Kirkon musiikki uskonnollisen kulttuurin murroksen keskellä

Viime syksynä yksikkömme (Kirkon tutkimus ja koulutus) tutkijat julkaisivat nelivuotiskertomuksen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuosista 2020–2023 otsikolla Kirkko epävarmuuksien ajassa. Näin musiikin ja moniammatillisen jumalanpalveluselämän kouluttajana huomaan tutkimustiedon 2020-luvun alkupuolen kirkosta suhteessa ajan ilmiöihin herättävän minussa monenlaisia kysymyksiä, joista muutamaa pohdin tässä tekstissäni.

Uskonnollisen kulttuurin murros

Uskonnollisen kentän muutos Suomessa ja maailmalla ei ole uusi tieto. Itseäni on kuitenkin hätkähdyttänyt se, miten selkeästi muu maailma näyttää kulkevan eri suuntaan kuin maallistuva läntinen ja pohjoinen Eurooppa. (Kirkko epävarmuuksien ajassa 2024, 23. Kuvio 1.2 Jumalan tärkeys elämässä.) Uskontososiologisesti maallistumista on selitetty modernisaatiolla eli yhteiskuntien kehityksellä, mikä laajasti ottaen voidaan käsittää joukkona sosioekonomisia, kulttuurisia ja institutionaalisia muutoksia. Tämä murros näyttäytyy Suomessa käytännössä monella tasolla niin yhteiskunnallisesti kuin kirkon elämässä.

Jumalanpalveluselämän näkökulmasta suomalaisen uskonnollisen kulttuurin murroksen yksi näkyvimpiä ilmiöitä ovat nelivuotiskertomuksen mukaan kollektiivisen osallistumisen ja uskonnollisten seremonioiden väheneminen ja niiden merkityksen muutos. Eri sukupolvet suhtautuvat eri tavoin jumalanpalveluksiin ja kirkollisiin toimituksiin. Uskonnollinen ja kulttuurinen moninaistuminen on todellisuutta eri puolilla Suomea erilaisista kulttuureista tulleiden myötä. Samalla kulttuuri yhteiskunnallisesti moninaistuu ja muuttuu jatkuvasti. Kirkko ja kristinusko ovatkin asemoituneet uudella tavalla osaksi katsomuksellista moninaisuutta.

Kirkon musiikin rooli ja identiteetti

Jään pohtimaan, mikä on kirkon musiikin rooli osana uskonnollista murrosta. Missä määrin esimerkiksi yhdessä laulamisen kulttuurin väheneminen Suomessa vaikuttaa uskonnollisen kentän murrokseen? Mieleeni tulee eräässä konferenssissa kuulemani tutkimus, jossa hyvinkin uskonnollisessa Latinalaisessa Amerikassa jalkapallofanien yhteislaulu oli yhdistettävissä hengelliseen rituaaliin. Jos yhdessä laulaminen häviää kouluista ja kodeista, mitä muuta sen mukana menetetään myös uskonnollisesti katsottuna?

Uusinta tutkimusta suomalaisten katsomuksellisesta identifioitumisesta analysoitaessa voidaan nelivuotiskertomuksen mukaan nähdä neljä pääulottuvuutta: 1) uskovat, 2) (kulttuuri)kristityt, 3) uskonnottomat ja 4) henkiset etsijät. Olisi mielenkiintoista verrata näitä identiteettejä suhteessa hengellisen musiikin kuuntelemiseen ja toteuttamiseen. Miten erilaisiin identiteetteihin itsensä lukevat kokevat musiikin osana identiteettiään? Nelivuotiskertomus mainitsee tässä ajassa suosittuina kokonaisvaltaisen hengellisyyden harjoittamisen muotoina muun muassa pyhiinvaellukset, meditaation ja joogan. Itse laskisin tähän joukkoon myös erilaiset musiikkiin liittyvät tilanteet, on henkilö niissä läsnä sitten musiikin kuulijana tai toteuttajana.

Julkisessa tilassa

Nelivuotiskertomus nostaa esille myös yleisesti kysymyksen uskontojen näkymisestä (kuulumisesta ja kokemisesta) julkisessa tilassa. Lähes viidesosa Gallup Ecclesiastica 2022 -kyselyssä vastanneista koki, että uskonnonvapaus tarkoittaa “mahdollisuutta olla kohtaamatta uskontoa yhteiskunnan julkisissa toiminnoissa”. Tähän tulokseen on peilattavissa muun muassa monet julkisuudessa käydyt keskustelut kirkollisen musiikin läsnäolosta kouluissa. Mustavalkoinen rajanveto kirkollisen musiikin kokemisesta julkisessa tilassa on kuitenkin vaikeaa, onhan länsimainen taide- ja populaarimusiikki täynnänsä viittauksia kristilliseen kulttuuriin. Toiselle musiikin kuunteleminen tai itse toteuttaminen ovat osa kulttuuria, kun toiselle ne ovat tapa harjoittaa hengellisyyttä. Kysymys on siitä, miten esimerkiksi kouluissa viestitään erilaisista tilanteista, ja miten seurakunnan työntekijät yhteistyötilanteissa omalta osaltaan osaavat huomioida ja sanoittaa katsomuksellisia näkökulmia.

Moninaistuva kirkko

Seurakunnissa, joissa on mukana eri kulttuureista kotoisin olevia seurakuntalaisia, on todettu musiikin vahva rooli yhteisenä kielenä ja yhteisöön sitouttajana. Esimerkeistä eri puolilta Suomea voi lukea lisää Monien kulttuurien seurakunta -julkaisusta. Samalla, kun musiikki yhdistää, musiikin monikulttuuristuminen vaatii työntekijöiltä rohkeutta ja tietoa hypätä itselle mahdollisesti vieraaseen maailmaan. Nelivuotiskertomus korostaakin seurakuntien työntekijöiden kasvavaa uskontoasiantuntijuuden ja kulttuurien tuntemuksen roolia.

Yhtä aikaa mietin, minkälaista on moninaistuvan, erilaiset vähemmistöt mukaansa ottavan ja osallisuuden kokemusta korostavan kirkon musiikki? Riittääkö se, että virsikirjan lisävihkossa on muutama virsi eri kielillä tai että Kauneimpia joululauluja lauletaan kerran vuodessa muillakin kielillä kuin suomeksi. Miten huomioimme musiikilla muutkin vähemmistöt kuin kielivähemmistöt? Miten pidämme esillä jumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten yhteisöllistä ulottuvuutta samalla kun sukupolvien väliset erot kulttuurikristillisyyden murroksessa kasvavat? Mikä sitouttaa meidät vuosisataiseen traditioon ja samalla vastaa nykyhetken tarpeisiin?

Näkyväksi sanoittaminen

Kysymyksiä ja näkökulmia olisi tarjolla paljon enemmänkin. Nelivuotiskertomusta lukiessani ajattelen, että tarvitsemme lisää puhetta ja kirjoituksia musiikin identiteetistä ja moninaisista rooleista osana kirkon elämää. Seurakunnassa lähes kaikkeen ja monin eri tavoin integroituva musiikki jää helposti mainitsematta, kun on kyse kirkon virallisista asiakirjoista. Samaan huomioon kansainvälisesti viittaa myös brittiläinen musiikinteologiaan keskittynyt professori Jeremy Begbie, joka kirjansa Music, Modernity, and God esipuheessa toteaa, että musiikki on yleisesti ohitettu nykyajan teologisessa tutkimuksessa.

Kirkon musiikin rooli osana uskonnollisen kulttuurin murrosta kun on olla yhteisön tukijana ja luojana, monien vapaaehtoisten ja heidän osaamisensa näkyväksi tekijänä, osallisuuden kokemuksen vahvistajana, yhteiskunnallisena vaikuttajana, paikallisena kulttuurielämän ylläpitäjänä ja kehittäjänä, traditioon ja juuriin kiinnittäjänä, kokonaisvaltaisena hengellisyyden välittäjänä sekä rinnalla kulkijana.

Anna Pulli-Huomo

Anna Pulli-Huomo

musiikin ja moniammatillisen jumalanpalveluselämän kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Kuopiossa koulutetaan työntekijöitä kriisiauttamiseen

Kuopion hiippakunta vahvistaa työntekijöidensä taitoja kohdata ihmisiä ja yhteisöjä kriiseissä. Kriisit ja selviytyminen -koulutus on suunnattu seurakuntien työntekijöille, jotka kohtaavat työssään vaikeisiin elämäntilanteisiin ja kriiseihin joutuneita ihmisiä sekä haasteellisia työtilanteita. Seurakuntien työntekijöiden kriisiosaaminen on jo valmiiksi hyvä. Koulutuskokonaisuuden tavoitteena on helpottaa seurakunnan perustyötä ja antaa lisää työkaluja kohtaamisiin.

Koulutus liittyy myös valtiovallan pyrkimykseen vahvistaa yhteiskunnan henkistä kriisinkestävyyttä sekä rauhan aikana että poikkeusoloissa. Esimerkiksi Kuopioon on rakentumassa kokonaisturvallisuuden osaamiskeskus, jossa myös Kuopion hiippakunta on mukana. Seurakunnat ovat jo valmiiksi kriisiorganisaatioita. Ne tarjoavat valtakunnallisen ja ihmisiä lähellä toimivan verkoston viranomaisena muiden toimijoiden rinnalla.

Kouluttaja Marjukka Laukkanen ja piispa JAri Jolkkkonen.

oulutuksen toteuttajana on MIELI Suomen Mielenterveys ry. Kouluttajana toimii johtava koulutusasiantuntija, kouluttajapsykoterapeutti, työnohjaaja ja prosessikonsultti Marjukka Laukkanen.

Piispa Jari Jolkkonen on tyytyväinen, että koulutus herättää paljon kiinnostusta.

Koulutus järjestetään useampana vuonna

Kaikki halukkaat eivät mahtuneet mukaan, ja siksi koulutus järjestetään ainakin kahtena seuraavana vuonna hiippakunnan alueella. Tavoitteena on, että kaikki papit, diakoniatyöntekijät ja nuorisotyöntekijät ovat käyneet koulutuksen vuoteen 2030 mennessä.

”Henkisestä kriisinsietokyvystä on tullut yhä tärkeämpi tavoite. Esimerkiksi hallituksen eduskunnalle joulukuussa 2024 antamassa puolustusselonteossa henkinen kriisinsietokyky nostettiin kokonaisturvallisuuden timantin kärkeen. Tämä nostaa kirkon sielunhoidollisen työn arvoa, mutta myös siihen kohdistuvia odotuksia. Tällä koulutuksella haluamme vastata näihin odotuksiin”, piispa Jari Jolkkonen kertoo.

”Kirkkona meillä on hyvä lähtökohdat. Seurakunnat muodostavat joka paikkakunnalle levittäytyneen ”kriisiorganisaation”, ja niiden työntekijät kohtaavat erilaisiin kriiseihin joutuneita ihmisiä jokapäiväisessä arkityössään. Tällä koulutuksella voimme siis saada kaksi kärpästä yhdellä iskulla: vahvistamme työntekijöiden kykyä hoitaa hengellisiä perustehtäviä ja samalla osoitamme yhteiskunnalle, että kykenemme tarjoamaan ison ja vahvan joukkueen henkisen kriisinsietokyvyn vahvistamiseen sekä rauhan aikana että poikkeusoloissa”, Jolkkonen sanoo.

Ensimmäisellä jaksolla käsiteltiin muun muassa elämän monenlaisia kriisejä ja traumaattisia kriisejä. Omina osioinaan olivat erityisesti lapset ja nuoret sekä perheet sekä ihmisten käyttäytyminen hankalissa elämäntilanteissa. Seuraavassa jaksossa käsitellään tarkemmin kriisissä olevan ihmisen kohtaamista ja viimeisessä jaksossa työssä jaksamista ja oman työn rajoja.  

Koulutukseen osallistunut Joroisten seurakunnan kirkkoherra Anu Ylitolonen pitää kokonaisuutta hyvänä. ”On tärkeää, että työntekijöiden osaamista vahvistetaan, koska suuremmat kriisitilanteet tulevat usein yllättäen. Tästä syystä kaikkien on hyvä pysähtyä myös perusasioiden ääreen.”

Kuopion Männistön seurakunnan kirkkoherra Sanna Husso oli samoilla linjoilla. Hän kertoi, että työn arjessa on tärkeää purkaa kriisitilanteita.

Kuopiolaiset nuorisotyönohjaajat Anton Berg ja Timo Manninen olivat tyytyväisiä päivään. Yhteinen keskustelu on hyödyllistä, ja koulutuksen kokonaisuus vaikuttaa mielenkiintoiselta.

(Ensi vuoden koulutuksesta tulee lisätietoja lähempänä ajankohtaa Kuopion hiippakunnan verkkosivuille.)

Minna Siikaniva
viestintäpäällikkö
Kuopion ev.lut. seurakunnat

Me ollaan kääntäjiä kaikki: kieli, mieli ja kirkolliset arvo-orientaatiot

Kirkko elää epävarmuuksien ajassa. Tämän tuo esiin jo pääotsikossaan Kirkon nelivuotiskertomus 2020–2023, tuo Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön tuottama runsas ja ansaitusti paljon huomiota saanut tietopaketti.

Kielen kanssa työskenteleville tämä herättää kysymyksen, millaisia ”kielenkääntäjiä” olemme omassa työssämme. Millä tavoin Raamatusta ja kirkon traditiosta nouseva kieli törmää yhteen nykyarjen kanssa, kun kuvitellun yhtenäiskulttuurin varaan ei voi enää rakentaa?

Nelivuotiskertomuksen luvussa 4 (s. 98–119) Kimmo Ketola analysoi laajaa tutkimusaineistoa ja luokittelee sen taustalla hahmottuvan moninaisuuden neljäksi kirkolliseksi arvo-orientaatioksi. Nelijako on erittäin havainnollinen ja herättää monenlaisia ajatuksia. Raamatuntutkijana houkuttaa tehdä näihin orientaatioihin pikasukellus ”raamatullisen kielen” näkökulmasta.

Julistusorientaatio

korostaa evankeliumin levittämistä, Jumalan sanan julistusta. Silloin sanat ovat tärkeitä, uskon sisältö ja ydin tiivistyy tiettyihin ydinsanoihin. Selkeää, identiteettiä vahvistavaa.

Mutta selkeydellä on hintansa. Tuleeko silloin Sanan kirkosta sanojen kirkko? Pannaanko yksittäiset sanat kantamaan kohtuuttoman raskasta kuormaa, ikään kuin kaikki riippuisi siitä, miten uskoa kielellistetään? Kysymys vallasta nousee esiin: Kenellä on tulkintaetuoikeus, oikeus valita ”oikeat” sanat? Jeesus on vastaus – mikä olikaan kysymys?

Jos itse orientoidun julistuksellisesti, löydän evankeliumeista Jeesuksen, joka kerta toisensa jälkeen aloittaa painokkaasti: ”Minä olen…” Johannes painottuu. Ja Paavalistakin tykkään.

Samalla minun täytyy kysyä itseltäni: Millaisena kielenkääntäjänä toimin? Miten hahmottelemani sanojen maailma suhtautuu ympäröivään todellisuuteen? Jääkö uskon kieli elämästä irralliseksi kielipeliksi, omalakiseksi puhemaailmaksi? Tarkoittaako tunnustukseen sitoutuminen sitä, että opetan, mitä tarkoittaa ”vanhurskaus” – Agricolan uudismuodoste, joka on eriytynyt teologisen kielen erityissanaksi? Ja siitä edelleen johdettuna ”uskonvanhurskaus” kristillisen uskon kirkkaimman helmen sanoituksena – joka kenties ensi alkuun näyttäytyy vähän sameapintaisena helmenä, mutta kyllä se siitä kirkastuu kun sitä riittävästi opetetaan ja sanallisesti hiotaan?

Yhteiskuntaorientaatio

korostaa kestävää elämäntapaa, rohkeita toimia köyhyyden vähentämiseksi, vähemmistöjen puolustamista, oikeudenmukaisuutta.

Silloin sanoja vaaditaan tilille, erityisesti suhteessa tekoihin. Kuinka usein kauniit sanat peittävät alleen sen, ettei niiden maalaama ideaalinen kuva kuitenkaan todellistu aktiiviseksi toiminnaksi? Mitkä sanat pystyttävät raja-aitoja, mitkä taas kaatavat niitä? Jälleen kysymys vallasta nousee esiin: miten on mahdollista, että samoja havaintoja toimintaympäristöstä voidaan sanoittaa hyvin erilaisin, jopa keskenään päinvastaisin sanoin? Huomaan, että kieltä tosiaankin voidaan kääntää – ja vääntää – moneen suuntaan.

Jos orientoidun yhteiskunnallisesti, löydän profeetoilta dynamiittia ja evankeliumeista poliittisen Jeesuksen, joka kaataa rahanvaihtajien pöydät ja myös tuntuu puhuvan yllättävän paljon talouskysymyksistä, ekonomiasta (kr. oikonomia). Synoptiset evankeliumit tuottavat välillä kohtikäyviä yllätyksiä. Jeesus ei puhukaan ”minä olen”, vaan hän puhuu siitä, millainen on Jumalan (tai taivasten) valtakunta. Eikä se jää pelkästään tuonpuoleiseksi.

Ja se ”vanhurskaudeksi” aiemmin käännetty sana (hepr. tsedaqa, kr. dikaiosyne) näyttäytyy nyt oikeudenmukaisuutena, oikeamielisyytenä, reiluutena. Se on konkretiaa, se on toimintaa, se on politiikkaa.

Yhteisöorientaatio

korostaa tarvetta vetäytyä hiljaisuuteen, syventyä hengellisesti, muokata yhteisöllisyyttä kodinomaiseksi ja kohdata pyhää kirkon liturgisessa elämässä.

Silloin sanat kaikuvat symbolien tavoin. Saatan mietiskellä yhtä yksittäistä sanaa ja tarkkailla, mitä tunteita se minussa herättää. Väitelauseiden kieli antaa tilaa runouden kielelle, monet sanat harvoille sanoille.

Jos orientoidun yhteisöllisesti, löydän evankeliumeista Jeesuksen, joka vetäytyy yksinäisyyteen lepäämään ja rukoilemaan – ja sitten palaa yhteisön keskelle. Ja aikamoinen yhteisö se onkin, pöytäseurueeseen tuntuu mahtuvan jos jonkinlaista väkeä.

Kielenkääntäjänä huomaan silloin kyseleväni, millaiset sanat kutsuvat mukaan, millaiset taas sulkevat ulos. Kuinka paljon väljyyttä sanoituksiin mahtuu? Ja missä kulkee kulloinkin se veteen piirretty viiva, joka erottaa yhteisöllisyyden ja sisäänpäinlämpiävyyden?

”Vanhurskauden” asemesta vastaavat alkukielten sanat alkavat nyt saada harmoniaan viittaavia sävyjä. Tsedaqa ja dikaiosyne merkitsevät nyt sitä, että asiat ovat edes jossakin määrin paikoillaan: yksilöllä on oma, hyvä paikkansa yhteisössä, ja yhteisöjen toiminta tähtää yhteisen hyvän lisääntymiseen.

Dialogiorientaatio

etsii vuorovaikutusta sekä erilaisten kristillisten yhteisöjen kanssa että myös laajemmin muiden uskontojen kanssa.

Silloin sanojen merkitys vertautuu äidinkielen arvoon. Olen oppinut yhden kielen (tai jotkut onnekkaat parikin kieltä) äidinkielenä, ja se on sydämeni kieli. Sen avulla pystyn kaikkein vivahteikkaimmin ilmaisemaan, mitä ajattelen, mistä unelmoin, mitä tunnen. Toinen puhuu minulle vierasta kieltä, mutta olisi mieletöntä väitellä siitä, kumman kieli on oikeampaa. Kielenkääntäjänä pikemminkin ihmettelen ja ihailen sitä, kuinka jokainen kieli kantaa mukanaan sellaisia kulttuurisia ulottuvuuksia, joita ei pysty täysin kääntämään toiselle kielelle. Ja silti ymmärrys yli kielirajojen on aivan hyvin mahdollista.

Jos orientoidun dialogisesti, löydän Jesajan kirjan loppuluvuista orastavaa universalismia ja evankeliumeista rajoja ylittävän Jeesuksen, joka kohtaa niin kanaanilaisen kuin samarialaisen naisen, tai Pietarin, joka Corneliuksen myötä oppii, ettei mikään ihmisryhmä ole Jumalalle vieras tai muukalainen.

”Vanhurskauden” asemesta tsedaqa ja dikaiosyne näyttäytyvät sellaisena ihanteena, joka tuntuu kuuluvan kaikkien ihmisyyteen uskonnosta tai mistään muustakaan taustamuuttujasta riippumatta. Jokainen ihminen (ei vain kristitty) on Jumalan kuva, ja jokainen ymmärtää intuitiivisesti, mikä yleensä on reilua (hepr. tsaddiq, kr. dikaios) ja mikä taas epäreilua. Jumala on reilu ja hänen hyvyytensä avara – mitäköhän siitä siis pitäisi päätellä?

Yhteenvetona: kaikki kieli on käännöskieltä

Meksikolainen Nobel-kirjailija Octavio Paz on sanonut: ”Kun opimme puhumaan, alamme oppia kääntämään.” Kun lapsi oppii omaa äidinkieltään, hän samalla oppii kääntämään omia, lähtökohtaisesti nonverbaaleja havaintojaan ja kokemuksiaan kielellistettyyn muotoon. Kaikki kielenkäyttö merkitsee kielenkääntämistä, eikä mikään kirjoitettu tai puhuttu teksti oikeastaan ole ”alkuperäinen”.

Tämä pistää teologin pienelle paikalle. Suuret sanat, joita kuvittelen omistavani, eivät ole minun. Eivätkä parhaatkaan sanat ole yhtä kuin Jumalan todellisuus – ne ovat vain väline, joka asettuu minun ja maailman väliin.

Mitä tästä päättelisin? Voin huokaista kyynisesti Saarnaajan tavoin: turhuuksien turhuus, mitä väliä paljoilla sanoilla on.

Mutta voin myös huokaista vapautuneesti: jos mikään sanoitus ei ole absoluuttinen, silloinhan minulla on sitä suurempi vapaus leikitellä erilaisilla sanoilla, kokeilla erilaisia ilmaisumuotoja, etsiessäni 2020- ja 2030-luvun uskonnollista kieltä.

Aika on hiljaisuudella ja aika on runoudella, aika on julistaa ja aika on aktivoitua yhteiskunnallisesti, aika on olla yhteisöllinen ja aika käydä dialogia. On varmuuksien aika, ja on epävarmuuksien aika. Mutta niin kauan kuin ihmisiä maan päällä elää, aina on kielen kääntämisen aika.

Mika Aspinen.

Mika Aspinen
raamattuteologian kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Miksi johtamisesta on vaikea puhua?

”Mitä kuuluu, miten menee?” on kysymys, jonka useimmat meistä esittävät kohtuullisen mutkattomasti.  Usein taustalla on aito kiinnostus toisen arkea ja hyvinvointia kohtaan. Tähän vastaaminen on samoin aika vaivatonta, voi kertoa vilpittömästi omasta tilanteesta sen, minkä arvelee toista kiinnostavan ja yhtä hyväksyttävää on vastata kevyesti ”eipä erityisiä”. Hieman henkilöiden välisestä suhteesta, luottamuksesta ja omasta tilanteesta riippuen voi myös kertoa omia huolia ja ilmaista tuen tarvetta.

Mutta miten kysyä johtajalta yhtä luontevasti ”mitä kuuluu” ja tarkoittaa samalla ”miltä tuntuu kantaa vastuuta, tehdä päätöksiä ja johtaa?” Liitetäänkö johtamisesta puhuminen onnistumiseen, suorituksiin ja arviointiin? Jopa kysymisessä on jotain henkilökohtaista, varottavaa ja erityisesti huomioitavaa. Ikään kuin johtaja olisi arvokas ja hauras resurssi, jota ei saa vahingoittaa. Vai johtuuko sanoittamisen vaikeus siitä, kuinka itse johtajan kokee: uhkaavana, arvaamattomana ja pelottavana, epäluotettavana tahona, jota on varottava, että itselle ei käy huonosti?

Olen oman sukupolveni edustaja, minulle johtaja on auktoriteetti, jota kuuluu kunnioittaa ja totella. Suhteemme perustuu valtaan ”vahvempi ja heikompi”. Johtajalta ei ole tavattu kevyesti kysellä kuulumisia johtamisesta.

Y-sukupolven edustajille johtaja ei ole positionsa vuoksi itsestään selvästi erityisasemassa eikä johtajaa lähtökohtaisesti pelätä. Y-sukupolvi kurkottaa kohti onnellisuutta, jossa työ mahdollistaa elämän, ja johtajan on ansaittava toiminnallaan paikkansa. Johtajan on oltava joustava ja huomioitava kukin yksilöllisesti. Heitä nuoremmat, millenniaalit, vierastavat hierarkioita, kyseenalaistavat ja kaipaavat perusteluja. He haluavat vaikuttaa ja ilmaista itseään. Johtajan on oltava innostava ja erilaisuuden hyväksyvä. Hänen on toimittava läpinäkyvästi, avoimesti ja yhdenvertaisesti.

Uudet sukupolvet muuttavat myös johtamiskulttuuria

Mahtaako nuoremman sukupolven edustajien olla helpompi kysyä vanhempiensa tai lähes isovanhempiensa ikäisiltä johtajilta ”mitä kuuluu, miltä johtaminen tuntuu”? Muuttuuko kulttuuri nykyistä vahvemmin johtamistyön olemusta ja merkitystä muovaavaksi yhdenvertaiseksi suhteeksi, jossa käsite ”johtaminen” tarkoittaa dynamiikkansa mukaan ”jaettua johtajuutta”?

Onko tulevaisuudessa kyse siitä, että meillä kaikilla on yhtäläinen kiinnostus ja tarve ylläpitää ajantasaista tilannekuvaa? Ymmärrys siitä, mikä on merkityksellistä, ja mitä epävakaina aikoina on tarpeen tehdä – kummankin tahon omalta osaltaan.

Kenties johtamisesta ei sellaisenaan tarvitsekaan puhua. Voidaan puhua puolin ja toisin arvostavasta ja kunnioittavasta vuorovaikutuksesta ja käyttäytymisestä. Kulttuurista, jossa loukkaava johtaminen, toisen nolaaminen, naurunalaiseksi tekeminen, huutaminen, selän takana puhuminen, mitätöiminen ja aggressiivisuus eivät ole hyväksyttävissä eikä niitä sallita. Johtajan huono ja epäasiallinen käytös ei naurata, siihen puututaan ja puuttuminen kuuluu kaikille.

Johtaminen on aina viime kädessä suhde, joka toimintona rakentuu kahdesta suunnasta. Y- ja Z-sukupolvien myötä etäännyttävät, valtaan perustuvat rakenteet sulavat, ja enemmän kohtaamiseen ja tilannetajuun pohjaavalle vuorovaikutukselle tulee tilaa. Johtaja on ensisijaisesti ihminen ihmiselle ja sen jälkeen roolinsa edustaja, jolta voi kevyesti kysyä ”mitä kuuluu”.  

Terttu Malo.

Terttu Malo
johtamiskouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

”Kuulemma oikein vittumainen mies”

Tämä kohtuullisen ymmärrettävä luonnehdinta löytyy Kalle Päätalon Iijoki-sarjasta. Uittotyömaan työntekijät kuvailevat johtajaansa uusille palkatuille. ”Vaikka senhän näkköö jo siitä, kun katotta miten se pittää tupakkia suussaan. – Onpa perkele paperossi pystyssä! Siitä siihen, että ei käräytä kulumakarvojaan”, jatkuu keskustelu.

Kuvaus sijoittuu 1930-luvun Kainuuseen. Ihmisen leipä on tiukassa. Kovalla työllä sen saa. Joka kevät puut kulkevat jokia ja ihmiset niiden varsia. Joidenkin viikkojen ajan, yötä ja päivää, märkänä ja vähällä ruualla. Päätalon uittokuvaukset ovat kaukana laulujen tukkilaisromantiikasta. Mutta hienoa tekstiä ne ovat ihmisen työstä, työpaikan ihmissuhteista ja työn merkityksestä.

1930-luvun uittotyömaata seuraillessa syntyy hämmentävä ajatus. Jo silloin on tiedetty, mitä on hyvä johtaminen. Vieläkin hämmentävämpää on, että hyvä johtaminen näyttää olevan samaa aikakaudesta riippumatta. Jatkuvasti ilmestyy hyvän johtamisen oppeja ja niistä tehtyjä kirjoja. Kouluttamattomat ihmiset 1930-luvun korpimailla tiesivät jo kaiken olennaisen.

Johtajan suussa pystyssä käryävä paperossi kuvaa asennetta, josta syntyy huonoa jälkeä. Ylpeys, oman aseman korostaminen, työntekijöiden kunnioittamisen puute ja kaikki sellainen ei toimi. ”Hän oli tavattoman tärkeän ja tympeän oloinen ja puhui jatkuvasti ärähtelemällä ja kuin nälvimällä”, kuvailee Päätalo huonoa johtajaa. ”Kuulemma oikein vittumainen”, ei sitä turhan takia eikä kaikista sanota.

Jokivarsien ihmiset arvostivat johtajia, jotka olivat ”asiallisia ja romakoita”. Tällaista edusti Hiltu-Jakki, jonka roikkaan haluttiin. Hän ei ollut arvostettu sen vuoksi, että hänen johdossaan olisi päässyt helpolla. Jos joku pinnasi ja laiskotteli, hän sai varmuudella kuulla rumia sanoja johtajansa suusta. Jakin roikkaan haluttiin, koska siinä sai tehdä kunnolla töitä, pikkuasioiden ympärillä ei nyhrätty, hyvästä työstä ei nuukailtu kehua, työt jaettiin oikeudenmukaisesti ja työntekijää arvostettiin. Hiltu-Jakki myös puolusti vankasti omiaan vääryyksiä vastaan. Ja saattoipa hän palkata roikkaansa heikkokuntoisen työntekijän, ihan sosiaalisista syistä, ei ollut Jakin porukka pelkästään vahvojen ja pystyvien.

Kaikesta tuosta syntyi syrjäisen joen rannalle hyvä työilmapiiri. ”Ennen muuta Jaakko Hiltulan roikassa oli aina railakka meno päällä kielenkäyttöä myöten.” Johtaja tykkäsi tehdä töitä, työntekijät tykkäsivät myös. Molemmat arvostivat toisiaan. Syntyi hyvää jälkeä ja tulosta. Välillä jokivarren ihmiset ylittivät itsensä ja tekivät enemmän kuin olisi tarvinnut. Toisaalta osattiin paikan tullen ottaa myös rennosti ja jutella mukavia. Aina ja kaikkialla on tiedetty, mistä hyvä työ ja johtaminen syntyy.

Kainuulaisen joen laitamilla työssään pyörähtelevät saavat kyselemään. Millainen olen johtajana? Millainen olen työntekijänä? Millainen työyhteisö meillä on? Olenpa sitten missä roolissa hyvänsä. Sellainen peiliin katsomisen paikka. Samalla olisi tärkeää muistaa, että muutos on mahdollinen. Ihminen voi muuttua, työyhteisö voi muuttua. Ja sekin on työtä, muuttaa itseään. Tänään oikein vittumainen voi huomenna olla arvostettu.

Markku Tynkkynen

Markku Tynkkynen
kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Kaikkien kirkon työntekijäryhmien osaamisesta pidettävä huolta

Vasta julkaistu ”aikuisten Pisa-tutkimus” (PIAACII) osoitti, että suomalaisten luku- ja kirjoitustaito ovat vertailumaiden parhaat, ja ongelmanratkaisutaidoissa Suomi jakaa kärkisijan Japanin kanssa. Taitotehtävillä mitattiin arkielämässä tarvittavia tiedon hakemiseen, arviointiin ja hyödyntämiseen liittyviä taitoja. Tällainen osaaminen kytkeytyy myös erilaisiin nykyajan työelämässä vaadittaviin valmiuksiin. 

Hankkeen tutkijat arvioivat, että hyvät perustaidot antavat pohjaa jatkuvalle oppimiselle. Kolme viidestä (61 %) kyselyn vastaajasta oli osallistunut aikuiskoulutukseen edellisen vuoden aikana, ja heidän taitonsa olivat keskimäärin muita parempia. Ajankohtainen aikuiskoulutuksen tuen lakkauttaminen onkin herättänyt Suomessa huolta, sillä sen avulla eri ikäisillä työntekijöillä on ollut mahdollisuus täydentää ja laajentaa osaamistaan työelämän muuttuvien tarpeiden mukaisesti. Myös kirkossa on pohdittu sitä, miten tuen lakkauttaminen vaikuttaa kirkon työelämään ja työuralla tapahtuviin siirtymiin.   

Kirkon työntekijöillä hyvät mahdollisuudet osallistua koulutukseen  

Kirkon nelivuotiskertomuksen aineistonkeruissa koottiin tietoa osaamisen kehittämisestä ja koulutusmahdollisuuksista sekä seurakunnilta että kirkon työntekijöiltä. Seurakuntakysely osoitti, että seurakunnat käyttivät monia erilaisia työn pitovoimaa lisääviä toimintatapoja. Yleisintä (93 %) oli tutkintojen täydentämisen mahdollisuus ja osallistumismahdollisuus muihin koulutuksiin.  

Se, että lähes kaikissa seurakunnissa tuetaan kouluttautumista, on myös kirkon valtti kilpailussa työntekijöistä. Muut osaamista tukevat tavat eivät olleet yhtä yleisiä. Osaamisen kehittämistarpeita ennakoitiin kahdessa kolmesta seurakunnasta (65 %). Osaamisen kehittämisen pitkäkestoista suunnittelua toteutettiin joka toisessa seurakunnassa (55 %), mutta osaamiskartoituksia tiimeille ja henkilöstölle vain joka neljännessä seurakunnassa (27 %).  

Mitä seurakuntien työntekijät itse ajattelivat mahdollisuuksistaan kehittää omaa osaamistaan? Tätä selvitettiin työntekijäkyselyssä (2024), johon vastasi noin 1350 kirkon työntekijää. Vastaajia pyydettiin ottamaan kantaa väittämään ”Työntekijöitä kannustetaan ammatillisen osaamisen kehittämiseen”. Yli puolet (52 %) kirkon työntekijöistä ajatteli, että tämä toteutuu erittäin hyvin (asteikolla 1–7 vaihtoehdon 6 tai 7 valinneet). Vain pieni osa (6 %) ajatteli, ettei tämä toteudu ollenkaan tai toteutuu hyvin heikosti (vaihtoehdon 1 tai 2 valinneet).   

Lastenohjaajat ja kirkkoherrat tyytyväisimpiä 

Eri työntekijäryhmissä seurakunnissa kokevat kuitenkin hyvin eri tavoin sen, missä määrin he saavat kannustusta ammatillisen osaamisen kehittämiseen. Tyytyväisimpiä olivat lastenohjaajat: jopa kolme neljästä (75 %) koki, että heitä kannustetaan vahvasti osaamisen kehittämiseen. Sen sijaan nuorisotyönohjaajista tällä tavoin ajatteli puolet (50 %). Myös kirkkoherrat olivat varsin tyytyväisiä (71 %) mahdollisuuksiinsa kehittää osaamista, mutta muista papeista paljon pienempi osa (53 %) koki näin.  

Selvästi muita tyytymättömämpiä olivat kiinteistö- ja kirkonpalvelustyöntekijät, hautausmaatyöntekijät sekä muut talouden ja hallinnon työntekijät kuin talouspäälliköt. Näistä työntekijäryhmistä joka kymmenes koki, ettei saa tukea ammatillisen osaamisen kehittämiseen tai saa sitä vain heikosti. Kaksi viidestä (39 %) hautausmaatyöntekijästä ja kirkonpalvelustyöntekijästä koki saavansa hyvin tukea.  

Seurakuntien pitovoiman näkökulmasta on tärkeää, että huomiota kiinnitetään erityisesti niihin ryhmiin, joissa osaamisen kehittämisen tuki koetaan muita ammattiryhmiä heikompina. On tarpeen analysoida tarkemmin sitä, mistä tekijöistä tämä kokemus muodostuu.  

Eri ammattiryhmien kokemukset heijastuvat myös rekrytointitilanteeseen. Lähes viidennes (17 %) seurakunnista esimerkiksi ilmoitti kyselyssä, että heillä on vaikeuksia saada kiinteistö- ja kirkonpalvelustyöntekijöitä. 

Erityisesti nuoret työntekijät kokivat saavansa tukea 

Eri ikäryhmistä nuoret olivat tyytyväisimpiä. Kaksi kolmesta (65 %) alle 30-vuotiaasta työntekijästä ajatteli saavansa hyvin tukea osaamisensa kehittämiseen. Muut ikäryhmät vastasivat keskenään varsin samankaltaisesti (50–53 %). Myönteiset kokemukset ensimmäisistä työelämän vuosista ovat tärkeässä roolissa, kun nuoret ikäluokat pohtivat työuransa seuraavia askelia. 

Erityisesti pienten seurakuntien (3000–6000 asukasta) työntekijät kokivat, että heitä tuetaan ammatillisen osaamisen kehittämiseen (60 %).  Myös hiippakuntien välillä syntyi eroja. Tyytyväisimpiä olivat Oulun (62 %), Lapuan (54 %) ja Turun (53 %) hiippakuntien työntekijät.   

Tulevaisuus askarruttaa 

Työntekijäkyselyssä tarkasteltiin myös sitä, miten työntekijät kokivat saavansa tukea toimintaympäristön muutosten tulkitsemiseen ja tulevaisuuden haasteisiin varautumiseen. Joka kolmas kirkon työntekijä (30 %) ajatteli, että seurakunnan johto ohjaa hyvin varautumaan tulevaisuuden haasteisiin (vaihtoehdon 6 ja 7 valinneet asteikolla 1–7). 

Tuki toimintaympäristön ymmärtämisessä koettiin sen sijaan heikompana. Alle viidennes (17 %) oli vahvasti sitä mieltä, että työntekijöitä autetaan tulkitsemaan toimintaympäristön monimutkaisuutta. Runsas kymmenesosa (13 %) puolestaan ajatteli, että tämä toteutuu huonosti tai ei toteudu ollenkaan. Muita hiippakuntia paremmaksi tilanteen arvioivat Helsingin hiippakunnan työntekijät, joista joka kolmas (32 %) koki, että saavat tukea toimintaympäristön muutosten tulkitaan. Toisaalta myös tarve tähän korostunee Etelä-Suomessa, jossa muutoksetkin näkyvät nopeimmin. 

Lopuksi 

Pääpiirteissään kirkon työntekijöiden kokemukset mahdollisuuksistaan vahvistaa osaamistaan vaikuttavat siis hyviltä. Kahteen asiaan on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota: kirkon eri työntekijäryhmillä tulisi olla tasa-arvoiset mahdollisuudet osaamisensa kehittämiseen. Tällä hetkellä ammattiryhmien väliset erot ovat suuria, ja syitä tähän on tutkittava tarkemmin. Kytkeytyvätkö kokemukset ensisijaisesti työyhteisön asenteisiin vai onko kyse myös koulutustarjonnasta?  

Toiseksi tulisi kehittää keinoja ja välineitä, jotka auttavat kirkon työntekijöitä tulkitsemaan muuttuvaa toimintaympäristöä ja vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin. Niin koulutus kuin erilaiset tiedolla johtamisen menetelmät ovat tässä avainasemassa. 

Hanna Salomäki

Hanna Salomäki
Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön johtaja 

Kirkko epävarmuuksien ajassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2020–2023

Koulutuksen voima – yhdessä kasvaen

Kun lähdet kouluttautumaan, lähdet matkalle, joka hyödyttää sinua ja samalla koko seurakuntaa. Johtajana näen jokaisen koulutusmahdollisuuden investointina, joka kantaa hedelmää niin yksilötasolla kuin yhteisön tasolla. Kouluttautuminen ei ole vain tiedon hankkimista – se on myös tilaisuus jakaa, kasvaa ja inspiroitua yhdessä muiden kirkon työntekijöiden kanssa.

Uutta osaamista seurakunnan hyväksi

Koulutuksen kautta sinulle avautuu mahdollisuus vahvistaa taitojasi ja laajentaa tietämystäsi, mutta sen merkitys ulottuu laajemmallekin. Seurakuntatyön maailma on monimuotoinen ja alati muuttuva. Kun syvennät osaamistasi, annat itsellesi eväitä kohdata työn arjessa eteen tulevat haasteet.

Tämän vuoksi koulutukseen osallistuminen onkin paitsi itsesi myös koko seurakunnan kehittämistä. Kehittyminen johtaa kasvavaan yhteiseen ymmärrykseen ja osaamiseen, joka auttaa palvelemaan Kristuksen kirkkoa yhä tarkoituksenmukaisemmin.

Yhteisistä onnistumisista oppien

Toivon, että saat tilaisuuden tutustua myös muiden seurakuntien työntekijöihin. On harvinaista herkkua päästä kuulemaan, miten toiset ovat ratkaisseet samankaltaisia haasteita ja saavuttaneet hienoja kokemuksia tai onnistumisia omassa työssään. Jokaisella seurakunnalla on ainutlaatuinen toimintaympäristönsä, mutta samalla monet tarpeet ja kysymykset ovat yhteisiä koko kirkon laajuisesti.

Muista siis myös kysyä ja kuunnella – toisten ideat voivat ovat tärkeä oppimisen lähde. Seurakuntatyö on parhaimmillaan joukkuepeliä, ja koulutusten kautta saatu kollegiaalinen vuorovaikutus auttaa pitämään työotteen dynaamisena ja elinvoimaisena.

Hyvät ideat ovat koko kirkon yhteisiä

Koulutuksissa kuullaan usein toimivista käytännöistä, jotka ovat syntyneet jonkun seurakunnan omasta tarpeesta tai kokeilusta. Nämä oivallukset eivät ole vain yhden paikkakunnan aarteita, vaan koko kirkon yhteistä pääomaa. Hyviä käytäntöjä ei kannata keksiä aina uudelleen, vaan voimme vapaasti hyödyntää ja ilolla jakaa niitä kirkon sisällä.

Toivon, että voimme yhteisesti hyödyntää kaikkea sellaista, mikä on jo todettu toimivaksi ja hyväksi jossain muualla. Koulutuksissa kerättyjen ideoiden kautta pysymme osana laajempaa kehitystä ja voimme palvella seurakuntaa entistä paremmin kukin omalla paikallamme.

Tule takaisin innostuneena ja avoimin mielin

Kun palaat koulutuksesta, lähde rohkeasti kertomaan työkavereille, mitä olet oppinut. Jos sinulla on ideoita, jotka voitte ottaa käyttöön, kokeilkaa niitä yhdessä. Uudet ajatukset rikastuttavat yhteistä työtä. On myös tärkeää, että jaat innostuksesi ja koulutuksessa saamasi oivallukset muidenkin kanssa – näin jokainen koulutus rikastuttaa koko tiimiä ja työalaasi.

Koulutuksissa kehitämme paitsi taitojamme myös yhteyttä koko kirkon työntekijöiden kesken. Seurakunnan palveleminen on pitkäjänteistä työtä, mutta jokainen koulutuksen myötä saatu uusi oivallus ja idea tuo meidät askeleen lähemmäksi tavoitetta palvella Jumalaa parhaalla mahdollisella tavalla.

Onnea ja oivaltamisen iloa koulutusmatkallesi!

Ville von Gross, Keuruun seurakunnan kirkkoherra.

Ville von Gross
Keuruun seurakunnan kirkkoherra

Pitääkö aina kehittää?

Kehittämispuhetta riittää kaikilla aloilla. Kehittämisestä on positiivisten kaikujen ohella alkanut ikävästi tulla kiertoilmaisu negatiivisille asioille, kuten palvelujen heikentämiselle.

Kirkon henkilöstökoulutuksessa kehittäminen on tärkeä käsite, joka siinäkin yhteydessä herättää mielikuvia moneen suuntaan. Motivaatiota ja iloa, työläyden tunnetta ja stressiä. Miksi kehittäminen on niin keskeistä?

Mikä kehittyy henkilöstökoulutuksessa?

Oppiminen tuottaa muutosta. Muutos konkretisoituu uutena näkökulmana, ajatteluna, taitona, työskentelytapana, mitä kulloinkin ollaan vahvistamassa. Jos mikään ei kehity, opiskelu ei ole mielekästä.

Olennaista on, mihin tavoitteisiin koulutuksessa pyritään. Millaista oppimista tavoitellaan, ja miten oppimisen luoma muutos siirtyy työhön. Kahden tunnin webinaarin tavoitteet on mitoitettu siihen raamiin sopiviksi, kun ne on realistisesti mietitty. Pitkän koulutusprosessin mahdollistama oppiminen asettuu omaan mittakaavaansa, yhtä tärkeää on siinäkin tavoitteiden realistisuus.

Koulutuksen mahdollistama oppiminen ja muutos on yksilön kokemus, mutta sen ei pidä jäädä vain yksilön pääomaksi: työhön löydetty uusi näkökulma tai ote vaikuttaa työyhteisöön ja toivottavasti työn tekemisen tapaan. Tässä kohtaa on kuitenkin parantamisen varaa – monissa työyhteisöissä jää vähälle yhteinen suunnittelu sen suhteen, mitä osaamista työyhteisössä tarvitaan lisää, ja miten koulutuksella hankittua osaamista yhdessä hyödynnetään. Lisää yhteistä puhetta!

Erityiskoulutuksissa tavoitteena on kehittävän työotteen rakentuminen ja vahvistuminen. On tärkeää tuntea riittävästi ympäristöä, jossa liikkuu, ennen kuin voi luoda uusia reittejä ja ohjata muita. Asiantuntijuus rakentuu peruskoulutuksen päälle hyvän perehdytyksen, työn tekemisen ja vuorovaikutuksen kautta. Kun hyvä pohja on luotu, tulee aika syventää. Siinä vaiheessa erityiskoulutukset palvelevat uuden löytämistä ja oman kehittävän työotteen luomista.

Millaista todellisuutta sana luo?

Kehittäminen on syvemmälle menemistä, uutta vahvuutta ja laajemmalle näkemistä – nämä sanat kuulostavat ainakin itselleni kiinnostavilta. Silloin on aina kyse siitä, että työntekijän kyvyt ja taidot uudistuvat jollain alueella, että ajattelutapaan löytyy uusia vinkkeleitä, ja rohkeus kokeiluun saa kannustusta.

Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikössä etsittiin taannoin oppimisajattelulle uusia tiivistyksiä. Yksi tärkeistä muotoiluista on kuvassa: keskeneräisyys ja uteliaisuus. Valmiiksi saatu ei enää itsestään muutu. Keskeneräinen on kiinnostavaa.

Yksi kehittämisen tavoite on, että osallistujan kokemus työn merkityksellisyydestä vahvistuu. Siinä liikutaan motivaation, uusien ideoiden ja työn imun alueilla. Koulutukseen hakeutuessaan moni osallistuja kuvaa lähtötilannettaan vanhoihin raiteisiin ja rutiineihin keskittyvänä. Tärkeitä työn tekemisen peruspalikoita, mutta kun on tullut aika nyrjäyttää vanhaa järjestystä jollain tavalla, on tilaa kehittämiselle.

Tilaa ja aikaa?

Kehittäminen ja kehittyminen ovat vaivannäköä. Koulutuksen osallistuja on yleensä varautunut ja motivoitunut tähän, muuten ei kannata koulutukseen toki lähteäkään. Ei ole kuitenkaan helppoa arvioida, paljonko työtä koulutus vaatii. Työnantajalle ja työyhteisölle ei ole aina helppoa mieltää, että koulutus teettää töitä, ja se vaikuttaa työntekijän muuhun panokseen. Jos asiaa ei ole puhuttu riittävästi auki, kaikilla voi olla epäselvä olo.

Kehittämisen mielekkyys löytyy silloin, kun hyöty tulee näkyviin työn arjessa. Kun ihmiset, joiden kanssa ja hyväksi työtä tehdään, hyötyvät. Yksilösuoritusten perinne kirkossa ei tue riittävästi yhteistä kehittämistä, muutoksen aika on viimeistään nyt.

Kehittämisen ahdistus erityiskoulutuksessa liittyy yleensä ajankäytön ohella kehittämistehtävään formaattina. Monelle nousee mieleen opinnäytetyön tai pro gradun pusertamisen aikanaan tuottama ahdistus. Tätä pyritään purkamaan, ja löytämään työelämälähtöisen kehittämistehtävän luovat mahdollisuudet. Kehittäminen dokumentoidaan niin, että se on muiden kanssa jaettavissa, mutta siitä ei kannata rakentaa ylittämätöntä kynnystä. Maaliin kyllä pääsee.

Miten toivo elää?

Syvästi henkilökohtainen kysymys, mutta samalla työn, työyhteisön ja laajempien yhteisöjen kysymys. Miten jaksan, minkä pitää muuttua, että jaksamme eteenpäin? En usko päälle liimattuihin temppuihin tai näennäiseen kehittämiseen. Paremmalta tuntuu silloin, kun katsotaan todellisuutta rauhassa, tosiasioita torjumatta, ja suuntaudutaan siltä pohjalta tulevaan. Sitä voi koulutuskielellä kutsua kehittämisosaamiseksi, tai tavallisemmalla kielellä realistiseksi toivoksi. Yhteinen ajattelu, vertaisuus ja uuden etsiminen vahvistavat tätä. Polkuja eteenpäin hahmottuu, ja se on toiveikas asia.

Sirkku Tukiainen.

Sirkku Tukiainen
sielunhoidon kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Viritystä ajatuksiin:

Kirkon työssä ja kirkossa kotona – mahdoton yhtälö?

Nopeasti muuttuva maailma heijastuu myös kirkkoomme. Nuoruuteni kasvuseurakunnan papit pysyivät samoina koko nuoruuteni. Toisaalla seurakunnissa vitsaillaan, että olisiko sama asentaa pyöröovi seurakunnan meneville ja tuleville työntekijöille, kun vaihtuvuus on niin nopeaa. Monissa paikoissa on herännyt huoli siitä, riittääkö päteviä työntekijöitä tai millaisen työnantajakuvan kirkkomme antaa.

Tasapainoilemme koko ajan perinteen ja vakiintuneiden tapojen sekä muuttuvan maailman edessä. Pohdimme, miten voisimme ajankohtaisin sanoituksin välittää sanomaa Jumalasta ja yhteisestä uskostamme. Yhä useampi nuori ei löydä työpaikkaa kirkosta ja erityisesti haja-asutusalueille pätevien hakijoiden löytäminen voi tuottaa vaikeuksia.

Tiedämme, että alueellisia eroja seurakuntien välillä on huomattavasti ja työn edellytykset ja tahti vaihtelevat paikasta toiseen. Paikallisesti tehdään paljon tavoittavaa, kutsuvaa työtä, joka tarvitsee osaavia ja jaksavia tekijöitä myös tulevaisuudessa. On äärimmäinen rikkaus, että Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on seurakuntia ympäri maan. Miten pidämme siitä kiinni ja varmistamme, että jokaisessa seurakunnassa on hyvä olla ja tehdä töitä kirkkomme hyväksi?

Unelmien kirkko niin työnantajana kuin kotinakin

Kun mietin, millaisessa kirkossa haluan tulevaisuudessa työskennellä, mieleeni tulee huomaamatta usein lainattu 1. kirje korinttilaisille, jossa meille tuttu kolmikko: usko, toivo ja rakkaus ovat keskiössä. Ainakin itse haluan työskennellä kirkossa, jonka toimintaa ohjaavat nämä kolme – usko, toivo ja rakkaus – niin työyhteisöissä kuin myös kohtaamisissa seurakuntalaisten kanssa. Usko Jumalaan, toivo tulevasta sekä rakkaus lähimmäistä kohtaan sekä lähellä että kauempana ovat mielestäni kristittynä elämisen keskiössä.

Miten nämä välittyvät opiskelijoille ja nuorille aikuisille? Mutta miten tämä kaikki vaikuttaa opiskelijoihin ja nuoriin aikuisiin, kirkkomme nykyisiin ja tuleviin työntekijöihin, samalla kun henkilökohtainen suhde Jumalaan ja kirkkoon muotoutuu. Polku opiskelijasta maisteriksi on kaikilla omanlaisensa, mutta luulen että monia pohdituttavat samanlaiset kysymykset.

Miten rahat riittävät, mihin asti olen valmis muuttamaan kesätöihin, onko minusta kirkon työhön, miten löydän oman paikkani kirkossa? Mitä tehdä, jos kirkossa yleisesti käytävä keskustelu rikkoo arvojani? Millaisia vaikutuksia on koronalla, jonka aktiivinen aika on jo takana päin, mutta moni nyt valmistuva ja juuri valmistunut on elänyt sen vaikutuksessa.

Onko Suomen evankelis-luterilainen kirkko, ja tarkemmin sen seurakunnat, aidosti kilpailukykyinen työnantaja, jossa voi kasvaa vastavalmistuneesta oman alansa ammattilaiseksi? Miten seurakunta työnantajana voisi olla samalla kuin koti, jossa saa antaa omaa osaamistaan, kokeilla, erehtyä ja kasvaa?

Matkalla työhön ja elämään kristittynä

Alkuvuonna sain kutsun Itä-Suomen yliopiston opiskelijana lähteä valmistelemaan yhdessä muiden kirkon aloille opiskelevien sekä Kirkkohallituksen Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön kanssa Matkalla 2024 -retriittiä. Matkalla-retriitti tai koulutusleiri oli suunnattu kirkkomme työhön opiskeleville, niin teologeille, kasvatuksen, diakonian kuin kirkkomusiikinkin opiskelijoille. Koulutus kesti neljä päivää, ja sisällöllisesti se keskittyi erityisesti oman kutsumuksen pohdintaan, hengellisyyden hoitamiseen sekä työssä jaksamisen teemoihin.

Kysymyslappuja ja rukoushelmet lattialla.

Koulutussalissa keskustelimme muun muassa, mitä rukous tuo mieleemme. Esille nousseita sanoja olivat esimerkiksi perinne, hiljentyminen, dialogi sekä arvokas.

Tällainen valtakunnalliseksi pyrkivä, joskin erityisesti Etelä-Suomessa tavoittanut koulutusleiri mahdollisti oman hengellisyyden pohtimisen uudella tavalla. Leirillä saimme tilaa pohtia, tulla ravituksi sekä kasvaa kristittyinä. Koulutus oli vahvistava, ja sen oppeja olemme jokainen voineet viedä arkeemme.

Toivon, että jatkamme aktiivisesti tällaisten kasvun paikkojen tarjoamista. On tärkeää, että voi irtautua opintojen sekä työnhaun tuomista paineesta ja keskittyä erityisesti siihen, millainen minä olen kristittynä, miten voin uskoani toteuttaa työelämässä sekä ennen kaikkea siihen, miten jaksan ja voin työssä hyvin.

Saara Alamäki.

Saara Alamäki
Kesäteologi
Kirkkohallitus

Takaisin sivun alkuun