Haluatko tehdä työsi laadukkaasti – tee se saavutettavasti

”Tänne meidän seurakunnan tiloihin ei pääse minnekään, ei siis minnekään, ihminen joka käyttää pyörätuolia itsenäisesti. Kävin kaikki tilat läpi. Ovikellokin, jolla voi soittaa, on niin korkealla, ettei pyörätuolista ylety. Olen ihan sanaton. Mitä me tehdään?”

”No, jospa ihan ensimmäisenä vaikka siirtäisitte niitä ovikelloja.”

Näin kävi jälleen tänäkin vuonna järjestämässämme Saavutettavuuden perusteet -koulutuksessa muutamalle koulutukseemme osallistujalle. Tapahtui saavutettavuusisku vasten kasvoja: Todellistui se, että rakenteet ja toimintakäytänteet estävät vammaisten ihmisten yhdenvertaisuuden, osallisuuden ja toimijuuden.

Tapahtui myös valaistuminen: saavutettavuusasiat ovat ratkaisukeskeisiä asioita. Asioita on mahdollista muuttaa. Tehdään vaan päätöksiä ja ryhdytään toimeen. Pala palalta parannetaan rakenteita ja samalla myös maailmaa. Parasta on, jos valaistumisen kokee johtaja, joka voi päättää, että meidän seurakunnassamme hoidetaan hommat kuntoon. Ensiluokkaista on, jos valaistunut vastaa kiinteistöistä, sillä äkkiäkö sitä esteellisen maton vaihtaa eteisestä, siirtää sitä liian korkealla olevaa ovikelloa tai vaihtaa lampun kirkkaammaksi. Asenne vaikuttaa.

Pahinta on, jos mitään hoksaamista ei tapahdu. Tehdään vielä näinä päivinä kirkkoremontti ja viis veisataan siitä, että pappikin voisi hurauttaa joskus pyörätuolilla alttarille toimittamaan. Pahinta on ajatus, että tarvitseeko niiden vammaisten nyt sentään kaikkialle päästä. Unohdetaan vammaisuuden optio. Se, että vammaisuus on mahdollisuus.

Ihan milloin tahansa, ihan kenestä tahansa voi tulla vammainen ihminen. Esimerkiksi käden irtoaminenhan on periaatteessa mahdollista kaikille, jos sopiva sirkkeli osuu kohdalle. Jos uupuu lähimmäisen rakkautta, niin itserakkauden nimissä jo ihan varmuuden vuoksi kannattaa panostaa saavutettavuuteen.

Saavutettavuus on mahdollisuus – materiaalit käytössänne

Saavutettavuus on laadun tae seurakunnassa. Sinä et tee työtä laadukkaasti, jos osa ihmisistä jää tekemisesi ulkopuolelle. Hätää ja huolta ei tarvitse kuitenkaan tuntea, sillä apua on saatavilla.

Kirkkohallituksessa on tuotettu sammioittain juuri sinua varten saavutettavan työn tekemisen tueksi materiaaleja: Sakasti-intrassa on koulutuksiamme, ohjeitamme ja tuottamiamme materiaaleja. Kirjoittelemme toisinaan yleiskirjeitä, ja meitä voi tilata sparrauspuheenvuoroja pitämään. Voit soittaa ihan yksittäisenä ihmisenä, kysyä ja todeta, ettei tyhmiä kysymyksiä ole. Jos me emme tiedä vastausta, etsimme sen. Tyhmää on ainoastaan jättää kysymättä. Nopeita vinkkejä voi heti antaa: tehkää esteettömyyskartoituksia, tekstittäkää videonne, puhukaa selkokielellä ja kertokaa, mitä seuraavaksi tapahtuu ja käyttäkää sitä mikkiä.

Saavutettavuus on mahdollisuus. Jos Kristus ylösnousemusruumiissaan tulisi maan päälle olemaan, saattaa olla, että hän pidemmän päälle käyttäisi pyörätuolia, kun ristiinnaulituilla jaloilla olisi vaikea kävellä. Sähköpyörätuolia todennäköisemmin, koska myös käsissä olisi vammaa. Ja hei, olisi aika noloa, jos Hän ei pääsisikään juuri sinun seurakuntaasi edes sisälle asti, vaan jäisi ulkopuolelle ovikeloa kurottelemaan. Hoidetaan siis asia kuntoon ja hyvällä sykkeellä. Koskaan ei tiedä, kuka ovella kolkuttaa. Siksi on hyvä olla valmis.

Katri Suhonen.

Katri Suhonen
psykologian tohtori, pappi ja diakoni
Kirkkohallituksen saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija,
itsekin vammainen henkilö

”Kuulemma oikein vittumainen mies”

Tämä kohtuullisen ymmärrettävä luonnehdinta löytyy Kalle Päätalon Iijoki-sarjasta. Uittotyömaan työntekijät kuvailevat johtajaansa uusille palkatuille. ”Vaikka senhän näkköö jo siitä, kun katotta miten se pittää tupakkia suussaan. – Onpa perkele paperossi pystyssä! Siitä siihen, että ei käräytä kulumakarvojaan”, jatkuu keskustelu.

Kuvaus sijoittuu 1930-luvun Kainuuseen. Ihmisen leipä on tiukassa. Kovalla työllä sen saa. Joka kevät puut kulkevat jokia ja ihmiset niiden varsia. Joidenkin viikkojen ajan, yötä ja päivää, märkänä ja vähällä ruualla. Päätalon uittokuvaukset ovat kaukana laulujen tukkilaisromantiikasta. Mutta hienoa tekstiä ne ovat ihmisen työstä, työpaikan ihmissuhteista ja työn merkityksestä.

1930-luvun uittotyömaata seuraillessa syntyy hämmentävä ajatus. Jo silloin on tiedetty, mitä on hyvä johtaminen. Vieläkin hämmentävämpää on, että hyvä johtaminen näyttää olevan samaa aikakaudesta riippumatta. Jatkuvasti ilmestyy hyvän johtamisen oppeja ja niistä tehtyjä kirjoja. Kouluttamattomat ihmiset 1930-luvun korpimailla tiesivät jo kaiken olennaisen.

Johtajan suussa pystyssä käryävä paperossi kuvaa asennetta, josta syntyy huonoa jälkeä. Ylpeys, oman aseman korostaminen, työntekijöiden kunnioittamisen puute ja kaikki sellainen ei toimi. ”Hän oli tavattoman tärkeän ja tympeän oloinen ja puhui jatkuvasti ärähtelemällä ja kuin nälvimällä”, kuvailee Päätalo huonoa johtajaa. ”Kuulemma oikein vittumainen”, ei sitä turhan takia eikä kaikista sanota.

Jokivarsien ihmiset arvostivat johtajia, jotka olivat ”asiallisia ja romakoita”. Tällaista edusti Hiltu-Jakki, jonka roikkaan haluttiin. Hän ei ollut arvostettu sen vuoksi, että hänen johdossaan olisi päässyt helpolla. Jos joku pinnasi ja laiskotteli, hän sai varmuudella kuulla rumia sanoja johtajansa suusta. Jakin roikkaan haluttiin, koska siinä sai tehdä kunnolla töitä, pikkuasioiden ympärillä ei nyhrätty, hyvästä työstä ei nuukailtu kehua, työt jaettiin oikeudenmukaisesti ja työntekijää arvostettiin. Hiltu-Jakki myös puolusti vankasti omiaan vääryyksiä vastaan. Ja saattoipa hän palkata roikkaansa heikkokuntoisen työntekijän, ihan sosiaalisista syistä, ei ollut Jakin porukka pelkästään vahvojen ja pystyvien.

Kaikesta tuosta syntyi syrjäisen joen rannalle hyvä työilmapiiri. ”Ennen muuta Jaakko Hiltulan roikassa oli aina railakka meno päällä kielenkäyttöä myöten.” Johtaja tykkäsi tehdä töitä, työntekijät tykkäsivät myös. Molemmat arvostivat toisiaan. Syntyi hyvää jälkeä ja tulosta. Välillä jokivarren ihmiset ylittivät itsensä ja tekivät enemmän kuin olisi tarvinnut. Toisaalta osattiin paikan tullen ottaa myös rennosti ja jutella mukavia. Aina ja kaikkialla on tiedetty, mistä hyvä työ ja johtaminen syntyy.

Kainuulaisen joen laitamilla työssään pyörähtelevät saavat kyselemään. Millainen olen johtajana? Millainen olen työntekijänä? Millainen työyhteisö meillä on? Olenpa sitten missä roolissa hyvänsä. Sellainen peiliin katsomisen paikka. Samalla olisi tärkeää muistaa, että muutos on mahdollinen. Ihminen voi muuttua, työyhteisö voi muuttua. Ja sekin on työtä, muuttaa itseään. Tänään oikein vittumainen voi huomenna olla arvostettu.

Markku Tynkkynen

Markku Tynkkynen
kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus

Puhalletaanko yhteen hiileen?

Keskustelu kirkosta on kärjistynyt viime vuosina. Kärjistyneessä keskustelussa havaitaan usein toisten haukkumista tai arvioimista huonoksi sekä oman erinomaisuuden nostamista. Näyttää siltä, että kukaan ei enää tiedä, mikä tai mitä kirkko on.

Monet ovat viime vuosina halunneet tuoda äänensä kuuluviin siitä, mikä on kirkon keskeisin tehtävä. Näitä ryhmittymiä näyttä olevan kolme: lähetyskäskyn puolue, lähimmäisen rakkauden joukkue sekä kokoavan seurakuntatyön ryhmittymä. Jos katsomme näitä kaikkia yhtaikaa, niin kuin tässä kirjoituksessa pyrin tekemään, huomaamme heti, että kirkko ei voi valita näistä vain yhtä vaan kaikki nämä kolme ovat kirkon elämälle keskeisiä ja tärkeitä.  

Ehkä määrällisesti suurin ja äänekkäin on viime vuosina ollut lähimmäisen rakkautta kirkon elämässä painottava ryhmittymä. Tämä puolue julistaa ja vaatii toisten, ja ehkä erityisesti vähemmistöjen, rakastamista vedoten Jeesuksen käskyyn: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Toisen ryhmän johtoajatus on lähetyskäsky eli Jeesuksen viimeinen käsky seuraajilleen: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” Tämän näkökulman esillä pitäjät puhuvat usein lähetyksestä, julistuksesta, evankeliumin sanomasta ja Raamatusta. Välillä kuulee sanottavan, että missio on kirkon tärkein, jos ei peräti ainoa tehtävä.  

Kolmas näkökulma nousee Jeesuksen ja opetuslasten viimeiseltä yhteiseltä aterialta, jossa Jeesus sanoi opetuslapsille: ”Ottakaa ja syökää… Ottakaa ja juokaa … Niin usein kuin te siitä syötte ja juotte, tehkää se minun muistokseni.” Jeesus kehottaa siis seuraajiaan huolehtimaan kokoontumisesta ja yhteisistä aterioista myös sen jälkeen, kun hän itse ei ole heidän kanssaan. Tämä näkökulma on usein taustalla, kun puolustetaan seurakunnan kokoontumista erityisesti ehtoolliselle, mutta myös muihin tilaisuuksiin kuten konsertteihin, keskusteluihin, piireihin ja muihin tapaamisiin. Ateriayhteys kantaa.

Kukin näistä näkökulmista pohjautuu suoraan Jeesuksen antamiin käskyihin, ja niitä voidaan perustella Raamatulla. Ne kaikki ovat osa kirkon olemusta ja luovuttamattomia. Ongelmia tulee silloin, jos nämä näkökulmaa asetetaan kilpailuasetelmaan toisiaan vastaan tai joku yksi näkökulma nostetaan muiden yläpuolelle. Kirkko ei voi vain mennä ja tehdä opetuslapsia, eikä vain kokoontua yhteen. Sen täytyy tehdä kumpaakin. Kirkon tulee myös heijastaa lähimmäisenrakkautta niin puheissa kuin teoissa. Jos joku näistä näkökulmista jätetään pois, jotain olennaista puuttuu ja kuva kirkosta vääristyy kaikille.

Mitä nyt olisi siis tehtävä? Uskon keskusteluun ja yhteen hiileen puhaltamiseen. Meidän, kirkon työntekijöiden ja vastuunkantajien, tulee opetalla keskustelemaan niin, että korvat pysyvät auki kaikkiin suuntiin, ja että itse valitsemme sanamme niin, että emme loukkaa tai haavoita toisia keskustelijoita.

Terhi Paananen.

Terhi Paananen
asiantuntija
Kirkkohallituksen jumalanpalvelus ja hengellinen elämä

Mitä on turvallisempi tila?

Turvallisempi tila on se tavoite ja päämäärä, jota kohti meidän ihmisten, niin kirkossa kuin muuallakin yhteiskunnassa, tulee kulkea. Se on tekoja lähimmäisyydestä, sanoitusta lähimmäisyydelle, kunnioitukselle ja toisen arvostamiselle. Näin meillä olisi mahdollisimman hyvä olla yhdessä.

Suurin osa eri toimijoista käyttää termiä turvallisempi tila. Tämä termi kätkee ymmärryksen siitä, että maailma ei ole valmis, ja aina ihmisten kohtaamisissa syntyy myös hankaluuksia, väärin tekemistä ja -ymmärtämistä.

Turvallisempi tila ei ole vain julistus, vaan päivittäisiä aktiivisia tekoja. Tutkimusten mukaan näitä tekoja tarvitaan, sillä meillä on vielä paljon töitä tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen.

Kesän 2024 rippikoulukyselyyn vastanneista 94 % koki rippikoulun aikana olonsa turvalliseksi. Tämä tulos on tärkeä, mutta sekään ei ole syntynyt vahingossa vaan järjestelmällisellä keskittymisellä nuorten osallisuuteen, hyvinvointiin ja turvallisuuteen.

Samaan aikaan on huomioitava, että niin rippikouluissa kuin muualla kasvatustyössä törmätään entistä haastavimpiin tilanteisiin. Näistä esimerkkeinä ovat julkisuuteenkin nousseet leirikesän häiriötilanteet. Työntekijöilläkään ei ole aina rahkeita, taitoa ja ymmärrystä toimia niissä oikein. Turvallisemman tilan toteuttamiseen tarvitaan aina työyhteisön ja johdon yhteinen sitoutuminen.

Yhteiskunnassa ja seurakunnissa on yhä liian paljon ulossulkemista, epäreilusti arvottavaa olettamista, huonoa käytöstä, häirintää ja jopa väkivaltaa. Kasvuhistoriamme on erilainen ja meillä on erilaisia näkemyksiä, mutta meidät on kutsuttu kunnioittamaan toisiamme ja elämään rauhassa yhdessä. Jokaisella pitää olla oikeus seurakuntaan ja kirkkoon, jossa voi kokea olevansa kunnioitettu ja turvassa. Näin varmistetaan kaikenikäisille fyysinen, henkinen, sosiaalinen, hengellinen ja seksuaalinen turvallisuus.

Tutkimustulokset ovat huolestuttavia

Akavan jäsenilleen teettämä tutkimus osoittaa, että joka neljäs kirkon työntekijöistä oli havainnut työyhteisössään seksuaalista häirintää. Miten moni meistä on puuttunut näkemäänsä häirintään? (Akava/ Taloustutkimus 2023) Samanlaisia vakavia tuloksia osoittavat myös kouluterveyskyselyt. Fyysistä uhkaa vuoden 2023 aikana oli kokenut 8–9- luokkalaisista pojista 20 % ja tytöistä 15 %.

Kirkon tulee olla paikka, jossa kaikki seurakuntalaiset ja työntekijät voivat tuntea olonsa tervetulleiksi ja suojatuiksi. Siksi turvallisemman tilan periaatteiden pitäisi olla seurakunnissa ja kristillisissä järjestöissä erityisen selvät. Siihen velvoittaa meitä lain ja sopimusten lisäksi Jumalan luomisjärjestys ja kultaisen säännön ohjeet.

Turvallisemman tilan periaatteet

Turvallisemman tilan periaatteet ovat käytännön työkalu kunnioittavan ja syrjimättömän ilmapiirin luomiseen lapsille ja aikuisille. Näitä periaatteita pitää miettiä jokaisessa seurakunnassa, yhteisössä ja työpaikassa tasaisin väliajoin. Kun kaikki sitoutuvat niihin, luodaan avoimempaa ja kunnioittavampaa ilmapiiriä.

Työntekijöinä meillä on aina velvollisuus puuttua huoleen, häirintään ja epäasialliseen käytökseen. Uskallammeko puuttua? Turvallisemmassa tilassa meidän on helpompi myös ottaa vastaan palautetta omasta käytöksestäni, pyytää anteeksi ja saada anteeksi.                  

Turvallisuuden ja yhteistyön teemojen äärellä olemme myös Diakonian ja kasvatuksen päivillä 8-10.1.2025 Tampereella. Ilmoittautumisaika on juuri nyt. Nähdään Tampere-talossa tammikuussa.

Liisa Välilä.

Liisa Välilä
asiantuntija, pari- ja perhepsykoterapeutti
Kirkkohallitus 

Ville Kämäräinen.

Ville Kämäräinen
asiantuntija, ulkopuolisuuden ehkäisy ja liikunta- ja urheiluyhteistyö 
Kirkkohallitus 

Lisää aiheesta:

Kirkon työssä ja kirkossa kotona – mahdoton yhtälö?

Nopeasti muuttuva maailma heijastuu myös kirkkoomme. Nuoruuteni kasvuseurakunnan papit pysyivät samoina koko nuoruuteni. Toisaalla seurakunnissa vitsaillaan, että olisiko sama asentaa pyöröovi seurakunnan meneville ja tuleville työntekijöille, kun vaihtuvuus on niin nopeaa. Monissa paikoissa on herännyt huoli siitä, riittääkö päteviä työntekijöitä tai millaisen työnantajakuvan kirkkomme antaa.

Tasapainoilemme koko ajan perinteen ja vakiintuneiden tapojen sekä muuttuvan maailman edessä. Pohdimme, miten voisimme ajankohtaisin sanoituksin välittää sanomaa Jumalasta ja yhteisestä uskostamme. Yhä useampi nuori ei löydä työpaikkaa kirkosta ja erityisesti haja-asutusalueille pätevien hakijoiden löytäminen voi tuottaa vaikeuksia.

Tiedämme, että alueellisia eroja seurakuntien välillä on huomattavasti ja työn edellytykset ja tahti vaihtelevat paikasta toiseen. Paikallisesti tehdään paljon tavoittavaa, kutsuvaa työtä, joka tarvitsee osaavia ja jaksavia tekijöitä myös tulevaisuudessa. On äärimmäinen rikkaus, että Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on seurakuntia ympäri maan. Miten pidämme siitä kiinni ja varmistamme, että jokaisessa seurakunnassa on hyvä olla ja tehdä töitä kirkkomme hyväksi?

Unelmien kirkko niin työnantajana kuin kotinakin

Kun mietin, millaisessa kirkossa haluan tulevaisuudessa työskennellä, mieleeni tulee huomaamatta usein lainattu 1. kirje korinttilaisille, jossa meille tuttu kolmikko: usko, toivo ja rakkaus ovat keskiössä. Ainakin itse haluan työskennellä kirkossa, jonka toimintaa ohjaavat nämä kolme – usko, toivo ja rakkaus – niin työyhteisöissä kuin myös kohtaamisissa seurakuntalaisten kanssa. Usko Jumalaan, toivo tulevasta sekä rakkaus lähimmäistä kohtaan sekä lähellä että kauempana ovat mielestäni kristittynä elämisen keskiössä.

Miten nämä välittyvät opiskelijoille ja nuorille aikuisille? Mutta miten tämä kaikki vaikuttaa opiskelijoihin ja nuoriin aikuisiin, kirkkomme nykyisiin ja tuleviin työntekijöihin, samalla kun henkilökohtainen suhde Jumalaan ja kirkkoon muotoutuu. Polku opiskelijasta maisteriksi on kaikilla omanlaisensa, mutta luulen että monia pohdituttavat samanlaiset kysymykset.

Miten rahat riittävät, mihin asti olen valmis muuttamaan kesätöihin, onko minusta kirkon työhön, miten löydän oman paikkani kirkossa? Mitä tehdä, jos kirkossa yleisesti käytävä keskustelu rikkoo arvojani? Millaisia vaikutuksia on koronalla, jonka aktiivinen aika on jo takana päin, mutta moni nyt valmistuva ja juuri valmistunut on elänyt sen vaikutuksessa.

Onko Suomen evankelis-luterilainen kirkko, ja tarkemmin sen seurakunnat, aidosti kilpailukykyinen työnantaja, jossa voi kasvaa vastavalmistuneesta oman alansa ammattilaiseksi? Miten seurakunta työnantajana voisi olla samalla kuin koti, jossa saa antaa omaa osaamistaan, kokeilla, erehtyä ja kasvaa?

Matkalla työhön ja elämään kristittynä

Alkuvuonna sain kutsun Itä-Suomen yliopiston opiskelijana lähteä valmistelemaan yhdessä muiden kirkon aloille opiskelevien sekä Kirkkohallituksen Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön kanssa Matkalla 2024 -retriittiä. Matkalla-retriitti tai koulutusleiri oli suunnattu kirkkomme työhön opiskeleville, niin teologeille, kasvatuksen, diakonian kuin kirkkomusiikinkin opiskelijoille. Koulutus kesti neljä päivää, ja sisällöllisesti se keskittyi erityisesti oman kutsumuksen pohdintaan, hengellisyyden hoitamiseen sekä työssä jaksamisen teemoihin.

Kysymyslappuja ja rukoushelmet lattialla.

Koulutussalissa keskustelimme muun muassa, mitä rukous tuo mieleemme. Esille nousseita sanoja olivat esimerkiksi perinne, hiljentyminen, dialogi sekä arvokas.

Tällainen valtakunnalliseksi pyrkivä, joskin erityisesti Etelä-Suomessa tavoittanut koulutusleiri mahdollisti oman hengellisyyden pohtimisen uudella tavalla. Leirillä saimme tilaa pohtia, tulla ravituksi sekä kasvaa kristittyinä. Koulutus oli vahvistava, ja sen oppeja olemme jokainen voineet viedä arkeemme.

Toivon, että jatkamme aktiivisesti tällaisten kasvun paikkojen tarjoamista. On tärkeää, että voi irtautua opintojen sekä työnhaun tuomista paineesta ja keskittyä erityisesti siihen, millainen minä olen kristittynä, miten voin uskoani toteuttaa työelämässä sekä ennen kaikkea siihen, miten jaksan ja voin työssä hyvin.

Saara Alamäki.

Saara Alamäki
Kesäteologi
Kirkkohallitus

Hyvinvoinnin ja toimintakyvyn puolesta! 

Suomessa tehdään paljon hyvää työtä fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen toimintakyvyn parantamiseksi, mutta tehtävää riittää vielä. Esimerkiksi väestön fyysinen kunto laskee kaikissa ikäluokissa, ja mielenterveyden haasteet ovat lisääntyneet. Tärkeää on kaikkien toimijoiden yhteinen viesti kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin huomion kiinnittämisestä. Jokaisen toimijan on hyvä pysähtyä pohtimaan, tehdäänkö meillä kaikki mahdollinen hyvinvoinnin ja toimintakyvyn edistämiseksi.  

Kirkkohallitus on lähtenyt kumppaniksi Olympiakomitean käynnistämään Suomi – toimintakykyinen maa ja kansa -konseptiin. Se pyrkii muuttamaan Suomessa asuvien ihmisten asenteita ja tapakulttuuria, jotka liittyvät fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn. Seurakuntien kannattaa lähteä myös itsenäisesti mukaan tähän konseptiin.    

Kirkon toiminnan perustana on kokonaisvaltainen ihmiskäsitys, ja seurakunnissa tuetaan ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia monilla eri tavoin. Kirkon erityinen voimavara on hengellinen elämä ja sen hoitaminen. Kirkko voi tarjota tässä ajassa ihmisten elämään erityisiä mahdollisuuksia pysähtymiselle sekä pyhän ja riittävyyden kokemiselle. 

Seurakunnat ylläpitävät ja edistävät ihmisten hyvinvointia myös yhteistyössä alueen muiden toimijoiden kanssa. Koska ihmisen hyvinvointi on moniulotteinen kokonaisuus, yksi toimija ei voi yksin tukea ja edistää kokonaisvaltaista hyvinvointia, vaan se edellyttää monien eri toimijoiden välistä yhteistyötä. Yhdessä hyvinvointityön tekeminen takaa työlle entistä paremman vaikuttavuuden. 

Kaksi kävelijää metsäpolulla, vain jalat näkyvät.

Seurakunnat mukaan yhteisiin hyvinvointia edistäviin hankkeisiin 

Sosiaali- ja terveysministeriön kokoama tieteellinen asiantuntijaryhmä julkaisi 30 toimenpidettä, joita se ehdottaa kansalliseen Terveydeksi -terveys- ja hyvinvointiohjelmaan vuosille 2024–2027. Isossa osassa toimenpiteitä keskitytään ravintosuosituksiin ja elintapa- ja hyvinvointineuvonnan kehittämiseen, mutta terveyssuositusten rinnalla kulkee sosiaalisiin tilanteisiin ja henkiseen kestävyyteen keskittyviä suosituksia. 

Seuraavassa kolme esimerkkiä toimenpiteistä ja ajatuksia miten kirkko voisi niihin liittyä: 

Väkivallan, kiusaamisen ja syrjinnän vastainen toimenpideohjelma oppilaitoksissa 

Kiusaaminen ja syrjintä vaikuttavat oppilaiden hyvinvointiin ja oppimiseen. Tavoite on luoda turvallisempi ja osallistavampi oppimisympäristö. 

Toimenpiteet: Otetaan oppilaitoksissa käyttöön väkivallan, kiusaamisen ja syrjinnän vastainen toimenpideohjelma. Ohjelman tulee sisältää toimia, joilla kiusaamista ehkäistään, sekä toimia, joilla kiusaamistilanteisiin puututaan. Lisäksi ohjelman toteutusta ja vaikutuksia tulee seurata jatkuvasti. Toimeenpanoon osallistetaan koulun koko henkilökunta sekä lapset ja vanhemmat. 

Kiusaamisen ja väkivallan ehkäiseminen on pidettävä jatkuvasti kirkon nuorisotyön keskiössä. Voisiko seurakuntien nuorisotyö aktiivisesti liittyä ohjelman toteutukseen vahvistamalla turvallisten aikuisten läsnäoloa oppilaitoksissa sekä tukemalla henkilökuntaa ja vanhempia aiheen parissa?  

Päihdekasvatuksen ja päihteettömyyttä edistävien toimien kehittäminen kouluissa 

Nuorten nikotiinituotteiden käyttö, erityisesti nuuskaaminen ja muiden savuttomien nikotiinituotteiden käyttö, on lisääntynyt. Alkoholinkäyttö on vähentynyt, mutta kannabiskokeilut ovat yleistyneet. Tavoite kehittää päihteettömyyden edistämistä kouluissa. 

Toimenpiteet: Kehitetään kouluissa tapahtuvaa päihteettömyyden edistämistä mukaan lukien yhteistyö muiden toimijoiden kanssa. Päihdekasvatuksen kehittämisessä huomioidaan kohderyhmien tarpeet, ml. erityisryhmät sekä kieli- ja kulttuurikysymykset. Lisäksi ehkäisevää päihdetyötä vahvistetaan riskiryhmät paremmin tavoittavaksi. 

Voisiko seurakuntien nuorisotyö vahvistaa päihdekasvatuksen osuutta rippikouluissa ja muussa toiminnassa? Päihdekasvatuksen sisällöissä on tärkeää realistisuus, uskottavuus ja ajantasaisuus, joten nuorisotyössä kannattaa hyödyntää erityisasiantuntijuutta: erityisnuorisotyönohjaajiaan ja yhteistyötahoja kuten esimerkiksi Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry:tä ja YAD ry:tä.      

Koulujen kerhotoiminnan kehittäminen  

Koulujen kerhotoiminta on oppituntien ulkopuolista harrastustoimintaa, joka tapahtuu koulupäivän yhteydessä. Tavoitteena on tarjota lapsille mahdollisuus harrastaa riippumatta taustasta, varallisuudesta tai muista syistä. Kerhoilla ja vapaa-ajan harrastuksilla on tärkeä rooli nuorten syrjäytymisen ja yksinäisyyden ehkäisyssä, sillä ne mahdollistavat uusien ystävyyssuhteiden syntymisen. Suomessa toteutetaan “Harrastamisen Suomen mallia”, jonka tavoitteena on tarjota kaikille lapsille mieluisa ja maksuton harrastus. Vielä tarvitaan lisää tietoa, kuinka syrjäytymisriskissä olevat lapset ja nuoret saataisiin mukaan kerho- ja vapaa-ajan harrastustoimintaan sekä millaisia myönteisiä vaikutuksia toiminnalla saavutetaan syrjäytymisen ja yksinäisyyden ehkäisemiseksi. 

Toimenpiteet: Kehitetään tutkimusperusteisesti koulujen kerhotoimintaa, syrjäytymisriskissä oleville lapsille kohdennettua muuta harrastustoimintaa sekä kaveritoiminnan malleja lasten ja nuorten syrjäytymisen ja yksinäisyyden ehkäisemiseksi. 

Voisivatko seurakunnat liittyä vahvemmin mukaan Harrastamisen Suomen malliin ja käydä entistä vahvempaa keskustelua alueen muiden toimijoiden kanssa, jotta vältettäisiin mahdolliset päällekkäisyydet, viestittäisiin toisten toimijoiden toiminnoista ja yhdistettäisiin tarvittaessa resursseja? Seurakuntien kerhotoimintaa kannattaa jatkuvasti kehittää ja huolehtia sen saavutettavuudesta, maksuttomuudesta ja innovatiivisuudesta. Toimintoja kehittäessä kannattaa hyödyntää Ulkopuolisuuden ehkäisyn silmälaseja. 

Seurakuntien perustoiminta vahvistaa yhteisöllisyyttä ja lisää turvallisuuden tunnetta. Sen toiminnan pitkä perinne ja jatkuvuus tuovat varmuutta ihmisten arkeen. Seurakunnista löytyy rohkeutta myös kehittää ja tehdä asioita uudella tavalla, jolloin se tarjoaa ihmiselle arjen tukea ja yhteisöllisyyden kokemuksen. Toiminnan vaikuttavuus vahvistuu liittymällä yhteisiin kokonaisuuksiin ja viesteihin kansallisesti ja paikallisesti. Tätä kautta seurakunnan työn vaikuttavuus tulee yhä laajemmin yhteiskunnassa näkyviin. 

Ville Kämäräinen.

Ville Kämäräinen 
asiantuntija, ulkopuolisuuden ehkäisy ja liikunta- ja urheiluyhteistyö 
Kirkkohallitus 

Sari-Annika Pettinen.

Sari-Annika Pettinen 
asiantuntija, perheneuvonta ja perheasiat 
Kirkkohallitus 

Lisätietoa:

Toimintakykyinen Suomi -logo.

Harjoittelu- tai työelämässä oppimisen jaksot – kasvua ja onnistumisia (osa 2)

Tämä blogi on koottu seurakunnissa, seurakuntayhtymissä ja Kirkkohallituksessa harjoittelussa tai työelämässä oppimisen jaksolla olleiden opiskelijoiden kirjoittamista kokemuksista.

Toisen asteen ammatillisen koulutuksen työelämässä oppimisen jaksot

Toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa opiskelijat ovat työelämässä oppimassa joko oppisopimuksella tai koulutussopimuksella. Jokaiseen tutkinnon osaan kuuluu myös näyttö.

Kasvatus- ja ohjausalan perustutkinnon, varhaiskasvatuksen ja perhetoiminnan osaamisalan (lastenohjaaja), opiskelijat kirjoittavat: ”Seurakunnalla on lämmin ja kiireetön ilmapiiri koko työyhteisössä. Meidät opiskelijat on otettu heti lämmöllä vastaan ja osaksi porukkaa. Perehdytystä on annettu laajasti eri toimintoihin, tapahtumiin ja tapoihin. Seurakunnan työ on monipuolista ja siinä pääsee näkemään niin vauvoista iltapäiväkerhoikäisiin kuin perheitä ja vanhempia yhdessä lasten kanssa. Asenne kaikkialla on tosi positiivinen ja kannustava opiskelijoita kohtaan. Opiskelijalle annetaan mahdollisuus suunnitella ja toteuttaa oman rohkeuden ja innostuksen mukaan.”

Seurakunta- ja hautauspalvelualan ammattitutkinnon, seurakuntapalvelun osaamisalan (suntio), opiskelija kirjoittaa: ”Suntion työn ja opiskelun yksi parhaimpia puolia on sen monipuolisuus. Seurakuntapalvelun osaamisalaan kuuluu viisi tutkinnonosaa, vaihdellen puhtaanapidosta kirkollisiin toimituksiin ja valinnaisena tutkinnon osana krematoriotyöskentelyyn. Olenkin päässyt toteuttamaan työelämässä oppimisen jaksoja niin Turun tuomiokirkossa kuin myös Turun krematoriossa. Parhaita hetkiä on ollut, kun tilaisuus, jonka järjestelyissä on ollut mukana, onnistui hyvin. Tai kun tutkinnon osien näytöt ovat menneet läpi. Mukavaa on myös se, että opinnoissa on oma työpaikkaohjaaja, jonka kanssa saa tehdä töitä ja vaihtaa ajatuksia.”

Ammattikorkeakouluopiskelijoiden harjoittelujaksot

Kirkon virkaan vaadittavaan ammattikorkeakoulututkintoon kuuluu tutkintopäätösten mukaisesti viran alaan liittyvää päätoimista harjoittelua vähintään 15 opintopistettä (op), josta vähintään 12 op  Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnassa tai seurakuntayhtymässä. Kanttorin virkaan (C-taso) edellytetään opintokokonaisuus, johon sisältyy soveltavia opintoja ja päätoimista harjoittelua 10 op.

Sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkinnon, sosionomi (AMK), diakoniatyön opiskelija on juuri valmistunut ja saanut työpaikan seurakunnasta. Hän kuvaa opiskeluaikaista kokemustaan:

”Tein diakoniatyön harjoittelun Hermannin diakoniatalon varustamolla. Jo ennen harjoittelua, harjoittelun aikana sekä sen jälkeen minulla oli koko ajan tervetullut ja välitetty olo. Työyhteisössä sain olla oma itseni ja minua kohdeltiin tasavertaisena kollegana.  Muistan, että yksikään päivä ei ollut samanlainen ja työnkuvat olivat monipuolisia. Harjoittelun sisältö oli monipuolinen, ja se räätälöitiin siten, että hyödyin siitä henkilökohtaisesti eniten. Se sisälsi paljon asiakastapaamisia asumisyksikössä sekä diakoniapäivystyksissä ja niiden ulkopuolella. Olin erittäin otettu siitä, että sain vaikuttaa työtehtäviin sekä aikataulutukseen. Ohjaajani ja muut työntekijät kannustivat minua ja antoivat rohkeutta kohdata uusiakin asioita ja tilanteita. Onnistumisen kokemukset toivat varmuutta ja luottamusta siitä, että olen opiskelemassa oikealle alalle ja minua arvostetaan työyhteisössä. Harjoittelu avasi minulle diakonia-alaa uusista näkökulmista ja se on muodostunut yhdeksi tekijäksi, miksi haluan tulevaisuudessakin tehdä tämänkaltaista työtä.”

Sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkinnon, sosionomi (AMK), varhaiskasvatuksen ohjaaja -opiskelijat kertovat: ”Koin harjoittelun todella antoisaksi ajaksi ja varsinkin, kun tein sen kahdessa eri seurakunnassa: Kouvolan seurakuntayhtymän ja Helsingin seurakuntayhtymän seurakunnassa. Sain molemmissa harjoittelupaikoissa hyvää ohjausta. Ohjaajani olivat ammattitaitoisia, ja mielestäni heillä oli hyvä meininki työtä tehdessä. Minut kohdattiin hyvin harjoittelijana, sain vastuuta työstä ja pääsin moneen mukaan. Työyhteisöissä ja toiminnassa huomasi eroja, kun teki kahdessa paikkaa. Oli hyviä ja toimivia käytäntöjä, mutta myös asioita, jotka tarvitsisivat kehittämistä –  ja kehittämisideoita toinkin esille. Harjoittelu oli omaa oppimista tukeva ja merkittävä kokemus oman ammatillisuuden kannalta, koska pääsin käytännössä tekemään ja kokeilemaan varhaiskasvatuksen ohjaajan työtä. Harjoittelu avasi näkökulmia koko seurakunnan työhön, ja itselle heräsikin kiinnostus vielä enemmän tätä työtä kohtaan.  Pidän alalle työllistymistä mahdollisena. Harjoittelu tuki myös omaa hengellisyyttä, jota pääsi pohtimaan, mitä ja miten se toteutuu ja vaikuttaa. ”

”Seurakuntaharjoittelu oli itselleni oikein mieluinen kokemus. Olen ollut seurakunnan toiminnassa mukana muutaman vuoden ajan, joten osittain seurakunnan toiminta ja toimintatavat olivat tuttuja, mutta harjoittelu kuitenkin vahvisti omaa haluani olla tulevaisuudessa seurakunnassa töissä. Itse ajattelen, että seurakunta ei juurikaan eroa muista työpaikoista. Jokaisella ihmisellä on kuitenkin omat mielenkiinnon kohteensa, joiden mukaan hän todennäköisesti toivoo ja etsii itselleen työpaikkaa. Kuitenkin seurakunta työpaikkana tuo omanlaisiaan erityispiirteitä kuten hengellisyyden. Ajattelen ja toivon kuitenkin, että seurakunta olisi niin työpaikkana kuin työyhteisönäkin sellainen, johon mahtuu useita erilaisia tulkintoja ja toimintatapoja, myös hengellisyyteen liittyen.”

Humanistisen alan ammattikorkeakoulututkinnon, yhteisöpedagogi (AMK), nuorisotyönohjaajaopiskelija kertoo: ”Sain harjoittelun aikana olla omassa persoonassani vapaa, samanaikaisesti kyvykäs ja rajallinen. Vastuu oli merkittävä, mutta ei liioiteltu ja se keskittyi ensisijaisesti ammatilliseen kehitykseeni. En ollut harjoittelussa paikkaamassa sairaspoissaoloja tai tekemässä jonkun toisen töitä, saati niitä “ei kenenkään hommia”. Minulla oli vapaus katsella, kuinka työtä tehdään ja osallistua työn suorittamiseen ohjatusti, harjoittelijalle sopivissa määrin. Sain työyhteisössä kannustusta havaintojeni sanoittamiseen ja kysymysten esittämiseen. Jatkuva ihmettelyni tuotti iloa ja innostusta työyhteisössä. Kyseenalaistamista ei pidetty hyökkäyksenä tai totuttua uhkaavana, vaan havaintojani kuunneltiin herkällä korvalla ja haastaviin kysymyksiin pohdittiin vastauksia myös yhdessä.

Se, että seurakunnat tietoisesti panostavat opiskelijoiden harjoitteluun ammatillisen kasvun näkökulmasta, edesauttaa kirkon alan opiskelijoiden suuntautumista seurakuntiin. On tärkeää pohtia jo ennakkoon, voidaanko harjoittelu toteuttaa aidosti ohjattuna ja sillä periaatteella, että opiskelija tulee saamaan tarvittavan tuen ja tiedon ammatillisen kehityksen vahvistamiseen harjoittelupaikassa. Selkeä harjoittelusuunnitelma helpottaa harjoitteluun käytetyn ajan koordinointia ja varmistaa, että opiskelijalla on koko harjoittelujakson ajan ohjaajan ja mahdollisesti koko työyhteisön tuki. Seurakunnissa työharjoitteluja tekevien opiskelijoiden positiivinen vahvistaminen ja työpanoksen arvostaminen innostaa ihmisiä työllistymään seurakuntiin. Harjoittelun suurin anti minulle henkilökohtaisesti oli päästä todistamaan, kuinka läsnä oleva ja aidosti elävä seurakunta tekee työtä Kristuksessa, luottaen Jumalan johdatukseen.”

Yliopisto-opiskelijoiden harjoittelu- tai työssäoppimisjaksot

Papin virkaan ja kanttorin virkaan (B ja A-taso) edellytetään yhteensä 20 opintopisteen laajuinen kokonaisuus, johon kuuluu soveltavia opintoja ja päätoiminen työssäoppimisjakso/harjoittelu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnassa.  

Musiikin maisterin tutkintoon tähtäävä kirkkomusiikin opiskelija kuvaa: ”Harjoittelu on suuri satsaus opiskelijalta niin ajallisesti kuin muutenkin. Seurakuntaharjoittelu poikkesi kesä- tai keikkakanttorin työstä merkittävästi, sillä olin monena päivänä mukana usean eri kanttorin työtehtävissä. Harjoittelu tarjosi perusteellisen läpileikkauksen kyseisen seurakunnan musiikkityöstä. Keikkalaisena ei yleensä pääse mukaan esimerkiksi muskari- tai kuorotyöhön. Sain sekä seurailla vierestä että osallistua ja kokeilla erilaisia juttuja itse.”

Teologian maisterin tutkintoon johtavissa opinnoissa on myös yhteiskunnallisiin tehtäviin  suuntautuvia generalistiopintoja, joilla voi suuntautua esimerkiksi viestinnän tehtäviin.

Kirkkohallituksen korkeakouluharjoittelija kirkon viestinnässä kertoo: ”Harjoittelu on tähän mennessä vastannut paljolti omia odotuksiani, mutta uusia ja yllättäviäkin juttuja on toki ollut. Esimerkiksi on ollut mielenkiintoista päästä näkemään läheltä sitä, kuinka monipuolista ja suunnitelmallista viestintä on näin isossa organisaatiossa. On päässyt näkemään paljon sellaista, joka ei ulospäin näy lainkaan. Merkittävintä harjoittelussa tähän mennessä onkin ollut päästä seuraamaan työtehtävien moninaista kirjoa ja samalla tietysti saada itse paljon uutta asiantuntijuutta viestinnästä. Koen, että ohjauksen näkökulmasta minut on otettu erinomaisesti mukaan porukkaan ja perehdytetty työn sisältöön sekä samalla annettu kantaa vastuuta oman työni aikataulusta ja jäljestä. Olen esimerkiksi päässyt muokkaamaan nettisivuja ja tuottamaan sisältöä sosiaaliseen mediaan. Näistä olen itse päässyt täysin vastaamaan. Näin mielestäni toimivan harjoittelun kuuluukin pyöriä.

Kirkko on minulle organisaationa entuudestaan hyvinkin tuttu, mutta harjoittelupaikka Kirkkohallituksessa, ja harjoittelun tarjoamat mahdollisuudet tutustua kollegoihin, on avannut uusia horisontteja siihen, minkälaisia erilaisia työmahdollisuuksia kirkon alalla on perinteisen seurakuntatyön lisäksi. Harjoittelu on konkretisoinut ajatusta siitä, että kirkolla on tarjota mahdollisuuksia myös seurakunta-arjen ulkopuolella.

Uusien työntekijöiden tapaamisessa sanottiin, että Kirkkohallitus on täysin tavallinen eikä samalla lainkaan tavallinen työpaikka. Tavallinen siinä mielessä, että täällä tehdään virastotyötä yhtälailla kuin muissakin julkishallinnon virastoissa. Tavallisesta poikkeava kuitenkin siinä, että täällä olemme yhtenä osana Kristuksen kirkkoa, ja se saa näkyä työnteossa.”

Kirkkohallituksessa, hiippakunnissa ja seurakuntayhtymissä harjoittelee useiden eri alojen korkeakouluharjoittelijoita.

Juristiharjoittelija Kirkkohallituksessa kirjoittaa: ”Aloitin työharjoitteluni tammikuussa odottavin ja hieman jännittynein tunnelmin. Odotin pääseväni työskentelemään juridisten ongelmien ja selvitysten parissa. Minua jännitti se, miten suoriutuisin tehtävistä, joita en aiemmin ole tehnyt. Uudet juridiset työtehtävät eivät ole olleet helppoja, mutta omatoimisesti sekä tiimini tukemana olen niistä selvinnyt ja oppinut valtavasti uutta. Työtehtäväni ovat olleet erilaisia ja uskon niiden kehittäneen minua tulevaisuuteni opintoja ja uraa varten.”

Lopuksi kaksi tiivistystä:  

”Kyrkan är en arbetsgivare som bryr sig om studeranden och vill att vi ska trivas och må bra i vårt arbete trots att de manga gånger är tungt.”

”Seurakunnan työn kiteyttäisin näin – seurakunta on taivaallisen tavallinen työpaikka.”

Lisätietoa Harjoittelu ja työelämässä oppiminen

Marja Pesonen.

Marja Pesonen
Asiantuntija
Kirkon tutkimus ja koulutus

Minun työalani on tärkein!

Olen ollut usein tilanteissa, joissa joku haluaa kertoa omasta työalastaan tai siitä kutsumuksesta, jonka pohjalta työtään tekee. Joskus myös siihen liittyvästä teologiasta. Yllättävän usein tulee vastaan ajatus, ”että toiset eivät oikeasti tiedä, mitä tähän työhön kuuluu eivätkä osaa arvostaa tämän merkitystä”. Oman työn merkitys ja tärkeys ovat oleellisia asioita työssäjaksamisen ja oman työidentiteetin kannalta. Tässä pyrin kuvaamaan jotain siitä, miltä minusta kirkon kansainvälinen vastuu näyttää tällä hetkellä ja mihin se on mielestäni menossa. Onhan se kuitenkin kaikkein tärkeintä työtä. Vai mitenkäs se menee?

Historian lehtien havinaa

Aloitan aika kaukaa:

  • 1812 perustettiin Suomen Pipliaseura (Pipliaseura), joka liittyi 1966 Yhtyneitten Raamattuseurojen raamattulähetystyöhön.
  • 1859 Suomen Lähetysseuraa (SLS) oli perustamassa sekä kirkkomme, sen herätysliikkeiden että valtion johtohahmoja. Ensimmäiset lähetystyöntekijät aloittivat työn nykyisen Namibian pohjoisosassa 1870.
  • 1876 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäisessä kirkolliskokouksessa keskusteltiin lähetystyöhön liittyvistä esirukouksista ja kolehdeista.
  • 1898 Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY) päättää aloittaa oman lähetystyön.
  • 1903 kolmannessa kirkolliskokouksessa keskusteltiin lähetystyössä toimineiden mahdollisuudesta palvella seurakuntia. Tässä yhteydessä tuomiorovasti Schwartzberg sanoi: Velvoitus ajaa lähetysasiaa on ollut meidän kirkkomme yksityisissä jäsenissä jo kauan tunnustettu, ja nyt on kysymys, että kirkko sinänsä jotakin tekisi, joka osottaisi, että kirkko kokonaisuudessaan tahtoisi yhtyä tähän pyrintöön, jota yksityiset ovat tähän asti ajaneet. (Kirkolliskokouksen 1903 pöytäkirja, s. 80.

Ajatus oli selkeästi ennenaikainen, sillä vasta 1940-luvulla ja siitä eteenpäin alettiin vakavasti keskustella siitä, pitäisikö kirkolla olla jokin toimielin lähetystyötä varten. Sitä sekä kannatettiin että vastustettiin. Vastustajien keskeinen argumentti oli huoli siitä, että lähetystyön vapaaehtoiset lakkaisivat toimimasta, jos kirkko alkaisi kantaa vastuuta. Puolustajat liittyivät Schwartzbergin ajatukseen.

  • 1922 perustettu Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland vastasi ruotsinkielisen evankelisuuden järjestäytymisestä.
  • 1947 perustettu Luterilaisen maailmanliiton kansalliskomitean (myöhemmin Kirkon Ulkomaanapu) liitti kirkkomme kansainväliseen pakolaisten avustustoimintaan ja sotaa käyneiden maiden jälleenrakentamiseen. Tästä Suomi sai oman osansa ennen kuin alkoi omilla varoillaan tukea muita, heikommassa asemassa olevia.
  • 1953 kirkolliskokouksessa päätettiin tehdä kirkkolakiin lisäykset, joissa todettiin kirkkoherran ja kirkkoneuvoston vastuu lähetystyön edistämisestä.
  • 1963 SLEF aloittaa oman lähetystyönsä.
  • 1965 seurakunnat saivat oikeuden käyttää talousarviomäärärahojaan lähetystyön tukemiseen.
  • 1967 perustettiin Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys (Kansanlähetys)
  • 1968 annettiin lupa käyttää talousarviomäärärahoja myös kansainväliseen diakoniaan, tarkemmin Kirkon Ulkomaanavun työhön.
  • 1969 laajennettu piispainkokous määritteli kirkon lähetysjärjestöksi pääsemisen edellytykset. Kriteerit uudistettiin viimeksi 2018. (Lähetysjärjestörakenteen syntyminen ja lähetysjärjestöksi pääsemisen edellytykset)
  • 1973 perustettiin Radio ja televisiolähetys Sanasaattajat, nykyisin Medialähetys Sanansaattaja (Sansa) ja
  • 1974 Evankelisluterilainen Lähetysyhdistys Kylväjä, nykyisin Lähetysyhdistys Kylväjä (Kylväjä)
  • 1960- ja 1970-luvuilla tehtiin päätökset uusien lähetysjärjestöjen hyväksymisestä kirkon lähetysjärjestöiksi.
  • 1975 perustettiin Kirkon lähetystyön keskus tukemaan seurakuntien lähetystyötä ja edistämään järjestöjen yhteyttä.
  • 2010 Kirkkohallituksen täysistunto hyväksyi kirkkomme ensimmäisen lähetystyötä ja kansainvälistä diakoniaa koskevan strategisen asiakirjan.
  • 2013 siirryttiin kansainvälisen työn osalta nykyiseen sopimusjärjestelmään, jossa kirkko solmii sopimuksen Kirkon Ulkomaanavun sekä kirkolliskokouksen hyväksymien lähetysjärjestöjen kanssa.
  • 2014 alusta kuhunkin hiippakuntiin perustettiin kansainvälisen työn asiantuntijan tehtävä. Samassa yhteydessä Kirkon ulkoasiain osastossa aloitti kansainvälisen työn koordinaattori.

Mitä tekemistä tällä on seurakuntien kanssa?

Edellä oleva lista keskittyy rakenteisiin. Se ei kerro mitään siitä, mitä samalla on tapahtunut seurakunnissa. Siitä eivät kerro myöskään ne kuusi mietintöä tai selvitystä, joita vuosikymmenten kuluessa valmisteltiin. Niissä usein viitattiin seurakuntien tekemään työhön, mutta ne keskittyivät teologian esittelyyn ja järjestöjen asemaan.

Samanaikaisesti seurakunnissa kuitenkin koettiin paljon hyvää lähetystyöstä saatujen viestien sekä lähetystyön vapaaehtoisten keskuudessa heränneen innostuksen myötä. Seurakunnat joutuivat sopeutumaan kasvavaan järjestöjen määrään ja luovimaan siitä syntyneiden jännitteiden kentässä.

Varojen hankkiminen kirkkomme lähetystyölle oli 60-luvun puoleen väliin täysin vapaaehtoisten keräysten varassa. Sitten seurakunnat saivat oikeuden käyttää myös verovaroja tähän perustehtävään. Asenne oli muuttunut. Enää kansainvälisessä työssä ei ollut kyse vain ylimääräisestä avustuksesta, vaan seurakunnan perustehtävän toteuttamisesta.

Seurakuntiin oli 1960-luvulta lähtien syntynyt ja nopeasti lisääntynyt uusi työntekijäjoukko, lähetyssihteerit (nykyisin suositeltu nimike on lähetys- ja kansainvälisen työn ohjaaja; ks. lisää Kielikellosta). Tätä tehtävää suurimmassa osassa seurakuntia on aina hoitanut vapaaehtoiset tai palkkiotoimiset lähetyssihteerit. Virkojakin toki perustettiin, vaikkei oikein ollut selvää, mikä olisi tällaisen viran kelpoisuusehdot. Niitä piispainkokous vähitellen haarukoi. Selkein tilanne on ollut vasta 90-luvulta lähtien, sen jälkeen, kun piispainkokous oli vuonna 1987 hyväksynyt kelpoisuudeksi opistotasoisen koulutuksen, lähetyssihteerin koulutuksen ja seurakuntaelämän sekä lähetystyön tuntemisen.

Lähetyssihteerien myötä seurakuntien oma lähetysaktiivisuus sai uutta vauhtia. Lähetyspiirit, myyjäiset ja seurat olivat edelleen tärkeitä työmuotoja. Nyt myös viestien välittäminen lähetystyöntekijöiltä ja kasvanut nimikkolähettijärjestelmä vahvistivat lähetystyön näkyvyyttä.

Samalla vahvistui ajatus, että lähetystyö kuuluu kaikille. Tämä kansainvälisistä keskusteluista noussut tärkeä ajatus on johtanut usein myös vääriin tulkintoihin, kun sitä ei ole sen tarkemmin määritelty. Kirkon missio ja missionaarisuus on samaistettu ulkomaiseen lähetystyöhön. Siten on synnytetty juopa niiden välille, jotka ovat ”lähetysihmisiä” ja niihin, jotka eivät ole mukana kansainvälisessä työssä. Usein on unohtunut, että seurakunnan missionaarisuutta toteuttaa jokainen myös arkipäivän toimissaan, työssään tai harrastuksissaan. Sitä toteutetaan laajasti myös muissa seurakunnan työmuodoissa kuin lähetystyössä. Missionaarisuus kuuluu kaikkeen, missio ei ole työmuoto, mutta lähetystyö tarvitsee työmuodon kaltaiset rakenteet ja päätökset, jotta se tulisi hoidetuksi.

Kääntöpuolella on ollut se, että lähetyssihteerit ovat kokeneet itsensä yksinäisiksi puurtajiksi, joiden työtä ei ole arvostettu. Kaiken lisäksi siellä, missä ei ole ollut lähetyssihteeriä, on lähetystyö saattanut jäädä kokonaan vaille tukevia rakenteita. Päätökset siitä, miten lähetystyöhön liittyvät valmistelut ja käytännön asiat hoidetaan, ei ole osattu tehdä. Niinpä ainoita lähetystyöhön liittyviä keskusteluja on käyty talousarviomäärärahoista tai mahdollisesti jonkin vierailijan toimesta.

2010-luku näyttäytyy käännekohtana

Pidän merkittävänä käänteenä sitä, että kirkon lähetystyön toimikunta sai vihdoin puheenjohtaja piispa Simo Peuran johdolla vuonna 2008 valmiiksi kirkon ensimmäisen lähetystyötä ja kansainvälistä diakoniaa koskevan strategiaehdotuksen. Täysistunto hyväksyi siitä teologisen osan 2010. Toimikunnan ehdottamat toimenpiteet annettiin kansliapäällikölle jatkovalmisteluihin.

Tästä lähtien kirkon kansainvälinen vastuu – myös lähetystyö – on ollut aivan uudenlaisten keskustelujen ja ratkaisujen kohteena. Kirkolliskokouksen aloitteesta laadittu, kirkon henkilöstön missiologista osaamista käsittelevä raportti Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt (2018) ja samana vuonna hyväksytty uusi versio kirkon lähetystyön linjauksesta Yhteinen todistus (uudistettuna Yhteinen todistus 2023), ovat olleet antamassa uutta suuntaa lähetystyön ymmärtämisessä. Nämä ovat olleet vaikuttamassa omalta osaltaan kirkon uusimman Ovet auki -strategian painotuksiin.

Kyse on yhteisestä vastuusta ja yhteisestä todistuksesta. Tämä todistus on kokonaisvaltaista ja jokaisella on siinä paikkansa. Kenenkään ei tarvitse ajatella, että minun tehtäväni olisi jotenkin epäoleellinen. Julistuksen, palvelun ja vaikuttamistoiminnan parissa löytyy varmasti kaikille tekemistä. Se, että minun työtehtäväni tai vapaaehtoistoimintani liity suoraan lähetystyöhön, ei vähennä sen merkitystä kirkon mission näkökulmasta. Tämä sama koskee myös kirkon sopimusjärjestöjä. Nekin on kutsuttu palvelemaan seurakuntia omalla osaamisellaan ja omilla lahjoillaan. Parhaimmillaan tämä ajatus vapauttaa tekemisen pakosta ja antaa luvan iloita omasta osaamisesta ja tekemisestä. Iloita voi myös toisten osaamisesta ja heidän vastuistaan. Unohdetaan superlatiivit ja komparatiivit. Jokaisella Kristuksen ruumiin jäsenellä on yhtä suuri arvo.

Uutta kohti

2020-luvulle tultaessa on puhe kirkon resurssien vähenemisestä ja jäsenkadosta kiihtynyt. Kirkkoa ravistelevat erimielisyydet eivät suinkaan vähennä näiden vaikutuksia. Ne ulottuvat myös kansainväliseen työhön.

Kansainväliseen työhön seurakunnista osoitetut varat ovat kuitenkin pysyneet hyvällä tasolla. Väistämättä verovarojen väheneminen tulee heijastumaan niihinkin. Lähetystyöstä ja kansainvälisestä diakoniasta vastaavien viranhaltijoiden määrä seurakunnissa on muutamana vuotena peräkkäin ollut selkeästi vähenemässä. Hiippakuntien asiantuntijatehtävät ovat myös olleet vahvasti muutoksessa. Hiippakunnilla ei enää ole varaa pitää yhtä montaa viran- tai toimenhaltijaa, ja tämä on näkynyt ennen kaikkea tehtäväkuvien moninaistumisessa. Samaa ilmiö on jo aiemmin näkynyt seurakunnissa. Lähetyssihteerin vaihtuessa yhä useammin tehtävät on liitetty jonkun toisen viran työnkuvaan.

Kansainvälisen vastuun kantaminen ei kuitenkaan voi olla kiinni siitä, onko seurakunnassa viranhaltija vai ei. Kuten historia opettaa, jo kauan ennen ensimmäistäkään virkaa tai talousarviomäärärahojen käyttöä tai nimikkosopimusta, seurakunnat ja seurakuntalaiset ovat halunneet olla mukana tässä työssä. Oleellista onkin seurakunnan oma tietoisuus näistä vastuista ja sitä myötä tehdyt päätökset. Siten voidaan taata, että Yhteinen todistus 2023:een kirjattu toteutuu: Seurakunta elää missionaarisuuttaan todeksi, kun se antaa kaikille jäsenilleen tilaa ja mahdollisuuksia oman panoksensa antamiseen. Kyse on siis tilan ja mahdollisuuksien tarjoamisesta. Yksittäiselle ihmiselle jää vastuu siitä, miten hän näihin tarttuu.

Osallisuus maailmanlaajan kirkon elämään rikastuttaa ja antaa näkökulmia omaankin olemiseemme. Meidän ei tarvitse katsoa muiden kirkkojen elämää romantisoiden tai ihaillen. Riittää, että haluamme yhdessä oppia ja vahvistua yhteisessä missiossa.

Vesa Häkkinen.

Vesa Häkkinen

asiantuntija

Kirkon lähetystyön keskus

Rekrytointiviestintä muodostaa kuvaa seurakunnasta ja kirkosta

Puuhahmot kiinni toisissaan ryhmänä.

Kirkon henkilöstön rekrytointitilanne muuttui nopeasti muutama vuosi sitten, kun samanaikaisesti sekä veto- että pitovoima heikentyivät tai jopa romahtivat. Siihen asti työpaikan hakijoita oli ollut koko kirkon tasolla tarkasteltuna riittävästi, vaikka alueellisia tai alakohtaisia eroja oli havaittavissa. Nyt kilpailemme työvoimasta.

Toivoa tuova viesti on se, että kirkkoon ja seurakuntiin julkishallinnollisina toimijoina edelleenkin luotetaan, ja maine on kohtuullisella tasolla. Samoin kuin työnantajakuva, jossa työn merkityksellisyys ja työpaikan turvallisuus nousevat erinomaiselle tasolle.

Kirkon ja seurakuntien vahvuuksia ovat vastuullisuus, vuorovaikutteisuus ja toiminnan laadukkuus. Nämä johtopäätökset nousevat suurelle yleisölle tehdystä Luottamus ja maine -tilaustutkimuksesta (2023), joka nostaa esiin myös rekrytointia ajatellen keskeisen kehittämisen alueen: uudistumiskyvyn ja siitä viestimisen. Vastaajien käsityksissä kirkosta organisaationa nousi esiin näkemys innovaatioiden vähyydestä.

Itse tulkitsen kaikkia näitä tuloksia niin, että toisaalta kirkkoon organisaationa luotetaan toiminnan, sen merkityksellisyyden ja turvallisuuden vuoksi, ja toisaalta nähdään, että emme ole riittävästi kiinni toimintaympäristön muutoksessa. Siksi rekrytointiviestinnällä on keskeinen merkitys seurakuntamielikuvan tai työnantajakuvan muodostumisessa.

Rekrytointiviestintä opiskelemaan tai työpaikkaan hakiessa

Kirkon henkilöstön keski-ikä on 50 vuotta. Vain 16,5 % vakinaisissa palvelussuhteissa olevista on alle 40-vuotiaita ja 3,2 % alle 30-vuotiaita. (Kirkon henkilöstötilastot 2023.) On tärkeää kehittää rekrytointiviestintää siten, että se tavoittaa myös nuoret. Opiskelijoille muodostuu kesätöiden, opiskelun ohessa tehtävien töiden tai opintoihinsa kuuluvien harjoittelu- tai työelämässä oppimisen jaksojen aikana kuva useista eri työnantajista, joita he vertailevat. Opiskelu- tai työpaikkaa hakiessaan he perehtyvät seurakuntien ja kirkon digitaalisiin materiaaleihin. Heille muodostuu kokemustensa sekä rekrytointiviestinnän perusteella kuva seurakunnan arvoista ja toimintaperiaatteista sekä siitä, voivatko he identifioitua niihin.

Saan ajoittain viestejä seurakunnasta työpaikkaa hakevilta, usein juuri alle 40-vuotiailta. Yhteistä näille yhteydenotoille ovat seuraavat hämmästystä aiheuttavat havainnot, jotka olisi mahdollista muuttaa tai kehittää paremmiksi.

He kummastelevat sitä, kuinka vanhanaikaisilla termeillä työtä ja työtehtäviä kuvataan. Tai he hoksaavat muotovirheitä ilmoituksissa: vääriä tutkintojen nimiä tai vanhentuneita tutkintopäätöksiä. He pohtivat, miksi hakemuksissa edellytetään aina pelkästään kokemusta, muttei osaamista. He lukevat ilmoituksista vaatimuksia, mutta eivät löydä mahdollisuuksia. Hakijat myös ihmettelevät vähäistä tai niukkaa viestintää rekrytointiprosessin aikana. Nämä ovat tekijöitä, jota voivat vaikuttaa siihen, että he eivät hae tehtävää tai lakkaavat seuraamasta avoimia paikkoja.

Kuvaamani hämmästyksen aiheet ovat toisaalta aivan ymmärrettäviä, koska tutkintojen nimet vaihtuvat tiuhaan tai alan käyttötermistö muuttuu esimerkiksi lainsäädännön uudistuessa. Julkishallinnossa on myös pitkään ollut perinne pelkistetystä rekrytointiviestinnästä.

Vaikeutuneessa rekrytointilanteessa on tärkeää, että työpaikkailmoitusta ei enää miltään osin kopioitaisi jonkin toisen seurakunnan laatimasta ilmoituksesta, vaan se laadittaisiin alusta alkaen juuri haettavasta tehtävästä lähtien – autenttisuuden kokemuksen vuoksi. Eli tarkistetaan paitsi ajantasaiset muotoseikat myös kyseisen ammatin työkäytäntöjen nykysanasto. Kuvataan tasapuolisesti  työn edellyttämiä vaatimuksia ja sen tarjoamia mahdollisuuksia. Kerrotaan seurakunnan tarjoamista eduista ja osaamisen kehittämisen mahdollisuuksista. Suunnitellaan rekrytointiviestintä vastaamaan prosessin kulkua ja mietitään jo etukäteen joka vaiheeseen viestit, niiden sävy ja viestintäkanava.

On vielä yksi huomionarvoinen havainto, jonka useampi opiskelija tai iältään nuori työpaikan hakija on todennut. He pohtivat, miksi seurakuntien työpaikkailmoituksissa edelleen puhutaan kokemuksesta eikä osaamisesta. Koulutusjärjestelmä on jo pari vuosikymmentä ollut osaamisperusteinen. Esimerkiksi opiskeluaikana luodaan osaamisidentiteettiä aiemman ammatti-identiteetin sijaan tai rinnalle. Tai oppimisen tavoitteet ovat osaamistavoitteita. Tällä hetkellä usean muun työvoimapula-alan työpaikat ovatkin siirtymässä  kokemusperusteisesta rekrytoinnista osaamisperusteiseen. Tämä rohkaisee niitä alle 40-vuotiaita, joille ei ole vielä karttunut kovinkaan paljon työkokemusta, varsinkaan seurakunnasta, hakemaan työpaikkoja. Heidän on vaikea sanoittaa kokemusta, mutta siihen mennessä hankittua osaamista he ovat tottuneet sanoittamaan. Ajattelen, että osaaminen ei sulje pois kokemuksen merkitystä. Kokemushan tulee kyllä ilman muuta esiin hakemuksessa, haastattelussa tai työnäytteessä – osaamisen kautta.

Rekrytoinnin aikajänne

Veto- ja pitovoiman kehittämistä on pohdittu viime vuosien aikana Kirkkohallituksen tai hiippakuntien järjestämissä työpajoissa, -ryhmissä ja verkostoissa. Näistä yksi keskeinen johtopäätös on se, että jos haluamme kehittää rekrytointia, niin sitä tulee hahmottaa pitkällä aikajänteellä.

Rekrytointi alkaa seurakuntamielikuvasta, joka voi muodostua lapsena ja nuorena esimerkiksi uskonnolliseen tilaisuuteen osallistumisesta varhaiskasvatuksessa, koulukirkosta, TET-jaksosta, isoskokemuksesta, kesätyöpaikasta tai vastuutehtävistä. Aikuiselle alan tai työpaikan vaihtoa harkitsevalle yksikin kohtaaminen toimituskeskustelussa tai työpaikan adventtihartaudessa voi olla paitsi seurakuntakuvan, myös työnantajakuvan kannalta merkitsevä. Seurakuntamielikuva tai työnantajakuva aktivoituu opiskelu- tai työpaikkaa hakiessa. Vahvasti esiin noussut ajatus on myös se, että perehdytys- ja koeaika ovat kiinteä osa rekrytointia. Tai että kaikki työyhteisön tai yksilön työhyvinvointia tukevat toimenpiteet vahvistavat jatkuvaa itserekrytoitumista ja sitoutumista työhön.

Kiteymiä työpajoista

  • Jokainen työntekijä, esihenkilö, luottamushenkilö tai vastuutehtävissä toimiva on arkityössään rekrytoija.
  • Seurakunnan verkkoviestintä on samalla rekrytointiviestintää.
  • Seurakunnan toiminta on kaikkinensa myös rekrytointia.
  • Puhu realistisesti hyvää työstäsi ja työyhteisöstäsi!

Millainen on selkeä työpaikkailmoitus? Katso vinkit animaatiosta

Marja Pesonen.

Marja Pesonen
asiantuntija
Kirkon tutkimus ja koulutus

Takaisin sivun alkuun