Usea vuosi sitten, kun strategioita alettiin yleisesti laatia eri organisaatioissa, niitä kohtaan alkoi ilmaantua myös kritiikkiä. Ne nähtiin paikoin turhana ajanhukkana. Muistanpa itse kuulleeni ilmauksen, miten strategia koettiin usein enemmänkin tragediana, turhana ajan ja paperin hukkana.

Oma kokemukseni strategioista ja niiden laadinnasta on ollut toinen. Hyvin laadittu strategia antaa suuntaa ja auttaa keskittymään siihen, mikä on kulloisessakin tilanteessa keskeistä ja tärkeää. Hyvän strategian edellytys on, että se on tehty yhdessä. Siten se parhaimmillaan auttaa tekemään valintoja tilanteessa, jossa esimerkiksi voimavarat ja aika ovat rajalliset.

Strategian laadinta on yksi osa strategiatyöskentelyä. Yhtä tärkeää on strategian toimeenpano. Asetettuja tavoitteita on arvioitava. Ehkä kyynisyys strategioita kohtaan johtuukin siitä, että ne ovat liian usein jääneet hienon valmisteluprosessin jälkeen pöytälaatikkoon pölyttymään. Kun strategia on käytössä, tulevien vuosien toiminnan suunnittelu on helpompaa ja siten osa pitkäjänteisempää tavoitteiden saavuttamista.

Kokonaiskirkon strategia

Koko kirkon strategia on hieman erilainen kuin yritysten strategiat tai yksittäisen seurakunnan strategia. Strategian on tarkoitus toimia kaikkialla Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, ja osa linjauksista jätetään tarkoituksella yleisemmälle tasolle. Toisaalta jokin strateginen tavoite ei ehkä ole yhtä relevantti kaikissa seurakunnissa. Seurakuntien toimintaympäristöt vaihtelevat suurestikin. Lapin pitkien etäisyyksien seurakunnan todellisuus on eri kuin Helsingin kantakaupungin toimintaympäristö. Silti molempia yhdistävät useat yhteiset asiat, esimerkiksi nähtävissä oleva kasvava kiinnostus kristinuskoa kohtaan.

Nyt laadittavan strategian materiaalin on tarkoitus toimia myös kirkolliskokoukselle annettavana tulevaisuuselontekona. Kuuluuhan strategiaan laaja pohjatyö kirkkomme nykyisestä toimintaympäristöstä ja sen edessä olevasta tulevaisuudesta. Ja strategia, se laaditaan juuri tulevaisuutta varten.

Toivon väline

Ajatellessani tulevaisuutta, minulle keskeinen asia on toivo. Mitä strategialla on tekemistä toivon kanssa? Strategia on sen hetkisen tiedon varassa laadittu mahdollisimman realistinen tilannekuva ja näkemys, mitä tulee tehdä, jotta kirkon perustehtävä evankeliumin julistamisesta ja lähimmäisen rakastamisesta toteutuisi maailmassa. Kirkon perusäänivireeseen kuuluu aina toivo. Toimintaympäristön joskus heikkojen ja pelottavien analyysien keskellä kirkon strategiassakin saa aina luottaa siihen, että lopulta kirkkomme on Jumalan kädessä. Tämä ei tarkoita toimettomuutta, vaan päinvastoin rohkeutta mennä hankaliin tilanteisiin ja vastoinkäymisiä kohti luottaen, että emme ole yksin.

Strategiatyössä on lopulta kyse toivosta ja luottamuksesta – siitä, että kirkolla on edelleen ajankohtainen sanoma ja tämä tehtävä on merkityksellinen suomalaisessa yhteiskunnassa ja ihmisten elämässä. Kokonaiskirkon strategia on meille mahdollisuus. Siitä tulee tragedia vain, jos se jää sanoiksi paperille. Kun otamme sen yhdessä käyttöön ja sitoudumme kulkemaan samaan suuntaan, siitä rakentuu yhteinen tulevaisuus – ja ennen kaikkea toivon väline.

Kirjoittaja on Kirkkohallituksen kansliapäällikkö ja kirkon strategian ohjausryhmän jäsen.

Kun ihminen astuu kirkon tai seurakunnan ovesta sisään, mitä hänen pitäisi ensimmäisenä kokea? Pitäisikö hänen tuntea olevansa ihmisenä tervetullut vai arvioitavana? Tämä kysymys on pyörinyt mielessäni usein viime aikoina, kun olen saanut olla mukana pohtimassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuutta osana kirkon strategiatyötä.

Kysymys ei ole vain kirkon tulevaisuudesta. Kysymys on meistä ihmisistä, sinusta ja minusta.

Monta näkökulmaa strategiaan

Huomaan, että osallistun tähän keskusteluun monesta näkökulmasta. Enkä edes osaa ja tarvisiko edes valita, mikä niistä on tulokulmani kärki. Olen ihminen, mies, romani, suomalainen, diakonissa ja entinen kirkon työntekijä. Olen saanut tehdä työtä kirkon sisällä palvellen suomalaisia ihmisiä hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Olen kohdannut ihmisiä silloin, kun elämä on ollut täynnä iloa ja kiitollisuutta, mutta myös silloin, kun sanat ovat loppuneet kesken ja tulevaisuus näyttänyt epävarmalta, missä kyyneleet ovat puhuneet enemmän kuin sanat. Näissä kohtaamisissa olen oppinut, että ihmisten syvimmät kysymykset eivät ole juurikaan muuttuneet, vaikka maailma ympärillä muuttuu jatkuvasti.

Ehkä juuri siksi olen kokenut erityisen merkitykselliseksi sen, että saan olla mukana rakentamassa suuntaa kirkolle, joka on vuosisatojen ajan kulkenut suomalaisen yhteiskunnan rinnalla.

Romanien ja kirkon historia

Samalla kannan mukanani myös oman yhteisöni kokemuksia. Romanien ja kirkon yhteinen historia Suomessa on monivivahteinen. Siihen sisältyy hengellistä kotia, yhteyttä ja välittämistä, mutta myös ulkopuolisuuden kokemuksia ja yhteiskunnallisia rakenteita, jotka eivät aina ole kohdelleet romaneita yhdenvertaisesti. Historiaa ei voi muuttaa, eikä sitä pidäkään kaunistella. Mutta sen kanssa voi oppia elämään rehellisesti ja sen katsoa rohkeasti tulevaisuuteen.

Siksi koen tärkeänä, että myös Suomen virallisten vähemmistöjen ääni kuuluu silloin, kun kirkon tulevaisuutta rakennetaan. Kansankirkko ei ole vain enemmistön kirkko. Sen pitäisi parhaimmillaan olla kirkko, jossa jokainen voi tunnistaa jotain omastaan ja löytää paikkansa yhteisessä tarinassa.

Kirkko ei ole olemassa itseään varten

Strategiatyöstä puhuttaessa keskustelu kääntyy helposti rakenteisiin, jäsenmääriin, hallintoon tai talouteen. Nämä ovat tärkeitä asioita, mutta ne eivät lopulta ole kirkon ydin tai olemassaolon syy. Kirkko ei ole olemassa itseään varten.

Olen pohtinut paljon sitä, mitä kansankirkko tarkoittaa aikana, jolloin yhä harvempi suomalainen kokee kuuluvansa mihinkään yhteisöön itsestään selvästi. Voiko kirkko edelleen olla koko kansan kirkko? Ja jos voi, mitä se meiltä edellyttää?

Ainakaan vastaus ei löydy siitä, että kirkko yrittäisi olla kaikkea kaikille. Eikä myöskään siitä, että se vetäytyisi omiin poteroihinsa. Jotain muuta tarvitaan. Tarvitaan viisautta erottaa olennainen epäolennaisesta. Onneksi Jumala on luvannut antaa viisautta, kun sitä pyydämme.

Kirkon perustehtävä ja ihmisten rakentamat esteet

Minun näkökulmastani kirkon tulevaisuutta ei rakenneta luopumalla siitä, mikä tekee kirkosta kirkon. Kirkon perustehtävä ei ole muuttunut. Sen tehtävänä on edelleen julistaa evankeliumia, välittää Jumalan rakkautta ja kutsua ihmisiä yhteyteen Jeesuksen Kristuksen kanssa. Jos tästä luovutaan, menetetään jotakin korvaamatonta, pohja, kallio ja perusta.

Mutta yhtä tärkeää on kysyä, millaisia esteitä me joskus itse rakennamme ihmisten ja kirkon välille.

Romanina olen joskus miettinyt, kuinka paljon rohkeutta vähemmistöön kuuluvalta ihmiseltä vaaditaan astua tilaan, jossa ei ole täysin varma, tuleeko nähdyksi omana itsenään vai jonkin ennakkokäsityksen kautta. Luulen, ettei tämä kokemus ole vieras monelle muullekaan ihmiselle. Jokainen meistä kantaa mukanaan jotakin, mikä herättää epävarmuutta: taustaa, elämäntilannetta, epäonnistumisia, kysymyksiä tai keskeneräisyyttä.

Siksi palaan yhä uudelleen yhteen ajatukseen. Kirkon kynnyksen pitäisi olla matala, mutta sen sanoman ei tarvitse olla ohut. Meillä on maailman parhain sanoma!

Kirkko on sairaala

Ihmisen pitäisi voida tulla kirkkoon hyvine ja huonoine puolineen, vahvuuksineen ja säröineen. Ei siksi, että kaikki olisi yhdentekevää, vaan siksi, että kristinuskon ytimessä on armo. Kirkko ei ole täydellisten ihmisten yhteisö. Se on yhteisö tai pikemminkin sairaala, jossa keskeneräiset ihmiset etsivät yhdessä Jumalaa.

Juuri tässä näen strategiatyön suurimman mahdollisuuden. Ei siinä, että löytäisimme täydelliset vastaukset kaikkiin tulevaisuuden kysymyksiin. Vaan siinä, että uskallamme kysyä oikeita kysymyksiä. Millainen kirkko olemme niille, jotka jo ovat mukana? Millainen kirkko olemme niille, jotka ovat lähteneet? Ja millainen kirkko olemme niille, jotka eivät ole koskaan kokeneet kuuluvansa joukkoon?

En tiedä, miltä kirkko näyttää kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Enkä usko, että kukaan muukaan tietää. Mutta tiedän, että ihmiset tulevat silloinkin etsimään samoja asioita kuin tänään: merkitystä, toivoa, yhteyttä, anteeksiantoa ja rakkautta. Ihmistä suurempaa; Jumalaa.

Strategian tehtävä

Ehkä strategiatyön tärkein tehtävä ei olekaan ennustaa tulevaisuutta. Ehkä sen tehtävä on auttaa kirkkoa tunnistamaan, mikä on niin arvokasta, että siitä kannattaa pitää kiinni myös silloin, kun ympärillä kaikki muuttuu.

Siksi olen kiitollinen siitä, että saan olla mukana tässä keskustelussa. Romanina. Diakonina. Kirkon työntekijänä. Suomalaisena.

Ja ehkä ennen kaikkea ihmisenä, joka uskoo, että kirkon parhaat päivät eivät synny siitä, että se muuttuu maailman kaltaiseksi, vaan siitä, että se osaa kohdata maailman ihmiset. Ai miten? Lainaan itselleni tärkeän esikuvan sanoja – romanitaustaisen pienen nunnan; Äiti Teresan, sanoja: nähdäkseni jokaisessa ihmisessä Kristuksen kärsivät kasvot.

Kirjoittaja on ihmisoikeuspuolustaja ja ukki, EH/SH, Diakonissa YAMK, sekä kirkon strategian ohjausryhmän jäsen.

Olemme työskennelleet ohjausryhmän kanssa uuden strategian parissa lähes vuoden. Yhteisen tilannekuvan, toimintaympäristön analyysin ja kirkon tulevaisuuden perusluonteen hahmottaminen on vienyt ryhmämme kiinnostavista keskusteluista aina seuraaviin intohimoisiin analyyseihin. Strategiaprosessin lopputuote alkaa valmistumaan kesän aikana, ja nyt on koittanut valintojen aika.

Ryhmämme nuorimpana kannan huolta siitä, miltä kirkko näyttää kun oma ikäryhmäni on kirkon johtavissa tehtävissä tai kun siirrymme kirkon senioritoiminnan pariin. Jatkuvuuden ja kestävyyden kysymykset ovat olleet mukana pohdinnassa ryhmämme kanssa – ja tästä olen iloinnut.

Jännite muuttuvan maailman ja ikuisuuden välillä on haastava. Missä menee raja jolloin pidämme rutiineja itsestäänselvyyksiä ja uusia kehitysideoita väliaikaisina kokeiluina? Kirkon tehtävä yhteiskunnassa ja uskon elämän tukipilarina on samanaikaisesti murroksessa ja pysyvässä tilassa. Tämä luo epävarmuuden ja valtavan vastuun pohtia oikeita strategisia valintoja. Mihin suuntaan muovaamme kirkon tulevaisuutta?

Nuoret luovat tulevaisuuden sekä tämän hetken

Nuorten ajatukset ja unelmakuvat kirkosta eivät typisty vain nuorisotyön ympärille, vaikka se onkin ajankohtainen ja tärkeä työmuoto nuoren elämässä. Olen aiemmassa tehtävässäni NAVI-ryhmän (Nuori aikuinen vaikuttaa kirkossa -vaikuttamisryhmän) puheenjohtajan tehtävässä kiertänyt keskustelemassa nuorten kanssa ympäri Suomea. Näissä kohtaamisissa viime vuosien aikana olen kuullut nuorten pääviestit. Nuoret ovat moninainen joukko, ja heillä on paljon erilaisia elämäntilanteita. Yhdenvertaisuuden edistäminen on kirkon tehtävä. Nuoret haluavat vaikuttaa kirkossa.

Prosessin aikana on kuultu nuorten omia ajatuksia. Tulevaisuusseminaari ja Ungdomens Kyrkodagar ovat antaneet omia ajatuksiaan strategiaryhmän työhön, ja jo aiemmin kuulemani pääviestit toistuvat jälleen.

Vuoden 2025 nuorisobarometrin mukaan nuorten tulevaisuususko on romahtanut lähes 20 prosenttiyksiköllä. Tämä on sekä kirkon että yhteiskunnan kannalta huolestuttava ilmiö. Jos nuoret eivät unelmoi, pienet toivon ja tulevaisuuden kipinät maailmasta uhkaavat sammua.

Raamatussa Jeremian kirjassa sanotaan “Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11.) Maailman muuttuessa koko ajan epävarmemmaksi, sotien pauhatessa, arjen eriarvoisuuden lisääntyessä ja oman elämän epävarmuuden vallitessa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin se, että kirkko vahvistaa tehtävänsä toivon lähettiläänä. Nuoret tarvitsevat tätä ja kirkko tarvitsee nuoria. Nuoret tarvitsevat viestin siitä, että hyviä asioita tulee tapahtumaan, johdatus elämässä kuuluu jokaiselle ja että viime kädessä, olemme kaikki yhdenvertaisia Jumalan edessä.

Jeesuksesta mallia

Jeesus oli radikaali nuori toimija. Ajattelen, että kirkon täytyy strategiassaan tehdä rohkeita ja jopa radikaaleja valintoja, jotta toimimme organisaationa tässä ajassa Jeesuksen tavoin.

Nyt on valintojen aika ja yritämme siinä parhaamme. Meidän täytyy miettiä, mitä asioita haluamme painottaa ja mihin seurakuntia kannustaa. Jeesus antoi meille monia tehtäviä, jotka ovat kirkossa kulkeneet. Jään innolla odottamaan ja pohtimaan, miten maailmanlaaja kirkko, nuorten asema kirkossa, toiminnassa jäsenten ja uusien ihmisten aito kohtaaminen sekä yhdenvertaisuuden edistäminen näkyvät tulevassa strategiassa. Valintoja täytyy tehdä ja kaikkea ei tähän yhteen kokonaisuuteen edes voi mahduttaa. Strategia tarkoittaa myös sitä, että tunnistamme, mihin keskitymme erityisesti tässä muuttuvassa epävarmuuden ajassa, kun sanomamme on kuitenkin ikuinen.

Jos jostain olen varma strategian osalta, meidän täytyy pystyä sanoittamaan kirkon ytimeen tulevaisuususkon ja toivon palauttaminen, jotta uskallamme unelmoida kirkkona yhdessä. Niin kuin Raamatussakin sanotaan, meille on olemassa Jumalan oma suunnitelma, joka on toivon ja rauhan täyttämä.

Kirjoittaja on 26-vuotias valtiotieteiden maisteri ja kirkkoaktivisti, joka työskentelee politiikan parissa ja on kirkon strategian ohjausryhmän jäsen.

”Claimed, gathered and sent;
Claimed, gathered and sent;
Claimed, gathered and sent;
Claimed, gathered and sent!”

Tämä rimpsu – jonka voisi vapaasti kääntää suomeksi vaikkapa ”Kutsuttu, koottu ja lähetetty” – soi usein päässäni vauhdikkaalla ja tarttuvalla gospelmelodialla. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikä tahansa loru, vaan erään kirkollisen strategian ytimekäs otsikko lauluksi sävellettynä.

Vuonna 2013 olin teologiharjoittelijana New Yorkin suomalaisessa luterilaisessa seurakunnassa. Osallistuimme ohjaajani, paikallisen ulkosuomalaispapin Tiinan kanssa Amerikan evankelis-luterilaisen kirkon New Yorkin hiippakunnan strategiaseminaariin. En muista siitä juuri muuta kuin periluterilaisen kahvitarjoilun kuivakoine kekseineen, konferenssikeskuksen epäilyttävän kokolattiamaton – ja tämän house bandin joka välissä soittaman menevän strategiarenkutuksen. Olin tuolloin viittä vaille valmis teologian maisteri ja erittäin innokas olemaan kutsuttu, koottu ja lähetetty.

Vettä on sittemmin virrannut Hudson-joessa ja New Yorkin hiippakunnan strategia varmasti jo muuttunut, mutta Claimed, gathered and sent elää päässäni rent-free varmasti ikuisesti. (Pahoitteluni finglishistä, ajattelen sen olleen tässä yhteydessä perusteltu strateginen valinta.)

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on siitä poikkeuksellinen organisaatio, että sitä ei oikeastaan ole olemassa, ainakaan sanan maallisessa merkityksessä. Seurakunnat ovat hallinnollisesti itsenäisiä kokonaisuuksia, eikä kokonaiskirkon strategia voi siksi varsinaisesti määrätä paikallisseurakuntien strategioita. Hengellisesti seurakunnat ovat kuitenkin yhtä, ja niiden hengellinen tehtävä tässä maailmassa on yhteinen. Siksi kirkon strategian tarkoitus on auttaa innostumaan kirkon yhteisestä tehtävästä ja hoksaamaan, miten sitä parhaiten edistetään paikallistasolta.

Viime viikolla tulevaa strategiaa käsitteli iltakoulussaan myös kirkolliskokous. Tietääkseni kukaan ei puhjennut strategialauluun, mutta innostusta oli ilmassa. Miten olla kirkkona juuri tässä ajassa, juuri tämän ajan ihmisiä varten?

Strategiatyöskentelyssä on tunnistettu neljä suurta muutosvoimaa, joiden keskellä tämän ajan kirkko elää. Ne ovat sosiaalinen eriarvoistuminen, taloudellisten resurssien väheneminen, hengellinen murros sekä kirkon kulttuurisen aseman muutos. Vaikka ensikuulemalta muutosvoimat saattavat virittää iloisen gospelrenkutuksen sijaan ennemmin perisuomalaiseen mollivoittoiseen valitusvirteen, ovat ne kirkolle myös suuri mahdollisuus. Uuden strategian on tärkeää innostaa – siis innostaa, ei lannistaa – kirkon työn suuntaamiseen suurten murrosten keskellä.

Ajattelen, että muutosvoimiin vastaaminen on kirkolle myös suuri velvollisuus. Etenkin jatkuva sosiaalinen eriarvoistuminen kutsuu, newyorkilaista näkyä mukaillen, kirkkoa kokoamaan rivinsä ja olemaan lähetettynä sinne, missä eniten tarvitaan. Kirkkoa todella tarvitaan tässä ajassa rohkeana rakkauden, ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden puolustajana. Esimerkiksi oman kulttuurisen aseman rippeissä roikkuminen voidaan sen sijaan mieluusti jättää vähemmälle.

Vaikka Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla ei ole ollut tapana kirjoittaa strategiasta lauluja, jää hyvä strategia mieleen ilman säveliäkin. Sellainen oli edellinen Ovet auki -strategia, jonka ytimekäs ja konkreettinen nimi painui varmasti ainakin jokaisen työntekijän, luottamushenkilön ja vapaaehtoisen mieleen. Strategia ei tietenkään hetkessä avannut jokaista fyysistä ovea Suomen kirkoissa, mutta se varmasti avasi monta sellaista henkistä ja kulttuurista lukkoa, jotka niitä varsinaisia oviakin ovat pitäneet kiinni. (New Yorkissa, muuten, ne ovat useimmiten auki.)

Vaikken ole enää vastavalmistunut, olen edelleen erittäin innokas olemaan kutsuttu, koottu ja lähetetty. Ja pitämään ovet auki. Ja siihen, mihin ikinä seuraava strategiamme otsikossaan kutsuukaan.

Kirjoittaja on korkeakoulupappi Haaga-Helia ammattikorkeakoulussa ja Humanistisessa ammattikorkeakoulussa sekä kirkon strategian ohjausryhmän jäsen

Viime vuonna alkanut koko kirkon uuden strategian mietintä on ollut innostava ja mielekäs näköalapaikka ja myös viestinviejän paikka perusseurakuntatyön kentältä kirkon pääkallopaikalle. Aika, jota olemme eläneet viime vuonna ja nyt parhaillaan, on ollut hyvin erikoinen. Se on haastanut koko maailmaa, yhteiskuntaamme ja myös meitä kirkon työntekijöitä.

Strategian alussa pohditut aikamme muutosvoimat ovat muokkautuneet jo vuodenkin aikana ja tulevaisuuden ennustaminen vuosille 2027-2032 tuntui alussa vaikealta. Jotkin ajatukset ja teemat ovat kuitenkin kirkastuneet tässä prosessissa. Tässä strategiatyöskentelyssä olen iloinnut valtakunnallisista strategiawebinaareista, joissa strategiatyöskentelyä on avattu mahdolliseksi myös luottamushenkilöille, seurakuntien työntekijöille ja seurakuntalaisille. Erityisesti olen iloinnut webinaarien jälkeisistä jatkotyöskentelyiden tuotoksista. On ensiarvoisen tärkeää, että kentän ääntä kuullaan ja seurakuntien todellisuus ja näkökulmat tuodaan esiin yhteistä tulevaisuutta pohtiessa.

Strategiateemojen kolmen kärki

Työskentelyistä on noussut hyviä ja tärkeitä teemoja, joista kolmen kärkenä sosiaalinen eriarvoistuminen ja kirkon diakoninen rooli, kansalaisten turvallisuuden vahvistaminen ja seurakunnan jäsenyyden merkityksen muutos. Keskityn tässä kirjoituksessani nyt erityisesti ensimmäiseen, tärkeimmäksi koettuun eli siihen, että yhä useampi suomalainen putoaa kyydistä ja mitä se tarkoittaa kirkossa, diakoniassa ja kirkon diakonisessa roolissa.

Kirkon diakoniatyön asiakaskohtaamisten määrä on nousujohteinen, ollut jo pitkään. Diakoniatyöntekijöiden talousvastaanotoille tulee nykyään yhä enenevässä määrin työssäkäyviä ihmisiä, lapsiperheitä ja eläkeläisiä, jotka aikaisemmin ovat pärjänneet omillaan. Hallituksen tekemät rajut muutokset yhteiskunnan tukirakenteisiin, mm. asumistuen ja lapsikorotusten leikkaukset ja sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksujen ja lääkekustannusten alku- ja vuosiomavastuun korottaminen näkyvät rajusti ihmisten kukkarossa ja mielessä. Varsinkin huonotuloisimpien ja heikommassa asemassa olevien ihmisten heikentyneessä kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa. Mielenterveyspalvelut ja päihdekuntoutus ovat hyvinvointialueilla, varsinkin pohjoisessa, heikoilla kantamilla. Hyvinvointialueiden työntekijät ohjaavat asiakkaita diakoniatyöntekijöiden luokse, koska heillä ei ole aikoja, mitä antaa. Tällä hetkellä tuntuu, että yhteiskunnassamme köyhät köyhtyvät, heikot murtuvat ja itsekkyys, oma napa-ajattelu, vääryys ja valhe kukoistavat. Kirkolta tarvitaan nyt vastaliikettä, vastavoimaa!

Köyhien hätä ja heikoimmasta huolehtiminen kärkeen

Nyt on kirkon aika nostaa esiin köyhien hätää ja heikommasta huolehtimista. Tämä sama ajatus on tullut myös muilta strategiaprosessiin osallistuneilta läpi koko Suomen. Diakoninen kirkko puolustaa jokaisen ihmisen luovuttamatonta ihmisarvoa ja auttaa ihmistä, Jumalan kuvaa, kokonaisvaltaisesti. Jos heikomman auttaminen ja ihmisarvoisen elämän puolustaminen unohtuu meillä ja laitamme resurssit vain Suomen suurimman mukavien tapahtumien järjestäjän roolin nostattamiseen, olemme kaukana Jeesuksen antamasta esimerkistä toimia maailmassa!

Raamatussa köyhät mainitaan usein erityisenä huolenpidon kohteena ja heidän auttamisensa on kristillisen etiikan ytimessä. Matteuksen evankeliumissa Jeesus muistuttaa meitä kohtaamaan toinen toisemme, myös ne köyhimmät ja kurjimmat auttavaisin mielin ja teoin. Auttamatta ja kohtaamatta jättäminen vie kristityn väärälle polulle.

’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’ »Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’ »Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’ »Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.» (Matteus 25:34-46)

Mitä Jeesus tekisi?

Otsikkoni kysymys, ”Mitä Jeesus tekisi?” tulee kohti tässä hetkessä. Jeesus liikkui ja viihtyi tavallisen kansan parissa, kalastajien, naisten, lasten, syntisten, muiden hyljeksimien, eri heimoon kuuluvien. Jeesus auttoi ihmisiä, ruokki, paransi, opetti, antoi toivoa ja toi armoa ihmisille. Myös meidän on kirkossa autettava ihmisiä, ruokittava nälkäisiä, parannettava särkyneitä, kerrottava armahtavasta Jumalasta, luotava toivoa ja tulevaisuususkoa Jumalassa! Ei se sen vaikeampaa ole!

Jeesus kulki myös valtaapitävien parissa. Hän julisti väärän vääräksi, puhdisti temppelin, julisti Jumalan sanaa ja totuutta fariseuksille ja kirjanoppineille ja myös maallisille hallitsijoille. Myös meille kirkkona on nyt tullut aika puhua rohkealla äänellä Jumalasta, aika ottaa rohkeasti kantaa ja aika puolustaa heikompaa lähimmäistämme ja sitä mikä on oikein. Aika vaatia kohtuullisuutta ja armahtavaisuutta yhteiskuntaamme. Sitä Jeesuskin tekisi!
Sellaisen kirkon minä haluaisin! Kirkon, jossa viimeiset tulevat ensimmäiseksi ja kukaan ei jää yksin ja ilman apua. Rohkea ja radikaali uskon, toivon ja rakkauden julistaja vetää ihmisiä puoleensa. Jumalalle tärkein on ihminen, siksi diakonisen kirkon keskiössä on oltava Jumalan lisäksi ihminen. Ihmisen rinnalla kulkeminen, kuuleminen, kohtaaminen ja konkreettinen auttaminen. Kaikki muu hyvä tulee sitten sen seurauksena.

Kirjoittaja on Oulun tuomiokirkkoseurakunnan johtava diakoniatyöntekijä ja Kirkon strategian ohjausryhmän jäsen.

Kun tulevaisuus näyttäytyy epäselvänä, kirkon tehtävä ei ala ratkaisuista vaan kysymisestä. Strategiatyö kutsuu kirkkoa palaamaan sen äärelle, minkä varassa se elää myös epävarmuuden keskellä.

Epävarmuus ei ole kirkolle vieras tila. Se kuuluu sen perusmaisemaan. Harvoin kirkko on elänyt ajassa, jossa tulevaisuus olisi ollut selkeä, rajattu ja ennalta ennustettava. Silti epävarmuus tuntuu nyt erityiseltä. Se ei koske vain yksittäisiä kysymyksiä, vaan kokonaisuutta: yhteiskuntaa, yhteisöjä, merkityksiä – ja kirkkoa itseään.

Strategiatyö ja varmuuden kysymys

Tämän keskellä strategiatyö voi herättää ristiriitaisia tunteita. Toisille se on tarpeellinen väline suunnan kirkastamiseen, toisille muistutus siitä, että varmuudet horjuvat. Ehkä molemmat näkemykset ovat totta samanaikaisesti.

Strategiatyön tehtävä ei kuitenkaan ole palauttaa menetettyä varmuutta. Se ei ole sen varassa, että tulevaisuus saadaan hallintaan. Pikemminkin strategiatyö on kutsu pysähtymiseen: katsomaan, missä olemme nyt, ja kysymään, minkä varassa kirkko elää myös silloin, kun suunta ei ole täysin selvä.

Kirkko elää lahjasta

Kirkko ei rakenna itse itseään. Se ei elä omasta kekseliäisyydestään tai onnistumisestaan. Kirkon elämä nousee lahjasta, joka edeltää kaikkia päätöksiä ja prosesseja. Evankeliumi ei ole strateginen resurssi, vaan perusta. Se ei ole materiaalia muokattavaksi, vaan todellisuus, jonka varassa eletään.

Siksi kirkon strateginen kysymys ei ole ensisijaisesti tekemisen kysymys. Se ei ole vain kysymys toiminnoista, rakenteista tai painopisteistä. Vielä tärkeämpää on kysyä: mistä kirkko elää? Mikä kantaa silloin, kun luvut alenevat, mielipiteet erkanevat ja tulevaisuus näyttäytyy sumuisena?

Kristillinen toivo

Kristillinen toivo asettuu tähän kohtaan. Toivo on sana, jota käytetään paljon, mutta usein kevyesti. Se sekoitetaan helposti optimismiin – ajatukseen siitä, että asiat kyllä järjestyvät, jos vain teemme oikeita asioita. Kristillinen toivo on toista maata. Se ei perustu ennusteisiin, vaan lupaukseen. Se ei takaa helppoa tulevaisuutta, mutta antaa perustan kulkea eteenpäin myös silloin, kun varmuus puuttuu.

Kristillinen toivo nousee Jumalan uskollisuudesta. Jumala ei vetäydy, vaikka ihminen arkailee. Jumala pysyy, vaikka suunnitelmat muuttuvat. Tämä toivo on saanut kasvonsa Jeesuksessa Kristuksessa – ei menestyksen mallina, vaan ristin ja ylösnousemuksen todellisuutena.

Kirkolle tämä merkitsee sitä, että toivo ei ole yksi teema muiden joukossa. Se on kirkon olemisen perusta. Strategiatyössä se näkyy siinä, ettei kirkko ole pelkästään ratkaisujen tarjoaja, vaan tilan avaaja. Kirkko kutsuu ihmisiä olemaan Jumalan edessä sellaisina kuin ovat: kysymyksineen, pettymyksineen ja keskeneräisyytensä kanssa.

Tällainen kirkko ei ole nopea. Se ei aina näytä tehokkaalta. Mutta se on kestävä.

Yhteys erojen keskellä

Epävarma aika koettelee myös yhteyttä. Mielipiteet polarisoituvat, ja kärsivällisyys lyhenee. Yhä useammin yhteisöt rakentuvat samanmielisyyden varaan. Kirkon yhteys on toisenlainen. Se ei synny sopimuksesta, eikä se pysy koossa vain silloin, kun näkemykset kohtaavat.

Kirkon yhteys on lahja. Se on kutsu pysyä suhteessa, vaikka kaikki kysymykset eivät ratkea. Tämä ei tarkoita erojen sivuuttamista. Päinvastoin: kirkon yhteys kestää vain, jos erot voidaan tunnustaa ja niitä voidaan kantaa yhdessä.

Strateginen haaste ei ole se, että kirkossa on erilaisia näkemyksiä. Haaste on siinä, uskalletaanko niiden kanssa elää. Uskalletaanko kuunnella, viipyä ja pysyä pöydässä silloinkin, kun keskustelu on hidasta ja keskeneräistä.

Yhteys ei ole kirkon sivutuote. Se kuuluu sen ytimeen. Ilman yhteyttä kirkko menettää kykynsä olla toivon merkki maailmassa, joka jo valmiiksi etsii jakolinjoja.

Merkitys ja läsnäolo

Merkityksen kysymys kulkee kaiken tämän rinnalla. Elämän suuret kysymykset eivät katoa, vaikka niiden kieli muuttuu. Ne eivät katoa strategioilla eivätkä rakenteilla. Ne nousevat esiin elämän taitekohdissa: syntymässä, kasvussa, kriiseissä, menetyksessä ja kuoleman läheisyydessä.

Näissä hetkissä ihminen ei usein kaipaa vastausta, vaan läsnäoloa. Kirkon perustehtävä ei ole selittää elämää puhki, vaan kulkea vierellä. Raamattu, rukous ja kirkon pitkä perinne tarjoavat kielen, joka ei sulje kysymyksiä, vaan avaa tilaa merkitykselle.

Pyhä ei ole arjen vastakohta. Se on läsnä juuri silloin, kun sanat loppuvat ja hiljaisuus alkaa puhua. Kirkko palvelee parhaiten silloin, kun se uskaltaa viipyä eikä kiirehdi eteenpäin ratkaisut edellä.

Kirkko lupauksen varassa

Tämä kaikki tekee strategiatyöstä enemmän kuin hallinnollisen prosessin. Se on hengellinen harjoitus. Se kutsuu kirkkoa kuuntelemaan: toisiaan, aikaansa ja Jumalaa. Se muistuttaa siitä, että kirkon tulevaisuus ei synny vain päätöksistä, vaan tavasta kulkea.

Kirkko ei elä varmuudesta. Se ei koskaan ole elänyt.

Se elää lupauksesta.

Ja juuri siksi se voi kulkea eteenpäin – yhdessä, keskeneräisenä ja toivon varassa.

Kirjoittaja on Kauhajoen seurakunnan kappalainen ja kirkon strategiaprojektin ohjausryhmän jäsen.

Strategia ei ole valitusvirsi

Uutta strategiaa on hierottu kasaan kymmenisen kuukautta. Mielenkiintoista ja antoisaa on ollut, jopa hauskaakin. Työssä on ollut mukana niin monta aivosolua, että ajatuksia on sinkoillut sinne sun tänne, sieltä sun täältä. Paljon olisi, mitä haluttaisiin strategiaan ympätä, mutta olennaisimmat asiat pitäisi löytää ja valita. Painopisteiden luominen on tärkeää, mutta se ei tarkoita sitä, että työmuotoja pistettäisiin johonkin järjestykseen. Strategiassa on kyse ennemminkin siitä, mitkä tavoitteet ja ajattelutavat ovat kaiken tekemisen taustalla.

Kirkon tulevat strategiat, ei tämä, eivätkä seuraavat, saa olla valitusvirsiä. Liian usein kirkollisen suunnittelun Alfa on ollut jäsenkato ja Omega talouden ja toiminnan romahtaminen, vaikka toivon ja ilosanoman organisaatiossa pitäisi joskus muistaa myös toivo ja ilosanoma. Olemme suomalaisia, mutta kaiken strategisen ajattelun kulmakivenä ei silti tarvitse olla tunnelin päähän kuviteltu juna. Realismi on toki jonkinlainen hyve, mutta realismia olisi ollut sekin, että Juudeassa teloitetun puusepän opetuksia ei seuraisi 2000-vuoden päästä kolmen miljardin ihmisen joukko. Kristillisessä suunnittelussa pitää aina jättää pieni mahdollisuus myös sille, että Jumalalle kaikki on mahdollista.

Vahvuudet ovat vahvuuksia

Strategian lähtökohtana ei pidä olla kirkko, josta eroaa vuosittain x-määrä ihmisiä, vaan kirkko, jolla on miljoonia jäseniä. Ei liioin supistuva talous, vaan kirkko, jolla on satoja miljoonia euroa millä mällätä. Olemme ylivoimaisesti Suomen suurin yhteisö. Kuka meidät näkee vahvana ja toimintakykyisenä, jos emme me itse? Esimerkiksi kotiseudullani Lahdessa yhtymän viiden seurakunnan jumalanpalveluksia seuraa vuosittain palttiarallaa 80 000 ihmistä. Se on tasaisen vauhdin taulukolla 1500 päätä viikossa. Sellaisesta yleisökeskiarvosta moni iskelmätähti pissisi maitoa ja hunajaa. Entä sitten, jos väkeä käy sunnuntaimessussa vähemmän kuin 1970-luvulla? Niin käy lauantaitansseissa ja Dannyn keikoillakin. Kun lasketaan messut, nuorten illat, miesten illat, mummojen illat, koirien ja kissojen illat ja ties mitkä, seurakunnat ovat aika monen paikkakunnan suurin tapahtumajärjestäjä lähes joka viikko.

Tulevissa strategioissa ei pidä keskittyä siihen, mitä meillä ei ole, vaan siihen mitä meillä on. Ei niihin, joita emme tavoita, vaan niihin, jotka tavoitamme. Ei siihen, mihin emme pysty, vaan siihen mihin pystymme. Kirkon ja seurakuntien pitää uskoa paitsi Jumalaan myös itseensä. Pitää tunnistaa omat vahvuudet ja panostaa niihin voimakkaasti. Jos jokin toiminnan muoto tuottaa tulosta, siihen pitää lyödä resursseja. Onnistunut toiminta luo ympärilleen lisää onnistunutta toimintaa. Ihmiset, joita on palveltu hyvin, vetävät mukaan lisää ihmisiä.

Hyvä paimen lähtee eksyneen lampaan perään, mutta eksynyt lammas ja karannut vuohi ovat kaksi eri asiaa. Jos jotkut eivät halua olla kirkon kanssa tekemisissä, on heidän kanssaan hippasteluun ihan turha syytää miljoonia. Routa ajaa porsaan kotiin vain, jos sisällä näyttää olevan lämpimämpää kuin ulkona. Sinne tänne säntäilyn sijasta kirkon on uskottava omaan perussanomaansa ja ydintehtäviinsä sekä pysyttävä tavallisen seurakuntalaisen lähellä. Niin isoa hiipallista kermakaramelleja ei kadulla voida jakaa, että se vetäisi väkeä puoleensa paremmin kuin tyytyväiseltä vaikuttava seurakuntalainen.

Nahisteltu on aina

Kirkon sisällä on tavattu nahistella erinäköisistä asioista sekä nykyisyydessä että menneisyydessä, siinä ei ole mitään uutta. Teologista kädenvääntöä ja arvopohjaista väkikapulanvetoa on harrastettu kautta kirkkohistorian. Jeesus toivoi viimeisissä rukouksissaan, että hänen seuraajansa olisivat yhtä, mutta historia on osoittanut, että kristillisen yhteisön puoliutumisaika on melkoisen lyhyt kaikissa sen isotoopeissa. Jos apostolit olisivat Jerusalemin kokouksessa laatineet kirkon strategian vuosille 49 jKr. – 2026 jKr., he olisivat mahdollisesti painottaneet jossain määrin ykseyttä ja erilaisten mielipiteiden ja elämäntapojen ymmärrystä. Konkreettisena päätöksenä Jerusalemin kokouksessa nimittäin sovittiin, että pakanoiden ei tarvitse skalpeerata sukuelimiään eikä tanssahdella jokaisen Mooseksen lain pykälän tahdissa pelastuakseen. Ottaen huomioon minkälaisia Herran omia jästipäitä siinäkin kokouksessa istui, moisesta sopiminen on vaatinut kompromissihalua jonkin verran enemmän kuin mihin nykykristitty pystyy Facebookin seinäkeskustelussa perjantai-iltana.

Ykseys ei ole yksimielisyyttä

Kiirastorstaina Jeesus jakoi ehtoollisen Juudakselle, vaikka tiesi ettei happamaton leipä ehdi tämän ohutsuoleen ennen kuin hän jo vasikoi laillisuusvalvontakanavassa lainoppineille, mistä Jeesuksen saa noudettua mustamaijan takapenkille. Sittemmin ehtoollisia on evätty ja myllynkivikaulakoruja jaettu vähäisemmistäkin teoista kuin Ihmisen pojan kavaltamisesta.

Yksi strategisista linjoista, jotka kirkossa joudutaan lähivuosina tekemään, on se, onko tavoitteena ajaa kaikkien erimielisten henget sikoihin, vai sallitaanko peräti, että kirkon piirissä ollaan joissain intohimojakin herättävissä kysymyksissä eri mieltä. Kalliolla seisova kirkko tietysti kertoo aina rohkeasti, mitä Raamattu mistäkin asiasta opettaa, mutta itselleni on syntynyt käsitys, että sellainen aika on ohi, kun kirkko pystyi määräämään, mihin ihmisten pitää uskoa ja mitenkä elää. Nykyisin ihmiset päättävät olemisestaan ihan itse, vaikka pappi yrittäisi sinetöidä jumalallisen auktoriteettinsa hyppäämällä saarnastuolista backside-tuplakorkki-kympin indy-crabilla nelilaivaisen kirkon ristineliöön.

Kirkkoon kuuluu ihmisiä, jotka mielellään käyvät debatteja eri kiistakysymyksistä, mutta suurin osa haluaa vain elää omaa rauhallista hengellistä elämäänsä sellaisessa yhteisössä, jossa on mahdollista harjoittaa uskontoa ilman kaksinkertaista annosta beetasalpaajaa. Itsensä kanssa samalla lailla ajattelevien kanssa on hyvä olla, eikä siinä varmaankaan ole mitään moitittavaa. Samanmielisillä on taipumus löytää toisensa ja viihtyä yhdessä. Näin syntyy erilaisia hengellisiä yhteisöjä, joiden tapa elää uskoaan ja ymmärtää Raamatun opetusta voivat poiketa monilta osin toisistaan.

On strateginen valinta, halutaanko, että jo olemassa olevat ja tulevaisuudessa syntyvät erilaiset hengelliset yhteisöt ovat kirkon sisällä vai sen ulkopuolella. Luudittavaa kyllä riittää, jos halutaan, että ovet ovat auki vain niille, jotka tanssivat ripaskaa täsmälleen siinä tahdissa kuin kirkon kulloinenkin enemmistö haluaa balalaikkaansa soittaa. Siivoustalkoita suurempana ansiona pitäisin sitä, jos kirkko osoittaisi polarisaatioaikakaudella suurta kärsivällisyyttä sietämällä toisin-, kolmansin-, ja neljänsinajattelijoita edes aavistuksen paremmin kuin Pohjois-Korean valtiollinen turvallisuusministeriö. Jos kirkko pystyy olemaan tässä suhteessa esimerkillinen, jää sitten erilaisten hengellisten yhteisöjen ratkaistavaksi, pystyvätkö he seuraamaan tätä strategista linjaa ja hyväksymään toisten poikkeavat katsontakannat, jos se on hintana sille, että itse saavat säilyttää omansa.

Eri mieltä, mutta samalla puolella

Ennen vanhaan yksi tapa ratkaista hengellisiä erimielisyyksiä oli laatia uskontunnustus, jonka sisällöstä kaikki olivat samaa mieltä ja todeta, että sen ulkopuoliset asiat ovat toissijaisia. Apostolinen uskontunnustus ja Nikean uskontunnustus lienevät molemmat palvelleet tässä käyttötarkoituksessa jotakuinkin 1700 vuotta ja ne ilmaisevat melko hyvin asiat, joista kristityt ovat yhtä mieltä. Kirkon strategiaa on kohtuullisen hyvä rakentaa sellaisten asioiden varaan kuin uskontunnustus, lähetyskäsky, rakkauden kaksoiskäsky, pienoisevankeliumi ja muut ulkoa opetellut rippikouluhyveet. Silti emme edellytä, että jouluyön messussa lökäpöksyissä takariviin istuvan perheenisän on allekirjoitettava jokainen näistä mantroista. Jos me hyväksymme hiekkalaatikollemme henkilöt, jotka ovat eri mieltä näistä perusasioista, ehkä hyvää kakkua taputtamaan mahtuvat myös kaikki, joilla on parranpärinää joistain toisarvoisemmista seikoista.

Strategian tehtävänä ei ole linjata kirkon päätöksiä erinäisissä yksittäiskysymyksissä, koska demokratiassa näistä asioista päättävät seurakuntalaisten valitsemat toimielimet: paikallisella tasolla kirkkovaltuustot ja valtakunnallisella tasolla kirkolliskokous. Strategia voi kuitenkin onnistuessaan ohjata kaikkien tasojen päätöksentekoa suuntaan, jonka nähdään palvelevan tulevaisuuden kirkkoa mahdollisimman hyvin. Itse toivon, että strategia kannustaa kirkon eri toimijoita luottamaan kirkon perustyön voimaan, katsomaan optimistisesti tulevaisuuteen ja iloitsemaan siitä, että vaikka olemme joistain asioista eri mieltä, levitämme samaa evankeliumia samasta Herrasta. Saatamme olla eri mieltä, mutta samalla puolella.

Kirjoittaja on Puolustusvoimissa työskentelevä majuri, Lahden seurakuntien yhteisen kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja ja kirkon strategiaprojektin ohjausryhmän jäsen.

Strategian laatimisessa yksinkertaistettuna on usein kyse siitä, että sitä valmisteltaessa analysoidaan ja törmäytetään yhteen systemaattisella tavalla organisaation ulkoinen toimintaympäristö ja organisaation sisäiset kyvykkyydet. Kun sisäisiä kyvykkyyksiä tarkastellaan suhteessa ulkoiseen ympäristöön, tunnistetaan toisaalta mitä mahdollisuuksia organisaation vahvuuksille avautuu ulkoisen toimintaympäristön muutoksissa, ja toisaalta minkä kehittämiseen organisaation olisi syytä panostaa pärjätäkseen jatkossakin.

Laajoille organisaatioille, jotka tekevät paljon monenlaista, on tyypillistä myös tarkastella koko tuotteidensa ja palveluidensa portfoliota. Vakiintuneiden ja laaja-alaisten yritysten eri tuotteet ovat erilaisissa kehitysvaiheissa: on niitä, joiden kysyntä vaikuttaa jatkossakin vahvalta, niitä, jotka ovat vasta tulevaisuuden lupauksia ja niitä, joista olisi parasta tajuta päästää irti.

Myös kirkon strategiaprojekti on edennyt tällä tavoin. Kimmo Ketola kirjoitti aiemmassa kirjoituksessaan toimintaympäristöä luotaavasta ensimmäisestä webinaarista, ja kirkon strategiaprojektin toisessa webinaarissa ja siihen liittyvässä joukkoistetussa kyselyssä puolestaan sovelsimme kirkon toimintaympäristöön portfolioanalyysiin usein käytettyä Boston-matriisia. Sen sijaan, että Boston-matriisin tavoin olisimme etsineet rakkikoiria ja lypsylehmiä, etsimme paremmin kirkolliseen toimintaympäristöön sopien enkeleitä, tähtiä, lapioita ja ankkureita.

Webinaarit ja niiden pohjalta toteutettavat työskentelyt olivat avoimia kaikille halukkaille. Työpajoja järjestäneet ryhmät pyrkivät työskentelyssään tunnistamaan kirkkoon liittyvien asioiden (tarkoituksella emme halunneet rajata tehtävänantoa vain toimintoihin, vaan muihinkin asioihin) kasvupotentiaalia ja tavoittavuutta, ja asettaa eri asiat nelikenttään näiden mukaisiin laatikoihin.

Tähdiksi nimitimme niitä asioita, jotka tavoittavat hyvin ja joilla on tulevaisuudessakin kasvupotentiaalia. Ankkureita ovat taas sellaiset vakiintuneet asiat, joilla on hyvä tavoittavuus, vaikka välttämättä tulevaisuudessa eivät näyttäisikään kasvavilta – näistä kannattaa yhä pitää kiinni. Enkelit ovat aavistuksia tulevasta: sellaisia asioita, jotka eivät nyt vielä tavoita laajasti, mutta joissa saattaisi olla kasvupotentiaalia. Ne ovat kenties hiljaisia tai äänekkäämpiä signaaleita tulevasta. Lapiot taas ovat asioita, jotka eivät juuri tavoita ja joiden ei uskota kasvavan. Niistä pitäisi osata luopua – ja tämä usein on kaikkein vaikeinta.

Yhteisiä odotuksia ja vaikeita poisvalintoja

Kirkossa elää käsitys siitä, että tilannekuva ja odotuksen kirkon tulevaisuudelle olisivat eri puolilla kirkkoa hyvin erilaisia, mutta kuten monissa muissakin vastaavissa työskentelyissä, niin tässäkin työryhmien työskentely tuotti hyvinkin pitkälti saman kaltaisia tuloksia riippumatta siitä mikä ryhmä tuloksensa toimitti. Lähes kaikki ryhmät nostivat – ei mitenkään yllättäen – yhdeksi kirkon kirkkaimmista tähdistä rippikoulun, ja hyvin laajasti korostettiin tähtinä myös kirkollisia toimituksia, diakoniaa ja erilaisia yhteisöllisiä kohtaamisia. Tähtiä yhdistäviä tekijöitä olivat niiden korkea merkityksellisyys ihmisille, hyvä tavoittavuus ja selkeä kirkollinen identiteetti.

Ankkureina pidettiin usein jumalanpalveluselämää, diakoniaa (kuten tähdissäkin), erilaisia yhteistyöverkostoja, juhlapyhiä ja perinteitä sekä kirkon vakautta ja jatkuvuutta kriisienkin keskellä. Ankkurit ovat luonteeltaan sellaisia, että niistä on syytä pitää kiinni, mutta siltikin tunnistaa esimerkiksi löytyykö enkeleistä tai tähdistä joitain sellaisia elementtejä, joiden kautta niitäkin voisi uudistaa.

Enkeleiksi – tulevaisuudessa mahdollisesti kasvaviksi – nostettiin esimerkiksi hiljaisuuden työ, hengellinen ohjaus, luonto- ja kokemuksellinen hengellisyys. Vapaaehtoistyön ja kokeilukulttuurin ajateltiin myös mahdollisesti nostavan esille uusia tähtiä. Samoin monimuotoinen ja monikielinen hengellinen elämä oli yksi tällaisen korkean kasvupotentiaalin lähde. Enkeleihin kannattaa kirkon panostaa, kokeilla, oppia ja tarvittaessa skaalata isommaksi.

Lapioita selvästi oli vaikea tunnistaa – pitkään resursseiltaan kasvaneessa kirkossa ei ole oikein osattu luopua. Esille nostettuja asioita olivat esimerkiksi työntekijäkeskeisyys, siiloutuminen, varovaisuus, rönsyily, byrokratia ja runsas kiinteistömassa ja huonosti tavoittavat tilaisuudet. Strategian kannalta kuitenkin yhtä tärkeitä kuin oikeat valinnat – ellei tärkeämpiäkin – ovat poisvalinnat. On tärkeää, vaikka ei helppoa, päättää mitä ei tehdä.

Signaaleja ja jännitteitä

Analysoidessamme (tekoälyäkin hyödyntäen) keräämäämme laajaa aineistoa, tunnistimme kahden työpajan pohjalta kolme keskeistä strategista signaalia.

Ensiksi, kautta linjan diakonia korostuu entistäkin enemmän. Vaikuttaa, että sitä voi olla syytä nostaa vain yhdestä työalasta ja teemasta pikemminkin keskeiseksi kirkon olemusta ja olemassaoloa määrittäväksi tekijäksi. Kyse ei ole siis pelkästä diakoniatyön vahvistamisesta, vaan siitä, että aineiston pohjalta tulevaisuuden kirkko kenties haluaa ymmärtää itsensä läpeensä diakoniseksi toimijaksi – riippumatta siitä mistä työalasta on kyse.

Toiseksi hengellisyyden murros nousee esille monessa yhteydessä. Huomasimme, että murros on kaksisuuntainen: toisaalta on käynnissä kiinnostuksen nousu hengellisyyteen hyvinvointiin, merkitykseen ja kokemuksellisuuteen kytkeytyvänä asiana, toisaalta samaan aikaan kirkon jäsenyys vähenee ja tietoinen kristillinen identifioituminen heikkenee. Hengellisyys siis nousee ilman että sillä välttämättä olisi kosketusta kirkkoon – uusi kiinnostus hengellisyyteen ei siis useinkaan kytkeydy perinteeseen, vaan syntyy kuin ”puhtaalta pöydältä”. Kristillinen identiteetti on yhä useammin luonteeltaan vähemmistöidentiteetti. Emme voi strategiassakaan olettaa kristillistä lukutaitoa tai jäsenyyttä.

Kolmanneksi törmäämme koko ajan resurssikysymykseen. Aineistossa toistuivat samat huomiot: kaikkea ei voi tehdä, mutta luopuminen on vaikeaa. Paikallisesti on vaikea toimia erityisesti digitaalisessa maailmassa, mutta valtakunnalliset mallit usein puuttuvat ja yhteistyö seurakuntien kesken on kivuliasta. Kirkon on ratkaistava mitä kirkko uskoo voivansa tehdä rajallisten resurssien maailmassa.

Samalta pohjalta tunnistimme aineistossa myös kolme toisiinsa kytkeytyvää jännitettä. Ensimmäinen näistä on kansankirkko vs. moninaistuva kirkko – vahvistetaanko siis yhtenäistä kansankirkollista mallia vai tuetaanko teologisesti ja toiminnallisesti eriytyviä muotoja?

Toinen on paikallisuus vs. valtakunnallisuus – on tehtävä selkeitä valintoja sen suhteen mitä ei oleteta tehtävän paikallisesti. Esimerkiksi digitaalisuus, yhä useammin ilmenevä odotus 24/7 tarjolla olevista palveluista ja kirkon julkinen ääni ovat asioita, joita ei ole mahdollista toteuttaa jokaisessa seurakunnassa erikseen, vaan niiden toteuttamiseen kaivataan yhteistä toimintoa. Kohtaamiset, yhteisöllisyys ja luottamuksen herättäminen taas tapahtuvat paikallisesti. Selkeät ja onnistuneet valinnat valtakunnallisesti ja paikallisesti tapahtuvien asioiden välillä mahdollistavat tehokkaamman resurssien käytön.

Kolmannessa jännitteessä kohtaavat perinne ja merkitys. Strategiaa ei voi rakentaa yksinomaan kulttuurikristillisyyden oletukselle, sen sijaan on pystyttävä vastaamaan ihmisten odotuksiin vastauksiin ja tukeen merkityksellisyyden kysymyksissä.

Strategiatyö jatkuu

Kirkon seuraavan strategian valmistelu jatkuu, ja luvassa on lisää myös avoimia webinaareja, joiden yhteydessä on mahdollista osallistua yhteisiin työskentelyihin. Toimintaympäristö on monella tavalla epävarmempi ja arvaamattomampi kuin koskaan, ja moni asia tulee olemaan toisin seuraavan strategiakauden päättyessä. Vaikka tilanne voi tuntuakin kirkon kannalta monin tavoin haastavalta, haasteet voi kuitenkin kääntää mahdollisuuksiksi – mutta se vaatii strategisesti viisasta toimintaa niin kokonaiskirkolta kuin käytännössä strategiaa omassa työssään toteuttavilta seurakunnilta.