Eräs vitsi kertoo vanhasta rouvasta joka kaupan parkkipaikalla huomaa avainten jääneen auton sisälle ja ovi oli mennyt lukkoon. Kauppakassista onneksi löytyy metallinen vaateripustin, jolla rouva yritti murtautua autoon. Mutta ei siitä tule mitään. Lopulta hän epätoivoisena puuskahtaa ilmoille rukouksen, voi kun Jumala auttaisi häntä tässä tilanteessa. Pian viereen saapuu kaulaan asti tatuoitu isokokoinen motoristi, joka nappaa henkarin ja avaa oven käden käänteessä. Nainen halaa miestä ja sanoo: “Jumalalle kiitos, että tällainen kiltti mies sattui tulemaan apuun!” ”Hyvä rouva, en ole mikään kiltti”, mies vastaa, ”istuin just vankilassa automurroista”. Nainen halaa miestä uudelleen ja sanoo: “Herralle kiitos, että lähetit vielä ammattilaisen!”

Puhuminen auttaa usein ongelmiin ja Jumalalle puhuminen on samalla tavalla tärkeää. Näin perustelee rukouksen merkitystä nyt syksyllä julkaistu piispainkirje Rukouksen kaipuu. Pienessä kirjasessa mukavalla tavalla pohditaan rukouksen merkitystä ihmisten elämässä ja kirkossa. Rukous on vahva voima, joka on läsnä niin kirkollisessa elämässä rukoushetkien ja jumalanpalvelusten muodossa, mutta myös paljon syvemmin ihmisyyden ytimessä hengityksessä, arkisessa elämässä, iloissa ja suruissa. Myös elämän taitekohdissa, niin mukavissa kuin ikävissäkin, rukous kannattelee ja puhuttelee meitä.

Rukoilevan ihmisen peruskysymys on, että kuuleeko minua kukaan. Tämä haaste on oikeastaan kahdensuuntainen.

Yhtäältä rukoilijan pyynnöt ja huokaukset liittyvät itsessään monimuotoinen ilmiöön. Mitä oikeastaan ollaan tekemässä? Mitä rukous syvimmiltään on?  

Rukous on henkinen kurottautuminen kohti perimmäistä salaisuutta ja mysteeriä. Henkilökohtainen ja sydämestä tuleva pyrkimys yhteyteen korkeamman voiman kanssa. Ja kuitenkin rukouksen vuoropuhelussa Jumala tekee aloitteen, ja sen Hän on tehnyt jo luomisemme hetkellä. Ensimmäiset sanat lausuttiin jo silloin. Rukous on dialogia jossa itse asiassa Jumala etsii meitä kysyen ja pohtien, ja meidän sisimpämme koittaa parhaansa mukaan vastata.

Toisaalta peruskysymys liittyy meihin itseemme eli rukoilijaan. Piispainkirjeessä todetaankin, että rukous auttaa suuntaamaan sydäntämme, ajatuksiamme ja tekojamme kohti niitä asioita, joita rukoillaan. Toisin sanoen, rukouksen tehtävänä on ensisijaisesti liikuttaa ja muuttaa meitä. Meidän elämästämme tulee vähitellen rukousta ja samalla vastaus siihen.

Jos vastaus rukoukseen on ihmiselämä, niin työelämä ja ammatillisuus eivät voi olla siitä kovinkaan kaukana. Myös tänä syksynä julkaistu Jumalanpalvelusbarometri todistaa tästä asiasta varsin väkevästi. Se pureutuu artikkeleissaan ennen kaikkea työntekijöiden ajatuksiin ja asenteisiin. Juuri jumalanpalveluselämä on kirkollisen rukouselämän tunnistettavin ja yhteisin muoto. Barometrin karun rehellinen kuva kertoo, että työntekijöiden suhde kirkon jumalanpalveluselämään on heikentynyt dramaattisesti. Enää 59 % kanttoreista ja 41 % papeista pitää jumalanpalvelusta erittäin tärkeänä. Toki täysin merkityksetön asia se ei näille työntekijäryhmille ole, mutta samalla barometri kertoo, että jumalanpalvelus korreloi varsin hyvin myös muun rukouselämän kanssa. Kirkossa, varsinkin työntekijöillä, rukouselämä ja jumalanpalveluselämä liittyvät yhteen. Kiinnostuksen suunta on valitettavasti laskeva.

Ammattinäkökulmasta erittäin merkittävä tieto Jumalanpalvelusbarometrissa oli se, että henkilökohtaisella rukouselämällä – siis sillä, joka tapahtuu työtehtävien ulkopuolella – on positiivinen vaikutus työhyvinvointiin ja työssä jaksamiseen. Aktiivinen, hyvä ja kokonaisvaltainen rukouselämä parantaa kirkon työntekijän elämänlaatua. Ja outoa olisikin, jos kirkon työntekijän elämässä kristillinen rukouselämä lisäisi vain pahoinvointia. Mutta mistä kertoo samalla heikkenevä positiivinen suhtautuminen kirkon jumalanpalvelusperinteeseen? Ja tulokset herättävät miettimään, että jos jumalanpalvelus- ja rukouselämä kuihtuu, niin kuoleeko kirkosta samalla muukin elämä!?

Rukouselämä on yksi kirkon kipupiste, koska sillä on niin suoria yhteyksiä kirkkoon toimivana työyhteisönä, mutta myös kirkon ja kristinuskon merkityksellisyyteen ihmisten elämässä. Voisi sanoa jopa, että tilanteessa kyse on hengellisestä kriisistä. Haluaisinkin nostaa esiin pohdittavaksi kolme ajatusta tai teemaa kirkon rukouselämän kohentamiseksi.

Ensiksikin tulisi miettiä priorisointia. Kuinka keskiössä rukouselämä seurakunnassa on? Sykkiikö kirkon hengellinen ydin reippaasti vai viekö hallinnollinen toiminta kaiken tarmon? Kun muissa kirkoissa kokoonnutaan yhteisiin aamu- ja iltarukouksiin, meillä kokoonnutaan aamu- ja iltakokouksiin. Mitä tarkoittaa seurakunnan työyhteisön hengellinen yhteys? Onko se vain kokouksen aluksi pidetty hartaus? Vai voiko joskus kokoontua kuuntelemaan kokousasioiden sijaan vain Jumalaa? Usein hallinto- ja toimintakeskeisyys ajaa hengellisen elämän edelle. Se näkyy siinä, miten me aikataulutamme asioita tai mihin käytämme energiamme.

Toinen pohdinta liittyy työntekijän ja miksei kaikkien oman rukouselämän hoitoon. Miten voisimme edistää rukouselämän säännöllisyyttä? Olisiko vihdoin aika avata kirkkojen ovet ja aloittaa säännöllisten jumalanpalvelusten ja hetkipalvelusten vietto? Mahdollistaa eri keinoin, että seurakunta olisi rukouksen tila. Seurakuntien someviestinnässä painottaa meemien sijaan rukoussisältöjä ja opettaa hengellisen elämän eri muotoja?

Kolmanneksi heitän ilmaan kysymyksen siitä, miten rukouselämän voisi tuoda nykyaikaan? Jos seurakunnan hengellinen toiminta ei kiinnosta ihmisiä niin se on merkki siitä, että jotain täytyisi asialle tehdä. Mitä tarkoittaa monimuotoisuus ja miten ammentaa samalla vahvasta kristillisestä traditiosta niin että rukouselämämme voisi puhutella tämän ajan ihmisiä? Miten se voisi paremmin tuoda ihmisille voimavaroja, rauhaa ja henkistä tasapainoa?

Mutta eipä tämä ole mikään helppo nakki. Kuten moni ihminen tuskastelee, miten on vaikeaa tai ettei osaa rukoilla, niin tuntuu että koko kirkkona olemme samassa tilanteessa. Kuitenkin täytyy muistaa, että kokemuksistamme huolimatta rukous meissä jatkuu – nimittäin täydellinen rukous. Rukous ei ole lopulta jotakin, mitä teemme vaan jotakin mitä olemme. Ruotsissa vaikuttanut karmeliittaveli Wilfrid Stinissen (1927–2013) on todennut, että rukous on lopulta sitä, että vastaamme myöntävästi sille todellisuudelle, joka on jo olemassa meissä, eikä niinkään sitä, että sepittelemme uutta todellisuutta. Meidän pitäisi löytää keinoja niin yksilö kuin yhteisötasolla tuoda esiin se ymmärrys, että Jumala tuntee meidät, rakastaa ja elää meissä yksilöinä ja kirkkona. Oikeastaan rukous ei voi koskaan olla vaikeaa ja jos se sellaiseksi muuttuu, niin se johtuu siitä, että haluamme saada aikaan jotain, joka on jo valmista.

Henri Järvinen
Jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

ps. ensi vuoden jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin koulutuksiin on ilmoittautuminen vielä auki. Kurkkaa lisätietoja Koulutuskalenterista.

Jumalanpalvelusbarometrin näyttämät lukemat ovat syksyn mittaan puhuttaneet. Ne ovat johdattaneet kysymään, onko tässä nähtävissä individualismin ja sisäisen sekularisaation edistyminen, jota pandemia on vahvistanut? Individualistisessa kulttuurissa institutionaaliset yhteisöt ovat kovilla, mutta samaan aikaan edelleen kaivataan ja tarvitaan yhteisön kantavaa ja rohkaisevaa voimaa. Verkossa kohtaaminen ei suinkaan täysin korvaa kasvokkaista kohtaamista. Yksinäisyys, ahdistus ja mielenterveyden häiriöiden lisääntyminen sekä eriytyminen eri leireihin, joiden välillä luottamus saattaa olla hyvinkin hutera, ovat yleinen huolenaihe.

Messussa ja muissa jumalanpalveluselämän muodoissa meillä kuitenkin olisi ja on jo valmis perusta ihmisen kokonaisvaltaiselle kohtaamiselle. Sen ydin on rakastavan Jumalan läsnäolo, joka luo ja uudistaa yhteyden siteet. Sen elementtejä ovat itsensä tutkistelu, armo ja anteeksiantamus, kiitos, ylistys ja välittäminen, rehellisen itsetuntemuksen kasvattaminen jalostavassa ilmapiirissä, hengellinen rakentuminen sanan, ehtoollisen ja rukouksen tai yhteisten virsien ja yhteyttä ruokkivan vuorovaikutuksen kautta. On terveellistä palvoa rakastavaa Jumalaa eikä itsekkäitä pyyteitä. Ilman tervettä nöyryyttä rohkeus ei useinkaan ole yhteistä elämää rakentavaa, koska se edistää toisen ohittamista ja hyväksikäyttöä.  

Kirkon olemus ja tehtävä lähtökohtana

Kun toimintaa yleensäkin kehitetään, on hyvä ottaa lähtökohdaksi yhteinen missio. Luterilaisen kirkon päätunnustus Augsburgin tunnustus toteaa tunnetusti: ”…yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” (CA 7) Kirkko ei ole katoamassa mihinkään, koska se on Kristuksen ruumis, Jumalan kansa ja Pyhän Hengen temppeli, kolmiyhteisen Jumalan läsnäoloa keskellämme sanan ja sakramenttien sekä niiden herättämän ja hoitaman uskon kautta. Tämä kirkko on uskon, toivon ja rakkauden yhteisö.

Kirkon sanoman ytimessä on evankeliumin puhtaus eli se, että Jumalan armo Kristuksessa saa olla vapauttavaa ja uudistavaa armoa, jota ei käytetä ihmisten orjuuttamiseen. Kyse on rohkeuden, toivon ja kiitollisuuden valamisesta, mikä on paras lähtökohta myös tulevaisuussuuntautuneelle työotteelle. Sakramentit, joissa on mukana paitsi julistettu sana myös aineellinen elementti ja lupaus armosta Kristuksen lupauksen mukaisesti, kertovat evankeliumin ja kirkon tehtävän kokonaisvaltaisuudesta: julistus, opetus, diakonia, lähetys ja vaikuttamistyö julkisen teologian pohjalta eivät ole vastakkaisia toisilleen vaan osa samaa kokonaisuutta. Miten muuten voisi ollakaan, jos Sana kerran tuli lihaksi ja on tarkoitettu kaikelle maailmalle? Kirkon lähetystehtävän universaalisuus kertoo kokonaisvaltaisen kohtaamisen tärkeydestä ja myös laajan yhteistyön, dialogin ja kuuntelemisen tärkeydestä. Vapaus, ihmisen kunnioittaminen, vastuullisuus koko elonkehää kohtaan ja rukous vahvistavat toisiaan.

Missionaarisen asenteen tärkeys

Elämme täällä Suomessa ja etenkin luterilaisessa kirkossa uuden opettelemisen aikaa. Toiminnan reunaehtojen muuttumiseen olemme kaiketi jo havahtuneet. Entinen asema ei ole kiveen hakattu, koska se on jo muuttunut. Esimerkiksi Saksassa katoliset ja evankeliset kristityt ovat jo vähemmistöasemassa, ja Virossa on jo menty tätäkin pitemmälle. Toivo ei kuitenkaan ole menetetty. Kaikessa tulisi silti pohtia työkulttuuria ja seurakunnan elämää myös missionaarisuuden ja yhteisöllisyyden näkökulmasta: miten saamme parhaat voimat sovitetussa erilaisuudessa palvelemaan kokonaisuutta? Miten voisimme olla kunnioittavampia toisiamme kohtaan ja rohjeta kokeilla uutta sekä oppia toisiltamme luterilaisina kristittyinä ja myös ekumeenisesti?

Miten esimerkiksi konfirmaatiojumalanpalveluksessa voisimme juurruttaa konkreettista ajatusta seurakunnan yhteisestä juhlasta ja avata teitä nuorille täysivaltaisina toimijoina seurakunnan elämän ja toiminnan kehittämisessä, niin että he löytäisivät juurevasti paikkansa yhteisössä? Miten rakennetaan ketju oman seurakunnan nuorisotyöstä opiskelijatyöhön ja nuoren aikuisen elämään? Miten voisimme luontevasti toivottaa tervetulleeksi ja olla vieraanvaraisia niitä kohtaan, jotka uusina ovat mukana seurakunnan jumalanpalveluksessa? Kun on rohkeutta ja motivaatiota ajatella asiaa tästä näkökulmasta määrätietoisesti ja kärsivällisesti, tuloksiakin syntyy. Maailmalla on tästä monia esimerkkejä – ja myös meillä.

Tulisi löytää keinoja syventää työn missionaarista perusnäkyä ja samalla tehdä sitä vuorovaikutteisemmaksi, niin että uudet ihmiset ja ajatukset voisivat tuoda siihen oman osuutensa. Voidaan lähteä liikkeelle esimerkiksi kastejuhlasta. Miten voisimme korjata globaalin kulttuurisen poikkeaman ja tehdä myös Suomessa kasteesta enemmän seurakunnan juhlan siten, että perheet löytäisivät yhä enemmän paikkansa kotiseurakunnan elämän yhteydessä? Tässäkin tulisi olla sijaa erilaisille hengellisille profiileille. Tärkeintä on välittäminen ja kiinnostus ihmisiä sekä seurakunnan ydinsanomaa ja sen välittämistä kohtaan eri keinoin. Tästä se Ovet auki -ajattelu lähtee sikiämään ja on jo uutta monesti synnyttänytkin. Etsijöitä olemme tässä kaikki.

Ekumeenisten mallien hyödyntäminen

Jo pitkään on puhuttu siitä, että jumalanpalveluselämässä tulisi olla entistä kokonaisvaltaisempia. Tätä ajatellen on jo panostettukin visuaalisuuteen, liikkeeseen, musiikkiin, kirkkokahveihin, esirukouspyyntöjen keräämiseen ja niiden lukemiseen, yhteisölliseen tehtävien jakamiseen, ikoneihin ja kristilliseen taiteeseen, ehtoolliseen joka sunnuntai ja joskus viikollakin jne. Tällä tiellä on syytä jatkaa. On monia tapoja tehdä sanomaa havainnolliseksi ja välttää latistavaa arkisuutta, alleviivata sitä, mikä kirkon sanomassa on ominta – tullut tähän maailmaan ihmisten ja luomakunnan parhaaksi. Arki ja pyhä tarvitsevat toisiaan, jotta elämä avautuu kokonaisena. Ekumeenisen oppimisen kautta voimme sekä nostaa esiin unohdettuja luterilaisuuden aarteita että ilmaista yhdessä tuoreesti asioita yhteisen kristillisen perinnön ja sen luovan tulkinnan kautta, jotta apostolinen sanoma välittyy tuoreesti ja juurevasti, kantaen pitkäjänteisesti hyvää hedelmää.

Jo vuonna 1952 määriteltiin Lundissa ekumeenisessa kokouksessa kirkkojen laajasti, ainakin periaatteessa, hyväksymä niin sanottu Lundin periaate: ”että kirkkojen tulisi toimia yhdessä kaikissa asioissa paitsi niissä, joissa syvät erot vakaumuksessa pakottavat ne toimimaan erillään”. Vuonna 2019 luterilaisten, roomalaiskatolilaisen, metodistien, reformoitujen ja anglikaanien yhteisessä Notre Damen julkilausumassa puolestaan todettiin haastavasti mutta myös rohkaisevasti:

”Jumalan armon julistaminen aikanamme vaatii vanhurskauttamisen eri näköalojen yhdistämistä raamatullisina aikoina ja nykykäsityksissä. Traditioidemme kielen ihmisen persoonasta Jumalan edessä, armosta ja synnistä, anteeksiannosta ja oikeamielisyydestä täytyy tulla eläväksi ihmisille tänään. Tämä työ vaatii huolellista ekumeenista tutkimusta eri tasoilla: paikallisesti, alueellisesti ja maailmanlaajasti. Sellainen sillanrakennustyö tuottaa myös tuoretta julistusta. Maailma tarvitsee sanomaa Jumalan vapauttavasta armosta. Individualismin ja tuotteistamisen aikakaudella haluamme seistä yhdessä tarjotaksemme sanoman, että Jumalan pelastus, ihminen ja luomakunta eivät ole myytävänä.”

Tomi Karttunen
johtava asiantuntija
ekumenia ja teologia

Ensin olin aikeissa kirjoittaa kuningas Charles III:n kruunajaisista, kun kyseessä sentään oli vuosikymmenten jumalanpalvelustapaus. Poikkeuksellista nähdä suoraan kotisohvalta niin ainutlaatuista ja historiallista jumalanpalvelusta. Ja miten kauniisti siinä yhdistyikään muinaisuus ja nykyaikaisuus! Kruunajaisilla on ollut kristillisessä Euroopassa vuosituhantiset perinteet, jotka monarkian kadotessa hävisivät kuin monet uhanalaiset eläinlajit. Viimeinen kristillisin menoin kruunattu monarkki sinnittelee Iso-Britanniassa kuin lintuharvinaisuus.

Muissa maissa, kuten Ruotsissa, perinteisistä kruunajaisseremonioista on luovuttu. Tuskin olet nähnyt valokuvaa kruunupäisestä Kaarle XVI Kustaasta, eikä hän käytäkään kruunua, koska häntä ei ole kruunattu. Eivät käytä myöskään hovin daamit, pitävät tyylin vuoksi silti kruunulta näyttäviä hiuspantoja. Kruunuja taitaa heillä kuitenkin kulua samaan tahtiin kuin virkaveljellään puntia.

Ajattelin pohtia hieman kirkkohäitä. Ne ovat kruunajaisten tapaan länsimaissa nopeasti katoavaa kansanperinnettä. Kirkkohäät ovat kuuluneet Suomessa varsinkin kesäjuhlien kuvastoon, mutta tilanne on nopeasti muuttumassa. Kirkollisten vihkimisten määrä on pudonnut 30 vuodessa 80 prosentista nykyiseen 42 prosenttiin. Siis minun lapsuudessani lähes kaikki menivät kirkossa naimisiin, nykyään vain kaksi viidestä. Eli todennäköisemmin kirkkohäille sanotaan ei. Ja tämä pudotus tapahtui todella nopeasti, vain parissa kymmenessä vuodessa.

Ilmiö johtuu kahdesta seikasta: ensiksikin ihmiset eivät koe kirkkoa enää merkitykselliseksi ja moni on eronnut kirkosta. Toiseksi kirkon oman lainsäädännön vuoksi kirkollisesti voidaan vihkiä vain, jos molemmat ovat kirkon jäseniä. Vaikka toinen vihittävä kuuluisi kirkkoon, niin koska todennäköisesti toinen ei kuulu, vihkiminen täytyy suorittaa jossain muualla kuin kirkossa.

Ehdotus ja sen käsittely

Tähän jälkimmäiseen ongelmakohtaan Helsingin hiippakuntavaltuusto halusi tehdä kirkolliskokouksessa muutoksen. Ehdotuksen takana oli Paavalin seurakunta Helsingissä, jonka alueella enää alle puolet ovat seurakunnan jäseniä. Ongelma on siellä varsin akuutti. Ehdotuksena oli, että kirkolliseen vihkimiseen riittäisi vain toisen vihittävän kuuluminen kirkkoon.

Aloitteen perusteissa nostetaan esiin, että jos puoliso ei ole kirkon jäsen, nykykäytäntö rankaisee jäseniään, kirkko menettää mahdollisuuden kohdata ja julistaa evankeliumia jäsenilleen, pappien vihkioikeus voi olla tulevaisuudessa uhattuna, moniuskontoisessa yhteiskunnassa on vaikea tulkita ”muuta kirkkokuntaa” ja olisi tarpeen vahvistaa näin myös uskontodialogia.

Kun aloite kiersi erilaisia valiokuntia, niin asiassa ei nähty teologista estettä. Kautta kirkon historian on vihitty sellaisia pareja, joista toinen ei ole ollut edes kastettu. Kirkolle kaikissa toimituksissa on aina läsnä teologinen ja hengellinen aspekti sekä jumalanpalvelusluonne. Toimitukset ovat samalla myös kirkon jäsenien oikeuksia. Toisaalta uusi tilanne tarvitsisi varmasti paljon ohjeistusta ja tukimateriaalia.

Lakivaliokunta kuitenkin asettui pääosin vastustamaan esitystä. Lausunnossa nähtiin, että aloitteen pointit hyvinkin totta, mutta samalla muutoksen kautta poistuisi merkittävä syy liittyä kirkkoon. Toiseksi muutoksella voisi olla vaikutus rippikoulun suosioon, kun toiselta vihittävältä ei enää sitä vaadittaisi. Kolmanneksi nähtiin uhkana, että muiden uskontojen perinteitä pyrittäisiin yhdistämään kristilliseen vihkitoimitukseen. Neljänneksi olisi poikkeavaa, jos kirkollinen toimitus avattaisiin kirkkoon kuulumattomille ja muiden uskontojen edustajille. Lakivaliokunnan mielestä kirkollinen siunaus kuitenkin palvelee niitä, joilla ei ole mahdollista nykytilanteessa mennä kirkollisesti naimisiin.

Toukokuun kirkolliskokouksessa käytiin asiasta vilkasta keskustelua, ja esitys lopulta hylättiin, kun tarvittavaa määräenemmistöä ei saatu kasaan. Keskustelu paljasti eri näkökulmia asiaan. Yhtäältä pelättiin, että nykykäytäntö sulkee kirkon ovet ihmisiltä ja korostettiin miten teologista estettä asiaan ei ole. Toisaalta tuettiin lakivaliokunnan lausunnon päätelmiä: Se on yksi tärkeä syy kuulua ja liittyä kirkkoon tai käydä rippikoulu, kristityn tulisi mennä naimisiin toisen kristityn kanssa, ja miten viime vuosikymmeninä on levennetty, lievennetty ja loivennettu kirkon jäsenyyden ehtoja.

Arviointia

Jäin miettimään puheenvuoroja ja esitettyjä argumentteja. On totta, että monelle kirkon jäsenyydessä tärkeää on kirkolliset toimitukset. Itse asiassa se on syistä tärkein. Mutta on huomattava, että se ei ole tärkeä syy liittyä kirkkoon vaan pysyä kirkon jäsenenä. Voi hyvinkin pohtia, että mitä tarkoittaa yhä yleisemmät tilanteet, jossa kirkon jäsenet eivät pääse osaksi kirkollisista toimituksista.

Avioliittoon vihkiminen ei myöskään näytä tukevan kirkon jäsenyyttä kirkkoon kuulumattomien parissa. Tutkimusten mukaan esimerkiksi vuosina 2017–2019 kirkollisesti vihityistä 4 % liittyi sen vuoksi kirkkoon, ja näistä noin puolet erosi sitten uudestaan vuoden sisällä vihkimisestä. Käytännössä monille prosessi kirkkoon liittymiseen on vaivalloinen, yhä useammalle ylitsepääsemätön.

Naimalupa syynä rippikoulun käymiselle herättää myös kysymyksiä. Yksittäin kysyttynä kirkkohäät on yksi rippikoulun käymisen syy kummiuden, kavereiden ja hauskanpidon rinnalla. Mutta samalla on huomattava, että yhä useampi rippikoulun käynyt ei lopulta haluakaan mennä kirkossa naimisiin ja kastaa lapsia. Tai edes kuulua kirkkoon. Eikä siksi pääse kummiksikaan.

Entä onko kirkossa loivennettu jäsenyyden ehtoja? Tämä riippuu luultavasti näkökulmasta. Historiallisesti tarkasteltuna kirkon jäsenyys on ollut avioliiton sivujuonne. Kristinuskon alkuaikoina liitto pohjautui kihlaukseen ja avioliiton kristillisyys ehtoollisyhteyteen. Avioliitto-oikeuden loi molemminpuolinen suostumus ja kirkollinen siunaus tapahtui vasta avioliiton alettua. Kristillinen elämä oli avioliiton tavoite, ei lähtökohta. Lähtökohta oli puolisoiden välisessä yhteydessä, jonka kruunasi yhteyden toteutuminen perheenä. Lutherillekin avioliitto perustui kihlaukseen ja avioyhdyntään eli copula carnalikseen. Kirkolla toki oli tarve säädellä ja määritellä avioliiton solmimista yhdessä yhteiskunnan kanssa, ja äärimmilleen siinä mentiin puhdasoppisuuden aikaan, jolloin vihkikaavojen rukoussisältöjä ja jumalanpalvelusluonnetta pyrittiin painamaan minimiin ja pappi oli ennen muuta maallinen viranomainen. Sittemmin ihmisten elämäntilanteiden ja kirkon itseymmärryksen vahvistaminen tuli vallitsevaksi trendiksi ja hyvä niin. Kun kehitystä tähän päivään katsoo, niin minusta kirkossa on loiventamisen sijaan pyritty ennen kaikkea parantamaan jäsenyyden ehtoja.

En tosin näe Paavalin seurakuntaneuvoston esitystäkään täydellisenä. En usko, että kirkon jäsenyysehtojen lieventäminen tässä tapauksessa nostaa jäsenmäärän nousuun. En usko, että kirkkohäät olisivat sellainen asia, joka yksinomaan houkuttelisi kirkon jäseneksi tai evankeliumia kuulemaan. Uskontodialogi ja evankeliumin julistaminen sopivat myös huonosti samaan huoneeseen. Kuten Kirkolliskokouksen puheenvuoroissa todettiin, paljon parempia jäsenhankintakeinoja kyllä löytyy.

Suojelutoimilla on kiire

Oma näkemykseni aiheesta liittyy lähes viidentoista vuoden pappisuraan ja yli kymmenen vuoden kokemukseen Helsingissä järjestettäviltä häämessuilta. Siis tapahtumasta, jossa tulevat vihkiparit pääsevät tutustumaan ajan trendeihin ja hääalan toimijoihin. Vastasin siellä kirkkohäitä markkinoivasta esittelypisteestä yhdessä pääkaupunkiseudun seurakuntien kollegoiden kanssa. Päällimmäisin ja lisääntyvin kokemus on ollut, että yhä harvempi häitä suunnitteleva enää suunnittelee kirkkohäitä. Pääsyynä on juuri se, että toinen puolisosta ei kuulu kirkkoon. Silti halua vielä olisi paljon. Yhä harvempi vaivautui järjestämään siviilivihkimisen jälkeen erillistä avioliiton siunaamista, kun muut toimijat pystyvät nykyään räätälöimään siviilitilaisuudesta merkityksellisemmän, henkilökohtaisemman, vaivattomamman. Ja kun tapakulttuuri viimein kuolee, niin uusi normaali korvaa vanhan, ja kirkkohäät alkavat käydä yhä harvinaisemmaksi ja uhanalaisemmaksi.

Oman kokemukseni ja parhaan ymmärrykseni pohjalta asetun kyllä Paavalin seurakuntaneuvoston esityksen kannattajaksi. Minusta muutos pitäisi tehdä mahdollisimman pian. Teologisia esteitä ei ole ja avioliitto on aina elänyt ajassa. Ytimessä on puolisoiden keskinäinen yhteys, eikä kirkon ole ollut tarpeen tai mahdollistakaan määritellä kenen kanssa haluaa elämänsä jakaa. Kristillinen avioliitto tarkoittaa aitoa ihmisten välistä yhteyttä, joka mahdollistaa samalla kasvun syvempään yhteyteen Jumalan kanssa.

Toivottavasti kirkkohäille ei käy kuten monille eläinlajeille, että se ymmärretään pelastaa vasta sitten, kun se on lähes uhanalainen ja kadonnut. Ehkä nyt ehtisi kääntää jokainen kivi, jolla viedään kirkon asemaa ja kirkollista vihkimistä eteenpäin ajassa?

Kuningas Charlesin kruunajaisissa voitelu alttarilla tapahtui kauniin sermin suojassa. Sermiin oli kirjailtu Juliana Norwichlaisen kuuluisat sanat: ”Kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi”. Siinä hyvää vihkiteologiaa kaikille kesähäitään suunnitteleville ja meille muillekin.

Henri Järvinen
Jumalanpalveluselämän ja spiritualiteetin kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus