Yksinäisyyteen puuttuminen seurakunnissa

Se, että nuori tulee nähdyksi ja kuulluksi on ehkä tärkein asia, millä me kirkon nuorisotyön ammattilaiset voimme nuoren hyvinvointia tukea. Yksinäisyyden taustalla on usein kiusaamista ja syrjintää. Ajattelen, että me seurakunnassa voidaan olla luomassa nuorille turvallisia paikkoja, missä voi tutustua toisiin nuoriin ilman, että he joutuu pelkäämään ulkopuolelle jättämistä tai muuta kiusaamista.  

Seurakunnan leiritoiminnassa ja kaikessa muussakin toiminnassa nuorille on tehtävä selväksi, että kiusaamiseen puututaan välittömästi. Meillä ripariryhmien kanssa jo etukäteen keskustellaan siitä, miten jokaisen olisi hyvä olla ryhmässä. Ja jos minkäänlaista kiusaamista ilmenee, siihen puututaan mm. keskustelemalla. Keskusteluista voi selvitä myös se, millaisia tarpeita kiusaajalla on. Jotainhan siellä taustalla aina on. 

Ison seurakunnan etu on se, että voimme järjestää nuorelle riparipaikan ryhmään, missä ei ole kiusaajia tai tarvittaessa edes nuoria samasta koulusta. Leirillä monesti joku nuori saattaa vetäytyä paljon omaan huoneeseen. Jos nuori sanoo peleihin mukaan haettaessa, ettei hän halua tai jaksa tulla, on tärkeää siitä huolimatta mennä yhä uudestaan hakemaan mukaan. Vaikkei hän ikinä tulisi mukaan, hänet on nähty ja huomioitu.  

Ripareihin liittyen on myös tärkeää huomioida, ettemme lisää nuorten ulkopuolisuuden kokemusta sen myötä, ettei nuorelle ole tarjolla hänelle sopivaa riparin käymisen muotoa. Pienryhmäriparilla me räätälöidään tapaamiset nuorten tarpeiden mukaisesti ja nuorten on mahdollista päästä osaksi sukupolvikokemusta.  

Meillä on Malmilla muutenkin kokemusta erilaisesta pienryhmätoiminnasta. Yhtenä syksynä kutsuimme nuoria pienryhmään edellisen kesän riparilaisista. Näimme näiden neljän nuoren kanssa viikottain. Nuoret nimesivät ryhmän tunneryhmäksi. Usein keskusteluissa sukellettiin syvälle ja monenlaiset tunteet olivat läsnä. Ajattelen, että yksinäisyyden tunne voi vähentyä, kun pääsee jakamaan omia kokemuksiaan ja tunteitaan toisten nuorten kanssa. On ollut huikeaa nähdä näissä nuorissa tapahtunutta rohkaistumista ja voimaantumista.  

Ajattelen, että yksinäisyyden vähentämisessä yhteistyö alueen muiden toimijoiden kanssa on myös tärkeää. Voimme ohjata nuoria harrastusten pariin. Järjestää kouluilla esim. kuraattorin kanssa yksinäisille tai kiusatuille nuorille pienryhmätoimintaa. Kaupungin nuorisotoimesta voidaan ohjata seurakunnan toimintaan.  

Helsingissä erinomainen Luotsi-toiminta tukee yksinäisyyttä kokevia ja sosiaalisesti arkoja nuoria yhdeksännen luokan loppuun saakka. Ensi syksynä me tarjotaan ryhmätoimintaa toisen asteen opiskelijoille, jotka haluaisivat tutustua ikätovereihin. Yritämme tavoittaa nuoria koulujen kuraattoreiden sekä sosiaalisen median kautta. Nähtäväksi jää, rohkaistuuko nuoret tulemaan mukaan. Aina kannattaa kuitenkin kokeilla!  

Lopuksi sanon vielä sen, että on tärkeää huomioida se, että yksinäisyyteen voi liittyä häpeän tunnetta. Nuori voi ajatella, että hänessä on jotain vikaa kun hän ei kelpaa kaveriksi. Siksi on tärkeää kertoa nuorelle, että hän on juuri sellaisenaan ihana ja rakastettava, Jumalan ja meidän silmissä suuri ihme.  

Heidi Granström, nuorisotyönohjaaja Malmin seurakunta

“Mä oon tänä vuonna nuorten parissa vienyt sitä viestiä, että olen huolissani ja musta tuntuu tosi pahalta miten avoimesti nuorten keskuudessa lauotaan toisille: tapa ittes! Tämä ilmiö nostattaa niskavillat aina pystyyn. Oon tosi huolissani tästä keskusteluilmapiiristä ja mun mielestä minun eikä kenenkään pidä hyväksyä tällaista keskusteluilmapiiriä yhteiskuntaamme.

Kun puutun, että tuolla tavalla ei toisille puhuta niin kommenttina tulee, että tää oli vain vitsi tai läppä. Oon yrittänyt kertoa nuorille, että miksi tämä ei ole okei ja että miltä sinusta itsestä tuntuisi jos joku sinulle sanotaan noin. Se miten rumasti nykyisin toisille puhutaan ja valitettavasti osa kärsii tällaisesta puhekulttuurista enemmän ja heistä valtaosa todennäköisesti kokee yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. ”

Ilkka Göös, erityisnuorisotyönohjaaja, Jyväskylä

Aamulla soitan Selmalle ja varmistan, että meidän edellisellä viikolla sopima kotikäynti on edelleen voimassa. Tarttetko mittään kaupasta? Niin, tai apteekista. Oot käyny viime torstaina asiointitaksilla kirkonkylällä, et tarvitte nyt mittään. Vain minun seuraani. Kohta nähhään!

Ajan 56 km Selman luo. Matkalla soitan muutaman työpuhelun. ”Jaa, ei ole seurakuntasisarta näkynyt!” No soitan just siksi nyt, mitä kuuluu. Kurkkuun hiipii tuttu kuristava tunne. Yritän hymyillä, kun vastaan, että onhan teitä vanhuksia tässä pitäjässä paljon, on kovaa hommaa ehtiä kaikkien kaipaavien luokse. ”Jaa, niinkös se on? Olit käyny naapurissa, mikä on, kun ei passaa täällä käydä?” Passaa passaa, mutta kun olit viimeksi eläkeläisten kerhossa ja sitä edellisellä kerralla siskosi luona käymässä. Silti vaadit minulta huomiota. Isoon ääneen kommentoit minua ja työtäni milloin missäkin. Yritän rakkaudellisesti ymmärtää, vaikka teet sen kovin vaikeaksi. Mikä on se kipu, mikä on kiukkusi takana? Jos kuitenkin puhut minulle jotain sellaista, mitä et voi kenellekään toiselle jakaa?

Vuosikymmenet tässä työssä ovat kovettaneet nahkaa, mutta silti aina toisinaan kirpaisee, kun on niin monien arvostelun kohteena. Kenen tykönä käyn, miksi käyn, miksi en siellä, onhan se kummaa… No kun en voi kertoa missä käyn ja miksi. Naureskelen ja käännän keskustelua huulenheiton linjalle. “Pitäiskö meän hankkia monistuskone, ja tehä usiampi minua?”

Kävin Selman luona viimeksi keväällä. Siitä on melkein puoli vuotta. Selma on vanhentunut viime käynnin jälkeen. Kertoo sairastelleensa. Tytöt Ruotsista ovat olleet kesällä muutaman viikon. Muuten ollu hiljaista. ”Naapuri muuttanut kirkolle, eihän me oltu kyllä tekemisissä” hän sanoo. ”Onneksi kohta alkaa hirvenpyynti, käyvät hirvimiehet tervehtimässä, kun käyttävät tuota meiän lahtivajaa”. Mites polttopuut liiteristä, jos mielit puuhellaa lämmittää? ”Itte mie oon niitä hiljalleen rollaattorissa tuonu pienellä korilla. Sitä pittää tehhä asioita, että pyssyy kunnossa”. Jep, näinhän se on. Selma on 88-vuotias.

”Arvaappa Elina naurattiko minua, kun täsä yhtenä päivänä kattelin tuota tyhjää tietä, ja yhtäkkiä meniki auto, ja mie ääneen sanoin, että oho, auto, ja säikähin ommaa ääntä. Semmosta se on, kun tullee mökkihöperöksi! Mie en kirkolle muuta, niihin koirankopin kokosiin asuntoihin!” Kotipalvelua et saa, koska olet liian hyvässä kunnossa. Siivouspalvelun hinta nousi niin hurjasti hyvinvointialueiden myötä, että sitä et raaski ottaa kuin harvoin. Siivoat itse, vaikka sydämestä ottaa toisinaan. Silloin pitää levähtää.

”Rukkoilen joka ilta, että kuolisin nukkuessani. Että saisin univuoteelle mennä. Onko se Elina väärin Jumalalta semmoista pyytää? En mie halua tuonne vanhainkottiin vuosiksi makkaamaan suu auki, toisten ristiksi”

Selma, ymmärrän toiveesi. Rukoilen samaa sinun puolestasi. Tätä mietin ajaessani luotasi taas pois. Seuraavaan kertaan, jos semmoisen vielä saamme.

Kotimatkalla en jaksa enää puhua puhelimessa kenenkään kanssa. Ajelen mietteissäni. Tiedän toisenkin Selman, ja Veijon, Kaarinan ja Taiston. Jokaiselta sivukylältä ja keskustan ytimestä heitä löytyy. Jossakin ihmeellisen täydellisessä maailmassa he saisivat nauttia toistensa seurasta. Ja kuitenkin tiedän, että on sellainen pohjattoman yksinäisyyden laji, jota ei voi toinen ihminen parantaa.

Kirjoittaja on Tervolan seurakunnan pitkäaikainen diakoniatyöntekijä. Hän siirtyi vasta Iin seurakunnan palvelukseen.

Tähän teemaan lähdin oppimiskokemuksistani työurallani sekä varhaiskasvatuksen että diakonian puolelta.

Lapsiperheissä yksinäisyyden tunnetta aiheuttavat verkostojen puute. Ei niinkään palvelujen puute.  Palveluja on tarjolla, mutta palveluja ei löydetä.  Sosiaalinen media tuottaa paljon informaatiota, jonka vuoksi tärkeät tiedot palveluista, joissa kohdata toisia ihmisiä ja vertaistukea hukkuvat.  Lapsiperheet eivät enää kohtaa pihoilla tai leikkipuistoissa niin kuin ennen. Lapset ovat varhaiskasvatuksen piirissä melko pitkälti.  Vanhempien mahdollisuus löytää ystäviä tai vertaistukea jää ohueksi, koska ollaan mahdollisesti kotona vauvan kanssa tai käydään töissä.  Työssä ei voi jakaa arjen haasteita ja sitä muuta sosiaalista kanssakäymistä, joka olisi merkityksellistä.  Työelämä saattaa myös kuormittaa niin, että ystävien tapaaminen jää.  Olen kohdannut yksinäisyyttä kokevia vanhempia erityisesti silloin, kun on muutettu uudelle paikkakunnalle esimerkiksi työ perästä. Entiset verkostot ovat jääneet taakse ja uusia verkostoja on vaikea rakentaa, kun ei löydä paikkoja tai palveluja, joissa voisi löytää ystäviä ja vertaistukea. Valitettavasti myös joillakin paikkakunnilla ”sisäänlämpiävät piirit” vaikeuttavat pääsemistä mukaan.

Lapsiperheillä, joilla on vaikeita haasteita elämässä esimerkiksi taloushuolia, sairautta tai erityislapsia jäävät kotiin neljän seinän sisälle. Tähän voi olla syynä voimavarojen puute tai jopa häpeä omasta tilanteesta tai ei vaan jaksa lähteä minnekään, kun elämä kuormittaa. Näitä perheitä on seurakunnan vaikea tavoittaa, ellei tietoa saa jostakin kautta.

Olen kokenut, että tietoa palveluista, joissa kohdata muita saa parhaiten perille, kun joku kutsuu suullisesti mukaan.  Kokemuksia oikeasti tapahtuneista:

• pari äitiä, joilla lähes samanikäiset lapset olivat tutustuneet synnytysosastolla, alkoivat tavata leikkipuistoissa ja vaunulenkeillä. Pian puistotapaamiseen liittyi muitakin kotona yksin olevia äitejä näiden kahden äidin aktiivisen kutsun kautta. Ilmojen kylmettyä leikkipuistoissa ei ollut enää niin viihtyisää jutella ja joku muisti käyneensä lapsena seurakunnan avoimessa perhekerhossa oman äitinsä kanssa ja kyseinen äiti alkoi ottaa selvää, onko olemassa vielä sellaista toimintaa. Muilla äideillä ei ollut kokemusta ko. toiminnasta. Tämä äiti, jolla oli lapsuuden muisto seurakunnasta tuli kerhoon kolmen äidin ja heidän lastensa kanssa. Myöhemmin heitä oli jo seitsemän äitiä lapsineen. Edelleenkin he ovat ystäviä ja he eivät olleet rakentaneet ” omaa kuppikuntaa” vaan heidän vertaisryhmäänsä pääsi helposti mukaan uusia.
• Perhe oli muuttanut toiselta paikkakunnalta eikä tuntenut ennestään ketään. Varsinkin perheen äiti koki suurta yksinäisyyttä ollessaan lapsen kanssa kaksin kotona päivät pitkät.  Neuvolassa terveydenhoitaja oli kertonut itse käyneensä seurakunnan perhekerhossa oman lapsensa kanssa ja kokeneensa kerhon paikaksi, jossa saa kohdata vertaisiaan. Terveydenhoitajan kertomus omasta kokemuksesta sai äidin rohkaistumaan ja tulemaan kerhoon.  Lastenohjaajan avulla äiti pikkuhiljaa rohkaistui solmimaan ystävyyssuhteita muiden perhekerho vanhempien kanssa. Merkityksellistä oli kuitenkin, että äiti tuli aina ja halusi tulla, vaikka kontaktit muihin vanhempiin eivät rakentuneet pitkään aikaan ja nopeasti.
• Isä, joka oli ollut seurakunnan sählykerhossa alakouluikäisenä, oli jäänyt vanhempainvapaalle yhden pienen lapsensa kanssa. Lapsen kehittymistä oli kiva katsella ja oli ilo olla lapsen kanssa, mutta ajan kuluessa, huomasi jäävänsä aika yksin kotiin ja ilman juttuseuraa eikä pihoilla näkynyt ketään.  Hyvä kokemus seurakunnasta lapsena ja varhaisteininä muistui mieleen ja hän otti selvää, olisiko seurakunnassa mitään hänelle ja lapselle. Löytyi seurakunnan perhekerho, jonne hän tuli lapsensa kanssa.  Siellä tapasi muita vanhempainvapaalla olevia isiä.   Myöhemmin tämä isä toi mukanaan yhden uuden isän.  Tämä isä ei ollut varsinaisesti yksinäinen, mutta koki itsensä yksinäiseksi lapsen kanssa kotona, vaikka tilanne oli tilapäinen ja jossakin vaiheessa paluu työhön oli edessä.
• Nainen muutti ” kuppikunta” kylään toiselta paikkakunnalta. Puoliso oli kylältä kotoisin ja hänellä oli siellä kavereita. Nainen ei tuntenut ketään. Nainen koki yksinäisyyttä ja jollakin tavalla myös turvattomuutta, kun ei tuntenut ketään muita kuin puolison ja appivanhemmat.  Perheeseen syntyi esikoinen ja nainen yritti päästä mukaan kylän tapahtumiin, mutta minnekään ei oikein huolittu mukaan.  Nainen ei ollut aiemmin juurikaan ollut seurakunnan järjestämissä kerhoissa.  Nainen ajatteli nyt yrittää kokeilla seurakunnan perhekerhoa.  Jälkeenpäin kerrottuaan oman tarinansa, hän halusi kiittää seurakuntaa siitä, kuinka perhekerhossa hänkin pääsi mukaan johonkin johon kuulua. Perhekerho on viikon kohokohta, jossa näkee muita ja siellä saa kuulua mukaan.
• Perhe, joka asui paikkakunnalla, jossa ei ole lähinaapureita ei tiennyt mitään seurakunnan palveluista, vaikka oltiin hyvin aktiivisia netissä ja somessa. Vauvan kastekeskustelussa, pappi oli kertonut seurakunnan vauvaryhmistä kasvotusten ja antanut perheelle toiminnasta esitteen.  Kasvotusten kerrottu asia jäi mieleen ja perhe alkoi käydä erilaisissa vauvaryhmissä.

Näiden tapauskertomuksen pohjalta ja näitä kertomuksia olisi paljon lisää, voisin sanoa, että kirkon tulisi rohkeammin kohdata yksilöitä ja vastata heidän tarpeisiinsa. Suuret tilastoluvut eivät ole tärkeintä eikä kohtaamisia saisi mitata taloudelliselta näkökulmalta. Jos työntekijä tai vapaaehtoinen saa yhdenkin ihmisen yksinäisyyden tunnetta vähennettyä, on tehty paljon.  Tämän päivän ihmiset tai perheet eivät välttämättä osaa itse hakeutua seurakunnan tarjoamiin palveluihin, ellei heitä joku henkilökohtaisesti kutsu.   Koen, että jalkautuminen ihmisten pariin ja kuulla heidän omia tarinoitaan olisi hyvin tärkeää.

Diakonian puolella totean, että yksinäisyyttä potevia ikäihmisiä on paljon.  Juttuseuraa ja toista ihmistä kaivataan.  Päivät ovat samanlaista television katselua päivästä toiseen. Onneksi on vapaaehtoisia, jotka käyvät ikäihmisten luona. Nekin ikäihmiset, jotka vielä pääsevät itse liikkumaan, kaipaavat henkilökohtaista kutsua muiden pariin. Some- tai muu sähköinen markkinointi on hyvä asia, mutta jos saa kasvotusten kutsun tai itse ottaa mukaan jonkun ihmisen, toimii parhaiten.  Olipa vanha tai nuori, ruokatarjoilu tai ruokaa pienellä maksulla on aina matalankynnyksen toimintaa.  Kun ei tarvitse syödä yksin ja saa vielä jutella jonkin kanssa on parhainta ihmiselle. Taloudellisia resursseja tulisi suunnata yhteisölliseen ruokailuun. Tilaisuudet eivät tarvitse sirkustemppuja vaan kutsumista sinne, missä saa olla yhdessä toisten kanssa ja jossa mahdollisesti vielä saa uuden ystävän.

” Perhekerhoon en olisi oikein jaksanut aina lähteä, mutta olin onnellinen, kun lähdin. Minulle tuli sieltä monta uutta ystävää”.

” Tulin tänne senioritapaamiseen, kun näen muita ja saan syödä yhdessä toisten kanssa. Ruokakin maistuu jotenkin paremmin”.

Minna Toivonen, vt. diakoni, vastaava lastenohjaaja, Mikkeli

Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne on monesti hyvin vahva. Yksinäisyys on monitahoinen, mutta aina yksilön oma kokemus. Sitä ei voi vähätellä tai aina ulkopuolelta todeta. Väittäisin, että yksinäisyyttä kokee lähes jokainen elämänsä aikana. Toisille yksinäisyys tuntuu ikuisuudelta, toisille se on ohimenevää, hetkittäistä kokemusta. Yhtä kaikki, jokainen kokemus on merkittävä ja ikävä kokijalleen.

Olen työskennellyt lasten ja nuorten kanssa, joilla on neuropsykiatrisia piirteitä tai häiriöitä. Usein nepsyhenkilöiden kohdalla yksinäisyys ja tunne ulkopuolisuudesta näyttäytyy useinkin vahvana. Sosiaaliset taidot voivat olla heikot tai erilaiset toisiin nähden. Myös ymmärrys ja kokemus omasta erilaisuudesta voi olla syy jättäytyä ulkopuolelle ja samalla vaikeuttaa kontaktin ottamista toisiin. Silloin lapsi ja nuori voi kaivata aikuisen apua ja tukea sosiaalisten taitojen ja kontaktin ottamisen kanssa. Joskus rinnalle tarvitaan aikuinen ohjaamaan kokoaikaisesti sosiaalista tilannetta. Aikuisen, työntekijän on myös ymmärrettävä sosiaalisuuden rajat. Kaikki eivät kaipaa samalla tavalla isoa joukkoa ystäviä ja tiivistä tekemistä ympärilleen. Joskus omat sosiaaliset rajat tulevat vastaan jo esimerkiksi koulussa, jolloin vapaa-aikaa tarvitsee viettää omassa rauhassa. Ja tällöinkin henkilö voi olla täysin tyytyväinen omaan sosiaaliseen ympäristöönsä, vaikka se ulkopuolisista näyttäytyisi yksinäisyydeltä ja eristäytymiseltä. Saattaa myös olla, että aikuiselle herää huoli niistä nuorista, jotka ovat mukana esimerkiksi riparilla, mutta eivät juuri halua osallistua, vaan mieluummin seuraavat tilanteita sivummalta. Joskus kannustus mukaan tulemisesta tuottaa tulosta, mutta joskus sivusta seuraaminen on joillekin nuorille paras osallistumisen ja osallisuuden tapa ilman sosiaalista painetta ja ulkopuolisuuden tunnetta. Olla mukana samassa tilassa, omassa rauhassa ja saaden osallistua juuri omalla tavallaan, riittävästi.

Valitettavasti välillä käy myös niin, että aikuiset lapsen tai nuoren ympärillä ehkä tahtomattaan ja tahattomasti luovat lapselle tai nuorelle kokemuksen yksinäisyydestä tai ulkopuolisuudesta. Eräässä tapauksessa nuori oli vain ja ainoastaan hyvää tarkoittaen eristetty koulussa toisista nuorista. Nuori oli vahvasti nepsypiirteinen ja tilanne oli nuorelle vaikea. Nuorella oli vahva kokemus yksinäisyydestä ja kertoi omin sanoin olevansa ”outo ja tyhmä” ja siksi ei sopinut luokkaan muiden kanssa. Suhteellisen pitkään jatkuneesta eristämisestä oli seurannut pelkoa toisia nuoria kohtaan ja sosiaalisten tilanteiden edessä nuori oli hyvin peloissaan ja keinoton. Tapauksessa aikuisten hyvä tarkoitus kääntyi itseään vastaan ja ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne vahvistui entisestään. Tuosta tunteesta pois pääseminen on ollut hyvin vaikeaa kyseisen nuoren osalta.

Toisessa tapauksessa nuori kertoi oman erityisyytensä vaikuttaneet aikuisten ajatuksiin hänen kyvyistään ja osaamisestaan. Nuori koki, että aikuiset ajattelivat hänen puolestaan, mihin hän on kykeneväinen ja mihin ei. Nuori olisi toivonut saavansa edes kokeilla asioita, joiden aikuiset ajattelivat automaattisesti olleen hänelle liian haastavia tai joihin hän ei pystyisi. Nuoren kokemus oli, että hänet jätettiin useissa tilanteissa ulkopuolelle sekä koulussa, että harrastuksissa. Toisten tuottama kokemus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta kyseisen nuoren kohdalla oli saanut hänet taistelemaan oman osaamisensa ja kykyjensä puolesta jo hyvin pienestä pitäen.

Nuoret sanoittavat hyvin yksinäisyyden tunnetta. Se on kaiken nielevä, upottava tunne, josta haluaa kaikin keinoin irti. Tunne siitä, että ei ole ketään, jolle kertoa päivän tapahtumista tai jakaa hassu sattumus, on musertava. Osalla on voimavaroja ja keinoja taistella yksinäisyyttä vastaan itsenäisesti, mutta useat tarvitsevat siihen apua. Näen, että lasten ja nuorten kanssa työskentelevillä on valtavan suuri vastuu ja vaikutus nuorten yksinäisyyden kokemuksiin. Voimme olla joko ehkäisemässä yksinäisyyttä tai jopa tietämättämme lisäämässä kokemusta yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta.

Ajatus on myös pelottava. Toiminko minä niin, ettei kukaan tunne jäävänsä yksin tai ulkopuolelle toiminnasta tai itse toiminnassa? Ajattelen myös, että yksinäisyyden ehkäisemiseksi tarvitaan luottamus nuoren ja auttavan aikuisen välille. Jotta voi turvallisesti kertoa kokemastaan yksinäisyydestä ja tarttua ohjattavaksi, mukaan kutsutuksi, täytyy ensin syntyä luottamus. Ajatus siitä, että tuohon ihmiseen voi nojata tämän tunteen kanssa ja tulla kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi. Voi turvallisesti osallistua omien voimavarojensa ja erityisyyksiensä kanssa.

Emma Kauhanen, erityisnuorisotyönohjaaja, Mikkeli

Yksinäisyys on kuormittavaa. Pikkuhiljaa ensimmäisten yliopistovuosien jälkeen huomasin, että olen yksin enemmän kuin toisten kanssa. Suoritin opintoja enkä pystynyt oikein tehdä muuta. Koen, että yksinäisyydellä on selvä korrelaatio hyvinvoinnin laskemiseen. Onko voimavarojen hiipuminen syy vai seuraus yksinäisyyteen? Uskon, että jos ei ole voimia, ei jaksa eikä pysty, niin aktiivisuutta vaativat yhteydenpidot, uusiin ihmisiin tutustuminen ja paikkoihin meneminen ei ole mahdollista. Jos voimattomuus jatkuu pitkään, se voi johtaa yksinäisyyteen. Yliopistojen pitkälti itsenäinen työskentely ja opiskelu voi ajaa opiskelijan vetäytymään. Itsekin istuin useilla kursseilla, tauoilla ja lounailla yksin. Vaikka olen introvertti ja jään helposti ryhmässä tarkkailijan ja kuuntelijan rooliin, niin kun katson elämääni nyt huomaan, että kun voin hyvin ja mielenterveys on kunnossa, olen aivan eri ihminen. Hyvinvoivana olen sosiaalinen, iloinen ja seurallinen.

Kun voin hyvin, tahdon olla yhteydessä toisiin ihmisiin, haluan jakaa ajatuksiani ja tavata ystäviäni. Elän sosiaalista elämää. Ensimmäisinä opintojen vuotena sain muutamia hyviä ystäviä. Pieni ystäväporukka kantoi vähän aikaa, kunnes opintomme etenivät eri tahtiin. Sitten kun ei jaksa, ei jaksa myöskään tutustua uusiin ihmisiin. Miten sitten ennaltaehkäistä voimavarojen vähenemistä? Täytyy opetella itselle toimivia keinoja stressin lievitykseen ja olla hereillä, kun tuntee ja huomaa väsymyksen oireita. Silloin täytyy priorisoida lepoa ja palauttavia tekoja. Arjessa voi reflektoida, onko työn tai opintojen ja vapaa-ajan suhde tasapainoinen vai onko jotain liian kuormittavaa? Myös mielihyvän kokeminen, nautinto ja merkityksellisyys ovat tärkeitä asioita, joita tulisi tuntea usein tai jopa päivittäin. Näitä tunteita voivat nostattaa harrastus, luonnossa liikkuminen, parisuhde, kavereiden tapaaminen ja itseä kiinnostava tekeminen. Tärkeää olisi tuoda elämään asioita, jotka antavat enemmän kuin ottavat.

Yksinäisyyteen liittyy myös syrjäytyminen. Miten olla syrjäytymisvaarassa olevien ystävien tukena? Kuinka olla siinä kohdassa, kun toinen on aikuinen, enkä voi mitenkään ottaa vastuuta hänen valinnoistaan? Itseäni mietityttää, mihin vedän rajan, etten ota liikaa huolta toisten valinnoista, mutta en myöskään ohita isoa haastetta ystävien elämässä. Haluan olla osana toisen elämässä, kuitenkin välillä muistuttaen hienovaraisesti mahdollisesta avun hankkimisesta ja elämänhallintaa edistävistä asioista. Jokaisella on omat henkilökohtaiset syyt syrjäytymiselle, minkä takia täytyisi vahvistaa elämänhallintaa ja hyvinvointia niillä saroilla, joilla se on mahdollista.

Ystävän rinnalla kulkiessa keskittyminen on suotuisaa viedä pieniin edistymisiin ja onnistumisiin. Sen voi tehdä huomioimalla ja validoimalla toiselle ponnistelujen tuloksen kuten että ystävä on siivonnut tai on jaksanut käydä ulkoilemassa. Olin ilahtunut omien ystävieni kohdalla siitä, että useampi aloitti opinnot ja selvästi myös jaksavat tehdä kurssien tehtäviä. Mielekäs tekeminen ja tarkoitus lisää hyvinvointia etenkin, jos tuntee, että on aikaansaava ja onnistuu.

Vaikea ja monisyinen tilanne toisen elämässä nostaa paljon pohdintoja. Olenko mukana mahdollistamassa vastuutonta käytöstä? Miten elää nuoruutta, pitää hauskaa mutta niin, ettei rajoja mene yli? Jos vain toinen osapuoli miettii näitä kysymyksiä ystävyyssuhteissa, se ei ole kestävää. Toisen elämäntilanteen ja asenteen ollessa hyvin erilainen ystävyyteen syntyy herkästi epätasapainoa. Haasteiden kohtaaminen voi kuitenkin muuttaa suuntaa kohti parempaa.

Ystävyys voi haasteiden kautta saada erilaista syvyyttä. Aidot ja rehelliset keskustelut syntyvät, kun puhutaan ns. oikeista asioista eikä vaikeita aiheita vältellä. Niistä keskusteluista voi avautua uutta motivaatiota. Muutos tapahtuu, kun löytää sisäisen motivaation elämänsä parantamiseen. Sisäinen motivaatio asettaa elämän uuteen järjestykseen. Pitkäjänteisen työskentelyn kautta hyvinvointi kasvaa ja elämästä saa taas kiinni. Löytämällä ratkaisut haasteisiin ja itselle toimivat keinot esimerkiksi ahdistuksen selättämiseen, elämä voi virrata taas.

Yksinäisyys ja syrjäytyminen ovat herkkiä asioita. Usein ne liittyvät toisiinsa; yksinäisyys voi johtaa syrjäytymiseen tai syrjäytynyt kokea yksinäisyyttä. Kun kohtaa näitä teemoja omassa elämässä täytyy muistaa tekojen merkitys. Yksinäisyyden ja syrjäytymisen vähentäminen on kaikkien asia. Jokainen voi omassa lähipiirissään toimia yhteisöllisyyden ja yhteyden lisäämisen hyväksi yksi pieni teko kerrallaan. Tekoja voi tehdä oman tai toisten yksinäisyyden vähentämiseksi ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Ei jätetä ketään kulkemaan yksin, vaan ollaan lähellä toisiamme.

Krista Karppinen, opiskelija, Helsinki