululaisille

Vietin syksyn alussa neljä viikkoa tutkijavierailulla Budapestin luterilaisessa teologisessa yliopistossa. Tein matkan kirkon stipendiaattina. Matkan aikana muun muassa osallistuin kansainväliseen uskonnonpedagogiikan konferenssiin, luennoin Budapestin Kalevala Ystävyyspiirin tilaisuudessa sekä kävin monia keskusteluja papin opettajuudesta unkarilaisten ja muiden kansainvälisten kollegojen kanssa.

Erityisen hedelmällisiksi koin keskustelut paikallisen yliopiston käytännöllisen teologian professorin Ágnes Pángyánszkyn sekä Budapestin paikallisseurakunnissa pappeina työskentelevien István Vetőn ja Melinda Grendorf-Balogh’n kanssa. Opin heiltä esimerkiksi, että Suomen ja Unkarin malleissa järjestää perusopetukseen kuuluva katsomusopetus on suuria eroja. Unkarissa moni seurakuntapappi opettaa nykyisin luterilaista uskontoa koululaisille. Pappi saattaa opettaa jopa yli kahtakymmentä opetustuntia viikossa ja pyrkii sen ohessa hoitamaan omat velvollisuutensa seurakuntansa paimenena! Luku on hurja, ja lienee selvää, että uskonnonopetuksen järjestämiseen osallistuminen syö papin resursseja muusta työstä.

Unkarin mallissa on puolensa – ja puolensa. Toisaalta se kannustaa opetusta antavaa pappia kehittämään omaa pedagogista ajatteluaan ja sen myötä myös vahvistamaan omaa pedagogista osaamistaan, etenkin kun heidän odotetaan myös hankkivan pedagogista koulutusta suoriutuakseen opettajan tehtävistä. Tästä näkökulmasta katsottuna uskonnonopetuksen järjestämisen edistäisi papin ammattiosaamisen monipuolistumista.

Ongelma syntyy kuitenkin siitä, ettei pappeja velvoiteta riittävästi hankkimaan pedagogista koulutusta, mikä puolestaan heijastuu uskonnonopetukseen niin, että papit järjestävät opetuksen hyvin monenkirjavin tavoin. Siksi paikallisen uskonnonopetuksen taso vaihtelee hurjasti, ja sijaiskärsijöinä ovat papin järjestämään opetukseen osallistuvat koululaiset. Täydellisessä maailmassa tällainen malli kehittäisi papin pedagogista osaamista kouluopetuksessa mutta saisi hänet soveltamaan samanlaista pedagogista ajattelua myös seurakuntakasvatuksessa ja laajemmin työhönsä sisältyvissä tilanteissa.

Kuva Budapestin Kalevala Ystävyyspiirin tilaisuudessa Miikka Tarpeenniemen pitämän luennon aloitusdiasta ennen tilaisuuden alkua.
Kuva Budapestin Kalevala Ystävyyspiirin tilaisuudessa pitämäni luennon aloitusdiasta ennen tilaisuuden alkua.

Tutkimukseni vaikuttavuus

Tutkimukseni tulosten perusteella seurakuntapappien valmiuksia opettajuuteen ja pedagogiseen osaamiseen liittyen on vahvistettava niin työn arjessa kuin siihen kelpoisuuden tuottavassa koulutuksessa. Seurakuntatyössä toimivien pappien osalta tämä tarkoittaa sitä, että heille tulee tarjota parempia mahdollisuuksia hankkia nykyaikaista pedagogista koulutusta joko heille keskeisessä ammatillisessa koulutuksessa eli pastoraalitutkinnossa tai muun täydennyskoulutuksen tarjonnassa.

Papin ammattiin opiskelevien osalta akateemista teologikoulutusta on kehitettävä niin, että se tuottaa entistä vahvemmin pedagogisen osaamisen valmiuksia kirkon työhön kelpoisille teologian maistereille. Kahden ensimmäisen tutkimusartikkelini tulokset osoittivat jo näiden koulutusten puutteita papin opettajuuteen tuottamien valmiuksien rakentamisessa.

Papin ammatin lisäksi tutkimukseni voi nähdä vaikuttavan myös laajemmin kirkon työn tulevaisuuteen. Papin ammatissa vaadittavasta osaamisesta saatu uusi tieto ja sen mukainen ammattiosaamisen kehitystyö heijastuvat erityisesti myös kirkolliseen johtamiseen, koska papit ovat yhä edelleen kirkon johtamisen avainhenkilöitä. Käytännössä kaikki merkittävimmät johtamisen tehtävät edellyttävät papin ammattitaustaa, vaikka myös muille kirkon ammattikunnille tarjoutuu koko ajan enemmän vastaavia mahdollisuuksia. Tämäkin näkökulma on hyvä pitää mielessä.

Miikka Tarpeenniemi. kuvan copyright: Marika Ijäs / MI suunnittelu

Miikka Tarpeenniemi
uskonnonpedagogiikan väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
seurakuntapastori, Jyväskylän seurakunta

Kuvan copyright: Marika Ijäs / MI suunnittelu

Tutkimukseen sisältyvät julkaisut

  • Tarpeenniemi, Miikka (2024). Tuottaako teologikoulutus valmiuksia papin opettajuuteen?: Pedagoginen osaaminen tavoitteena akateemisen teologikoulutuksen opinto-oppaissa 1969–2017. Kati Tervo-Niemelä, Veli-Matti Salminen & Noora Palmi (toim.), Opinnoista pappisuralle: Pappeuteen kasvu, haasteet ja muutokset. Suomen ev.-lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 145. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus, 213–242.
  • Tarpeenniemi, Miikka (2024). Tukeeko pastoraalitutkinto papin kasvattajuutta ja opettajuutta?: Kirkon kasvatusajatteluun perustuva osaaminen pastoraalitutkinnon tavoitteena 1970–2020. Uskonto, katsomus ja kasvatus 4(1), 37–57.
  • Tutkimukseni kolmas artikkeli Finnish Lutheran Parish Pastors’ Conceptions of the Importance of Pedagogical Competence in Their Work (suom. Suomalaisten luterilaisten seurakuntapappien käsityksiä pedagogisen osaamisen tärkeydestä heidän työssään) julkaistaneen loppuvuodesta brittiläisessä uskonnonpedagogiikan journaalissa. Artikkeli on kirjoitettu yhdessä professorien Antti Räsäsen ja Arto Kallioniemen kanssa.

Artikkelikuva: ChatGPT:n näkemys nuoresta papista opettamassa kaikenikäistä seurakuntaa.

Rekrytointi on viestintäteko

Kun yhteiskunnassa työttömyyskäyrät huitelevat korkeuksissa, seurakunnissa painitaan yllättävien ongelmien kanssa: moniin vapautuviin työtehtäviin on vaikea löytää sopivia hakijoita. Eniten rekrytointihaasteita on kasvatuksen ja diakonian tehtävissä, mutta hakijapulaa on muuallakin.

Vuosien saatossa kehittyneen kirkollisen työvoimapulan taustalla ei vaikuta vain yksi ja helposti nimettävä ongelma, vaan monimutkainen ilmiöiden ja haasteiden verkosto: käsitys kirkosta työnantajana, opiskelijoiden hakeutumisinto kirkon aloille, seurakuntatyön pitovoiman säilyminen, kirkollinen johtamiskulttuuri ja rekrytointiprosessien laadukkuus. Ratkaisuakaan ei löydetä yhtä nappia painamalla, vaikka rekrytoinnin kehittämisen hankkeessa hyödyntäisimme sellaista mielellämme. Muutamia selkeästi tunnistettuja kehityskohtia voidaan kuitenkin nimetä ja joihinkin voidaan vaikuttaa lyhyelläkin aikajänteellä. Yksi kehityskohta on rekrytointiviestintä, johon tässä tekstissä tuon muutamia näkökulmia.

Rekryilmoittelusta rekrymarkkinointiin

Havaintojeni mukaan seurakuntien rekrytointikulttuuri on pitkään levännyt perinteisen ja julkiselle hallinnolle tyypillisen ajattelutavan varassa: rekrytointia on alettu pohtia yleensä silloin, kun tehtävä on tullut auki. Varsin pitkään rekrytointi on ajateltu pistemäisenä tapahtumana ja ennen kaikkea hallinnollisena prosessina, joka alkaa tehtävän vapauduttua ja joka tulee saattaa päätökseen rekrytoimalla sopiva henkilö avoimeen tehtävään. Tätä varten on julkaistu työnhakuilmoitus kirkollisilla työnhakukanavilla ja toivottu runsaasti hakemuksia.

Samaan aikaan rekrytointikulttuuri ympäröivässä yhteiskunnassa, myös julkisella sektorilla, on muuttunut vauhdilla: rekrytointi-ilmoittelusta on siirrytty monta askelta markkinoivan rekrytoinnin suuntaan. Taustalla vaikuttaa kokonainen ajattelutavan muutos: rekrytoinnissa ei ainoastaan työnantaja valitse työntekijää, vaan työntekijä valitsee – tai jättää valitsematta – työnantajan. Yhä paremmin työnantajat tunnistavat, että hyvä ja haluttu työntekijä on työnantajan arvokkainta pääomaa ja siksi sellaisesta kannattaa kilpailla. Viime vuosina rekrytointikulttuuri on kulkenut samaan suuntaan myös kirkon kentillä, mutta havaintojeni mukaan olemme edelleen takamatkalla. Ja vaikka halua rekrytointikulttuurin päivittämiseen olisi, se ei käytännössä usein näy.

Rekrytointikulttuurin muutos haastaa muiden organisaatioiden mukana myös seurakuntien osaamistarpeita. Oma vinkkini on, että osaamista kannattaa johtaa aktiivisesti ja hankkia rekrytointimarkkinointiin ajantasaista täsmäkoulutusta. Lisäksi rekrymarkkinoinnin osaamista kannattaa painottaa erityisesti viestintätehtäviä täytettäessä.

Hyvin suunniteltu on puoliksi rekrytty

Jokainen esihenkilö tietää, että rekrytointi ja kiire viihtyvät kiusallisen hyvin yhdessä: yleensä rekrytointien aikataulu on tiukka, muutoksia henkilöstötilanteeseen tulee nopeasti ja kasaantuvat työt eivät odota.  Siksi kaikki se työ, mitä seurakunnassa on tehty ja tehdään rekrytointien eteen ennen tilanteen olemista ”päällä” on ensiarvoisen tärkeää. Hallinnon kannalta tämä voi tarkoittaa esimerkiksi ajantasaista henkilöstön osaamiskarttaa ja toisaalta osaamistarpeiden säännöllistä tarkastelua suhteessa seurakunnan strategiaan ja tulevaisuuden visioon. Seurakunnilla voi olla myös erilaisia rekrytointityöryhmiä tai muita valmiita rakenteita rekrytointitilanteita varten.

Jotta avoimena olevan tehtävän ympärillä tehtävä viestintä olisi mahdollisimman tehokasta, johdon ja viestinnän sujuva yhteistyö on ensiarvoisen tärkeää. Samalla kun aikataulutetaan rekrytointia, täytyy aikatauluttaa myös sen viestintää. Tätä varten seurakunnassa voi olla vaikkapa rekrytointiviestinnän suunnittelupohja, jota voidaan soveltaa tilanteen mukaan: missä vaiheessa viestitään ja kenelle, mitä viestinnällä tavoitellaan, missä viestintäkanavissa näytään, käytetäänkö maksettua mainontaa, kuinka se kohdennetaan ja niin edelleen. Hyvä viestintäsuunnitelma voi tuoda rekrytointiin ylipäätään hallinnollista jämäkkyyttä ja laatua, koska viestintä on usein hyvä väylä esittää tarpeellisia kysymyksiä koko rekrytointiprosessia koskien.

Viestinnän näkökulmasta on tärkeää suunnitella myös sitä, kuinka rekrytointeja pidetään esillä silloin, kun ei haeta mihinkään tiettyyn tehtävään. Ovatko kotisivujen ”Töihin meille”-sivut ajan tasalla ja kiinnostavat? Löytyykö uratarinoita ja kiinnostavia henkilökuvia? Kuinka seurakuntaa luonnehditaan työympäristönä? Miten seurakunta ja sen työntekijät näkyvät somessa rekrytoinnin näkökulmasta?

”Ei sieltä ole kuulunut mitään”

Kaikkein yleisin negatiivinen palaute, jota olen kirkollisen rekrytoinnin käytännön kokemuksia kerätessäni saanut, on puutteellinen tai jopa olematon hakijaviestintä. ”Hain kuukausi sitten, ei sieltä ole kuulunut mitään.” ”Luin somesta, että henkilö X on valittu tehtävään.” ”Sieltä sanottiin, että ovat yhteydessä. Kukaan ei ole ollut.”

En tiedä tarkasti, mikä kaikki hakijaviestinnän huonouteen vaikuttaa, mutten voi välttyä ajatukselta, että hakijoiden jättäminen epätietoisuuteen kertoo jonkinlaisesta ymmärtämättömyydestä tai välinpitämättömyydestä. Jopa niissä tapauksissa, joissa seurakunnalla on KirkkoRekry-palvelu käytössä ja sen mahdollistamat automatisoidut viestit hakijoille, mahdollisuus jätetään usein hyödyntämättä. Laiminlyönti voi vaikuttaa pieneltä, mutta seuraukset työnantajakuvaan ja hakijan tulevaisuuden hakumotivaatioon ovat merkittäviä.

Jos työnantajan ajattelua ohjaa käsitys rekrytoinnista vain yksittäisen työtehtävän täyttämiseen tähtäävänä hallinnollisena prosessina, se saattaa johtaa heikkoon hakijaviestintään valitsematta tulleiden kohdalla. Tällainen työnantaja ampuu kuitenkin itseään jalkaan: mitä useammin työnantaja sortuu puutteelliseen hakijaviestintään, sitä heikommaksi muuttuu hänen maineensa ja sitä todennäköisemmin auki tuleviin tehtäviin ei saada parhaita mahdollisia hakijoita mukaan.

Parhaassa tapauksessa työnantajan ajattelua ohjaa käsitys rekrytoinnista jatkumona, jossa jokainen yksittäinen työntekijähaku on osa isoa ja strategisesti pohdittua kokonaisuutta. Tällöin kaikki potentiaaliset hakijat nähdään arvokkaina ja mahdollisina tulevaisuuden työntekijöinä ja suhtautuminen heihin on sen mukaista. Hakijaa arvostava viestintä alkaa informatiivisesta hakuilmoituksesta, jossa keskeiset päivämäärät on ilmoitettu, ja jatkuu henkilökohtaisena viestintänä prosessin eri vaiheissa. Toisin sanoen työnantajakuvaa voi rakentaa hyvällä hakijaviestinnällä hyvään suuntaan ja huonolla viestinnällä huonoon suuntaan.

Viestintä on rekrytointia

Rekrytointi on suurelta osin viestintää, mutta myös viestintä on lähes aina rekrytointia. Päätös työhakemuksen lähettämisestä ei usein synny vain yksittäisen työnhakuilmoituksen perusteella, vaan potentiaalinen hakija miettii kokonaisuutta: millainen käsitys minulla on kirkosta, sen maineesta, sen johtajien sanomisista, sen uskottavuudesta omassa cv:ssä, kotiseurakunnasta, rippikoulusta, mummin hautajaisista ja niin edelleen? Onko kirkon kokonaisviesti minulle ollut plus- vai miinusmerkkinen?

Lopulta kaikkein oleellisinta kirkon työnantajakuvassa ja sitä kautta rekrytointiviestinnässä saattaa olla tämä: mitä nuorisotyönohjaaja juttelee isoskoulutuksessa ammatistaan tulevaisuutta pohtiville nuorille, kuinka pappi puhuu työstään kastekahveilla, sujuuko hautajaisten järjestäminen virastossa ammattimaisesti tai kuinka viestijä viestii joulunajan tapahtumista?

Jos lähtökohtainen käsitys seurakunnasta on hyvä ja henkilökohtaiset kokemukset positiivisia, niitä ei kehnollakaan rekrytointiviestinnällä pilata. Jos taas käsitys on negatiivinen, mikään kampanja ei sitä korjaa.

Heikki Nenonen.

Heikki Nenonen
Rekrytoinnin kehittämisen kärkihankkeen projektipäällikkö
Kirkon tutkimus ja koulutus

Artikkelikuva: GettyImages

Vaali uteliaisuutta

Viime viikkoina silmiini on osunut suurimman päivälehden mielipidepalstalla muutama osaamisen kehittämiseen liittyvä kirjoitus. Niissä on puhuttu osaamisen kehittämisen merkityksestä ja tarpeesta nykyisessä työelämässä, sen eri muodoista sekä siitä, miten mahdollisuudet siihen työyhteisöissä jakautuvat.

Kysyttiin myös, palvelevatko tutut koulutusmuodot ja -rakenteet tämän päivän ja erityisesti tulevaisuuden tarpeita, kun toimintaympäristö muuttuu, ja tekoäly sekä digitalisaatio vahvistuvat ja muokkaavat osaamistarpeita. Oppimista edellytetään entistä enemmän, mutta aikaa siihen on käytettävissä entistä vähemmän. Nämä eivät ole vieraita kysymyksiä kirkossakaan.

Oppimisen ytimessä uteliaisuus

Oppimisen yhtenä vahvana moottorina on uteliaisuus. Uteliaisuus on tiedonhalua, kyselemistä, kiinnostusta, kokeilunhalua ja seikkailunhalua, mutta myös nuuskimista ja urkkimista.  Se on halua ymmärtää, tutkia ja löytää uutta tietoa, ymmärrystä ja kokemusta ilman, että siihen välttämättä liittyy ulkoista painetta tai palkintoa.

Lapsen kehitykseen kuuluu luontaisesti uteliaisuus. Osa meistä säilyttää sen pidempään, osalla se piiloutuu syvemmälle. Miten säilytämme tai löydämme (jälleen) uteliaisuuden?

Tutkimukset kertovat, että psykologisesti turvallisessa ympäristössä uskaltaa kysyä, kokeilla ja epäonnistua. Aiemmat kokemukset luonnollisesti vahvistavat tai murentavat tätä: onko uteliaisuuteen suhtauduttu niin, että se ei ole suotavaa (nuuskiminen, urkkiminen) vai onko siihen rohkaistu, ja onko sitä tuettu?

Työyhteisön tuki

Uteliaisuus ei ole vain yksilön, vaan myös organisaation ominaisuus ja voimavara. Oppimisen lisäksi uteliaisuus edistää innovointia, yhteistyötä ja työhyvinvointia. Uteliaisuuden kysymyksiä ovat miksi, miten? Siitä on lyhyt matka luovuuteen ja innovaatioihin: mitäs jos…?

Miten uteliaisuuteen suhtaudutaan työyhteisössäsi? Minkälaisia kysymyksiä teillä kysytään? Onko mahdollista ja luontevaa kysyä ja kokeilla, epäonnistua ja onnistua, olla kiinnostunut?

Miten työyhteisönä ja työtovereina voisimme tukea sekä omaa, toistemme että organisaatiomme uteliaisuutta uuteen ja sen myötä oppimista ja kehittymistä? Mitä uteliaisuus voisi tarkoittaa sinun työssäsi – kohtaamisissa, opetuksessa, johtamisessa? Ehkä uteliaisuus vie syvemmälle ymmärrystämme Jumalan luomaa maailmaa ja toisia luotuja kohtaan, ja sen myötä etsii uusia tapoja toimia kirkkona tässä ajassa.

Oppimisen muodot ja rakenteet muuttuvat väistämättä. Pysyvämpää on se, mitä on oppiminen: uusien tietojen, taitojen, asenteiden ja ymmärryksen omaksumista sekä sitä, miten niitä sovelletaan käytännössä. Ja siellä ytimessä on uteliaisuus.

Ulla Tuovinen
koulutuspäällikkö
Kirkon tutkimus ja koulutus

Kirkon musiikki uskonnollisen kulttuurin murroksen keskellä

Viime syksynä yksikkömme (Kirkon tutkimus ja koulutus) tutkijat julkaisivat nelivuotiskertomuksen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuosista 2020–2023 otsikolla Kirkko epävarmuuksien ajassa. Näin musiikin ja moniammatillisen jumalanpalveluselämän kouluttajana huomaan tutkimustiedon 2020-luvun alkupuolen kirkosta suhteessa ajan ilmiöihin herättävän minussa monenlaisia kysymyksiä, joista muutamaa pohdin tässä tekstissäni.

Uskonnollisen kulttuurin murros

Uskonnollisen kentän muutos Suomessa ja maailmalla ei ole uusi tieto. Itseäni on kuitenkin hätkähdyttänyt se, miten selkeästi muu maailma näyttää kulkevan eri suuntaan kuin maallistuva läntinen ja pohjoinen Eurooppa. (Kirkko epävarmuuksien ajassa 2024, 23. Kuvio 1.2 Jumalan tärkeys elämässä.) Uskontososiologisesti maallistumista on selitetty modernisaatiolla eli yhteiskuntien kehityksellä, mikä laajasti ottaen voidaan käsittää joukkona sosioekonomisia, kulttuurisia ja institutionaalisia muutoksia. Tämä murros näyttäytyy Suomessa käytännössä monella tasolla niin yhteiskunnallisesti kuin kirkon elämässä.

Jumalanpalveluselämän näkökulmasta suomalaisen uskonnollisen kulttuurin murroksen yksi näkyvimpiä ilmiöitä ovat nelivuotiskertomuksen mukaan kollektiivisen osallistumisen ja uskonnollisten seremonioiden väheneminen ja niiden merkityksen muutos. Eri sukupolvet suhtautuvat eri tavoin jumalanpalveluksiin ja kirkollisiin toimituksiin. Uskonnollinen ja kulttuurinen moninaistuminen on todellisuutta eri puolilla Suomea erilaisista kulttuureista tulleiden myötä. Samalla kulttuuri yhteiskunnallisesti moninaistuu ja muuttuu jatkuvasti. Kirkko ja kristinusko ovatkin asemoituneet uudella tavalla osaksi katsomuksellista moninaisuutta.

Kirkon musiikin rooli ja identiteetti

Jään pohtimaan, mikä on kirkon musiikin rooli osana uskonnollista murrosta. Missä määrin esimerkiksi yhdessä laulamisen kulttuurin väheneminen Suomessa vaikuttaa uskonnollisen kentän murrokseen? Mieleeni tulee eräässä konferenssissa kuulemani tutkimus, jossa hyvinkin uskonnollisessa Latinalaisessa Amerikassa jalkapallofanien yhteislaulu oli yhdistettävissä hengelliseen rituaaliin. Jos yhdessä laulaminen häviää kouluista ja kodeista, mitä muuta sen mukana menetetään myös uskonnollisesti katsottuna?

Uusinta tutkimusta suomalaisten katsomuksellisesta identifioitumisesta analysoitaessa voidaan nelivuotiskertomuksen mukaan nähdä neljä pääulottuvuutta: 1) uskovat, 2) (kulttuuri)kristityt, 3) uskonnottomat ja 4) henkiset etsijät. Olisi mielenkiintoista verrata näitä identiteettejä suhteessa hengellisen musiikin kuuntelemiseen ja toteuttamiseen. Miten erilaisiin identiteetteihin itsensä lukevat kokevat musiikin osana identiteettiään? Nelivuotiskertomus mainitsee tässä ajassa suosittuina kokonaisvaltaisen hengellisyyden harjoittamisen muotoina muun muassa pyhiinvaellukset, meditaation ja joogan. Itse laskisin tähän joukkoon myös erilaiset musiikkiin liittyvät tilanteet, on henkilö niissä läsnä sitten musiikin kuulijana tai toteuttajana.

Julkisessa tilassa

Nelivuotiskertomus nostaa esille myös yleisesti kysymyksen uskontojen näkymisestä (kuulumisesta ja kokemisesta) julkisessa tilassa. Lähes viidesosa Gallup Ecclesiastica 2022 -kyselyssä vastanneista koki, että uskonnonvapaus tarkoittaa “mahdollisuutta olla kohtaamatta uskontoa yhteiskunnan julkisissa toiminnoissa”. Tähän tulokseen on peilattavissa muun muassa monet julkisuudessa käydyt keskustelut kirkollisen musiikin läsnäolosta kouluissa. Mustavalkoinen rajanveto kirkollisen musiikin kokemisesta julkisessa tilassa on kuitenkin vaikeaa, onhan länsimainen taide- ja populaarimusiikki täynnänsä viittauksia kristilliseen kulttuuriin. Toiselle musiikin kuunteleminen tai itse toteuttaminen ovat osa kulttuuria, kun toiselle ne ovat tapa harjoittaa hengellisyyttä. Kysymys on siitä, miten esimerkiksi kouluissa viestitään erilaisista tilanteista, ja miten seurakunnan työntekijät yhteistyötilanteissa omalta osaltaan osaavat huomioida ja sanoittaa katsomuksellisia näkökulmia.

Moninaistuva kirkko

Seurakunnissa, joissa on mukana eri kulttuureista kotoisin olevia seurakuntalaisia, on todettu musiikin vahva rooli yhteisenä kielenä ja yhteisöön sitouttajana. Esimerkeistä eri puolilta Suomea voi lukea lisää Monien kulttuurien seurakunta -julkaisusta. Samalla, kun musiikki yhdistää, musiikin monikulttuuristuminen vaatii työntekijöiltä rohkeutta ja tietoa hypätä itselle mahdollisesti vieraaseen maailmaan. Nelivuotiskertomus korostaakin seurakuntien työntekijöiden kasvavaa uskontoasiantuntijuuden ja kulttuurien tuntemuksen roolia.

Yhtä aikaa mietin, minkälaista on moninaistuvan, erilaiset vähemmistöt mukaansa ottavan ja osallisuuden kokemusta korostavan kirkon musiikki? Riittääkö se, että virsikirjan lisävihkossa on muutama virsi eri kielillä tai että Kauneimpia joululauluja lauletaan kerran vuodessa muillakin kielillä kuin suomeksi. Miten huomioimme musiikilla muutkin vähemmistöt kuin kielivähemmistöt? Miten pidämme esillä jumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten yhteisöllistä ulottuvuutta samalla kun sukupolvien väliset erot kulttuurikristillisyyden murroksessa kasvavat? Mikä sitouttaa meidät vuosisataiseen traditioon ja samalla vastaa nykyhetken tarpeisiin?

Näkyväksi sanoittaminen

Kysymyksiä ja näkökulmia olisi tarjolla paljon enemmänkin. Nelivuotiskertomusta lukiessani ajattelen, että tarvitsemme lisää puhetta ja kirjoituksia musiikin identiteetistä ja moninaisista rooleista osana kirkon elämää. Seurakunnassa lähes kaikkeen ja monin eri tavoin integroituva musiikki jää helposti mainitsematta, kun on kyse kirkon virallisista asiakirjoista. Samaan huomioon kansainvälisesti viittaa myös brittiläinen musiikinteologiaan keskittynyt professori Jeremy Begbie, joka kirjansa Music, Modernity, and God esipuheessa toteaa, että musiikki on yleisesti ohitettu nykyajan teologisessa tutkimuksessa.

Kirkon musiikin rooli osana uskonnollisen kulttuurin murrosta kun on olla yhteisön tukijana ja luojana, monien vapaaehtoisten ja heidän osaamisensa näkyväksi tekijänä, osallisuuden kokemuksen vahvistajana, yhteiskunnallisena vaikuttajana, paikallisena kulttuurielämän ylläpitäjänä ja kehittäjänä, traditioon ja juuriin kiinnittäjänä, kokonaisvaltaisena hengellisyyden välittäjänä sekä rinnalla kulkijana.

Anna Pulli-Huomo

Anna Pulli-Huomo

musiikin ja moniammatillisen jumalanpalveluselämän kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Kuopiossa koulutetaan työntekijöitä kriisiauttamiseen

Kuopion hiippakunta vahvistaa työntekijöidensä taitoja kohdata ihmisiä ja yhteisöjä kriiseissä. Kriisit ja selviytyminen -koulutus on suunnattu seurakuntien työntekijöille, jotka kohtaavat työssään vaikeisiin elämäntilanteisiin ja kriiseihin joutuneita ihmisiä sekä haasteellisia työtilanteita. Seurakuntien työntekijöiden kriisiosaaminen on jo valmiiksi hyvä. Koulutuskokonaisuuden tavoitteena on helpottaa seurakunnan perustyötä ja antaa lisää työkaluja kohtaamisiin.

Koulutus liittyy myös valtiovallan pyrkimykseen vahvistaa yhteiskunnan henkistä kriisinkestävyyttä sekä rauhan aikana että poikkeusoloissa. Esimerkiksi Kuopioon on rakentumassa kokonaisturvallisuuden osaamiskeskus, jossa myös Kuopion hiippakunta on mukana. Seurakunnat ovat jo valmiiksi kriisiorganisaatioita. Ne tarjoavat valtakunnallisen ja ihmisiä lähellä toimivan verkoston viranomaisena muiden toimijoiden rinnalla.

Kouluttaja Marjukka Laukkanen ja piispa JAri Jolkkkonen.

oulutuksen toteuttajana on MIELI Suomen Mielenterveys ry. Kouluttajana toimii johtava koulutusasiantuntija, kouluttajapsykoterapeutti, työnohjaaja ja prosessikonsultti Marjukka Laukkanen.

Piispa Jari Jolkkonen on tyytyväinen, että koulutus herättää paljon kiinnostusta.

Koulutus järjestetään useampana vuonna

Kaikki halukkaat eivät mahtuneet mukaan, ja siksi koulutus järjestetään ainakin kahtena seuraavana vuonna hiippakunnan alueella. Tavoitteena on, että kaikki papit, diakoniatyöntekijät ja nuorisotyöntekijät ovat käyneet koulutuksen vuoteen 2030 mennessä.

”Henkisestä kriisinsietokyvystä on tullut yhä tärkeämpi tavoite. Esimerkiksi hallituksen eduskunnalle joulukuussa 2024 antamassa puolustusselonteossa henkinen kriisinsietokyky nostettiin kokonaisturvallisuuden timantin kärkeen. Tämä nostaa kirkon sielunhoidollisen työn arvoa, mutta myös siihen kohdistuvia odotuksia. Tällä koulutuksella haluamme vastata näihin odotuksiin”, piispa Jari Jolkkonen kertoo.

”Kirkkona meillä on hyvä lähtökohdat. Seurakunnat muodostavat joka paikkakunnalle levittäytyneen ”kriisiorganisaation”, ja niiden työntekijät kohtaavat erilaisiin kriiseihin joutuneita ihmisiä jokapäiväisessä arkityössään. Tällä koulutuksella voimme siis saada kaksi kärpästä yhdellä iskulla: vahvistamme työntekijöiden kykyä hoitaa hengellisiä perustehtäviä ja samalla osoitamme yhteiskunnalle, että kykenemme tarjoamaan ison ja vahvan joukkueen henkisen kriisinsietokyvyn vahvistamiseen sekä rauhan aikana että poikkeusoloissa”, Jolkkonen sanoo.

Ensimmäisellä jaksolla käsiteltiin muun muassa elämän monenlaisia kriisejä ja traumaattisia kriisejä. Omina osioinaan olivat erityisesti lapset ja nuoret sekä perheet sekä ihmisten käyttäytyminen hankalissa elämäntilanteissa. Seuraavassa jaksossa käsitellään tarkemmin kriisissä olevan ihmisen kohtaamista ja viimeisessä jaksossa työssä jaksamista ja oman työn rajoja.  

Koulutukseen osallistunut Joroisten seurakunnan kirkkoherra Anu Ylitolonen pitää kokonaisuutta hyvänä. ”On tärkeää, että työntekijöiden osaamista vahvistetaan, koska suuremmat kriisitilanteet tulevat usein yllättäen. Tästä syystä kaikkien on hyvä pysähtyä myös perusasioiden ääreen.”

Kuopion Männistön seurakunnan kirkkoherra Sanna Husso oli samoilla linjoilla. Hän kertoi, että työn arjessa on tärkeää purkaa kriisitilanteita.

Kuopiolaiset nuorisotyönohjaajat Anton Berg ja Timo Manninen olivat tyytyväisiä päivään. Yhteinen keskustelu on hyödyllistä, ja koulutuksen kokonaisuus vaikuttaa mielenkiintoiselta.

(Ensi vuoden koulutuksesta tulee lisätietoja lähempänä ajankohtaa Kuopion hiippakunnan verkkosivuille.)

Minna Siikaniva
viestintäpäällikkö
Kuopion ev.lut. seurakunnat

Me ollaan kääntäjiä kaikki: kieli, mieli ja kirkolliset arvo-orientaatiot

Kirkko elää epävarmuuksien ajassa. Tämän tuo esiin jo pääotsikossaan Kirkon nelivuotiskertomus 2020–2023, tuo Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön tuottama runsas ja ansaitusti paljon huomiota saanut tietopaketti.

Kielen kanssa työskenteleville tämä herättää kysymyksen, millaisia ”kielenkääntäjiä” olemme omassa työssämme. Millä tavoin Raamatusta ja kirkon traditiosta nouseva kieli törmää yhteen nykyarjen kanssa, kun kuvitellun yhtenäiskulttuurin varaan ei voi enää rakentaa?

Nelivuotiskertomuksen luvussa 4 (s. 98–119) Kimmo Ketola analysoi laajaa tutkimusaineistoa ja luokittelee sen taustalla hahmottuvan moninaisuuden neljäksi kirkolliseksi arvo-orientaatioksi. Nelijako on erittäin havainnollinen ja herättää monenlaisia ajatuksia. Raamatuntutkijana houkuttaa tehdä näihin orientaatioihin pikasukellus ”raamatullisen kielen” näkökulmasta.

Julistusorientaatio

korostaa evankeliumin levittämistä, Jumalan sanan julistusta. Silloin sanat ovat tärkeitä, uskon sisältö ja ydin tiivistyy tiettyihin ydinsanoihin. Selkeää, identiteettiä vahvistavaa.

Mutta selkeydellä on hintansa. Tuleeko silloin Sanan kirkosta sanojen kirkko? Pannaanko yksittäiset sanat kantamaan kohtuuttoman raskasta kuormaa, ikään kuin kaikki riippuisi siitä, miten uskoa kielellistetään? Kysymys vallasta nousee esiin: Kenellä on tulkintaetuoikeus, oikeus valita ”oikeat” sanat? Jeesus on vastaus – mikä olikaan kysymys?

Jos itse orientoidun julistuksellisesti, löydän evankeliumeista Jeesuksen, joka kerta toisensa jälkeen aloittaa painokkaasti: ”Minä olen…” Johannes painottuu. Ja Paavalistakin tykkään.

Samalla minun täytyy kysyä itseltäni: Millaisena kielenkääntäjänä toimin? Miten hahmottelemani sanojen maailma suhtautuu ympäröivään todellisuuteen? Jääkö uskon kieli elämästä irralliseksi kielipeliksi, omalakiseksi puhemaailmaksi? Tarkoittaako tunnustukseen sitoutuminen sitä, että opetan, mitä tarkoittaa ”vanhurskaus” – Agricolan uudismuodoste, joka on eriytynyt teologisen kielen erityissanaksi? Ja siitä edelleen johdettuna ”uskonvanhurskaus” kristillisen uskon kirkkaimman helmen sanoituksena – joka kenties ensi alkuun näyttäytyy vähän sameapintaisena helmenä, mutta kyllä se siitä kirkastuu kun sitä riittävästi opetetaan ja sanallisesti hiotaan?

Yhteiskuntaorientaatio

korostaa kestävää elämäntapaa, rohkeita toimia köyhyyden vähentämiseksi, vähemmistöjen puolustamista, oikeudenmukaisuutta.

Silloin sanoja vaaditaan tilille, erityisesti suhteessa tekoihin. Kuinka usein kauniit sanat peittävät alleen sen, ettei niiden maalaama ideaalinen kuva kuitenkaan todellistu aktiiviseksi toiminnaksi? Mitkä sanat pystyttävät raja-aitoja, mitkä taas kaatavat niitä? Jälleen kysymys vallasta nousee esiin: miten on mahdollista, että samoja havaintoja toimintaympäristöstä voidaan sanoittaa hyvin erilaisin, jopa keskenään päinvastaisin sanoin? Huomaan, että kieltä tosiaankin voidaan kääntää – ja vääntää – moneen suuntaan.

Jos orientoidun yhteiskunnallisesti, löydän profeetoilta dynamiittia ja evankeliumeista poliittisen Jeesuksen, joka kaataa rahanvaihtajien pöydät ja myös tuntuu puhuvan yllättävän paljon talouskysymyksistä, ekonomiasta (kr. oikonomia). Synoptiset evankeliumit tuottavat välillä kohtikäyviä yllätyksiä. Jeesus ei puhukaan ”minä olen”, vaan hän puhuu siitä, millainen on Jumalan (tai taivasten) valtakunta. Eikä se jää pelkästään tuonpuoleiseksi.

Ja se ”vanhurskaudeksi” aiemmin käännetty sana (hepr. tsedaqa, kr. dikaiosyne) näyttäytyy nyt oikeudenmukaisuutena, oikeamielisyytenä, reiluutena. Se on konkretiaa, se on toimintaa, se on politiikkaa.

Yhteisöorientaatio

korostaa tarvetta vetäytyä hiljaisuuteen, syventyä hengellisesti, muokata yhteisöllisyyttä kodinomaiseksi ja kohdata pyhää kirkon liturgisessa elämässä.

Silloin sanat kaikuvat symbolien tavoin. Saatan mietiskellä yhtä yksittäistä sanaa ja tarkkailla, mitä tunteita se minussa herättää. Väitelauseiden kieli antaa tilaa runouden kielelle, monet sanat harvoille sanoille.

Jos orientoidun yhteisöllisesti, löydän evankeliumeista Jeesuksen, joka vetäytyy yksinäisyyteen lepäämään ja rukoilemaan – ja sitten palaa yhteisön keskelle. Ja aikamoinen yhteisö se onkin, pöytäseurueeseen tuntuu mahtuvan jos jonkinlaista väkeä.

Kielenkääntäjänä huomaan silloin kyseleväni, millaiset sanat kutsuvat mukaan, millaiset taas sulkevat ulos. Kuinka paljon väljyyttä sanoituksiin mahtuu? Ja missä kulkee kulloinkin se veteen piirretty viiva, joka erottaa yhteisöllisyyden ja sisäänpäinlämpiävyyden?

”Vanhurskauden” asemesta vastaavat alkukielten sanat alkavat nyt saada harmoniaan viittaavia sävyjä. Tsedaqa ja dikaiosyne merkitsevät nyt sitä, että asiat ovat edes jossakin määrin paikoillaan: yksilöllä on oma, hyvä paikkansa yhteisössä, ja yhteisöjen toiminta tähtää yhteisen hyvän lisääntymiseen.

Dialogiorientaatio

etsii vuorovaikutusta sekä erilaisten kristillisten yhteisöjen kanssa että myös laajemmin muiden uskontojen kanssa.

Silloin sanojen merkitys vertautuu äidinkielen arvoon. Olen oppinut yhden kielen (tai jotkut onnekkaat parikin kieltä) äidinkielenä, ja se on sydämeni kieli. Sen avulla pystyn kaikkein vivahteikkaimmin ilmaisemaan, mitä ajattelen, mistä unelmoin, mitä tunnen. Toinen puhuu minulle vierasta kieltä, mutta olisi mieletöntä väitellä siitä, kumman kieli on oikeampaa. Kielenkääntäjänä pikemminkin ihmettelen ja ihailen sitä, kuinka jokainen kieli kantaa mukanaan sellaisia kulttuurisia ulottuvuuksia, joita ei pysty täysin kääntämään toiselle kielelle. Ja silti ymmärrys yli kielirajojen on aivan hyvin mahdollista.

Jos orientoidun dialogisesti, löydän Jesajan kirjan loppuluvuista orastavaa universalismia ja evankeliumeista rajoja ylittävän Jeesuksen, joka kohtaa niin kanaanilaisen kuin samarialaisen naisen, tai Pietarin, joka Corneliuksen myötä oppii, ettei mikään ihmisryhmä ole Jumalalle vieras tai muukalainen.

”Vanhurskauden” asemesta tsedaqa ja dikaiosyne näyttäytyvät sellaisena ihanteena, joka tuntuu kuuluvan kaikkien ihmisyyteen uskonnosta tai mistään muustakaan taustamuuttujasta riippumatta. Jokainen ihminen (ei vain kristitty) on Jumalan kuva, ja jokainen ymmärtää intuitiivisesti, mikä yleensä on reilua (hepr. tsaddiq, kr. dikaios) ja mikä taas epäreilua. Jumala on reilu ja hänen hyvyytensä avara – mitäköhän siitä siis pitäisi päätellä?

Yhteenvetona: kaikki kieli on käännöskieltä

Meksikolainen Nobel-kirjailija Octavio Paz on sanonut: ”Kun opimme puhumaan, alamme oppia kääntämään.” Kun lapsi oppii omaa äidinkieltään, hän samalla oppii kääntämään omia, lähtökohtaisesti nonverbaaleja havaintojaan ja kokemuksiaan kielellistettyyn muotoon. Kaikki kielenkäyttö merkitsee kielenkääntämistä, eikä mikään kirjoitettu tai puhuttu teksti oikeastaan ole ”alkuperäinen”.

Tämä pistää teologin pienelle paikalle. Suuret sanat, joita kuvittelen omistavani, eivät ole minun. Eivätkä parhaatkaan sanat ole yhtä kuin Jumalan todellisuus – ne ovat vain väline, joka asettuu minun ja maailman väliin.

Mitä tästä päättelisin? Voin huokaista kyynisesti Saarnaajan tavoin: turhuuksien turhuus, mitä väliä paljoilla sanoilla on.

Mutta voin myös huokaista vapautuneesti: jos mikään sanoitus ei ole absoluuttinen, silloinhan minulla on sitä suurempi vapaus leikitellä erilaisilla sanoilla, kokeilla erilaisia ilmaisumuotoja, etsiessäni 2020- ja 2030-luvun uskonnollista kieltä.

Aika on hiljaisuudella ja aika on runoudella, aika on julistaa ja aika on aktivoitua yhteiskunnallisesti, aika on olla yhteisöllinen ja aika käydä dialogia. On varmuuksien aika, ja on epävarmuuksien aika. Mutta niin kauan kuin ihmisiä maan päällä elää, aina on kielen kääntämisen aika.

Mika Aspinen.

Mika Aspinen
raamattuteologian kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Takaisin sivun alkuun