Optimismia ja ykseyttä – sekä backside-tuplakorkki-kymppi liperit kaulassa

Strategia ei ole valitusvirsi

Uutta strategiaa on hierottu kasaan kymmenisen kuukautta. Mielenkiintoista ja antoisaa on ollut, jopa hauskaakin. Työssä on ollut mukana niin monta aivosolua, että ajatuksia on sinkoillut sinne sun tänne, sieltä sun täältä. Paljon olisi, mitä haluttaisiin strategiaan ympätä, mutta olennaisimmat asiat pitäisi löytää ja valita. Painopisteiden luominen on tärkeää, mutta se ei tarkoita sitä, että työmuotoja pistettäisiin johonkin järjestykseen. Strategiassa on kyse ennemminkin siitä, mitkä tavoitteet ja ajattelutavat ovat kaiken tekemisen taustalla.

Kirkon tulevat strategiat, ei tämä, eivätkä seuraavat, saa olla valitusvirsiä. Liian usein kirkollisen suunnittelun Alfa on ollut jäsenkato ja Omega talouden ja toiminnan romahtaminen, vaikka toivon ja ilosanoman organisaatiossa pitäisi joskus muistaa myös toivo ja ilosanoma. Olemme suomalaisia, mutta kaiken strategisen ajattelun kulmakivenä ei silti tarvitse olla tunnelin päähän kuviteltu juna. Realismi on toki jonkinlainen hyve, mutta realismia olisi ollut sekin, että Juudeassa teloitetun puusepän opetuksia ei seuraisi 2000-vuoden päästä kolmen miljardin ihmisen joukko. Kristillisessä suunnittelussa pitää aina jättää pieni mahdollisuus myös sille, että Jumalalle kaikki on mahdollista.

Vahvuudet ovat vahvuuksia

Strategian lähtökohtana ei pidä olla kirkko, josta eroaa vuosittain x-määrä ihmisiä, vaan kirkko, jolla on miljoonia jäseniä. Ei liioin supistuva talous, vaan kirkko, jolla on satoja miljoonia euroa millä mällätä. Olemme ylivoimaisesti Suomen suurin yhteisö. Kuka meidät näkee vahvana ja toimintakykyisenä, jos emme me itse? Esimerkiksi kotiseudullani Lahdessa yhtymän viiden seurakunnan jumalanpalveluksia seuraa vuosittain palttiarallaa 80 000 ihmistä. Se on tasaisen vauhdin taulukolla 1500 päätä viikossa. Sellaisesta yleisökeskiarvosta moni iskelmätähti pissisi maitoa ja hunajaa. Entä sitten, jos väkeä käy sunnuntaimessussa vähemmän kuin 1970-luvulla? Niin käy lauantaitansseissa ja Dannyn keikoillakin. Kun lasketaan messut, nuorten illat, miesten illat, mummojen illat, koirien ja kissojen illat ja ties mitkä, seurakunnat ovat aika monen paikkakunnan suurin tapahtumajärjestäjä lähes joka viikko.

Tulevissa strategioissa ei pidä keskittyä siihen, mitä meillä ei ole, vaan siihen mitä meillä on. Ei niihin, joita emme tavoita, vaan niihin, jotka tavoitamme. Ei siihen, mihin emme pysty, vaan siihen mihin pystymme. Kirkon ja seurakuntien pitää uskoa paitsi Jumalaan myös itseensä. Pitää tunnistaa omat vahvuudet ja panostaa niihin voimakkaasti. Jos jokin toiminnan muoto tuottaa tulosta, siihen pitää lyödä resursseja. Onnistunut toiminta luo ympärilleen lisää onnistunutta toimintaa. Ihmiset, joita on palveltu hyvin, vetävät mukaan lisää ihmisiä.

Hyvä paimen lähtee eksyneen lampaan perään, mutta eksynyt lammas ja karannut vuohi ovat kaksi eri asiaa. Jos jotkut eivät halua olla kirkon kanssa tekemisissä, on heidän kanssaan hippasteluun ihan turha syytää miljoonia. Routa ajaa porsaan kotiin vain, jos sisällä näyttää olevan lämpimämpää kuin ulkona. Sinne tänne säntäilyn sijasta kirkon on uskottava omaan perussanomaansa ja ydintehtäviinsä sekä pysyttävä tavallisen seurakuntalaisen lähellä. Niin isoa hiipallista kermakaramelleja ei kadulla voida jakaa, että se vetäisi väkeä puoleensa paremmin kuin tyytyväiseltä vaikuttava seurakuntalainen.

Nahisteltu on aina

Kirkon sisällä on tavattu nahistella erinäköisistä asioista sekä nykyisyydessä että menneisyydessä, siinä ei ole mitään uutta. Teologista kädenvääntöä ja arvopohjaista väkikapulanvetoa on harrastettu kautta kirkkohistorian. Jeesus toivoi viimeisissä rukouksissaan, että hänen seuraajansa olisivat yhtä, mutta historia on osoittanut, että kristillisen yhteisön puoliutumisaika on melkoisen lyhyt kaikissa sen isotoopeissa. Jos apostolit olisivat Jerusalemin kokouksessa laatineet kirkon strategian vuosille 49 jKr. – 2026 jKr., he olisivat mahdollisesti painottaneet jossain määrin ykseyttä ja erilaisten mielipiteiden ja elämäntapojen ymmärrystä. Konkreettisena päätöksenä Jerusalemin kokouksessa nimittäin sovittiin, että pakanoiden ei tarvitse skalpeerata sukuelimiään eikä tanssahdella jokaisen Mooseksen lain pykälän tahdissa pelastuakseen. Ottaen huomioon minkälaisia Herran omia jästipäitä siinäkin kokouksessa istui, moisesta sopiminen on vaatinut kompromissihalua jonkin verran enemmän kuin mihin nykykristitty pystyy Facebookin seinäkeskustelussa perjantai-iltana.

Ykseys ei ole yksimielisyyttä

Kiirastorstaina Jeesus jakoi ehtoollisen Juudakselle, vaikka tiesi ettei happamaton leipä ehdi tämän ohutsuoleen ennen kuin hän jo vasikoi laillisuusvalvontakanavassa lainoppineille, mistä Jeesuksen saa noudettua mustamaijan takapenkille. Sittemmin ehtoollisia on evätty ja myllynkivikaulakoruja jaettu vähäisemmistäkin teoista kuin Ihmisen pojan kavaltamisesta.

Yksi strategisista linjoista, jotka kirkossa joudutaan lähivuosina tekemään, on se, onko tavoitteena ajaa kaikkien erimielisten henget sikoihin, vai sallitaanko peräti, että kirkon piirissä ollaan joissain intohimojakin herättävissä kysymyksissä eri mieltä. Kalliolla seisova kirkko tietysti kertoo aina rohkeasti, mitä Raamattu mistäkin asiasta opettaa, mutta itselleni on syntynyt käsitys, että sellainen aika on ohi, kun kirkko pystyi määräämään, mihin ihmisten pitää uskoa ja mitenkä elää. Nykyisin ihmiset päättävät olemisestaan ihan itse, vaikka pappi yrittäisi sinetöidä jumalallisen auktoriteettinsa hyppäämällä saarnastuolista backside-tuplakorkki-kympin indy-crabilla nelilaivaisen kirkon ristineliöön.

Kirkkoon kuuluu ihmisiä, jotka mielellään käyvät debatteja eri kiistakysymyksistä, mutta suurin osa haluaa vain elää omaa rauhallista hengellistä elämäänsä sellaisessa yhteisössä, jossa on mahdollista harjoittaa uskontoa ilman kaksinkertaista annosta beetasalpaajaa. Itsensä kanssa samalla lailla ajattelevien kanssa on hyvä olla, eikä siinä varmaankaan ole mitään moitittavaa. Samanmielisillä on taipumus löytää toisensa ja viihtyä yhdessä. Näin syntyy erilaisia hengellisiä yhteisöjä, joiden tapa elää uskoaan ja ymmärtää Raamatun opetusta voivat poiketa monilta osin toisistaan.

On strateginen valinta, halutaanko, että jo olemassa olevat ja tulevaisuudessa syntyvät erilaiset hengelliset yhteisöt ovat kirkon sisällä vai sen ulkopuolella. Luudittavaa kyllä riittää, jos halutaan, että ovet ovat auki vain niille, jotka tanssivat ripaskaa täsmälleen siinä tahdissa kuin kirkon kulloinenkin enemmistö haluaa balalaikkaansa soittaa. Siivoustalkoita suurempana ansiona pitäisin sitä, jos kirkko osoittaisi polarisaatioaikakaudella suurta kärsivällisyyttä sietämällä toisin-, kolmansin-, ja neljänsinajattelijoita edes aavistuksen paremmin kuin Pohjois-Korean valtiollinen turvallisuusministeriö. Jos kirkko pystyy olemaan tässä suhteessa esimerkillinen, jää sitten erilaisten hengellisten yhteisöjen ratkaistavaksi, pystyvätkö he seuraamaan tätä strategista linjaa ja hyväksymään toisten poikkeavat katsontakannat, jos se on hintana sille, että itse saavat säilyttää omansa.

Eri mieltä, mutta samalla puolella

Ennen vanhaan yksi tapa ratkaista hengellisiä erimielisyyksiä oli laatia uskontunnustus, jonka sisällöstä kaikki olivat samaa mieltä ja todeta, että sen ulkopuoliset asiat ovat toissijaisia. Apostolinen uskontunnustus ja Nikean uskontunnustus lienevät molemmat palvelleet tässä käyttötarkoituksessa jotakuinkin 1700 vuotta ja ne ilmaisevat melko hyvin asiat, joista kristityt ovat yhtä mieltä. Kirkon strategiaa on kohtuullisen hyvä rakentaa sellaisten asioiden varaan kuin uskontunnustus, lähetyskäsky, rakkauden kaksoiskäsky, pienoisevankeliumi ja muut ulkoa opetellut rippikouluhyveet. Silti emme edellytä, että jouluyön messussa lökäpöksyissä takariviin istuvan perheenisän on allekirjoitettava jokainen näistä mantroista. Jos me hyväksymme hiekkalaatikollemme henkilöt, jotka ovat eri mieltä näistä perusasioista, ehkä hyvää kakkua taputtamaan mahtuvat myös kaikki, joilla on parranpärinää joistain toisarvoisemmista seikoista.

Strategian tehtävänä ei ole linjata kirkon päätöksiä erinäisissä yksittäiskysymyksissä, koska demokratiassa näistä asioista päättävät seurakuntalaisten valitsemat toimielimet: paikallisella tasolla kirkkovaltuustot ja valtakunnallisella tasolla kirkolliskokous. Strategia voi kuitenkin onnistuessaan ohjata kaikkien tasojen päätöksentekoa suuntaan, jonka nähdään palvelevan tulevaisuuden kirkkoa mahdollisimman hyvin. Itse toivon, että strategia kannustaa kirkon eri toimijoita luottamaan kirkon perustyön voimaan, katsomaan optimistisesti tulevaisuuteen ja iloitsemaan siitä, että vaikka olemme joistain asioista eri mieltä, levitämme samaa evankeliumia samasta Herrasta. Saatamme olla eri mieltä, mutta samalla puolella.

Kirjoittaja on Puolustusvoimissa työskentelevä majuri, Lahden seurakuntien yhteisen kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja ja kirkon strategiaprojektin ohjausryhmän jäsen.