Teologia muotoutuu dialogissa maailman uskontojen kanssa

Kristinuskon painopiste on siirtynyt viime vuosikymmeninä enemmistömaailmaan eli Latinalaiseen Amerikkaan, Afrikkaan ja Aasiaan.

Julkaistu alun perin 18.5.2021 osoitteessa kirkkojatutkimus.blogspot.com

Hyllyssäni on kirja, jolla on raflaava otsikko: Without Buddha I Could not be a Christian – eli suomeksi ”Ilman Buddhaa en voisi olla kristitty”. Vuonna 2009 julkaistun teoksen on kirjoittanut amerikkalainen teologi Paul Knitter, joka tulkitsee kirjassaan omaa katolista perinnettään dialogissa buddhalaisuuden kanssa. Kirjan luvuissa asetetaan rinnakkain esimerkiksi nirvanan ja Jumalan käsitteet, Buddha ja Jeesus sekä rukous ja meditaatio.

Omistan monia muitakin uskontoja vertailevia kirjoja, mutta Knitter tuo kaksi uskontoperinnettä vuoropuheluun suorastaan eksistentiaalisista syistä. Kirjan takakannessa näet kerrotaan, miten buddhalaisuuteen perehtyminen ratkaisi hänen uskonkriisinsä. Näin buddhalaisuus auttoi katolista teologia vahvistamaan sitoutumistaan omaan perinteeseensä – samalla jotain uutta ja ilmeisen buddhalaista löytäen.

**

Kristillisen teologian alkumetreiltä Jeesukseen maailman pelastajana kohdistuva usko on asettunut vuoropuheluun filosofian kanssa. Itse asiassa siinä voi nähdä teologian synnyn. Systemaattisen teologian peruskurssin keskeinen anti on, että kristinuskon tulkintahistoriaan on punoutunut kunakin aikana kunkin aikakauden muotifilosofia. Tätä on käytetty kristillisen uskon intellektuaalisena alustana. Toisaalta filosofia on myös avannut kysymyksiä, joihin usko antaa vastauksia.

Eurooppalaisen kristinuskon valtavirta omaksui varhaisimpina vuosisatoinaan vahvasti platonistisen perusvireen, mutta keskiajalla myös aristotelismi painoi leimansa lännen kirkon opetukseen. Modernina aikana teologit ovat omaksuneet näkökulmia Immanuel Kantilta, Martin Heideggerilta, Martin Buberilta ja jopa Jacques Derridalta vain muutaman esimerkin mainitakseni.

Ajan kuluessa on muodostunut itsestäänselvyydeksi, että filosofia toimii ”teologian palvelijana”, kuten keskiajalla sanottiin. Sen sijaan kristinuskon peilaamista muihin uskontoihin on pidetty epäilyttävänä – ainakin jos nämä uskonnot tulkitaan myönteisesti tai niiden käsitteitä lainataan kristillisen teologian rakennusaineeksi.

Taustalla on se, että etenkin protestanttisessa teologiassa on suhtauduttu kielteisesti kaikkiin sellaisiin uskonnollisiin oivalluksiin ja löytöihin, jotka on tehty kirkon ulkopuolella. Todellinen Jumalan tunteminen on mahdollista vain Jumalan itseilmoituksen kautta, joka on haluttu rajata varsin ahtaasti Raamattuun. (Usein filosofienkin oivalluksia on kritikoitu. Mutta silloinkin kun filosofia on ajettu kovaäänisesti etuovesta ulos, se on tullut keittiön kautta sisään.)

Kirkollisen kielenkäytön tärkeimmässä hälytyspainikkeessa on lukenut sana ’synkretismi’, jolla tarkoitetaan uskontojen sekoittumista – sitä, että kristinusko tavalla tai toisella leikkaa toisen uskonnon ajatusmaailmaa. Siitä on erilaisia mielipiteitä, missä sekoittumisen rajat kulloinkin menevät, mutta taustalla on ajatus uskon puhtauden vaalimisesta.  

Puhtaan opin ajatusta pönkittää luterilaisella puolella Augsburgin tunnustuksen VII artikla, jonka mukaan aidon kirkon tuntomerkkinä on evankeliumin julistaminen ”puhtaasti”. Tosiasiassa evankeliumia ei ole koskaan julistettu niin, että toimintaympäristö ei vaikuttaisi julistuksen sanoitukseen ja sisältöön. Voisi jopa pohtia, että Jumalan Sanan inkarnaatio eli Kristuksen lihaksi tuleminen merkitsee sitä, että evankeliumin pitääkin ”sekoittua” toimintaympäristöön: Jeesus vertasi taivasten valtakuntaa hapatteeseen, joka hapattaa taikinan (Matt. 13:33). 

**

Asetelma on alkanut muuttua viime vuosikymmeninä: muiden uskontojen kysymykset ja käsitteet ovat löytäneet paikkansa teologin työpöydällä siinä kuin filosofia. Yksi taustatekijä käänteelle on se, että erityisesti aasialaisten kristittyjen pyrkiessä tulkitsemaan kristinuskoa omassa kulttuurisessa kontekstissaan tarjolla olevat käsitteet ovat poikkeuksetta hyvinkin ”uskonnollisia”. Mitä enemmän siirrytään pois kristinuskon muokkaamasta lännestä, sitä enemmän pyrkimykset ilmaista kristillistä uskoa paikallisen kulttuurin käsittein sisältävät aina tietyn annoksen ”synkretismiä”. Tämä on yhä enemmän teologian tekemisen arkea, sillä kristinuskon painopiste on siirtynyt viime vuosikymmeninä enemmistömaailmaan eli Latinalaiseen Amerikkaan, Afrikkaan ja Aasiaan. 

Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomitean puheenjohtajana 1970-luvulla toiminut intialainen M.M. Thomas puhui ”Kristus-keskeisestä synkretismistä”. Tällä hän tarkoitti sen vakavasti ottamista, että uskontohistoriassa vaikutteet aina sekoittuvat. Siksi kristityt voivat etsiä myönteisiä kosketuspintoja evankeliumille oman kulttuuripiirinsä uskonnollisistakin piirteistä: kristittynä voi elää ilman vieraantumista ympäröivästä elämänpiiristä.

Vaikka länsimaissa onkin pyritty vetämään jakolinja filosofian ja uskonnon välille, jaottelu osoittautuu ongelmalliseksi Aasiassa. Vaikkapa intialainen filosofia on perin pohjin uskonnollisesti orientoitunutta: oikeastaan jokainen Intian oikeaoppisiksi luetuista filosofista koulukunnista näkee tiedon merkityksen siinä, että sen avulla voidaan vapautua uskonnollisessa mielessä. Tietoteoria liittyy näin tiiviisti hindulaiseen pelastusoppiin! Sama pätee Veda-kirjojen auktoriteetin hylkääviin ja näin hindulaisuuden näkökulmasta harhaoppisiksi leimattuihin jainalaisuuteen ja buddhalaisuuteen: niissäkin filosofinen analyysi kytkeytyy uskonnolliseen viitekehykseen.

**

Uskontojen kohtaaminen muodostaa enenevässä määrin teologian tekemisen viitekehyksen myös länsimaissa. Tämä on ilmeistä erityisesti Pohjois-Amerikassa, jonne maahanmuuttajat ovat tuoneet islamin, buddhalaisuuden ja hindulaisuuden sekä myös erilaisia itäaasialaisia uskontoja. Harvardin yliopistossa on siksi kehitetty tekstien vertailuun perustuvaa ”komparatiivista teologiaa”. Suuntauksen tunnettu edustaja on jesuiittateologi Francis X. Clooney. Hän on kirjoittanut useita teoksia, joissa hän sukeltaa kristittynä teologina hindulaisten tekstien maailmaan lukien näitä alkukielellä rinnan kristillisten tekstien kanssa. 

Konkreettisten tekstien kanssa työskentely synnyttää tulkinnallisen jännitekentän, jossa uskontojen pyhistä teksteistä avautuu aiemmin tunnistamattomia teologisia merkityksiä. Hindulaiset tekstit näyttäisivät tarjoavan erityisen hedelmällisen vertailukohdan kristillisille teksteille: Jumalaan liittyvissä hindulaisissa pohdinnoissa on hämmästyttäviä samankaltaisuuksia kristillisten ajatusmallien kanssa, varsinkin kun mennään niin sanottujen teististen koulukuntien puolelle. (Länsimaissa tunnetaan parhaiten ykseysoppia opettava advaita vedanta -suuntaus, mutta se on vain yksi koulukunta hindulaisuudessa.)

Harvardin yliopiston uskontotieteilijä John B. Carman vertaa eräässä tutkimuksessaan Martti Lutherin ajattelua hindulaisen Ramanujan filosofiaan ja löytää yllättäviä yhtymäkohtia. 1100-luvulla elänyt suuri vaishnava-filosofi Ramanuja näki Jumalan – eli klassisella hindutermillä kutsuen Brahmanin – olemuksellisesti kahtalaisena. Yhtäältä Brahman on ylimmäisyydessään (paratva) korkea ja saavuttamaton sikäli, että ihminen ei kykene häntä omin voimin tavoittamaan. Mutta toisaalta Brahman on helposti lähestyttävä (saulabhya), koska Jumala on itse laskeutunut alas ihmisten pariin hindulaisen avatara-opin mukaisesti.

Kun hindulaisen teologian asettaa näin luterilaisuuden kanssa vuoropuheluun, tulokset ovat kiinnostavia ja haastavat jopa sen luterilaisen väitteen, että Jumalan armo olisi tuntematon kristikunnan ulkopuolella. Carman laajentaa vertailua tuomalla keskusteluun lopulta myös japanilaisen buddhalaisuuden käsitteen ”shinjin”, joka yhdistää tietoisuuden omasta syntisyydestä ja Amitabha Buddhan armollisuudesta. Kuulostaa jo lähes puhtaalta luterilaiselta opilta, joskin muutettavat muuttaen!

Uskontojen vertailu tuo teologiaan uuden kiinnostavuuden tason tehden teologiasta myös merkityksellisen kulttuurien välistä kohtaamista tutkivana tieteen alana. Toisaalta tässä ei ole mitään uutta, sillä tekstien vertailu on aina ollut keskeinen metodi uskontoja tutkittaessa. Saksalainen Rudolf Otto vertaili vuonna 1930 julkaisemassaan tutkimuksessa luterilaista teologiaa eteläintialaiseen hindulaisuuteen. Erityisen kiinnostavaa on, että Otto perusteli jo tuolloin tutkimusaiheensa ajankohtaisuutta korostamalla idän uskontojen koputtavan kotiovellamme! Kuinka paljon ennemmin teologian pitääkään nyt 2020-luvulla ottaa huomioon maailman uskontojen tarjoamat visiot yhtenä keskeisenä keskustelun ulottuvuutena.

**

Kirkon tutkimuskeskus julkaisi viime vuonna yhdessä Suomen Ekumeenisen Neuvoston kanssa artikkelikokoelman Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan  (toim. Mari-Anna Auvinen ja Jyri Komulainen). Teoksesta löytyy lisälukemista liittyen esimerkiksi komparatiiviseen teologiaan (Veli-Matti Kärkkäisen artikkeli), niin sanottuun Scriptural Reasoning -menetelmään (Miikka Ruokasen artikkeli) ja siihen, miten hindulaisen askeetin elämänmalli on omaksuttu katolisen uskon osaksi (Jyri Komulaisen artikkeli).

Kirjoittaja:

Jyri Komulainen

Johtava asiantuntija, Kirkon tutkimus ja koulutus