Osallistuin Varsovassa viime joulukuussa Euroopan kirkkojen konferenssin ”Rauhan polut” (Pathways to Peace, P2P) -aloitteen eurooppalaiseen konsultaatiokokoukseen aiheesta Oikeudenmukainen rauha. En seuraavassa raportoi kokouksen tuloksia tai johtopäätöksiä. Sen sijaan kirjoitan auki teemaan liittyvän näkökulman, jota huomaan usein pohtineeni matkani jälkeen, liittyen professori Neal Bloughin kokouksen alussa esittämään lyhyeen johdantopuheenvuoroon aiheesta ”Oikeudenmukainen rauha Raamatussa”.

Puheenvuorossaan Blough vertasi Jeesuksen ja apostolisen ajan roomalaista rauhaa (Pax romana) ja vanhatestamentillista shalom -käsitettä uusitestamentillisen jatkumonsa valossa. Mieleni jäi askaroimaan tematiikassa, kun ajattelin venäläistä katsantokantaa Moskovasta ”kolmantena Roomana”, joka on ”venäläisen maailman” (Ruskij mir) keskus – ja tavoittelee Ukrainassa ”venäläistä rauhaa”.

Pax Romana: roomalainen rauha

Pax Romana, roomalainen rauha, on noin 200 vuotta (27 eKr. – 180 jKr.) kestänyt poikkeuksellinen, valtakunnan sisäisen rauhan ja vakauden ajanjakso Rooman valtakunnan historiassa. Se alkoi, kun Jeesuksen syntymäkertomuksestakin tuttu keisari Augustus, tukahdutettuaan sotilaallisesti valtakunnan monet veriset sisällissodat, nousi yksinvaltaisen keisarin asemaan ja istutti yhtenäisen keisarillisen hallinto- ja roomalaisen oikeusjärjestelmän (Lex Romana) koko sotilaallisesti valvotun (ja sotilaallisesti edelleen laajenevan) Rooman alueelle. Alkoi lain, järjestyksen ja vakauden ajanjakso, joka mahdollisti kaupankäynnin, valtakunnan taloudellisen kasvun, infrastruktuurin kehittämisen ja roomalaisen kulttuurin kukoistuksen.

Pax Romanan aikana monia myönteisiä asioita siis tapahtui – ja tietysti niin vakaus kuin rauha jo itsessään ovat tavoiteltavia ja myönteisiä asioita.

Professori Neil Blough muistutti, että tämä ei kuitenkaan kerro koko tarinaa ”roomalaisesta rauhasta”, joka nimensä mukaisesti oli roomalaisten. Sellaisena se ei ollut läpikotaansa oikeudenmukainen, primäärisesti oikeudenmukaisuuden ohjaama ja motivoima tai sen synnyttämä.

Rauha merkitsi rauhallisia oloja, jotka eivät uhanneet valtaapitävien asemaa ja heidän etuoikeuksiaan ohi kaikille tasavertaisen oikeudenmukaisuuden. Valtakunnan ensimmäinen perusjako vallitsi Rooman kansalaisten ja ei-kansalaisten, muukalaisten erilaisten oikeuksien välillä mutta erityisesti niistä pääsi nauttimaan valtakunnan rikas eliitti. Naisten oikeudet olivat vähäisempiä kuin miesten. Orjat olivat omistajiensa omaisuutta eikä heillä ollut juridisia oikeuksia.

Pax Romanassa rauha merkitsi ennen kaikkea sotilaallista ja poliittista konfliktien puuttumista, jossa rauhan tila oli pakotettu, voimakeinoin saavutettu ja väkivallan uhalla ylläpidetty. Rauhaan voitiin pakottaa myös ilman mitään oikeudenmukaisuutta vallanalaisia kohtaan. Rooma-keskeisessä imperialistisessa systeemissä periferiat alistettiin imperiumin keskuksen intressien palvelukseen. Vaikka Pax Romana tarjosi monille alueille vakauden ja taloudellisen kasvun mahdollisuuksia, se oli usein sortavaa niille kansoille, jotka joutuivat Rooman vallan alaisuuteen.

Kaikki uhkaavaksi koettu ja keisarin jumalallisen vallan absoluuttisuutta kyseenalaistava pyrittiin tukahduttamaan raa’asti ja ankarasti alkutekijöissään: kristinuskon historiasta tunnemme kristittyjen vainot, jotka alkoivat Pax Romanan aikakaudella. Ei-roomalaisten rangaistukset olivat niin ikään ankaria ja raakoja: ristiinnaulittuihin lukeutui myös Jeesus Nasaretilainen Galileasta, jonka asukkaat eivät olleet Rooman kansalaisia.

Russkij mir: venäläisen maailman venäläinen rauha

Pax Romanan aikaan ja raamatullisiin rauhan käsitteen sisätöihin keskittyvässä alustuksessaan Professori Blough ei tehnyt mitään rinnastuksia nykyaikaan tai Venäjään. Se kuitenkin havahdutti miettimään Pax Romana -käsitteen aitoja liittymäkohtia venäläiseen Russkij mir eli Venäläinen maailma -ideologiaan. Kyseinen ideologia korostaa venäläisen sivilisaation, kielen ja kulttuurin sekä venäläisen ortodoksisuuden erityisyyttä ja ylivertaisuutta, tukee Venäjän imperialistisia pyrkimyksiä – ja perustelee Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan, jota Venäjä pitää ”venäläiseen maailmaan” ja itselleen kuuluvana paitsi hallinnan myös maa-alueiden osalta. Tematiikka nousi luonnollisesti esiin monissa myöhemmissä alustuksissa ja puheenvuoroissa.

Venäjän kielen sana mir (мир) merkitsee sekä ”maailmaa” että ”rauhaa”. Niin ikään Russkij mir (Русский мир) voidaan kääntää kahdella tapaa – ”venäläinen maailma” ja ”venäläinen rauha” – ja molemmat käännökset itse asiassa ovat merkitykselliset venäläinen maailma -ideologian kannalta. Venäläisen maailman ideologian mukaisesti, sotilaallista voimaa Ukrainassa käyttämällä Venäjä tavoittelee ”rauhaa”, joka on olennaisella tavalla venäläinen ja Moskovan ehdoilla toteutettu pakotetun rauhan tila, jossa Ukrainan kansa on väkivalloin alistettu ja ukrainalaisten oma ääni vaiennettu venäläisen ylivallan alaisuudessa.      

Venäjän maailma -ideologiaan kuuluu myös 1500-luvulle tultaessa yhtä aikaa Venäjän tsaarikunnan perustamisen kanssa muovautunut ajatus Moskovasta ”kolmantena ja viimeisenä Roomana”, toisin sanoen keisarillisen Rooman ja sittemmin Itä-Rooman eli Bysantin (toinen Rooma) vuorollaan sortuneiden imperiumien aitona ja viimeisenä perillisenä – ja samalla Bysantin oikeauskoisen kristillisyyden viimeisenä linnakkeena ja puolustajana maailmassa.                    

Bysantista omaksuttiin ajatus valtion ja kirkon ”sinfoniasta”, jossa osapuolet tukevat ja täydentävät toisiaan keskinäisessä harmoniassa maallisen ja hengellisen vallan välillä. 

(vas. Venäjän ensimmäisen Tsaarin Ivana Julman kruunaus. Kruunaajana Moskovan metropolitta Makari. Kuvitusta1500-luvun kuvakronikasta. kuva: Wikipedia common)

Venäjän ortodoksisen kirkon päämies patriarkka Kirill on ollut hyvin aktiivinen valtion ja kirkon 2000-luvun sinfonian sävellyksessä ja nykyisen venäjän maailma -ideologian muokkaamisessa. Hän tarjoaa siihen uskonnollisia ja moraalisia sisältöjä, joista on tullut osa valtion virallista politiikkaa. Niinpä raakaa ja veristä, siviileihinkin kohdistuvaa tuhoamis- ja hyökkäyssotaa Ukrainassa kuvaillaan irvokkaasti puolustautumisena läntisten liberaalien demokratioiden edustamaa synnillistä turmelusta ja itse Saatanaa vastaan.

Pax Romanan ominaispiirteiden ja Russkij mir -ideologian yhtymäkohtia ei pidä ylikorostaa, tarkempi analyysi paljastaisi myös eroja esimerkiksi suhteessa uskontoon ja demokratian historiaan – mutta vähintäänkin tulisi huomata imperialististen motiivien ongelmallisuus, jopa yhteensovittamattomuus oikeudenmukaisuuden ja oikeudenmukaisen rauhan toteutumisen näkökulmasta. Tämä olikin professori Bloughin perusviesti lyhyessä johdantoalustuksessaan ”oikeudenmukaisesta rauhasta” Raamatussa: niin Vanhan kuin Uuden testamentin edustama käsite rauhasta on nimenomaan yhtä kuin ”oikeudenmukaisen rauhan” käsite.

Raamatullisessa katsannossa oikeudenmukaisuus on olennaisella tavalla todellisen ja kestävän, kokonaisvaltaisen rauhan edellytys. Sen toteutumisen tulisi olla sattumanvaraista, erottelevaa tai valikoivaa yksilöiden tai eri ihmis- tai kansanryhmien välillä.

Shalom: oikeudenmukainen rauha…ja Ukraina?

Kun Jeesus ylösnousemuksensa jälkeen ilmestyi opetuslapsilleen, evankelista Johanneksen mukaan hänen toistuva tervehdyksensä heille kuului: Rauha teille! (Joh. 20:19, 20, 21). Jeesuksen toivotus ei ollut viittaus rauhaan, jota Pax Romana tuona aikana edusti. Jäähyväispuheissaan opetuslapsille Jeesus tekee tämän selväksi sanoissaan: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon!” (Joh. 14:27)

Kristityille Jeesuksessa täyttyvät Vanhan testamentin laki ja profeettojen lupaukset. Jeesus, jota profeetta Jesaja kutsui Rauhan ruhtinaaksi, on vanhatestamentillisen shalom-tradition edustaja – ja Uuden testamentin mukaan enemmänkin: hän itse on tuon rauhan täyttymys ja tuoja. Meidänkin jumalanpalveluksemme ilmentää tätä traditiota keskeisesti ytimiään myöten. Herran rauhan toivotus edeltää ehtoollisen viettämistä ja sovituksen ja liiton aterian nauttimisen jälkeen messu päättyy Aaronin siunaukseen 4. Mooseksen kirjasta – siis Herran siunaukseen, jossa viimeiseksi pyydetään, että Herra kääntäisi kasvonsa meidän puoleemme ja antaisi meille rauhan.

Shalom-rauhantraditiossa vanhurskaus ja oikeudenmukaisuus toteuttaa Jumalan tahtoa ja on rauhan lähtökohta ja perusta: rauha on oikeudenmukaisuuden hedelmä (Jes. 31:17). Todellinen rauha, joka ei ole vain konfliktien puuttumista, syntyy vain oikeudenmukaisuuden kautta ja perustuu totuuteen: ”Jakakaa oikeutta totuuden mukaan, niin että rauha vallitsee keskuudessanne” (Sakarja 8:16).

Yhteiskunnallisessa elämässä shalom edellyttää oikeudenmukaisia rakenteita, joissa heikoimpia puolustetaan ja yhteisöjen keskinäinen tasapaino turvataan. Yhteiskunta, joka sortaa köyhiä tai rikkoo oikeutta, ei voi saavuttaa todellista rauhaa, joka palvelee koko yhteisön ja kaikkien sen jäsenten, ei vain sen eliitin tai vallanpitäjien maksimaalista hyötyä. ”Muukalaisten” yhtäläisistä oikeuksista huolehtiminen on keskeistä: ”Kun maahanne tulee muukalaisia asumaan keskuudessanne, älkää sortako heitä. Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä.” (3. Moos 19:33–34).

Raamatullisessa, todelliseen rauhaan johtavan oikeudenmukaisuuden arvioinnissa omaksutaan heikommassa asemassa olevan, sorretun tai vääryyden uhriksi joutuneen näkökulma: oikeudenmukaisen rauhan ja sovinnon saavuttamiseksi vääryydet tulee korjata. Totuuden ja oikeudenmukaisuuden nimissä vääryyden tekijä ei ansaitse hyvitystä korjatakseen tekonsa vaan oikeuden tulee toteutua sorretun ja kärsineen hyväksi. ”Vaatikaa oikeutta, auttakaa sorrettua.” (Jes 1:17)

Ukrainan kohdalla tämä merkitsee, että totuuden nimissä todellisen, oikeudenmukaisen rauhan saavuttaminen edellyttää, että ukrainalaisten ääni tulee siinä kuulluksi, ja että he saavat oikeutta omilla edellytyksillään. Venäjän tekemää vääryyttä ei tulisi hyvittää tai palkita ja solmia ”venäläistä rauhaa” – siinäkään tapauksessa, että sitä voitaisiinkin kutsua ”amerikkalaiseksi rauhaksi”: Ukraina kaipaa oikeudenmukaista rauhaa.

Venäjän Ukrainalle tekemä vääryys on jumalaton ja sen aiheuttama velka mittaamaton. Lopulta tarvitaan myös kristillisistä hyveistä jumalallisinta: anteeksiantoa. Mutta tiellä rauhaan ja sovintoon, oikeus on saatettava voimaan ensin.

Ari Ojell
asiantuntija, teologia ja ekumenia
Kirkkohallitus

Vuonna 2025 vietetään ekumeenista juhlavuotta. Nikean kirkolliskokous ja sen saavuttama Kristuksen jumaluuden ja ihmisyyden tunnustanut kolminaisuususkon muotoilu viettävät 1700-vuotisjuhlaansa.

Myöhemmät ekumeeniset eli yleiset kirkolliskokoukset katsoivat liittyvänsä tähän nikealaiseen uskoon ja selittävänsä sitä, niin myös luterilaiset tunnustuskirjat.

Juhla tarjoaa tilaisuuden pitää esillä kristillisen uskon yhteistä perustaa ja kokonaisvaltaista merkitystä tänään niin pelastuksen, ekologian, ekumenian kuin yhteyden, rauhan ja sovinnon rakentamisen sekä kristillisen uskon kulttuurimerkityksen näkökulmasta.

Eurooppa yhä erkaantuneempi kristillistä juuristaan

Olin marraskuun alkupuolella Bosseyn ekumeenisessa instituutissa Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) järjestämässä konferenssissa Nikean 325 kirkolliskokouksen ekumeenisesta merkityksestä tänään. Nikeassa 325 ja Konstantinopolissa 381 vahvistetussa Nikean uskontunnutuksessa lausutaan yhteinen uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan keskuksenaan usko Jumalan Poikaan, Jeesukseen Kristukseen, ”joka meidän ja meidän pelastuksemme tähden” tuli ihmiseksi.

Kirkkojen maailmanneuvoston Euroopan alueen presidentti Susan Durber, joka on reformoitu Britanniassa, totesi hartaan toiveensa olevan, että Nikean juhlavuosi tarjoaa meille mahdollisuuden pitää esillä Jeesusta Kristusta eurooppalaisessa kulttuuripiirissä, joka on yhä erkaantuneempi kristillisistä juuristaan. Tästä on hyvä osoitus myös meikäläinen keskustelu siitä, saako Jeesuksen mainita koulussa.

Ainoa ekumeeninen uskontunnustus

Aika monille lienee uutta se, että Nikean uskontunnustus on ainut sanan varsinaisessa mielessä ekumeeninen uskontunnustus, hyväksytty kaikille kristityille tarkoitetussa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. Apostolinen uskontunnustus sai nykymuotonsa tehostettaessa kirkollista kansanopetusta Kaarle Suuren aikaan 800-luvulla. Athanasioksen uskontunnustuksesta puolestaan on ensimmäinen maininta 500-luvulta. Apostolinen ja Athanasioksen uskontunnusus ovat luonteeltaan läntisiä tunnustuksia eikä niitä käytetä idän kirkossa. Ne ovat kuitenkin sisällöltään nikealaisia ja läntisen käytännön mukaan ekumeenisia ja joka tapauksessa varhaiskirkollisia. Faith and Order-projektissa Tunnustamme yhden uskon (suom. 1998) lähtökohtana oli kuitenkin Nikean uskontunnustus vuoden 381 muodossa.

Bosseyn konferenssissa KMN:n pääsihteeri Jerry Pillay kuvasikin Nikean uskontunnustusta alustavaksi pohjaksi ekumeeniselle kirkko-opille. Se on KMN:n opillinen pohja, jota esimerkiksi anglikaanien Lambeth-konferenssi luonnehti 1800-luvun lopussa riittäväksi tunnustukseksi kristillisestä uskosta. Tästä voimme havaita, että Nikean uskontunnustusta lukiessamme liitymme

suureen joukkoon samansisältöisen uskon tunnustavia kristittyjä niin menneinä aikoina kuin tänään ympäri maailmaa.

Käyttö jumalanpalveluselämässä

Ortodoksit, katolilaiset, vanhakatoliset, anglikaanit, metodistit ja monet luterilaiset käyttävät Nikean uskontunnustusta säännöllisesti liturgisessa elämässään. Tunnustuksen opillisen sisällön voivat yleensä hyväksyä myös muut kristityt, jotka tunnustuvat Kristus-keskeisen kolminaisuususkon, vaikka eivät Nikean tunnustusta jumalanpalveluselämässään käyttäisikään. Niinpä, kun ekumeenisia jumalanpalveluksia järjestetään, on syytä muistaa mahdollisuus käyttää tätä uskontunnustusta ja vielä se, että luterilaisen kirkon piispat ovat 2019 antaneet suosituksen, jonka mukaan tuolloin voidaan uskontunnustus lukea ilman filioque- eli ”ja Pojasta”-lisäystä.

Meillä on käytössä Nikean uskontunnustus alkuperäisessä me-muodossa. Tarkkaavaiset ovat kuitenkin havainneet, että ortodoksit ja katolilaiset käyttävät tunnustuksesta minämuotoa. Tämä johtuu siitä, että tunnustus on etenkin ortodokseilla kastekäytössä. Meillähän vastaavaa tehtävää hoitaa apostolinen uskontunnustus.

Alun perin Nikean uskontunnustus lausuttiin bysanttilaisessa liturgiassa monikossa kirkolliskokouksen päätöksen mukaisesti. Siitä tuli sitova keisarillisella päätöksellä 568. Uskontunnustus alettiin myös laulaa, kun haluttiin korostaa sen sisällön arvoa kristologisten kiistojen aikana.

Tapa levisi länteen, ensin Espanjaan, jossa kamppailtiin länsigoottien edustamaa, Kristusta puolijumalana pitävää areiolaisuutta vastaan. Uskontunnustuksesta – ja filioque-lisäyksestä – tuli Espanjassa paikallisesti sitova Toledon synodissa 589. Se laulettiin myös lännessä.

”Euroopan isä” Kaarle Suuri sijoitti uskontunnustuksen välittömästi saarnan jälkeen, missä se edelleen myös meillä on. Kaarlen edistämä filioque-lisäys otettiin käyttöön myös Roomassa keisari Henrik II:n vierailun jälkeen 1014. Lännessä tapa, jonka mukaan kirkkokansa laulaa Nikean uskontunnustuksen, levisi nopeasti, vaikka 900-luvulla pappien kuoro otti itselleen tämän tehtävän.

Uskontunnustus tänään, sen käyttö ja tulkinta

Nikean uskontunnustus, joka tunnustaa Jumalan luoneen kaiken ja että kaikki on luotu Kristuksen kautta, edustaa vahvasti kokonaisvaltaista uskoa ja evankeliumia. Parhaillaan on meneillään hanke, jonka mukaan voitaisiin kirkoissa kautta maailman entistä useammassa paikassa viettää luomakunnan liturgiaa 1.9. Se tarjoaisi mahdollisuuden pitää myös Nikean uskontunnustuksen edustamaa kosmista kristologiaa ja sitä kautta myös luomakuntaan ja sen varjeluun yltävää aktiivista toivoa esillä. Tätä tehostaa vielä ekumeenisesti 1.9.–4.10. vietettävä luomakunnan aika -tapahtuma.

On myös hyvä nähdä se, että Jumalan kuvaksi luominen merkitsee sitä, että jokainen ihminen on Jumalan rakkauden kohde ja pyhä, ainutkertainen ja kaiken ystävyytemme ja vieraanvaraisuutemme tarpeessa. Toki tämä edellyttää myös vastavuoroisuutta, mutta perusta on annettu ihmisarvon ja ihmisoikeuksien puolustamiselle maailmassa, jossa empatia ei näytä olevan aina muodissa ja yksilö uhkaa jäädä teknokratian jalkoihin. Usko persoonalliseen Jumalaan ykseytenä rakkaudessa antaa pohjan myös yksilön ja yhteisön merkityksen näkemiselle ja suunnan toiminnalle. Pyhä Henki luo uutta, auttaa olemaan kärsivällinen ja toiset huomaava, ruokkii sanan ja sakramenttien sekä rukouksen kautta uskoa, toivoa ja rakkautta. Niitä maailma tarvitsee.

Jospa jokaisessa luterilaisen kirkon seurakunnassa voitaisiin vuonna 2025 käyttää ainakin muutaman kerran Nikean uskontunnustusta, niin että se tulee tutummaksi ja syvennyttäisiin sen edelleen eri yhteyksissä lihaksi tulevaan, koskettavaan ja kantavaan sisältöön. Yhteisen kristillisen uskon teema kutsuu meitä muistamaan myös lähellä ja kaukana olevat muutkin kuin omaa tunnustuskuntaa edustavat kristityt. Nikean uskontunnustus antaa kestävän opillisen pohjan myös ekumeeniselle liikkeelle, kristittyjen yhteyden ja kirkon ykseyden rakentamiselle. Kristillisen identiteetin pohjalta yhteyttä ja yhteistyötä rakkaudessa, totuudessa ja vapaudessa rakennettaessa voidaan ammentaa eväitä myös muiden uskontojen kunnioittavaan kohtaamiseen.

Tomi Karttunen

johtava asiantuntija

Ulkoasiain osasto

Sally on 27-vuotias palestiinalainen kristitty ja Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäinen papiksi vihitty nainen. Sallyn pappisvihkimyksestä on nyt kulunut noin puolitoista vuotta, ja kenelle tahansa tuoreelle papille pappeuden alku on uuden opettelua ja monia tunteita. Sen lisäksi Sally on tienraivaajana tilanteessa, jossa kukaan ei ole ennen häntä ollut. Se on tuntunut hänen mukaansa välillä hyvin yksinäiseltä.

”On ollut lohduttavaa olla yhteydessä kansainvälisesti muiden pappien, erityisesti naisten kanssa. He ovat suurimpia tukijoitani, ja olen voinut kysyä heiltä käytännön kysymyksiä, kuten miten kohdata naisten pappeutta vastaan olevat ihmisiä”, hän kertoo.

Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilainen kirkko on tehnyt yhteistyötä erityisesti Kuopion hiippakunnan kanssa. Kuopion piispa Jari Jolkkonen ja hänen delegaationsa osallistuivat Sallyn pappisvihkimykseen, jonka jälkeen piispa Jari oli yhteydessä Sallyn kanssa.

”Arvostan, että piispa Jari soitti minulle hieman vihkimyksen jälkeen, miten minulla menee ja miten voin”, Sally muistelee.

Ihmisten parissa

Pappeudessa on Sallyn mukaan ehdottomasti parasta ihmisten kanssa työskentely. Erityisen palkitsevana hän mainitsee kohtaamiset nuorten parissa, jotka hän tuntee jo opintojaan edeltävältä ajalta. Lapsuutensa ja nuoruutensa papin perheessä kasvanut Sally oli usein mukana pyhäkouluissa ja muussa seurakunnan toiminnassa.

Hän kertoo, että moni pyhäkoulusta tuttu lapsi on nyt kasvanut viisaaksi, välittäväksi nuoreksi. Sally on tärkeä esikuva ja esimerkki erityisesti kirkkonsa nuorille naisille. Naiset kuulemma myös vitsailevat, vihdoin papistossa on joku, joka ymmärtää heitäkin.

Sallyn toiveena olisi tuoda kirkkoonsa neuvontapalveluita ja lisätä tietoa siitä, että papin puheille voi mennä monissa ongelmatilanteissa. Kyllä ongelmatilanteissa nykyäänkin voi jutella papin kanssa, mutta virallisesti sitä ei pidetä esillä tai tueta.

”Meidän yhteiskuntamme ei ole vielä valmis sille, mutta toivon että tulevaisuudessa ihmiset pystyisivät avoimemmin puhumaan ongelmistaan sen sijaan, että piilottelisivat niitä kotona itsekseen”, Sally pohtii.

Ennen kuin Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon on mahdollista kehittää pidemmän aikavälin tukipalveluita, on alueen akuutti kriisi ratkaistava.

”Olemme kaikki erittäin väsyneitä ja meillä on haasteita jaksaa. Kirkkona olemme toivo ihmisille, jonka vuoksi keskitymme sen toivon ylläpitämiseen usein enemmän kuin omaan hyvinvointiimme.”

Sallyn kotikirkon, Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon työtä tekevät ovat haastavassa tilanteessa. Sally kertoo, että hän löytää toivoa erityisesti seurakuntansa ihmisistä.

”He jaksavat tulla kirkkoon joka sunnuntai, ja vaikka he ovat menettäneet perheenjäseniä, heidän uskonsa Jumalaan kannattelee heitä surunkin läpi”, Sally kertoo.

Sinnikästä yhteistyötä

Luterilaiset, mutta ylipäätään kristityt ovat Sallyn kontekstissa Pyhällä maalla vähemmistössä. Hän kehuu ekumeenista yhteistyötä alueella – hänen mukaansa kirkot tekevät yhteistyötä, yhtenä esimerkkinä maailman rukouspäivän kunniaksi suunnitellut tapahtumat.

Rukouspäivän kunniaksi alueen kirkkojen ja seurakuntien naisia kokoontui yhteen suunnittelemaan jumalanpalveluksia, jotka järjestettiin eri yhteisöjen tiloissa. Oli sattumaa, että maailman rukouspäivän aihe oli viime maaliskuussa Palestiina. Yhteen tuleminen oli osoitus sinnikkäästä, ekumeenisesta pyrkimyksestä, jota alueen kristityt rakentavat. Yhteistyö on tärkeää mutta haastavaa, sillä alueella eletään kriisin keskellä monin eri tavoin.

”Meidän on hankala päästä yhteen, mutta olemme kuitenkin tässä kaikki yhdessä. Pohdimme paljon, millä tavoilla voimme tukea seurakuntalaisia. On hankala löytää tapoja tukea toisiamme, kun kaikki elävät tilannetta eri tavoin.”

Kumppanuus ja yhteistyö nousevat esiin, kun tarkastellaan lähetystyötä nykypäivänä. Siitä huolimatta Jordanian ja Pyhän maan luterilaisen kirkon näkökulmasta maailman kirkot, heidän kumppaninsa menivät kuitenkin lokakuussa hiljaisiksi.

”Valitettavasti jotkut kirkot ovat ottaneet meihin etäisyyttä, koska olemme palestiinalainen kirkko. Toki monet kirkot ottivat meihin yhteyttä, mutta tukea ei selkeästi ollut tarpeeksi. Satuttavinta on kuulla kumppanikirkkojemme toimijoista, jotka kertovat asioita totuuksina ymmärtämättä meidän kontekstiamme kunnolla”, Sally kertoo.

Hän jatkaa, ”ettei kirkon koskaan tulisi valita, ”kenen” puolella olla, vaan keskittyä puolustamaan inhimillisyyttä ja ihmisoikeuksia. Voimme kaikki olla sitä mieltä, että ihmisten tappaminen ja lasten kuolemat ovat väärin”.

Mitä me täällä Suomessa voisimme tehdä?

Sally ajattelee, että yksittäiset ihmiset voivat toimia palestiinalaisten äänenä. Voi joskus tuntua, että yksittäinen seurakuntalainen ei voi tehdä paljoa tilanteen parantamiseksi, mutta Sally rohkaisee jokaista levittämään tietoa.

”Älkää unohtako meitä. Älkää lakatko puhumasta meistä. Tällä hetkellä tarvitsemme ainoastaan, että Israel lopettaisi sodan. Sota on jo jatkunut liian kauan”, Sally sanoo.

”Tulkaa vierailulle, ehkei nyt, mutta myöhemmin. Ja jos vierailullasi näet epäoikeudenmukaisuutta, älä pysy siitä hiljaa”, hän jatkaa.

Saara Alamäki
kesäteologi
Kirkon lähetystyön keskus

Kirkon kansainväliset lähetyskumppanuusneuvottelut Your Will Be Done järjestetään kulttuurikeskus Sofiassa elokuussa 2024.

Lähetyskumppanuusneuvottelujen suunnittelu on jo hyvässä vauhdissa. Nyt mukaan saadaan lisäksi kahdeksan nuorta aikuista stuerttiohjelman muodossa. Ohjelman tavoitteena lähetyskumppanuusneuvotteluissa on lisätä nuorten osallisuutta kirkkomme kansainvälisessä työssä ja ymmärrystä kokonaisvaltaisesta lähetystyöstä.

Vapaaehtoispohjalta toimivat stuertit ovat korvaamaton apu kokouksen käytännön järjestelyjen sujuvuudessa ja samalla he pääsevät osallistumaan kokouksen aitiopaikoille. Stuerttiohjelma alkaa jo keväällä yhteisten tapaamisten merkeissä ja huipentuu itse tapahtumaan elokuussa 2024.

Stuerttihaku oli auki tammikuussa ja hyviä hakemuksia tuli enemmän kuin stuerttipaikkoja oli auki.

”On hienoa päästä stuerttina mukaan toteuttamaan vuoden merkittävintä lähetysaiheista tapahtumaa Suomessa. Lähetystyö on Kristuksen meille jokaiselle antama tehtävä, jota saamme toteuttaa kukin omalla paikallamme tehden samalla yhteistyötä monenlaisten tahojen kanssa.” – Tuulia Taipale, 26, Hämeen Ev.lut. Kansanlähetys

Stuerttiohjelma ponnahduslautana kirkon tehtäviin

Stuerttiohjelmien merkitys nuorten aikuisten toimijuuden lisäämiseen kirkkomme toiminnassa on kiistämätöntä.

(Kirkkoneuvos Kimmo Kääriäinen kuvaamassa suomalaisia stuertteja Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokouksessa Tallinnassa 2023.)

Suomen ev.-lut. kirkko on jo vuosien ajan mahdollistanut monen nuoren osallistumisen merkittäviin kansainvälisiin ekumeenisiin yleiskokouksiin.

Erityisesti viime vuosina stuertteja on ollut monissa kokouksissa, sillä suurten kirkkoliittojen kokoukset ovat sattuneet lähivuosille. Nuorina aikuisina stuertteina toimivia on päätynyt myöhemmin työelämässään monenlaisiin erilaisiin tehtäviin. Kansainvälisissä johtotehtävissä, järjestötyöntekijöinä, arkkipiispan kansliassa erityisavustajina sekä seurakuntapastoreina ympäri Suomen on tekijöitä, joiden polkuun on kuulunut stuerttina toimiminen.  Lähetyskumppanuusneuvotteluiden stuerteissa on mukana myös aiemmin Kirkkojen maailmanneuvoston sekä Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokouksissa toimineita aktiiveja.

”Hain stuertiksi, sillä saan valtavasti iloa tuommoisissa yleiskokousten tapaisista paikoissa missä ihmiset tulee kulttuuri-, kieli- ja tunnustusrajat ylittäen yhteen. Sieltä on herännyt syvempi kiinnostus omaa kirkkoa ja sen kansainvälistä toimintaa kohtaan, missä lähetystyö on aika iso asia. On mahtavaa päästä olemaan stuertti kontekstissa, jossa on mahdollista oppia uutta ja tutustua oman kirkon toimintaan taas vähän eri vinkkelistä.” – Annika Juurikka, 29, Joensuun seurakunta

Aiemmin stuertteina toimineet nuoret ovat lähetyskumppanuusneuvotteluille suuri etu, sillä muista kokouksista opitut toimintamallit auttavat kansainvälisen kokouksen yleiskuvassa. He tukevat toiminnallaan myös muita stuertteja.

Stuerttiohjelmaan valitut nuoret oppimassa vierailta ja toisiltaan

Ohjelmaan valituilla nuorilla aikuisilla on monipuolisesti eri taitoja ja kiinnostuksen kohteita. Stuerttien tehtävät pyritään jakamaan siten, että jokaisella on kokouksen aikana mielekäs, mutta sopivasti haastava tehtävä. Mukaan valittujen nuorten joukossa on eri sopimusjärjestöjen toiminnassa aktiivisia sekä kirkon kansainvälisestä työstä laajalti kiinnostuneita. Valitut stuertit ovat 19–29-vuotiaita ja tulevat eri koulutustaustoista, joten mukaan on saatu muitakin kuin teologian opiskelijoita.

”Hain stuertiksi, sillä itseäni kiinnostaisi teologian opintojen ohella tehdä työtä kirkon kansainvälisen työn hyväksi.” – Samu-Ville Toivonen, 23, Helsingin tuomiokirkkoseurakunta

Kirkkomme kokonaisvaltainen lähetystyö kiinnostaa stuertiksi valittuja ja lähetyskumppanuusneuvottelujen stuerttiohjelma tarjoaa mahdollisuuden nähdä kirkon kansainvälistä toimintaa ja lähetystyötä konkreettisesti.

”Kiinnostuin stuerttiohjelmasta, kun näin ilmoituksen sosiaalisessa mediassa ja huomasin sen yhdistävän monia kiinnostukseni kohteita. Ajattelin, että tämän projektin kautta voisin oppia lisää etenkin lähetystyön hallinnollisesta ja lähettävästä puolesta, mutta myös lähetystyöstä kokonaisuutena.” – Heini Lehtimäki, 21, SLEY

Tutustumisesta päätapahtuman ytimeen tehtävien kautta

Stuerttiohjelmaan valituilla on omat odotuksensa ja toiveensa, mutta kaikkia valittuja yhdistää halu oppia uutta tiedollisesti ja taidollisesti. Stuerttien toiveissa on erityisesti yhteistyössä toimimista niin stuerttitiimin kesken kuin muiden kokouksen osallistujien kanssa ja päästä syventymään kirkkomme lähetystyöhön käytännön tekemisen kautta.

”Odotan stuerttina saavani entistäkin laajemman kuvan kirkon ja sen yhteistyökumppaneiden tekemästä lähetystyöstä sekä oppivani taitoja, joita voi hyödyntää myöhemminkin tulevissa tehtävissäni lähetystyön parissa.” – Tuulia Taipale, 26, Hämeen Ev.lut. Kansanlähetys

Kokouksen järjestämiseen kuuluu monipuolisia avustavia tehtäviä sosiaaliseen mediaan, striimaukseen, valokuvaukseen, hartauselämään, kokouskäytäntöihin sekä logistiikkaan liittyen. Valittujen stuerttien halu toimia muuttavissakin ympäristöissä on ensiarvoisen tärkeää, sillä kaikkia työtehtäviä ei ennen kokousta ole mahdollista ennakoida.

Stuerttiohjelma alkaa etätapaamisista, jonka aikana stuertit pääsevät tutustumaan toisiinsa sekä lähetyskumppanuusneuvotteluiden sisältöön ja tapahtuman luonteeseen. He kuulevat tapaamisissa kokouksen aikaiset tehtävänsä sekä tutustuvat lähetyskumppanuusneuvotteluiden suunnitteluryhmään. Huolellinen valmistautuminen ja omaan tiimiin tutustuminen on tärkeää, sillä kokouksen aikana päivät ovat tiiviitä ja tapahtumarikkaita.

”Odotan, että saan käsityksen kokonaiskuvasta, eli siitä kansainvälisestä työstä mitä kirkko tekee ja myös ylipäätään siitä, millainen rooli Suomella on lähetystyön kentällä. Haluan oppia, mihin Suomen evankelis-luterilainen kirkko haluaa pyrkiä ja miten kaikki suhteet näihin lähetyskumppaneihin on muodostettu.” – Aino Vihonen, 25, Suomen lähetysseura

Stuerttiohjelmaan osallistuneet nuoret aikuiset pääsevät oppimaan yhteistyössä toistensa kanssa kirkkomme lähetystyöstä sekä kansainvälisestä toiminnasta aitiopaikoilta. Parhaimmillaan stuerttikokemus voi kantaa hedelmää pitkän aikaa ja tukea kristittynä elämistä, omia tulevaisuuden pohdintoja sekä toivon mukaan myös kannustaa löytämään oma paikka kirkosta.

Kirjoittajat:

Saara Alamäki
suunnitteluryhmän sihteeri
stuertti 2022 & 2023

Maria Mountraki
projektikoordinaattori
stuertti 2013

Tämän talven isoja kysymyksiä on ollut, loppuuko virta. Tuleeko Suomeen sähkökatkoksia viime vuonna alkaneen energiakriisin myötä? Itse en ole kokenut, että kodissa tai työpaikalla koneet tai sähkölämmitys olisivat lakanneet toimimasta tai valot sammuneet sähkövirran äkillisen puutteen vuoksi. Toisaalta mitä tahansa voi tapahtua maailmassa hyvinkin nopeasti. Sen me olemme viime vuoden aikana nähneet.

Entä kirkko, onko siltä kuvaannollisesti puhuen virta loppumassa? Suomessa monet tiedotusvälineet kuvaavat kirkkoinstituution vähenevää energiaa tyyliin: enää 65 prosenttia suomalaisista kuuluu ev.-lut. kirkkoon. Tätä median piirtämää tilannekuvaa ja kristinuskon kehitystä maassamme pitää kirkossa seurata ja tehdä omat kotiläksyt huolellisesti. Mutta toisaalta: onko 2/3 suomalaisista ”enää”? Tai laajentaen: onko se ”enää”, että ¾ eurooppalaisista pitää itseään kristittynä? Vaikka monet koneet ja kodin valaisimien katkaisimet toimivat virta on-off tyyppisesti, elämä itsessään ei ole koskaan on-off, mustavalkoista, vaan paljon nyansoidumpaa. Myös globaalin kirkon elämä on moninaisempaa kuin usein tiedostetaan.

Kirkon perustana on kolmiyhteisen Jumalan läsnäolo. Kun Kansainvälisen lähetysneuvoston kokouksessa Willingenissä Saksassa 1952 nostettiin keskusteluun Jumalan lähetys (missio Dei), kovin moni ei varmaan ymmärtänyt silloin, kuinka merkittävän uuden näkökulman käsite ´Jumalan lähetys´ avasi teologiaan ja lähetykseen. Lähetys ei ole ihmisten omistama asia. Kirkot ja lähetysjärjestöt ovat osallisia ja osallistujia Jumalan lähetykseen, mutta eivät ole sen omistajia, vaan Jumalan lähetyksellä on kirkko.

Tästä näkökulmasta tulee ymmärrettäväksi toteamus, jonka mukaan lähetys voi uudistaa kirkkoa ja antaa sille virtaa. Kirkon synnyttäneen Jumalan aikaansaama liike, siis lähetys, johon kirkko saa osallistua, mutta jota se ei omista, elävöittää, uudistaa ja voimaannuttaa kirkkoa.

Karkeasti yleistäen voimme sanoa, että kun länsimaiselta kristinuskon muodolta näyttäisi virta olevan vähenemässä, ei-länsimaisilla, globaalin etelän kirkoilla on paljon virtaa, jota ne ovat alkaneet jakaa myös globaaliin pohjoiseen. Kirkot haluavat olla osa Jumalan lähetystä ja ovat ymmärtäneet, että jos ne haluavat todistaa evankeliumista maailmalle uskottavasti, niiden tulee pyrkiä tekemään se yhdessä, näkyvän ykseyden kautta. Eli: kristityt eivät ole uskottavia omassa todistajantehtävässään, jos he eivät osoita olevansa yksi Kristuksessa. Kristittyjen ykseys ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan he ovat yksi, ”jotta maailma uskoisi.” (Joh. 17:21).

Lähetyksen liike on kaikkialta kaikkialle

On hyvä tiedostaa, että 1900-luvun alkupuolella syntynyt ekumeeninen lähetysliike innoitti ja synnytti ekumeenisen ykseysliikkeen. Ekumeeninen lähetysliike ja ekumeeninen ykseysliike joutuivat historian oikuista johtuen eri raiteille. Mutta eivät kuitenkaan eri suuntiin johtaville raiteille, vaan samaan suuntaan kulkien siten, että vuonna 1961 New Delhissä Kansainvälinen lähetysneuvosto – perustettu 1921 – ja Kirkkojen maailmanneuvosto (KMN) – perustettu 1948 – yhdistyivät, ja ekumeeninen lähetysliike liittyi KMN:oon. Siitä tuli Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komissio osaksi KMN:oa. Tämän yhdistymisen takana olivat monet globaalin etelän kirkot. Ne olivat ottaneet oman lähetystehtävänsä ja missionaarisen luonteensa todesta.

Globaalista etelästä globaaliin pohjoiseen saatavaa ”varavirtaa” on myös se into ja toivo, jota monet etelän kirkot edustavat ja josta pohjoisen kirkoilla on oppimista. Monet näistä etelän kirkoista kasvavat vauhdilla, eivätkä ainoastaan luonnollisen väestönkasvun vuoksi. Viime vuosisadan merkittävimpiä ilmiöitä kristinuskon kehityksessä olikin sen muuttuminen globaaliksi uskonnoksi ja kristittyjen määrällisen enemmistön painopisteen siirtyminen globaaliin etelään (lähetystyön ja siirtolaisuuden tuloksena).

Vuonna 1910 globaalissa pohjoisessa eli 82 % maailman kristityistä ja globaalissa etelässä18 %. Vuonna 2020 globaalissa pohjoisessa eli 33 % maailman kristityistä ja globaalissa etelässä 67 %. Kehitys näyttää jatkuvan samansuuntaisena lähivuosikymmeninä.

Pohjoisen kirkkojen lähettämät lähetystyöntekijät ovat olleet etuoikeutettuja, kun he ovat saaneet olla mukana perustamassa monia globaalin etelän kirkkoja, jotka eivät enää tarvitse valkoihoista lähetystyöntekijää välittämään evankeliumia heille vieraan kielen, kansan ja kulttuurin parissa tai opettamaan paikallisia kristittyjä, miten asiat pitäisi tehdä. Monet etelän kirkoista tarvitsevat silti lähetystyöntekijöitä sellaisiin tehtäviin, joihin kirkoilla ei vielä ole asettaa omaa koulutettua työntekijää.

Lisäksi muualta tullut, paikallista kirkkoa palveleva lähetystyöntekijä on elävä muistutus siitä, että Kristuksen kirkko on maailmanlaaja, ja että jossain päin maailmaa on sisarkirkko, jossa säännöllisesti rukoillaan tuon toisen kirkon ja sen jäsenten, elämän ja työn puolesta. Mutta vähintään yhtä paljon, jollei enemmänkin, globaalin pohjoisen kirkot tarvitsevat keskuuteensa globaalin etelän kirkkojen edustajia muistuttamaan toisenlaisista kirkoista ja toimintaympäristöistä. Lähetyksen liike on kaikkialta kaikkialle.

Lähetys on ihmisten kohtaamista, ihmiseltä ihmiselle välitettävää sanomaa uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Siihen tarvitaan evankeliumin antamaa ”virtaa”. Evankeliumi ei ole mitä tahansa energiaa, vaan se on Jumalan voima (Room. 1:16). Kirkolta ei lopu virta, kun se on kiinni evankeliumissa.

Risto Jukko
Johtaja, Kirkon lähetystyön keskus