Uskonnonopetus Suomessa

Uskonnonopetuksen vaiheet Suomessa

Nykyään koulu hoitaa yleissivistävän opetuksen ja kirkko kasteopetuksen. Tähän työnjakoon on tultu historiallisen kehityskaaren kautta.

Kirkko huolehti kansansivistystyöstä aina 1800-luvun puoliväliin saakka, jolloin koululaitos siirtyi kirkon alaisuudesta yhteiskunnan ylläpitämäksi. Kansakoulu sai alkunsa vuonna 1866. Seuraavina vuosikymmeninä kirkko jatkoi alkuopetusta ja kansakoulu tavoitti noin puolet suomalaisista lapsista.

Kansakoulu ja uskonnonvapauslaki selkiyttävät työnjaon

Uskonnonopetuksen merkitys ja asema herättivät keskustelua 1900-luvun alussa. Radikaaleimmat vaativat uskonnonopetuksen poistamista ja korvaamista esimerkiksi uskonnonhistorialla tai siveysopilla. Suomen kansalaisille julistettiin vuoden 1919 hallitusmuodossa täysi uskonnonvapaus. Valtion todettiin olevan uskonnollisessa mielessä neutraali. Uskonnonvapauslaki astui voimaan vuonna 1923. Lakiin ei sisältynyt määräystä uskonnonopetuksen järjestämisestä ja luonteesta.

Kansakoululaki määritteli kouluissa järjestettävän uskonnonopetuksen luonteen vuonna 1923. Vallitsevaksi käytännöksi tuli opetuksen järjestäminen oppilaiden enemmistön mukaan: uskonnonopetuksen tuli olla sen tunnustuksen mukaista, johon suuri osa oppilaista kuului. Näin uskonnonopetuksesta tuli uskontokuntasidonnaista. Mikäli vähemmistönä olevaan tunnustuskuntaan kuului yli 20 oppilasta, heille tuli tarjota oman uskontokunnan mukaista opetusta. Uskontokuntiin kuulumattomille oppilaille tuli järjestää tunnustuksetonta uskonnonhistoriaa ja siveysoppia.

1950-luku

Vuoden 1952 kansakoulun opetussuunnitelmassa koulun uskonnonopetuksen tehtäväksi määriteltiin oppilaiden yhteiskuntakelpoisuuteen kasvattaminen ja itsenäistyminen. Näin koulun tarjoama uskonnonopetus alkoi saada omaleimaisia piirteitä suhteessa kirkon uskontokasvatukseen ja kasteopetukseen. Kirkko reagoi tähän ja uuden opetussuunnitelman suunnitteluvaiheessa perustamalla Kristillis-peadagogisen keskuksen, joka pyrki seuraamaan opetussuunnitelmien laatimista ja pääsemään myönteiseen yhteistyöhön kouluviranomaisten kanssa.

1960-luku

Kirkko osallistui aktiivisesti uskonnonopetuksen aseman ja luonteen määrittelemiseen 1960-luvulla. Muun muassa piispainkokous ja kirkon kasvatusasiain keskus ottivat osaa keskusteluun lausunnoillaan ja kannanotoillaan. Erityisesti keskustelua herätti uskonnon ja siveysopin erottaminen omiksi oppiaineikseen, josta luovuttiinkin kirkon vaatimuksesta.

1970-luku

Koulun uskonnonopetuksen ja kirkon kasteopetuksen eriytyminen jatkui 1970-luvulla peruskouluun siirtymisen yhteydessä. Silloin uskonnonopetuksen katsottiin tarjoavan mahdollisuuksia toisten vakaumuksen ja maailmankatsomuksen ymmärtämiseen ja arvostamiseen. Myös oman kulttuuriperinnön ja eettisen ajattelun ymmärtämistä korostettiin.

Uskonnonopetus suuntautui 1970-alkaen oppilaiden uskonnollisen, eettisen ja sosiaalisen kehityksen edistämiseen. Uskonnon opettamista pidettiin nimenomaan yhteiskunnan tehtävänä. Uskonto nähtiin yhtenä peruskoulun monista oppiaineista, joilla on kokonaisvaltaisesti kasvattava ja sivistävä merkitys.

Kirkko toimi aktiivisesti tässä vaiheessa uskonnonopetuksen puolustajana ja vaikuttikin muun muassa oppiaineen tuntimääriin ja uskonnonopettajien virkojen säilyttämiseen.

1980-luku

Vuosi 1985 merkitsi muutoksia uskonnon oppiaineessa ja opetuksessa. Kirkon aloitteesta uskonnon rinnalle syntyi uusi oppiaine, elämänkatsomustieto. Oppiaine perustettiin uskonnottomia oppilaita varten; oppilaat, jotka eivät kuuluneet mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan, osallistuivat elämänkatsomustiedon opetukseen. Samaan aikaan esimerkiksi lukion opetussuunnitelmassa uskonnon kurssimäärä kuitenkin säilyi ennallaan, mihin kirkko vaikutti aktiivisella toiminnallaan.

1990-luku

Yhteiskunnan kehitys vaikutti koululaitoksen muovautumiseen myös 1990-luvulla. Kirkko seurasi koululainsäädännön uudistamista ja uuden uskonnonvapauslain valmistelua tarkasti. Lukion tuntijkojen muutoksessa valtioneuvosto seurasi asiassa kirkolliskokouksen ehdotusta.

Vuoden 2003 uskonnonvapauslaki tuo oman uskonnon opetuksen

Vuonna 2003 voimaan tulleen uskonnonvapauslain keskeiseksi sisällöksi tuli ajatus uskonnonvapauden positiivisesta ja negatiivisesta aspektista. Ensin mainittu tarkoittaa oikeutta kuulua uskonnolliseen yhdyskuntaan, saada oman uskonnon opetusta ja harjoittaa uskontoaan yksityisesti sekä julkisesti. Negatiivinen uskonnonvapaus tarkoittaa oikeutta olla kuulumatta mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan ja harjoittamatta mitään uskontoa.

Nykyiset peruskoulun ja lukion opetussuunnitelman perusteet valmistuivat tämän jälkeen vuonna 2004. Niissä uskonnon oppiaine määritellään oman uskonnon opetukseksi. Tunnustuksellisesta opetuksesta ei voida enää puhua, eikä oman uskonnon opetuksessa ole kyse uskonnon harjoittamisesta. Nämä ensimmäisen aallon opetussuunnitelmat rakentuivat vahvasti kunkin uskontoryhmän asiantuntijoiden määrittelyn pohjalta, koska kehitystyö oli aluillaan.

Vuonna 2014 valmistuivat uudet perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet, jotka astuivat voimaan syksyllä 2016. Kyseisissä opetussuunnitelmissa on selkeästi yhteistä rakennetta enemmän. Niiden lähtökohta on pedagogisesti syvällisempi sekä nivoutuu koulun kokonaisuuteen entistä paremmin.

Oman uskonnon opetus

Oman uskonnon opetus merkitsee eri uskontoihin tutustumista ja oman maailmankatsomuksen rakentamista omasta perinteestä käsin. Oman uskonnon opettaminen ei sisällä uskonnon harjoittamista.

Oman uskonnon opetuksen tavoitteena on antaa oppilaalle tietoja, taitoja ja kokemuksia, joiden kautta oma maailmankatsomus pikkuhiljaa rakentuu. Oman kulttuurin ja uskonnollisen perinteen tunteminen on tärkeä osa kasvua ja kehitystä. Uskonnonopetus tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää omaa elinympäristöä ja monikulttuuristuvaa yhteiskuntaa entistä rikkaammin ja monipuolisemmin.

Lisätietoa uskonnonopetuksen sisällöistä ja täydennyskoulutuksesta: