Tämänvuotinen kristittyjen ykseyden rukousviikko tuo terveisiä Burkina Fason vaikeassa tilanteessa eläviltä kristityiltä, jotka kaiken keskellä ammentavat voimaa elämäänsä Raamatun, kristillisen uskon ja ekumeenisen yhteyden syvistä lähteistä. He ovat valmistelleet kansainvälisen aineiston, jota käytetään ekumeenisen rukousviikon perinteisenä oktaavina 18.–25.1. Viikon alussa muistetaan perinteisesti sitä, kuinka Pietari tunnusti Jeesuksen Kristukseksi ja viikon päätteeksi apostoli Paavalin kääntymistä kristittyjä vainonneesta Saulista Kristuksen ja hänen armonsa evankeliumin suureksi lähettilääksi.

Jo ekumeenisen rukousviikon perusteissa on siis keskiössä Kristuksen tunnustaminen Herraksi ja Vapahtajaksi sekä toivo siitä, että myös vainoajat voivat löytää valon ja armon ja tulla kääntymykseen rakkauden voimasta. Rukousviikon tämänvuotinen tunnus ”Rakasta Herraa, Jumalaasi … ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Luuk. 10:27) on peräisin laupias samarialainen -vertauksen yhteydestä. Tuo peruskertomus kuvaa ja viestii Jumalan rakkautta ja rohkeaa lähimmäisen puolesta toimimista yli ennakkoluulojen katsoen todellista inhimillistä tarvetta ja todistaen samalla Jumalan hyvyydestä auttavien kätten puheen kautta.

Laupiaan samarialaisen teologiaa

Monet vanhan kirkon opettajat, kuten Origenes, Klemens Aleksandrialainen, Johannes Khrysostomos ja Augustinus, näkivät laupiaan samarialaisen hahmossa kuvan Kristuksesta ja koko vertauksessa symbolisesti esitettynä koko Jumalan pelastussuunnitelman maailmaa kohtaan. Jerusalemista tuleva mies kuvaisi Aadamia eli ihmiskuntaa, joka elää langenneessa maailmassa sen kaikkien vaarojen ja rikkinäisyyden keskelle, ja rosvot ovat kuva meitä vastaan hyökkäävistä, vihamielisistä voimista. Luukkaan evankeliumin 10. luvussa on juuri ennen vertausta kuvattu sitä, kuinka Jeesuksen lähettämät 72 opetuslasta olivat voittaneet Paholaisen ja pahan valtojen vastarinnan Jeesuksen lähettiläinä, ja Kristus itse lupaa antaneensa heille tämän vallan: ”te voitte polkea… kaikkea vihollisen voimaa, eikä se vahingoita teitä”.

Kristuksen itsensä vanhan kirkon opettajat näkivät tulevan myötätuntoisesti auttamaan puolikuollutta miestä, hoitamaan hänen haavojaan ja viemään hänet turvaan majataloon. Majatalo nähtiin kuvaksi kirkosta ja samarialaisen lupaus tulla takaisin ennakoivana lupauksena Herran paluusta. Myös Luther painotti, että vertauksessa laupiaasta samarialaisesta tulee esiin paitsi lähimmäisenrakkauden merkitys myös se, millainen Jumala rakastavana, armahtavana Isänä ja puolestamme ristillä kärsivänä ja kuolevana Poikana on. Luther kirjoittaa:

”[Kristus] on tullut meidän syntiseen elämäämme, metsään täynnä murhia ja tappoja. Kristus tulee ihmisen luokse, katsoo häntä, armahtaa, vuodattaa öljyä hänen haavoihinsa, ts. tuo evankeliumin. Hän sälyttää ihmisen juhtansa päälle, kantaa häntä ja hoitaa hellästi, ts. hän kuormaa meidät päälleen ja tulee uhrieläimeksi, joka kantaa syntimme. Sitten hän vie meidät majataloon, so. kristilliseen kirkkoon, sallii kastattaa meidät ja ottaa vastaan molemmat sakramentit. Hän jättää meidät pappien haltuun ja antaa näille molemmat testamenttinsa, jotta he hoitaisivat ihmisiä uskossa ja rakkaudessa.” (suom. Tuomo Mannermaa)

Toivo väkivallan keskellä

Väkivallan keskellä eläminen ja siitä selviytyminen sekä samanaikainen rakkauden painottaminen Jumalan ominaisuutena ja hänen rakastamisensa sekä lähimmäisen rakastaminen kuin itseään tienä kestävään onneen ja autuuteen puhuttelevat erityisellä tavalla silloin, kun ympäristö on konkreettisesti väkivaltainen ja uhkaava ja janotaan toivoa, laupeutta ja ihmisyyttä. Olemme voineet tämän havaita omassa kokemusmaailmassamme varsin lähelle tullen sodan sytyttyä Ukrainassa Venäjän hyökättyä ja Lähi-idän väkivaltatilanteen pahennuttua terrorin ja vastahyökkäyksen noidankehässä. Erityisen lähelle elämän hauraus tulee myös Sahelin alueella Burkina Fasossa, missä rukousviikon aineistoja on koottu.

Rukousviikon materiaalissa kuvataan tämän Afrikan kolkan järkyttävää tilannetta: ”Burkina Fasossa on tällä hetkellä vakava turvallisuuskriisi, joka vaikuttaa kaikkiin uskonnollisiin yhteisöihin. Burkina Fason turvallisuustilanne ja sen myötä väestön sosiaalinen koheesio heikkenivät dramaattisesti vuonna 2016 maan ulkopuolelta tehdyn suuren jihadistisen hyökkäyksen seurauksena.

Maa on kärsinyt terrori-iskujen, laittomuuksien ja ihmiskaupan lisääntymisestä. Niiden seurauksena yli kolme tuhatta on kuollut ja lähes kaksi miljoonaa joutunut maan sisäisiksi pakolaisiksi. Tuhansia kouluja, terveyskeskuksia ja kaupungintaloja on suljettu, ja suuri osa sosioekonomisesta ja liikenteen infrastruktuurista on tuhoutunut. Tiettyihin etnisiin ryhmiin kohdistuvat hyökkäykset lisäävät yhteisöjen välisten konfliktien riskiä. Erityisesti kristilliset kirkot ovat joutuneet aseellisten hyökkäysten kohteiksi. Pappeja, pastoreita ja katekeettoja on tapettu jumalanpalvelusten aikana, eikä siepattujen kohtalosta ole tietoa. Suurin osa maan pohjois-, itä- ja luoteisosien kristillisistä kirkoista on jouduttu sulkemaan terrorismin vuoksi. Monilla näistä alueista ei voida enää viettää julkista kristillistä jumalanpalvelusta.” 

Jumalanpalveluksen vietto etuoikeutena ja dialogin voima

On hyvä saada konkreettinen muistutus siitä, että mahdollisuus vapaasti kokoontua jumalanpalvelukseen ei suinkaan ole itsestään selvyys. Tilanteen vakavuudesta huolimatta – tai juuri siksi – Burkina Fason kristityt pyrkivät kilvoittelemaan rakkauden käskyn noudattamisessa. Ekumeeninen kristittyjen yhteyden tarve korostuu vainon ja ahdistuksen aikana. Ääriryhmien leviäminen tekee maasta yhä epävakaamman. Samalla kristittyjen, muslimien ja perinteisten uskontojen välille on rakennettu jonkinlaista yhteyttä ja solidaarisuutta. Heidän johtajansa pyrkivät löytämään kestäviä ratkaisuja rauhan, sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ja sovinnon saavuttamiseksi. Vuoropuhelua pyritään rakentamaan eri uskontojen ja etnisten ryhmien välille.

Jopa Burkina Fason hallitus on kehottanut uskonnollisia yhteisöjä rukoilemaan rauhan, sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ja sovinnon puolesta. Yksittäiset kirkot ja seurakunnat jatkavat päivittäisten rukousten järjestämistä ja paastoamista. Ekumeeniset toimet kotiseudultaan pakenemaan joutuneiden auttamiseksi ovat lisääntyneet. On yhdessä pohdittu ja nostettu tietoisuutta veljeyden arvosta ja kehitetty strategioita kestävän rauhan rakentamiseksi.

Alueen perinteinen sananlasku valaa toivoa: ”Taistelun luonteesta tai kestosta huolimatta kerran koittaa sovinnon hetki.” Vähän samaan tapaan ja vielä voimakkaammin meitä rohkaisee Kirkkojen maailmanneuvoston Karlsruhen yleiskokouksen tunnus: ”Kristuksen rakkaus johtaa maailman sovintoon ja ykseyteen.” Olemme kutsuttuja rukoilemaan ja toimimaan tämän suuntaisesti yksilöinä, yhteisöinä ja instituutioiden vaikuttajina.

Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, ekumenia ja teologia
Kirkkohallitus

Kristittyjen yhteistä ekumeenista lähetyspyhää vietetään nykyään lokakuun toisena viikonvaiheena (lauantaista sunnuntaihin). Tarkoituksena on vahvistaa kristittyjen yhteistä todistusta, keskinäistä rauhaa, sovintoa ja rakkautta sekä innostaa erityisesti nuorisoa lähetysvastuuseen. Pohdin seuraavassa lähetyspyhään liittyen, mitä annettavaa syykuussa pidetyllä Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksen viestillä on kirkon missiolle. Viestin sitaattien suomennokset ovat kirjoittajan.

Vuoden 2023 lähetyspyhän teema on: Jumalan rakkaus lähettää rakastamaan. Raamatullista taustaa haetaan 1. Joh. 2:15–17, jossa kirjoittaja asettaa maailman rakastamisen ja Jumalan rakkauden vastakkain. ”Maailma tarjoaa erilaisia pikavoittoja ihmisille, jotka etsivät ensisijaisesti nautintoja ja tyydytystä pinnallisesta elämäntavasta. Ne jättävät ihmisen usein entistäkin tyhjemmäksi. Mikään ei enää riitä”, lukee sanan selityksessä.

Vanha kristillinen perinne puhuu kohtuullisesta. Kohtuullisuutta on käytetty Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tärkeänä välineenä taistelussa ilmastonmuutoksen vaikutuksia vastaan. Ei tarvitse kovin paljoa seurata erilaisia kehityslinjoja ja historian tapahtumia, huomatakseen, että ihmisellä on taipumusta uskoa ”pikavoittoihin”. Ne tuovat kuitenkin usein suurta tuskaa ja jopa kärsimystä ihmisten elämään. Kaikkein eniten niiden yhteinen tavoittelu osuu ikävästi kaikkein köyhimpiin ja heihin, joilla ei ole päätäntävaltaa. Tämä näkyy luterilaisten kirkkojen arjessa.

Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksen viesti puhuu mission toteuttamisesta

Luterilaisen maailmanliitto kokoontui teeman ”Yksi ruumis, yksi Henki, yksi toivo” alle Puolan Krakovassa 13.–19.9.2023. Teemaa käsiteltiin monin tavoin yleiskokouksen aikana.  Työskentelyn monipuolisuus näkyy viimeisenä päivänä julkaistussa yleiskokouksen viestissä. Viesti noudattaa suoraviivaisesti etukäteen julkaistun teemakirjan rakennetta. Viestin kokoamista ja editointia yleiskokouksen aikana johti piispa Kaisamari Hintikka. (Teemakirjan aiheista on Kirkkomme Lähetyksessä julkaistu syksyn mittaan kirjoituksia. Linkki tekstin lopussa.)

LML:n viesti jäsenkirkoille ja kaikille kristityille toistaa ajatusta evankeliumista sekä voimana että tehtävänä. Jokainen kristitty on kutsuttu jo kasteessa osallistumaan siihen pelastavaan toimintaan, jota Jumala jo tekee tässä maailmassa.

”Kasteen kautta meitä kutsutaan ja lähetetään julistamaan vapauttavaa Jeesuksen Kristuksen evankeliumia sanoin ja teoin. Henki kutsuu meitä oikeuden, rauhan ja sovinnon välikappaleiksi, parantaen haavoja omien kirkkojemme sisällä ja yhteisessä maailmassamme. Pyhän Hengen voimalla varustettuina meitä rohkaistaan rakentamaan toivon yhteisöjä kaikkialla, missä evankeliumia jaetaan ja eletään todeksi.”

Evankeliumi ei siis ole jotain, joka on tarkoitettu vain ulkopuolella oleville. Se kuuluu yhtä hyvin meille kaikille ja voi tehdä suuria kirkkojen sisälläkin. Kirkko Kristuksen ruumiina on yhtä lailla kivun ja haavojen paikka kuin oli Kristus itse. Hajaannus, väärinkäytökset, evankeliumia vääristävä teologia ja vallan keskittyminen ovat myös kirkkojen ongelmia. Meillä on kuitenkin aarre, evankeliumi, joka vapauttaa tällaisista kahleista ja antaa mahdollisuuden rakentaa uutta, toisenlaista todellisuutta.

Evankeliumista itsestään nousee lisäksi velvoitus etsiä yhteyttä. Maailman kriisien keskellä, polarisaation pyörteissä, eriarvoisuuden vallitessa, meitä kutsutaan antamaan uskottava ja yhdenmukainen todistus evankeliumista. Yhteyden etsiminen ei rajoitu vain kirkon sisälle, tai kirkkojen välille vaan koko ihmiskuntaan ja koko luomakuntaan.

Toisenlaisen todellisuuden rakentamista ei ole tarkoitettu vain kirkkoa varten, vaan koko maailmaa.

Merkityksellistä ja vaikuttavaa toivoa

Yleiskokouksen viestissä käytetään sanaa rakkaus vain muutaman kerran. Silti viestin sisältö kuvaa rakastamista, välittämistä, toisista huolehtimista ja yhdessä rakentamista. Yhdessä meidän vahvuutemme on siinä, että me julistamme evankeliumia eri tavoin, eri vuodenaikoina, eri kulttuureissa, erilaisissa talouksissa ja poliittisissa konteksteissa, pyrkiessämme olemaan maan suola ja maailman valo. Jokainen saa kuulla evankeliumin omalla kielellään. ”Evankeliumi kutsuu meitä toivoon ja oppimaan Jumalan lupauksen merkkien lukemista kaikkialta maailmasta, koska toivomme perustuu Jeesus Kristukseen.”

Viesti lähtee liikkeelle kuvauksella maailman rikkinäisyydestä. ”Elämme jaetussa maailmassa, jossa ruumiit ovat loukkaantuneita, hylättyjä, syrjittyjä ja maapallo, yhteinen kotimme, kärsii kasvavan ympäristö- ja ilmastokriisin vaikutuksista.” Tämä ei kuitenkaan ole kristityn ainoa näkökulma tähän maailmaan. Tämä on myös Jumalan maailma. Siksi, kuten ekumeenisen lähetyspyhän aineisto sen sanoittaa, meidän elämämme veneessä on kaksi airoa, joita meidän tulee liikuttaa yhtä voimakkaasti. Toisen airon nimi on ”rakasta Jumalaasi” ja toisen airon ”rakasta lähimmäistäsi”.

”Pohdiskellessamme työtämme kirkkojen yhteisönä, meidän on löydettävä uusia tapoja tarjota toivoa kaikille ihmisille. Ei tyhjää toivoa, vaan rohkeaa toivoa, joka saa innoituksensa uskostamme Jumalaan ja jota seuraa toimintamme palvellaksemme köyhiä, apua tarvitsevia, maahanmuuttajia, pakolaisia ja kriisien vaikutuksista kärsiviä. Toivo antaa meille voimaa puhua julkisesti oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien puolesta. Tämän toivon on tultava käsin kosketeltavaksi kirkon toiminnassa, jumalanpalveluksessa ja lähetystehtävässä.”

Toivo ja rakkaus käsinkosketeltaviksi

Ei siis ihme, että viestissä käsitellään konkreettisia asioita ja konkreettisia toimia. Krakovassa kokoontunut väki haluaa, että toivo ja rakkaus tulevat näkyviin, jotta Kristuksen ruumis, ihmiskunnan ruumis, koko luomakunnan ruumis voisi kokea evankeliumin. Lähtökohtana on, että osallistumme Jumalan kokonaisvaltaiseen missioon, joka sisältää julistamisen, vaikuttamisen, diakonian toteuttamisen sekä kansainvälisesti että paikallisesti omien kirkkojemme piirissä.

Tässä poimintoja tuosta konkretisoinnista:

• Erityisesti nuorten johdolla olemme sitoutuneita toimimaan tehokkaammin taloudellisen ja ilmastollisen oikeudenmukaisuuden puolesta, suojellen planeettaa ja sen resursseja tuleville sukupolville. Yhdessä vahvistamme, että luomakunta ei ole kaupan.
• Hylkäämme kaikenlaiset väkivallan ja syrjinnän muodot, jotka perustuvat rotuun, etnisyyteen, sukupuoleen, seksuaalisuuteen, luokkaan, ikään, vammaisuuteen, muukalaiskammoon, kastiin tai yhteiskunnalliseen taustaan. Kaikki ihmiset on luotu Jumalan kuviksi, ja heillä on yhtäläinen arvo, jota ei voi vaarantaa.
• Vaadimme teologista pohdintaa ja koulutusta sukupuolten oikeudenmukaisuudesta sekä jatkuvaa naisten ja tyttöjen voimaannuttamista, varmistaen, että he voivat nauttia tulevaisuudessa reilusta, oikeudenmukaisesta ja mahdollisuuksia tarjoavasta elämästä.
• Tiedämme, että kristilliset kirkot ovat kokeneet erimielisyyksiä ja jakautumisia vuosisatojen ajan, mutta uskomme, että meitä yhdistää enemmän kuin erottaa, ja olemme päättäneet kulkea eteenpäin yhdessä.
• Sitoudumme opettamaan ja saarnaamaan vastuullisen teologian periaatteiden mukaisesti. Vastuullinen teologia on kokonaisvaltaista, käyttää inklusiivista kieltä ja monipuolisia sekä saavutettavia viestintäkeinoja. Se rakentaa inklusiivisia yhteisöjä ja pyrkii tavoittamaan marginaalissa olevat ihmiset.
• Olemme sitoutuneita toimimaan hyvinä naapureina uskonnollisesti moninaisissa yhteiskunnissa ja yhteistyössä eri uskontojen edustajien kanssa edistämään oikeudenmukaista, rauhanomaista ja sovinnollista maailmaa.
• Meitä kehotetaan tunnistamaan Kristus toisissamme ja vastustamaan vihapuhetta, joka loukkaa ihmisarvoa ja johtaa haitallisiin toimiin yksilöitä tai yhteisöjä vastaan.
• Pyrimme aktiivisesti taistelemaan rasismia, väkivaltaa, hyväksikäyttöä, epätasa-arvoa ja riistoa vastaan, jotka valitettavasti ovat edelleen läsnä sekä kirkossa että yhteiskunnassa nykypäivänä.
• Uskomme kirkkojen jatkuvaan uudistumiseen ja olemme valmiita jakamaan maailman ilot ja kärsimykset Kristuksen kautta. Meitä kutsutaan tunnistamaan ja vastaamaan LML-yhteydessä ja maailmanlaajuisesti nouseviin haasteisiin, sekä työskentelemään rauhan puolesta maailmassa, ihmisten välillä, maiden välillä ja koko luomakunnan kanssa.

Viesti päättyy perinteisesti meidänkin messussamme olevan lähettämisen kaltaisiin sanoihin:

”Yhtenä Ruumiina, Yhden Hengen kutsumana, Yhdessä Toivossa, lähdemme (Krakovasta) kaikkiin maailman kolkkiin julistaaksemme evankeliumia siitä, että olemme Jumalan armosta vapautettuja ja lähetettyjä palvelemaan lähimmäistämme.”

Siis: Jumalan rakkaus lähettää rakastamaan.

• Yleiskokouksen viesti englanniksi
• Lähetyspyhä 2023: Jumalan rakkaus lähettää rakastamaan (ekumenia.fi)
• Kirkkomme lähetys (linkki vie ensimmäiseen kirjoitukseen yleiskokouksen teemakirjasta)

Vesa Häkkinen
asiantuntija
Kirkon lähetystyön keskus

Ortodoksinen kristinusko levisi idästä päin Suomen alueelle jo varhain keskiajalla. Moskovan patriarkaatin itsenäistymisen jälkeen ortodoksiset kirkot Suomessa ovat kuuluneet Moskovan patriarkaatin alle vuoteen 1923 asti. Kun Suomi sai itsenäisyyden, uuteen valtioon muodostui uudenlainen ja aikaisemmalta asemaltaan erilainen ortodoksinen vähemmistökirkko.

Suomen itsenäistyessä ortodoksinen kirkko joutui uuden tilanteen eteen. Aikaisemmin kirkolla oli ollut tukena Venäjän valtionkirkon auktoriteetti, teologista osaamista ja taloudellista apua. Nyt kirkko oli pieni vähemmistökirkko uudessa kansallismielisessä Suomessa. Ortodoksien asema tuli siis järjestää uudelleen senaatissa, jossa asetus nosti ortodoksisen kirkon luterilaisen rinnalle toiseksi kansalliseksi kirkoksi.

Tästä alkaen kirkon hallinto on seurannut hyvin paljon luterilaisen kirkon esimerkkiä. Tämän takia suureksi vahvuudeksi ja poikkeudeksi muista ortodoksista perinteistä onkin noussut maallikkojen vahva edustus kirkon hallinnossa, joka kantaa hedelmää vielä tänäkin päivänä mm. naisten aktiivisena ja näkyvänä osallisuutena päätöksenteossa ja kirkon hallinnossa.

Tie Ekumeenisen patriarkaatin yhteyteen

Suomen valtion etujen mukaisesti oli tärkeää, että ortodoksinen kirkko olisi mahdollisimman itsenäinen, ja Venäjän vaikutus jäisi mahdollisimman pieneksi. Tämän takia valtio alkoi aktiivisesti tukea kirkon suomalaistumista ja itsenäisyyttä Venäjän kirkosta. Ilmapiiri ja kehitys sekä kirkon että valtion sisällä johti siihen, että kanoninen itsenäisyys koettiin houkuttelevaksi ja osittain ainoaksi vaihtoehdoksi.

Vuoden 1919 kirkolliskokous anoi Venäjän kirkolta autonomiaa, jonka patriarkka Tiihon myönsi vuonna 1921. Suomen ortodoksinen kirkko siirtyi tämän jälkeen Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Tämän liiton sinetöi ekumeenisen patriarkaatin myöntämä kanoninen peruskirja autonomia-tomos, joka allekirjoitettiin 6. heinäkuuta 1923 – sata vuotta sitten.

Peruskirjan mukaan kirkko on yhteydessä Ekumeeniseen patriarkaattiin, kirkko on perustettu yhteisen katolisen ortodoksisen kirkon dogmien, kanonien sekä säädösten mukaan ja kirkolla on oikeus järjestää sisäiset asiat maan lakien ja vaatimusten mukaan edellyttäen, että se ei poikkea kanonisesta perinteestä.

Yhtenä esimerkkinä Suomen ortodoksinen kirkko halusi mahdollistaa paremman yhteydenpidon enemmistökirkon ja yhteiskunnan kanssa ja päätti jo vuonna 1922 siirtyä uuteen kalenteriin. Kalenterikysymys osoittautui jo tuolloin tunnekysymykseksi, ja on osittain sitä edelleen. Haasteena on yhteys toisten ortodoksisten kirkkojen kanssa, mutta vahvuutena on taas ekumeenisen yhteyden vahvistuminen, kun pyhäpäiviä voidaan viettää yhdessä ja elää samaa kirkkovuotta. Tämä on erityisen tärkeää niille ortodokseille, jotka elävät ekumeenisissa perheissä ja tarvitsevat yhtenäisen kalenterin arjessaan.

Ekumeeninen patriarkaatti nauttii erityistä asemaa ortodoksisen maailman johtajana. Nyt Suomen ortodoksisen kirkon historia ja kehitys ovat olleet kiinteästi sidoksissa Ekumeeniseen patriarkaattiin, joka on tarjonnut hengellistä tukea, opastusta ja yhteyttä muihin ortodoksisiin kirkkoihin. Tämä yhteys on auttanut vahvistamaan Suomen ortodoksisen kirkon identiteettiä osana maailmanlaajuista kristillistä perinnettä. Suomen ortodoksinen kirkko näyttäisi kenties täysin toisenlaiselta, jos se ei olisi koskaan siirtynyt Ekumeenisen patriarkaatin yhteyteen. Siirtyminen on lähtenyt liikkeelle alun perin poliittisista syistä, mutta sen kokonaisvaltainen vaikutus on tullut selkeästi esille myöhemmin, ja erityisesti uudestaan nyt Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja Moskovan patriarkka Kirillin sotaa tukevien puheiden jälkeen.

Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkka Bartolomeus saapuu syyskuussa Suomeen

Juhlavuoden päätapahtuma on Ekumeenisen patriarkan vierailu Suomessa. Hänen kaikkipyhyytensä, Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos saapuu syyskuussa Helsinkiin juhlistamaan Suomen ortodoksisen kirkon vuonna 1923 saamaa autonomista asemaa Ekumeeniselta patriarkalta.

Patriarkka jatkaa Suomen vierailunsa jälkeen matkaa Viroon, jossa myös Viron apostolinen ortodoksinen kirkko viettää oman autonomisen asemansa satavuotisjuhlaa. Patriarkka tapaa Suomen vierailunsa aikana kirkkokansan lisäksi monia korkea-arvoisia henkilöitä, muun muassa Tasavallan presidentti Sauli Niinistön, Suom­­­en Kreikan, Turkin ja Ukrainan suurlähettiläät, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon johtoa sekä Suomen muita uskontojohtajia.

Patriarkka toimittaa kiitosrukoushetken Uspenskin katedraalissa lauantaina 9.9.2023 sekä liturgian sunnuntaina 10.9.2023. Kirkkokansan on mahdollisuus osallistua vapaasti valtaosaan vierailuohjelmasta. Ohjelmatiedot Suomen ortodoksisen kirkon verkkosivuilta.

Maria Mountraki
Projektikoordinaattori
Kirkkohallitus, Kirkon lähetystyön keskus

Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokous (EKK) järjestettiin Tallinnassa 14.–20.6.2023 teemalla ”Jumalan siunauksen alla”. Se kokosi edustajia 114 jäsenkirkosta: ortodokseja, anglikaaneja/vanhakatolilaisia ja protestantteja. Keskeisellä sijalla oli kirkkojen roolin tarkastelu pyrittäessä oikeudenmukaiseen rauhaan Ukrainassa, vastattaessa ilmastokatastrofiin ja pakolaisuuden/siirtolaisuuden kysymyksiin sekä yhdistettäessä voimia kristillisyyden kasvojen esiin tuomiseksi maallistuvassa Euroopassa.

Käsittelen kokouksen antia neljän avainpuheenvuoron kautta. Niiden lisäksi merkittävää oli vuorovaikutus, jumalanpalvelus- ja hartauselämä ja kuulemistilaisuudet, joissa kuultiin Ukrainan kirkkoja ja heidän pyyntönsä rukouksista muun avun lisäksi sekä selonteko Rauhan polut -hankkeesta. Ortodoksisten kirkkojen jännitteen purkaminen Ukrainassa on keskeinen osa sovinnontekoa.

Kristityt naiset muutoksen tekijöinä Valko-Venäjällä

Ensimmäisen avainpuheenvuoron käyttänyt valkovenäläinen demokratia-aktivisti Sviatlana Tsikhanouskaya antoi kasvot sikäläistä diktatuuria vastustavalle liikkeelle. Vuoden 2020 rauhanomaisessa vallankumouksessa Valko-Venäjä näytti jo kulkevan kohti uutta ja demokraattisempaa vaihetta, mutta liike tukahdutettiin väkivaltaisesti. Vallankumouksella oli naisten kasvot. Monet heistä ovat aktiivisia kristittyjä.

Keskeinen teema puheessa oli veljeys ja sisarellisuus. Ajatus kolmesta “veljellisestä kansasta” eli Venäjästä, Valko-Venäjästä ja Ukrainasta sai kuolemaniskun Venäjän aggressiivisista pommituksista Ukrainassa 24.2.22 alkaen. Todellinen veljeys ei pyri hyväksikäyttämään ja vahingoittamaan. Voiko tämän päivän maailmassa olla todellista veljeyttä? Jokainen murha on lopulta veljesmurha Kainin surmateon tapaan.

Näkyä toisenlaisesta veljeydestä kamppailussa tyranniaa vastaan Tsikhanouskaya kertoi liikkeen saaneen paavi Franciscuksen kiertokirjeestä Fratelli tutti. Tsikhanouskayan mukaan valkovenäläiset naiset ja tytöt ovat aikamme sankareita, pahan voittajia hyvällä. Rakkaus lopetti väkivallan. Esimerkiksi eräällä aktiivisella roomalaiskatolisella papilla aseina olivat usko, rukousnauha ja rukous rintamassa diktatuuria vastaan.

2022 helmikuussa valkovenäläiset palasivat kadulle protestoimaan rauhallisesti, mutta heidät otettiin kiinni väkivaltaisesti. Tsikhanouskayan mukaan he silti suorittivat ihmeitä, koska uskoivat oikeudenmukaisuuteen, lakiin ja omatuntoon. Uskon ihmisten rooli oli keskeinen. Diktaattorit pyrkivät hiljentämään kirkolliset johtajat ja saamaan heidän tukensa. Tavalliset uskovat muistivat usein paremmin, mitä on olla uskon ihminen.

Tsikhanouskaya kertoi kysyneensä kirjeessä paavi Franciscukselta, miten käytännössä voisi toteuttaa visiota veljellisestä yhteiskunnasta. Uskonnollisten yhteisöjen ääni on merkityksellinen ja tärkeä. Ne voivat olla vapauttavia, tervehdyttäviä ja sovintoa rakentavia. Uskonnolliset yhteisöt, kirkot ja yksittäiset kristityt voivat merkittävästi edistää rauhaa yhteiskunnissa, edistää toivoa tyrannian keskellä. Moraalisesti selkärankaiset ovat uhka diktaattoreille, ja heitä tarvitaan demokratiaa rakennettaessa.

Kansainvälinen uskonnollinen yhteisö voi Tsikhanouskayan mukaan rukoilla Valko-Venäjän puolesta, tukea valkovenäläisiä ulkomailla, auttaa humanitaarisesti jne.

Miten saada tehokkuutta palvovasta yhteiskunnasta avoimempi inhimillisyydelle ja resonoivalle uskonnollisuudelle?

Tunnettu saksalainen sosiologi Hartmut Rosa puhui Euroopan sosiologisesta kontekstista. Hän teki eron kahden eri Euroopan välillä. Toinen on taloudellisen menestyksen ja kasvun Eurooppa, johon liittyy mykkä ja kylmä maailma sekä mikrotasolta makrotasolle heijastuva aggressiivinen käyttäytymismalli. Toinen on koskettava, tunteva, kuunteleva Eurooppa, joka ei kuvittele hallitsevansa kaikkea.

Rosa painotti voimakkaan ja yhdistyneen Euroopan tarvetta vastattaessa aikamme globaaleihin haasteisiin kuten ekologinen kriisi, globaali epätasa-arvo ja epidemiat. Ei tulisi luoda Euroopasta suljettua linnaketta, joka palvelee vain omia intressejään. Moderni Euroopan systeemi vaatii taloudellista kasvua, teknologista kehitystä ja kulttuurisia innovaatioita tuottaakseen itsensä aina uudelleen ja säilyttääkseen institutionaalisen status quo -tilanteen. Jatkuvan kasvun ja kiihdytyksen logiikasta seuraa ekologinen, poliittinen ja psykologinen aggressio, joka ilmenee myös itseen kohdistuvana aggressiona ja uupumisena.

Rosa kysyi, mikä olisi vaihtoehto tällaiselle vieraantumiselle omasta olemisestamme? Mikä voisi olla vaihtoehtoinen näky hyvästä elämästä? Hän kutsui tätä ”resonanssiksi” eli vuorovaikutteiseksi maailmaksi, jossa ihminen tulee 1) kosketetuksi, 2) tuntee, 3) transformoituu ja näkee, että elämässä on myös 4) kontrolloimattomuutta. Resonanssia ei voida pakottaa, varmistaa ja kontrolloida. Resonanssi liittyy 1) sosiaaliseen elämään, rakkauteen ja ystävyyteen, 2) materiaaliseen todellisuuteen, 3) omaan itseen ja 4) eksistentiaaliseen tai ylöspäin suuntautuvaan resonanssiin: uskonto, taide, luonto, historia. Kuunteleminen ja vastaaminen näiden ulottuvuuksien valossa on Rosan vaihtoehtoinen visio Euroopalle. Uskonnoilla on siinä resonanssiyhteisöinä keskeinen rooli. Teologisesti tulkittuna hän näyttäisi puhuvan Pyhän Hengen toiminnan ulottuvuuksista rakkauden, yhteyden ja totuuden Henkenä, jota ei voida kontrolloida.

Kirkoilla ei ole vain teologiaa vaan myös käytäntö, jossa voidaan kehittää tällaista vuorovaikutusta persoonien välillä eli resonanssia: rukous kääntymisenä ylös-, sisään- ja ulospäin! Kirkko jo rakennuksena virittää toisen todellisuuden aaltopituudelle. Resonanssi säilyttää persoonan itsenäisyyden. Kyse ei ole alistuvasta kaikuna toimimisesta.

Teologian rooli kirkkojen yhteiskunnallisessa toiminnassa

Aiempi Canterburyn arkkipiispa Rowan Williams pohti puheensa aluksi, mitä on olla siunattu. Hän otti lähtökohdaksi Jeesuksen autuaaksijulistukset Vuorisaarnassa. Hän jatkoi Rosan pohdintoja ja totesi, että autuaat ovat jättäneet taakseen kohtalonsa omistamisen ja hallitsemisen pakon. Pakonomaisen varmistamisen sijaan he kuulevat Jumalan kutsun ja odottavat sitä.

Viides Mooseksen kirja painottaa, että menestys ei ole omien voimien varassa. Jumalan rakastava lahja on yhteisön arvon perusta. Tästä seuraa kompromissiton vastustus epäjumalanpalvontaa kohtaan, sitä, mikä on vähemmän kuin Jumala. Kyseessä on kertomus epäonnistumisesta ja paluusta todelliseen palvelukseen. Tämä on tausta autuaaksi julistuksille. Meidän tulee oppia, että identiteettimme ei ole riippuvainen siitä, mitä voimme tehdä. Molemminpuolinen hyväksyntä on perusta luottamukselle. Kulmakivi on siunaus, Jumala, jonka rakkaus ei ole vain palkkiota.

Yksi tapa määritellä teologia on Williamsille pohtia Jumalan teon ja ihmisten tekojen välistä eroa. Jos Jumalan teko asettaa meidät uuteen maisemaan, teologia kuvaa tätä maastoa. Voimme tunnistaa Jumalan teon, uuden yhteisön, uuden protokollan ja yhtäläisen oikeuden. Yhteisö välittää eteenpäin Jumalan antamaa elämää, vapauttaa toisia Jumalan nimeen. Kyseessä on kertomus, joka ei avaudu vain menneisyydestä vaan myös tulevaisuudesta. Kristittyjen yhteisössä osittaisesti toteutuva on mahdollista koko luodulle elämälle.

Kristillisen yhteisön eläminen teologisesti on elämistä dialogissa ehtoollisen edustaman lahjoittavan rakkauden todellisuuden kanssa. Elämme myös ristin alla. Narratiivi jumalallisesta uskollisuudesta avautuu tätä kautta. Halu antaa anteeksi on tärkeää. Opimme elämään rakkauden mukaan, koska rakkaus on oikea vastaus maailmaan, jossa olemme. Jumalan teko Jeesuksessa tekee meistä ajanmukaisia. Liturgia on muotoutumisprosessi sen näkemiseksi, mihin Jumala tahtoo meidän sijoittuvan. Se helpottaa näkemään, mitä kulttuuriset tarinat pyrkivät vaientamaan tai hämmentämään.  Se auttaa näkemään heikot ja kärsivät. Rukous ja toivo on tulosta liturgisesta toiminnasta, pysymisestä luottamuksessa Jumalan aktiiviseen läsnäoloon luomakunnassa.

Kirkolla on oma tarinansa. Sen teologinen elämä perustuu liturgiseen elämään. Kirkko ei omista kertomusta kunniakkaasta menneisyydestä vaan Jumalan antamasta tulevaisuudesta, muuttumattomasta tarkoituksesta. Ihmisen on uskoton, mutta voimme olla jumalallisen lahjan varassa. Siunaus, jonka saamme, ja jota tarjoamme, on todistusta valtakunnan todellisuudesta ja läsnäolosta, jota mikään luotu ei voi tuhota. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.

Patriarkka Bartolomeos: myötätunto kristillisen Euroopan elävöittäjänä

Ekumeeninen patriarkka kuvasi nykyistä monikulttuurista Eurooppaa, jossa perinteiset kirkot ovat menettäneet asemiaan. Uskonto on monessa paikassa vähemmistöjen asia. Hän kysyi, mikä rooli uskonnolla ja ekumeenisella liikkeellä on tällaisessa Euroopassa?

Patriarkka nosti ensiksi esiin niin sanotun ”uuden ekumenian”, jossa luodaan uudenlaisia liittoutumia kirkkojen välillä perinteisten arvojen pohjalta. Tällaisessa liittoajattelussa Venäjän ortodoksinen kirkko voidaan usein nähdä hengellisenä johtajana. Patriarkka Bartolomeos näki kuitenkin tällaisen ajattelun lopulta anti-ekumeenisena jakautumisen ja tuhon voimana. Se tulee hänen mukaansa esiin Venäjän brutaalissa hyökkäyksessä Ukrainaa vastaan, ”jumalatonta ja sekulaaria länttä” vastaan. ”Uusi ekumenia” lietsoo polarisaatiota kulttuurisodassa toisin kuin ekumeenisessa liikkeessä, jossa vuosisatojen jakautumisen ja epäluulon jälkeen todettiin, että usko Jeesukseen Kristukseen riittää perustaksi dialogiin.

Miten vastaamme? Patriarkan mukaan meidän tulee omaksua nöyryyden asenne. Emme ole seuranneet Jeesuksen palvelevaa esimerkkiä; liian usein olemme vaatineet etuoikeuksia, voimaa ja vaikutusvaltaa pikemmin kuin palvelleet hauraita ja diskriminoineet itsensä Kristuksen veljissämme ja sisarissamme. Kun kirkot ovat solmineet liian läheisen suhteen valtion kanssa, historia opettaa, että tällaiset edut maksavat.

Maahanmuutto on vahvistanut puhetta kristillisestä Euroopasta. Se ilmentää kuvaa idealisoidusta menneisyydestä ja kristillisestä kulttuurista. Kristinusko on tuonut paljon hyvää, mutta ajatus kristillisestä Euroopasta on myös johtanut väkivaltaan kristittyjen kesken valtakamppailussa Euroopasta.

Yksi kysymys, joka on polttava, on, mitä tarkoitamme kristillisellä Euroopalla demokraattisessa Euroopan unionissa. Miten toteutamme kristillistä Eurooppaa nykyisessä poliittisessa kontekstissa? Kristilliset yhteisöt tuntevat usein itsensä uhatuiksi, jolloin on kiusaus liittyä poliittiseen autoritaarisuuteen. Meidän kuitenkin tulisi todistaa yhteisöstä, jonka Kristus on antanut. Eromme eivät saa peittää ykseyttämme. Meidän tulisi toimia kansalaisyhteiskunnan hyväksi, jossa yhteinen hyvä ylittää kansalliset rajat, kaikki ihmiset edistävät oikeudenmukaisuutta, julistaa evankeliumia köyhille, parantaa särkyneet sydämet, julistaa vapautta vangituille, päästämällä alistetut orjuudesta. Tämä olisi patriarkan mukaan tie kristillisten Euroopan elävöittämiseksi.

Nämä puheet kokonaisuudessaan ja muita uutisia voi lukea konferenssin verkkosivulta.

Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, ekumenia ja teologia
Kirkkohallitus