Jumalanpalvelus lasten silmin – unelmasta todellisuuteen 14.11.2025 Hiljaisuudesta yhteiseen kokemukseen Aina välillä yritän houkutella lapsiani lähtemään mukaani jumalanpalvelukseen. Useinkaan houkutteluni eivät tuota tulosta. Erityisesti 8-vuotiaan kohdalla toistuu sama syy: koska kirkossa on niin tylsää. Kotikirkossamme on lasten nurkkaus ja välillä järjestetään jopa perhemessuja. Silti isossa kuvassa asetelma ei muutu. Lapsen tulee hiljaisesti katsella ja kuunnella, mitä edessä tapahtuu tai vaihtoehtoisesti leikkiä hiljaa nurkassaan. Karkkipaperin rapina kaikuu huutona holvistossa. Älkää ymmärtäkö väärin. Toki olen sitä mieltä, että lasten on hyvä oppia rauhoittumaan, hiljentymään, jopa tylsistymään. Mutta jos jumalanpalveluksesta päällimmäiseksi tunteeksi nousee toistuvasti tylsyys, pelkään, etteivät lapseni askeleet vie aikuisenakaan kirkkoon. Miten voisimme rikastuttaa jumalanpalvelukseen osallistuvan lapsen tunnemaailmaa ja ottaa todesta sanoma, että lasten kaltaisten on Taivasten valtakunta? Eikö jumalanpalvelus ole juuri paikka, jossa erityisellä tavalla Jumalan valtakunta murtautuu keskellemme? Millainen jumalanpalvelus voisi innostaa lasta? Tietoa meillä kyllä on, sillä lapsia on tutkittu paljon. Keskeinen lasten oppimisen ja sosiaalisen kehityksen väline on leikkiminen. Niin ikään uteliaisuus ja kokeilu eli erilainen tutkiminen on lapsille luontainen oppimisen muoto. Lapset tykkäävät liikkua ja fyysinen aktiivisuus tukeekin heidän motorisia ja kognitiivisia taitoja. Lapset ovat myös luontaisesti luovia. Taiteellinen kokeminen ja itseilmaiseminen vahvistavat heidän identiteettiään ja tunne-elämäänsä. Millainen olisikaan sellainen jumalanpalvelus, jossa nämä lapsen ominaiset tavat saisivat näkyä, ja niitä jopa arvostettaisiin? Kirkkovuosi polulla -sivuston aineistot lähtevät ajatuksesta, että lapsi ja nuori kokee tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on. Tämä tarkoittaa myös sitä, että lapsen ominainen tapa olla ja toimia otetaan todesta. Aineistoissa kunkin kirkkovuoden pyhän sisältöä katsotaan neljästä näkökulmasta eli ikkunasta: Tilan ja tunnelman ikkuna kutsuu pohtimaan, millaiseen tarinaan ja tunnelmaan pyhän sisältö johdattaa. Miten eri aistein lapsi ja nuori voi kokea kirkkovuoden rikkauden ja miten hänet esimerkiksi kohdataan, kun kirkon ovi avautuu? Toiminnan ikkuna kutsuu tekemään ja toimimaan itse. Jokaisessa jumalanpalveluksessa on syytä pohtia, miten lapsi saa liikkua, osallistua ja tehdä itse. Sanojen ja symbolien ikkuna kutsuu pohtimaan, mikä on pyhän oleellinen sanoma, kuinka se kerrotaan lapsen kielellä ja miten eri symbolit avaavat tätä kerrontaa. Kodin ikkuna kutsuu pohtimaan, mitä pyhästä ja sen sanomasta voi viedä kotiin ja ottaa osaksi omaa arkeaan. Kirkkovuosi polulla -aineistovinkit kattavat melkein jokaisen kirkkovuoden pyhän. Ne on tarkoitettu työyhteisössä virikkeiksi, josta lähteä liikkeelle. Niitä voi soveltaa, muokata ja parannella vastaamaan omia käyttötarkoituksia. Jokaiseen yksittäiseen pyhään on luotu kuvittajagraafikko Sini Nihtilän toimesta oma symbolikuva, joka visualisoi pyhän sanomaa. Yksittäisen pyhän symboli on osa laajempaa kirkkovuoden pääkuvaa, joita on yhteensä seitsemän. Kuvia voi käyttää seurakunnan toiminnassa monin tavoin. Kuvien äärellä voi keskustella kirkkovuoden tärkeistä tapahtumista, sukeltaa kuvan sisälle eri aistein tai vaikkapa saduttaa lapsia. Kuvat ovat seurakuntien vapaassa käytössä ja muokattavissa. Ne löytyvät materiaalipankista png- sekä ai-tiedostomuodoissa. Uusimpana sisältönä joihinkin pyhiin on tehty myös musiikkivinkkejä. Kuten koko kirkkovuosi polulla -aineisto, myös musiikkivinkit on tehty lapsen ja nuorten osallisuuden vahvistamista ajatellen. Lauluvalinnat on tehty seurakunnan yleisimmin löytyvistä laulukirjoista ja muista nuottimateriaaleista. Vinkkejä voi rohkeasti soveltaa ja muokata niitä jonkin toisen pyhän tai laulun kohdalle. Jumalanpalvelus, johon lapsi haluaisi viedä vanhempansa Palaan alkuun ja lapseni kokemukseen. Sunnuntait ovat perheemme yhteistä aikaa. Silloin usein haluamme tehdä jotain sellaista, joka yhdistää ja ilahduttaa meitä. En näe periaatteellista estettä, etteikö jumalanpalvelus voisi olla tällainen paikka. Pohjimmiltaan kyse on asettumisesta lapsen asemaan. Millainen olisikaan jumalanpalvelus, johon lapsi haluaisi viedä vanhempansa? Kirsi Erkamaprojektipäällikkö, Kirkollisten toimitusten kirjan uudistamishankeKirkkohallitus
Juhlitaan osallisuutta 11.11.2025 Tänä vuonna vietetään kirkon päiväkerhotyön 80-vuotisjuhlaa teemalla Ihmettelyä, leikkiä ja osallisuutta. Osallisuus kulkee punaisena lankana kirkon varhaiskasvatuksessa sekä koko kasvatuksen ja Polun kokonaisuudessa. Osallisuuden näkökulmaa on pidetty kirkossa esillä pitkään, eri muodoissaan ihan alusta asti. Kirkon varhaiskasvatuksessa se nostettiin v. 2008 ilmestyneen kehittämisasiakirjan otsikkoon: Lapsi on osallinen. Lasten ja nuorten osallisuus on keskeinen myös lapsivaikutusten arvioinnissa eli LAVAssa. Tänä vuonna vietetään myös LAVAn 10-vuotisjuhlaa, sillä Kirkkojärjestyksen LAVA-pykälä tuli voimaan vuoden 2015 alussa. Osallisuudella tarkoitetaan johonkin kuulumisen ja mukana olemisen tunnetta. Siihen liittyy myös mahdollisuus vaikuttaa niihin asioihin, jotka ovat itselle tärkeitä. Tämä ei ole kirkossa mikään uusi asia, mutta sen toteutumisessa on edelleen tehtävää. Tärkeitä näkökulmia ovat seurakuntalaisten, lasten ja perheiden osallisuus sekä suunnittelussa, toteutuksessa kuin myös arvioinnissa. Haasteena on miettiä, miten osallisuus toteutuu eri tavalla toiminnassa mukana olevien osalta – pystyvätkö myös toimintaa kauempaa katselevat kokemaan osallisuutta seurakuntaan, vaikka eivät aktiivisesti osallistuisikaan. Minkälaisia mahdollisuuksia digitaalinen toimintaympäristö tarjoaa ja miten sitä hyödynnetään? On hyvä myös pohtia, miten voimme purkaa osallisuuden esteitä ja niihin liittyviä rakenteita ja toimintatapoja. Tähän on onneksi kehitetty monenlaisia apuvälineitä ja työkaluja. Niitä löytyy sekä Polku-toimintamallin että LAVAn materiaaleista. Osallisuus lisää lasten ja nuorten elämäniloa ja elämänrohkeutta sekä tulevaisuuden toivoa Tutkimukset osoittavat, että ne lapset ja nuoret, joilla on mahdollisuuksia vaikuttaa oman elämänsä asioissa, voivat paremmin kuin ne, joilla näitä mahdollisuuksia ei ole. Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen sekä mahdollisuus vaikuttaa tukevat positiivisen ja terveen minäkuvan kehittymistä ja vahvistumista. Polku-asiakirjassa todetaan, että osallisuuden kokemus syntyy eri ihmisille eri asioista. Yhdelle osallisuus on aitoa vasta, kun hän on saanut olla mukana ideoimassa toimintaa, toisen kohdalla osallisuus toteutuu luontevan paikan löytymisenä ryhmässä. Jollekin osallisuus on tunnetta kuulumisesta ja omistajuudesta, vaikka hän ei tulisikaan paikalle. Eri-ikäisten kohdalla osallisuus toteutuu eri tavalla. Aikuiselta vaaditaan herkkyyttä ja ammattitaitoa huomata kunkin lapsen ja nuoren persoonalliset tekijät, tarpeet ja toiveet. Vaikka osallisuus on yksilöllinen kokemus, sillä on myös yhteisöllinen ulottuvuus. Raamatussa osallisuus liittyy vahvasti yhteyteen toisten kanssa. Osallisuus seurakunnassa / seurakuntalaisuus sisältää myös iän mukaista vastuuta oman, toisten ja koko yhteisön toiminnasta sekä tulevaisuudesta. Kirkon sakramentit, kaste ja ehtoollinen, vahvistavat seurakuntalaisuutta ja vaalivat yhteyttä seurakunnassa. Kaste on portti Jumalan perheeseen ja yhteisen uskon tunnustus. Ehtoollinen on yhteyden ateria, jossa myös tunnustaudutaan yhteiseen uskontunnustukseen. Tehtävämme kirkon (varhais)kasvatuksessa on vahvistaa lasten, nuorten ja perheiden osallisuutta näihin kirkon aarteisiin – ohjata niiden äärelle ja seurakuntayhteyteen. Osallisuuteen liittyy vahvasti jokaisen ihmisen arvo ja kunnioitus, jota jo pienten lasten kanssa opetellaan usein aikuisen esimerkin kautta. Se on ohjaava periaate myös LAVAssa ja lasten oikeuksien toteutumisessa. Kaikkia tarvitaan ja kaikkia kutsutaan: jokaisella yhteisön jäsenellä on lupa osallisuuteen, omaan paikkaan ja tehtävään. Raija Ojellvarhaiskasvatuksen asiantuntijaKirkkohallitus
Hengellisyyden lähteellä – Polku kutsuu kasvamaan kristittynä 15.10.2025 Toimintamalli jäsentää Polku-toimintamalli rakentaa seurakuntatyötä pistemäisistä toiminnoista ja tapahtumista yhtenäiseksi eri ikäkausien läpi kulkevaksi poluksi. Polku-malli jäsentää kokonaisuutta viidestä näkökulmasta: kokoontuva toiminta, vanhemmuuden ja perheen tuki, some ja yhteys koteihin, kirkkovuosi sekä yhteistyö. Kullakin ikäkaudella on omat teemansa – Lahja (0–2), Ilo (3–5), Seikkailu (6–8), Rohkeus (9–11), Vapaus (12–14), Ihme (15), Luottamus (16–18), Yhteys (19–21) ja Merkitys (22+) – jotka nousevat ikäkauden ihmisten elämänkysymyksistä ja kehitystarpeista sekä niihin vastaavista kristillisen uskon sisällöistä. Polku-asiakirjassa näitä sisältöjä on avattu kullakin ikäkaudella Ammennettavaa kristinuskosta -kappaleissa. Lähde pirskahtelee Jokaisella ikäkaudella on oma lähteensä, johon kuuluvat viestinnän ja kohtaamisten sarja sekä huipputapahtuma. Senkin ytimessä on todellinen Lähde, Kolmiyhteinen Jumala, usko häneen ja kaikki kirkon aarteet, jotka vahvistavat tätä uskoa ja varustavat elämään kristittynä. Näitä kirkon aarteita jäsentävät Polku-mallissa lähteen seitsemän pirskettä: Raamattu, kaste, ehtoollinen, jumalanpalvelus, rukous, uskontunnustus ja musiikki. Kunkin ikäkauden toiminta ja materiaalit tukevat Lähteestä pulppuavan uskon konkretisoitumista elämässä ja teoissa. Kaste- ja lähetyskäskyn mukaan kirkon kasvatuksen tehtävä on opettaa noudattamaan kaikkea, mitä Jeesus käski meidän noudattaa. Kyse on siis elämäntavasta, toiminnasta ja teoista, joissa Sana tulee taas lihaksi. Hengellinen polku kulkee ikäkausien läpi Toisten rukous, turvallinen syli ja kastevesi ovat vauvan ensimmäiset kosketukset hengellisyyteen. Raamatunkertomuksista ja kirkon elämästä ammentavat leikit ja laulut avaavat lapselle ihmettelyn polun ja rakentavat identiteettiä. Siunaus kantaa myös koulutiellä. Raamatun sankarit ja rukous ovat mukana seikkailuissa. Usko antaa rohkeutta olla oma itsensä, kysyä elämän suuria ja kipeitäkin kysymyksiä ja miettiä omia vastauksiaan niihin. Sakramentit ja rukous vahvistavat seurakuntayhteyttä, johon kutsutaan sekä kokijaksi että tekijäksi. Rippikoulu on polun varrella oleva hengellinen keidas, josta matka jatkuu entistä yhteisöllisempään uskoon ja elämään. Hengellinen elämä on omaa ja yhteistä, se kantaa arjessa ja juhlassa ja kutsuu myös vastuunottoon. Usko kantaa muutoissa ja muutoksissa, epäilyissä, kokeiluissa, uusissa aluissa ja oman kutsumuksen etsinnässä. Aikuinen saa olla kristitty itselleen merkityksellisellä tavalla, omistaa omannäköisensä hengellisyyden sekä kasvaa siinä ja siitä. Elämä, aikuisuus tai hengellisyyskään ei tule valmiiksi, vaan polku jatkuu ja kutsuu yhä uudestaan Lähteelle, yhteyteen, lepoon ja kasvuun. Entä, jos seurakunnassa olisi mietitty ja kirjattukin kunkin ikäkauden kohdalle Mikä auttaa ja tukee vahvistumaan yhteydessä Jumalaan? Mikä varusteita kristittynä elämiseen tarvitaan? Millaiset kysymykset ovat juuri nyt ajankohtaisia ihmettelyn ja pelon aiheita? Mitkä kristinuskon sisällöt vastaavat näihin? Missä ovat kaste ja ehtoollinen? Mitkä raamatunkertomukset ovat luontevia ja tärkeitä? Millainen jumalanpalvelus- ja rukouselämä sekä musiikki kulkevat mukana? Miten Lähteestä pulppuava usko muuttuu eläväksi ja teoiksi? Millainen on kastamattoman polku? Mikko Wirtanen Rippikoulun ja kirkon kasvatuksen kehittämisen asiantuntija Kirkkohallitus
Opettajuus seurakuntapapin työssä – mitä ja miksi? 24.9.2025 Papin ammattikuvaan on perinteisesti kuulunut seurakunnan opettajan rooli, etenkin meidän luterilaisessa kontekstissamme. Ajatukset saarnaamisesta opettamisena ja papista opettajana vievät aina reformaation juurille Martti Lutheriin asti. Luther korosti, että saarnan tuli olla yksinkertainen, ja moitti pappeja liiallisesta monimutkaisuudesta. Esimerkkejä löytyy myös lähempää: myös Martti Simojoki pohti väitöskirjassaan Julistus ja opetus. Saarnan opetustehtävästä (1947) varsin monipuolisesti papin opettajuuteen liittyviä elementtejä saarnan näkökulmasta. On aika ilmeistä, että nykyajan seurakuntatyön arjesta katsottuna käsitys papista “seurakunnan opettajana” kuulostaa ensinnäkin mahtipontiselta mutta myös epäuskottavalta. Jotta sen voisi sanoa olevan totta, vaatisi se papilta vankempaa pedagogista koulutusta ja vahvempaa otetta seurakunnan kasvatustoiminnassa. Opettajan rooli edellyttää kasvatuksen ja opetuksen ammattilaisuutta, jollaiseen monellakaan papilla ei ole riittäviä valmiuksia akateemisen teologikoulutuksen tai kirkon pastoraalitutkinnon pohjalta. Milloin tilanne muuttui – eli milloin opettajuus lipsui pois papin ammattikuvan keskiöstä? Taaksepäin historiaa katsoessa voi nähdä kaksi keskeistä taitekohtaa, joissa papin opettajuus muotoutui merkittävällä tavalla uusiksi. Ensimmäinen taitekohta oli 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin papin ammatin pohjalta muodostui oma uskonnonopettajan ammatti. Uskonnonopettajat alkoivat opettaa nuorisoa oppikouluissa, kun aiemmin papit olivat toimineet oppikoulunopettajina. Tämän seurauksena papit eivät enää automaattisesti opettaneet yleissivistävässä koulutuksessa, vaan heidän opettajuutensa alkoi rajautua seurakuntakasvatukseen. Toinen keskeinen taitekohta ajoittuu vajaa sata vuotta myöhempään kehitykseen, kun kirkon työ alkoi monialaistua 1940-luvun taitteen sotavuosien molemmin puolin. Aiemmin ensi sijassa papit olivat olleet vastuussa seurakunnissa tapahtuvasta kasvatustoiminnasta ja seurakuntalaisten opettamisesta, mutta nyt he saivat kasvatukseen tukea muista ammattikunnista. Varhaiskasvatuksen työntekijöiden ja nuorisotyönohjaajien ammattikuntien synnyttyä seurakunnan kasvatustoiminnan kipparointi siirtyi yhä enemmän heidän harteilleen. Nykymuotoisessa seurakuntatyössä on sanomattakin selvää, että kirkon kasvatuksen ammattilaiset tulevat pääasiassa näistä ammattikunnista. Sen seurauksena papin roolin seurakunnan opettajana voi sanoa kaventuneen. Paimenesta pedagogiksi – vai toisin päin? Yllä kuvatun perusteella voisi ajatella, että opettajuus seurakuntapapin työssä on kaventunut niin että opettajuuden edellyttämien taitojen merkitys työssä olisi sen myötä vähentynyt. Näin ei kuitenkaan ole. Samaan aikaan kun papin opettajuuden korostaminen on koko ajan vähentynyt kirkossamme, on työelämä yleisesti alkanut vaatia pedagogista osaamista yhä enemmän eri ammateissa. Kasvatustieteellisen tutkimuksen mukaan tämä näkyy moninaisina kouluttamiseen, ohjaamiseen, mentorointiin ja yleisesti dialogiseen vuorovaikutukseen liittyvien taitojen korostumisena työelämän arjessa. Jotkut tutkijat puhuvat nykyään jopa työelämän “pedagogisoitumisesta”. Menneinä vuosisatoina eli aikana, jolloin papin kuvattiin olevan seurakunnan opettaja, seurakunnan kasvatustyön tai kouluopetuksen pedagogiikka oli asiantuntijuusvetoista. Se perustui siihen, että opettaja opetti ja oppilaat kuuntelivat pyrkien muistamaan keskeisimmän sisällön opettajan puheesta. Tällöin käsitys opettajuudesta ja sen edellyttämistä taidoista oli oleellisesti nykykäsitystä kapeampi. Papin “opettajuudeksi” riitti, että hän opetti seurakuntaa selittämällä Raamatun kertomuksia auki saarnoissa, kolminaisuusoppia rippikoulussa tai jälleennäkemisen toivoa siunauspuheessa. Nykyään tilanne on toinen. Esimerkiksi perusopetuksen ja toisen asteen opettajilta edellytetään työssään monipuolista kasvatuksellista otetta ja pedagogista osaamista, joka ei rajoitu pelkästään opetuksen antamiseen, vaan edellyttää pikemminkin oppilaan oppimisprosessin kokonaisvaltaista tukemista niin luokkahuoneessa kuin sen ulkopuolellakin. Nykyaikainen sosiokonstruktivistinen oppimiskäsitys perustuu oppijoiden aktiivisuuteen, vahvaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja opittavien sisältöjen suhteuttamiseen aiemmin opittuun. Oppijoita vastuutetaan omasta tekemisestään ja oppimisestaan, ja samalla opettajien on kyettävä tarjoamaan heille yksilöllistä pedagogista tukea jokaisen tarpeiden mukaan. Koska pappi ei työskentele tietenkään eristyksissä muun maailman kehityksestä, tarvitsee hänen huomioida opettajuudessa tapahtunut kehitys oman ammattiosaamisensa rakentamisessa. Tähän toki pappia haastetaankin. Nykyaikainen oppijalähtöinen rippikoulupedagogiikka haastaa pappia pohtimaan yhdessä nuorten kanssa kristilliseen uskoon ja elämäntapaan liittyviä asioita mutta ottamaan myös haltuunsa monenlaisia aktivoivia opetusmenetelmiä. Myös rippikoulupedagogiikassa prosessoiva ja omiin kokemuksiin perustuva oppiminen on muodostunut jaettavaa tietoa tärkeämmäksi opiskelumuodoksi. Papin tarvitsee huomioida myös yleisesti työelämän vaatimukset pedagogisesta osaamisesta oman ammattiosaamisensa kehittämisessä. Vaatimus pedagogisesta osaamisesta ei rajoitu pelkästään perinteisiin opetuksen ja kasvatuksen työtilanteisiin, vaan sitä on sovellettava laajasti papin työn eri tilanteissa. Pedagogisen osaamisen ajatuksen voisi kuvatakin perustuvan tilannetajuisuuteen ja kontekstilähtöiseen työskentelytapaan. Siten papin työssä pedagoginen osaaminen tulee ymmärtää laaja-alaisena erilaisiin vuorovaikutus- ja opetustilanteisiin ja niissä kehittymiseen liittyvänä osaamisena. (Tarkemmasta määrittelystä lisää tämän kirjoituksen loppuun linkitetyissä tutkimusartikkeleissa.) Pappi opettaa ja kuulustelee seurakuntaa kinkereillä. Kuva on rajaus vanhasta opetustaulusta “Piispa Gezeliuksen kinkerit” (Aarno Karimo 1934, Kouluaitta oy) Tutkimus pedagogisesta osaamisesta seurakuntapapin koulutuksessa ja työssä Tutkin uskonnonpedagogiikan väitöstutkimuksessani papin opettajuutta ja työssä tarvittavaa pedagogista osaamista. Tutkimustyö on hyvässä vauhdissa, sillä aloitin sen syksyllä 2022, ja tähän mennessä kaksi kolmesta tutkimusartikkelista on jo julkaistu ja kolmaskin on julkaisujonossa. Ensimmäisessä artikkelissa tutkin papin peruskoulutuksen eli akateemisen teologikoulutuksen tuottamaa pedagogista osaamista, ja toisessa papin keskeisimmän ammatillisen koulutuksen eli kirkon pastoraalitutkinnon tuottamia valmiuksia papin opettajuuteen ja kasvattajuuteen. Ensimmäisen artikkelin tutkimustulosten mukaan pedagogista osaamista tuottavien opintojaksojen opintopistemäärät ovat vähentyneet 1960-luvulta tähän päivään mennessä. Toisen artikkelin tulosten mukaan kasvatusosaamisen tavoittelu ei ole korostunut pastoraalitutkinnossa samana ajanjaksona, mikä ei ole tukenut papin opettajuuden kehittymistä. Nämä ovat sinänsä hämmästyttäviä tuloksia, sillä samaan aikaan kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteella pitäisi toimia päinvastoin – eli lisätä pedagogista koulutusta ja vahvistaa papin opettajuudessaan tarvitsemaansa osaamista. Papin opettajan rooli ja siihen vaadittavat pedagogiseen osaamiseen liittyvät taidot tulisikin huomioida vahvemmin sekä akateemisen teologikoulutuksen että kirkon pastoraalitutkinnon kehittämisessä. Papin opettajuuden vakavasti ottaminen edellyttää pappien pedagogisen osaamisen vahvistamista. Kolmannessa artikkelissa tarkastelin pappien käsityksiä pedagogisen osaamisen tärkeydestä seurakuntapapin työssä. Keräsin artikkelia varten lokakuussa 2024 kyselyaineiston, johon vastasi 237 pappia ympäri Suomea. Vastaajat edustivat varsin tasaisesti esimerkiksi eri hiippakuntia, ikäryhmiä ja seurakuntatyön työaloja. Kolmannen artikkelin tulosten mukaan pappien käsitykset opettajuudesta perustuvat yksinkertaiseen, jossakin mielessä myös vanhentuneeseen, ymmärrykseen opettajuudesta. Voisi sanoa, että sellaiseen käsitykseen opettajuudesta, joka oli totta pari sataa vuotta sitten eli silloin kun kaikki, mitä opettamisesta ja pedagogiikasta tiedettiin, oli pappien työssään harjoittamaa. Lisäksi artikkelissa keskeinen havainto pappien käsityksissä oli, että pedagogisesti kouluttautuneet (esim. opettaja- tai kirkon nuorisotyönohjaajakelpoiset) papit kokivat pedagogisen osaamisen tärkeäksi työssään, kun taas pedagogisesti kouluttautumattomat eivät niinkään. Tämä tulos puoltaa pedagogisen koulutuksen tärkeyttä ja todistaa, että se edistää ymmärrystä pedagogisesta osaamisesta yhtenä papin ammattiosaamisen tärkeänä osa-alueena, joka tulee vain korostumaan tulevaisuuden osaamistarpeena yhä enemmän. Esimerkki maailmalta: Unkarissa luterilaiset papit opettavat usein uskontoa koululaisille Vietin syksyn alussa neljä viikkoa tutkijavierailulla Budapestin luterilaisessa teologisessa yliopistossa. Tein matkan kirkon stipendiaattina. Matkan aikana muun muassa osallistuin kansainväliseen uskonnonpedagogiikan konferenssiin, luennoin Budapestin Kalevala Ystävyyspiirin tilaisuudessa sekä kävin monia keskusteluja papin opettajuudesta unkarilaisten ja muiden kansainvälisten kollegojen kanssa. Erityisen hedelmällisiksi koin keskustelut paikallisen yliopiston käytännöllisen teologian professorin Ágnes Pángyánszkyn sekä Budapestin paikallisseurakunnissa pappeina työskentelevien István Vetőn ja Melinda Grendorf-Balogh’n kanssa. Opin heiltä esimerkiksi, että Suomen ja Unkarin malleissa järjestää perusopetukseen kuuluva katsomusopetus on suuria eroja. Unkarissa moni seurakuntapappi opettaa nykyisin luterilaista uskontoa koululaisille. Pappi saattaa opettaa jopa yli kahtakymmentä opetustuntia viikossa ja pyrkii sen ohessa hoitamaan omat velvollisuutensa seurakuntansa paimenena! Luku on hurja, ja lienee selvää, että uskonnonopetuksen järjestämiseen osallistuminen syö papin resursseja muusta työstä. Unkarin mallissa on puolensa – ja puolensa. Toisaalta se kannustaa opetusta antavaa pappia kehittämään omaa pedagogista ajatteluaan ja sen myötä myös vahvistamaan omaa pedagogista osaamistaan, etenkin kun heidän odotetaan myös hankkivan pedagogista koulutusta suoriutuakseen opettajan tehtävistä. Tästä näkökulmasta katsottuna uskonnonopetuksen järjestämisen edistäisi papin ammattiosaamisen monipuolistumista. Ongelma syntyy kuitenkin siitä, ettei pappeja velvoiteta riittävästi hankkimaan pedagogista koulutusta, mikä puolestaan heijastuu uskonnonopetukseen niin, että papit järjestävät opetuksen hyvin monenkirjavin tavoin. Siksi paikallisen uskonnonopetuksen taso vaihtelee hurjasti, ja sijaiskärsijöinä ovat papin järjestämään opetukseen osallistuvat koululaiset. Täydellisessä maailmassa tällainen malli kehittäisi papin pedagogista osaamista kouluopetuksessa mutta saisi hänet soveltamaan samanlaista pedagogista ajattelua myös seurakuntakasvatuksessa ja laajemmin työhönsä sisältyvissä tilanteissa. Kuva Budapestin Kalevala Ystävyyspiirin tilaisuudessa pitämäni luennon aloitusdiasta ennen tilaisuuden alkua. Tutkimukseni vaikuttavuus Tutkimukseni tulosten perusteella seurakuntapappien valmiuksia opettajuuteen ja pedagogiseen osaamiseen liittyen on vahvistettava niin työn arjessa kuin siihen kelpoisuuden tuottavassa koulutuksessa. Seurakuntatyössä toimivien pappien osalta tämä tarkoittaa sitä, että heille tulee tarjota parempia mahdollisuuksia hankkia nykyaikaista pedagogista koulutusta joko heille keskeisessä ammatillisessa koulutuksessa eli pastoraalitutkinnossa tai muun täydennyskoulutuksen tarjonnassa. Papin ammattiin opiskelevien osalta akateemista teologikoulutusta on kehitettävä niin, että se tuottaa entistä vahvemmin pedagogisen osaamisen valmiuksia kirkon työhön kelpoisille teologian maistereille. Kahden ensimmäisen tutkimusartikkelini tulokset osoittivat jo näiden koulutusten puutteita papin opettajuuteen tuottamien valmiuksien rakentamisessa. Papin ammatin lisäksi tutkimukseni voi nähdä vaikuttavan myös laajemmin kirkon työn tulevaisuuteen. Papin ammatissa vaadittavasta osaamisesta saatu uusi tieto ja sen mukainen ammattiosaamisen kehitystyö heijastuvat erityisesti myös kirkolliseen johtamiseen, koska papit ovat yhä edelleen kirkon johtamisen avainhenkilöitä. Käytännössä kaikki merkittävimmät johtamisen tehtävät edellyttävät papin ammattitaustaa, vaikka myös muille kirkon ammattikunnille tarjoutuu koko ajan enemmän vastaavia mahdollisuuksia. Tämäkin näkökulma on hyvä pitää mielessä. Miikka Tarpeenniemiuskonnonpedagogiikan väitöskirjatutkija, Helsingin yliopistoseurakuntapastori, Jyväskylän seurakunta Kuvan copyright: Marika Ijäs / MI suunnittelu Tutkimukseen sisältyvät julkaisut Tarpeenniemi, Miikka (2024). Tuottaako teologikoulutus valmiuksia papin opettajuuteen?: Pedagoginen osaaminen tavoitteena akateemisen teologikoulutuksen opinto-oppaissa 1969–2017. Kati Tervo-Niemelä, Veli-Matti Salminen & Noora Palmi (toim.), Opinnoista pappisuralle: Pappeuteen kasvu, haasteet ja muutokset. Suomen ev.-lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 145. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus, 213–242. Tarpeenniemi, Miikka (2024). Tukeeko pastoraalitutkinto papin kasvattajuutta ja opettajuutta?: Kirkon kasvatusajatteluun perustuva osaaminen pastoraalitutkinnon tavoitteena 1970–2020. Uskonto, katsomus ja kasvatus 4(1), 37–57. Tutkimukseni kolmas artikkeli Finnish Lutheran Parish Pastors’ Conceptions of the Importance of Pedagogical Competence in Their Work (suom. Suomalaisten luterilaisten seurakuntapappien käsityksiä pedagogisen osaamisen tärkeydestä heidän työssään) julkaistaneen loppuvuodesta brittiläisessä uskonnonpedagogiikan journaalissa. Artikkeli on kirjoitettu yhdessä professorien Antti Räsäsen ja Arto Kallioniemen kanssa. Artikkelikuva: ChatGPT:n näkemys nuoresta papista opettamassa kaikenikäistä seurakuntaa.
Huomio psykokulttuurin vaikutukseen Polku-asiakirjassa 20.8.2025 Työskentelen Heinolan seurakunnan vastaavana lastenohjaajana, ja opiskelen samanaikaisesti teologiaa Helsingin yliopistossa. Keväällä ahersin innostuneena ja aiheestani inspiroituneena kandidaatintutkielmani parissa. Tässä blogikirjoituksessani jaan teille havaintojani tutkimuksestani ja ajatuksiani. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole olla yksiselitteinen vastaus, vaan tarjota inspiraatiota keskusteluun ja työmme kehittämiseen. Professori Jaana Hallamaan ohjaamassa proseminaarissa tutustuin psykokulttuurin käsitteeseen ja siihen, miten psykokieli hämärtää ajatteluamme ja ilmaisutapaamme. Kiinnostuin tutkimaan kirkon varhaiskasvatuksen asiakirjoja psykokulttuurin näkökulmasta. Käytännön seurakuntatyössä näyttää siltä, että työtä ohjaavien kirkon omien asiakirjojen lisäksi vaikutteita toimintaan tulee kirkon perustehtävän ulkopuolelta. Kirkon tulevaisuusselonteko 2022 painottaa, että on tärkeää havaita heikot signaalit, ensioireet tai muut huolettavat, pienimmätkin muutokset. Heikot signaalit herättivät kiinnostuksen Omassa työssäni työalasta vastaavana olen havainnut kaksi asiaa, joiden ajattelen olevan heikkoja signaaleja. Ensimmäinen on se, että olen ajoittain kantanut huolta ristiriidasta, joka joskus muodostuu lastenohjaajien uskonnollisen kutsumuksen ja kirkon toiminnan välille. Työtä ohjataan ajatteluun vaikuttavilla asiakirjoilla eikä esimerkiksi kertaamalla kirkon tunnustukseen liittyvää kirjallisuutta tai vahvistamalla henkilöstön kristityn identiteettiä. Toinen havaitsemani heikko signaali liittyy pedagogisen kasvatusotteen korostumiseen pikkulasten päiväkerhotoiminnassa. Julkisesta varhaiskasvatuksesta on otettu vaikutteita kirkon varhaiskasvatukseen tavalla, joka on osin syrjäyttänyt lapsen hengellisestä kasvusta huolehtimisen. Syrjäyttämisellä en tarkoita sitä, että esimerkiksi päiväkerhoissa ei olisi hartaushetkiä, vaan sitä että ajatusten ja suunnittelun resurssoinnin lähtökohta ja painopiste ei ole lapsen hengellisen elämän ja jumalasuhteen tukemisessa ja vahvistamisessa. Huomioita Polku-asiakirjan psykokulttuurisista piirteistä -tutkimuksessani tarkastelin psykokulttuuri-käsitteen ilmentymistä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kontekstissa. Analysoin asiakirjaa teologisen lapsikäsityksen käsitteistön ja psykokulttuuri-ilmiön näkökulmasta. Aineistonani oli Polku–Vauvasta aikuiseksi seurakunnan yhteydessä -asiakirja, ja lähteinäni käytin TT Eriikka Jankkon väitöskirjaa Lapsi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa (2019) sekä Janne Kivivuoren teoksia Psykokulttuuri (1992) ja Psykokirkko (1999). Tavoitteenani oli ymmärtää psykokulttuuri -ilmiön merkitystä kirkon varhaiskasvatuksen toimintaa ohjaavassa Polku – Vauvasta aikuiseksi seurakunnan yhteydessä -asiakirjassa. Janne Kivivuoren Psykokulttuuri -kirjassa psykokulttuurilla tarkoitetaan prosessia, jossa arki psykologisoituu niin, että ihmiset alkavat tutkia ympäristöään ja se tapahtumia psykologisen ajattelun kehittämien käsitteiden kautta. Myös jatkuva motiivien tarkkailu on tyypillistä psykokulttuurille. Tutkimuskysymykseni olivat: Minkälaista kieltä Polku – Vauvasta aikuiseksi seurakunnan yhteydessä asiakirja käyttää? Sisältääkö se psykokulttuurille tyypillisiä ilmaisuja vai kirkon teologista kieltä? Halusin tietää, minkälaista kieltä asiakirjat työntekijöillemme puhuvat ja mitä siitä voi päätellä kirkon toiminnasta. Käsiteanalyysi sopi erinomaisen hyvin tutkimukseeni, koska se mahdollisti syvällisen perehtymisen aineistooni ja toi esiin käsitteisiin liittyviä piileviä oletuksia ja monitulkintaisuuksia. Tutkimuksen tuloksista uutta ajateltavaa Tutkielmani keskeinen löytö liittyy siihen, miten psykokulttuurin vaikutuksen tunnistamisen avulla voi tarkastella epäkohtia ja ristiriitaisuuksia tutkimassani varhaiskasvatuksen asiakirjassa. Havaintoni osoittivat, että kirkko osaa hyvin teologiansa, mutta psykokulttuuri -ilmiön vaikutukseen liittyvän tiedon vahvistamista tulee lisätä, sillä se on olennaista kirkon arvojen ja käytännön kannalta. Tältä psykokieli näyttää Tutkimukseni toi esille ongelman, jossa Polun tekstiä voitiin ymmärtää lapsen jumalasuhteen häivyttämiseksi siten, että Jumalan antama lahja oli ilo Jumalalle, mutta lapsi ei osannut tai voinut iloita siitä. Esimerkkinä se, että asiakirjassa esitettiin, että lapsi ei välttämättä pysty iloitsemaan Jumalasta, koska perheen arki on kiireistä ja täynnä huolia. Lainaus Polku-asiakirjasta ”Työn ja päivähoidon sekä kodin kiireiden ja huolien yhdistyessä lapsiperheen arjessa voi ilon löytymiseen tarvita erityisiä pysähtymisen hetkiä ja kokemuksia Pyhän kosketuksesta.” Lapsiperheen arkea kuvataan kiireen ja huolien täyttämänä, mikä voi vaikuttaa ilon kokemiseen. Teologisesta näkökulmasta Jumalan antama ilo on kuitenkin lahja, joka kuuluu ihmiselle ilman esteitä, sillä ilo lähtee Jumalasta ja koskee koko luomakuntaa. Esittäessään perheen arjen estävän lapsen ilon Jumalasta ja että ilon kohtaamiseen tarvitaan erityisiä Pyhiä hetkiä, Polku puhuu psykokieltä. Lapsen jumalasuhteen ja Jumalan lapsena olemisen hämärtymisen taustalla saattaa olla psykokulttuurille tyypillinen tapa yrittää olla omavoimaisesti elämää kontrolloiva ja hallinnoiva. Ajatus heijastelee sitä, että aikuisen on usein haastavaa asettua riippuvaisuusuhteeseen Jumalan lapsena. Nykykulttuurissa vallitseva ajattelutapa painottaa ihmisen kykyä ratkaista ongelmansa ja saavuttaa tavoitteensa omien ponnistelujen kautta. Tämä voi johtaa siihen, että aikuiset kokevat vaikeaksi antautua suhteeseen, jossa he riippuisivat Jumalan hyvästä. Tilaa Jumalan hyvälle Kirkolla on historian saatossa ollut kutsumuksellinen pyrkimys vahvuuteen, joka on perustunut korkeisiin arvoihin sekä sen työntekijöiden korkeatasoiseen koulutukseen ja oppineisuuteen. Tämä voi olla osasyy siihen, että meillä on kova tarve tehdä asiat valmiiksi omista lähtökohdistamme käsin tai kriittisen itsereflektion kautta. Lapsen omalle jumalasuhteelle on hyvä jäädä tilaa. Kun ymmärrämme, että lapsi riippuu Jumalan hyvässä, meistä huolimatta, elämänvaiheesta huolimatta, voi meidän olla helpompi hieman hellittää haluamme ohjailla ja tehdä asiat valmiiksi seurakuntalaisten puolesta. Polulla tarkastellaan toimintaa silmälasien läpi monista eri käytännöllisistä näkökulmista. Itse kaipaan Rakkauden silmälaseja, joiden läpi tarkastelisimme kokonaisuuksiamme Jumalan lapsena elämisen näkökulmasta. Miltä polulla näyttäisi, jos tarkastelisimme siellä Jumalan lapsena elämisen silmälasien läpi ja miten se muuttaisi seurakuntiemme käytännön toimintaa? Lena Nikkilävastaava lastenohjaaja. teologian ylioppilasHeinolan seurakunta
Diakonia ja kasvatus etsivät yhteistä suuntaa: Uudistuksia kaivataan, mutta esteitä on yhä 7.11.2024 Diakonian ja kasvatuksen välinen yhteistyö on teemana vahvasti esillä juuri nyt. Vuosi 2025 käynnistyy nimittäin kahden työalan yhteisellä ponnistuksella, kun Tampereella järjestetään ammatilliset Diakonian ja Kasvatuksen päivät 8.-10.1.2025, teemalla Tiellä vai kujalla? Diakonian ja kasvatuksen työalan yhteistyötä pohdittiin myös Marjo Kiljusen luotsaamassa Tiellä vai kujalla -podcastissa, jossa vieraana olivat nuorisotyöntekijä Mari Vuorisalmi Tampereen Tuomiokirkkoseurakunnasta sekä diakoniatyöntekijä Lauri Nurmi Hämeenlinna-Vanajan seurakunnasta. Heillä molemmilla on tutkinnot sekä diakonian että kasvatuksen saralta. ”Näen pelkkiä mahdollisuuksia siinä, että tehtäisiin lähempänä toisiaan töitä”, toteaa nuorisotyöntekijä Mari Vuorisalmi. Tällä hetkellä äitiyslomalla oleva Vuorisalmi uskoo, että monien työtä rajaavien ”poteroiden” kaataminen loisi tilaa aidolle yhteistyölle. Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan diakoniatyöntekijä Lauri Nurmi yhtyy Vuorisalmen ajatuksiin ja painottaa, että yhteistyötä tukisivat jo koulutusvaiheessa tehtävät muutokset. ”Yhdistäisin nämä tutkinnot ja lisäisin opiskeluaikaa puolella vuodella,” hän ehdottaa. Näin jokainen nuorisotyöhön valmistuva voisi myös tehdä diakonian harjoittelun ja päinvastoin. Lauri Nurmi ja Mari Vuorisalmi keskustelevat diakoniasta ja kasvatuksesta Tiellä vai kujalla -podcastissa. Miten esteitä purettaisiin käytännössä? Sekä Vuorisalmi että Nurmi kokevat, että yhteistyön esteenä on myös erilaisten stereotypioiden vahvistama kuilu. ”Diakoniatyöntekijät nähdään tiukkapipoisina ja nuorisotyöntekijät aina valmiina kertomaan viimeiset vitsit,” Nurmi naurahtaa. Vuorisalmi täydentää: ”Jotenkin kirkossa ollaan välillä omissa karsinoissa. Osa tiukasti vartioi omaa alaansa, eikä näe kokonaisuutta.” Diakonia ja kasvatus voisivat Nurmen mukaan oppia toisiltaan esimerkiksi kohtaamisen kulttuurista. ”Tässä maailmanajassa kaikilla on nälkä – paitsi fyysinen nälkä myös kohtaamisen nälkä ja yhteen tulemisen nälkä. On tärkeää, että jokainen tietää, ettei tarvitse olla yksin. Diakoniaruokailu ja nuorten iltapala ovat samanarvoisia tilaisuuksia, vaikka niihin tulevilla ihmisillä on erilaiset tarpeet.” Kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea – tiimityö voimavarana Vaikka vuorovaikutus arjen keskellä koetaan tärkeäksi, yhteistyön tiivistäminen vaatisi aikaa ja uudenlaista ajattelua. Nurmi kuvailee arjen kohtaamisten merkitystä: ”Se, että tulisi mahdollisuus kohdata aidosti, ei viesteillä tai Teamsin kautta, vaan aidosti kasvokkain.” Vuorisalmi pohtii, ettei kirkossa kaikkien tarvitse tehdä kaikkea: ”Ja ehkä koko kirkko voisi kehittyä tässä ajattelussa, että mitä kukakin osaa, ja miten sitä voitaisiin valjastaa käyttöön.” Vuorisalmi ja Nurmi toivottavat kirkon työntekijät tervetulleeksi yhteisiin Diakonian ja kasvatuksen päiville Tampereelle ensi tammikuussa, toivoen päivän olevan ”ponnahduslauta aidolle uudistumiselle.” Kuuntele Tiellä vai kujalla? | Podcast on Spotify Diakonian ja kasvatuksen päivät 2025 – EVL Plus Anna Patronen viestintäasiantuntija Kirkon viestintä
Suuremman suojassa kohti koulua 19.6.2024 ”Mulla on uusi pyyhekumi.” ”Mulla on samanlainen, mutta mun oma ei ole sininen vaan pinkki. Mistä sä oot saanut ton?” Serkukset näyttävät toisilleen kirjan muotoisi pyyhekumeja, joissa molemmissa on kuva siivistä ja teksti: Suuremman suojassa. ”Meillä oli kirkon pihalla semmonen tapahtuma, jonne sai tulla kaikki ne, jotka aloittaa koulun.” ”Mäkin sain tän kirkosta, meillä oli siellä kouluun siunaaminen.” Tähän tapaan voisivat eri paikkakunnilla asuvat koulunsa aloittavat kaverukset tai serkukset jutella, kun seurakunnissa järjestetään Suuremman suojassa kohti koulua -tapahtumia, joista saa matkaansa teeman logolla varustetun pyyhekumin. Polku-toimintamallin Seikkailu ikäkauteen -materiaalin on tarkoitus toimia ideapankkina ja työn suunnittelun pohjana. Suuremman suojassa -kokonaisuus vahvistaa luontevasti koulutielle siunaamisen tapahtumaa ja laajentaa sitä koko ikäkautta koskevaksi, eri-ikäisiä koululaisia yhteen kokoavaksi toimintamalliksi. Erilaiset kouluun siunaamisen kirkkohetket ja tapahtumat ovat seurakuntien toiminnassa tuttuja. Osallistujamäärät kouluun siunaamiskirkoissa ovat kuitenkin monin paikoin laskeneet. Millainen kokonaisuus kutsuisi tämän ajan perheitä ja pieniä koululaisia mukaan? Mikä koulunsa aloittavasta itsestään ja toisaalta hänen läheisistään on tärkeää? Mikä saa raivaamaan tilaa kalenteriin ja lähtemään liikkeelle? Millainen kutsu tavoittaa kohderyhmän? Näitä kysymyksiä on syytä pohtia kriittisesti ja ennen kaikkea yhdessä ikävaiheen lasten ja heidän vanhempiensa kanssa. Entä jos annetaan lasten itse suunnitella ikätovereilleen toimintaa ja seurakuntien työntekijän tehtäväksi jää mahdollistaminen. Yhteistyössä on voimaa Suuremman suojassa koulutielle -tapahtuma on rakennettu erilaisista rastimaisista kohteista koostuvaksi kokonaisuudeksi, jossa siunaaminen on yksi rasteista. Näin mukaan voisivat tulla laajalti alueen perheet riippumatta seurakuntasitoutumisen vahvuudesta tai väljyydeltä. Tapahtuman kuluessa he voivat itse päättää, mitä rasteja valitsevat. Ehkä jonkun aikatauluihin ja toimintatapoihin sopii lyhyt piipahdus muutamalla rastilla toisen perheen viipyillessä tapahtumassa sen alusta loppuun saakka. Viestinnässä on tärkeä ilmaista selkeästi etukäteen erilaiset mahdollisuudet liittyä mukaan. Näin myös perheet, joille vaikkapa siunaaminen ei tunnu luontevalta, voivat vain jättää kyseisen kohdan väliin ja saada silti kokonaisen, hyvän kokemuksen yhteisestä tapahtumasta. Rastiradan pisteitä voi olla esimerkiksi: repun pakkaus, valokuvaus selfie-seinän edessä, kertomushetki, liikennetaidot, harrastusmahdollisuudet, rukous, siunaaminen, jne. Materiaalista löydät vinkkejä näiden pisteiden rakentamiseen. Myös tarjoilu on tärkeä muistaa joko omana pisteenään tai erillisenä hetkenä ennen tai jälkeen tapahtuman. Suuremman suojassa kohti koulua -tapahtuman aikana on luontevaa esitellä ja tehdä tutuksi koululaisille tarkoitettua toimintaa. Kun seurakunnan kerhonohjaajat ja varhaisnuorisotyöntekijät ovat mukana toteuttamassa rastipisteitä, he tulevat myös kasvoina tutuiksi lapsille ja perheille. Mukaan toteuttamaan on tärkeä kutsua laajasti eri yhteistyökumppaneita ja paikkakunnan toimijoita. Suuremman suojassa -tapahtuma kannattaakin järjestää yhdessä alueen muiden toimijoiden kanssa. Ketkä kaikki tekevät työtä pienten koululaisten parissa? Mitä palveluja kouluikäisten perheet käyttävät ja tarvitsevat? Ollaan rohkeita ja kutsutaan kaikki mukaan saattelemaan koululaisia matkaan. Vapaasti käytettävissä oleva materiaali Suuremman suojassa koulutielle –materiaali on kaikkien seurakuntien vapaasti hyödynnettävissä. Millainen koulutielle siunaamisen tapahtuma teidän seurakunnassanne on järjestetty tai järjestetään tänä vuonna? Tägää Polku someen ja auta muita seurakuntia löytämään juuri teidän tapahtumanne ideat yhteiseen käyttöön. #evlpolku #seikkailupolulla #suuremmansuojassa #kohtikoulua Satu Reinikainenkouluttaja, STEP-koulutus Raija Ojellasiantuntija, Kirkon kasvatus ja perheasiat
Hyvinvoinnin ja toimintakyvyn puolesta! 17.6.2024 Suomessa tehdään paljon hyvää työtä fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen toimintakyvyn parantamiseksi, mutta tehtävää riittää vielä. Esimerkiksi väestön fyysinen kunto laskee kaikissa ikäluokissa, ja mielenterveyden haasteet ovat lisääntyneet. Tärkeää on kaikkien toimijoiden yhteinen viesti kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin huomion kiinnittämisestä. Jokaisen toimijan on hyvä pysähtyä pohtimaan, tehdäänkö meillä kaikki mahdollinen hyvinvoinnin ja toimintakyvyn edistämiseksi. Kirkkohallitus on lähtenyt kumppaniksi Olympiakomitean käynnistämään Suomi – toimintakykyinen maa ja kansa -konseptiin. Se pyrkii muuttamaan Suomessa asuvien ihmisten asenteita ja tapakulttuuria, jotka liittyvät fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn. Seurakuntien kannattaa lähteä myös itsenäisesti mukaan tähän konseptiin. Kirkon toiminnan perustana on kokonaisvaltainen ihmiskäsitys, ja seurakunnissa tuetaan ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia monilla eri tavoin. Kirkon erityinen voimavara on hengellinen elämä ja sen hoitaminen. Kirkko voi tarjota tässä ajassa ihmisten elämään erityisiä mahdollisuuksia pysähtymiselle sekä pyhän ja riittävyyden kokemiselle. Seurakunnat ylläpitävät ja edistävät ihmisten hyvinvointia myös yhteistyössä alueen muiden toimijoiden kanssa. Koska ihmisen hyvinvointi on moniulotteinen kokonaisuus, yksi toimija ei voi yksin tukea ja edistää kokonaisvaltaista hyvinvointia, vaan se edellyttää monien eri toimijoiden välistä yhteistyötä. Yhdessä hyvinvointityön tekeminen takaa työlle entistä paremman vaikuttavuuden. Seurakunnat mukaan yhteisiin hyvinvointia edistäviin hankkeisiin Sosiaali- ja terveysministeriön kokoama tieteellinen asiantuntijaryhmä julkaisi 30 toimenpidettä, joita se ehdottaa kansalliseen Terveydeksi -terveys- ja hyvinvointiohjelmaan vuosille 2024–2027. Isossa osassa toimenpiteitä keskitytään ravintosuosituksiin ja elintapa- ja hyvinvointineuvonnan kehittämiseen, mutta terveyssuositusten rinnalla kulkee sosiaalisiin tilanteisiin ja henkiseen kestävyyteen keskittyviä suosituksia. Seuraavassa kolme esimerkkiä toimenpiteistä ja ajatuksia miten kirkko voisi niihin liittyä: Väkivallan, kiusaamisen ja syrjinnän vastainen toimenpideohjelma oppilaitoksissa Kiusaaminen ja syrjintä vaikuttavat oppilaiden hyvinvointiin ja oppimiseen. Tavoite on luoda turvallisempi ja osallistavampi oppimisympäristö. Toimenpiteet: Otetaan oppilaitoksissa käyttöön väkivallan, kiusaamisen ja syrjinnän vastainen toimenpideohjelma. Ohjelman tulee sisältää toimia, joilla kiusaamista ehkäistään, sekä toimia, joilla kiusaamistilanteisiin puututaan. Lisäksi ohjelman toteutusta ja vaikutuksia tulee seurata jatkuvasti. Toimeenpanoon osallistetaan koulun koko henkilökunta sekä lapset ja vanhemmat. Kiusaamisen ja väkivallan ehkäiseminen on pidettävä jatkuvasti kirkon nuorisotyön keskiössä. Voisiko seurakuntien nuorisotyö aktiivisesti liittyä ohjelman toteutukseen vahvistamalla turvallisten aikuisten läsnäoloa oppilaitoksissa sekä tukemalla henkilökuntaa ja vanhempia aiheen parissa? Päihdekasvatuksen ja päihteettömyyttä edistävien toimien kehittäminen kouluissa Nuorten nikotiinituotteiden käyttö, erityisesti nuuskaaminen ja muiden savuttomien nikotiinituotteiden käyttö, on lisääntynyt. Alkoholinkäyttö on vähentynyt, mutta kannabiskokeilut ovat yleistyneet. Tavoite kehittää päihteettömyyden edistämistä kouluissa. Toimenpiteet: Kehitetään kouluissa tapahtuvaa päihteettömyyden edistämistä mukaan lukien yhteistyö muiden toimijoiden kanssa. Päihdekasvatuksen kehittämisessä huomioidaan kohderyhmien tarpeet, ml. erityisryhmät sekä kieli- ja kulttuurikysymykset. Lisäksi ehkäisevää päihdetyötä vahvistetaan riskiryhmät paremmin tavoittavaksi. Voisiko seurakuntien nuorisotyö vahvistaa päihdekasvatuksen osuutta rippikouluissa ja muussa toiminnassa? Päihdekasvatuksen sisällöissä on tärkeää realistisuus, uskottavuus ja ajantasaisuus, joten nuorisotyössä kannattaa hyödyntää erityisasiantuntijuutta: erityisnuorisotyönohjaajiaan ja yhteistyötahoja kuten esimerkiksi Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry:tä ja YAD ry:tä. Koulujen kerhotoiminnan kehittäminen Koulujen kerhotoiminta on oppituntien ulkopuolista harrastustoimintaa, joka tapahtuu koulupäivän yhteydessä. Tavoitteena on tarjota lapsille mahdollisuus harrastaa riippumatta taustasta, varallisuudesta tai muista syistä. Kerhoilla ja vapaa-ajan harrastuksilla on tärkeä rooli nuorten syrjäytymisen ja yksinäisyyden ehkäisyssä, sillä ne mahdollistavat uusien ystävyyssuhteiden syntymisen. Suomessa toteutetaan “Harrastamisen Suomen mallia”, jonka tavoitteena on tarjota kaikille lapsille mieluisa ja maksuton harrastus. Vielä tarvitaan lisää tietoa, kuinka syrjäytymisriskissä olevat lapset ja nuoret saataisiin mukaan kerho- ja vapaa-ajan harrastustoimintaan sekä millaisia myönteisiä vaikutuksia toiminnalla saavutetaan syrjäytymisen ja yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Toimenpiteet: Kehitetään tutkimusperusteisesti koulujen kerhotoimintaa, syrjäytymisriskissä oleville lapsille kohdennettua muuta harrastustoimintaa sekä kaveritoiminnan malleja lasten ja nuorten syrjäytymisen ja yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Voisivatko seurakunnat liittyä vahvemmin mukaan Harrastamisen Suomen malliin ja käydä entistä vahvempaa keskustelua alueen muiden toimijoiden kanssa, jotta vältettäisiin mahdolliset päällekkäisyydet, viestittäisiin toisten toimijoiden toiminnoista ja yhdistettäisiin tarvittaessa resursseja? Seurakuntien kerhotoimintaa kannattaa jatkuvasti kehittää ja huolehtia sen saavutettavuudesta, maksuttomuudesta ja innovatiivisuudesta. Toimintoja kehittäessä kannattaa hyödyntää Ulkopuolisuuden ehkäisyn silmälaseja. Seurakuntien perustoiminta vahvistaa yhteisöllisyyttä ja lisää turvallisuuden tunnetta. Sen toiminnan pitkä perinne ja jatkuvuus tuovat varmuutta ihmisten arkeen. Seurakunnista löytyy rohkeutta myös kehittää ja tehdä asioita uudella tavalla, jolloin se tarjoaa ihmiselle arjen tukea ja yhteisöllisyyden kokemuksen. Toiminnan vaikuttavuus vahvistuu liittymällä yhteisiin kokonaisuuksiin ja viesteihin kansallisesti ja paikallisesti. Tätä kautta seurakunnan työn vaikuttavuus tulee yhä laajemmin yhteiskunnassa näkyviin. Ville Kämäräinen asiantuntija, ulkopuolisuuden ehkäisy ja liikunta- ja urheiluyhteistyö Kirkkohallitus Sari-Annika Pettinen asiantuntija, perheneuvonta ja perheasiat Kirkkohallitus Lisätietoa: Älypuhelinkielto kouluun, suositus ruutuajasta ja nuorisoneuvola – näin asiantuntijat parantaisivat nuorten hyvinvointia | Politiikka | Yle Seurakunta ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin mahdollistajana – KirkonkelloKirkonkello Toimintakykyinen Suomi tehdään yhdessä #LupausSuomelle
Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja koulunuorisotyö 30.10.2023 Yksi kirkon kouluyhteistyön merkittävä osa on koulunuorisotyö. Tässä artikkelissa käsitellään seurakunnan koulunuorisotyötä, joka on nuorisotyön menetelmillä tehtävää kasvun ja hyvin voinnin tukea, jolle on oma korinsa Kumppanuuden korimallissa. Sen periaatteet ovat: yhteisölähtöinen ja tasavertainen kumppanuus ennaltaehkäisevän opiskeluhuollon ja työhyvinvoinnin tukeminen varhaiskasvatuksen, koulun ja oppilaitoksen omien hyvinvointisuunnitelmien mukaan toimiminen uskontojen ja katsomusten kirjoa kunnioittava toimintaEsimerkkejä ryhmäytykset, kerhot, perhekeskus- ja kriisiyhteistyö, henkilökunnan virkistys. Huolimatta koronan jälkeisestä valtion aktiivisesta koulunuorisotyön vahvistamisesta, nuorisotyö kouluissa on kehittynyt alun alkaen paikallistasoilla. Kunnat ja koulut ovat rakentaneet sitä omista lähtökohdistaan, vailla valtion ohjausta. Tästä syystä ei ole olemassa yhtä selkeästi normitettua ja tilastoitua koulu- ja oppilaitosnuorisotyötä, vaan joukko erilaisia tavoitteita, joihin pyritään vaihtelevin menetelmin, resurssein ja kumppanuuksin (Kiilakoski 2014). Seurakunnillakin on hyvin erilaisia tapoja ja tasoja tehdä koulunuorisotyötä. Joissain seurakunnissa voi olla vain yksittäisiä tilanteita lukuvuoden aikana, kun taas jossain nuorisotyön perusta luodaan koulukontekstin kautta. Suhde seurakunnan ja koulun välillä voi olla myös kompleksoitunut. Huomio on kiinnittynyt uskonnonvapaus- ja katsomuskeskusteluun: On puhuttu päivänavauksista, Suvivirrestä ja uskonnon opetuksesta. Kumppanuuksien korin sisällöt, kuten yleissivistävä opetus, uskonnolliset tilaisuudet, kasvun ja hyvinvoinnin tuki ja perinteiset juhlat ovat voineet sekoittua sekä yleisessä keskustelussa, että yhteistyön tekemisessä. Tämän keskustelun varjoon on jäänyt laaja kasvatustyö, jota seurakunnat ovat yhdessä koulujen ja muiden toimijoiden kanssa toteuttaneet. Voinee kuitenkin sanoa, että suurelta osin koulujen kanssa yhteistyö on hyvää, tiivistä ja sitä kehitetään edelleen tavoitteena vahvistaa lasten ja nuorten hyvinvointia. Kouluissa kirkon nuorisotyötä tehdään yhteisölähtöisesti. Se on tasavertaista kumppanuutta, ennaltaehkäisevän opiskeluhuollon ja työhyvinvoinnin tukemista. Työtä tehdään koulun omien hyvinvointisuunnitelmien mukaisesti ja uskontojen ja katsomusten kirjoa kunnioittaen. Seurakuntien nuorisotyön tekemisen tapoja kouluissa ovat muun muassa: välituntipäivystykset ohjelmallisia, läsnäoloa, ryhmätoimintaa mm. KouluSaapas ja Walk in- toiminta teemapäiviin osallistuminen ryhmäytyspäivien toteutuksiin osallistuminen koulujen leiripäivien toteuttaminen ja osallistuminen yhteisiin leiripäiviin. palveluiden tarjoaminen: aamu- ja Iltapäiväkerhot leirikouluihin osallistuminen koulujen oppilas/opiskelijahuollon ryhmiin ja muihin oppilashuollon verkostoihin osallistuminen tunnetaitojen, sosiaalisten tilanteiden selviämisen ja ryhmätaitojen teeman valmentamista koulun toivomilla tavoilla mm. Salatut elämän taidot ja K12-kurssit vanhempainillat harrastekerhot koulujen tiloissa iltaisin joko seurakunnan omana toimintana tai osana koulun kerhotoimintaa harrastamisen Suomen malliin kerhotoimintaan osallistuminen iltapäivätoiminta (seurakunnan oma koulujen jälkeen tarjottu toiminta) Neljä jännitettä Yhdeksi keskeisimmistä jännitteistä koulunuorisotyössä määritellään yksilölähtöisen ja yhteisölähtöisen nuorisotyön välinen työntekemisen tapa. Tulisiko koulunuorisotyötä tehdä koulussa ensisijaisesti niiden nuorten kanssa, joille koulunkäynti on hankalaa vai pitäisikö työskennellä ensisijaisesti rakentaen kouluyhteisöä nuorille paremmaksi? Tämä on nuorisopoliittinenkin ydinjännite, jossa ratkotaan sitä, millainen asema nuorisotyöllä on osana hyvinvointityötä: Onko nuorisotyön tehtävä auttaa yksilöitä, jotka ovat jollakin tapaa pudonneet yhteiskunnan tukiverkoista vai rakentaa verkkoja ennaltaehkäisevästi niin, että kukaan ei putoa? (Jurvanen, Kauppinen, Kiilakoski, Kivijärvi, Laine, Nyman-Kurkiala, Siegfrids 2021) Myös hallinnollisesti tilanne on uusi: Korjaava ja yksilöllinen opiskeluhuolto on hyvinvointialueiden vastuulla, ja yhteisöllisempää työtä toteuttaa kaupunkien ja kuntien työntekijät. Sama jännite heijastuu myös seurakuntien nuorisotyöhön, jonka työn painotus on vahvasti ollut yhteisöllisessä työotteessa. Kuitenkin pandemia-aika ja nuorten lisääntyneet mielenterveysongelmat ovat vieneet työn tekemisen tapoja entistä yksilöllisempään suuntaan ja samalla haastaneet työntekijöiden ammattitaitoa. Kouluissa työn painotus on voinut vaihdella luokkien kanssa tehtävistä teema- ja ryhmäytyspäivistä yksilöllisempään päivystys/ läsnäoloon välitunneilla. Toinen jännite on se, että lähdetäänkö toiminnassa nuorten tarpeista vai pyritäänkö ratkaisemaan joitakin aikuisten määrittämiä tavoitteita (Jurvanen, Kauppinen, Kiilakoski, Kivijärvi, Laine, Nyman-Kurkiala, Siegfrids 2021). Koulussa toimimiseen liittyy vielä paljon perinteistä kumpuavaa traditiota, jonka vuoksi odotukset seurakunnan koulunuorisotyölle ovat joskus ristiriitaisia. Voi olla, että seurakunnan sisältäkin on paineita nähdä kirkon tehtävän painopiste ns. tunnustuksellissa toiminnassa, kuten hartauksissa ja muissa kirkkovuoden tilanteissa, ja muuta tehdään jos resurssit sen mahdollistavat. Seurakunnat pitävät kouluyhteistyön yhtenä tavoitteena nuorten kontaktoimista, jolloin seurakunnan omaan toimintaan kutsuminen tulee helpommaksi. Tämäkään sinällään hyvä sivutavoite ei kuitenkaan voi olla toiminnan lähtökohta ja peruste. Koulussa tehtävä nuorisotyö ei tule olla ”portti” johonkin oikeampaan nuorisotyöhön, vaan sen itseisarvo on nähtävä nuorten hyvinvoinnin edistäjänä ja siten merkittävänä osana perustyötä. Kolmas jännite on koulunuorisotyön vaikuttavuuden arviointi. Koulunuorisotyöstä on melko vähän tutkimuskirjallisuutta. Se on luonteeltaan erilaisten teoreettisten mallien rakentamista hyödyksi koulunuorisotyöhön. Empiiriset tutkimukset ovat vähäisempiä, ja erityisesti nuorten näkökulma on kapea. Tutkimuksissa on ollut myös painotus nuorisotyötä puoltaviin näkökulmiin ja toiminnan potentiaalien korostamiseen. (Jurvanen, Kauppinen, Kiilakoski, Kivijärvi, Laine, Nyman-Kurkiala, Siegfrids 2021) Seurakuntien vahvistaessa painotustaan kouluympäristössä tapahtuvaan nuorisotyöhön, todennäköisesti joudutaan vähentämään resurssointia muusta nuorisotyöstä. Siksikin on seurattava tarkasti sekä paikallisesti, että valtakunnallisesti työn vaikuttavuutta ja rohkeasti muutettava työn tekemisen tapoja sen perusteella. Neljäntenä jännitteenä pidän seurakunnan nuorisotyön kykyä toimia monitoimijaisessa verkostossa. Useilla paikkakunnilla toimiikin oppilashuolenpidonohjausryhmä tai muu vastaava verkosto, jossa seurakunnalla on edustus. Monitoimijainen yhteistyö on edellytys laadukkaalle ja vaikuttavalle koulunuorisotyölle. Sitä ei voi nähdä lisänä seurakunnan omaan työhön, vaan perustyön tekemisen muotona. Muut nuorisotyön toimijat, koulun henkilökunta ja oppilashuollon henkilökunta on asemoitava yhteiseksi työyhteisöksi, jonka henkilösuhteita pitää vaalia. Kuitenkin on huomioitava se, että resurssit ja painopiste säilyvät kohtaamistyössä eikä yhteistyörakenteen hoitamisessa. Kouluyhteistyön ja yhteistyöverkoston ylläpitämiseen menevä resurssi pahimmillaan ylittää lasten ja nuorten tarpeet, ja se vähentää jopa kontaktityötä lasten ja nuorten kanssa. Hyvää yhteistyötä on joskus sitäkin, että on selkeästi määritelty eri toimijoiden omat erilliset työn tekemisen tavat ja huolehditaan siitä, että vältetään päällekkäistä resurssointia, tiedetään ja tiedotetaan toistemme toiminnasta. Lopuksi Koulu nähdään entistä vahvemmin yhteiskunnan palveluverkoston risteyksenä, jossa tavoitetaan parhaiten lapset ja nuoret. Siellä työskentelee moniammatillinen joukko ihmisiä eri organisaatioista. Seurakuntien on hyvä kehittää toimintaansa niin, että se on omalta osaltaan tukemassa entistä vahvemmin lasten ja nuorten hyvinvointia ja kasvua kouluissa. Kirkolla on paljon annettavaa koulunuorisotyölle ammattitaitoisen henkilöstönsä, resurssiensa vuoksi. Tätä ovat muun muassa: nuorisotyön kokonaisvaltainen ammattitaito työntekijöillä on vahva kohtaamisen osaaminen hyvät rakenteet vapaehtoistoimijuuden organisoimisessa katsomusosaaminen: Rasismin vastaiseen työhönkin viitaten seurakuntien nuorisotyö voisi toimia katsomusdialogisuuden mahdollistajana lasten ja nuorten parissa. Vahva oppilaitostyön perinne ja osaaminen, jota voisi hyödyntää myös koulunuorisotyössä. Mielestäni yksilölähtöisyyden ja yhteisölähtöisyyden osalta on valittava molemmat painotukset. Sen voi toteuttaa työjaollisesti niin, että on työntekijöitä, jotka selkeästi painottuvat yksilölliseen työotteeseen ja työntekijöitä, joilla on painotus yhteisölähtöisyydessä. Tai työntekijä voi jakaa työaikansa selkeästi molempiin (vrt. pienet seurakunnat). Molemmat työotteet tarvitaan parhaan mahdollisen vaikuttavuuden saavuttamiseksi. On myös huolehdittava, että koululla tapahtuva nuorisotyökin on lapsi- ja nuorilähtöistä sekä osallistavaa. Tekemisen ja toiminnan suunnittelussa ja toteutuksessa tulee olla kohderyhmä mukana. Helposti kouluympäristö houkuttaa täyttämään jääneitä aukkopaikkoja, vaikkei lapset ja nuoret siihen täyttöä kaipaisikaan. Mitä muuta seurakunnan nuorisotyö kouluissa voisi olla tulevaisuudessa? vahvempi monitoimijaiseen koulunuorisotyön verkostoon osallistuminen ja työn organisointi sen kautta. vahvempi yksilötyö pitkäkestoinen tukihenkilötoiminta putoamisvaarassa oleville lapsille ja nuorille Walk in -toiminnan vahvistaminen turvallisen aikuisen läsnäolo oppitunneilla (koko koulupäivä) erilaiset kulttuurien ja katsomusten yhteen saattamiset (katsomusdialogisuuden vahvistaminen) henkilökunnan tuki vanhempain tuki esim. Murehdinta-klubit perheen yhteisen toiminnan vahvistaminen koulun kautta yhteistä toimintaa haastavissa tilanteissa oleville perheille Ville Kämäräinenasiantuntija, ulkopuolisuuden ehkäisy ja liikunta- ja urheiluyhteistyöKirkkohallitus Lähteet: Kumppanuuden korit ja Vasu2022 Susanna Jurvanen, Eila Kauppinen, Tomi Kiilakoski, Antti Kivijärvi, Sofia Laine, Pia Nyman-Kurkiala ja Anna Siegfrids (2021): Mitä koulunuorisotyö on? Tutkimuskatsaus koulunuorisotyön määritelmiin ja tavoitteisiin. Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura. Kiilakoski, Tomi (2014) Koulu on enemmän. Nuorisotyön ja koulun yhteistyön käytännöt, mahdollisuudet ja ongelmat. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura.