Väärän profeetan sanoma ilmensi ns. venäläisen maailman ideologiaa. Kirill toisti Venäjän käyvän pyhää sotaa turmeltunutta länttä vastaan, jottei se pääsisi niskan päälle ja Venäjä menettäisi ”aitoa suvereniteettiaan.” Sota muka suojelee pyhän Venäjän yhtenäistä hengellistä aluetta ja toimii pidättelijänä (katekhonina) globalismia sekä satanismiin langennutta Länttä vastaan.

Mitään uutta puhe ei kuitenkaan sisällä. Se on puhdasta sotaa käyvän maan retoriikkaa, jota hengellinen ja maallinen johto rinta rinnan tuottavat. Mitä pidemmälle mennään, sitä vähemmän rivistä voi lipsua.  

Monet politiikan tutkijat ovat maininneet Ivan Iljinin ja Aleksander Duginin nimet ”venäläisen maailman” ideologisina vaikuttajina, kenties aiheetta. Filosofeja ei tarvita oikeuttamaan verenvuodatusta. Ilmankin pärjätään. Poliittinen teologia on aina sama.

Venäjän kirkollinen johto näet alistuu vallanpitäjälle niin kuin se on tehnyt aina aiemminkin, myös ateismin vuosikymmeninä. ”Venäläinen maailma” on arvoyhteisö Kirillin puheessa, ”olemassaolon merkityksenantaja”. Lue: jotain varsin hämärää. Sotilas sen sijaan tarvitsee selkeän käskyn: ”Askeltakaan ei peräännytä.” 

Patriarkka puhui myös perhepolitiikasta ja aborttien kitkemisen haasteista. Pahoitteli kouluopetuksen puutteita. On harmi, että koululaiset saavat yhä lukea oppikirjoista länsimaalaisista teorioista. Valitti sitä, ettei ortodoksisen kulttuurin perusteet -kurssia opeteta federaation muslimitasavaltojen kouluissa. Sellaisissa kuten Tatarstan ja Baškortostan.

Tämä on tärkeä kohta: ISIS-K:n tekemän Krokus-konserttisalin iskun myötä jihadismin uhka kasvaa. Venäjän lainkuuliaiset isänmaalliset muslimit joutuvat syrjityiksi ja ”venäläisen maailman” ns. arvoyhteisön koheesio rapautuu. Katastrofin vaara on ilmeinen. 

Entä otsikon kysymys, miten tosissaan kehotus viimeiseen taistoon ja sotilaalliseen periksi antamattomuuteen pitää ottaa?

Ainakaan edistykseen ja järkeen ei kannata vedota. Niistä ei ole hillitsijöiksi. Venäjän johto etsii kosmista oikeutusta sodankäynnille, eikä siinä mallissa modernin ajan kansalais- ja ihmisoikeuksilla ole painoa. Ne ovat sille läntistä hapatusta.  

Historian peilistä Venäjän nykyjohtoa katsoo vaativasti generalissimus Stalin, joka aikoinaan soti niin pitkälle kuin kyvyt riittivät. Stalinin suurin esikuva oli Iivana Julma, joka teki samoin. Kumpikaan ei pitänyt omien kansalaistensa uhraamista minään esteenä. Vihollisista nyt puhumattakaan.

Mietteliääksi minut tekee eräs pieni esine. Se on Kuopion RIISA-museon kokoelman vainajien muistelukirja (sinodik). Sellaisia hurskaana itseään pitävä Iivana-hallitsija jakeli ympäri valtakuntansa luostareita. Hän halusi luostareissa rukoiltavan Jumalalta armoa niiden jumalanpalvelijoiden sieluille, ”joiden nimet sinä Herra itse parhaiten tiedät”. Iivana tapatti alamaisiaan niin kiivaaseen tahtiin, ettei voinut pitää kaikista lukua, mutta luotti Jumalan kaikkivaltiuteen ylimpänä tuomarina.

Olen parin vuoden ajan ajatellut apokalypsia, tai kotoisammin perikatoa, joka päivä. Lohdullista on, että näen vain omaan kuolemaani asti. Ja kun se päivä koittaa, niin linnut laulavat yhä, ja aurinko yhä nousee taivaanrannasta.

Ihminen päättää, Jumala säätää. Läntisen Euroopan suurpolitiikan katekhonina uskottavampi on minusta maailmanpalon jarruttaja kuin sotaähkyinen lietsoja. Pidättelijänä näen historian läksyn sisäistäneen, harkitsevaisen Saksan liittokanslerin. 

Suuremmassa katsannossa maailman kohtalo on Jumalan käsissä, ja se valaa minuun rohkeutta ja toiveikkuutta. (Ja Olenan kanssa on sovittu tapaaminen Odessan suurilla portailla, kunhan sota on ohi).

Lähteet

http://www.patriarchia.ru/db/text/6116189.html (viitattu 27.3.2024).

 When Theology Fuels the War (sivusto).

Kirjoittajat

Elina Kahla, FT, Venäjän kulttuurihistorian dosentti, on kiinnostunut muistinpolitiikasta, ortodoksisesta kulttuurista sekä Venäjän ortodoksisen kirkon ja valtion yhteistyöstä

Huoli johtajuudesta kirkossa on poreillut jo pidempään, ja nyt huoli on tiivistynyt. Tämän päivän kirkossa epätasa-arvoinen kohtelu, työsyrjintä ja johtajuuteen pettyminen ajavat papistoa muualle töihin.

Tuoreessa mainiossa julkaisussa (Tervo-Niemelä & Huotari, 2024) yli 200 papin aineistoilla osoitettiin, että papin työstä pois siirtymiseen tai sen harkitsemiseen vaikuttavista tekijöistä lähes kaksi kolmasosaa liittyy kirkon johtajuusongelmiin. Se vaikuttaa ylivoimaisesti muita tekijöitä enemmän. Etenkin nuoremmat polvet odottavat johtajuudelta vallan muuta kuin mihin aiempina vuosikymmeninä kirkossa on totuttu. Vaikka johtajuusmuutoksissa kirkko tulee monia instituutioita jäljessä, vastaava muutos koskee koko yhteiskuntaa. Kyse ei ole itsekkyyden noususta vaan muiden muassa tasapainon kaipuusta elämään, keskinäisen arvostuksen kulttuurin ymmärryksestä ja inhimillisen johtajuuden toiveesta. (Hakanen ja Pessi, 2018)

Ei ole lainkaan tavatonta, että perinteitä arvostavissa organisaatiossa suunnat kääntyvät hitaammin. Ikonisissa yhteisöissä kuten kirkossa ketteryys ja ajassa eläminen saattavat näkyä ydinviestinnässä ulkopuolelle – kuten kirkon viestinnässä – enemmän ja nopeammin kuin oman työyhteisön sisällä.

Palveleva johtajuus kirkon johtajuushaasteiden kärjessä

Olemme hiljan tutkineet juuri ev.lut kirkon johtajuutta osana laajaa Aalto-yliopiston koordinoimaa, prof. Kristiina Mäkelän johtamaa tutkimushanketta, joka keskittyy kirkon ohella lukuisiin yrityksiin. Tämän Exponential-nimisen hankkeen tavoitteena on kehittää kokonaisvaltaista ymmärrystä siitä, miten luodaan organisaatioita, joissa sekä suoriutuminen on hyvää että ihmiset voivat hyvin. Vastaajia hankkeessa on ollut yhteensä yli 3 100 erilaisista yksityisen ja julkisen sektorin organisaatioista.

Miten kirkko sitten eroaa johtajuudessaan yritysmaailmasta? Aineistona Exponential-hankkeen kirkkoaineistoksemme saimme vastaukset Oulun, Tampereen, Turun ja Helsingin hiippakunnista. Mahdollisuus tarjottiin kaikkiin hiippakuntiin. Kaksiosaisen kyselyn kumpaankin osioon hiippakunnista vastasi 632 henkilöä ja ensimmäisen vaiheen kyselyyn 659 henkilöä.

Tuloksemme tuovat esiin kirkossa johtajuushaasteita etenkin palvelevassa johtajuudessa. Se on johtajuutta, jossa fokus on alaisten onnistumisessa ja tukemisessa enemmän kuin johtajassa itsessään. (Hakanen & Pessi 2018; Schaufeli et al. 2006). Palvelevaa johtajuutta toki löytyy, mutta vähemmän kuin muissa tutkituissa, eri sektoreiden organisaatioissa.

Muutosjohtajuus ja loukkaava johtajuus

Myös muutosjohtajuudessa kirkossa ollaan takamatkalla. Tämän valossa kirkon johtajuuden kehittämisen olisi hyödyllistä painottaa selkeän vision artikulointia ja kehittää inspiroivaa kommunikaatiota. Nämä elementit ovat tutkitusti (esim. Ehrhart, 2004; Rafferty & Griffin, 2004) ehdottoman keskeisiä luotaessa yhteistä suuntaa ja motivoidessa henkilöstöä kohti yhteisiä tavoitteita, samalla rohkaisten avoimuutta muutokselle.

Huolestuttavaa kyllä, myös psykologisessa turvallisuudessa ja loukkaavan johtamisen suhteen kirkko vaikuttaisi kirkon työntekijöiden arvioiden mukaan jääneen jälkeen. Ensin mainituissa tuloksissa oltiin kokonaisuutena huonommalla tasolla kuin muissa tutkituissa organisaatioissa. Kirkko erosi muista organisaatioista myös siinä, että psykologisen turvallisuuden kokemus kasvaa vastaajan organisaatiotason noustessa. Ylemmillä tasoilla psykologista turvaa koetaan enemmän, alemmilla hierarkian tasoilla vähemmän. Juuri ylempien tasojen vastuu psykologisen turvallisuuden luomisesta olisi suurempi – ja mahdollisuudet myös.

Loukkaavan johtamisen ( esim. Tepper, 2000) kohdalla kirkon takamatka muihin organisaatioihin ei onneksi vaikuta olevan yhtä suuri kuin psykologisen turvallisuuden suhteen, mutta sitä kuitenkin on. Tämä on selkeä varoitusmerkki. Kirkon esihenkilöiden toivoisi – ja suorastaan olettaisi – olevan keskimääräistä parempia juuri ihmissuhdetaidoiltaan. Isossa kuvassa näin ei vaikuta olevan.

Kutsumus – sekä mahdollisuus että uhka

Kutsumus kuitenkin hehkuu kirkossa myönteisenä: työn imussa kirkossa ollaan edellä yritysmaailmaa. Tämä ei toki yllätä, mutta on edelleen valtava voimavara. Se on kuitenkin kaksiteräinen miekka: kutsumus ja merkityksellisyys ovat tutkitusti sekä työn energian lähde että uupumuksen ennustaja. (Schaufeli et al. 2006; Martela & Pessi 2018). Tutkimustuloksemme eivät kuitenkaan anna mitään merkkejä suuremmasta loppuun palamisen riskistä kirkossa kuin muissakaan organisaatioissa.

Rakkaudellisuutta tavoittelevat organisaatiot, kuten uskonnolliset yhteisöt, ovat työyhteisöinä aina sekä kiehtovia että kamalia, voisi kärjistäen sanoa. Esimerkiksi sairaalamaailman eettisestä stressistä puhutaan nyt kiivaasti.(esim. HS 5.2.2024) Ihmiset tekevät merkityksellisyyttä hehkuvissa organisaatioissa töitä, eivät edes vain sydämellään ja sydämestään, vaan usein suorastaan sielustaan käsin.

Kirkon antina inhimillinen johtajuus 

Missään organisaatiossa ei toisen pyhää voi korvata minun käsityksilläni pyhästä. Mutta työyhteisön ja johtajuuden totutuista toimintatavoista kiinni pitämisen ei tulisi olla tällainen luovuttamaton asia, etenkään silloin, kun ne aiheuttavat kärsimystä. Ja tällaisessa kehittämisessä soisi kaikkien työpaikkojenhyödyntävän tutkimusta, jota teologisissakin tiedekunnissa tehdään koko ajan. Teologeilla on koulutuksestaankin käsin taitoa johtaa työyhteisöhankkeita, -koulutuksia ja tehdä toimintatutkimusta, myös johtajuudessa.

Usein työyhteisöissä, projektien merien keskellä, saattaa käydä niin, että uusia hankkeita kyllä käynnistetään johtajuudenkin saralla, mutta hyvästä jo olemassa olevasta ei muisteta pitää huolta. Kuten tutkimustuloksemmekin osoittivat, monissa kirkon yksiköissä johtajuus on oikein hyvällä tai jopa erinomaisella tolalla. Haastattelututkimus tai toimintatutkimushanke toisi kirkossa varmasti esiin monia inhimillisen lämmön ja kohtaamisen johtamistarinaa, esimerkiksi toisiinkin seurakuntiin jaettavaksi.

Kirkossa on olemassa kaikki edellytykset hyvän ylläpitämiselle ja johtajuuden kehittämiselle. Se vahvistuu, mitä valaistaan – ja mitä halutaan valaista.

Ja kajastus laajemmallekin! Kirkon ydinteemoissa on runsaasti sellaista, josta voisi ammentaa työyhteisöjen kulttuurin ja johtamisen kehittämiseen – jopa niin, että kirkon työkulttuurista tulisi esimerkki muille organisaatioille. Tällaisia monien arjessaan kaipaamia teemoja ovat esimerkiksi kirkon holistinen ihmiskuva, vankka usko lähimmäisyyteen, turvallisuudenkaipuun ymmärrys, merkityksellisyyden syvyyssuunnat. Näille toden totta on tilausta – mutta hyvää, inhimillistä johtajuutta siihen kyllä tarvitaan.

Ehkäpä inhimillisen johtajuuden viesti voisi olla jopa kirkon tulevaisuuden toivo? Antia yhteiskunnassa laajemminkin. Juuri inhimillisyys ja armohan ovat sen ydinosaamista. Inhimillistä kestävyyttä kaipaa nyt koko yhteiskuntamme.

Kirjallisuus

Eettinen stressi kuluttaa hoitajia. HS 16.10.2023.

Tervo-Niemelä Kati & Suvi Huotari. (2024). Papin työstä muualle. – Opinnoista pappisuralle: Pappeuteen kasvu, haasteet ja muutokset Suomen ev.-lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 145. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus. 448-483.

Martela, F. & Pessi, A. B. (2018): Significant Work Is About Self-Realization and Broader.

Purpose: Defining the Key Dimensions of Meaningful Work. Frontiers in Psychology 9.

Pessi, A. B. & Hakanen, Jari (2018), Practicing Compassionate Leadership and Building Spirals of Inspiration in Business and Public Sector. – Practicing Servant Leadership. van Dierendonck, D. & Patterson, K. (toim.). Basingstoke: Palgrave Macmillan, s. 119-140.

Ehrhart, M.G. (2004), Leadership and procedural justice climate as antecedents of unit‐level organizational citizenship behavior. Personnel Psychology, 57(1), pp. 61-94.

Alannah E. Rafferty, Mark A. Griffin. 2004. Dimensions of transformational leadership: Conceptual and empirical extensions. The Leadership Quarterly 15,
329–354.

Tepper, B. J. (2000). Consequences of abusive supervision. Academy of management.

Schaufeli, W. B., Bakker, A. B. & Salanova, M. (2006). The measurement of work engagement with a short questionnaire, a cross-national study. Educational and Psychological Measurement, 66 (4), pp. 701-716.

Kirjoittajat

Anne Birgitta Pessi

Kirkkososiologian professori, Helsingin yliopisto; hyvinvointisosiologian dosentti, Itä-Suomen yliopisto; kouluttaja, CoHumans Oy

Ville Kuusjärvi

Seurakuntapastori, Kälviän seurakunta

Helmikuussa 2024 pidetyt vaalit tuovat kirkolliskokoukseen suuren joukon uusia päättäjiä. Myös liberaaleja edustajia on aiempaa enemmän. Mitä kaikkea tulevasta kirkolliskokouskaudesta on ennakoitavissa?

Presidentinvaalien jälkihumusta oli hädin tuskin selvitty, kun evankelis-luterilaisen kirkon ylimmän toimielimen vaalit sähköistivät tunnelman kirkkokuplassa. ”Sähköistäminen” on tosin ehkä liioiteltu sana, kun tiedetään, että äänioikeus näissä vaaleissa on vain papeilla ja seurakuntien luottamushenkilöillä, eikä vaalien jälkeen ole tiedossa hallitusneuvotteluita eikä ovi-liveseurantaa. Hitaasti muuttuvassa kirkossa kuitenkin orastavien muutoksien havainnointi on aina mielenkiintoa nostattava asia. Näidenkin vaalien tulos saattaa ennakoida muutosta tulevaan.

Uuden kirkolliskokouksen voimasuhteet

Heikohkolla prosentilla aiemmissa vaaleissa uusiutunut kirkolliskokous sai tällä kertaa melkein 60 uutta edustajaa, mikä tarkoittaa yli 60 prosentin osuutta vaaleissa valituista 96 edustajasta. Moni ehdolla olleista istuvista edustajista myös putosi kirkolliskokouksesta. Sukupuolijakauma tasoittui siten, että valituista naisia ja miehiä on täsmälleen yhtä paljon. Toki lisäksi päättäjinä olevien piispojen, valtioneuvoston ja saamelaiskäräjien edustajien myötä miehet pysyvät edelleen enemmistönä kirkolliskokouksessa.

Kirjavat ja nimiltään monimerkityksiset valitsijayhdistykset ovat avainasemassa kirkolliskokouksen arvomaailmaa ja intressiryhmiä hahmoteltaessa. Erilaiset kansankirkon rakentajat, kirkkoa keskellä kylää ja lähellä ihmistä pitäjät sekä seurakuntaväen aktiivit hahmottuivat arvoakselin keskilinjalle tai maltillisesti konservatiiveiksi. Tunnustukselliset ja perusarvojen puolustajat sijoittuivat puolestaan selkeästi konservatiiviseen lohkoon, ja avaraa kirkkoa, tulevaisuutta ja muutoksen tuulia lupaavat ryhmät liberaaliin lohkoon. ”Kaksipuoluejärjestelmä” ei tietenkään tee oikeutta kaikille edustajille, mutta sen mukaan jaotellen liberaaleilla olisi 52 prosentin edustus konservatiivien 48 prosenttia vastaan kirkolliskokouksen edustajistossa.

Kirkolliskokous vallankäyttäjänä

Kirkolliskokous on kuin eduskunta ilman kansanedustajia. Epäsuora vaalitapa ja puolueryhmien puuttuminen tekevät siitä erilaisen. Kun lisäksi toimeenpanovaltaa on siirretty kirkkohallitukselle ja opillisia kysymyksiä piispainkokoukselle, myös vallanjako on erilaista. Kirkolliskokouksella on kuitenkin edelleen päätösvaltansa alla kirkon oppi ja kokonaiskirkon talous. Monista taloudellisistakin kysymyksistä voi tulla teologisia kysymyksiä, minkä saatamme nähdä esimerkiksi lähetysjärjestöjen tukemista koskevien päätösten tullessa mahdollisesti piispainkokouksen jälkeen kirkolliskokouksen pöydälle.

Tuleva kirkolliskokous saattaa saada käsiteltäväkseen myös kirkon hallinnollisten rakenteiden uudistamista koskevan prosessin. Kolmen neljäsosan määräenemmistösäädös voi asettaa tässäkin kohden konsensuksen saavuttamiselle suuria haasteita. Hyvä kysymys on, miksi rakenteiden uudistaminen on opillisten kysymysten tavoin päätettävä kaksinkertaisella määräenemmistöllä. Säännön jarruttava vaikutus on ilmeinen.

Avioliittoon vihkiminen tasa-arvokysymyksenä

Entäpä kirkollinen avioliittoon vihkiminen? Kirkolla on lukuisten muiden uskonnollisten yhdyskuntien tapaan vihkimisoikeus, ja se voi itsenäisesti päättää, seuraako se yhteiskunnallista lainsäädäntöä vai omia linjauksiaan. Tasa-arvoinen avioliittolaki on ollut Suomessa voimassa vuodesta 2017. Nykyistä edellinen kirkolliskokous käsitteli edustaja-aloitetta, jolla kirkolliskokous olisi valtuutettu ”valmistelemaan tarvittavia muutoksia avioliittokäsityksen laajentamiseksi koskemaan myös samaa sukupuolta olevia pareja”. Aloite jätettiin raukeamaan keväällä 2018.

Nyt väistyvä kirkolliskokous taas ei käsitellyt samaa sukupuolta olevien vihkimistä, mutta lähetti keväällä 2022 piispainkokoukselle tiedoksi edustaja-aloitteen, jolla pyydettäisiin piispainkokousta valmistelemaan asiasta esitys. Lisäksi kirkolliskokous jätti keväällä 2023 raukeamaan aloitteen siitä, että vihittävistä vain toisen pitäisi olla kirkon jäsen. Yhteiskunnallisesti merkittävää aihetta on siis kierretty jo useamman vuoden ajan ylimmällä päätöstasolla. Samaan aikaan kasvava osa seurakunnista on valtuustopäätöksillä sallinut tilojensa käytön kaikkien parien vihkimiselle.

Mitä muuta yhdenvertaisuus on?

Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus on toki paljon sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia laajempi kokonaisuus. Se tarkoittaa yhdenvertaisia mahdollisuuksia kaikille esimerkiksi sukupuolesta, etnisestä taustasta, kieliryhmästä tai sosiaalisesta taustasta huolimatta. Se tarkoittaa myös tilojen ja toimintojen saavutettavuutta sekä syrjimättömiä käytäntöjä. Kirkolliskokouksen edustaja-aloitteesta lähtenyt kirkon toiminnallinen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma hyväksyttiin Kirkkohallituksen täysistunnossa syksyllä 2023, ja seuraavaksi sitä lähdetään pilotoimaan seurakunnissa. 

Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa on todennut, että uusien ihmisryhmien alkaessa toivoa yhdenvertaista kohtelua myös käsitykset ihmisten välisistä eroista arvoeroina ovat voineet muuttua. Luterilainen etiikka ottaa huomioon alati muuttuvan tiedon ja tieteen tulokset, mikä näkyy esimerkiksi ihmisten yhteiskunnallista asemaa koskevien käsitysten muuttumisena historian edetessä. Jos myös uusi kirkolliskokous jakaa tämän tietoperustaisen näkemyksen yhdenvertaisuudesta, kenties se rohkenee asettaa kirkon edelläkävijäksi yhdenvertaisuuskehityksessä.

Kirjoittaja:

Veli-Matti Salminen

Tutkija, Kirkon tutkimus ja koulutus

Kun verrataan vuoden 2022 Gallup Ecclesiastica -kyselytutkimuksen tuloksia vuoden 2015 Gallup Ecclesiastican kyselytutkimuksen tuloksiin, kävi ilmi, että suomalaisten myönteinen suhtautuminen uskonnollisten[1] kokoontumistilojen sijaintiin omalla asuinalueellaan on laskusuunnassa kautta linjan (Kuvio 1).  Kysymysosio suomalaisten suhtautumisesta uskonnollisiin kokoontumistiloihin asuinalueellaan on osa Gallup Ecclesiastica -kyselytutkimusta (2022)[2], jonka tuloksia julkaistaan laajemmin vuonna 2024.

Tarkemmin suomalaisten suhtautumisesta uskonnollisiin kokoontumistiloihin voi perehtyä Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön julkaisemassa raportissa: Suomalaisten suhtautuminen uskonnollisiin kokoontumistiloihin asuinalueellaan.

Kuvio 1 Miten suhtaudut siihen, jos omalla asuinalueellasi sijaitsee jokin seuraavista kokoontumistiloista? Myönteisesti suhtautuneet (%).  GE 2015, N = 4 275 & GE 2022, N = 1 004.

Uusin Gallup Ecclesiastica 2022 osoittaa, että suomalaiset suhtautuvat uskonnollisista ja aatteellisista kokoontumistiloista kaikkein kielteisimmin moskeijan sijaintiin asuinalueellaan. Runsas kolmannes (35 %) suomalaisista suhtautuu erittäin kielteisesti tai melko kielteisesti moskeijan sijaintiin omalla asuinalueellaan (Kuvio 2).  Kielteisessä suhtautumisessa ei juuri ollut suurta eroa riippumatta siitä, oliko kyse evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä (34 %), muun uskonnollisen yhdyskunnan jäsenistä (36 %) tai uskontokuntiin kuulumattomista (37 %).

Kuvio 2 Miten suhtaudut, jos asuinalueellasi sijaitsee islamilainen moskeija?  Suhtautuminen vastaajien ikäluokkien mukaan (%). GE 2022, N = 1 004.

Juutalaisen synagogan läheisyyteen asuinalueellaan suhtautuu kielteisesti runsas kymmenesosa suomalaisista (13 %). Ikäryhmien välillä ei ollut suuria eroja ja samansuuntainen kielteisyys (15 %) näkyi myös alle kolmekymmentävuotiaiden parissa. Miesten ja naisten välillä ei ollut juuri eroja.

Kaiken kaikkiaan isolla osalla (46–56 %) suomalaisista on silti neutraali suhtautuminen uskonnollisten kokoontumistilojen sijaintiin asuinalueellaan. Miehet suhtautuvat kuitenkin huomattavasti kielteisemmin kuin naiset moskeijan sijaintiin asuinalueellaan.  Myönteisimmin suhtaudutaan edelleen evankelis-luterilaisen kirkkorakennuksen sijaintiin asuinalueella.

Oikeus perustaa ja ylläpitää uskonnonharjoitukseen liittyviä kokoontumistiloja on myös kiinteästi uskonnonvapauteen liittyvä kysymys. Uskonnonvapaus ei toteudu parhaalla mahdollisella tavalla, jos esimerkiksi ei riittävästi huomioida tilojen koon tarvetta suhteessa yhteisön kokoon tai tilojen perustamiselle asetetaan kohtuuttomia rajoituksia tai vaatimuksia liittyen esimerkiksi rakennustyyliin, hakemusprosessiin ja sijaintiin.

Kirjallisuus

Villaroman, Noel G.
The right to establish and maintain places of worship: the developments of its normative content under international human rights laws. –  Religion in Public Spaces. A European Perspective. Ed. by Silvio Ferrari & Sabrina Pastorelli. London: Routledge, 2012.
https://doi.org/10.4324/9781315604930

Kirjoittaja:

Jussi Sohlberg

Tutkimuskoordinaattori, Kirkon tutkimus ja koulutus

Maailmalla kulkiessani olen vieraillut erilaisissa temppeleissä, joissa olen joutunut mukautumaan paikallisiin uskonnollisiin pukeutumistapoihin: Sikhi-gurdwaroissa minun on pitänyt peittää pääni kuten myös juutalaisissa synagogissa. Balin hindutemppeleihin astuessani kietaisin lantiolleni sarong-hameen, mutta Kanyakumarissa Intiassa jouduin jopa riisumaan paitani, jotta pääsin näkemään hindujumalattaren alttarihahmon.

Uskonnolliset pukeutumiskoodit ovat hyvinkin sukupuolittuneita, joten naisilla on pääsääntöisesti erilaiset pukeutumisvaatimukset kuin miehillä. Siksi naispuoliset matkaseuralaiseni ovat vetäneet moskeijakäynneillä huivin hiuksilleen ja joskus myös abayan vartalonsa peitoksi. Esimerkiksi Pakistanissa länsimaisenkin naisen piti käyttää huivia kadulla kävellessään – poikkeuksena Murreen vuoristokaupunki, jossa pakistanilaisetkin naiset siirtyivät lomamoodiin ja heittivät hijabin sivuun (näin 1990-luvulla).

**

Käytännössä kaikissa maailman uskontoperinteissä näyttäisi olevan jonkinlaisia pukeutumisvaatimuksia, joihin satunnaisen matkailijankin on syytä sopeutua. Erityisesti tämä pätee pyhille paikoille mentäessä.

Uskonnollisten pukeutumissääntöjen yleisyys huomioiden on oikeastaan erikoista, miten vähän pukeutumissääntöjä tunnetaan kristinuskon piirissä. Totta kai on erilaisia virka-asuja, joita käyttävät kristinuskon ammattilaiset, kuten piispat, papit ja diakonit sekä eri suuntausten sääntökuntalaiset ja luostarien asukkaat. Pappien liperit ja munkkien kaavut ovat kuitenkin eri asia kuin se, että myös tavallisilta uskovaisilta odotettaisiin tietynlaista uskonnollista pukeutumista.

Toisaalta maallikkojenkin noudattamia pukeutumistapoja löytyy, kun tarkastellaan kristillistä maailmaa riittävän laajasti. Varsinkin idän orientaalisissa kirkoissa näyttäisi olevan tyypillistä, että naiset peittävät kirkossa päänsä hunnulla. Paikallisia tapoja on toki monenlaisia: esimerkiksi Etiopian ortodoksisessa kirkossa kirkkokansa verhoutuu valkoiseen vaatekankaaseen.

Usein kristinuskon piirissä kohdattava uskonnollinen pukeutuminen korostaa vaatimattomuutta (poikkeuksena liturginen vaatetus), mikä johtaa liian koreiksi miellettyjen asujen, korujen ja jopa värien välttämiseen. Suomalaisissa herätysliikkeissäkin on ihanteena pidetty yksinkertaista pukeutumista, mistä erinomainen esimerkki on herännäisyydessä käytetty körttipuku.

Kokonaisarviona voikin väittää, että luterilaisen uskonkäsityksen yksinkertaisuuden ja arkisuuden takia näkyvällä uskonnollisella pukeutumisella ei ole juurikaan ollut suomalaisessa yhteiskunnassa erityistä merkitystä. Muotivirtaukset ja sosiaaliset konventiot kyllä vaikuttavat suomalaiseenkin pukeutumisen historiaan, mutta uskonnon rooli on ollut varsin vähäinen. Toisin kuin monissa maailman maissa, näkyvä uskonnollinen pukeutuminen ei ole ollut osa luterilaisuuden muovaamaa suomalaista kulttuuria.

**

Suomalainen yhteiskunta on kuitenkin nopeasti muuttunut. Erityisesti musliminaisten uskonnollinen pukeutuminen osuu silmään helposti isompien kaupunkien katukuvassa, mutta satunnaisesti voi nähdä vaikkapa nunnan huivi päässään, sikhin turbaanissaan tai Krishna-liikkeen jäsenen oranssissa kaavussaan.

Miten suomalaiset suhtautuvat tällaiseen uudenlaiseen monikulttuurisuuteen, jossa yhä useammat kansalaiset viestivät uskonnollista vakaumustaan pukeutumisen kautta? Siitä on nyt saatavissa tietoa tämän blogin liitteenä olevassa uudessa ”Suomalaisten asenteet uskonnolliseen pukeutumiseen” -raportissa. Raportti perustuu uskonnonvapauskyselyyn, jonka Kirkon tutkimus toteutti vuoden 2022 lopussa liittyen vuonna 2024 valmistuvaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nelivuotisraporttiin.

Jos raportin havainnot pitäisi tiivistää yhteen virkkeeseen, niin se voisi olla seuraavanlainen: Vaikka julkisesta keskustelusta voisi usein toisin päätellä, kyselytutkimus osoittaa, että uskonnollinen pukeutuminen ei herätä voimakkaita tunteita vaan suomalaisilla on siihen pikemminkin varsin käytännöllinen suhtautuminen.

Mutta raportista selviää paljon muutakin, joten se kannattaa lukea yhtenä näkökulmana liittyen ajankohtaisiin keskusteluihin uskontojen näkymisestä julkisessa tilassa.

Kirjoittaja:

Jyri Komulainen

Johtava asiantuntija, Kirkon tutkimus ja koulutus

Reilu viikko Gazan sodan alkamisen jälkeen yli viisisataa mielenosoittajaa kokoontui Eduskuntatalon portaille. He kantoivat Suomen ja Israelin sinivalkoisia lippuja ja halusivat osoittaa tukensa verisen terrori-iskun kohteeksi joutuneelle Israelille ja sen taistelulle iskun tehnyttä Hamasia vastaan. Israelin puolesta on sodan alkamisen jälkeen järjestetty muitakin mielenosoituksia, mutta tämä oli todennäköisesti tähän asti suurin. Sen järjestäjinä oli kolme kristillistä järjestöä: Jerusalemin kansainvälisen kristillisen suurlähetystön (ICEJ) Suomen osasto, Suomen Karmel-yhdistys sekä Patmos-lähetyssäätiö.

Patmos-lähetyssäätiö tekee muutakin työtä, mutta ICEJ ja Karmel-yhdistys ovat yksinomaan Israeliin keskittyneitä järjestöjä. ICEJ on ollut olemassa kohta 40 vuotta ja Karmel-yhdistys on vielä sitäkin vanhempi. Se syntyi jo vuonna 1949 tekemään työtä ”Raamatun ja Israelin puolesta”.

Monien muiden kristillisten Israel-järjestöjen tavoin näiden mainittujen järjestöjen toiminta perustuu tulkintaan, jonka mukaan vuonna 1948 perustettu Israelin valtio on osa Jumalan jo Raamatussa ennalta ilmoittamaa maailmanhistoriallista suunnitelmaa. Kristittyjen tulisi siksi tukea Israelia, siunata sitä. Silloin voi odottaa myös saavansa Jumalan siunauksen. Vastaavasti kaikki, minkä voi tulkita Israelin kiroamiseksi, johtaa Jumalan kiroukseen. Tätä näkemystä kutsutaan kristilliseksi sionismiksi.

Kristillinen sionismi yleistyi protestanttien keskuudessa merkittävästi vasta vuoden 1948 jälkeen, mutta se on huomattavasti Israelin valtiota vanhempaa. Ensimmäiset esimerkit juutalaiskeskeisestä profetiatulkinnasta, Robert O. Smithin termiä käyttääkseni, löytyvät sveitsiläisten reformoitujen, englantilaisista puritaanien ja eteläsaksalaisten pietistien piiristä. Niissä yhdistettiin juutalaisten odotettu kollektiivinen kääntyminen kristinuskoon ja heidän tuleva muuttonsa Palestiinaan lopun ajan tapahtumiin. Sen enempää kääntymyksestä kuin muutostakaan ei tuolloin ollut mitään konkreettisia merkkejä, eikä näkemys ollutkaan valtavirtaa missään. Esimerkiksi Ruotsissa saattoi joutua tällaisista kiliastisista harhaopeista vankilaan, kuten kävi Petter ”Pietari” Schäferille 1700-luvun alun Turussa.

Etenkin 1800-luvun kuluessa kiliastiset opit, tai aikalaisten termiä käyttääksemme premillennialistiset tulkinnat, yleistyivät etenkin Pohjois-Amerikan evankelikaalien parissa. Lukuisien hyvin suosittujen 1800-luvun lopun profetiakonferenssien teemana oli ajankohtaisten tapahtumien sovittaminen Raamatun profetioihin eli historisoivat tulkinnat. Varteenotettavin kilpaileva käsitys oli premillennialistisena dispensationalismina tunnettu futuristinen tulkintamalli, jossa Raamatun ennustusten oletettiin koskevan lähes yksinomaan tulevaisuutta, ei havaittavissa olevaa nykyisyyttä.

Eräs dispensationalismin leimallinen piirre oli erottelu Jumalan maallisen ja taivaallisen kansan kesken. Tässä jaottelussa juutalaiset olivat edellisiä ja kristityt jälkimmäisiä. Raamatun maalliset lupaukset koskivat näin ollen vain juutalaisia mutta pelastus ainoastaan kristittyjä. Etenkin sen jälkeen, kun sionistinen liike 1800-luvun lopulla syntyi, vain harvat profetioista kiinnostuneet evankelikaalit malttoivat olla yhdistelemättä oman aikansa tapahtumia erilaisiin profetiatulkintoihin. Dispensationalismista tuli varsin suosittu tulkinnallinen kehys, mutta siten, että sen tiukasta futurismista lipsuttiin yhä enemmän ja etenkin sionistisen liikkeen ja Israelin valtion kohdalla.

Käytännössä juutalaiskeskeinen profetiatulkinta ja siitä kumpuava kristillinen sionismi kukoistivat parhaiten tietynlaisella teologisella kasvualustalla. Ensinnäkin se vaati uskoa historiassa yhä edelleen aktiivisesti toimivaan persoonalliseen Jumalaan. Toisekseen se vaati jonkinasteista koko Raamatun tasolla toimivaa sanainspiraatio-oppia, joka teki mahdolliseksi eri profetioiden merkitysten yhteensovittamisen ja tulevaisuuden mallien rakentamisen niiden pohjalta. Vielä yksi elementti oli nationalismin mukainen ajatus kansoista historian toimijoina ja yksikköinä, joilla oli kohtalot ja joita saattoivat kohdata kollektiiviset kiroukset tai siunaukset.

Monesti profetiaspekulaatioilla oli ja yhä on tietty salaliittoteorioita muistuttava sävy. Niissä etsittiin tapahtumien takana piileviä salattuja merkityksiä, nostettiin esiin hyvinkin obskuureja kehityskulkuja, haastettiin valtavirtatulkintoja ja ennakoitiin tulevaa. Mikään ei ollut vahinkoa tai sattumaa.

Suomessa tällaiset tulkintamallit yleistyivät 1900-luvun alkupuolella etenkin helluntailaisuuden ja vapaakirkollisuuden piirissä. Niiden vaikutus näkyy selvästi myös suomalaisten matkailijoiden raporteissa Palestiinasta. Toisen maailmansodan jälkeen profetioilla spekulointia esiintyi myös muotoutumassa olevan evankelioivan herätyskristillisyyden eli viidesläisyyden piirissä.

Rohkeimmat profetiakirjallisuuden muodot ovat säilyneet Suomessa melko marginaalisina, ehkä osittain johtuen luterilaisten teologien yleisesti varovaisesta ja jopa torjuvasta asenteesta. Merkittävin poikkeus oli kristillinen sionismi eli Israelin valtion yhdistäminen jollain tavalla Raamatun ennustuksiin. Varovaisessa muodossaan tämän ei tarvinnut yhdistyä mihinkään johdonmukaiseen profetiatulkinnan raamiin tai edes sanainspiraatio-oppiin. 1950- ja 1960-luvuilla myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä yleisen kristillisen sionismin ytimessä oli jokseenkin jäsentymätön käsitys siitä, että Raamatun sana jollain tasolla toteutui Israelin valtiossa.

Tämä arkinen kristillinen sionismi kasvoi tilanteessa, jossa harvat suomalaiset tiesivät paljoakaan Palestiinan historiasta, nykyisyydestä ja siellä käydyistä konflikteista. Matkailijoiden ja lähetystyöntekijöiden kautta sionistit ja myöhemmin Israelin juutalaiset olivat miltei koko 1900-luvun ajan suomalaisille monta kertaa tutumpia ja samastuttavampia kuin edes palestiinalaiset kristityt.

Hengellistävä katse yhdistettynä lähinnä Israelin juutalaisia koskevaan tietämykseen teki kristillisestä Israel-ystävyydestä monille suomalaisille kristityille samastuttavaa ja pienemmälle osalle sydämen asian. Kristillisen sionismin varsinainen merkitys monille siihen uskoville oli, että sen mukainen tulkinta näki Israelin valtiossa todistuksen Raamatun luotettavuudesta ja Jumalan olemassaolosta.

Näkökulma on kuitenkin ulkopuolinen, umpinainen ja täysin itseään selittävä. Usko siihen, että tietyt Lähi-idän tapahtumat ovat ennustettuja tai peräti ennalta määrättyjä poistaa tai ainakin merkittävästi vähentää ihmisten agentuuria ja mahdollisia valintoja. Tasapuolisuuden väitteistä huolimatta se tuo mukaan hyvin voimakkaan moralisoivan kehyksen, joka ei katso ensisijaisesti tekoja ja aikomuksia, vaan toimijoiden kollektiivisia identiteettejä. Käytännössä se tekee mahdottomaksi myös keskustelun näistä tapahtumista sellaisten kanssa, jotka eivät tätä tulkintakehystä jaa. Kyse onkin vähemmän yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisesta kuin tavasta toteuttaa omaa kristinuskoaan hyvin erityisellä tavalla.

Kirjoittaja:

Timo R. Stewart

Vanhempi tutkija, VTT, Ulkopoliittinen instituutti. Kirjoittajan historiateos Luvatun maan lumo – Israelin kristityt ystävät Suomessa ilmestyi syksyllä 2022 ja oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana.

Till nackdelarna hör igen, att efter utgivningen av boken Through the Bone and Marrow – Re-examining Theological Encounters with Dance in Medieval Europe (2021) med Brepols blev det inte så många samtal eller bokturné besök till församlingar och gemenskaper, som jag skulle ha hoppats. Därför blev jag speciellt glad när jag blev tillfrågad att skriva om avhandlingens centrala delar i denna bloggserie.

Ursprunget till min doktorsavhandling ligger i etnografiska fältstudier som jag genomfört i Sverige med människor som dansar i kyrkan. Tanken var att jag skulle skriva om kroppens teologi med utgångspunkt i erfarenheter av att dansa. Arbetet tog dock en oväntad vändning när mina informanter började ställa frågor till mig om dansens teologiska rötter i västerländska kristna traditioner. När jag började, uppmuntrad av mina informanter, att se på de historiska beskrivningar som fanns av dans, märkte jag snart någonting mycket märkligt. Och ena sidan fanns det forskare och forskningsmaterial som hävdade att man aldrig dansat i kyrkan, och andra sidan märkte jag också att det fanns de rösterna som starkt värnade om dansen och skrev om dansens förtryckta position. När jag själv började se på samma material märkte jag dock väldigt fort att varken dera av dessa två extrema positioner är historiskt korrekt. Fokuset på min doktorsavhandling kom därför att bli just den frågan, hur kommer det sig att diskussionerna om dans och teologi är så polemiska att tidigare forskare till och med valt att utelämna historiska källor, förvanska de material man har eller helt enkelt tolkat sina källor utgående från starka förutfattade meningar så att materialet helt ändrar karaktär beroende på vem som läser det?

På basen av detta har boken tydligt två olika delar. I den första delen tar jag mig ann frågan om hurudana berättelser som berättats om dans och teologi. I korthet kan man säga att både förespråkarna för och motståndarna till, dans i kyrkan har använt sig av olika dikotomiska grepp som är vanliga för modern västerländsk vetenskapssyn så som åtskillnad av kropp och själ, manligt och kvinnligt, himmel och jord, men även benämningar så som religiös eller hednisk, äkt-kristen eller heretisk, sekulär eller helig. Min tes är att både de som tagit starkt avstånd till dans och de som förespråkar dans, är ”förblindade” av det moderna sättet att se på världen (social imaginary) och därför oftast missar dansen förmåga att bryta med och röra sig bortom dikotomiska begrepp. Dans, precis som många andra rituella och konstnärliga uttryck bär på potentialen att både förgöra och bygga upp. Dansen är inte kontrollerbar och därför finns det olika historiska perioder under vilken både samhället och kyrkan försökt restrigera dansandet. Samtidigt finns det även teologiska traditioner och historiska perioder under vilka dansen har fått vara del av de kristna andliga praktikerna. Med införandet av en alltmer kolonial och sekulär kristendom och framför allt instiftandet av religionsbegreppet, visar jag hur dansen tillsammans med andra kroppsliga uttryck uppfattades alltmer som ”djuriska” beteenden som behövde städas bort. Kristendomen förvandlades till en tro som handlar enbart om stillasittande lyssnande, texter och ”rätt” tankar om olika idéer, tills skillnad från en samling praktiker som formar människan till att uppfatta världen på ett nytt sätt.

I den andra delen av boken går jag sedan igenom några centrala dans praktiker som var del av den medeltida kyrkan i väst. Till skillnad från till exempel Kathryn Dickasons bok Ringleaders of Redemption How Medieval Dance Became Sacred (2021) eller Lynette R. Muir’s The Biblical Drama of Medieval Europe (1995), som är mer strikta historiska genomgångar av de källor som finns för medeltida dans och drama, blir mitt projekt i andra delen av boken att föreslå sätt på vilka man kunde teologiskt omtolka de danser som förekommit under påsken, Corpus Christi festerna och julkretsen. Ett likande arbete går att finns hos Nicoletta Isar, i hennes två böcker om dansbegreppen i den tidiga kyrkan och östlig kristen tradition. Efter att avhandlingen kommit ut, har det dessutom visat sig att forskning kring dans och teologi, och historisk dansforskning är starkt växande fält där många nya arbetens utvecklas. Många av dessa kan ses i det specialnummer av journalen postmedieval som kommit ut i september 2023.

Skribent:

Laura Hellsten

Systemaattisen teologian tohtori, Åbo Akademi