Kirkollisten lehtien yleisönosastoissa ja sosiaalisen median keskusteluissa toistuu sama kaava: joku kertoo tuntevansa olonsa ulkopuoliseksi, toinen vaatii paluuta perinteisiin, kolmas vaatii kirkolta radikaaleja uudistuksia ja käsitysten päivityksiä. Välissä seisoo kirkko, joka yrittää olla kaikkea kaikille — ja eksyy usein itseltään. Kirkon uudistamisesta on kiistelty niin kauan kuin kirkko on ollut olemassa. Silti jokainen aikakausi ajattelee, että juuri nyt käydään se ratkaiseva taistelu, joka määrittää kirkon tulevaisuuden.

Konkreettisena esimerkkinä tästä keskustelusta ilmestyi Suomen Kuvalehdessä (23.4.2024) lyhyt debatti kun valtiotieteiden tohtori Hanna Wass peräänkuulutti uutta reformaatiota ja kirkon käsitysten, mm. yhdenvertaisuudesta, päivittämistä. Professori Miikka Ruokanen piti näitä näkemyksiä liian kapeina (SK 8.5.2024) ja korosti, että ”päivittämisen” sijaan protestanttinen reformaatio keskittyi Raamatun ydinsanoman eli ilman ehtoja annettavan armon löytämiseen.

Pohdinta kirkon uudistumisesta on erittäin tärkeää, mutta pidän kuitenkin näitä eri puolien tulkintoja liian suppeina niin kirkon historian kuin kristillisen opin viitekehyksessä. Reformaatio on huomattavasti laajempi käsite eikä tyhjene pelkästään yhteiskunnalliseksi uudistamiseksi tai yhden opinkohdan ohjelmajulistukseksi. Ajatus reformaatiosta ja uudistamisesta kristinuskossa on paljon syvempi ja perustavanlaatuisempi kuin moni ajatteleekaan. Syvällisempi ymmärrys historiasta ja varsinkin teologian historiasta tekisi hyvää kirkon uudistajille ja uudistusten vastustajille.

Käytin alussa tietoisesti sanaa protestanttinen reformaatio, koska 1500-luvulla Lutherin aloittama tapahtumasarja on vain yksi osa kristikunnan historian uudistumispyrkimysten jatkumoa. Usein ajatellaan, että 1500-luvulla tapahtunut protestanttinen reformaatio oli ainoa laatuaan, eräänlainen historiallinen sattuma. Tästä voidaan syyttää protestanttisten kirkkojen omaa yksipuolista historiakäsitystä. Moni ei tiedä, että erilaisia kirkkopoliittisia reformaatiota on tapahtunut läpi kristikunnan historian. Pienet ja suuret reformaatiot ovat seuranneet toinen toistaan. Tunnetuimpia ovat ehkä Clunyn luostarireformi varhaiskeskiajalla. Tai Pietari Suuren ajama ortodoksisen kirkon reformi 1700-luvun lopussa, joka edelleen vaikuttaa itäisen kristillisyyden tapakulttuurissa ja kirkkotaiteessa.

Ajatus reformaatiosta ei siis ole pelkästään protestanttien juttu, vaan kristillisen teologian syvässä ytimessä. Jo alusta alkaen kristityt perustivat ajatuksensa reformaatiosta Uuden testamentin ja varsinkin Paavalin opetuksiin. Kreikan termien epistrefoo (pass. kääntyä ympäri) ja metanoeoo (muuttaa mieltä) käyttö Uudessa testamentissa sisältää kristillisen opin sisäisestä uudistumisesta tai kääntymyksestä sekä katumuksen, muutoksen ja täyttymyksen elementit. Yksilöllinen tai kollektiivinen kääntymys oli hengellistä uudestisyntymistä, joka tapahtui kasteen ja ihmisen sisäisen, pysyvän uudistumisen tai uusiutumisen kautta – kasteen aikaansaaman uudestisyntymisen jatkona ja täyttymyksenä.

Uudistuksen ja uudistamisen ajatukset liittyvät läheisesti toisiinsa

Paavalin kirjeissä käytetään yleistermiä anakainosis (uudistuminen, uudistaminen) tai tarkempia termejä kainee ktisis (uusi luomus) ja metamorfoo (transformaatio, reformaatio) ja sana reformaatio eli uudelleen (re) muotoilu (formatio) ilmaisee kaikkien näiden termien merkityksen parhaiten.  Uuden testamentin viitekehyksessä käsite uudistuminen/reformaatio nähdään ihmisen luomisen jatkona.

Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina reformaatio ja katumus olivat ideologisesti hyvin läheiset teemat. Vähitellen luostarielämä ja sen eri muunnelmat nähtiin keinona toteuttaa tehokkaasti näitä molempia. Kristillinen ajatus uudistumisesta ei kuitenkaan korostunut samassa määrin kuin henkilökohtainen pyhitys tai katumus, sillä uudistumisajatukseen liittyi vahvasti myös oppi kirkosta Kristuksen ruumiina: se on ikuinen ja olennaisesti muuttumaton, mutta tarvitsee kuitenkin uudistusta elämäänsä ja kasvuaan varten.

Alun perin yksilön uudistumista koskeva ajatus omaksui vähitellen voimakkaammin yhteisöllisempää reformaatiota korostavan näkökulman. Näin ajatus ihmisen uudistamisesta Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi osana yhteisöä nousi kaikkien keskiajan kristinuskon uudistusliikkeitä innoittavaksi teemaksi.

Monet keskiajan hengellisen liikkeet, varsinkin sydänkeskiajalla tärkeään asemaan nousseet kerjäläisveljestöt (fransiskaanit, dominikaanit, karmeliitat, augustinolaiset) olivat voimakkaita uudistusliikkeitä. Kirkon ja yhteiskunnan uudistaminen ja reformaatio olivat jatkuva keskustelunaihe läpi koko keskiajan. Kirkon alkuperäisen hengen heikkenemistä koskeva kritiikki oli yleinen teologinen teema kaupungistuvassa Euroopassa ja monet luostarien ja yhteisöjen uudistajat tai muutoin vallitsevaan tilanteeseen pettyneet hyökkäsivät kirkon rikkautta, papiston tietämättömyyttä, munkkien elämäntavan epäonnistumista ja paavin vallan korruptoituneisuutta vastaan. Yksi keskeisistä aiheista oli keskustelu uskonnollisen elämän oikeista ja aidoimmista muodoista. Jokainen yhteisö tai hengellinen virtaus edusti erilaista hengellistä elämäntapaa, jolle löydettiin raamatulliset juuret ja joka johti vakaumukseen, että yksi juuri tämä muoto oli parempi tai ”alkuperäisempi” kuin joku toinen.

Keskiajan kuluessa näistä keskusteluista tuli yhä tärkeämpiä. 1100- ja 1200-luvuilla kirkko sekä sen sääntökunnat ja pappisyhteisöt pystyivät vielä jotenkuten hallitsemaan erilaisia uudistuspyrkimyksiä. Vedenjakaja pidetään köyhyyttä ihannoineen fransiskaaniliikkeen esille nostamat uudistusvaatimukset yhteiskunnan, kirkon ja kristittyjen sisäisen elämän kysymyksistä. Kyse oli aikansa merkittävimmästä ja suurimmasta sääntökunnasta ja oleellista oli nimenomaan se, että he korostivat uudistuksissaan seuraavansa ”yksin evankeliumia”.

Tällainen ”apostolista elämäntapaa” korostanut reformaation idea levisi 1300-luvulta lähtien muihin sääntökuntiin ja oli hyvin yleistä, että eri yhteisöt keskittyivät puolustamaan omia teologisia ja poliittisia näkemyksiään. Tämä synnytti ristiriitoja niin sääntökuntien ja kirkon välillä, sääntökuntien välillä ja myös sääntökunnissa sisäisesti. Lähes kaikki sääntökunnat jakautuivat 1300–1500-lukujen aikana uudistuksia vaativiin observantteihin ja niitä vastustaneisiin ryhmiin. Uudistusaaltoja oli useita.

Kerjäläisveljestöjen ajattelussa reformaatio tarkoitti samanaikaisesti niin yhteiskunnallisen kuin uskonnollisenkin järjestyksen uudelleenarviointia. Esimerkiksi Dominikaanisääntökunnan uudistaminen alkoi sisäisenä prosessina, mutta vähitellen ideologisesti reformaation tarkoituksena oli uudistaa kaikki sääntökunnat ja yhteisöt, kirkko ja papit sekä viimein koko yhteiskunta.

Uudistusmieliset veljet yhdistivät sanan reformaatio kaikkeen mikä oli hyvää, oikeaa ja edistettävää. Myös pyhimyskultit valjastettiin uudistuspyrkimysten ajureiksi ja tutkijat ovatkin huomauttaneet, että monet kanonisoinnit eivät perustuneet pelkästään esikuvalliseen pyhyyteen vaan riippuivat usein myös poliittisista tekijöistä.

Jos siis tarkastellaan 1500-luvun alussa alkanutta protestanttista reformaatiota, niin on päivänselvää, että kyse ei ollut mistään yksittäisestä keksinnöstä vaan pitkästä läpi keskiajan jatkuneesta teologisesta keskustelusta sekä kirkollisesta kehityksestä, joka sattui saamaan tavanomaista suuremmat poliittiset mittasuhteet. Samalla kyse ei ollut pelkästään valtapolitiikasta vaan Lutherin, Calvinin ja muiden veikkosten uudistusohjelman ytimessä oli vahvasti teologiset ja uskonelämää käsittelevät kysymykset armosta, pelastuksesta ja vanhurskaudesta. Mutta kuten huomaamme niin tälläkin teemalla on kristillisyydessä pitkä historia ja syvät juuret, eivätkä ne syntyneet tyhjästä, olihan Luther itsekin juuri sääntökuntansa observanttihaaraan kuulunut kerjäläisveli ja halusi ottaa osaa tähän keskiajan teologiseen paradigmaan.

Viime aikojen keskustelu kirkon uudistamisesta tai uudistumisesta on vierittänyt reformaation käsitteen yhä kauemmas juuristaan. Samaan aikaan kun ekumeenisessa keskustelussa on haluttu löytää yhteyttä kirkkojen välille ja ymmärtää syvällisemmin kirkon uudistumisen teologiset nyanssit, on luterilaisen kirkkomme sisäisessä keskustelussa menty vastakkaiseen suuntaan.

Monille kirkollinen uudistuminen tai uudistusmielisyys on pinnallinen, usein stereotyyppinenkin tulkinta niin Lutherin kuin laajemmin kristikunnan reformatorisista pyrkimyksistä. Jeesus, Luther tai muut kristinuskon virtaukset nähdään poliittisena vapautusvoimana, mutta samalla usein unohdetaan Uudessa testamentissa kuvattu teologinen ydin, että mistä uudistamisesta tai uudistumisesta on syvimmiltään kysymys.

Uudistuksia vastustavat puolestaan toistavat reformaation dogmaattista sankaritarinaa, mutta unohtavat, miten kaikkina aikoina kirkko on ollut myös voimakkaasti yhteiskunnallinen uudistusliike ei jarruttaen yhteiskunnallista muutosta vaan vuoropuhelussa vallitsevan kulttuurin kanssa. Läpi historian kristinusko on tullut todelliseksi aina vallitsevassa kulttuurissa, mutta samalla kirkon ja kristinuskon jännitteisyys säilyy. Kirkko on aina maailmalle vieras – maailmassa mutta ei maailmasta.

Kirkon uudistumisesta käytävässä keskustelussa näkyy harmillisen yksipuoliset vaatimukset uudistamisen tarpeesta tai sen periaatteellisesta vastustamisesta. Käsitteellä on aina yksilöllinen, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen tasonsa, eikä niitä voida erottaa toisistaan. Reformaatio on teologinen käsite ja tämä tarkoittaa monille harmillisen vaativaa työskentelyä aiheen parissa – varsinkin nykyajan kulttuurisesti ja hengellisesti monimuotoistuvassa maailmassa. Protestanttisen reformaation tai luterilaisen itseymmärryksen ainutlaatuisuuden korostaminen ei tee oikeutta kristillisen teologian ekumeenisille ydinajatuksille tai sille pitkälle kirkon historialle, jossa erilaiset kristilliset yhteisöt ja kirkkokunnat ovat aina muotoutuneet symbioosissa yhteiskunnallisten muutosten ja mullistusten keskellä etsien syvintä olemustaan.

Henri Järvinen
kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Kirjallisuutta aiheesta:

• Huijbers, Anne. Zealots for Souls. Dominican Narratives of Self-Understanding During Observant Reforms, C. 1388-1517. Göttingen: De Gruyter, Humbert & co. 2018.
• Ladner, Gerhart B. The Idea of Reform. Its Impact on Christian Thought and Action in the Age of Fathers. New York – Evanston – London: Harper & Row. 1967.
• Lawrence, Clifford Hugh. The Friars. The Impact of the Early Mendicant Movement on Western Society, London-New York: Longman, 1994.

Kirkon työmarkkinalaitoksen syksy tiivistyy neuvotteluiden ympärille, jotka on vuoden 2024 palkkaratkaisun osalta tarkoitus saada päätökseen marraskuun loppuun mennessä. Kyse on kirkon palkkakilpailukyvyn tarkastelusta. Kesätauon jälkeen neuvotteluja on jatkettu keväällä sovitun aikataulun mukaisesti. Vaikka maan hallituksen suunnitelmat ovat kiristäneet tunnelmia työmarkkinoilla, kirkon neuvottelut ovat sujuneet avoimessa ja keskustelevassa ilmapiirissä. Näkemyksiä on vaihdettu ja yhteistä tilannekuvaa luotu. Neuvottelujen lopputulosta on turha liikaa ennakoida. Meidän kaikkien on hyvä muistaa, että kirkonkin taloudelliset mahdollisuudet (eli verotuotot) ovat suorassa yhteydessä Suomen yleiseen talouden kehitykseen, esimerkiksi työllisyysasteeseen ja palkkatasoon. Kirkolle merkityksellistä on myös jäsenten määrä.

Marraskuun kirkolliskokous käsittelee toukokuun kirkolliskokoukselle annettua kolmikantaisesti valmisteltua lakia kirkon yhteistoimintamenettelystä. Toistan Kirkon työmarkkinalaitoksen toiveen, että asia etenisi ja laki saataisiin eteen päin opetus- ja kulttuuriministeriön valmisteluun.

Syksyllä useimmissa seurakunnissa käydään kehityskeskustelut. Niiden anti kertoo yleensä paljon henkilöstön työhyvinvoinnin ja muunkin voinnin tasosta. Työyhteisön kehittämiseen, mutta myös oman hyvinvoinnin tarkasteluun on tarjolla paljon tietoa ja käytännön apua kahdelta toimijalta, joiden nettisivujen linkit on päätetty nostaa pysyvästi KiT:n omille sivuille. Nämä kaksi toimijaa ovat KEVA ja Työturvallisuuskeskus. TTK tarjoaa paljon ilmaista tietoa ja materiaaleja työhyvinvoinnin ja kuormituksen arviointiin, vaikka keskiössä onkin aina ensisijaisesti työturvallisuus. TTK julkisti vastikään ”Työhyvinvoinnin kehittäminen seurakunnassa” -julkaisun (pdf, jonka voi tulostaa), johon kannattaa myös tutustua.

Kirjoitin jo viime keväänä siitä, kuinka tärkeää mielen hyvinvoinnille on fyysinen aktiivisuus. Useat eri piirit yhteiskunnassa ovat huolestuneet siitä, että me suomalaiset olemme rapakunnossa. Työmarkkinakeskusjärjestöt kiinnittivät asiaan huomiota jo viime keväänä yhteisellä kannanotolla hallitusneuvotteluja silmällä pitäen. Mutta kannanotot eivät vielä muutu konkreettisiksi toimiksi, vaan asiaa on edistettävä systemaattisesti ja pitkäjänteisesti.

Kirkon voi arvioida olleen hyvä esimerkki asian esiin nostamisessa jo viime vuosikymmenellä. Liikkuva seurakunta on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen NMKY:n Urheiluliiton hanke jo vuosilta 2014–2016, jota nykyisin vetää Lasten ja Nuorten keskus. Pääpaino siellä on vuosina 2023–2025 varhaiskasvatuksessa ja perhetoiminnassa.

Kirkon työmarkkinalaitos tulee vastaisuudessa kannustamaan seurakuntatyönantajia oman henkilöstönsä motivoinnissa ja tukemisessa liikunnallisen elämäntavan piiriin. Muutos lähtee kuitenkin meistä itsestämme. Tänä myrskyisenä lokakuun päivänä kannustan itseäni vanhalla sanonnalla ylös, ulos ja lenkille.

Anna Kaarina Piepponen
kirkkoneuvos
Kirkon työmarkkinalaitos