Elämäntapa, joka vähentää yksinäisyyttä 11.6.2025 Halusin nuorena toimia isosena, koska sain olla kavereiden kanssa ja tutustua uusiin ihmisiin. Myöhemmin ymmärsin myös oppineeni paljon uusia asioita sekä saaneeni uusia, hyviä kokemuksia, jotka ovat kantaneet myöhemminkin elämässä. Isostoiminta antaa myös valmiuksia toimia yhdessä muiden kanssa. Vuoden 2024 Vapaaehtoistoiminnan tutkimuksessa kysyttiin, mitä taitoja vastaaja tarvitsee voidakseen toimia vapaaehtoisena. Eniten vastaajat kokivat, että vuorovaikutustaidoissa olisi tarvetta kehittyä. Vapaaehtoistoiminnassa voi toteuttaa itseään ja sitä kautta löytää myös uusia ulottuvuuksia itsestään. Toimiessani aikuisena erilaisten ryhmien vetäjänä, sain toteuttaa monia taitoja, joita olin oppinut nuorempana. Oma elämäntilanne on myös aina vaikuttanut siihen, mitä olen vapaaehtoisena tehnyt. Kun tyttäreni oli pieni, toimin pyhäkoulunopettajana, koska niin hänkin ujona tyttönä uskalsi osallistua pyhäkouluun. Välillä olen tehnyt satunnaisia tehtäviä vapaaehtoisena, silloin kun se on sopinut aikatauluuni. Olen kokenut, että myös minun tulee olla aktiivinen ja tarjoutua ja kertoa, mitä haluaisin tehdä. Seurakunnassa työntekijät eivät voi tietää, mitä haluaisin tehdä, ellen itse kerro sitä. Monet mahdollisuudet Seurakunnan toiminta avaa monia mahdollisuuksia toimia vapaaehtoisena. Vapaaehtoisena toimimiseen ei tarvitse mitään erikoisia taitoja, vaan se perustuu vapaaehtoisen omiin kykyihin. Jokainen voi toimia niillä taidoilla ja tiedoilla, joita hänellä on. Joku voi haluta jakaa ammatissaan oppimaansa tai toinen jotain aivan muuta , mitä on ammatissaan tehnyt. Vapaaehtoisuus antaa mahdollisuuden vaikuttaa, kokeilla ja oppia uutta. Se lisää itsetuntemusta ja tutkimusten mukaan vaikuttaa myös positiivisesti koko ihmisen hyvinvointiin. Se antaa mahdollisuuden kokea onnistumisen ja arvostuksen hetkiä, mikä voi parantaa mielialaa ja vähentää yksinäisyyttä. Onnistumisen kokemukset ja muiden arvostus lisäävät itsetuntoa ja hyvinvointia. Antaessaan saa myös itselleen Vapaaehtoisuus virkistää ja antaa monenlaisia kokemuksia ja uusia ihmissuhteita, ja näin voi vähentää yksinäisyyden kokemusta. Kävin noin kymmenen vuotta katsomassa erästä vanhusta. Joskus olin väsynyt lähtiessäni, mutta palatessani olin aina virkistynyt ja koin saavani paljon keskusteluistamme myös itselleni. Ystäväpalveluun osallistumalla voi tarjota tukea ja seuraa erityisesti ikääntyneille tai muista syistä yksinäiseksi itsensä kokeneille ihmisille. Vapaaehtoistoimintaa voi tehdä kertaluontoisesti tai tehtävät voivat olla kestoltaan lyhyitä tai pidempää sitoutumista vaativia. Tutkimusten mukaan lyhytaikaiset pop up -tyyppiset tehtävät ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana nousseet lähes samalle tasolle kuin pitkäaikainen sitoutuminen. Vapaaehtoisena toimiessa on se hyvä puoli, että voi itse päättää, miten paljon ja mitä haluaa tehdä. Tärkeintä on, että jokainen toiminnasta kiinnostunut löytää juuri itselleen ja elämäntilanteeseensa sopivamman tehtävän. Yksinäisyyden vähentäminen Vapaaehtoistoiminta voi merkittävästi vähentää yksinäisyyttä monin tavoin. Se tarjoaa ihmisille mahdollisuuden luoda uusia yhteyksiä, sitoutua yhteisöön ja tuntea olevansa osallinen. Osallistuminen yhteisön toimintaan lisää kuuluvuuden ja merkityksellisyyden kokemusta. Kun tuntee olevansa osa jotain suurempaa, yksinäisyyden tunne vähenee ja yhteisöllisyyden tunne vahvistuu. Vapaaehtoistoiminta voi lisätä itseluottamusta ja tarjota mielekästä tekemistä, mikä vähentää eristäytymisen tunnetta. Uusien taitojen oppiminen ja niiden hyödyntäminen yhteisön hyväksi tuo merkityksellisyyttä elämään. Lähde mukaan rohkeasti ja kerro, mitä sinä haluaisit tehdä. Juuri sinua tarvitaan. Irene NummelaasiantuntijaKirkkohallitus
Tuleeko iäkäs ihminen nähdyksi ja kuulluksi? – Yksinäisyyden voittaminen yhdessä 26.2.2025 Ikääntyminen tuo mukanaan monia muutoksia, ja yksi suurimmista haasteista, joita monet vanhukset kokevat, on yksinäisyys. Se on kuin näkymätön varjo, joka seuraa monia elämän hetkiä. Yksinäisyys ei vain vie elämäniloa, vaan se voi myös heikentää sekä psyykkistä että fyysistä terveyttä. Mieti hetki: Miten sinä voisit auttaa ystävää tai iäkästä sukulaistasi, joka saattaa kamppailla yksinäisyyden kanssa? Yksinäisyyden monet kasvot Yksinäisyyden tunne voi olla monimuotoista. Se voi olla emotionaalista – sitä tunnetta, että kukaan ei ymmärrä tai kuuntele. Se voi ilmetä fyysisenä puutteena kosketuksesta tai läheisyydestä. Tai se voi olla sosiaalista, kun ystävät ja perhe ovat kaukana tai jopa poissa. Miksi yksinäisyys iskee erityisesti ikääntyneisiin? Monet ikääntyneet menettävät elämässään läheisiä ihmisiä, mikä voi johtaa sosiaalisten suhteiden heikkenemiseen. Liikuntarajoitteet tai sairaudet voivat estää osallistumisen yhteisiin aktiviteetteihin. Vaikka teknologia, kuten älypuhelimet ja sosiaalinen media, ovat avanneet uusia mahdollisuuksia, eivät kaikki vanhukset osaa tai halua käyttää näitä työkaluja. Tämä voi johtaa entistäkin suurempaan eristyneisyyteen. Seurakuntien rooli – yhdessä voimme enemmän! Seurakunnilla on tärkeä rooli ikääntyneiden hyvinvoinnin edistämisessä. Miten voisimme luoda turvallisen ja kutsuvan ympäristön, joka tuo ihmisiä yhteen? Tässä muutama idea siitä, miten seurakunnat voivat osallistua ja jo osallistuvatkin taisteluun ikääntyneiden yksinäisyyttä vastaan: Yhteisöllisyys kukoistamaan: Seurakunnat voivat tarjota turvallisen tilan, jossa ikääntyneet voivat kokoontua, jakaa tarinoita ja luoda uusia ystävyyksiä. Kerhot, ruokailuhetket tai yhteiset messut voivat luoda yhteisöllisyyden tunnetta. Sukupolvien välinen silta: Vapaaehtoistoiminta voi yhdistää nuoret ja ikääntyneet. Ajattele vaikka rippikoulua, jossa nuoret oppivat arvokkaita elämänoppeja vanhemmilta sukupolvilta, kun ikääntyneet osallistuvat leireille vapaaehtoisina! Tämä ei vain vähennä yksinäisyyttä, vaan se rikastuttaa myös nuorten elämää. Vapaaehtoistoiminta: Esimerkkinä ystäväpalvelu, jossa vapaaehtoiset vierailevat vanhusten luona, voi olla korvaamaton tuki. Se voi olla pieni teko, joka tuo suuresti iloa ja valoa elämään sekä vapaaehtoiselle että ikääntyneelle ihmiselle. Henkinen tuki: Seurakuntien tarjoama henkinen tuki voi olla tärkeä tukipilari. Kuuntelu ja keskustelu voivat auttaa lievittämään surua ja pelkoa, joita ikääntyneet saattavat kokea. Osallistuminen aktiviteetteihin: Kulttuuri- ja liikuntatapahtumat voivat innostaa ikääntyneitä osallistumaan aktiivisesti. Yhdessä kokeminen vahvistaa yhteisön tunnetta. Yhdessä kohti vähemmän yksinäistä maailmaa Ikääntyneiden yksinäisyys on vakava ongelma, joka kaipaa meidän kaikkien huomiota. Seurakunnat voivat olla avainasemassa tämän haasteen ratkaisemisessa tarjoamalla yhteisöä, tukea ja lohtua. Kun ihmiset kohtaavat, jakavat ja tukevat toisiaan, voimme yhdessä vähentää yksinäisyyden tunnetta ja tuoda elämään iloa ja merkityksellisyyttä. Kirkkohallitus on julkaissut seurakunnille suosituksia yksinäisyyden torjumiseksi ja rohkaisee niitä ottamaan entistä aktiivisemman roolin yhteisöllisyyden vahvistamisessa ja kohtaamisten mahdollistamisessa. Suositukset on tuotettu osana kansallista Osallistujien Suomi -toimenpideohjelmaa. Muistetaan, että meillä on voimaa muuttaa toistemme maailmaa – pienillä teoilla on suuri merkitys. Yhdessä voimme tehdä maailmasta hieman vähemmän yksinäisen. Olisiko sinun vuorosi ottaa askel kohti yhteisöllisyyttä ja ystävyyttä? Irene NummelaasiantuntijaDiakonia ja yhteiskuntaKirkkohallitus
Diakonia ja kasvatus etsivät yhteistä suuntaa: Uudistuksia kaivataan, mutta esteitä on yhä 7.11.2024 Diakonian ja kasvatuksen välinen yhteistyö on teemana vahvasti esillä juuri nyt. Vuosi 2025 käynnistyy nimittäin kahden työalan yhteisellä ponnistuksella, kun Tampereella järjestetään ammatilliset Diakonian ja Kasvatuksen päivät 8.-10.1.2025, teemalla Tiellä vai kujalla? Diakonian ja kasvatuksen työalan yhteistyötä pohdittiin myös Marjo Kiljusen luotsaamassa Tiellä vai kujalla -podcastissa, jossa vieraana olivat nuorisotyöntekijä Mari Vuorisalmi Tampereen Tuomiokirkkoseurakunnasta sekä diakoniatyöntekijä Lauri Nurmi Hämeenlinna-Vanajan seurakunnasta. Heillä molemmilla on tutkinnot sekä diakonian että kasvatuksen saralta. ”Näen pelkkiä mahdollisuuksia siinä, että tehtäisiin lähempänä toisiaan töitä”, toteaa nuorisotyöntekijä Mari Vuorisalmi. Tällä hetkellä äitiyslomalla oleva Vuorisalmi uskoo, että monien työtä rajaavien ”poteroiden” kaataminen loisi tilaa aidolle yhteistyölle. Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan diakoniatyöntekijä Lauri Nurmi yhtyy Vuorisalmen ajatuksiin ja painottaa, että yhteistyötä tukisivat jo koulutusvaiheessa tehtävät muutokset. ”Yhdistäisin nämä tutkinnot ja lisäisin opiskeluaikaa puolella vuodella,” hän ehdottaa. Näin jokainen nuorisotyöhön valmistuva voisi myös tehdä diakonian harjoittelun ja päinvastoin. Lauri Nurmi ja Mari Vuorisalmi keskustelevat diakoniasta ja kasvatuksesta Tiellä vai kujalla -podcastissa. Miten esteitä purettaisiin käytännössä? Sekä Vuorisalmi että Nurmi kokevat, että yhteistyön esteenä on myös erilaisten stereotypioiden vahvistama kuilu. ”Diakoniatyöntekijät nähdään tiukkapipoisina ja nuorisotyöntekijät aina valmiina kertomaan viimeiset vitsit,” Nurmi naurahtaa. Vuorisalmi täydentää: ”Jotenkin kirkossa ollaan välillä omissa karsinoissa. Osa tiukasti vartioi omaa alaansa, eikä näe kokonaisuutta.” Diakonia ja kasvatus voisivat Nurmen mukaan oppia toisiltaan esimerkiksi kohtaamisen kulttuurista. ”Tässä maailmanajassa kaikilla on nälkä – paitsi fyysinen nälkä myös kohtaamisen nälkä ja yhteen tulemisen nälkä. On tärkeää, että jokainen tietää, ettei tarvitse olla yksin. Diakoniaruokailu ja nuorten iltapala ovat samanarvoisia tilaisuuksia, vaikka niihin tulevilla ihmisillä on erilaiset tarpeet.” Kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea – tiimityö voimavarana Vaikka vuorovaikutus arjen keskellä koetaan tärkeäksi, yhteistyön tiivistäminen vaatisi aikaa ja uudenlaista ajattelua. Nurmi kuvailee arjen kohtaamisten merkitystä: ”Se, että tulisi mahdollisuus kohdata aidosti, ei viesteillä tai Teamsin kautta, vaan aidosti kasvokkain.” Vuorisalmi pohtii, ettei kirkossa kaikkien tarvitse tehdä kaikkea: ”Ja ehkä koko kirkko voisi kehittyä tässä ajattelussa, että mitä kukakin osaa, ja miten sitä voitaisiin valjastaa käyttöön.” Vuorisalmi ja Nurmi toivottavat kirkon työntekijät tervetulleeksi yhteisiin Diakonian ja kasvatuksen päiville Tampereelle ensi tammikuussa, toivoen päivän olevan ”ponnahduslauta aidolle uudistumiselle.” Kuuntele Tiellä vai kujalla? | Podcast on Spotify Diakonian ja kasvatuksen päivät 2025 – EVL Plus Anna Patronen viestintäasiantuntija Kirkon viestintä
Yksinäisyyden lisääntyminen haastaa kirkonkin 4.3.2024 Yksinäisyyden kasvu on huomattava ilmiö Suomessa, joka herättää huolta yhteiskunnallisesti ja yksilön näkökulmasta. Viime vuosina yksinäisyyden kokemukset ovat lisääntyneet monilla väestöryhmillä. Tämä kehitys haastaa ihmisten hyvinvoinnin ja yhteiskunnan tarjoamat tukijärjestelmät. Syyt yksinäisyyteen Yksinäisyyteen voi löytää useita syitä, kuten koronapandemia, epävarma maailmantilanne ja väestörakenteen muutos. Lisäksi digitalisaation kehitys on muuttanut ihmisten välistä vuorovaikutusta, mikä voi johtaa myös monimutkaisempiin ihmissuhteisiin ja vaikeuttaa merkityksellisten yhteyksien muodostamista. Riski yksinäisyyteen on erityisesti niiden kohdalla, joilla ei ole läheisiä arjessa tai joilla on haasteita kiinnittyä sosiaalisiin verkostoihin. Seuraukset yksilöille ja yhteiskunnalle Yksinäisyys on terveysriski. Se on yhdistetty muun muassa masennukseen, ahdistukseen ja sydän- ja verisuonitauteihin. Yksinäisyys vaikuttaa myös ihmisten elämänlaatuun, työtehoon ja sosiaaliseen osallisuuteen. Lisäksi se asettaa paineita julkisille palveluille, kuten terveydenhuollolle ja sosiaalipalveluille, joita tarvitaan yksinäisyyden torjumiseksi ja sen vaikutusten lieventämiseksi. Toimenpiteitä tarvitaan Yksinäisyyden lisääntyminen on monimutkainen ilmiö, joka vaatii kokonaisvaltaisia ratkaisuja. Yksinäisyyden torjuminen vaatii siksi monitahoisia toimenpiteitä, jotka kohdistuvat niin yksilöihin kuin yhteiskuntaankin. Yhteisöllisyyden ja osallisuuden vahvistaminen, sosiaalisten verkostojen tukeminen ja aiheen tunnistaminen ja puheeksi ottaminen ovat avainasemassa. Lisäksi tarvitaan eritoimijoiden vahvaa yhteistä työtä, yhteinen viesti, tahtotila ja resurssointi haasteen taklaamiseksi. Kirkko voi olla vieläkin vaikuttavampi toimija Yksinäisyyden ehkäisy pohjautuu keskeisiin kirkon opetuksiin lähimmäisen rakastamisesta, yhteisöllisyydestä ja vastuusta toisia kohtaan. Yksinäisyyden vähentämiseen kirkko osallistuu jo monin eri tavoin ja läpileikkaavasti toiminnassaan, mutta tätä työtä voidaan vieläkin tehostaa ja kehittää. Jokaisella meistä on vastuu omasta panoksesta yhteisön rakentamisessa ja toisten tukemisessa. Minkä tahansa tekemisessä on hyvä tarkentaa ulkopuolisuuden ehkäisyyn. Miten huolehdin, että kukaan ei jää yksin? Yksinäisyyttä ei taklata järjestämällä toimintaa yksinäisille vaan mahdollistamalla ihmissuhteita ja vuorovaikutusta. Tarvitsemme konkreettisempaa työn kohdentamista, resurssien tehokasta käyttöä ja kohtaamisten vahvistamista. Yksinäisyyden kokemuksen ymmärtäminen ja tunnetaidoista huolehtiminen ovat tärkeitä. Huomiota tulee kiinnittää entisestään myös yksinäisyyden syihin, kuten köyhyyteen, erilaisuuden kohtaamiseen ja kiintymyssuhdevaurioihin. Yhteinen työ Yhteisöjen ja yhteistyön rakentaminen on avainasemassa. Seurakunnan tulee jatkossakin olla aktiivinen yksinäisyyden ehkäisijä ja tarjota tukea koko ihmisen elämänkaarelle. On tehtävä paikallista ja kansallista vaikuttamistyötä. Tiedon yhteensovittaminen ja yhteistyö eri toimijoiden kanssa on avainasemassa kompleksisen ilmiön ratkaisemisessa. Myös yksinäisyyden ehkäisyssä positiiviset esimerkit ja onnistumistarinat tulee jakaa ja hyödyntää yli toimijarajojen. Eduskuntaan on perustettu työryhmä, joka on aloittanut alkuvuodesta kansallisten suositusten valmistelun yhteisöllisyyden vahvistamiseksi ja yksinäisyyden vähentämiseksi. Työryhmän puheenjohtajina toimivat Paula Risikko ja Eeva-Johanna Eloranta sekä lisäksi työryhmässä on mukana joukko kansanedustajia ja kutsuttuja asiantuntijajäseniä. Kirkkoa ja seurankuntia edustaa Kirkkohallituksen Jarmo Kokkonen. Tämän kansallisen strategiatyön tarkoituksena on käynnistää pitkäjänteinen ja yhteinen työ yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttamiseksi yhteisöllisemmäksi. Kun yhteisöllisyys ja erilaiset yhteisöt nähdään yhteiskunnassa arvokkaina ja tavoiteltavina, vaikuttaa se myös yksilötasolla asti ajatus- ja toimintatapoihin. Näin ollen toistemme kohtaaminen ja toisistamme välittäminen vahvistuu. Se mahdollistaa lisääntyvää yhteyttä ihmisten välillä sekä yksilöiden nähdyksi tulemista ja kokemusta omasta arvokkuudesta. Nämä ovat ihmisyyden ydintä ja hyvinvoinnin perusta. Työssä keskitytään ongelmia ehkäisevään sekä hyvinvointia vahvistavaan näkökulmaan, mikä luo pidemmällä aikajänteellä suurimman vaikuttavuuden. Kirkon rooli osana kokonaisuutta on merkittävä. Kirkko tavoittaa laajan joukon ihmisiä olemassa olevalla työllään sekä voi olla suunnannäyttäjänä kokoamassa eri toimijoita yhteisen työn äärelle. Yhteinen laaja työ yhteisen päämäärän eteen vaatii eri toimijoilta aitoa halua edistää asiaa yhteisen edun mukaisesti ja asian tärkeyden vuoksi. Se tuottaa merkityksellisyyden kokemusta toimijoille ja siellä työskenteleville ihmisille. Yhteiskunnallisestikin kirkon rooli kokoavana voimana on hyvin merkityksellinen. Ville Kämäräinen, asiantuntija, ulkopuolisuuden ehkäisy ja liikunta- ja urheiluyhteistyö, KirkkohallitusEmil Salovuori, henkilöstöpäällikkö, Lähde-verkoston aktiivi
Ei elämästä selviä hengissä 30.5.2023 ”Mut se on yhteistä pomossa ja rengissä, ne ei elämästä selviä hengissä” Kuolemaa ei pääse pakoon. Juice Leskistä lainaten kuoleman edessä pomoina ja renkeinä olemme yhdenvertaisia. Erilaisuutta tuo kuoleman ajankohta, missä vaiheessa elämää olemme. Tuleeko kuolema vapauttavana ja jo odotettuna vai onko elämätön elämä vielä edessä? Joku voi sairastaa pitkään ja valmistautua kuolemaan ja toinen kohtaa kuoleman äkkiarvaamatta. Syvän kärsimyksen vuoksi elämä voi päättyä myös itsemurhaan. Surutuki-koulutuksessa näitä kysymyksiä eri ammattilaiset käsittelevät yhdessä. ”Kas elämä se kaikkein vaikeinta lie. Sen kun hyvin teet se kaiken aikasi vie” Ihminen on luotu elämään suhteessa toisiin ihmisiin. Kuollessaan ihminen luopuu elämästään ja toiset luopuvat hänestä. Kuolemaan valmistautuminen voi olla tärkeä osa elämää. Hoitotahdossa voi ilmaista läheisille, miten haluaa elämän loppuvaiheessa tulla hoidetuksi. Toiveiden kirjaaminen auttaa läheisiä myös kuoleman tapahduttua. Joku kertoo etukäteen hautaan siunaamisen toiveistaan, muistotilaisuuden ruokalistasta, musiikista, arkusta ja virsistä, jota haluaisi laulettavan. Kuolevan tukeminen on läsnäoloa, kuuntelua, hiljaisuutta, rukousta ja käytännön asioiden suunnittelua. Koska kuolema koskettaa kaikenikäisiä, on hyvä puhua tai muuten käsitellä asioita myös lasten ja nuorten kanssa. Kuten aikuiset, myös lapset ja nuoret tarvitsevat turvallisen tilan ja aikaa. Lasten kanssa on kuolemasta puhuttava rehellisesti ja asioista oikeilla nimillä. Näissä tilanteissa työntekijä voi olla pyydettäessä mukana. Monissa seurakunnan ryhmissä voi asioita tuoda keskusteluun ja rohkaista ihmisiä kuolemasta puhumiseen. Mitä ihmiset odottavat kirkon työntekijöiltä, kun kuolema on pysäyttänyt lopullisuudellaan? Päättyikö tuki haudalle, Heidi Meriläinen kysyi maisteritutkielmassaan omaisten kokemuksesta seurakunnan tuesta. Monissa tapauksissa tuen tarve jatkuu. Pastori Juha Maalismaa kysyi sielunhoidon erityiskoulutuksen kehittämistehtävässä itsemurhan kautta kuolleiden läheisiltä, mitä työntekijöiden olisi hyvä tietää, jotta kohtaamisesta tulisi hoitava ja merkityksellinen. Vastauksissa nousi odotus kiireettömyydestä ja paneutumisesta, empaattisuudesta ja työntekijän yhteydenpidosta. ”Eikä ainakaan missään jengissä voi elämästä selvitä hengissä” Kirkko on olemassa sen tähden, että täällä kuollaan, oli Osmo Tiililän ajatus. Siihen voin liittyä sillä tavalla, että kuoleman koskettaessa kirkon työntekijöiden tehtävänä on olla surevien ihmisten tukena. Hengellinen tuki kuolevalle ja kuolleen läheisille on kristillisen kirkon tärkeä tehtävä. Jokainen seurakunnan työntekijä kohtaa työuransa jossakin vaiheessa surevia, joskus tietämättäänkin. Seurakunnan työntekijöiden kohtaamissa ihmisissä on uskonnosta ja sen merkityksestä eri tavoin ajattelevia. Ihmisten vakaumuksen kunnioittaminen on otettava todesta. Suomessa on viime vuosina järjestetty eri nimillä Kuoleman kahviloita, Death Cafe, Tuonen Tupa. Ne tarjoavat ihmisille paikan kokoontua yhteen ja puhua kuolemaan liittyvistä aiheista. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä. Vaikka mihinkään jengiin tai ryhmään kuuluminen ei estä kuolemaa, toiset jengin ihmiset voivat olla tärkeitä elämän jatkumiselle. Sururyhmä voi olla tärkeä oman menetyksen jakamisen paikka. Miten sururyhmät tavoittavat ihmiset ja miten niihin kutsutaan, on ollut usean surutuki-koulutuksessa olleen työntekijän kehittämistehtävän aiheena. Kirkolla on monia rituaaleja, jotka voivat auttaa surun koskettamaa. Pyhäinpäivän eri tilaisuudet ja hautausmaat voivat auttaa muistelemaan kuollutta. Kuolleiden läheisten muistelulle ja surun kanssa elämiselle tarvitaan yhä matalan kynnyksen tilanteita, muulloinkin kuin pyhäinpäivän aikoihin. ”Ei elämästä selviä hengissä, eikä kenenkään toisen kengissä” Tähän aikaan vuodesta työyksikössäni on ensi vuoden koulutusten suunnittelu loppusuoralla. Surutuki-koulutus on yksi Kirkon henkilöstökoulutuskalenteriin tulevista koulutuksista. Kuoleman ja surun kanssa työskentely ja ihmisten tukeminen vaatii voimia. Itsetuntemus, oman elämäntarinan ja suruhistorian kanssa työskentely auttavat ymmärtämään itseä ja antavat mahdollisuuden tukea toista. Surun, kuoleman ja toivon kannattelun kanssa työtä tekevät tarvitsevat paikkoja, joissa voi käsitellä työn tuomia tunteita ja asioita. Mitä itse olen odottanut, kun olen kuoleman pysäyttämänä omaisena ottanut yhteyttä seurakuntaan? Odotukseni ovat kohdatuksi tulemista, kuuntelua, lämpöä ja selkeitä yksinkertaisia kirjallisia käytännön ohjeita. Elämän nälkä Surun kanssa elämä jatkuu omalla tavallaan. Pave Maijasen Elämän nälkä kuvaa sitä näin: Elämän nälkäEteenpäin rohkaiseeVerhot sivuun liukuu ja katsonKuinka valo pois työntää varjonJoka sieluni yöhön kietoiVaikka irti siitä päästä tahdoinKun olin maahan lyöty eikä kukaanVoinut yli syvän virran mua kantaaElämä välissä taivaan ja maanElämä syksyyni valonsa tuoJa silloin kun henkäys aamutuulenSe täyttää tämän pienen huoneenSe mut viimeinkin herättääElämän nälkä Helena TuominenDiakoniakoulutuksen asiantuntijaKirkon tutkimus ja koulutus
Jääkö työni jälki näkyviin eläköitymisen jälkeen vai haihtuuko kaikki vain tuhkana tuuleen? 5.4.2023 Tammikuu 2023 on lopuillaan. Jäljellä vielä muutama arkityöpäivä, niiden jälkeen sunnuntai ja vankien kanssa vietettäväksi suunniteltu läksiäishartaus. Vuosikymmenet ovat vierineet ja on tullut aika jättää tämä rakkaaksi muodostunut diakoniatyö nuorempien tehtäväksi. Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli valitsi minut diakonin virkaan 1.8.1987 alkaen. Työ tulisi tehtäväksi Vaalan seurakunnan alueella sijaitsevassa vankilassa. Olin tutustunut paikkaan jo opiskeluaikana, jolloin vietin kesän 1980 laitosharjoittelussa silloisessa Pelson varavankilassa. Sittemmin sain olla parikymmentä vuotta vankeinhoitoväen työkaverina Pelson keskusvankilassa. Vuosituhannen vaihteessa vankiloiden nimistä jätettiin niiden työnkuvaan viittaavat etuliitteet pois, ja niinpä olenkin nyt 35 palvelusvuoden jälkeen eläköitymässä Pelson vankilasta. Vuonna 2020 hiippakuntarajat muutettiin seuraamaan maakuntarajoja, ja viran mukana siirryin Kuopion hiippakunnasta Oulun hiippakuntaan. Virkavuosieni aikaan ehtivät hiippakunnan ja piispojen lisäksi vaihtua siis niin vankilan nimi kuin sen papit ja johtajatkin. Välillä tuntui, että itse taidan kuulua kalustoon. Onkin ollut mukava kertoa työkavereille muistoja ns. vanhoilta ajoilta. Saamani postit ja lukuisat lehtileikkeet ovat aarteitani Nyt tyhjentelen haikeissani kaappeja toimistossa, jonka seinää vielä sunnuntaihin saakka tulee koristamaan komea, vankilasta vapautuneiden miesten ja naisten lähettämien postikorttien kokoelma. Vuosikymmenten varrella kaappien suojiin kertyi lukemattomia muistiinpanoja, koulutus- ja esittelymateriaalia, toimintakertomuksia, hengellisen työn vierailija-asiakirjat, diakonia- sekä vankeinhoitoalojen opiskelijoiden opinnäytetöitä, saamaani postia ja kolme paksua lehtileikepinoa. Olen vuonna 1974 perustetun viran kolmas viranhaltija, ja olen säilyttänyt historialtaan arvokkaana mappikansiot niin ensimmäisen diakoni Eino Martikaisen kuin toisen diakoni Marjatta Liukkosen ajoilta. Lisäksi työyhteydessäni olleiden opiskelijoiden harjoittelijakansio on hyllyssä heidän täyttämänään ja jättämiensä tehtävien ja terveisten kertojana. Selaan parhaillaan kaappien sisältöjä ja täytän hävitettäväksi toimitettavaa pahvilaatikkoa, kun varatulle keskusteluajalle saapuu yksi elinkautista tuomiotaan suorittava mies. Totean toimiston sekavaa ulkoasua katsellen, että siinä se minun elämäntyöni on valumassa hävitettäväksi. Hän katsoo minua pitkään ja sanoo: “Ei se valu hukkaan, – sehän jatkaa elämäänsä meissä kaikissa”. Vanhimmat leikkeet ovat 1980-luvulta ja uusin on tämän vuoden puolelta. Tutut nimet vilahtelevat haalistuvia sivuja selatessani ja kiitollisuus yhteisistä kohtaamisista nousee mieleeni samalla kuin kyynelkin silmäkulmaan. Esimerkiksi yli 20 vuotta vanhassa Sana-lehdessä Ari kertoo uskoontulostaan. Hänestä ja hänen vertaistukityöstään yhden vapautumistaan suunnittelevan miehen kanssa vastikään keskustelimme. Nämä julkiset lehtileikkeet kertovat heistä, joiden päihde- ja rikoskeskeinen elämä muuttui yhteiskuntakelpoiseksi. Leikkeiden sanoma on, että elämänmeren tyrskyissä heittelehtivä vene saa turvallisen suunnan, kun Jeesus astuu veneen ohjaukseen! Vankilan valvomossa minulta kysyttiin, että mitäpä tästä kaikesta jää mieleeni, kun olen lähdössä eläkkeelle. Ehätin kiitollisena vastaamaan sen, että niin monet ovat uskon avulla selviytyneet pois vankilakierteestä. Silloin joku tokaisi hiukan virnistäen, että sanopa joku nimi. Kun sitten mainitsin ensimmäisen kaikille tutun nimen, hiljeni kysyjäkin. Toiset vahvistivat, että kyllä sitä miestä edelleenkin seurataan ja kyllä hän on pysynyt kaidalla tiellä jo monta vuotta. ”Yksin emme työtä tee, toinen toista tarvitsee” Pelson vankilassa ei ole papin virkaa täytetty vuoden 2011 jälkeen. Olemme järjestäneet hengellistä toimintaa ja tilaisuuksia diakonin, seurakuntien työntekijöiden ja vapaaehtoisten vankilalähettien voimin. Olen vankien puolesta äärettömän kiitollinen kaikille vankilavierailijoille. Samalla he ovat olleet myös minulle siunattuja yhteistyökumppaneita. Vierailijoiden kanssa olemme tehneet parhaamme uskonnonharjoittamisen oikeuden ja ihmisarvon kunnioittamisen puolesta. Olemme järjestäneet messuja, hartauksia, hengellisiä tilaisuuksia sekä raamattu- ja keskustelupiirejä. Täytin koko tälle vuodelle tasaisesti vierailijavarauskirjaa valmiiksi, jotta seuraajani on helpompi päästä työhön kiinni. Näin miehillä on myös lomani aikaan toimintaa ja mahdollisuus osallistua vierailijoiden tilaisuuksiin sekä keskinäiseen hengelliseen veljespiiriin. Kun ajattelen kuluneita vuosikymmeniä, suuri haikeus valtaa mielen. Olen saanut tehdä taivalta yhdessä kymmenien tuhansien ihmisten kanssa. Vankilaseurakunnan jäsenet vaihtuvat, he tulevat ja menevät, ovat keskimäärin muutaman kuukauden ja lähtevät. Usein he tulevat takaisinkin, jopa useamman kerran. Yhteinen rukouksemme kuitenkin on, että saisimme tavata taivaan kodissa. Olen saanut tehdä sitä, mikä minulle on elämää. Olen saanut vapaasti “heiluttaa ristilippua” ja työkseni osoittaa lähimmäisenrakkautta. Olen saanut toimia Taivaan Isän huolenpidossa ja kulkea pätkän matkaa ja tukea heitä, joille tie on ollut kivikkoinen ehkä jo elämän ensihetkistä lähtien. Olen kiitollinen siitä, että he ovat luottaneet minuun ja olen saanut kuunnella heitä. Yhdessä olemme miettineet, miten tilanteissa päästään eteenpäin, ja yhdessä olemme pyytäneet Jumalalta apua. Koskaan minun ei ole tarvinnut hävetä uskoani tai kirkollista taustaani. Joku sanoikin vuosia sitten, että sinä olet vahva, kun koko kirkko on sinun tukenasi. Vankilamaailma on karu, ja tuomioitaan suorittavat ihmiset ovat kokeneet raskaita asioita jo ennen vankilaan joutumistaan. He ovat usein toivottomia ja itseään aliarvostavia, rikkinäisiä ihmisiä, jotka käyttävät meistä siivosyntisistä nimitystä “kunnon ihminen”. He janoavat tietoa siitä, kuinka huonon omantunnon voi puhdistaa, kuinka Jeesuksen puoleen voi kääntyä ja kuinka voisi opetella luottamaan Jumalan rakkauteen. Jumalan edessä me kaikki olemme samalla viivalla, yhtä huonoina tai yhtä hyvinä. Vankilassa ihminen on pienellä paikalla, on aikaa miettiä elämää ja mielikin kirkastuu päihteiden vaikutusten vähentyessä. Ihminen on kasvokkain itsensä ja elämänsä kanssa ja miettii tulevaisuuttaan myös kuoleman rajan taakse. Pelson vankilaseurakunnassa toiminta on ollut vilkasta. Hengellisiin tilaisuuksiin osallistui viimeksi kuluneiden kolmen vuoden aikana joka kerta noin neljännes vangeista. Toki aiemmin oli ollut hiljaisempiakin aikoja, mutta vuosikymmenten aikaan kävi vain yhden kerran eräänä helteisenä kesäiltana, ettei ketään tullut raamattupiiriin. Koronakaranteenin aikana järjestin useita hengellisiä tilaisuuksia samana päivänä, sillä vain kymmenen osallistujaa sai tulla koolle yhtä aikaa. Kiitollisena ajattelen, että sain toimia ja saimme kokoontua, vaikka vierailijat eivät korona-aikaan päässeetkään vankilaan. Vangit sanoivatkin, että he ovat etuoikeutettuja, sillä omaiset eivät siviilissä voineet osallistua tilaisuuksiin, etenkään ennen kuin seurakuntien striimaukset mahdollistuivat. Myös muiden uskontojen edustajat kunnioittavat kristillisyyttä ja ovat osoittaneet kiinnostuksensa osallistumalla raamattupiiriin ja muihin hengellisiin tilaisuuksiin. Moni on käynyt rippikoulun ja liittynyt kasteessa seurakuntaan. Hekin, jotka eivät suomea ymmärrä, tulevat tilaisuuksiin lukemaan Raamattua omalla kielellään ja kokemaan kappelissa vallitsevan rauhan. Olen saanut nähdä, kuinka katuva ja parannusta tekevä ihminen kokee muutoksen sydämessään! Olen nähnyt, kuinka usko vaikuttaa myös ulkonaisen elämänmuutoksen. Olen saanut vakuuttaa vangituille, ettei kenenkään tarvitse itsestään tikistää muutosta ja voimia, vaan Jeesus tekee sen, kun antaa Hänen vaikuttaa elämässä. Työni on ollut monipuolista ja rikasta. Jos kaikesta voisi kirjoittaa, syntyisi monta elämäntarinoista kertovaa, mielenkiintoista kirjaa. Työ on opettanut olemaan nöyrä, sillä todellakaan kukaan meistä ei ole toistaan parempi, vaan jokaisessa meissä on jo inhimillisestikin hyvät ja huonot puolemme. Voi olla hyvinkin pieni se asia, jonka aloittama tapahtumasarja valintoineen toi jonkun henkilön vankiladiakonin keskustelukumppaniksi, ja jolta säästyneenä diakoni voi istua työntekijän tuolilla. Tuula KarjalainenVankiladiakoni, eläkkeellä 1.3.2023 alkaen