Entä jos kirkon suurin haaste ei ole jäsenkato vaan se, ettemme enää osaa kohdata toisiamme?

Kun ihminen astuu kirkon tai seurakunnan ovesta sisään, mitä hänen pitäisi ensimmäisenä kokea? Pitäisikö hänen tuntea olevansa ihmisenä tervetullut vai arvioitavana? Tämä kysymys on pyörinyt mielessäni usein viime aikoina, kun olen saanut olla mukana pohtimassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuutta osana kirkon strategiatyötä.

Kysymys ei ole vain kirkon tulevaisuudesta. Kysymys on meistä ihmisistä, sinusta ja minusta. 

Monta näkökulmaa strategiaan

Huomaan, että osallistun tähän keskusteluun monesta näkökulmasta. Enkä edes osaa ja tarvisiko edes valita, mikä niistä on tulokulmani kärki. Olen ihminen, mies, romani, suomalainen, diakonissa ja entinen kirkon työntekijä. Olen saanut tehdä työtä kirkon sisällä palvellen suomalaisia ihmisiä hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Olen kohdannut ihmisiä silloin, kun elämä on ollut täynnä iloa ja kiitollisuutta, mutta myös silloin, kun sanat ovat loppuneet kesken ja tulevaisuus näyttänyt epävarmalta, missä kyyneleet ovat puhuneet enemmän kuin sanat. Näissä kohtaamisissa olen oppinut, että ihmisten syvimmät kysymykset eivät ole juurikaan muuttuneet, vaikka maailma ympärillä muuttuu jatkuvasti.

Ehkä juuri siksi olen kokenut erityisen merkitykselliseksi sen, että saan olla mukana rakentamassa suuntaa kirkolle, joka on vuosisatojen ajan kulkenut suomalaisen yhteiskunnan rinnalla.

Romanien ja kirkon historia

Samalla kannan mukanani myös oman yhteisöni kokemuksia. Romanien ja kirkon yhteinen historia Suomessa on monivivahteinen. Siihen sisältyy hengellistä kotia, yhteyttä ja välittämistä, mutta myös ulkopuolisuuden kokemuksia ja yhteiskunnallisia rakenteita, jotka eivät aina ole kohdelleet romaneita yhdenvertaisesti. Historiaa ei voi muuttaa, eikä sitä pidäkään kaunistella. Mutta sen kanssa voi oppia elämään rehellisesti ja sen katsoa rohkeasti tulevaisuuteen. 

Siksi koen tärkeänä, että myös Suomen virallisten vähemmistöjen ääni kuuluu silloin, kun kirkon tulevaisuutta rakennetaan. Kansankirkko ei ole vain enemmistön kirkko. Sen pitäisi parhaimmillaan olla kirkko, jossa jokainen voi tunnistaa jotain omastaan ja löytää paikkansa yhteisessä tarinassa.

Kirkko ei ole olemassa itseään varten

Strategiatyöstä puhuttaessa keskustelu kääntyy helposti rakenteisiin, jäsenmääriin, hallintoon tai talouteen. Nämä ovat tärkeitä asioita, mutta ne eivät lopulta ole kirkon ydin tai olemassaolon syy. Kirkko ei ole olemassa itseään varten.

Olen pohtinut paljon sitä, mitä kansankirkko tarkoittaa aikana, jolloin yhä harvempi suomalainen kokee kuuluvansa mihinkään yhteisöön itsestään selvästi. Voiko kirkko edelleen olla koko kansan kirkko? Ja jos voi, mitä se meiltä edellyttää?

Ainakaan vastaus ei löydy siitä, että kirkko yrittäisi olla kaikkea kaikille. Eikä myöskään siitä, että se vetäytyisi omiin poteroihinsa. Jotain muuta tarvitaan. Tarvitaan viisautta erottaa olennainen epäolennaisesta. Onneksi Jumala on luvannut antaa viisautta, kun sitä pyydämme. 

Kirkon perustehtävä ja ihmisten rakentamat esteet

Minun näkökulmastani kirkon tulevaisuutta ei rakenneta luopumalla siitä, mikä tekee kirkosta kirkon. Kirkon perustehtävä ei ole muuttunut. Sen tehtävänä on edelleen julistaa evankeliumia, välittää Jumalan rakkautta ja kutsua ihmisiä yhteyteen Jeesuksen Kristuksen kanssa. Jos tästä luovutaan, menetetään jotakin korvaamatonta, pohja, kallio ja perusta. 

Mutta yhtä tärkeää on kysyä, millaisia esteitä me joskus itse rakennamme ihmisten ja kirkon välille.

Romanina olen joskus miettinyt, kuinka paljon rohkeutta vähemmistöön kuuluvalta ihmiseltä vaaditaan astua tilaan, jossa ei ole täysin varma, tuleeko nähdyksi omana itsenään vai jonkin ennakkokäsityksen kautta. Luulen, ettei tämä kokemus ole vieras monelle muullekaan ihmiselle. Jokainen meistä kantaa mukanaan jotakin, mikä herättää epävarmuutta: taustaa, elämäntilannetta, epäonnistumisia, kysymyksiä tai keskeneräisyyttä.

Siksi palaan yhä uudelleen yhteen ajatukseen. Kirkon kynnyksen pitäisi olla matala, mutta sen sanoman ei tarvitse olla ohut. Meillä on maailman parhain sanoma!

Kirkko on sairaala

Ihmisen pitäisi voida tulla kirkkoon hyvine ja huonoine puolineen, vahvuuksineen ja säröineen. Ei siksi, että kaikki olisi yhdentekevää, vaan siksi, että kristinuskon ytimessä on armo. Kirkko ei ole täydellisten ihmisten yhteisö. Se on yhteisö tai pikemminkin sairaala, jossa keskeneräiset ihmiset etsivät yhdessä Jumalaa.

Juuri tässä näen strategiatyön suurimman mahdollisuuden. Ei siinä, että löytäisimme täydelliset vastaukset kaikkiin tulevaisuuden kysymyksiin. Vaan siinä, että uskallamme kysyä oikeita kysymyksiä. Millainen kirkko olemme niille, jotka jo ovat mukana? Millainen kirkko olemme niille, jotka ovat lähteneet? Ja millainen kirkko olemme niille, jotka eivät ole koskaan kokeneet kuuluvansa joukkoon?

En tiedä, miltä kirkko näyttää kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Enkä usko, että kukaan muukaan tietää. Mutta tiedän, että ihmiset tulevat silloinkin etsimään samoja asioita kuin tänään: merkitystä, toivoa, yhteyttä, anteeksiantoa ja rakkautta. Ihmistä suurempaa; Jumalaa. 

Strategian tehtävä

Ehkä strategiatyön tärkein tehtävä ei olekaan ennustaa tulevaisuutta. Ehkä sen tehtävä on auttaa kirkkoa tunnistamaan, mikä on niin arvokasta, että siitä kannattaa pitää kiinni myös silloin, kun ympärillä kaikki muuttuu.

Siksi olen kiitollinen siitä, että saan olla mukana tässä keskustelussa. Romanina. Diakonina. Kirkon työntekijänä. Suomalaisena.

Ja ehkä ennen kaikkea ihmisenä, joka uskoo, että kirkon parhaat päivät eivät synny siitä, että se muuttuu maailman kaltaiseksi, vaan siitä, että se osaa kohdata maailman ihmiset. Ai miten? Lainaan itselleni tärkeän esikuvan sanoja – romanitaustaisen pienen nunnan; Äiti Teresan, sanoja: nähdäkseni jokaisessa ihmisessä Kristuksen kärsivät kasvot. 

Kirjoittaja on ihmisoikeuspuolustaja ja ukki, EH/SH, Diakonissa YAMK, sekä kirkon strategian ohjausryhmän jäsen.