Rauhan, tulevaisuuden ja toivon kirkko?

Kirkkomme yhteisen strategian eli toiminnan suurten suuntaviivojen pohtiminen ja laatiminen tässä ajassa tuntuu välillä lähes mahdottomalta tehtävältä. Onneksi strategiaa ei minun, eikä sen paremmin kenenkään, tarvitse yksin laatia. Strategiatyötä ohjaavaa pohdintaakin saamme tehdä isolla ryhmällä yhdessä. Yksin ei kenenkään ymmärrys voisi tähän riittää ja yhdessä taas riittävän yhteisen ja jaetun näyn löytäminen on aina hidasta ja haastavaakin.

Strategian pohjalla on tietysti oltava tarkka toimintaympäristön analyysi ja vähintäänkin tutkimusnäyttöön perustuva aavistus siitä, millaisten asioiden keskellä nyt elämme ja millaisia asioita edessämme kenties on tulevina vuosina. Mitä tässä maailmassa siis on meneillään; mikä hiipuu, mikä voimistuu? Tätä kaikkeahan seurakunnan johtajana yritän aistia ja analysoida myös seurakunnan perustyön arjessa. Mikä kutsuu yhä ihmisiä kirkon piiriin, mikä ihmisille on kirkon perinteessä luovuttamatonta ja arvokasta, minkälaiset uudet asiat ja ilmiöt ovat alkaneet ja vahvistumassa seurakuntalaistemme ja alueemme ihmisten elämässä? Miten ja mihin Kristus ohjaa meitä tämän kaiken keskellä? Miten säilyttää aina kirkkaana Jumalan meille antama tulevaisuus ja toivo ja rauhan ajatukset tuhonkin keskellä?

Myönnän, että toiveikkaiden tulevaisuuden ja rauhan näkyjen näkeminen on välillä minulle haastavaa. Välillä minusta tuntuu, että yhtäkkiä kaikki, mihin tällainen keski-ikäinen suomalainen on tässä maailmassa tähän asti luottanut, onkin osoittautunut pelkäksi harhaksi. Ihmiskunta ei näytäkään oppivan virheistään ja kehittyvän koko ajan humaanimmaksi ja viisaammaksi. Ihmisten yhdenvertaisuus ja hyvinvointi eivät etenekään koko ajan kehittyen parempaan suuntaan. Maailman suuret johtajat eivät pelaakaan niillä pelisäännöillä, joihin viimeistään toisen maailmansodan jälkeen uskottiin sitoudutun. Omassa yhteiskunnassamme ei määrätietoisesti enää aina halutakaan auttaa kärsivää, heikkoa tai vaikeuksissa olevaa. Muualta tulevat ihmiset nähdään uhkana ja kulueränä, jopa eriarvoisina ihmisinä kuin ”me”. Vanhuksista ja vammaisista ei ole enää varaa tai aikaa pitää hyvää huolta ja työttömälle tai sairaalle ei vain enää haluta antaa toimeentuloa. Koulutus ja sivistys rapistuvat, oppimistulokset heikkenevät ja kulttuurilla ja taiteella ei enää nähdä itseisarvoa.

Tietyt kristityt tahot tuntuvat väkevästi kääntyneen juuri tätä minulle rakasta suomen ev. lut. kirkkoa vastaan ja ikään kuin rangaistakseen kirkkoa sen ”vääristä” ja ”liian liberaaleista” linjauksista haluavat nyt hajottaa sitä. Kuulen omaa pappiskutsumustani kyseenalaistettavan Jumalan tahdon vastaisena.

Olemme kaikki yhdessä kokeneet lyhyessä ajassa, miten elämämme voi minä tahansa päivänä mullistaa vaikkapa laaja yllättävä pandemia tai sitten sodat, jotka alkavat ja jotka myöskin etenevät ja jatkuvat hyvinkin arvaamattomilla tavoilla. Omassa maassammekin sodan uhka on nyt arkirealismia, eikä enää vain isovanhempiemme läpikäymää historiaa. Joudumme kaikki läpikäymään vaikeat tunteet siitä, mikä läheisiämme ja vaikkapa omia lapsiamme voi lähitulevaisuudessa odottaa. Elämäntapaamme haastavat myös ilmastonmuutos ja monenlaiset työn ja toimeentulon mullistukset. Yhtäkkiä vastassamme voi olla äkkinäisiä hallitsemattomia muutoksia, jotka vievät meiltä elämän edellytykset. Sosiaalisen median, algoritmien ja tekoälyn vaikutuksia itseemme, yhteiskuntaamme ja koko ihmiskuntaan voimme vasta vain arvailla ja kenties itsessämme pikkuhiljaa tunnistaa. Valitettavasti nuo muutokset tuntuvat usein kovin pelottavilta ja negatiivisilta. Tuntuu, että muutumme nyt itsekin niin nopeasti, ettemme voi oikein enää luottaa itseemmekään. Koemme paljon muutoksia yhdessä, mutta reagoimme niihin kaikki hyvin erilaisilla ja välillä näennäisen vastakkaisillakin tavoilla.

Tätä kaikkea edellä kuvaamaani minä näen, kun usein liiaksikin erilaisten mediasyötteiden sokaisemana pessimistinä katselen kirkkomme nykyistä toimintaympäristöä eli koko tätä maailmaa ja sen menoa. Toisaalta sitten taas arjessani seurakuntatyössä ja arkisessa elämässäni näen ja koen kuitenkin jotain ihan muuta. Näen hyvinkin rauhallisen ja turvallisen ja hyvän kotikaupunkini ja oman rakkaan ja lämpimän kotiseurakuntamme, hyvät koulut ja hoivakodit joissa työssänikin vierailen, hyvät lähipalvelut joita itse käytän, iloiset ja rauhalliset kohtaamiset sunnuntaina kirkossa, ihmiset jotka tulevat yhä vaan yhteiseen ehtoollispöytään erilaisista taustayhteisöistään ja uskon käsityksistään riippumatta, rakkaudellisen tunnelman ja jakamisen, hyvähenkiset keskustelut soppalounailla ja kirkkokahveilla messun jälkeen. Jaetun arjen perheaamuissa, piireissä ja arkisilla aterioilla, kohtaamiset kodeissa ja kirkolla elämän taitekohdissa ja juhlissa. Vierellä kulkemisen ja puhumisen voiman vaikeimmilla hetkillä. Vahvan ja vakaan luottamuksen hyvään Jumalaan silloinkin, kun Hän tuntuu vaikenevan ja kätkeytyvän.

Välillä mietinkin, missä se kaikki uutisten ahdistava ilmapiiri ja ihmiset väitetty kahtia-jakautuneisuus ja vastakkaisuus nyt sitten on? Enimmäkseen kun vain rauha ja ilo tuntuu seurakunnassa virtailevan! Toki on huolia ja pelkoja, mutta niiden keskelläkin nimenomaan yhdessä rukoilemme ja laitamme toivomme hyvään Jumalaan. Ja saamme myös aina autettua osaltamme edes vähän muita; diakoniatyössä otetaan ihmisiä vastaan ja annetaan sitä apua mitä voidaan. Kohtaamme, kuuntelemme, juttelemme, kuljemme kriiseissä ja iloissa vierellä ja yhdessä. Nuoret osallistuvat yhä mielellään rippikouluun ja jumalanpalveluksiin ilmestyy koko ajan uusia nuoria aikuisia ja pikkulapsiperheitä. Missä siis kaikki haaste ja kriisi? Missä vastakkainasettelu ja mahdottomuus enää elää yhteydessä?

Epävarmat ajat ovat toki aina saaneet ihmisen kääntymään ikuisen hyvän Jumalamme puoleen ja etsimään kirkoista turvaa. Tämä on tietysti kirkollemme hyvä uutinen ja antaa pohjaa myös tulevien vuosien strategiallemme. Mutta toisaalta yhtäkkiä vaikeisiin aikoihinkin vedoten kirkolta vaaditaan myös tietynlaista puolten ottamista ja joko vääryyksistä vaikenemista tai sitten ehdottoman varmoja vastauksia, joita ei saisi kukaan kyseenalaistaa. Uskonpuhdistuksen uudistus- ja muutospaineissa syntyneessä protestanttisessa kirkossamme, jossa aina on pidetty myös ihmisen järkeä ja vaikkapa tieteen saavutuksia Jumalan lahjoina ja haluttu antaa jokaiselle kristitylle vapaus itse tutkia sanaa ja pohtia Jumalan antamia vastauksia elämäänsä ja tulkita niitä itse, tällaiset vaatimukset tuntuvat välillä oudoilta. Kirkon pitäisi nyt jyrähdellä varmoja vastauksiaan ja luoda jyrkkiä rajoituksia sille, miten ihmisten tulisi elämäänsä elää, jotta voisimme tuntea olevamme oikeassa uskossa ja siten sitten kai paremmassa turvassa? Kirkkoamme haastetaan mm. vaatimalla taas kiistämään naisten täysi ja yhtäläinen ihmisarvo ja vaikkapa oikeus päättää itsenäisesti omasta ruumiistaan ja elämästään tai sitten kiistämään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen täydet ihmisoikeudet tai vähintään jäsenoikeudet kirkossa. Siis jotta kirkko toisi toisille turvaa ja lohtua, sen pitäisi heittää ulos syntisiksi ja vääränlaisiksi ja vääräuskoisiksi julistamalla toiset? Minusta tämä ei ole mahdollinen vaatimus. Se ei ole rauhan, vaan tuhon ajatus.

Suomen ev.lut. kirkon tulee aina olla ennen kaikkea Kristuksen kirkko ja vastavoima kaikelle sellaiselle pahuudelle, jonka johdosta lähimmäinen kärsii ja joka pyrkii repimään meidät erillemme toisistamme ja Jumalasta. Jumalan hyvyys ja armo on tarkoitettu kaikille, ei vain harvoille ja valituille. Jumalan kuvia ja kaltaisia ovat kaikki ihmiset, eivät vain tietynlaiset. Kristus tulee nähdä joka ikisessä ihmisessä ilman ehtoja ja muttia. Kirkon tulee antaa toivoa syntiselle nimenomaan julistamalla kirkkaasti armon ja rakkauden sanomaa ja Kristuksessa maailmaan tullutta valoa. Kun kirkko toimii ja puhuu yhteiskunnassa, sen on tehtävä se rohkeasti ja profeetallisesti Jeesuksen opetusten valossa ja tarvittaessa noustava äänekkäästi vastustamaan kaikkea vähänkään epäkristillistä ihmisten kohtelua. Jeesuksen näyttämän esimerkin mukaisesti kirkon on kohdattava ja kohdeltava aina kaikkia ihmisiä avoimesti ja yhdenvertaisina. Kirkon on annettava vaikeina aikoina toivoa kaikkea inhimillistä epätoivoa ja siitä kumpuavaa vihaa, väkivaltaa, välinpitämättömyyttä ja sortoa vastaan ja autettava aina sen minkä voimme kaikkia kärsiviä ja heikkoja ja muukalaisia. Vaikeaahan tämä tietenkin meille syntisille ihmisille on, mutta yhdessä ja Jumalan avulla me tähän ehkä yhä ja taas pystymme?

Ehkä tämän strategian tärkein tarkoitus onkin lopulta taaskin vain muistuttaa, että Jumalassa meillä on yhä vahva ja ikuinen turvamme ja toivomme. Tuli mitä tuli ja kävi miten kävi? Ja että meidän pitää aina vain uudelleen löytää Kristus esikuvaksemme kaikessa tässä, minkä keskellä me jokainen tätä inhimillistä ihmisen elämää elämme. Ja että Kristuksessa me voimme löytää myös yhä uudelleen yhteyden toisiimme ja rakkauden toinen toisiamme kohtaan.
”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” -Jer.29:

Minna Canthin ja tasa-arvonpäivänä 19.3.2026

Kirjoittaja on Männistön seurakunnan kirkkoherra Kuopiossa, ja kirkon strategiaprojektin ohjausryhmän jäsen.