Maa, jota ei ollut olemassa

Suuri ja mahtava Neuvostoliitto oli Suomen rajanaapurina vuoden 1991 loppuun saakka. Siinä oli yksi valtava maa, jolla oli ”edistyksellinen”, ”tieteellinen” ideologia, jonka piti ohjata koko Neuvostoliittoa. Sen ideologian sanottiin olevan parasta, mitä maailmassa on tarjolla, ja se ohjasi ”rauhantahoisen” Neuvostoliiton toimia Unkarissa vuonna 1956, Tšekkoslovakiassa vuonna 1968, Afganistanissa 1980-luvulla, jne. Siitä, mitä eri puolilla Neuvostoliittoa oli tarjolla, meillä ei ollut paljon tietoa.

YLE:n naapurineljännekset eivät juuri puhuneet Neuvostoliiton eri kansallisuuksista, niiden perinteistä ja kulttuurista – saati uskonnosta. Sukulaiskansana ja lähellä olevana naapurina Viro sentään tunnettiin, ja sinne pääsi Georg Otsilla.

Monet Sosialistiset Neuvostotasavallat kuitenkin itsenäistyivät heti 1990-luvun alussa. Yksi tällainen maa on Uzbekistan, joka julistautui itsenäiseksi elokuun lopussa 1991, pian Moskovassa tapahtuneen epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen. Tuo maa oli ollut olemassa aikaisemminkin, mutta kun se liitettiin ensin Venäjän keisarikuntaan ja myöhemmin Neuvostoliittoon (jossa sen rajoja vielä muokattiin), se käytännössä hävisi näkyvistämme.

Uzbekistanilla on todella pitkä ja vaikuttava historia vuosituhansien takaa. Silkkitie teki siitä monien kulttuurien ja vaikutteiden kehdon. Samarkand, Bukhara ja Khiva olivat kukoistavia kaupunkeja Silkkitien varrella jo 400-luvulta lähtien. Tuohon aikaan tuleva Neuvostoliiton pääkaupunki Moskova oli metsää, jonka läpi virtasi joki. Ensimmäinen Kremlin kivilinnoitus valmistui vasta 1300-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Käydessäni Uzbekistanissa huomasin, miten rajoittunut oma historian tuntemukseni oli siitä huolimatta, että olen pitkään tutkinut Venäjää ja Neuvostoliittoa. Kiovan Venäjän synty ja Venäjän myöhemmät vaiheet ovat tuttua tarinaa, puhumattakaan Neuvostoliiton ajasta. Se, mitä oli Neuvostoliiton sisällä, oli jäänyt pimentoon. Historiasta nousee tai nostetaan esille tiettyjä näkökulmia.

Kun itse luin neuvostoliittolaisia julkaisuja, keskiössä oli yhtenäinen ylivertainen ideologia ja ensimmäisen sosialistisen valtion suuret saavutukset. Saavutuksiin kuului muun muassa se, että ”lähes kaikki neuvostokansalaiset on saatu vapautettua uskonnollisesta harhasta ja uskonnollisuutta esiintyy enää pienimuotoisesti vain maataloudessa työskentelevien iäkkäiden naisten keskuudessa”. Tämä oli virallista totuutta, pravdaa, vielä 1980-luvun alkupuolella.

Todellisuudessa Neuvostoliitto oli hyvin epäyhtenäinen ja tasavaltojen ja alueiden välillä oli suuria eroja. Vaikka koko valtakunnassa tavoitteena oli rakentaa ”uutta neuvostoihmistä”, alueiden aiempi kulttuuri ja myös uskonto vaikuttivat voimakkaasti elämään. Uzbekistan oli perinteisesti muslimialuetta. Se vaikutti ihmisten elämään ja asenteisiin, vaikka uskontoa pyrittiinkin eri tavoin hävittämään ja moskeijoita ja hengellisiä kouluja tukahduttamaan tai tuhoamaan. Tämä islamiin kohdistunut uskonnon hävittämistyö on sekin jäänyt vähälle huomiolle, kun päähuomio on kiinnitetty kristittyjen vainoihin.

Neuvostoateistit olivat hyvin luovia moskeijoiden muuttamisessa ”hyödyllisempään” käyttöön. Ensin tietysti kaikki arvokas varastettiin. Monet moskeijat suljettiin kokonaan tai purettiin, osa muutettiin varastoiksi, tehtaiksi, klubeiksi, kouluiksi tai museoiksi. Yksi esimerkki on Buharassa sijaitseva rakennus, joka oli alun perin zarathustralainen tulen temppeli. Kun islam vakiintui alueelle, pyhä paikka otettiin käyttöön islamin pyhänä paikkana, moskeijana. Kun neuvostoateistit tulivat paikalle, pyhä paikka muutettiin ränsistyneeksi kapakaksi. Nyt se on kunnostettu ja toimii museona.

Neuvostoliiton jäljiltä löytyy lukuisa joukko maita, joilla on vuosituhantinen historia ja vaikuttava kulttuuri, mutta joita ei neuvostoaikana ollut käytännössä olemassa. Nyt niiden rikas kulttuuri on taas löydettävissä. Itselleni oli opettavaista olla vähemmistön edustajana maassa, jonka valtauskontona on islam. Samalla ajattelu avartui siinä, miten monimuotoisena islam näyttäytyy uskontona, ja miten se vaikuttaa arkkitehtuuriin, taiteeseen, tieteeseen ja yhteiskuntaan.

Teksti ja kuva:

Kimmo Kääriäinen
kirkkoneuvos
Ulkoasiain osasto, Kirkkohallitus