Olemme työskennelleet ohjausryhmän kanssa uuden strategian parissa lähes vuoden. Yhteisen tilannekuvan, toimintaympäristön analyysin ja kirkon tulevaisuuden perusluonteen hahmottaminen on vienyt ryhmämme kiinnostavista keskusteluista aina seuraaviin intohimoisiin analyyseihin. Strategiaprosessin lopputuote alkaa valmistumaan kesän aikana, ja nyt on koittanut valintojen aika. 

Ryhmämme nuorimpana kannan huolta siitä, miltä kirkko näyttää kun oma ikäryhmäni on kirkon johtavissa tehtävissä tai kun siirrymme kirkon senioritoiminnan pariin. Jatkuvuuden ja kestävyyden kysymykset ovat olleet mukana pohdinnassa ryhmämme kanssa – ja tästä olen iloinnut. 

Jännite muuttuvan maailman ja ikuisuuden välillä on haastava. Missä menee raja jolloin pidämme rutiineja itsestäänselvyyksiä ja uusia kehitysideoita väliaikaisina kokeiluina? Kirkon tehtävä yhteiskunnassa ja uskon elämän tukipilarina on samanaikaisesti murroksessa ja pysyvässä tilassa. Tämä luo epävarmuuden ja valtavan vastuun pohtia oikeita strategisia valintoja. Mihin suuntaan muovaamme kirkon tulevaisuutta?

Nuoret luovat tulevaisuuden sekä tämän hetken

Nuorten ajatukset ja unelmakuvat kirkosta eivät typisty vain nuorisotyön ympärille, vaikka se onkin ajankohtainen ja tärkeä työmuoto nuoren elämässä. Olen aiemmassa tehtävässäni NAVI-ryhmän (Nuori aikuinen vaikuttaa kirkossa -vaikuttamisryhmän) puheenjohtajan tehtävässä kiertänyt keskustelemassa nuorten kanssa ympäri Suomea. Näissä kohtaamisissa viime vuosien aikana olen kuullut nuorten pääviestit. Nuoret ovat moninainen joukko, ja heillä on paljon erilaisia elämäntilanteita. Yhdenvertaisuuden edistäminen on kirkon tehtävä. Nuoret haluavat vaikuttaa kirkossa. 

Prosessin aikana on kuultu nuorten omia ajatuksia. Tulevaisuusseminaari ja Ungdomens Kyrkodagar ovat antaneet omia ajatuksiaan strategiaryhmän työhön, ja jo aiemmin kuulemani pääviestit toistuvat jälleen. 

Vuoden 2025 nuorisobarometrin mukaan nuorten tulevaisuususko on romahtanut lähes 20 prosenttiyksiköllä. Tämä on sekä kirkon että yhteiskunnan kannalta huolestuttava ilmiö. Jos nuoret eivät unelmoi, pienet toivon ja tulevaisuuden kipinät maailmasta uhkaavat sammua. 

Raamatussa Jeremian kirjassa sanotaan “Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11.) Maailman muuttuessa koko ajan epävarmemmaksi, sotien pauhatessa, arjen eriarvoisuuden lisääntyessä ja oman elämän epävarmuuden vallitessa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin se, että kirkko vahvistaa tehtävänsä toivon lähettiläänä. Nuoret tarvitsevat tätä ja kirkko tarvitsee nuoria. Nuoret tarvitsevat viestin siitä, että hyviä asioita tulee tapahtumaan, johdatus elämässä kuuluu jokaiselle ja että viime kädessä, olemme kaikki yhdenvertaisia Jumalan edessä. 

Jeesuksesta mallia

Jeesus oli radikaali nuori toimija. Ajattelen, että kirkon täytyy strategiassaan tehdä rohkeita ja jopa radikaaleja valintoja, jotta toimimme organisaationa tässä ajassa Jeesuksen tavoin. 

Nyt on valintojen aika ja yritämme siinä parhaamme. Meidän täytyy miettiä, mitä asioita haluamme painottaa ja mihin seurakuntia kannustaa. Jeesus antoi meille monia tehtäviä, jotka ovat kirkossa kulkeneet. Jään innolla odottamaan ja pohtimaan, miten maailmanlaaja kirkko, nuorten asema kirkossa, toiminnassa jäsenten ja uusien ihmisten aito kohtaaminen sekä yhdenvertaisuuden edistäminen näkyvät tulevassa strategiassa. Valintoja täytyy tehdä ja kaikkea ei tähän yhteen kokonaisuuteen edes voi mahduttaa. Strategia tarkoittaa myös sitä, että tunnistamme, mihin keskitymme erityisesti tässä muuttuvassa epävarmuuden ajassa, kun sanomamme on kuitenkin ikuinen. 

Jos jostain olen varma strategian osalta, meidän täytyy pystyä sanoittamaan kirkon ytimeen tulevaisuususkon ja toivon palauttaminen, jotta uskallamme unelmoida kirkkona yhdessä. Niin kuin Raamatussakin sanotaan, meille on olemassa Jumalan oma suunnitelma, joka on toivon ja rauhan täyttämä. 

Kirjoittaja on 26-vuotias valtiotieteiden maisteri ja kirkkoaktivisti, joka työskentelee politiikan parissa ja on kirkon strategian ohjausryhmän jäsen. 

”Claimed, gathered and sent; 
Claimed, gathered and sent; 
Claimed, gathered and sent; 
Claimed, gathered and sent!”

Tämä rimpsu – jonka voisi vapaasti kääntää suomeksi vaikkapa ”Kutsuttu, koottu ja lähetetty” – soi usein päässäni vauhdikkaalla ja tarttuvalla gospelmelodialla. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikä tahansa loru, vaan erään kirkollisen strategian ytimekäs otsikko lauluksi sävellettynä.

Vuonna 2013 olin teologiharjoittelijana New Yorkin suomalaisessa luterilaisessa seurakunnassa. Osallistuimme ohjaajani, paikallisen ulkosuomalaispapin Tiinan kanssa Amerikan evankelis-luterilaisen kirkon New Yorkin hiippakunnan strategiaseminaariin. En muista siitä juuri muuta kuin periluterilaisen kahvitarjoilun kuivakoine kekseineen, konferenssikeskuksen epäilyttävän kokolattiamaton – ja tämän house bandin joka välissä soittaman menevän strategiarenkutuksen. Olin tuolloin viittä vaille valmis teologian maisteri ja erittäin innokas olemaan kutsuttu, koottu ja lähetetty.

Vettä on sittemmin virrannut Hudson-joessa ja New Yorkin hiippakunnan strategia varmasti jo muuttunut, mutta Claimed, gathered and sent elää päässäni rent-free varmasti ikuisesti. (Pahoitteluni finglishistä, ajattelen sen olleen tässä yhteydessä perusteltu strateginen valinta.)

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on siitä poikkeuksellinen organisaatio, että sitä ei oikeastaan ole olemassa, ainakaan sanan maallisessa merkityksessä. Seurakunnat ovat hallinnollisesti itsenäisiä kokonaisuuksia, eikä kokonaiskirkon strategia voi siksi varsinaisesti määrätä paikallisseurakuntien strategioita. Hengellisesti seurakunnat ovat kuitenkin yhtä, ja niiden hengellinen tehtävä tässä maailmassa on yhteinen. Siksi kirkon strategian tarkoitus on auttaa innostumaan kirkon yhteisestä tehtävästä ja hoksaamaan, miten sitä parhaiten edistetään paikallistasolta.

Viime viikolla tulevaa strategiaa käsitteli iltakoulussaan myös kirkolliskokous. Tietääkseni kukaan ei puhjennut strategialauluun, mutta innostusta oli ilmassa. Miten olla kirkkona juuri tässä ajassa, juuri tämän ajan ihmisiä varten?

Strategiatyöskentelyssä on tunnistettu neljä suurta muutosvoimaa, joiden keskellä tämän ajan kirkko elää. Ne ovat sosiaalinen eriarvoistuminen, taloudellisten resurssien väheneminen, hengellinen murros sekä kirkon kulttuurisen aseman muutos. Vaikka ensikuulemalta muutosvoimat saattavat virittää iloisen gospelrenkutuksen sijaan ennemmin perisuomalaiseen mollivoittoiseen valitusvirteen, ovat ne kirkolle myös suuri mahdollisuus. Uuden strategian on tärkeää innostaa – siis innostaa, ei lannistaa – kirkon työn suuntaamiseen suurten murrosten keskellä.

Ajattelen, että muutosvoimiin vastaaminen on kirkolle myös suuri velvollisuus. Etenkin jatkuva sosiaalinen eriarvoistuminen kutsuu, newyorkilaista näkyä mukaillen, kirkkoa kokoamaan rivinsä ja olemaan lähetettynä sinne, missä eniten tarvitaan. Kirkkoa todella tarvitaan tässä ajassa rohkeana rakkauden, ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden puolustajana. Esimerkiksi oman kulttuurisen aseman rippeissä roikkuminen voidaan sen sijaan mieluusti jättää vähemmälle.

Vaikka Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla ei ole ollut tapana kirjoittaa strategiasta lauluja, jää hyvä strategia mieleen ilman säveliäkin. Sellainen oli edellinen Ovet auki -strategia, jonka ytimekäs ja konkreettinen nimi painui varmasti ainakin jokaisen työntekijän, luottamushenkilön ja vapaaehtoisen mieleen. Strategia ei tietenkään hetkessä avannut jokaista fyysistä ovea Suomen kirkoissa, mutta se varmasti avasi monta sellaista henkistä ja kulttuurista lukkoa, jotka niitä varsinaisia oviakin ovat pitäneet kiinni. (New Yorkissa, muuten, ne ovat useimmiten auki.)

Vaikken ole enää vastavalmistunut, olen edelleen erittäin innokas olemaan kutsuttu, koottu ja lähetetty. Ja pitämään ovet auki. Ja siihen, mihin ikinä seuraava strategiamme otsikossaan kutsuukaan.

Kirjoittaja on korkeakoulupappi Haaga-Helia ammattikorkeakoulussa ja Humanistisessa ammattikorkeakoulussa sekä kirkon strategian ohjausryhmän jäsen

Viime vuonna alkanut koko kirkon uuden strategian mietintä on ollut innostava ja mielekäs näköalapaikka ja myös viestinviejän paikka perusseurakuntatyön kentältä kirkon pääkallopaikalle. Aika, jota olemme eläneet viime vuonna ja nyt parhaillaan, on ollut hyvin erikoinen. Se on haastanut koko maailmaa, yhteiskuntaamme ja myös meitä kirkon työntekijöitä.

Strategian alussa pohditut aikamme muutosvoimat ovat muokkautuneet jo vuodenkin aikana ja tulevaisuuden ennustaminen vuosille 2027-2032 tuntui alussa vaikealta. Jotkin ajatukset ja teemat ovat kuitenkin kirkastuneet tässä prosessissa. Tässä strategiatyöskentelyssä olen iloinnut valtakunnallisista strategiawebinaareista, joissa strategiatyöskentelyä on avattu mahdolliseksi myös luottamushenkilöille, seurakuntien työntekijöille ja seurakuntalaisille. Erityisesti olen iloinnut webinaarien jälkeisistä jatkotyöskentelyiden tuotoksista. On ensiarvoisen tärkeää, että kentän ääntä kuullaan ja seurakuntien todellisuus ja näkökulmat tuodaan esiin yhteistä tulevaisuutta pohtiessa.

Strategiateemojen kolmen kärki

Työskentelyistä on noussut hyviä ja tärkeitä teemoja, joista kolmen kärkenä sosiaalinen eriarvoistuminen ja kirkon diakoninen rooli, kansalaisten turvallisuuden vahvistaminen ja seurakunnan jäsenyyden merkityksen muutos. Keskityn tässä kirjoituksessani nyt erityisesti ensimmäiseen, tärkeimmäksi koettuun eli siihen, että yhä useampi suomalainen putoaa kyydistä ja mitä se tarkoittaa kirkossa, diakoniassa ja kirkon diakonisessa roolissa.

Kirkon diakoniatyön asiakaskohtaamisten määrä on nousujohteinen, ollut jo pitkään. Diakoniatyöntekijöiden talousvastaanotoille tulee nykyään yhä enenevässä määrin työssäkäyviä ihmisiä, lapsiperheitä ja eläkeläisiä, jotka aikaisemmin ovat pärjänneet omillaan. Hallituksen tekemät rajut muutokset yhteiskunnan tukirakenteisiin, mm. asumistuen ja lapsikorotusten leikkaukset ja sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksujen ja lääkekustannusten alku- ja vuosiomavastuun korottaminen näkyvät rajusti ihmisten kukkarossa ja mielessä. Varsinkin huonotuloisimpien ja heikommassa asemassa olevien ihmisten heikentyneessä kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa. Mielenterveyspalvelut ja päihdekuntoutus ovat hyvinvointialueilla, varsinkin pohjoisessa, heikoilla kantamilla. Hyvinvointialueiden työntekijät ohjaavat asiakkaita diakoniatyöntekijöiden luokse, koska heillä ei ole aikoja, mitä antaa. Tällä hetkellä tuntuu, että yhteiskunnassamme köyhät köyhtyvät, heikot murtuvat ja itsekkyys, oma napa-ajattelu, vääryys ja valhe kukoistavat. Kirkolta tarvitaan nyt vastaliikettä, vastavoimaa!

Köyhien hätä ja heikoimmasta huolehtiminen kärkeen

Nyt on kirkon aika nostaa esiin köyhien hätää ja heikommasta huolehtimista. Tämä sama ajatus on tullut myös muilta strategiaprosessiin osallistuneilta läpi koko Suomen. Diakoninen kirkko puolustaa jokaisen ihmisen luovuttamatonta ihmisarvoa ja auttaa ihmistä, Jumalan kuvaa, kokonaisvaltaisesti. Jos heikomman auttaminen ja ihmisarvoisen elämän puolustaminen unohtuu meillä ja laitamme resurssit vain Suomen suurimman mukavien tapahtumien järjestäjän roolin nostattamiseen, olemme kaukana Jeesuksen antamasta esimerkistä toimia maailmassa!

Raamatussa köyhät mainitaan usein erityisenä huolenpidon kohteena ja heidän auttamisensa on kristillisen etiikan ytimessä. Matteuksen evankeliumissa Jeesus muistuttaa meitä kohtaamaan toinen toisemme, myös ne köyhimmät ja kurjimmat auttavaisin mielin ja teoin. Auttamatta ja kohtaamatta jättäminen vie kristityn väärälle polulle.

’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’ »Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’ »Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’ »Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.» (Matteus 25:34-46)

Mitä Jeesus tekisi?

Otsikkoni kysymys, ”Mitä Jeesus tekisi?” tulee kohti tässä hetkessä. Jeesus liikkui ja viihtyi tavallisen kansan parissa, kalastajien, naisten, lasten, syntisten, muiden hyljeksimien, eri heimoon kuuluvien. Jeesus auttoi ihmisiä, ruokki, paransi, opetti, antoi toivoa ja toi armoa ihmisille. Myös meidän on kirkossa autettava ihmisiä, ruokittava nälkäisiä, parannettava särkyneitä, kerrottava armahtavasta Jumalasta, luotava toivoa ja tulevaisuususkoa Jumalassa! Ei se sen vaikeampaa ole!

Jeesus kulki myös valtaapitävien parissa. Hän julisti väärän vääräksi, puhdisti temppelin, julisti Jumalan sanaa ja totuutta fariseuksille ja kirjanoppineille ja myös maallisille hallitsijoille. Myös meille kirkkona on nyt tullut aika puhua rohkealla äänellä Jumalasta, aika ottaa rohkeasti kantaa ja aika puolustaa heikompaa lähimmäistämme ja sitä mikä on oikein. Aika vaatia kohtuullisuutta ja armahtavaisuutta yhteiskuntaamme. Sitä Jeesuskin tekisi!
Sellaisen kirkon minä haluaisin! Kirkon, jossa viimeiset tulevat ensimmäiseksi ja kukaan ei jää yksin ja ilman apua. Rohkea ja radikaali uskon, toivon ja rakkauden julistaja vetää ihmisiä puoleensa. Jumalalle tärkein on ihminen, siksi diakonisen kirkon keskiössä on oltava Jumalan lisäksi ihminen. Ihmisen rinnalla kulkeminen, kuuleminen, kohtaaminen ja konkreettinen auttaminen. Kaikki muu hyvä tulee sitten sen seurauksena.

Kirjoittaja on Oulun tuomiokirkkoseurakunnan johtava diakoniatyöntekijä ja Kirkon strategian ohjausryhmän jäsen.

Kun tulevaisuus näyttäytyy epäselvänä, kirkon tehtävä ei ala ratkaisuista vaan kysymisestä. Strategiatyö kutsuu kirkkoa palaamaan sen äärelle, minkä varassa se elää myös epävarmuuden keskellä.

Epävarmuus ei ole kirkolle vieras tila. Se kuuluu sen perusmaisemaan. Harvoin kirkko on elänyt ajassa, jossa tulevaisuus olisi ollut selkeä, rajattu ja ennalta ennustettava. Silti epävarmuus tuntuu nyt erityiseltä. Se ei koske vain yksittäisiä kysymyksiä, vaan kokonaisuutta: yhteiskuntaa, yhteisöjä, merkityksiä – ja kirkkoa itseään.

Strategiatyö ja varmuuden kysymys

Tämän keskellä strategiatyö voi herättää ristiriitaisia tunteita. Toisille se on tarpeellinen väline suunnan kirkastamiseen, toisille muistutus siitä, että varmuudet horjuvat. Ehkä molemmat näkemykset ovat totta samanaikaisesti.

Strategiatyön tehtävä ei kuitenkaan ole palauttaa menetettyä varmuutta. Se ei ole sen varassa, että tulevaisuus saadaan hallintaan. Pikemminkin strategiatyö on kutsu pysähtymiseen: katsomaan, missä olemme nyt, ja kysymään, minkä varassa kirkko elää myös silloin, kun suunta ei ole täysin selvä.

Kirkko elää lahjasta

Kirkko ei rakenna itse itseään. Se ei elä omasta kekseliäisyydestään tai onnistumisestaan. Kirkon elämä nousee lahjasta, joka edeltää kaikkia päätöksiä ja prosesseja. Evankeliumi ei ole strateginen resurssi, vaan perusta. Se ei ole materiaalia muokattavaksi, vaan todellisuus, jonka varassa eletään.

Siksi kirkon strateginen kysymys ei ole ensisijaisesti tekemisen kysymys. Se ei ole vain kysymys toiminnoista, rakenteista tai painopisteistä. Vielä tärkeämpää on kysyä: mistä kirkko elää? Mikä kantaa silloin, kun luvut alenevat, mielipiteet erkanevat ja tulevaisuus näyttäytyy sumuisena?

Kristillinen toivo

Kristillinen toivo asettuu tähän kohtaan. Toivo on sana, jota käytetään paljon, mutta usein kevyesti. Se sekoitetaan helposti optimismiin – ajatukseen siitä, että asiat kyllä järjestyvät, jos vain teemme oikeita asioita. Kristillinen toivo on toista maata. Se ei perustu ennusteisiin, vaan lupaukseen. Se ei takaa helppoa tulevaisuutta, mutta antaa perustan kulkea eteenpäin myös silloin, kun varmuus puuttuu.

Kristillinen toivo nousee Jumalan uskollisuudesta. Jumala ei vetäydy, vaikka ihminen arkailee. Jumala pysyy, vaikka suunnitelmat muuttuvat. Tämä toivo on saanut kasvonsa Jeesuksessa Kristuksessa – ei menestyksen mallina, vaan ristin ja ylösnousemuksen todellisuutena.

Kirkolle tämä merkitsee sitä, että toivo ei ole yksi teema muiden joukossa. Se on kirkon olemisen perusta. Strategiatyössä se näkyy siinä, ettei kirkko ole pelkästään ratkaisujen tarjoaja, vaan tilan avaaja. Kirkko kutsuu ihmisiä olemaan Jumalan edessä sellaisina kuin ovat: kysymyksineen, pettymyksineen ja keskeneräisyytensä kanssa.

Tällainen kirkko ei ole nopea. Se ei aina näytä tehokkaalta. Mutta se on kestävä.

Yhteys erojen keskellä

Epävarma aika koettelee myös yhteyttä. Mielipiteet polarisoituvat, ja kärsivällisyys lyhenee. Yhä useammin yhteisöt rakentuvat samanmielisyyden varaan. Kirkon yhteys on toisenlainen. Se ei synny sopimuksesta, eikä se pysy koossa vain silloin, kun näkemykset kohtaavat.

Kirkon yhteys on lahja. Se on kutsu pysyä suhteessa, vaikka kaikki kysymykset eivät ratkea. Tämä ei tarkoita erojen sivuuttamista. Päinvastoin: kirkon yhteys kestää vain, jos erot voidaan tunnustaa ja niitä voidaan kantaa yhdessä.

Strateginen haaste ei ole se, että kirkossa on erilaisia näkemyksiä. Haaste on siinä, uskalletaanko niiden kanssa elää. Uskalletaanko kuunnella, viipyä ja pysyä pöydässä silloinkin, kun keskustelu on hidasta ja keskeneräistä.

Yhteys ei ole kirkon sivutuote. Se kuuluu sen ytimeen. Ilman yhteyttä kirkko menettää kykynsä olla toivon merkki maailmassa, joka jo valmiiksi etsii jakolinjoja.

Merkitys ja läsnäolo

Merkityksen kysymys kulkee kaiken tämän rinnalla. Elämän suuret kysymykset eivät katoa, vaikka niiden kieli muuttuu. Ne eivät katoa strategioilla eivätkä rakenteilla. Ne nousevat esiin elämän taitekohdissa: syntymässä, kasvussa, kriiseissä, menetyksessä ja kuoleman läheisyydessä.

Näissä hetkissä ihminen ei usein kaipaa vastausta, vaan läsnäoloa. Kirkon perustehtävä ei ole selittää elämää puhki, vaan kulkea vierellä. Raamattu, rukous ja kirkon pitkä perinne tarjoavat kielen, joka ei sulje kysymyksiä, vaan avaa tilaa merkitykselle.

Pyhä ei ole arjen vastakohta. Se on läsnä juuri silloin, kun sanat loppuvat ja hiljaisuus alkaa puhua. Kirkko palvelee parhaiten silloin, kun se uskaltaa viipyä eikä kiirehdi eteenpäin ratkaisut edellä.

Kirkko lupauksen varassa

Tämä kaikki tekee strategiatyöstä enemmän kuin hallinnollisen prosessin. Se on hengellinen harjoitus. Se kutsuu kirkkoa kuuntelemaan: toisiaan, aikaansa ja Jumalaa. Se muistuttaa siitä, että kirkon tulevaisuus ei synny vain päätöksistä, vaan tavasta kulkea.

Kirkko ei elä varmuudesta. Se ei koskaan ole elänyt.

Se elää lupauksesta.

Ja juuri siksi se voi kulkea eteenpäin – yhdessä, keskeneräisenä ja toivon varassa.

Kirjoittaja on Kauhajoen seurakunnan kappalainen ja kirkon strategiaprojektin ohjausryhmän jäsen.

Strategia ei ole valitusvirsi

Uutta strategiaa on hierottu kasaan kymmenisen kuukautta. Mielenkiintoista ja antoisaa on ollut, jopa hauskaakin. Työssä on ollut mukana niin monta aivosolua, että ajatuksia on sinkoillut sinne sun tänne, sieltä sun täältä. Paljon olisi, mitä haluttaisiin strategiaan ympätä, mutta olennaisimmat asiat pitäisi löytää ja valita. Painopisteiden luominen on tärkeää, mutta se ei tarkoita sitä, että työmuotoja pistettäisiin johonkin järjestykseen. Strategiassa on kyse ennemminkin siitä, mitkä tavoitteet ja ajattelutavat ovat kaiken tekemisen taustalla.  

Kirkon tulevat strategiat, ei tämä, eivätkä seuraavat, saa olla valitusvirsiä. Liian usein kirkollisen suunnittelun Alfa on ollut jäsenkato ja Omega talouden ja toiminnan romahtaminen, vaikka toivon ja ilosanoman organisaatiossa pitäisi joskus muistaa myös toivo ja ilosanoma. Olemme suomalaisia, mutta kaiken strategisen ajattelun kulmakivenä ei silti tarvitse olla tunnelin päähän kuviteltu juna. Realismi on toki jonkinlainen hyve, mutta realismia olisi ollut sekin, että Juudeassa teloitetun puusepän opetuksia ei seuraisi 2000-vuoden päästä kolmen miljardin ihmisen joukko. Kristillisessä suunnittelussa pitää aina jättää pieni mahdollisuus myös sille, että Jumalalle kaikki on mahdollista. 

Vahvuudet ovat vahvuuksia

Strategian lähtökohtana ei pidä olla kirkko, josta eroaa vuosittain x-määrä ihmisiä, vaan kirkko, jolla on miljoonia jäseniä. Ei liioin supistuva talous, vaan kirkko, jolla on satoja miljoonia euroa millä mällätä. Olemme ylivoimaisesti Suomen suurin yhteisö. Kuka meidät näkee vahvana ja toimintakykyisenä, jos emme me itse? Esimerkiksi kotiseudullani Lahdessa yhtymän viiden seurakunnan jumalanpalveluksia seuraa vuosittain palttiarallaa 80 000 ihmistä. Se on tasaisen vauhdin taulukolla 1500 päätä viikossa. Sellaisesta yleisökeskiarvosta moni iskelmätähti pissisi maitoa ja hunajaa. Entä sitten, jos väkeä käy sunnuntaimessussa vähemmän kuin 1970-luvulla? Niin käy lauantaitansseissa ja Dannyn keikoillakin. Kun lasketaan messut, nuorten illat, miesten illat, mummojen illat, koirien ja kissojen illat ja ties mitkä, seurakunnat ovat aika monen paikkakunnan suurin tapahtumajärjestäjä lähes joka viikko. 

Tulevissa strategioissa ei pidä keskittyä siihen, mitä meillä ei ole, vaan siihen mitä meillä on. Ei niihin, joita emme tavoita, vaan niihin, jotka tavoitamme. Ei siihen, mihin emme pysty, vaan siihen mihin pystymme. Kirkon ja seurakuntien pitää uskoa paitsi Jumalaan myös itseensä. Pitää tunnistaa omat vahvuudet ja panostaa niihin voimakkaasti. Jos jokin toiminnan muoto tuottaa tulosta, siihen pitää lyödä resursseja. Onnistunut toiminta luo ympärilleen lisää onnistunutta toimintaa. Ihmiset, joita on palveltu hyvin, vetävät mukaan lisää ihmisiä.  

Hyvä paimen lähtee eksyneen lampaan perään, mutta eksynyt lammas ja karannut vuohi ovat kaksi eri asiaa. Jos jotkut eivät halua olla kirkon kanssa tekemisissä, on heidän kanssaan hippasteluun ihan turha syytää miljoonia. Routa ajaa porsaan kotiin vain, jos sisällä näyttää olevan lämpimämpää kuin ulkona. Sinne tänne säntäilyn sijasta kirkon on uskottava omaan perussanomaansa ja ydintehtäviinsä sekä pysyttävä tavallisen seurakuntalaisen lähellä. Niin isoa hiipallista kermakaramelleja ei kadulla voida jakaa, että se vetäisi väkeä puoleensa paremmin kuin tyytyväiseltä vaikuttava seurakuntalainen. 

Nahisteltu on aina

Kirkon sisällä on tavattu nahistella erinäköisistä asioista sekä nykyisyydessä että menneisyydessä, siinä ei ole mitään uutta. Teologista kädenvääntöä ja arvopohjaista väkikapulanvetoa on harrastettu kautta kirkkohistorian. Jeesus toivoi viimeisissä rukouksissaan, että hänen seuraajansa olisivat yhtä, mutta historia on osoittanut, että kristillisen yhteisön puoliutumisaika on melkoisen lyhyt kaikissa sen isotoopeissa. Jos apostolit olisivat Jerusalemin kokouksessa laatineet kirkon strategian vuosille 49 jKr. – 2026 jKr., he olisivat mahdollisesti painottaneet jossain määrin ykseyttä ja erilaisten mielipiteiden ja elämäntapojen ymmärrystä. Konkreettisena päätöksenä Jerusalemin kokouksessa nimittäin sovittiin, että pakanoiden ei tarvitse skalpeerata sukuelimiään eikä tanssahdella jokaisen Mooseksen lain pykälän tahdissa pelastuakseen. Ottaen huomioon minkälaisia Herran omia jästipäitä siinäkin kokouksessa istui, moisesta sopiminen on vaatinut kompromissihalua jonkin verran enemmän kuin mihin nykykristitty pystyy Facebookin seinäkeskustelussa perjantai-iltana. 

Ykseys ei ole yksimielisyyttä

Kiirastorstaina Jeesus jakoi ehtoollisen Juudakselle, vaikka tiesi ettei happamaton leipä ehdi tämän ohutsuoleen ennen kuin hän jo vasikoi laillisuusvalvontakanavassa lainoppineille, mistä Jeesuksen saa noudettua mustamaijan takapenkille. Sittemmin ehtoollisia on evätty ja myllynkivikaulakoruja jaettu vähäisemmistäkin teoista kuin Ihmisen pojan kavaltamisesta.  

Yksi strategisista linjoista, jotka kirkossa joudutaan lähivuosina tekemään, on se, onko tavoitteena ajaa kaikkien erimielisten henget sikoihin, vai sallitaanko peräti, että kirkon piirissä ollaan joissain intohimojakin herättävissä kysymyksissä eri mieltä. Kalliolla seisova kirkko tietysti kertoo aina rohkeasti, mitä Raamattu mistäkin asiasta opettaa, mutta itselleni on syntynyt käsitys, että sellainen aika on ohi, kun kirkko pystyi määräämään, mihin ihmisten pitää uskoa ja mitenkä elää. Nykyisin ihmiset päättävät olemisestaan ihan itse, vaikka pappi yrittäisi sinetöidä jumalallisen auktoriteettinsa hyppäämällä saarnastuolista backside-tuplakorkki-kympin indy-crabilla nelilaivaisen kirkon ristineliöön.  

Kirkkoon kuuluu ihmisiä, jotka mielellään käyvät debatteja eri kiistakysymyksistä, mutta suurin osa haluaa vain elää omaa rauhallista hengellistä elämäänsä sellaisessa yhteisössä, jossa on mahdollista harjoittaa uskontoa ilman kaksinkertaista annosta beetasalpaajaa. Itsensä kanssa samalla lailla ajattelevien kanssa on hyvä olla, eikä siinä varmaankaan ole mitään moitittavaa. Samanmielisillä on taipumus löytää toisensa ja viihtyä yhdessä. Näin syntyy erilaisia hengellisiä yhteisöjä, joiden tapa elää uskoaan ja ymmärtää Raamatun opetusta voivat poiketa monilta osin toisistaan.  

On strateginen valinta, halutaanko, että jo olemassa olevat ja tulevaisuudessa syntyvät erilaiset hengelliset yhteisöt ovat kirkon sisällä vai sen ulkopuolella. Luudittavaa kyllä riittää, jos halutaan, että ovet ovat auki vain niille, jotka tanssivat ripaskaa täsmälleen siinä tahdissa kuin kirkon kulloinenkin enemmistö haluaa balalaikkaansa soittaa. Siivoustalkoita suurempana ansiona pitäisin sitä, jos kirkko osoittaisi polarisaatioaikakaudella suurta kärsivällisyyttä sietämällä toisin-, kolmansin-, ja neljänsinajattelijoita edes aavistuksen paremmin kuin Pohjois-Korean valtiollinen turvallisuusministeriö. Jos kirkko pystyy olemaan tässä suhteessa esimerkillinen, jää sitten erilaisten hengellisten yhteisöjen ratkaistavaksi, pystyvätkö he seuraamaan tätä strategista linjaa ja hyväksymään toisten poikkeavat katsontakannat, jos se on hintana sille, että itse saavat säilyttää omansa. 

Eri mieltä, mutta samalla puolella

Ennen vanhaan yksi tapa ratkaista hengellisiä erimielisyyksiä oli laatia uskontunnustus, jonka sisällöstä kaikki olivat samaa mieltä ja todeta, että sen ulkopuoliset asiat ovat toissijaisia. Apostolinen uskontunnustus ja Nikean uskontunnustus lienevät molemmat palvelleet tässä käyttötarkoituksessa jotakuinkin 1700 vuotta ja ne ilmaisevat melko hyvin asiat, joista kristityt ovat yhtä mieltä. Kirkon strategiaa on kohtuullisen hyvä rakentaa sellaisten asioiden varaan kuin uskontunnustus, lähetyskäsky, rakkauden kaksoiskäsky, pienoisevankeliumi ja muut ulkoa opetellut rippikouluhyveet. Silti emme edellytä, että jouluyön messussa lökäpöksyissä takariviin istuvan perheenisän on allekirjoitettava jokainen näistä mantroista. Jos me hyväksymme hiekkalaatikollemme henkilöt, jotka ovat eri mieltä näistä perusasioista, ehkä hyvää kakkua taputtamaan mahtuvat myös kaikki, joilla on parranpärinää joistain toisarvoisemmista seikoista. 

Strategian tehtävänä ei ole linjata kirkon päätöksiä erinäisissä yksittäiskysymyksissä, koska demokratiassa näistä asioista päättävät seurakuntalaisten valitsemat toimielimet: paikallisella tasolla kirkkovaltuustot ja valtakunnallisella tasolla kirkolliskokous. Strategia voi kuitenkin onnistuessaan ohjata kaikkien tasojen päätöksentekoa suuntaan, jonka nähdään palvelevan tulevaisuuden kirkkoa mahdollisimman hyvin. Itse toivon, että strategia kannustaa kirkon eri toimijoita luottamaan kirkon perustyön voimaan, katsomaan optimistisesti tulevaisuuteen ja iloitsemaan siitä, että vaikka olemme joistain asioista eri mieltä, levitämme samaa evankeliumia samasta Herrasta. Saatamme olla eri mieltä, mutta samalla puolella. 

Kirjoittaja on Puolustusvoimissa työskentelevä majuri, Lahden seurakuntien yhteisen kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja ja kirkon strategiaprojektin ohjausryhmän jäsen.

Strategian laatimisessa yksinkertaistettuna on usein kyse siitä, että sitä valmisteltaessa analysoidaan ja törmäytetään yhteen systemaattisella tavalla organisaation ulkoinen toimintaympäristö ja organisaation sisäiset kyvykkyydet. Kun sisäisiä kyvykkyyksiä tarkastellaan suhteessa ulkoiseen ympäristöön, tunnistetaan toisaalta mitä mahdollisuuksia organisaation vahvuuksille avautuu ulkoisen toimintaympäristön muutoksissa, ja toisaalta minkä kehittämiseen organisaation olisi syytä panostaa pärjätäkseen jatkossakin.

Laajoille organisaatioille, jotka tekevät paljon monenlaista, on tyypillistä myös tarkastella koko tuotteidensa ja palveluidensa portfoliota. Vakiintuneiden ja laaja-alaisten yritysten eri tuotteet ovat erilaisissa kehitysvaiheissa: on niitä, joiden kysyntä vaikuttaa jatkossakin vahvalta, niitä, jotka ovat vasta tulevaisuuden lupauksia ja niitä, joista olisi parasta tajuta päästää irti.

Myös kirkon strategiaprojekti on edennyt tällä tavoin. Kimmo Ketola kirjoitti aiemmassa kirjoituksessaan toimintaympäristöä luotaavasta ensimmäisestä webinaarista, ja kirkon strategiaprojektin toisessa webinaarissa ja siihen liittyvässä joukkoistetussa kyselyssä puolestaan sovelsimme kirkon toimintaympäristöön portfolioanalyysiin usein käytettyä Boston-matriisia. Sen sijaan, että Boston-matriisin tavoin olisimme etsineet rakkikoiria ja lypsylehmiä, etsimme paremmin kirkolliseen toimintaympäristöön sopien enkeleitä, tähtiä, lapioita ja ankkureita.

Webinaarit ja niiden pohjalta toteutettavat työskentelyt olivat avoimia kaikille halukkaille. Työpajoja järjestäneet ryhmät pyrkivät työskentelyssään tunnistamaan kirkkoon liittyvien asioiden (tarkoituksella emme halunneet rajata tehtävänantoa vain toimintoihin, vaan muihinkin asioihin) kasvupotentiaalia ja tavoittavuutta, ja asettaa eri asiat nelikenttään näiden mukaisiin laatikoihin.

Tähdiksi nimitimme niitä asioita, jotka tavoittavat hyvin ja joilla on tulevaisuudessakin kasvupotentiaalia. Ankkureita ovat taas sellaiset vakiintuneet asiat, joilla on hyvä tavoittavuus, vaikka välttämättä tulevaisuudessa eivät näyttäisikään kasvavilta – näistä kannattaa yhä pitää kiinni. Enkelit ovat aavistuksia tulevasta: sellaisia asioita, jotka eivät nyt vielä tavoita laajasti, mutta joissa saattaisi olla kasvupotentiaalia. Ne ovat kenties hiljaisia tai äänekkäämpiä signaaleita tulevasta. Lapiot taas ovat asioita, jotka eivät juuri tavoita ja joiden ei uskota kasvavan. Niistä pitäisi osata luopua – ja tämä usein on kaikkein vaikeinta.

Yhteisiä odotuksia ja vaikeita poisvalintoja

Kirkossa elää käsitys siitä, että tilannekuva ja odotuksen kirkon tulevaisuudelle olisivat eri puolilla kirkkoa hyvin erilaisia, mutta kuten monissa muissakin vastaavissa työskentelyissä, niin tässäkin työryhmien työskentely tuotti hyvinkin pitkälti saman kaltaisia tuloksia riippumatta siitä mikä ryhmä tuloksensa toimitti. Lähes kaikki ryhmät nostivat – ei mitenkään yllättäen – yhdeksi kirkon kirkkaimmista tähdistä rippikoulun, ja hyvin laajasti korostettiin tähtinä myös kirkollisia toimituksia, diakoniaa ja erilaisia yhteisöllisiä kohtaamisia. Tähtiä yhdistäviä tekijöitä olivat niiden korkea merkityksellisyys ihmisille, hyvä tavoittavuus ja selkeä kirkollinen identiteetti.

Ankkureina pidettiin usein jumalanpalveluselämää, diakoniaa (kuten tähdissäkin), erilaisia yhteistyöverkostoja, juhlapyhiä ja perinteitä sekä kirkon vakautta ja jatkuvuutta kriisienkin keskellä. Ankkurit ovat luonteeltaan sellaisia, että niistä on syytä pitää kiinni, mutta siltikin tunnistaa esimerkiksi löytyykö enkeleistä tai tähdistä joitain sellaisia elementtejä, joiden kautta niitäkin voisi uudistaa.

Enkeleiksi – tulevaisuudessa mahdollisesti kasvaviksi – nostettiin esimerkiksi hiljaisuuden työ, hengellinen ohjaus, luonto- ja kokemuksellinen hengellisyys. Vapaaehtoistyön ja kokeilukulttuurin ajateltiin myös mahdollisesti nostavan esille uusia tähtiä. Samoin monimuotoinen ja monikielinen hengellinen elämä oli yksi tällaisen korkean kasvupotentiaalin lähde. Enkeleihin kannattaa kirkon panostaa, kokeilla, oppia ja tarvittaessa skaalata isommaksi.

Lapioita selvästi oli vaikea tunnistaa – pitkään resursseiltaan kasvaneessa kirkossa ei ole oikein osattu luopua. Esille nostettuja asioita olivat esimerkiksi työntekijäkeskeisyys, siiloutuminen, varovaisuus, rönsyily, byrokratia ja runsas kiinteistömassa ja huonosti tavoittavat tilaisuudet. Strategian kannalta kuitenkin yhtä tärkeitä kuin oikeat valinnat – ellei tärkeämpiäkin – ovat poisvalinnat. On tärkeää, vaikka ei helppoa, päättää mitä ei tehdä.

Signaaleja ja jännitteitä

Analysoidessamme (tekoälyäkin hyödyntäen) keräämäämme laajaa aineistoa, tunnistimme kahden työpajan pohjalta kolme keskeistä strategista signaalia.

Ensiksi, kautta linjan diakonia korostuu entistäkin enemmän. Vaikuttaa, että sitä voi olla syytä nostaa vain yhdestä työalasta ja teemasta pikemminkin keskeiseksi kirkon olemusta ja olemassaoloa määrittäväksi tekijäksi. Kyse ei ole siis pelkästä diakoniatyön vahvistamisesta, vaan siitä, että aineiston pohjalta tulevaisuuden kirkko kenties haluaa ymmärtää itsensä läpeensä diakoniseksi toimijaksi – riippumatta siitä mistä työalasta on kyse.

Toiseksi hengellisyyden murros nousee esille monessa yhteydessä. Huomasimme, että murros on kaksisuuntainen: toisaalta on käynnissä kiinnostuksen nousu hengellisyyteen hyvinvointiin, merkitykseen ja kokemuksellisuuteen kytkeytyvänä asiana, toisaalta samaan aikaan kirkon jäsenyys vähenee ja tietoinen kristillinen identifioituminen heikkenee. Hengellisyys siis nousee ilman että sillä välttämättä olisi kosketusta kirkkoon – uusi kiinnostus hengellisyyteen ei siis useinkaan kytkeydy perinteeseen, vaan syntyy kuin ”puhtaalta pöydältä”. Kristillinen identiteetti on yhä useammin luonteeltaan vähemmistöidentiteetti. Emme voi strategiassakaan olettaa kristillistä lukutaitoa tai jäsenyyttä.

Kolmanneksi törmäämme koko ajan resurssikysymykseen. Aineistossa toistuivat samat huomiot: kaikkea ei voi tehdä, mutta luopuminen on vaikeaa. Paikallisesti on vaikea toimia erityisesti digitaalisessa maailmassa, mutta valtakunnalliset mallit usein puuttuvat ja yhteistyö seurakuntien kesken on kivuliasta. Kirkon on ratkaistava mitä kirkko uskoo voivansa tehdä rajallisten resurssien maailmassa.

Samalta pohjalta tunnistimme aineistossa myös kolme toisiinsa kytkeytyvää jännitettä. Ensimmäinen näistä on kansankirkko vs. moninaistuva kirkko – vahvistetaanko siis yhtenäistä kansankirkollista mallia vai tuetaanko teologisesti ja toiminnallisesti eriytyviä muotoja?

Toinen on paikallisuus vs. valtakunnallisuus – on tehtävä selkeitä valintoja sen suhteen mitä ei oleteta tehtävän paikallisesti. Esimerkiksi digitaalisuus, yhä useammin ilmenevä odotus 24/7 tarjolla olevista palveluista ja kirkon julkinen ääni ovat asioita, joita ei ole mahdollista toteuttaa jokaisessa seurakunnassa erikseen, vaan niiden toteuttamiseen kaivataan yhteistä toimintoa. Kohtaamiset, yhteisöllisyys ja luottamuksen herättäminen taas tapahtuvat paikallisesti. Selkeät ja onnistuneet valinnat valtakunnallisesti ja paikallisesti tapahtuvien asioiden välillä mahdollistavat tehokkaamman resurssien käytön.

Kolmannessa jännitteessä kohtaavat perinne ja merkitys. Strategiaa ei voi rakentaa yksinomaan kulttuurikristillisyyden oletukselle, sen sijaan on pystyttävä vastaamaan ihmisten odotuksiin vastauksiin ja tukeen merkityksellisyyden kysymyksissä.

Strategiatyö jatkuu

Kirkon seuraavan strategian valmistelu jatkuu, ja luvassa on lisää myös avoimia webinaareja, joiden yhteydessä on mahdollista osallistua yhteisiin työskentelyihin. Toimintaympäristö on monella tavalla epävarmempi ja arvaamattomampi kuin koskaan, ja moni asia tulee olemaan toisin seuraavan strategiakauden päättyessä. Vaikka tilanne voi tuntuakin kirkon kannalta monin tavoin haastavalta, haasteet voi kuitenkin kääntää mahdollisuuksiksi – mutta se vaatii strategisesti viisasta toimintaa niin kokonaiskirkolta kuin käytännössä strategiaa omassa työssään toteuttavilta seurakunnilta.

Kirkkomme yhteisen strategian eli toiminnan suurten suuntaviivojen pohtiminen ja laatiminen tässä ajassa tuntuu välillä lähes mahdottomalta tehtävältä. Onneksi strategiaa ei minun, eikä sen paremmin kenenkään, tarvitse yksin laatia. Strategiatyötä ohjaavaa pohdintaakin saamme tehdä isolla ryhmällä yhdessä. Yksin ei kenenkään ymmärrys voisi tähän riittää ja yhdessä taas riittävän yhteisen ja jaetun näyn löytäminen on aina hidasta ja haastavaakin.

Strategian pohjalla on tietysti oltava tarkka toimintaympäristön analyysi ja vähintäänkin tutkimusnäyttöön perustuva aavistus siitä, millaisten asioiden keskellä nyt elämme ja millaisia asioita edessämme kenties on tulevina vuosina. Mitä tässä maailmassa siis on meneillään; mikä hiipuu, mikä voimistuu? Tätä kaikkeahan seurakunnan johtajana yritän aistia ja analysoida myös seurakunnan perustyön arjessa. Mikä kutsuu yhä ihmisiä kirkon piiriin, mikä ihmisille on kirkon perinteessä luovuttamatonta ja arvokasta, minkälaiset uudet asiat ja ilmiöt ovat alkaneet ja vahvistumassa seurakuntalaistemme ja alueemme ihmisten elämässä? Miten ja mihin Kristus ohjaa meitä tämän kaiken keskellä? Miten säilyttää aina kirkkaana Jumalan meille antama tulevaisuus ja toivo ja rauhan ajatukset tuhonkin keskellä?

Myönnän, että toiveikkaiden tulevaisuuden ja rauhan näkyjen näkeminen on välillä minulle haastavaa. Välillä minusta tuntuu, että yhtäkkiä kaikki, mihin tällainen keski-ikäinen suomalainen on tässä maailmassa tähän asti luottanut, onkin osoittautunut pelkäksi harhaksi. Ihmiskunta ei näytäkään oppivan virheistään ja kehittyvän koko ajan humaanimmaksi ja viisaammaksi. Ihmisten yhdenvertaisuus ja hyvinvointi eivät etenekään koko ajan kehittyen parempaan suuntaan. Maailman suuret johtajat eivät pelaakaan niillä pelisäännöillä, joihin viimeistään toisen maailmansodan jälkeen uskottiin sitoudutun. Omassa yhteiskunnassamme ei määrätietoisesti enää aina halutakaan auttaa kärsivää, heikkoa tai vaikeuksissa olevaa. Muualta tulevat ihmiset nähdään uhkana ja kulueränä, jopa eriarvoisina ihmisinä kuin ”me”. Vanhuksista ja vammaisista ei ole enää varaa tai aikaa pitää hyvää huolta ja työttömälle tai sairaalle ei vain enää haluta antaa toimeentuloa. Koulutus ja sivistys rapistuvat, oppimistulokset heikkenevät ja kulttuurilla ja taiteella ei enää nähdä itseisarvoa.

Tietyt kristityt tahot tuntuvat väkevästi kääntyneen juuri tätä minulle rakasta suomen ev. lut. kirkkoa vastaan ja ikään kuin rangaistakseen kirkkoa sen ”vääristä” ja ”liian liberaaleista” linjauksista haluavat nyt hajottaa sitä. Kuulen omaa pappiskutsumustani kyseenalaistettavan Jumalan tahdon vastaisena.

Olemme kaikki yhdessä kokeneet lyhyessä ajassa, miten elämämme voi minä tahansa päivänä mullistaa vaikkapa laaja yllättävä pandemia tai sitten sodat, jotka alkavat ja jotka myöskin etenevät ja jatkuvat hyvinkin arvaamattomilla tavoilla. Omassa maassammekin sodan uhka on nyt arkirealismia, eikä enää vain isovanhempiemme läpikäymää historiaa. Joudumme kaikki läpikäymään vaikeat tunteet siitä, mikä läheisiämme ja vaikkapa omia lapsiamme voi lähitulevaisuudessa odottaa. Elämäntapaamme haastavat myös ilmastonmuutos ja monenlaiset työn ja toimeentulon mullistukset. Yhtäkkiä vastassamme voi olla äkkinäisiä hallitsemattomia muutoksia, jotka vievät meiltä elämän edellytykset. Sosiaalisen median, algoritmien ja tekoälyn vaikutuksia itseemme, yhteiskuntaamme ja koko ihmiskuntaan voimme vasta vain arvailla ja kenties itsessämme pikkuhiljaa tunnistaa. Valitettavasti nuo muutokset tuntuvat usein kovin pelottavilta ja negatiivisilta. Tuntuu, että muutumme nyt itsekin niin nopeasti, ettemme voi oikein enää luottaa itseemmekään. Koemme paljon muutoksia yhdessä, mutta reagoimme niihin kaikki hyvin erilaisilla ja välillä näennäisen vastakkaisillakin tavoilla.

Tätä kaikkea edellä kuvaamaani minä näen, kun usein liiaksikin erilaisten mediasyötteiden sokaisemana pessimistinä katselen kirkkomme nykyistä toimintaympäristöä eli koko tätä maailmaa ja sen menoa. Toisaalta sitten taas arjessani seurakuntatyössä ja arkisessa elämässäni näen ja koen kuitenkin jotain ihan muuta. Näen hyvinkin rauhallisen ja turvallisen ja hyvän kotikaupunkini ja oman rakkaan ja lämpimän kotiseurakuntamme, hyvät koulut ja hoivakodit joissa työssänikin vierailen, hyvät lähipalvelut joita itse käytän, iloiset ja rauhalliset kohtaamiset sunnuntaina kirkossa, ihmiset jotka tulevat yhä vaan yhteiseen ehtoollispöytään erilaisista taustayhteisöistään ja uskon käsityksistään riippumatta, rakkaudellisen tunnelman ja jakamisen, hyvähenkiset keskustelut soppalounailla ja kirkkokahveilla messun jälkeen. Jaetun arjen perheaamuissa, piireissä ja arkisilla aterioilla, kohtaamiset kodeissa ja kirkolla elämän taitekohdissa ja juhlissa. Vierellä kulkemisen ja puhumisen voiman vaikeimmilla hetkillä. Vahvan ja vakaan luottamuksen hyvään Jumalaan silloinkin, kun Hän tuntuu vaikenevan ja kätkeytyvän.

Välillä mietinkin, missä se kaikki uutisten ahdistava ilmapiiri ja ihmiset väitetty kahtia-jakautuneisuus ja vastakkaisuus nyt sitten on? Enimmäkseen kun vain rauha ja ilo tuntuu seurakunnassa virtailevan! Toki on huolia ja pelkoja, mutta niiden keskelläkin nimenomaan yhdessä rukoilemme ja laitamme toivomme hyvään Jumalaan. Ja saamme myös aina autettua osaltamme edes vähän muita; diakoniatyössä otetaan ihmisiä vastaan ja annetaan sitä apua mitä voidaan. Kohtaamme, kuuntelemme, juttelemme, kuljemme kriiseissä ja iloissa vierellä ja yhdessä. Nuoret osallistuvat yhä mielellään rippikouluun ja jumalanpalveluksiin ilmestyy koko ajan uusia nuoria aikuisia ja pikkulapsiperheitä. Missä siis kaikki haaste ja kriisi? Missä vastakkainasettelu ja mahdottomuus enää elää yhteydessä?

Epävarmat ajat ovat toki aina saaneet ihmisen kääntymään ikuisen hyvän Jumalamme puoleen ja etsimään kirkoista turvaa. Tämä on tietysti kirkollemme hyvä uutinen ja antaa pohjaa myös tulevien vuosien strategiallemme. Mutta toisaalta yhtäkkiä vaikeisiin aikoihinkin vedoten kirkolta vaaditaan myös tietynlaista puolten ottamista ja joko vääryyksistä vaikenemista tai sitten ehdottoman varmoja vastauksia, joita ei saisi kukaan kyseenalaistaa. Uskonpuhdistuksen uudistus- ja muutospaineissa syntyneessä protestanttisessa kirkossamme, jossa aina on pidetty myös ihmisen järkeä ja vaikkapa tieteen saavutuksia Jumalan lahjoina ja haluttu antaa jokaiselle kristitylle vapaus itse tutkia sanaa ja pohtia Jumalan antamia vastauksia elämäänsä ja tulkita niitä itse, tällaiset vaatimukset tuntuvat välillä oudoilta. Kirkon pitäisi nyt jyrähdellä varmoja vastauksiaan ja luoda jyrkkiä rajoituksia sille, miten ihmisten tulisi elämäänsä elää, jotta voisimme tuntea olevamme oikeassa uskossa ja siten sitten kai paremmassa turvassa? Kirkkoamme haastetaan mm. vaatimalla taas kiistämään naisten täysi ja yhtäläinen ihmisarvo ja vaikkapa oikeus päättää itsenäisesti omasta ruumiistaan ja elämästään tai sitten kiistämään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen täydet ihmisoikeudet tai vähintään jäsenoikeudet kirkossa. Siis jotta kirkko toisi toisille turvaa ja lohtua, sen pitäisi heittää ulos syntisiksi ja vääränlaisiksi ja vääräuskoisiksi julistamalla toiset? Minusta tämä ei ole mahdollinen vaatimus. Se ei ole rauhan, vaan tuhon ajatus.

Suomen ev.lut. kirkon tulee aina olla ennen kaikkea Kristuksen kirkko ja vastavoima kaikelle sellaiselle pahuudelle, jonka johdosta lähimmäinen kärsii ja joka pyrkii repimään meidät erillemme toisistamme ja Jumalasta. Jumalan hyvyys ja armo on tarkoitettu kaikille, ei vain harvoille ja valituille. Jumalan kuvia ja kaltaisia ovat kaikki ihmiset, eivät vain tietynlaiset. Kristus tulee nähdä joka ikisessä ihmisessä ilman ehtoja ja muttia. Kirkon tulee antaa toivoa syntiselle nimenomaan julistamalla kirkkaasti armon ja rakkauden sanomaa ja Kristuksessa maailmaan tullutta valoa. Kun kirkko toimii ja puhuu yhteiskunnassa, sen on tehtävä se rohkeasti ja profeetallisesti Jeesuksen opetusten valossa ja tarvittaessa noustava äänekkäästi vastustamaan kaikkea vähänkään epäkristillistä ihmisten kohtelua. Jeesuksen näyttämän esimerkin mukaisesti kirkon on kohdattava ja kohdeltava aina kaikkia ihmisiä avoimesti ja yhdenvertaisina. Kirkon on annettava vaikeina aikoina toivoa kaikkea inhimillistä epätoivoa ja siitä kumpuavaa vihaa, väkivaltaa, välinpitämättömyyttä ja sortoa vastaan ja autettava aina sen minkä voimme kaikkia kärsiviä ja heikkoja ja muukalaisia. Vaikeaahan tämä tietenkin meille syntisille ihmisille on, mutta yhdessä ja Jumalan avulla me tähän ehkä yhä ja taas pystymme?

Ehkä tämän strategian tärkein tarkoitus onkin lopulta taaskin vain muistuttaa, että Jumalassa meillä on yhä vahva ja ikuinen turvamme ja toivomme. Tuli mitä tuli ja kävi miten kävi? Ja että meidän pitää aina vain uudelleen löytää Kristus esikuvaksemme kaikessa tässä, minkä keskellä me jokainen tätä inhimillistä ihmisen elämää elämme. Ja että Kristuksessa me voimme löytää myös yhä uudelleen yhteyden toisiimme ja rakkauden toinen toisiamme kohtaan.
”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” -Jer.29:

Minna Canthin ja tasa-arvonpäivänä 19.3.2026

Kirjoittaja on Männistön seurakunnan kirkkoherra Kuopiossa, ja kirkon strategiaprojektin ohjausryhmän jäsen.

…en tillgänglig och älskande plats för människor i alla åldrar. 

I månadsskiftet januari-februari 2026 samlades Ungdomens Kyrkodagar (UK) till sitt årliga möte på stiftsgården Lärkkulla i Karis. Jag hade glädjen att få vara med under en hel lördag och i samband med det involvera de unga beslutsfattarna, som var cirka 170 till antalet, i den strategiprocess som ska leda till att helhetskyrkan från och med nästa år har en ny strategi.  

…en blandad och färggrann skara som vill förmedla Jesu kärlek på ett inkluderande sätt. En trygg plats där hopp och ljus finns. 

Mötet med dessa unga bekräftade det jag egentligen redan visste: den unga generationen har genomtänkta åsikter, de bryr sig om sin medmänniska och skapelsen, och de vill höras och påverka. Då det blev dags för dem att ordna förändringskrafterna, som strategiarbetsgruppen identifierat, blev det alldeles tyst i det stora auditoriet. Alla som var där ville få sin åsikt noterad. 

…en kyrka där alla känner sig välkomna. 

Så fortsatte vi med strategimatrisen, där var och en själv fick identifiera stjärnor, änglar, ankare och skyfflar. Blev du nyfiken på dessa, så kan du läsa mera på webbplatsen för kyrkans strategi https://evl.fi/plus/sv/forvaltning-och-ekonomi/strategier/kyrkans-strategi2027-2032/ 

…en plats där alla har tillit. 

Efter att ha presenterat strategiarbetet och tillsammans jobbat kring dessa ovannämnda synvinklar var det dags för UK26 att ta itu med andra frågor i plenum. Men strategiarbetet tog inte slut där, utan jag kunde stanna kvar på utställartorget och möta ungdomarna i pauserna och prata kyrkan framtid. Här kunde de unga också bidra med egna tankar genom att fortsätta meningen Kyrkan år 2033 är… 

…innovativ och tillgänglig för alla. 

Och vilka fina tankar och texter som vi fick. Några av dem ser du här i textens mellanrum, precis som deras tillblivelse är: i mellanrummet, i pausen, i samtalet. Jag tänker att vi behöver bli bättre på att ta tillvara varandras tankar, funderingar och frågor – sådant som ofta uppstår i det inofficiella mötet. Speciellt gäller det de unga, som inte bara är framtiden, utan som finns bland oss här och nu. Tack för era fina och viktiga bidrag UK26. 

…helt fantastisk, och är en av de vardagliga sakerna som är små men ändå räddar världen. 

Skribenten arbetar vid Borgå domkapitel och har ett stort intresse för utvecklings- och strategifrågor. Hon är också medlem i styrgruppen för kyrkans strategiprojekt.

Kirkon uuden strategian laatiminen aloitettiin käynnissä olevien muutosvoimien kartoituksella. Muutosvoimia arvioitiin strategiawebinaarissa ja sen yhteydessä toteutetuissa työpajoissa ympäri Suomea. Työpajatyöskentelyissä nousi esiin viisi strategiatyöskentelyn kannalta keskeistä kärkiteemaa. Näitä olivat sosiaalinen eriarvoistuminen, kirkon taloudellisten resurssien väheneminen, hengellisyyden murros sekä kirkon yhteiskunnallisen ja kulttuurisen aseman muutos.  

Kirkon strategian 2032 laatiminen käynnistyi kesällä 2025. Strategian valmisteluun kuuluu neljä webinaaria ja työpajaa (Kirkon strategia 2027–2032 – EVL Plus), joiden kautta laajalla joukolla osallistujia on mahdollisuus antaa oma panoksensa strategian laadintaan. Ensimmäinen strategiawebinaari järjestettiin marraskuussa 2025 ja sen aiheena oli ”Mikä muuttaa kirkkoa nyt?” Teemaan johdattelivat strategian ohjausryhmän puheenjohtaja, piispa Mari Parkkinen ja valtiovarainministeriön strategia- ja tutkimusjohtaja Olli Kärkkäinen sekä kirkon uutta strategiaa valmistelevan työryhmän ja ohjausryhmän jäsenet. 

Webinaarin ja siihen liittyvien työpajojen tarkoituksena oli syventää tilannekuvaa ja pohtia kirkkoon vaikuttavia muutosvoimia. Osana webinaarikutsua oli kehotus kutsua kokoon ryhmä työkavereita tai seurakuntalaisia ja järjestää webinaarin pohjalta oma strategiatyöpaja. Tammikuun puoliväliin annettuun määräaikaan mennessä oli toteutettu yhteensä 23 työryhmää, joissa oli kaikkiaan 132 osallistujaa. Keskimääräinen osallistujamäärä työpajoissa oli seitsemän ja enimmillään niissä oli 14 osallistujaa. Työpajoja oli tätä kirjoitettaessa järjestetty kaikissa hiippakunnissa pois lukien Porvoon hiippakunta. Porvoon hiippakunnan nuoria ja työntekijöitä kuultiin tammikuussa 2026 osana Ungdomens kyrkodagar -seminaarin ohjelmaa. Lisäksi useat työryhmät koostuivat erilaisista kirkon neuvottelukuntien ja toimikuntien jäsenistä. 

Työpajatyöskentelyä varten strategiatyöryhmä oli laatinut kaikkiaan 25 niin sanottua muutosvoimakorttia, joihin oli tiivistetty erilaisia aiempaan tietoon pohjautuvia väittämiä kirkkoon vaikuttavista muutosvoimista (Taulukko 1). Työpajoille annettiin niiden pohjalta kolme tehtävää. Ensinnäkin ryhmiä pyydettiin arvioimaan väittämiä ja kirjaamaan ovatko he kyseisistä väittämistä samaa vai eri mieltä. Toiseksi ryhmiä pyydettiin kirjaamaan ”jokerikortille” sellainen muutosvoima, joka näyttäisi laadituista korteista puuttuvan. Kolmanneksi ryhmiä pyydettiin valitsemaan korttien joukosta viisi tärkeintä muutosvoimaa ja kirjaamaan ne ylös tärkeysjärjestyksessä. Niiden joukkoon voitiin lukea myös itse laaditut niin sanotut jokerikortit. Näin saadut kirjaukset kehotettiin lopuksi tallentamaan sähköiseen Webropol-kyselylomakkeeseen.  

Taulukko 1. Muutosvoimakortit 

Sosiaalinen eriarvoistuminen nousi kärkiteemaksi 

Strategiatyöpajoissa oltiin ylivoimaisesti eniten samaa mieltä väittämästä 25: ”Yhä useampi suomalainen putoaa kyydistä, ja seurakuntien diakonian tarve kasvaa merkittävästi.” Yli kaksi kolmasosaa (70 %) työpajoista katsoi olevansa täysin samaa mieltä kyseisestä väittämästä ja lisäksi viidennes oli väittämästä jokseenkin samaa mieltä. Yhdessäkään työpajassa ei oltu väittämästä eri mieltä. 

Sama väittämä nousi kärjen tuntumaan myös väittämän tärkeyttä koskevassa kysymyksessä. Työryhmistä 11 eli liki puolet oli nostanut väittämän viiden tärkeimmän kirkkoa koskevan muutosvoiman joukkoon. Myös työpajojen itsensä sanoittamissa jokerikorteissa nousi esiin sosiaalisen ja taloudellisen eriarvoistumisen teema. Eräässä työpajassa asiaa sanoitettiin näin: ”Sosiaaliturvan leikkaukset ja yleinen turvattomuuden kokemus vaikuttaa nuorten, perheiden ja erityisesti lapsiperheiden elämään.”  

Tulos kertoo siitä, että seurakunnissa tunnistetaan laajasti kotitalouksien taloudellisen tilanteen heikentyminen ja sen aiheuttamat monet vaikutukset ihmisten arkeen ja sosiaaliseen elämään.  

Taloudellisten resurssien väheneminen näkyy myös kirkossa organisaationa 

Strategiatyöpajat nostivat vahvasti esiin myös väittämän 14: ”Kirkon verotulot kääntyvät todennäköisesti laskuun 2030-luvulla ja kirkon taloudelliset resurssit vähenevät.” Yli puolet (52 %) työryhmistä oli väittämästä täysin samaa mieltä ja lisäksi noin neljännes (26 %) jokseenkin samaa mieltä. Kymmenen työryhmää oli lisäksi nostanut sen viiden tärkeimmän muutosvoiman joukkoon. Tulokset kertovat siitä, että kirkossa ollaan laajasti tietoisia taloudellisten paineiden kohdistumisesta myös seurakuntiin ja niiden toimintojen suunnitteluun.  

Hengellisyyden murros tunnistettiin laajasti 

Strategiatyöpajoissa oltiin myös vahvasti samaa mieltä väittämistä, jotka sivusivat hengellisyyden murrosta suomalaisten keskuudessa. Kahdeksan työryhmää oli nostanut viiden tärkeimmän joukkoon kortin 1: ”Kiinnostus kristinuskoa ja kristityn identiteettiä kohtaan on nousussa.” Lisäksi työryhmistä jopa viisi nosti sen kaikkein tärkeimmäksi kirkon tulevaisuuteen vaikuttavaksi muutosvoimaksi.  

Väittämästä oltiin myös laajasti samaa mieltä, sillä 91 prosenttia työryhmistä oli väittämästä vähintään jokseenkin samaa mieltä eikä yksikään ollut siitä eri mieltä.  

Kärkeen nousi myös toisenlainen hengellistä murrosta sivua väittämä 9: ”Hengellisyys, kokemuksellisuus ja hyvinvoinnin edistäminen limittyvät yhä useammalla ihmisellä toisiinsa ja muuttavat hengellisyyden harjoittamisen kirjoa.” Kuusi työryhmää oli nostanut sen viiden tärkeimmän muutosvoiman joukkoon ja 91 prosenttia työryhmistä oli vähintään jokseenkin samaa mieltä myös tästä väittämästä.  

Näiden korttien työryhmissä saama huomio kertoo siitä, että kirkossa tunnistetaan laajasti suomalaisten keskuudessa käynnissä oleva hengellinen murros. Murros ilmenee sekä kristillisten perinteiden kriittisenä uudelleenarviointina että uudenlaisena kiinnostuksena perinteisiä kristillisyyden muotoja kohtaan.  

Muutosten nähtiin heijastuvan kirkon yhteiskunnalliseen asemaan 

Noin puolet työryhmistä oli myös täysin samaa mieltä muutosvoimakorteista 11 ”seurakunnan jäsenyys ei enää ole pysyvä, elinikäinen valinta”, 8 ” enää reilut puolet syntyneistä vauvoista kastetaan seurakunnan jäseneksi” ja 20 ”erot seurakuntien toimintaympäristöjen välillä kasvavat ja haastavat seurakuntia kehittämään omaa selkeämpää profiilia”.  

Kaikkiaan kahdeksan työryhmää oli myös nostanut kasteiden vähenemistä koskevan kortin 8 viiden tärkeimmän muutosvoiman joukkoon ja kaksi niistä piti sitä kaikkein tärkeimpänä muutosvoimana. Lisäksi viisi työryhmää oli nostanut tärkeimpien viiden muutosvoiman joukkoon myös kortin 3: ”Nuoret aikuiset eroavat kirkosta ja työikäisten kirkkoonkuuluvuusprosentti on alhaisempi kuin muiden ikäryhmien.”  

Kaikki mainitut muutosvoimakortit sivuavat tavalla tai toisella kirkon jäsenyyden merkitystä ja jäsenosuuksien yhä suurempia eroja eri väestöryhmissä. Ne kertovat luterilaisen kirkon kulttuurisen merkityksen muutoksesta, joka seuraa siitä, että yhä useammilla paikkakunnilla ja määrätyissä väestöryhmissä enää vähemmistö kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon.  

Neljä työryhmää olikin nostanut myös kortin 4, ”tulevaisuudessa kirkon yhteiskunnalliseen asemaan kohdistuu yhä enemmän muutospaineita”, viiden tärkeimmän muutosvoiman joukkoon.  

Murroskausi haastaa merkittäviin strategisiin valintoihin 

Työpajojen esiin nostamat muutosvoimat koskettavat kirkkoa ja sen opetusta syvällisellä tavalla. Sosiaalisen eriarvoisuuden lisääntyminen, kirkon taloudellisten resurssien heikkeneminen, hengellisen elämän murros sekä kirkollisten perinteiden muuttuva asema osana suomalaista kulttuuria haastavat kirkkoa kukin omalla tavallaan.  

Se, että muutosvoimissa nousee esiin samanaikaisesti sekä hengellisiä, diakonisia että taloudellisiin resursseihin liittyviä teemoja, kertoo käynnissä olevan uskonnollisen elämän murroksen syvyydestä ja teologisesta merkittävyydestä. Juuri murroskaudet ovat kirkon tulevaisuuden kannalta ratkaisevia valintojen ja päätöksenteon paikkoja. Strategian tehtävänä olisi ohjata haastavassa tilanteessa viisaisiin valintoihin ja päätöksiin, jotka kantavat pitkälle tulevaisuuteen. Työryhmien esiin nostamat neljä teemaa kertovat keskeisistä strategisista painopistealueista, jotka on tärkeää pitää jatkotyöskentelyssä mukana.   

Kirjoittaja on erityisesti uskontososiologiaan ja suomalaisten uskonnollisuuden muutoksiin erikoistunut tutkija Kirkon tutkimuksessa, ja kirkon strategiatyöryhmän jäsen.