Hengellisyyden lähteellä – Polku kutsuu kasvamaan kristittynä 15.10.2025 Toimintamalli jäsentää Polku-toimintamalli rakentaa seurakuntatyötä pistemäisistä toiminnoista ja tapahtumista yhtenäiseksi eri ikäkausien läpi kulkevaksi poluksi. Polku-malli jäsentää kokonaisuutta viidestä näkökulmasta: kokoontuva toiminta, vanhemmuuden ja perheen tuki, some ja yhteys koteihin, kirkkovuosi sekä yhteistyö. Kullakin ikäkaudella on omat teemansa – Lahja (0–2), Ilo (3–5), Seikkailu (6–8), Rohkeus (9–11), Vapaus (12–14), Ihme (15), Luottamus (16–18), Yhteys (19–21) ja Merkitys (22+) – jotka nousevat ikäkauden ihmisten elämänkysymyksistä ja kehitystarpeista sekä niihin vastaavista kristillisen uskon sisällöistä. Polku-asiakirjassa näitä sisältöjä on avattu kullakin ikäkaudella Ammennettavaa kristinuskosta -kappaleissa. Lähde pirskahtelee Jokaisella ikäkaudella on oma lähteensä, johon kuuluvat viestinnän ja kohtaamisten sarja sekä huipputapahtuma. Senkin ytimessä on todellinen Lähde, Kolmiyhteinen Jumala, usko häneen ja kaikki kirkon aarteet, jotka vahvistavat tätä uskoa ja varustavat elämään kristittynä. Näitä kirkon aarteita jäsentävät Polku-mallissa lähteen seitsemän pirskettä: Raamattu, kaste, ehtoollinen, jumalanpalvelus, rukous, uskontunnustus ja musiikki. Kunkin ikäkauden toiminta ja materiaalit tukevat Lähteestä pulppuavan uskon konkretisoitumista elämässä ja teoissa. Kaste- ja lähetyskäskyn mukaan kirkon kasvatuksen tehtävä on opettaa noudattamaan kaikkea, mitä Jeesus käski meidän noudattaa. Kyse on siis elämäntavasta, toiminnasta ja teoista, joissa Sana tulee taas lihaksi. Hengellinen polku kulkee ikäkausien läpi Toisten rukous, turvallinen syli ja kastevesi ovat vauvan ensimmäiset kosketukset hengellisyyteen. Raamatunkertomuksista ja kirkon elämästä ammentavat leikit ja laulut avaavat lapselle ihmettelyn polun ja rakentavat identiteettiä. Siunaus kantaa myös koulutiellä. Raamatun sankarit ja rukous ovat mukana seikkailuissa. Usko antaa rohkeutta olla oma itsensä, kysyä elämän suuria ja kipeitäkin kysymyksiä ja miettiä omia vastauksiaan niihin. Sakramentit ja rukous vahvistavat seurakuntayhteyttä, johon kutsutaan sekä kokijaksi että tekijäksi. Rippikoulu on polun varrella oleva hengellinen keidas, josta matka jatkuu entistä yhteisöllisempään uskoon ja elämään. Hengellinen elämä on omaa ja yhteistä, se kantaa arjessa ja juhlassa ja kutsuu myös vastuunottoon. Usko kantaa muutoissa ja muutoksissa, epäilyissä, kokeiluissa, uusissa aluissa ja oman kutsumuksen etsinnässä. Aikuinen saa olla kristitty itselleen merkityksellisellä tavalla, omistaa omannäköisensä hengellisyyden sekä kasvaa siinä ja siitä. Elämä, aikuisuus tai hengellisyyskään ei tule valmiiksi, vaan polku jatkuu ja kutsuu yhä uudestaan Lähteelle, yhteyteen, lepoon ja kasvuun. Entä, jos seurakunnassa olisi mietitty ja kirjattukin kunkin ikäkauden kohdalle Mikä auttaa ja tukee vahvistumaan yhteydessä Jumalaan? Mikä varusteita kristittynä elämiseen tarvitaan? Millaiset kysymykset ovat juuri nyt ajankohtaisia ihmettelyn ja pelon aiheita? Mitkä kristinuskon sisällöt vastaavat näihin? Missä ovat kaste ja ehtoollinen? Mitkä raamatunkertomukset ovat luontevia ja tärkeitä? Millainen jumalanpalvelus- ja rukouselämä sekä musiikki kulkevat mukana? Miten Lähteestä pulppuava usko muuttuu eläväksi ja teoiksi? Millainen on kastamattoman polku? Mikko Wirtanen Rippikoulun ja kirkon kasvatuksen kehittämisen asiantuntija Kirkkohallitus
Mitä kolmekymmentäseitsemän vuotta kirkon palveluksessa on tehnyt minulle? 1.3.2023 Perheneuvojan työhuone Olen oppinut, että ihminen on kovin ristiriitainen olio. Hänellä voi olla vilpitöntä pyrkimystä hyvään, jalomielisyyttä, vastuuntuntoa ja uhrimieltä, aitoa uskoa, rakkautta ja halua palvella Jumalaa ja lähimmäistä. Ja samalla meissä on ahneutta, itsekkyyttä, epärehellisyyttä, vallanhalua, jääräpäisyyttä, turhamaisuutta, toisten yläpuolelle asettumista ja lukematon määrä muita vähemmän jaloja ominaisuuksia. Jälkimmäisten ominaisuuksien haitallisia piirteitä vahvistaa se, että ne saattavat olla tiedostamattomia. (Jalommista olemme usein hyvinkin tietoisia.) Kirkossa kaikki nämä inhimilliset ominaisuudet ilmenevät kaiken aikaa kaikilla tasoilla. Siksi meillä on riitoja, toimimattomuutta, alistamista, hyväksikäyttöä ja kaikkea muuta riesaa. Mutta onneksi myös lämpöä, ystävällisyyttä, kannattelua, auttamista ja paljon muuta hyvää. Kirkon vuosisatojen aikana rakentunut organisaatiohan on aivan toivoton. Se vaatisi toimiakseen esihenkilöitä, joilla on erinomaiset johtamistaidot, ja alaisia, joilla on erinomaiset alaistaidot. Jos näin ei ole, organisaatiomme mahdollistaa täysin lukkiutuneet tilanteet, joskus vuosikymmeniksi. Organisaatiomme muuttaminen lienee mahdotonta, joten Jumala meitä auttakoon, että saisimme näitä erinomaiset taidot omaavia esihenkilöitä ja alaisia. Suurena ongelmana kirkossamme näen liiallisen luottamuksen kokouksiin, työryhmiin ja kallispalkkaisiin konsultteihin. Olen ollut mukana ainakin viidessä prosessissa, jossa on valtavilla summilla palkattu joku ulkopuolinen konsultti johtamaan työyhteisö kohti valoa ja viisautta. Kokemukseni on, että joka kerta on mennyt rahat hukkaan. Mitään todellista oikeansuuntaista muutosta ei ole tapahtunut. Uskoisin että seurakunnissa ja yhtymissäkin kannattaisi luottaa omaan ruohonjuuritason asiantuntemukseen. Parhaat ideat saadaan epämuodollisissa kohtaamisissa käytävillä ja kahvipöydissä. Uskottelen itselleni, että vuosikymmenten työskentely erilaisissa kriisitilanteissa olevien ihmisten kanssa olisi muuttanut minua hyväksyvämpään ja ymmärtäväisempään suuntaan. Olen kovin konkreettisesti nähnyt sen, että ihmisillä ei ole lähimainkaan samoja mahdollisuuksia menestyä elämässä. Toivoisin ainakin, että osaisin olla tuomitsematta ja arvostelematta ihmisiä samassa määrin, kuin tein nuorena teologina. Helppoa sekään ei aina ole. Tiukassa istuu vanha liha ihmisessä. Jopa papissa. Oppi erottaa, palvelu yhdistää Toivoisin että kristittyinä osaisimme enemmän katsoa siihen, mikä meitä yhdistää, kuin siihen mikä erottaa. Osaisimme olla rakastavia, hyväksyviä ja ymmärtäväisiä toinen toisillemme. Hyvin eri laillakin ajattelevat ihmiset voivat tehdä yhteistyötä, kun löydetään ne päämäärät, jotka yhdistävät. Jo Kirkkojen maailmanneuvostossa aikanaan todettiin, että oppi erottaa, palvelu yhdistää. Opillisista kysymyksistä onnistumme saamaan aikaan lihavan riidan, joka ei koskaan lopu, eikä koskaan selviä, mutta kun kysytään, pitäisikö pulaan joutuneita auttaa, olemmekin yhtä mieltä. Ehkä meidän pitäisi keskittyä enemmän siihen. Teologiasta ymmärrän nykyään paljon vähemmän kuin vastavalmistuneena. Nykyään se puhuttelee eniten, kun Kristus sanoi hänen olevan löydettävissä apua tarvitsevissa lähimmäisissä. ”Minun oli nälkä” jne. Oma työalani on viimeiset 24 vuotta ollut perheneuvonta. Työlle on jatkuva kysyntä, ja sinne jonottavat juuri ne ihmiset, joita kirkko ei muuten tavoita eli nuoret aikuiset ja kirkosta vieraantuneet. Siksi voisi kuvitella, että perheneuvonnalla on hyvinkin valoisa tulevaisuus. Ainoa uhka on se, että kirkossa leviää ajattelu, jonka mukaan kirkon tehtävä on vain opettaa ja julistaa, eikä suinkaan auttaa. Oma käsitykseni on se, että kirkon tulevaisuuden ratkaisee se, löydämmekö työtapoja, joille on olemassa aitoa kysyntää, ja jotka lähtevät liikkeelle evankeliumin ytimestä. Perheneuvonta on yksi näistä. Pitkäaikainen työ ihmismielen ja ihmissuhteiden parissa on opettanut keskeneräisyyden sietämistä. Vaikka toivomme kovasti, että sielumme haavat tulisivat jonain päivänä täysin käsitellyiksi, näin ei läheskään aina käy. Joudumme tyytymään osittaiseen paranemiseen, ja siihen, että haavojen kanssa voi oppia elämään antoisaa ja merkityksellistä elämää. Tero PulkkinenperheneuvojaHelsingin seurakuntien perheasiain neuvottelukeskus