Tähtiä, enkeleitä ja strategisia signaaleja – kirkon strategiatyöpajojen antia

Strategian laatimisessa yksinkertaistettuna on usein kyse siitä, että sitä valmisteltaessa analysoidaan ja törmäytetään yhteen systemaattisella tavalla organisaation ulkoinen toimintaympäristö ja organisaation sisäiset kyvykkyydet. Kun sisäisiä kyvykkyyksiä tarkastellaan suhteessa ulkoiseen ympäristöön, tunnistetaan toisaalta mitä mahdollisuuksia organisaation vahvuuksille avautuu ulkoisen toimintaympäristön muutoksissa, ja toisaalta minkä kehittämiseen organisaation olisi syytä panostaa pärjätäkseen jatkossakin.

Laajoille organisaatioille, jotka tekevät paljon monenlaista, on tyypillistä myös tarkastella koko tuotteidensa ja palveluidensa portfoliota. Vakiintuneiden ja laaja-alaisten yritysten eri tuotteet ovat erilaisissa kehitysvaiheissa: on niitä, joiden kysyntä vaikuttaa jatkossakin vahvalta, niitä, jotka ovat vasta tulevaisuuden lupauksia ja niitä, joista olisi parasta tajuta päästää irti.

Myös kirkon strategiaprojekti on edennyt tällä tavoin. Kimmo Ketola kirjoitti aiemmassa kirjoituksessaan toimintaympäristöä luotaavasta ensimmäisestä webinaarista, ja kirkon strategiaprojektin toisessa webinaarissa ja siihen liittyvässä joukkoistetussa kyselyssä puolestaan sovelsimme kirkon toimintaympäristöön portfolioanalyysiin usein käytettyä Boston-matriisia. Sen sijaan, että Boston-matriisin tavoin olisimme etsineet rakkikoiria ja lypsylehmiä, etsimme paremmin kirkolliseen toimintaympäristöön sopien enkeleitä, tähtiä, lapioita ja ankkureita.

Webinaarit ja niiden pohjalta toteutettavat työskentelyt olivat avoimia kaikille halukkaille. Työpajoja järjestäneet ryhmät pyrkivät työskentelyssään tunnistamaan kirkkoon liittyvien asioiden (tarkoituksella emme halunneet rajata tehtävänantoa vain toimintoihin, vaan muihinkin asioihin) kasvupotentiaalia ja tavoittavuutta, ja asettaa eri asiat nelikenttään näiden mukaisiin laatikoihin.

Tähdiksi nimitimme niitä asioita, jotka tavoittavat hyvin ja joilla on tulevaisuudessakin kasvupotentiaalia. Ankkureita ovat taas sellaiset vakiintuneet asiat, joilla on hyvä tavoittavuus, vaikka välttämättä tulevaisuudessa eivät näyttäisikään kasvavilta – näistä kannattaa yhä pitää kiinni. Enkelit ovat aavistuksia tulevasta: sellaisia asioita, jotka eivät nyt vielä tavoita laajasti, mutta joissa saattaisi olla kasvupotentiaalia. Ne ovat kenties hiljaisia tai äänekkäämpiä signaaleita tulevasta. Lapiot taas ovat asioita, jotka eivät juuri tavoita ja joiden ei uskota kasvavan. Niistä pitäisi osata luopua – ja tämä usein on kaikkein vaikeinta.

Yhteisiä odotuksia ja vaikeita poisvalintoja

Kirkossa elää käsitys siitä, että tilannekuva ja odotuksen kirkon tulevaisuudelle olisivat eri puolilla kirkkoa hyvin erilaisia, mutta kuten monissa muissakin vastaavissa työskentelyissä, niin tässäkin työryhmien työskentely tuotti hyvinkin pitkälti saman kaltaisia tuloksia riippumatta siitä mikä ryhmä tuloksensa toimitti. Lähes kaikki ryhmät nostivat – ei mitenkään yllättäen – yhdeksi kirkon kirkkaimmista tähdistä rippikoulun, ja hyvin laajasti korostettiin tähtinä myös kirkollisia toimituksia, diakoniaa ja erilaisia yhteisöllisiä kohtaamisia. Tähtiä yhdistäviä tekijöitä olivat niiden korkea merkityksellisyys ihmisille, hyvä tavoittavuus ja selkeä kirkollinen identiteetti.

Ankkureina pidettiin usein jumalanpalveluselämää, diakoniaa (kuten tähdissäkin), erilaisia yhteistyöverkostoja, juhlapyhiä ja perinteitä sekä kirkon vakautta ja jatkuvuutta kriisienkin keskellä. Ankkurit ovat luonteeltaan sellaisia, että niistä on syytä pitää kiinni, mutta siltikin tunnistaa esimerkiksi löytyykö enkeleistä tai tähdistä joitain sellaisia elementtejä, joiden kautta niitäkin voisi uudistaa.

Enkeleiksi – tulevaisuudessa mahdollisesti kasvaviksi – nostettiin esimerkiksi hiljaisuuden työ, hengellinen ohjaus, luonto- ja kokemuksellinen hengellisyys. Vapaaehtoistyön ja kokeilukulttuurin ajateltiin myös mahdollisesti nostavan esille uusia tähtiä. Samoin monimuotoinen ja monikielinen hengellinen elämä oli yksi tällaisen korkean kasvupotentiaalin lähde. Enkeleihin kannattaa kirkon panostaa, kokeilla, oppia ja tarvittaessa skaalata isommaksi.

Lapioita selvästi oli vaikea tunnistaa – pitkään resursseiltaan kasvaneessa kirkossa ei ole oikein osattu luopua. Esille nostettuja asioita olivat esimerkiksi työntekijäkeskeisyys, siiloutuminen, varovaisuus, rönsyily, byrokratia ja runsas kiinteistömassa ja huonosti tavoittavat tilaisuudet. Strategian kannalta kuitenkin yhtä tärkeitä kuin oikeat valinnat – ellei tärkeämpiäkin – ovat poisvalinnat. On tärkeää, vaikka ei helppoa, päättää mitä ei tehdä.

Signaaleja ja jännitteitä

Analysoidessamme (tekoälyäkin hyödyntäen) keräämäämme laajaa aineistoa, tunnistimme kahden työpajan pohjalta kolme keskeistä strategista signaalia.

Ensiksi, kautta linjan diakonia korostuu entistäkin enemmän. Vaikuttaa, että sitä voi olla syytä nostaa vain yhdestä työalasta ja teemasta pikemminkin keskeiseksi kirkon olemusta ja olemassaoloa määrittäväksi tekijäksi. Kyse ei ole siis pelkästä diakoniatyön vahvistamisesta, vaan siitä, että aineiston pohjalta tulevaisuuden kirkko kenties haluaa ymmärtää itsensä läpeensä diakoniseksi toimijaksi – riippumatta siitä mistä työalasta on kyse.

Toiseksi hengellisyyden murros nousee esille monessa yhteydessä. Huomasimme, että murros on kaksisuuntainen: toisaalta on käynnissä kiinnostuksen nousu hengellisyyteen hyvinvointiin, merkitykseen ja kokemuksellisuuteen kytkeytyvänä asiana, toisaalta samaan aikaan kirkon jäsenyys vähenee ja tietoinen kristillinen identifioituminen heikkenee. Hengellisyys siis nousee ilman että sillä välttämättä olisi kosketusta kirkkoon – uusi kiinnostus hengellisyyteen ei siis useinkaan kytkeydy perinteeseen, vaan syntyy kuin ”puhtaalta pöydältä”. Kristillinen identiteetti on yhä useammin luonteeltaan vähemmistöidentiteetti. Emme voi strategiassakaan olettaa kristillistä lukutaitoa tai jäsenyyttä.

Kolmanneksi törmäämme koko ajan resurssikysymykseen. Aineistossa toistuivat samat huomiot: kaikkea ei voi tehdä, mutta luopuminen on vaikeaa. Paikallisesti on vaikea toimia erityisesti digitaalisessa maailmassa, mutta valtakunnalliset mallit usein puuttuvat ja yhteistyö seurakuntien kesken on kivuliasta. Kirkon on ratkaistava mitä kirkko uskoo voivansa tehdä rajallisten resurssien maailmassa.

Samalta pohjalta tunnistimme aineistossa myös kolme toisiinsa kytkeytyvää jännitettä. Ensimmäinen näistä on kansankirkko vs. moninaistuva kirkko – vahvistetaanko siis yhtenäistä kansankirkollista mallia vai tuetaanko teologisesti ja toiminnallisesti eriytyviä muotoja?

Toinen on paikallisuus vs. valtakunnallisuus – on tehtävä selkeitä valintoja sen suhteen mitä ei oleteta tehtävän paikallisesti. Esimerkiksi digitaalisuus, yhä useammin ilmenevä odotus 24/7 tarjolla olevista palveluista ja kirkon julkinen ääni ovat asioita, joita ei ole mahdollista toteuttaa jokaisessa seurakunnassa erikseen, vaan niiden toteuttamiseen kaivataan yhteistä toimintoa. Kohtaamiset, yhteisöllisyys ja luottamuksen herättäminen taas tapahtuvat paikallisesti. Selkeät ja onnistuneet valinnat valtakunnallisesti ja paikallisesti tapahtuvien asioiden välillä mahdollistavat tehokkaamman resurssien käytön.

Kolmannessa jännitteessä kohtaavat perinne ja merkitys. Strategiaa ei voi rakentaa yksinomaan kulttuurikristillisyyden oletukselle, sen sijaan on pystyttävä vastaamaan ihmisten odotuksiin vastauksiin ja tukeen merkityksellisyyden kysymyksissä.

Strategiatyö jatkuu

Kirkon seuraavan strategian valmistelu jatkuu, ja luvassa on lisää myös avoimia webinaareja, joiden yhteydessä on mahdollista osallistua yhteisiin työskentelyihin. Toimintaympäristö on monella tavalla epävarmempi ja arvaamattomampi kuin koskaan, ja moni asia tulee olemaan toisin seuraavan strategiakauden päättyessä. Vaikka tilanne voi tuntuakin kirkon kannalta monin tavoin haastavalta, haasteet voi kuitenkin kääntää mahdollisuuksiksi – mutta se vaatii strategisesti viisasta toimintaa niin kokonaiskirkolta kuin käytännössä strategiaa omassa työssään toteuttavilta seurakunnilta.