Missio ei ole työmuoto – lähetystyö on

Seurakunnan toiminta on hallinnollisista syistä jakautunut työmuotoihin. Yhä useammassa seurakunnassa tämä on nähty liian kapeaksi tavaksi hahmottaa kristittynä olemista ja koko seurakunnan elämää eli missiota. Yhdessä tekeminen on todettu kaikkia hyödyttäväksi.

Lähetystyöstä työmuotona voimme puhua, kun tarkoitamme sillä seurakunnan ulkomaiseen työhön liittyvien käytännön asioiden hoitamista ja koordinointia sekä seurakunnan lähetysvastuuseen osallistumista. Sen sijaan lähetyskasvatus, jumalanpalveluselämässä toteutuva lähetyksen näkökulma, varainhankinta, tapahtumien toteuttaminen ja viestintä eivät voi olla vain yhden työmuodon vastuulla. Seurakunnan missionaarisuus toteutuu, kun se elää todeksi evankeliumia omalla alueellaan ja osallistuu kirkon kansainväliseen toimintaan.

Osana maailmanlaajaa kirkkoa emme voi ummistaa silmiämme globaaleilta haasteilta ja mahdollisuuksilta. Kansainvälisyys ei ole vain jossain kaukana, vaan myös seurakunnan arjessa.Yhteys kansainväliseen toimintaan alkaa jo jumalanpalveluselämästä, jossa esirukous ja kolehdin kantaminen tuovat maailman rikkinäisyyden ja evankeliumin jakamisen välttämättömyyden esille. Samaa näkökulmaa voi toivoa jokaiseen piiriin, kuoroon, kerhoon ja kokoontumiseen. Parhaiten kansainvälinen vastuu toteutuukin silloin, kun se on jokaisessa toiminnassa  osa arkipäivää.

Kansainvälinen työ edellyttää päätösten tekemistä

Seurakunnalla on kirkkolain ja kirkkojärjestyksen mukaan vastuu lähetystyöstä ja kansainväliseen yhteistoimintaan osallistumisesta. Mikään tästä ei toteudu, jollei näistä ole sovittu seurakunnassa. Siksi seurakunnassa tulee tehdä tarvittavat päätökset siitä, miten tämä käytännössä toteutetaan. Useimmiten se edellyttää henkilön nimeämistä (virkaa tai tointa tai vastuun nimeämistä) tai vähintään toimivan elimen perustamista (työryhmä tms.). Vain siten voidaan varmistaa, ettei lähetystyön todellisuus ja siihen liittyvä yhteys unohdu seurakunnan arjesta.

Lähetystyöhön liittyvän päätöksen teon tueksi on olemassa sivusto: Luottamushenkilöt. Päätösten ja toiminnan kohdentamisen osalta seurakunta on itsenäinen toimija. Lähetysjärjestöjen lisäksi kirkkohallituksen ulkoasiain osasto, lähetystyön keskus ja hiippakuntien kansainvälinen työ pyrkivät rohkaisemaan ja innostamaan seurakuntia niiden toteuttaessaan rajat ylittävää missiota.

Yhteinen todistus 2023 aineistoa

Tässä koottuna Yhteinen todistus 2023 -linjausasiakirjaan liittyvää täydentävää ja syventävää aineistoa. Näitä voi vapaasti käyttää sekä omaksi iloksi että koulutuksissa ja ryhmissä yhteisen paneutumisen avuksi.

Yhteinen todistus 2023 – Ett gemensamt vittnesbörd 2023 asiakirjasta on käännökset englanniksi (Common Witness 2023) ja espanjaksi (Testimonio Commún 2023).
Lisäksi lähetystyötä koskeva perussopimus englanniksi:
Framework agreement between the Evangelical Lutheran Church of Finland and its mission agencies concerning the organization of mission work

Yksi mahdollisuus tutustua asiakirjaan on käyttää sitä varten luotua opiskelusivua: Yhteinen todistus 2023.

Kirkkomme Lähetyksen kirjoituksia linjauksesta

• Miksi kirkko on missionaarinen?
• Lähetyksen profeetallisuus
• Ei mitään niin paikallista ettei se olisi globaalia
• Yhteinen todistus ja kumppanuus
• Mihin tarvitaan kirkon lähetyksen peruslinjausta ja perussopimusta?

Aiempia linjauksia, mietintöjä ja selvityksiä kirkon missiosta ja lähetystyöstä

Kaikki seuraavat asiakirjat eivät täytä saavutettavuusvaatimuksia.

• Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetystyön ja kansainvälisen diakonian peruslinja 2015_teologinen perusta. Hyväksytty 2010.
• Lähetettynä kirkossa_Jatkoselvitys kirkon, kirkon lähetysjärjestöjen ja Kirkon Ulkomaanavun yhteistyöstä Jaakko Ripatin selvitys 2005.
• Kirkon lähetystehtävä. Kirkon lähetystyön neuvottelukunnan mietintö 2004.
• Koko kirkon missio. Kirkon lähetystyön kehittämistoimikunnan mietintö 1998.
• Lähetetty Jumalan kansa – kirkon lähetystyön kehittämissuunnitelma 1993. Kuvaskannattu, ei saavutettava.

Oho! Tämä YouTube-upotus ei näy, koska et ole hyväksynyt markkinointievästeitä. Hyväksy markkinointievästeet.

Materiaaleja seurakuntien toimintaan

Kirkon lähetystyön keskus kokoaa tänne materiaaleja seurakuntien käyttöön. Osa on samoja kuin muuallakin evl.fi/plus -sivustoilla, mutta ne kaikki on koottu myös tänne helposti löydettäviksi.

Maan ääriin asti

Evankeliumin julistaminen ja kristillisen sanoman leviäminen lähti liikkeelle Jerusalemista vuoden 30 tienoilla.  Ensimmäiset kristityt halusivat kertoa kaikille, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Evankeliumi levisi nopeasti lähipiiriin ja kauemmaksi muun muassa kristittyjen vainojen kautta ja kauppiaiden välityksellä. Jeesuksen antaman käskyn mukaisesti apostolit matkustivat myös kauemmaksi, eri puolille tunnettua maailmaa.

Vuoteen 300 mennessä seurakuntia syntyi kaikkialle Rooman valtakunnan alueelle, Afrikan itä- ja pohjoisosiin, Aasian länsi- ja keskiosiin sekä Intian niemimaalle. Islamin nousun seurauksena Afrikan, Keski-Aasian ja Intian niemimaan kirkot joutuivat 600-luvun jälkeen erilleen lännen kristityistä. Läntinen kirkko jakautui 1000-luvulla ortodoksiseen ja roomalaiskatoliseen, tärkeimpinä keskuksinaan Konstantinopoli eli Bysantti ja Rooma. Vuoteen 1300 vuoteen mennessä kristinusko oli levinnyt koko Eurooppaan.

1500-luvulla uuden ajan alussa eurooppalaiset tutustuivat uusiin maanosiin löytöretkien myötä. Löytöretkeilijöiden, sotilaiden ja kauppiaiden mukana matkoille lähetettiin myös munkkeja ja pappeja. 1500-luvun katolisen lähetystyön tuloksena Keski- ja Etelä-Amerikka tulivat kristinuskon vaikutuspiiriin. Myös Afrikan ja Aasian rannikon kauppapaikoille syntyi kristillisiä seurakuntia. Ortodoksisen kirkon lähetystyö suuntautui Siperiaan, Alaskaan ja Kiinaan.

Protestanttisen lähetystyön alkuvaiheet ja pietismi

1500-luvun reformaatio uudisti ja jakoi läntisen Euroopan kirkon. 1600-luvulla protestanttiset papit ja saarnaajat matkasivat Hollannin ja Iso-Britannian kauppalaivojen ja siirtolaisten mukana Afrikkaan, Pohjois-Amerikkaan ja joihinkin Aasian maihin.

Reformaation jälkeen järjestäytyneen luterilaisen, kirkollisen maailmanlähetyksen alkuna voidaan pitää ajankohtaa, jolloin hallelais-pietistisesti suuntautuneet saksalaiset luterilaiset Bartolomaeus Ziegenbalg (1682-1719) ja Heinrich Plütschau (1677-1746) ordinoitiin ensin 11.11. 1705 Kööpenhaminassa papeiksi ja sitten 29.11.1705 ensimmäisinä luterilaisina lähetystyöntekijöinä, ”kuninkaallisina tanskalaisina lähetystyöntekijöinä”, nousivat Sophie Hedewig -nimiseen laivaan suuntanaan Itä-Intian rannikolla sijaitseva Tanskan kolonia nimeltä Trankebar.

Perille Trankebariin he pääsivät vasta heinäkuussa 1706. Näin luterilainen lähetystyö suuntautui aluksi Aasiaan, Intian niemimaalle. Tämän jälkeen luterilainen lähetystyö suuntautui vähitellen myös muihin ilmansuuntiin ja muille mantereille.

Laajempi lähetystoiminta alkoi 1700-luvulla pietististen herätysliikkeiden aloitteesta. Uskonnollisen murroksen kokeneet muodostivat pieniä piirejä, jotka lähettivät keskuudestaan lähetyssaarnaajia. Nämä pitivät lähetyskenttänään koko maailmaa ja halusivat toimia erillään maallisista vallanpitäjistä. Ensimmäisen lähetysseuran perusti Englantiin vuonna 1792 William Carey, joka itse toimi lähetystyössä Intiassa. Lähetysseuroja perustettiin eri maihin 1700-luvun lopulta alkaen. Niiden ohella raamattuseurat painattivat ja levittivät Raamattuja uusilla kielillä.

Protestanttisen lähetystyön laajentuminen

1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella protestanttinen lähetystyö laajeni voimakkaasti kaikilla mantereilla. Samanaikaisesti Euroopan valtioiden siirtomaiden omistus oli laajimmillaan. Vaikka lähetystyö joskus oli sidoksissa siirtomaavaltaan, lähetystyön ja siirtomaahallinnon suhteet olivat useimmiten jännitteiset.  Eurooppalaisia perinteitä yritettiin istuttaa uusien kirkkojen elämään, mutta koulu- ja muulla toiminnallaan lähetysjärjestöt loivat pohjaa myös siirtomaiden itsenäistymiselle.

Lähetystyössä ja evankeliumin julistamisen ohella haluttiin pitää huolta koko ihmisestä. Lähetykset perustivat kouluja, sairaaloita ja muita laitoksia. Maanviljelys tehostui, lähetystyö loi uudenlaista elämäntapaa ja kulttuuria.

Toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaisten valtioiden siirtomaat Afrikassa ja Aasiassa vähitellen itsenäistyivät. Uusissa valtioissa lähetystyön luoma koululaitos ja terveydenhuolto siirtyivät valtioille ja myös paikalliset kirkot itsenäistyivät lähetysjärjestöjen valvonnasta. Yhteistyö sai uusia muotoja yhteistyösopimuksissa ja tasavertaisuuteen perustuvan kumppanuuden rakentaminen kirkkojen välillä alkoi.

Suomalaiset lähetystyössä

Kristinuskon vaikutukset tulivat Suomeen rauhanomaisesti sekä Rooman että Konstantinopolin suunnalta. Suomessa oli toisen vuosituhannen alkuun mennessä kristillisiä seurakuntia.

Järjestäytyneen kirkollisen toiminnan alkuna Suomessa pidetään vuotta 1155, jolloin perimätiedon mukaan Ruotsin kuningas Eerik tuli piispa Henrikin kanssa Suomeen ensimmäiselle ristiretkelle. Reformaation myötä Suomessa siirryttiin 1500-luvulla roomalaiskatolisuudesta luterilaisuuteen – kuninkaan käskyllä.

Ensimmäinen tunnettu suomalainen lähetystyöntekijä on porvoolainen kirvesmies Matias Nyberg, joka lähti Herrnhutin veljesseurakunnan lähettämänä Surinamiin, Etelä-Amerikkaan vuonna 1756. Hänen työkautensa jäi kuitenkin lyhyeksi sillä hän kuoli pian perille päästyään. Ensimmäinen lähetystyöntekijöitä lähettävä lähetysjärjestö, Suomen Lähetysseura, perustettiin vuonna 1859. Sen perustaminen ajoittui 1800-luvun kansallisen heräämisen vuosikymmeniin.

Lähetysseuran perustaminen oli sekä kristillistä että yhteiskunnallista toimintaa. Venäjän vallan aikaisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa taloudellinen tilanne oli heikko. Lähetystyö tarjosi kanavan kansainväliselle avautumiselle ja kansan ja herätysliikkeiden tuki oli toiminnan takana. Myöhemmin on syntynyt useita muita järjestöjä, jotka ovat myös saaneet kirkon lähetysjärjestön aseman.

Suomalaisessa lähetystyössä on alusta asti ollut keskeistä koko ihmisen auttaminen. Julistuksen rinnalla tehtiin sairaanhoito- ja opetustyötä sekä huolehdittiin ihmisten aineellisista tarpeista.

”Älkää luulko, että työnämme on vain saarnata ja opettaa. Lehmistä on huoli pidettävä, pellosta samoin. Siis täytyy olla: karjapiika, peltomies, kyökkipiika, pyykkimuija, paikkaaja-akka, suutari, räätäli, nikkari, sahuri, salvuri ja niin edelleen.” (Martti Rautanen, 1870)

Käytännössä suomalainen lähetystyö alkoi 1860-luvun lopulla, jolloin Lähetysseuran ensimmäiset lähetystyöntekijät lähetettiin Ambomaalle, nykyiseen Namibiaan. Tässä joukossa oli mukana Inkerinmaalla syntynyt Martti Rautanen (1845−1926). Rautanen toimi muun muassa lähetysaseman johtajana, raamatunkääntäjänä ja opetus- ja kasvatustyössä. Hän oli myös virsirunoilija ja kansantieteilijä, joka kunnioitti ambomaalaisten omaa kulttuuria.

Kansainvälisiä tuulahduksia kotimaahan

Lähetystyö merkitsi myös kulttuurien välisen vuorovaikutuksen avautumista. Lähetystyöntekijät vaikuttivat aikansa käsityksiin Euroopan ulkopuolisista kulttuureista julkaisemalla populaareja teoksia ja kertomuksia lähetysseurojen lehdissä sekä osallistumalla kotimaassa lähetystilaisuuksiin ja näyttelyihin varojen keräämiseksi lähetystyöhön. Vaikka nykymittapuun mukaan näissä kertomuksissa oli paljon ylhäältäpäin katsomista ja asenteellisuutta, tätä voidaan silti pitää urien aukomisena  suomalaisten kansalaisjärjestöjen kansainväliselle toiminnalle kehitysmaissa. Kirkot olivat edellä valtiollista kehitysyhteistyötä.

Monet lähetystyöntekijät toivat itse käyttämiään esineitä kotimaahan, toiset keräsivät systemaattisesti laajoja kokoelmia.He olivat hyvin perehtyneitä niiden ihmisten ja kansojen kieliin ja elämäntapoihin, joiden parissa he elivät vuosikausia, ja esineiden päätyessä museoon saattoivat antaa näitä koskevia arvokkaita taustatietoja.

Yhteistyössä saavutettua

Suomalaiset lähetystyöntekijät eivät olleet vapaita oman aikansa ajattelumalleista. Helposti Afrikkaa kutsuttiin ”pimeäksi” maanosaksi ja ambolaisia ”kasvatusta tarvitseviksi lapsiksi” – ainakin Suomeen lähetetyissä kirjeissä ja kertomuksissa. Yleisen eurooppalaisen ajatuksen mukaan suomalaiset kokivat tehtäväkseen sivistää paikallisia. Tästä huolimatta heidän elämänsä oli monin arkisin sitein sidoksissa alueen ihmisten elämään. Yhdessä koettiin huonot sateet ja sairauskierteet, yhdessä etsittiin keinoja seurakunnan elämän rakentamiseen, yhdessä tehtiin työtä kirkon hyväksi.

Suomalaiset eivät yksin olisi saaneet alueella juuri mitään aikaan, mutta yhdessä paikallisten työtovereiden kanssa alkoi vähitellen lukutaidon opetusta, josta syntyi koululaitos ja omien opettajien kouluttaminen, sairaiden hoitamista, josta vähitellen kasvoi sairaala omine työntekijöineen.