Uskonnonvapaus on yksi länsimaisen demokratian kivijaloista. Lailla säädetty oikeus valita oma uskontonsa oli historiallisesti merkittävä murros suomalaisessa yhteiskunnassa uskonnon ja julkisen vallan kiinteästä yhteydestä yksilönvapautta korostavaan eetokseen. Tutkimusjulkaisu Kirkko yhteiskunnassa – suhteet ja rajapinnat (toim. Isto Peltomäki & Veli-Matti Salminen) tarttuu kirkon ja valtion suhteiden problematiikkaan Suomen ensimmäisen uskonnonvapauslain täyttäessä 100 vuotta. Kirja julkistetaan tiistaina 5.9.2023, ja se on jo luettavissa Kirkon julkaisuissa.

Kirkko yhteiskunnassa -julkaisu perustuu Kirkon tutkimuksen ja koulutuksen tutkimushankkeeseen, jonka kehystävänä näkökulmana on kirkko uskonnollisena toimijana yhteiskunnassa. Kirjan tarkoituksena on päivittää käsitystä uskonnonvapauden juridisesta kehityksestä ja nykytilasta sekä uskonnon ja valtion välisten suhteiden järjestämisen tavoista. Lainsäädännön lisäksi käsittelyssä ovat arvokysymykset ja kirkon suhde erilaisiin yhteiskunnallisiin instituutioihin sekä poliittinen vaikuttaminen.

Moninaisuus heijastuu kirkon yhteiskuntasuhteeseen

Yhteiskunnan kulttuurinen ja katsomuksellinen moninaisuus lisääntyy, mikä kohdistaa muutospaineita uskonnon ja valtion välisten suhteiden järjestämiseen. Pasi Saukkonen esittää artikkelissaan Suomen luterilaisen kirkon ja valtion suhteen malliksi katsomuksellisesti neutraalin valtion uskonnollista pluralismia. Siinä uskonnolliset yhteisöt kuuluvat tasavertaisesti kansalaisyhteiskuntaan, ja valtio takaa oikeuden kuulua tai olla kuulumatta uskonnollisiin yhteisöihin. Uskontojen ja katsomusten moninaisuus sekä niiden symbolinen merkitys ihmisille ja yhteiskunnalle tunnustetaan.

Hautaustoimi on yksi yhteiskunnallisista instituutioista, joka on Suomessa kiinnittynyt vakaasti kristilliseen perinteeseen. Siihenkin kohdistuu muutospaineita, kuten Leena Sorsa osoittaa artikkelissaan. Hautaustoimi ja hautausperinteiden toteutuminen ja kunnioittaminen osuvat uskonnonvapauden ytimeen. Se nivoo vahvasti yhteen yhteiskunnallisen arvomaailman sekä uskonnolliset ja katsomukselliset tulkinnat ja perinteet.

Kirkkojen yhteiskunnallisista tehtävistä kriisinhallintaan osallistuminen saa varsin laajan tuen suomalaisilta, mikä havaittiin tuoreessa Gallup Ecclesiastica 2022 -tutkimuksessa. Veli-Matti Salminen nostaa artikkelissaan esille sen, että noin puolet suomalaista toivoo myös lainsäädännöllistä velvoitetta kirkkojen yhteistyölle viranomaisten kanssa kriisitilanteissa. Havainto on yllättävä siihen nähden, että kirkkojen julkisoikeudellisen erityisaseman purkamiseen kohdistuu nykytilanteessa merkittävää painetta.

Muuttuva yhteiskunta haastaa kirkkoa avoimempaan toimintakulttuuriin

Kirkko yhteiskunnassa -tutkimushankkeen lähtökohtana oli kirkon nelivuotiskertomuksessa Uskonto arjessa ja juhlassa (2020) esiin tuotu havainto, että kulttuurikristillisyys on murtumassa, eikä luterilaisuuden hahmottaminen suomalaisen yhteiskunnan ”kansalaisuskontona” näin ollen enää ole ongelmatonta. Kirkon asemoituminen yhteiskunnassa on kääntymässä valtakulttuurista poikkeavaksi, joissakin suhteissa jopa vastakulttuuriseksi. Kun kulttuuri ja perinteet kiinnittävät ihmisiä kirkkoon entistä heikommin, kirkon on entistä aktiivisemmin kehitettävä niitä rakennusaineksia, joista sen oma merkityksellisyys ihmisten arjessa koostuu: ihmisten kohtaaminen ja tukeminen, kristinuskon tulkkina toimiminen uskontojen moninaisuuden kirjossa, älyllisiin ja moraalisiin haasteisiin, kuten ilmastokriisiin tai ihmisoikeuskysymyksiin vastaaminen sekä yhteiskunnallisen keskustelun aktiivisena osapuolena toimiminen.

Moninaistuva yhteiskunta haastaa kirkkoa avoimempaan toimintakulttuuriin, jossa se on aktiivinen osapuoli yhteiskunnallisissa muutoksissa. Kirkkoon luotetaan, kun se tekee arvopohjastaan nousevaa työtä esimerkiksi ihmisten auttamiseksi ja kriisinkestävyyden tukemiseksi. Tulevaisuuden mahdollisuudet avautuvatkin nähdäkseni siitä, miten kirkko hahmottaa paikkansa ja missionsa osana jatkuvasti pluralisoituvaa yhteiskuntaa. Ollakseen uskottava yhteiskunnallinen toimija kirkon tulee kuitenkin myös ottaa tosissaan arvomaailmojen moninaisuus yhteiskunnan todellisuudessa.

Kirjoittaja:

Veli-Matti Salminen

Tutkija, Kirkon tutkimus ja koulutus

Golden Dawn -perinne vaikuttaa edelleen länsimaisen esoteerisen uskonnollisuuden piirissä. Järjestön perustajat William Wynn Westcott (1848–1925), Samuel L. MacGregorMathers (1854–1918) ja William R. Woodman (1828–1891) olivat vapaamuurareita ja SRIA:n (Societas Rosicruciana In Anglia) jäseniä. Golden Dawnissa oli myös mukana tuon ajan kulttuurielämän vaikuttajia, esimerkiksi kirjailijoita, kuten W.B. Yeats ja Arthur Machen.

Westcott oli saanut haltuunsa vuonna 1887 käsikirjoituksen (Cipher Manuscript), jossa oli salaisen saksalaisen ruusuristiläisen järjestön rituaaleja. Käsikirjoitus oli kirjoitettu salakirjoitusjärjestelmällä. Kyseisen käsikirjoituksen on laatinut englantilainen okkultisti Kennéth MacKenzie (1833–1886). Järjestön juuret sen oman sakraalin ja perinteisen tulkinnan mukaan olivat juuri kyseisessä ruusuristiläisessä järjestössä.  Westcott väitti olleensa kirjeenvaihdossa järjestön adeptin ”neiti Sprengelin ” kanssa, jolta hän sai valtuutuksen perustaa Golden Dawn. ”Sprengel” on ollut kuitenkin kuvitteellinen hahmo ja kirjeenvaihto oli Westcottin omaa luomusta.

Golden Dawnin asterituaalijärjestelmän perusrunkona on ollut SRIA:ssa käytösssä ollut järjestelmä samoin kuin 1700-luvun puolenvälin jälkeen syntyneen Der Orden des Gold -und Rosenkreuzes -veljeskunnan järjestelmä.  

Golden Dawn synteesin luojana

Golden Dawnissa muotoiltiin esoteerisen perinteen laaja kokonaisuus, johon oli koottu aineksia  kabbalasta, hermetismistä, ruusuristiläisyydestä, kristinuskosta, alkemiasta, geomantiasta, tarot-symboliikasta, teurgiasta ja magiasta. Ulkonaisesti näyttävät rituaalit koostuvat muun muassa invokaatioista ja visualisaatiotekniikoista. Magian katsotaan olevan Golden Dawnissa ihmismielen potentiaali. Ihmisen mielen kykyjen lisäksi magian katsottiin perustavan luonnon energiaan. Ideaalina on jumaluuden yhdistyminen inhimilliseen olemukseen. Tätä kuvataan myös yhteyden saamisena ”oman suojelusenkelin kanssa.” Korkea magia nähdään henkisen harjoituksen menetelmänä, joka opastaa löytämään todellisen itsen ja sitä kautta myös yhteyden jumaluuden kanssa. Taustalla on näkemys ihmisestä mikrokosmoksena, joka yhdistyy makrokosmokseen.

Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että viktoriaanisen ajan okkultismi ammensi erityisesti renessanssin ajan esoteerisesta perinteestä sekä erilaisista vapaamuurariperinteistä, johon puolestaan oli ajan myötä sulautunut elementtejä niin ruusuristiläisyydestä kuin egyptiläisestä mytologiasta ja symboliikasta. Golden Dawnin viitekehyksenä ja kontekstina oli länsimaissa 1800-luvun puolestavälistä alkanut uusi kiinnostus okkultismiin. Sosiaalisena ilmiönä kiinnostus okkultismia kohtaa oli itse asiassa kiinteä osa modernia kulttuurimaisemaa. Kiinnostus ”uuteen mystiikkaan” virisi erityisesti taiteilijoiden ja myös yleisemminkin keskiluokan parissa. Golden Dawnissa pyrittiin integroimaan magia myös tuon ajan luonnontieteellisiin näkemyksiin ja muutoinkin magiaa tulkittiin uudella tavalla. Myös naisten oli mahdollista liittyä järjestöön. Järjestössä oli alun perin kolme osaa. Uloin osa oli varsinaisesti nimeltään Golden Dawn.

Alkuperäinen Golden Dawn hajosi jo 1900-luvun alussa monien kiistojen myötä. Tosin sen jälkeen syntyi joitakin Golden Dawn-temppeleitä ja muita järjestöjä, jotka olivat saaneet vaikutteita Golden Dawnista. Tunnetulla okkultistilla ja Aleister Crowleyn (1875–1947) sihteerillä Israel Regardiella (1907–1985) on ollut keskeinen rooli siinä, että Golden Dawnin perintö ei vaipunut unohduksiin, vaan järjestössä luotu länsimaisen esoteerisen perinteen laaja synteesi säilyi ja siirtyi eteenpäin. Regardie puolestaan oli kiinnostunut rituaalimagian ja psykoanalyyttisten menetelmien integroimisesta. Golden Dawn perinne on antanut vaikutteita yhtä lailla Aleister Crowleyn luomaan thelema-perinteeseen, Dion Fortunen näkemyksiin ja moderniin uuspakanuuteen.

Nykyään löytyy eri puolilta maailmaa järjestöjä, jotka ovat elvyttäneet Golden Dawnin perinnettä ja käyttävät Golden Dawn -nimeä.  Golden Dawn -kirjallisuus on ollut se väylä, jota kautta liikkeen näkemykset ja käytännöt ovat levinneet esoteerisesta uskonnollisuudesta ja henkisyydestä kiinnostuneiden pariin aina näihin päiviin saakka.  Suomessa ei ole toiminut koskaan Golden temppeliä (lähin temppeli on Ruotsissa), mutta erilainen Golden Dawn
-perinteen materiaali ja sitä kautta saadut vaikutteet ovat läsnä myös tämän päivän suomalaisessa esoteerisessa uskonnollisuudessa.

Kirjallisuutta

Bogdan, Henrik (2003): From Darkness to Light. Western Esoteric Rituals of Initiations. Göteborg: Göteborg University: Department of Religious Studies.

Butler, Alison (2011):  Victorian Occultism and the Making of Modern Magic. Invoking Tradition. Hampshire & New York: Palgrave Macmillan.

Cicero, Chic & Sandra Tabitha, Cicero (2003):  The Essential Golden Dawn. An Introduction to High Magic. Minnesota: Llewellyn Publications.

Gilbert A. Robert (2005): Hermetic Order of the Golden Dawn Hanegraaff, Teoksessa Hanegraaff, J. Wouter in Collaboratoin with Faivre, Antoine, van den Broek Roelof & Brach, Jean-Pierre (ed.)  Dictionary of Gnosis & Western Esotericism. Leiden: Brill.  544–550.

Howe, Ellic (1972): Magicians of the Golden Dawn. A Documentary History of a Magical Order 1887 – 1923. London: Routledge & Kegan Paul.

Kirjoittaja:

Jussi Sohlberg

Tutkimuskoordinaattori, Kirkon tutkimus ja koulutus

Kirjoittaja: Jyri Komulainen

Toisaalta samaan suuntaan näyttäisi viittovan myös luterilainen regimenttioppi, joka tekee terävän eron kirkon ja valtiovallan tehtävien välille. 

Voisin antaa esimerkkejä vaikkapa viimeaikaisista Twitter-keskusteluista, joissa olen itse ollut mukana, mutta ehkä parempi esimerkki on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen vuonna 1999 julkaiseman Kohti yhteistä hyvää -puheenvuoron saama vastaanotto. Asiakirja sai etenkin poliittisen oikeiston suunnalta osakseen ankaraa kritiikkiä, sillä piispojen koettiin hyvinvointivaltion tulevaisuutta koskevalla kannanotollaan sekaantuvan politiikkaan. Kannanotto leimattiin suorastaan ”vasemmistolaiseksi”, vaikka tosiasiassa se vain noudatteli luterilaisen sosiaalietiikan peruslinjaa.

Kohti yhteistä hyvää -episodin jälkeen kirkon johto näyttäisi omaksuneen varsin varovaisen linjan suhteessa päivänpoliittisesti kuumiin aiheisiin. Toisaalta kevään 2023 eduskuntavaalien alla julkaistuja kirkon hallitusohjelmatavoitteita voi pitää ilmeisen poliittisena kannanottona, kuten myös piispakunnan taannoista vetoomusta kehitysyhteistyörahojen säilyttämisen puolesta. 

Mutta mitä luterilainen regimenttioppi oikeasti tarkoittaa? Onko sen tarkoitus rajoittaa kirkon yhteiskunnallista aktiivisuutta vai onko kyse väärinymmärryksestä?

Yritän seuraavassa esittää muutaman näkökulman regimenttioppiin. Tiedostan tällöin, että Luther ei esittänyt mitään johdonmukaista regimenttioppia saati yhteiskuntateoriaa. Hän pikemminkin tuli esittäneeksi tilannekohtaisissa kiistakirjoituksissaan ajatusmallin kahdesta erilaisesta valtapiiristä, joiden kautta Jumala toimii – tai tarkkaan ottaen jopa kolmesta, sillä kirkon ja yhteiskunnan lisäksi kolmantena voidaan nähdä perhe. Varsinaiseksi ”regimenttiopiksi” Lutherin ajatukset muotoutuivat vasta 1800- ja 1900-lukujen mittaan Saksassa.

**

Luterilaisen regimenttiopin taustan muodostaa keskiajan katolinen kristikunta, jossa ajateltiin olevan kaksi säätyä: maallinen sekä piispoista ja papistosta muodostuva erityinen hengellinen sääty. Koska hengellinen sääty ymmärrettiin näistä kahdesta korkeammaksi, katolinen kirkko vaati maallisia hallitsijoita alistumaan paavin valtaan.

Luther halusi purkaa tällaisen kahden kerroksen ajatusmallin, koska kaikki kristityt kuuluvat kasteen pohjalta hengelliseen säätyyn. Säätyopin tilalle Luther toi ajatuksen erilaisista tehtävistä, jotka toteutuvat kahdessa eri valtapiirissä – maallisessa ja hengellisessä. Maallisen hallintovallan tehtävänä on miekkaa kantaen ylläpitää ajallista oikeudenmukaisuutta ja rauhaa, kirkon tehtävänä on puhutella Jumalan sanalla omiatuntoja uskon synnyttämiseksi. Regimenttien erottelulla Luther halusi taata sen, että kirkko keskittyy sille omimpaan hengelliseen tehtävään eivätkä piispat sotkeudu maallisen vallan tavoitteluun.

Voidaankin kiteyttää, että regimenttioppi syntyi selventämään maallisen ruhtinaan ja piispojen välistä vallanjakoa kristillisessä yhtenäiskulttuurissa. Reformaattorit elivät maailmassa, jossa myös maallisen vallan käyttäjät olivat enemmän tai vähemmän hurskaita kristittyjä. Lutherille oli ”selviö, että ruhtinas, pormestari ja pyöveli kävivät joka viikko evankeliumin sanan kuulossa” (Lennart Pinomaa).

**

Nyt kolmannen vuosituhannen alussa luterilaiset eivät enää juuri missään päin maailmaa elä sellaisessa toimintaympäristössä, jossa maallinen esivalta olisi ”kristillinen”. Tämä pätee perinteisesti luterilaisiin maihin, sellaisiin kuten Suomi, joka on muuttunut moniuskontoiseksi ja jossa valtion ei enää yleisesti odoteta edistävän yhden uskonnon asiaa. Vieläkin enemmän tämä pätee Afrikassa ja Aasiassa, mistä löytyvät nykyään maailman suurimmat luterilaiset kirkot.

Monissa globaalin etelän yhteiskunnissa ei vallitse regimenttiopin oletusarvona olevaa kirkon ja valtiovallan harmoniaa, johon nähden yksittäiset konfliktitilanteet ymmärretään vain poikkeuksiksi. Päinvastoin monissa globaalin etelän yhteiskunnissa kristityt kokevat syrjintää, jollei suoranaista vainoa maallisten vallanpitäjien taholta.

Vaatimus kirkon epäpoliittisuudesta näyttäytyykin perin epärealistisena sellaisissa konteksteissa, joissa kristityt kuuluvat vähemmistöön, mikä asettaa reunaehdot heidän osallistumiselleen julkiseen elämään. Voidaan näet väittää, että esimerkiksi Aasiassa ”kristittynä oleminen on poliittinen kannanotto” (Felix Wilfred).

Regimenttioppia haastaa myös se, että globalisaation myötä on entistä vaikeampi määritellä, missä ylipäätään sijaitsee maallinen valta. Kolmannen vuosituhannen kompleksinen maailma on tyystin toisenlainen kuin staattinen ja hierarkkinen feodaaliyhteiskunta, jossa maallisen esivallan saattoi vielä paikantaa paikalliseen hallitsijahuoneeseen.  

Vaikka moderni valtio onkin keskusjohtoisesti organisoitu tehokas byrokraattinen koneisto, sen rinnalle on noussut suuri joukko muita voimia ja valtoja, kuten globaaleja suuryrityksiä, sosiaalisen median jättiläisiä ja kansainvälisiä järjestöjä. Jotkut näistä kykenevät jopa ”heiluttamaan” valtioita. 

**

Vaikka regimenttiopin keskeiset taustaoletukset eivät enää pätisikään omana aikanamme, tämä ei merkitse, etteikö Lutherin ajatusten perimmäinen intentio voisi olla yhä ajankohtainen. Hänen perimmäisenä intressinään oli puolustaa vapautta evankeliumin julistamiseen. Kyse ei ollut poliittisesta teoriasta, jossa kirkon toimivalta rajattaisiin ikuisuusasioihin, vaan päinvastoin kirkon vapaudesta olla kirkko.

Tähän kirkkona olemiseen kuuluu mahdollisuus asettua maallisen vallan kriitikoksi. Lutherin mukaan kirkon ja kristittyjen velvollisuus on ryhtyä julistamaan lakia maalliselle esivallalle, jos tämä unohtaa tehtävänsä. Ison katekismuksen seitsemännen käskyn selityksessä Luther osoittaa valmiutensa arvostella vahvoin ilmaisuin myös talouselämää silloin kun voiton tavoittelua tehdään lähimmäisen kustannuksella. Luther ei arastellut myöskään kritikoida oman aikansa ruhtinaita, kun nämä yrittivät estää evankeliumin levittämisen rasittaen ihmisten omiatuntoja ja sortaen köyhiä.

**

Totta silti on, että sääty-yhteiskunnan kasvattina Luther ei kyennyt kuvittelemaan kansalaisia osallistavaa poliittista hallintomallia. Sen sijaan hän korosti esivallan kunnioittamista lainaten usein Roomalaiskirjeen 13. lukua, jonka mukaan esivalta on Jumalalta peräisin eikä kanna miekkaa turhaan. Luther tuli myös antaneeksi maallisille hallitsijoille merkittävän roolin reformaation toteuttamisessa, eivätkä nämä jättäneet käyttämättä tilaisuutta oman valta-asemansa vahvistamiseksi. Näin luterilainen reformaatio avasi oven asetelmalle, jossa ”valtio hallitsi lopulta kirkkoa, mistä tuli käytännössä universaali piirre luterilaisuudessa” (Alister McGrath).

Etenkin toisen maailmansodan jälkeen regimenttioppi on joutunut perinpohjaisen uudelleen arvioinnin kohteeksi, koska se näyttäisi selittävän ainakin jossain määrin sitä, miksi monet tavalliset saksalaiset asettuivat tukemaan natsihallintoa. Eikä uudelleen arvioinnin tarvetta vähennä se, että globaalin etelän suuret luterilaiset kirkot Etiopiasta Indonesiaan toimivat moniuskontoisissa yhteiskunnissa. Kristinuskon painopisteen siirtymisellä globaaliin etelään onkin merkittäviä seurauksia sen kannalta, miten kirkon ja politiikan suhde hahmotetaan. 

Uudelleen arviointia tarvitaan myös Suomessa, jossa on siirrytty jälkiluterilaiseen aikaan. Aika haastaa kirkkoa löytämään alkuperäisen olemuksensa Jumalan valtakunnan airuena. Joskus tämä vaatii profeetallisuutta, jopa vastakulttuurista asennetta suhteessa sellaisiin voimiin nähden, jotka eivät edistä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Tällainen profeetallisuus vaatii myös itsekritiikkiä: liian usein kristinuskon nimissä vastustetaan sosiaalisia muutoksia ja ihmisoikeuksien laajenemista syrjittyihin ryhmiin.

Vaikka luterilainen regimenttioppi onkin joiltain osin vanhentunut, sen perimmäisenä intentiona on kirkon vapaus, joka on luterilaisen reformaation pysyvää perintöä: kirkon ei tule tavoitella maallista valtaa mutta toisaalta sen ei pidä myöskään arastella arvostella maallisia vallanpitäjiä ja taloudellisia toimijoita, silloin kun nämä eivät edistä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, jonka mittarina on kaikkein köyhimpien asema.

Kirjallisuutta

Altmann, Walter

2015

Luther and Liberation. A Latin American Perspective. Second Edition. Revised and Expanded. Translated by Thia Cooper. Minneapolis: Fortress Press.

Chung, Paul & Duchrow, Ulrich & Nessan, Craig L.

2011

Liberating Lutheran Theology. Freedom for Justice and Solidarity in a Global Context. Minneapolis: Fortress Press & Geneva: WCC Publications.

Hagman, Patrik

2013

Efter folkkyrkan. En teologi on kyrkan i det efterkristna samhället. Skellefteå: Artos.

McGrath, Alister

1993

Reformation Thought. An Introduction. Second Edition. Oxford, UK & Cambridge, Massachusetts, USA:  Baker.

Pinomaa, Lennart

1979

Voittava usko. Lutherin aatemaailman peruspiirteet. Porvoo & Helsinki & Juva: WSOY.

Saraneva, Tapio

1991

Oikeudenmukaisuuden nälkä. Vapautuksen teologian haaste meille. Helsinki: Kirjapaja.

Wilfred, Felix

2014

Asian Christianity and Public Life: The Interplay. – The Oxford Handbook of Christianity in Asia. Ed. Felix Wilfred. Oxford & New York: Oxford University Press. 558–574.

Kun keskustellaan eläinten ja ihmisten kristillisestä asemasta, mainitaan lähes poikkeuksetta yksi nimi: Andrew Linzey. Hän on brittiläinen anglikaanipappi, teologian tohtori, Oxfordin eläineettisen keskuksen johtaja ja yksi tunnetuimmista moderneista eläinten asiaa ajavista teologeista. Linzey on kirjoittanut eläimistä vuodesta 1976 lähtien. 1990-luvulla hän otti käyttöön termin eläinteologia. Linzeyn mukaan eläinteologia tarkoittaa nimenomaan eläimiä koskevaa moraaliteologiaa. Hänen tavoitteenaan on saada kristityt näkemään eläimet itsessään arvokkaina Jumalan luomina olentoina.

Mitä varten eläimet ovat?

Linzeyn ajattelun keskiössä on oivallus siitä, että ihmiset ja eläimet ovat olemassa Jumalalle, Luojalleen, eivätkä hyödykkeiksi toisilleen. Viesti on yksinkertainen, mutta tarpeellinen: olen itsekin saanut eläinteologiasta keskustellessani kummasteluja, miksi eläimiä ylipäätään olisi olemassa, elleivät he olisi ihmisten ruoaksi luotuja. Linzeyn mukaan eläimillä on ihmisistä riippumaton paikkansa ja arvonsa maailmassa. Raamatussa luotujen kerrotaan eläneen ennen syntiinlankeemusta rauhanomaisesti paratiisissa, ja myös tulevassa maailmassa kuvataan vallitsevan harmonia, jossa susi ja karitsa kulkevat vieretysten, eikä kukaan tee pahaa toiselleen.

Linzeyn mielestä ihmisten kuuluu mahdollisuuksiensa mukaan vähentää maailman kärsimystä ja lopettaa turha tappaminen. Hän ajattelee kasvissyönnin olevan kristillinen välttämättömyys, johon löytyvät vahvat raamatulliset perusteet – se ei ole valinnainen teko, vaan heikompien puolustaminen on kristillinen velvollisuus.

Jumalan kuvana langenneessa maailmassa

Luomiskertomuksessa ihmiset tehdään Jumalan kuvaksi, ja he saavat tehtävän hallita eläimiä. Linzeyn ajattelussa Jumalan kuva tarkoittaa ihmisten kykyä heijastaa jumalallista rakkautta kaikkia luotuja kohtaan. Eläinten hallitsemista hän taas tulkitsee palvelevana valtana, jota vertaa vanhemman ja lapsen suhteeseen. Linzey ei tee suurta eroa Jumalan kuvana olemisen, ihmisten hallinta­vallan tai ihmisten ainutlaatuisuuden välille, vaan selittää ne toisiinsa liittyvinä asioina.

Syntiinlankeemus mullisti luotujen väliset suhteet. Maailma muuttui paratiisista ”parasiittiseksi” paikaksi, jossa kaikki hyödynsivät toisiaan ja jossa ihmiset saivat Jumalalta luvan käyttää eläimiä ravintonaan. Linzeyn mukaan lupa tarkoittaa vain pakon edessä tappamista. Sen sijaan Jumalan oikeuksia loukataan, mikäli eläimiä ei kohdella hyvin. Näitä oikeuksia hän kutsuu nimellä jumaloikeudet. Jumaloikeudet ovat ikään kuin Jumalan tekijänoikeuksia. Niillä tarkoitetaan Jumalan oikeutta siihen, että hänen luomiaan olentoja kohdellaan kunnioituksella. Eläinten – ja ihmistenkin – oikeudet perustuvat Linzeyn mielestä jumaloikeuksiin.

Eläinten puolesta kärsivä Kristus

Jumala kärsii ihmisten lisäksi myös eläinten puolesta, Linzey ajattelee. Hän päättelee, että Jumalan on kärsittävä nimenomaan Jeesuksen kautta. Kun Jeesus kuolee ristillä, Jumala samaistuu kärsimykseen, sillä hän on tehnyt koko maail­man kärsimyksen omakseen Poikansa ristissä.

Linzeyn argumentointiin sisältyy dramaattinen viesti. Hän ajattelee, että kaikki maailman kärsimys on yhteydessä Kristuksen kärsimykseen. Koska Jeesus kärsii ristillä kaikkien luotujen olentojen puolesta, ihmisten vastuuseen kuuluu mini­moida kaikkiin luotuihin kohdistuva kärsimys. Voisi siis ajatella, että eläinten auttamatta jättäminen, eli heidän kärsimyksensä ohittaminen, on Kristuksen ohittamista.

Tarvitsemme rukouksia, vegaaniruokaa ja lasten kaltaisuutta

Kaksivuotiaani katselee mietteliäänä Anne-Marjut Lindholmin Vapahtaja-nimistä maalausta, jossa Jeesus roikkuu ristillä eläinten ympäröimänä. ”Jeesuksella on pipi, eläimet puhaltaa”, hän toteaa sellaisella kepeällä vakavuudella, johon vain taaperot kykenevät. En voi kuin ihailla tuota lasten päättelykykyä. He eivät tee asioista turhan monimutkaisia. Äiti ja isä ovat puhaltaneet pois hänen haavereitaan, joten Jeesusta ympäröivät eläimet tahtovat samalla tavoin auttaa tätä.

Me opetamme lapsillemme, että eläimiä on kohdeltava hyvin ja siksi meidän pitäisi uskaltaa opettaa samaa kirkossakin. Tällä hetkellä eläimet esitetään saarnoissa ja rukouksissa lähinnä ihmisiin liittyvien tarinoiden sympaattisina sivuosina tai Jumalan luomisvoiman esimerkkeinä, mutta ihmisten eläimiä koskeva vastuu ohitetaan turhan herkästi.

Pidämme kristillisinä arvoina kohtuullisuutta, heikompien puolustamista, myötätuntoa ja rakkautta. Nämä arvot meidän pitäisi osata yhdistää myös eläimiin niin sanoissamme kuin kirkon tarjoamassa ruoassakin. Linzeyn kirjoituksista voimme saada tarvitsemamme sysäyksen kristillisen eläinsuhteemme ajattelemiseen ja kehittämiseen.

Kirjoittajat

Limppu Witick

Limppu Witick on eläinteologiaan perehtynyt teologian maisteri, taiteilija ja eläinoikeusaktivisti.

tästä raportista.

Tänään 9.5. vietetään Eurooppa-päivää, joka juhlistaa Euroopan poliittisen yhteistyön alkua rauhan ja yhtenäisyyden rakentamiseksi toisen maailmansodan päätyttyä. Venäjällä vietetään samaan aikaan voiton päivää sotilasparaatin merkeissä. Merkkipäivillä on sama alkujuuri, mutta Venäjän painotus on perin toisenlainen. Sen tavoitteena ei ole Euroopan yhtenäisyys vaan sen hajottaminen. Maan sotakoneisto on kylvänyt tuhoa Ukrainassa jo yli vuoden ajan, ja miljoonat ukrainalaiset ovat paenneet sotaa Euroopan eri maihin. Ukrainalaisten tulo Suomeen on aktivoinut monenlaiset auttajaverkostot, jotka organisoivat avustustoimintaa pakolaisten tueksi. Kristilliset seurakunnat ovat ottaneet muiden toimijoiden rinnalla vastuuta ukrainalaisten auttamisesta.

Kriisitilanteen yhä jatkuessa ilmeni tarvetta saada kattavaa tutkittua tietoa seurakuntien toiminnasta ukrainalaisten tueksi. Tätä varten toteutimme vuodenvaihteessa 2022–23 Kirkon tutkimuksen ja koulutuksen sekä Diakonia ja yhteiskunta -yksikön yhteistyönä kyselyn seurakunnille. Kaikille evankelis-luterilaisten seurakuntien kirkkoherroille sekä muille kristillisille seurakunnille lähetettyyn kyselyyn kertyi 101 vastausta. Niistä suurin osa (96) on luterilaisista seurakunnista.

Auttaminen humanitaarista ja rahallista, mutta myös mahdollisuutta auttaa itse

Suurin osa seurakunnista auttoi sotaa paenneita ukrainalaisia välittömällä humanitaarisella avulla sekä keräämällä rahaa kolehdein ja käyttämällä budjettivaroja ukrainalaisten auttamiseksi. Yli puolet seurakunnista myös järjesti ukrainalaisille vapaa-ajan toimintaa, kuten retkiä, leirejä ja erilaisia kerhoja sekä konsertteja ja tukitapahtumia. Toisaalta merkittävään osaan nousi toiminta, jota ukrainalaiset itse järjestivät seurakuntien tiloissa. Olennaista oli, että ukrainalaiset saattoivat itse osallistua myös avustustoiminnan käytännön organisointiin. Joissakin seurakunnissa ukrainalaisia palkattiin esimerkiksi hautausmaalle, tilojen puhtaanapitoon ja kesätöihin.

Vapaaehtoisten työpanos merkittävä

Osassa seurakunnista kerrottiin työalojen välisen yhteistyön parantuneen ukrainalaisten kanssa tehtävän työn myötä, mutta pääosin kysely osoitti melko vahvaa työalakeskeisyyttä seurakunnissa. Ukrainalaisten parissa tehtävään työhön osallistuivat ennen kaikkea diakoniatyöntekijät ja vapaaehtoiset, mutta myös kirkkoherrat ja muut papit. Yhteistyöhön olisi kaivattu enemmän toisten työalojen työntekijöitä ja seurakuntalaisia, esimerkiksi nuorisotyötä tekeviä toimimaan ukrainalaisten lasten ja nuorten kanssa sekä suomen kielen kerhoihin.

Vapaaehtoisten työpanos seurakunnissa oli merkittävin erityisesti humanitaarisen avun jakelussa, arjen toimintojen tukijoina sekä tulkkeina. Myös ukrainalaiset itse toimivat vapaaehtoisina, esimerkiksi kirpputorilla ja keittiöllä. Toki vapaaehtoisuus toi mukanaan haasteita. Mukaan tulleiden alkuinnostus saattoi lopahtaa hetken päästä, jos esimerkiksi omalle osaamiselle sopivaa työtä ei löytynyt tai vapaaehtoistyö oli huonosti organisoitua. Osa saattoi väsyttää itsensä liiallisella innokkuudella. Myötätuntouupumusta oli myös havaittavissa.

Miten vastattiin hengellisiin tarpeisiin?

Ukrainalaisten hengellisiin tarpeisiin vastaamisessa oli seurakuntien näkökulmasta onnistuttu vaihtelevasti. Vain ukrainalaisille suunnattuun toimintaan ja yhteiseen avoimeen toimintaan muiden seurakuntalaisten kanssa osallistuminen oli yleisempää kuin jumalanpalveluksiin tai muuhun hengelliseen toimintaan osallistuminen. Hengellisessä toiminnassa painottuivat hartaudet ja ekumeeninen toiminta, erityisesti yhteistyö paikallisten ortodoksiseurakuntien kanssa. Monet luterilaiset seurakunnat esimerkiksi auttoivat ukrainalaisia löytämään ortodoksisen hartauselämän piiriin tai toimivat yhteistyössä ortodoksisten seurakuntien kanssa.

Miten toimintakulttuuri kehittyi?

Ukrainalaisten kanssa tehtävä työ oli yleensä tiivistänyt yhteistyötä kunnan, järjestöjen ja muiden kirkkokuntien kanssa. Lisäksi osassa seurakuntia yhteistyö vahvistui seurakunnan eri työmuotojen välillä. Monissa seurakunnissa, joissa maahanmuuttajatyöstä ei ennestään juuri ollut kokemuksia, se asettui uudeksi osaksi seurakunnan työtä. Maahanmuuttajatyötä jo tehneissä seurakunnissa taas ei merkittävää muutosta ilmennyt.

Moniammatillisen osaamisen merkitys korostui monessa seurakunnassa ja myös valmiustyön taidot kehittyivät. Projektimainen työskentelyote havaittiin toimivaksi ukrainalaisten kanssa tehtävässä työssä. Kun toiminta jaettiin projekteihin, siitä tuli hallittavampi.

Kriittinen huomio kiinnittyy auttamishalun kohdentumiseen. Kun tulijat olivat eurooppalaisia ja pääosin kristillistaustaisia, monet kokivat heidät ”helpommaksi” ryhmäksi kuin muut pakolaisryhmät. Tärkeää on kuitenkin jatkaa työtä myös muiden pakolaisryhmien kanssa. Olisi varmistettava, että se into, joka nyt kohdistuu ukrainalaisten tukemiseen, koskisi myös muita ryhmiä. Ukrainalaisten kanssa työskentely on kuitenkin hyvällä tavalla edistänyt pohdintaa siitä, mitä suomalainen monikulttuurinen elämäntapa voisi olla.

Kirjoittaja:

Veli-Matti Salminen

Tutkija, Kirkon tutkimus ja koulutus

Vuoden alkupuolella julkaistu Millenniaalien kirkko -julkaisu kuvaa suomalaisen uskontojen maiseman muutosta siirtymänä kohti kasvavaa yksilön uskonnollista valinnanvapautta ja siitä seurannutta uskonnollista ja katsomuksellista monimuotoisuutta. Kulttuuriluterilaisuuden väheneminen tarkoittaa enenevässä määrin heikompaa luterilaisen kristillisyyden piirteiden itsestään selvää periytymistä esimerkiksi perhe- tai kouluinstituutioiden kautta. Aikaisemmin kirkolliseen identiteettiin kasvettiin erilaisten jaettujen kulttuuristen ja sosiaalisten käytänteiden kautta, nykyään uskonnollisuudessa korostuvat yksilölliset valinnat ja katsomuksen erilaiset yksilölliset merkitykset.

Teoksen loppukatsauksessa Jarmo Kokkonen ja Katri Vappula kysyvät, onko lisääntynyt vapaus uhka vai mahdollisuus?

Useissa julkaisun artikkeleissa uskonnollisuuden muutosta pidetään vähintäänkin haastavana. Björn Vikström nostaa artikkelissaan ”perinteen välittymi[sen] uusille sukupolville” uskonnollisen yhteisön kohtalonkysymykseksi. Erityisen haastavaa tästä näkökulmasta on se, että juuri ne sukupolvet, ”jotka näinä vuosina tai lähitulevaisuudessa perustavat perheitä ja kasvattavat lapsia, ovat tutkimusten mukaan etääntyneet kaikkein eniten perinteisestä uskonnollisuudesta”. Myös Kati Tervo-Niemelän ja Jenni Spännärin kiinnostuksen kohteena oli nimenomaan perheet ja niissä tapahtunut uskonnollisuuden siirtyminen. Sama painotus löytyy Laura Kallatsan artikkelista, jonka huolena ovat kirkon jättävät nuoret aikuiset, joiden lapset eivät ”sosiaalistu kirkkoon samalla tavalla kuin menneinä vuosikymmeninä on Suomessa totuttu”.

Millenniaalien kirkko -julkaisun kriittisenä teemana on uskonnon henkilökohtainen merkitys ja erityisesti merkityksen välittyminen tiettyjen instituutioiden kautta. Yhdeksi – jos ei keskeisimmäksi – näistä näyttää nousevan perheinstituutio. Pietari Hannikainen siteeraa viimeisintä kirkon nelivuotiskertomusta (2020), jossa keskeisimmäksi syyksi kirkosta eroamiselle annetaan juuri kokemus kristinuskon henkilökohtaisen merkityksen puuttumisesta. Tutkimuksen johtopäätöksissä merkityksellisyyden kokemuksen keskeisyys artikuloidaan missiologisella kielellä: ”[j]otta seurakunta toteuttaisi missionääristä tehtäväänsä, tulisi sen sovittaa usko myös nuorempien sukupolvien suomalaisten kulttuuriseen, kielelliseen ja uskonnolliseen todellisuuteen.” Ongelman ytimessä nähdään yhteensopimattomuus ”seurakunnan”, ”kirkon” tai ”uskon” ja ”nuorempien sukupolvien” kulttuurisen, kielellisen ja uskonnollisuuden todellisuuden välillä.

Monet Millenniaalien kirkko -julkaisun tekstit sivuavat keskeistä kysymystä instituutioista, niihin kuulumisesta ja niiden yhteiskunnallisesta roolista. Avainkysymys näyttääkin olevan, millä tavalla yksilöllinen merkityksen kokemus nivoutuu instituutioihin. Toimijuuden ja instituutioiden suhdetta pohtivaa keskustelua vaivaa usein vastakkainasettelu. Instituutiot ymmärretään abstrakteiksi ja pysyviksi yksilöiden vapautta ja toimijuutta rajoittaviksi rakenteiksi. Vastaavasti toimijuus näyttäytyy helposti yksilön kapasiteettina ammentaa omasta sisäisestä vapaudestaan ja tehdä itsenäisiä, ulkoisista rajoitteista vapaita ratkaisuja. Vastakkainasettelun seuraukset näkyvät jo nyt: pysyvien instituutioiden huomaan etsiytyminen nähdään menneisyyteen kuuluvana auktoriteettiuskona, josta postmoderni omaa identiteettiään rakentava yksilö pysyy mieluummin mahdollisimman etäällä.

Edellä esitetty yksilöiden ja instituutioiden välinen vastakkainasettelu ei ole erityisen hyödyllinen eikä tarpeellinen. Keskustelun eteenpäin viemiseksi tarvitaan moniulotteisempi käsitys instituutioista sekä instituutioiden ja yksilöiden välisistä suhteista. Ensimmäisenä askeleena on monipuolistaa puhetta instituutioista. Instituution käsite on ollut sosiologian, sosiaalifilosofian ja esimerkiksi politiikan ja taloustutkimuksen erityisenä kiinnostuksen kohteena jo vuosia.

Instituution käsitteelle ei ole yhtä yksiselitteistä määritelmää, mutta jonkinlaisia avauksia instituutioiden ilmiön moniulotteisemman ymmärtämisen suuntaan voidaan tehdä.

Yleisenä haasteena näyttää olevan, että instituutiot ymmärretään ensisijaisesti organisaatioina. Kaikki organisaatiot ovat instituutioita, mutta kaikki instituutiot eivät ole organisaatioita. Instituutioissa ei ole kysymys ensisijaisesti kasvottomista korporaatioista vaan kielen ja toimijuuden kautta näkyväksi tulevasta sosiaalisesta toiminnasta. Ihmisten sosiaalinen ulottuvuus rakentuu instituutioiden kautta. Instituutioiden luonteeseen kuuluvat ohjaavuus ja pysyvyys. Ne auttavat ennakoimaan toimintaa ja mahdollistavat ajattelun jäsentymistä ja ennakointia sekä jäsentävät inhimillistä toimintaa. Instituutiot eivät ainoastaan rajoita vaan myös mahdollistavat yksilöiden toimijuutta.

Instituutiot näyttäytyvät monesti ennen kaikkea pysyvyyden ja jatkuvuuden ylläpitäjinä. Tutkimuksessa on kuitenkin jo pidemmän  aikaa oltu kiinnostuneita siitä, miten instituutiot muuttuvat yksilöiden vuorovaikutteisten suhteiden kautta. Margaret Archer (2020) on kuvannut tätä morfogenesiksen ja morfostaasiksen käsitteiden kautta. Morfogenesiksellä Archer viittaa siihen, miten yksilöiden toimijuus luo uutta kulttuuria, uutta kieltä ja uusia mahdollistavia instituutioita. Morfostaasiksella taas tarkoitetaan instituutioiden ylläpitävää ja itseään toistavaa voimaa.

Kirkon missionaarisuuden tehtävä toteutuu yhtäältä uutta luovan ja mahdollistavan, toisaalta ylläpitävän ja säilyttävän ristipaineessa. Missä määrin yksilöiden toiminnan sallitaan luoda uutta kirkollisiin instituutioihin, kirkon kieleen, tapakulttuuriin ja rakenteisiin? Ja missä määrin puolestaan halutaan tukea instituutioiden rakenteita ja toimijuuden muotoja säilyttävää voimaa? Millenniaalien kirkko -kirjan tutkimusartikkeleista piirtyy kuva, jossa esimerkiksi perheinstituution rooli uskonnollisten identiteettien syntymisessä on muuttunut perinteitä säilyttävästä yksilön uskonnollista toimijuutta tukevaksi. Ongelma ei kuitenkaan välttämättä ole instituutioissa itsessään vaan instituutioiden kautta toimivien yksilöiden haluttomuudessa antaa instituutioiden muuttua. Kirkon missionaarisuuden kohtalonkysymys on siinä, kenen toimijuutta kirkko, seurakunta tai perhe instituutiona vahvistavat.

Kirjallisuus

Archer, Margaret S. (ed.). 2020. Social Morphogenesis. Springer.

Mikkola, Sini & Saarelainen, Suvi-Maria (toim.). 2023. Millenniaalien kirkko. Kulttuuriset muutokset ja kristillinen usko. Suomen ev.-lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 139. Kirkon tutkimus ja koulutus.

Kirjoittajat

Minna Hietamäki

Minna Hietamäki toimii Kirkkohallituksen ulkoasiainosastolla lähetysteologian asiantuntijana.

Eräs aikamme suuria paradokseja on, että samanaikaisesti kun uskonnonvapauden merkitys kasvaa kulttuurien tihenevän vuorovaikutuksen myötä, se näyttää kansainvälisesti olevan kapenemassa.

Esimerkiksi Pew Research Centerin viimeisimmän raportin mukaan uskonnollisiin ryhmiin kohdistunut häirintä oli vuonna 2019 korkeammalla tasolla kuin kertaakaan sitten vuoden 2007, jolloin asiaa ensimmäistä kertaa mitattiin. Sosiaalisten vihamielisyyden ilmausten lisäksi myös valtiovallan toimesta asetettujen uskonnonvapauden rajoitusten määrä on viime vuosikymmeninä ollut kasvussa.

Myös politiikantutkija Jonathan Foxin tutkimukset ovat osoittaneet, että 1990-luvun taitteesta lähtien suuntaus on ollut kohti julkisen vallan lisääntynyttä puuttumista uskonnolliseen elämään. Väestötasolla monin paikoin ilmenneestä maallistumiskehityksestä huolimatta uskonto on lähes kaikkialla maailmassa edelleen keskeinen osa valtiollista politiikkaa ja enemmistöuskonnoilla on useimmissa maissa jonkinlainen erityissuhde julkiseen valtaan.

Havainnot ovat ristiriidassa perinteisen sekularisaatioteorian ennusteiden kanssa, ja sen takia jotkut tutkijat ovat ryhtyneet puhumaan ”postsekulaarista” yhteiskunnasta. Toiset ovat puolestaan kehittäneet teoreettista näkökulmaa, jossa pyritään erityisesti kiinnittämään huomiota uskonnollisen muutoksen monitahoisuuteen. ”Uskonnollisella kompleksisuudella” tarkoitetaan yhteiskunnan eri tasoilla tapahtuvien samanaikaisten uskonnollisten kehityskulkujen moninaisuutta ja mahdollista ristiriitaisuutta.

Kohti empiiristä tutkimusta

Eri oppialojen tutkijoiden kiinnostus uskonnon rooliin politiikassa ja julkisella elämänalueella on lisääntynyt viime vuosina merkittävästi. Oikeustieteessä ja kansainvälisen politiikan tutkimuksessa uskonnonvapauteen ja ihmisoikeuksiin liittyviä kysymyksiä on tarkasteltu jo pidempään, mutta 2000-luvulla on alettu kehittää myös erityistä uskonnonvapauden sosiologiaa. Uskonnonvapauteen liittyvät kysymykset ovat olleet keskeisiä myös suomalaisessa uskontotieteessä jo pitkään.

Uskonnonvapautta koskevat teemat ovat lisääntyneet myös sosiologisissa kyselytutkimuksissa. Esimerkiksi italialaistutkijat Olga Breskaya ja Giuseppe Giordan ovat laatineet lomaketutkimukseen soveltuvia kysymyspattereita, joilla voidaan tutkia eri väestöryhmissä esiintyviä käsityksiä uskonnonvapauden eri ulottuvuuksista.

Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön loka-marraskuun vaihteessa 2022 suomalaisille teettämässä kyselyssä käytettiin joitakin Breskayan ja Giordanin kehittämiä kysymyksiä. Kyselyn tulokset vahvistivat ajatusta siitä, että uskonnonvapauden merkitys niveltyy entistä enemmän osaksi laajempaa yksilönvapauksien arvostuksen nousua, osaksi niin kutsuttua ”subjektiivista käännettä”.

Kun uskonnonvapautta lähestyttiin yksilön oikeutena elää oman vakaumuksensa mukaista elämää, kannatus uskonnonvapaudelle suomalaisten keskuudessa oli varsin suurta. Suuri enemmistö suomalaisista suhtautui myönteisesti ihmisten oikeuteen vaihtaa uskontoa (86 %), solmia avioliittonsa oman katsomuksensa mukaisesti (74 %), noudattaa uskontonsa edellyttämää ruokavaliota (69 %) tai kantaa uskontonsa symboleja ja pukeutua sen mukaisesti (59 %).

Näkemykset siitä, millä tavoin Suomen valtio nykyisellään kohtelee eri uskontoja ja katsomuksia jakaantuivat jossain määrin. Kyselyssä vastaajia pyydettiin ottamaan kantaa väitteeseen ”Suomen valtio tarjoaa yhtäläiset olosuhteet luterilaisille, uskonnollisille vähemmistöille ja uskonnottomille”. Noin kolmasosa (34 %) suomalaisista oli väittämästä samaa mieltä, runsas viidennes (22 %) eri mieltä, noin neljäsosa (26 %) neutraalilla kannalla ja loput (18 %) eivät ottaneet asiaan kantaa.

Vaikka vastaajien uskonnollinen tausta vaikutti ennakoitavalla tavalla vastaamiseen, erot enemmistöuskonnon, uskonnollisten vähemmistöjen ja uskontokuntiin kuulumattomien välillä eivät olleet huomiota herättävän jyrkkiä. Myönteisiä ja kielteisiä kantoja väittämään löytyi maltillisesti vaihtelevassa määrin kaikista ryhmistä, mikä kertoo vahvojen jännitteiden puuttumisesta näissä kysymyksissä. Myös neutraalilla kannalla olevien ja kantaa ottamattomien varsin suuret osuudet sekä väittämästä täysin eri mieltä olevien osuuden pienuus (5 %) kertoivat samaa.

Kirkon ja valtion vaikea suhde

Kyselyssä suomalaisilta tiedusteltiin myös uskonnon ja valtion suhteista. Yli kaksi viidestä (43 %) kannatti jonkinlaista valtion tukea uskonnoille. Näkemykset kuitenkin hajaantuivat uskonnollisen valtion, historiallisia uskontoja suosivien ja uskontoja tasapuolisesti kohtelevien mallien välillä. Lähes kolmasosa (29 %) suomalaisista edusti näkemystä, jonka mukaan valtion ei tulisi tukea eikä rajoittaa uskontoa millään tavoin. Lisäksi runsas joka kymmenes kannatti uskontojen aktiivista rajoittamista julkisessa elämässä (11 %) tai sen lisäksi myös yksityiselämän piirissä (2 %).

Kansainvälinen keskustelu ja tämänkin kyselyn tulokset kertovat siitä, että uskonnollisesti ja katsomuksellisesti moninaistuvassa yhteiskunnassa julkisella vallalla on entistä merkittävämpi ja haasteellisempi rooli uskonnonvapauden turvaamisessa.

Kysymys on osoittautunut monitahoiseksi myös normatiivisissa tarkasteluissa. Edes liberaalin demokratian teoreetikot eivät ole olleet yksimielisiä siitä, mikä julkisen vallan rooli suhteessa uskontoon tulisi olla. Yksimielisiä ollaan lähinnä siitä, että uskonnollinen ja poliittinen auktoriteetti tulisi liberaalissa demokratiassa pitää jollakin tapaa toisistaan erillisinä. Näkemykset eroavat kuitenkin jyrkästi sen suhteen, mitä tämä käytännössä tarkoittaa.

Filosofi Charles Taylorin kiteytys saattaa osua vaikean asian ytimeen: ”Ongelmana on, että todella moninainen demokratia ei voi palata kansalaisuskontoon, eikä -uskonnottomuuteen, niin lohduttavaa kuin se olisikin, ilman että se pettää omat periaatteensa. Me olemme tuomitut elämään osittain limittäisessä konsensuksessa.”

Kirjallisuutta

Breskaya, Olga & Giordan, Giuseppe, 2019. Measuring the Social Perception on Religious Freedom: A Sociological Perspective. Religions 10, 1–18. DOI:10.3390/rel10040274.

Finke, Roger, 2013. Origins and Consequences of Religious Freedom: A Global Overview. Sociology of Religion 74/3, 297–313.

Fox, Jonathan, 2015. Political Secularism, Religion, and the State: A Time Series Analysis of Worldwide Data. New York: Cambridge University Press.

Furseth, Inger, 2021. Religious Complexity: Theorizing Multiple Religious Trends. Journal of Contemporary Religion 36/1, 1-18. DOI: 10.1080/13537903.2021.1889138.

Nynäs, Peter; Lassander, Mika & Utriainen, Terhi (eds.), 2012. Post-Secular Society. New Brunswick NJ: Transaction Publishers.

Pew Research Center, 2021. Globally, Social Hostilities Related to Religion Decline in 2019, While Government Restrictions Remain at Highest Levels. https://www.pewresearch.org/religion/2021/09/30/globally-social-hostilities-related-to-religion-decline-in-2019-while-government-restrictions-remain-at-highest-levels/.

Taylor, Charles, 2013/2010. The Meaning of Secularism. – Silvio Ferrari & Rinaldo Christofori (eds.), Religion in the Public Space. Vol. III, 29–34. Farnham: Ashgate. (Alkuperäinen julkaisu: The Hedgehog Review, Fall 2010, 23–34.).

Kirjoittaja:

Kimmo Ketola

Tutkija, Kirkon tutkimus ja koulutus

Helmikuun lopussa, yhtenä viime valtiopäivien viimeisimmistä teoista, eduskunta hyväksyi uuden kirkkolain. Uusi laki ei muuta kirkon ja valtion välistä suhdetta Suomessa. Siinä säilyy myös sen toisessa pykälässä säännös kirkon tunnustuksesta ja tehtävästä, joita täsmennetään kirkkojärjestyksessä.

Edellinen yritys uudistaa kirkkolakia kaatui perustuslakivaliokunnan pohdintoihin, että tunnustuksellinen sääntely ei kovin hyvin sovellu eduskunnan säätämään lakiin. Kirkon tunnustuksessa ei valiokunnan mukaan ollut kyse perustuslaissa tarkoitetusta kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Säännöstä pidettiin ongelmallisena myös uskonnollisen yhdyskunnan sisäisen autonomian kannalta.

Vaikka säännöksen sisällyttämistä on nyt perusteltu enemmän, perustuslakivaliokunta ei vieläkään pitänyt asiaa täysin ongelmattomana. Valiokunta hyväksyi kirkolliskokouksessa hyväksytyn lakiesityksen tällä kertaa kuitenkin yksimielisesti. Vaikka uusi laki muuttaa paljon, pääasiat säilyvät entisellään.

Uskonnollis-elämänkatsomuksellinen moninaisuus

Nykypäivän yhteiskunnat ovat uskonnollisessa ja elämänkatsomuksellisessa mielessä moninaisia. Kaikki maailman suuret uskonnot ovat Suomessakin läsnä lukuisine variaatioineen, ja monet pienemmistäkin. Lisäksi suuri osa väestöstä ei katso kuuluvansa mihinkään uskonnolliseen yhteisöön.

Etenkin pääkaupunkiseutu on kulttuurisesti hyvin moninainen. Evankelis-luterilaiseen kansankirkkoon kuuluvien osuus väestöstä on laskenut alle puoleen kaupunkilaisista. Suuri osa väestöstä on tilastojen perusteella uskontokuntien ulkopuolella, mutta kaikki uskonnolliset ryhmät ja yhteisöt ja niiden jäsenet eivät ole virallisesti rekisteröityjä eivätkä siten myöskään tilastoituja.

Euroopassa kirkko ja valtio ovat hakeneet toimivaa suhdetta noin viidensadan vuoden ajan, aina siitä asti, kun alueellisesti yhtenäiset ja keskitetysti johdetut modernit valtiot alkoivat muodostua ja kun maanosan uskonnollinen yhtenäisyys rapautui protestantismin eri muotojen vakiintumisen myötä.

Ajan mittaan vähemmistöuskontoihin kuuluville alettiin myöntää vapauksia tunnustaa ja harjoittaa omaa uskontoaan. Myös oikeus olla kuulumatta mihinkään uskontokuntaan kehittyi. Uskonnonvapaus sai asteittain myös positiivisia ulottuvuuksia: läsnäolon sietämisen ohella moni valtio alkoi eri tavoin tukea mahdollisuuksia harjoittaa uskontoaan.

Euroopan uskontopoliittiset järjestelmät ovat perinteisesti jakautuneet kahtia. Joissain maissa, lähinnä Pohjois-Euroopassa, on ollut valtionkirkko (tai sitä lähellä oleva järjestelmä). Toisissa maissa, kuten Ranskassa ja Alankomaissa, kirkko ja valtio on enemmän tai vähemmän tiukasti erotettu toisistaan.

Viime aikojen uudistukset ovat tuoneet nämä perusmallit lähemmäksi toisiaan, ja useimmat Euroopan maat ovat nykyään jonkinlaisia hybridejä. Valtiot ovat uskonnollis-elämänkatsomuksellisesti lähtökohtaisesti neutraaleja, mutta jollain tai joillain kirkkokunnilla on silti selvästi muita vahvempi asema. Uskonnollista toimintaa tuetaan, mutta etäisyyden päästä, uskontokuntien itsenäisyyttä kunnioittaen.

Kansakuntien rakentaminen jatkuu

Moninaisuuden oloissa jokainen valtio joutuu miettimään uudelleen suhteitaan kieleen ja kieliin, uskontoon, uskontokuntiin ja elämänkatsomuksiin sekä laajemmin arvoihin ja kulttuuriin liittyviin kysymyksiin. Haasteena on löytää toimiva tasapaino yhtäältä perinteen kunnioittamisen ja jatkamisen ja toisaalta oman ajan olosuhteisiin sopeutumisen välillä.

Kysymys on myös kansakuntien rakentamisen jatkamisesta. Jokaisen yhteiskuntaan kuuluvan ihmisen pitäisi tulla hyväksytyksi ja tunnustetuksi omana itsenään ja voida elää omien arvojensa ja kulttuuristen käytänteittensä mukaisesti. Näin vahvistetaan kaikkien yhteenkuuluvuuden tunnetta. Yhteiskunnan rakenteiden muutos pakottaa muuttamaan myös käsitystä kansakunnasta.

Oma arvonsa on kuitenkin myös historian tunnustamisella ja perusteltujen traditioiden säilyttämisellä. On tärkeätä, että kukaan ei koe kotimaansa perinteiden ja identiteetin täysin katoavan. Myös muualta tulijoiden ja vähemmistöihin kuuluvien on helpompi löytää paikkansa maassa, joka tietää, mikä se oikein on. Uutta on siis rakennettava vanhan pohjalta.

Valtionkirkon käsite sisältää ajatuksen siitä, että valtion sisältämät kansakunta ja uskontokunta ovat viime kädessä yhtä. Vaikka uskonnonvapaus antaa jokaiselle oikeuden harjoittaa uskontoaan ja olla myös uskontokuntien ulkopuolella, valtionkirkkoinstituutiota on vaikea pitää perusteltuna ratkaisuna nykyaikaisiin oloihin. Ruotsi ja Norja ovatkin vastikään uudistaneet kirkkopoliittisia järjestelmiään.

Lievemmässä muodossa samat ongelmat koskevat myös niin sanottuja virallisia kirkkoja, jotka mainitaan perustuslaissa, joita säädellään lainsäädännöllä ja joilla on muihin uskontokuntiin verrattuna erityinen, etuoikeutettu asema. Vaikka osassa Suomea evankelis-luterilaisen kirkon asema on yhä vahva, tämä ei enää riitä perusteluksi nykyisenkaltaisen julkisoikeudellisen kansankirkon aseman säilyttämiseen.

Uskontojen paikka kansalaisyhteiskunnassa

Kielen suhteen yksikään valtio ei voi olla täysin neutraali, mutta uskontojen ja elämänkatsomusten suhteen puolueettomuus on mahdollista. Uskonnon tuleekin nykyisissä oloissa olla jokaisen yksityisasia, ja uskontokuntien tulee kuulua yhdenvertaisina ja tasa-arvoisina kansalaisyhteiskuntaan. Myös Suomen kansankirkkojen pitäisi olla juridisessa mielessä uskonnollisia yhdyskuntia muiden joukossa.

Uskonnolla on kuitenkin suuri merkitys useiden kansalaisten elämälle ja toiminnalle. Lisäksi uskonnolliset yhteisöt toteuttavat parhaimmillaan paljon myönteisiä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia tehtäviä. Uskontoihin liittyy kuitenkin myös riskinsä: ne voivat esimerkiksi rajoittaa jäsentensä valintoja, ja ne saattavat tuottaa ja levittää yhteiskunnasta vieraannuttavia ja jopa vihamielisiä käsityksiä.

Näin ollen valtioiden on myös tärkeätä tunnustaa uskontojen ja uskonnollisen elämän läsnäolo yhteiskunnassa. Se antaa mahdollisuuden tukea – yhteisöjen itsenäisyyttä kunnioittaen – rakentavaa ja hyödyllistä toimintaa. Se antaa myös mahdollisuuden tarvittaessa kontrolloida toimintaa ja omalla tahollaan varmistaa, että lainsäädäntöä ja esimerkiksi sen taustalla olevia ihmisoikeuksia ei rikota.

Tunnustaminen on myös symbolinen teko. Kansakunta ei koostu vain laeista ja instituutioista, vaan myös kuvista ja kertomuksista, identiteetistä. Moninaisessa yhteiskunnassa on tärkeätä tunnustaa sekä sen identiteetin moninaisuus että kansakunnan historialliseen rakentumiseen vahvasti vaikuttaneet tekijät. Suomessa viimeksi mainittuja ovat olleet suomen kieli ja evankelis-luterilainen uskonto. Tasapaino sekä moninaisuuden että traditioiden tunnustamisen ja ylläpidon välillä on varmasti löydettävissä.

Kirjoittaja

Pasi Saukkonen

Pasi Saukkonen on politiikan tutkija ja dosentti Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa.

Yhteistä sekä äkillisille että pitkittyneille kriiseille on se, että niiden seurauksena lähes poikkeuksetta ihmiset hakeutuvat kirkkoihin tai odottavat niiltä tukea. Kirkot tarjoavat mahdollisuutta hiljentymiseen tai yhteen kokoontumiseen, keskusteluapua sekä rahallisen ja materiaalisen tuen organisointia apua tarvitseville yleensä heti kriisien sattuessa. Suomalaiset ovat yleensä suhtautuneet tähän toimintaan myönteisesti. Vastaavasti henkisestä ja hengellisestä hyvinvoinnista huolehtiminen julkisissa instituutioissa kuten sairaaloissa, vankiloissa ja puolustusvoimissa ovat laajasti hyväksyttyjä kirkon toimintamuotoja, kuten Hanna Salomäki osoitti aiemmassa blogipostauksessaan.

Kirkoilta odotetaan kriisiaikoina vahvaa roolia

Syksyllä 2022 tehty Gallup Ecclesiastica -kysely (N=1 104) osoitti, että noin kolme neljästä suomalaisesta toivoi luterilaiselta ja ortodoksiselta kirkolta vahvaa roolia henkisen tuen, hiljentymismahdollisuuden ja aineellisen tuen tarjoajana yhteiskuntaa koskevissa kriiseissä. Kannatus oli kautta linjan korkeaa myös sille, että kirkot hakeutuvat kriisitilanteissa yhteistyöhön muiden uskonnollisten yhteisöjen kanssa (ks. kuvio 1). Tulos on jokseenkin odotettu ja kertoo siitä, että kirkkoja pidetään kriisitilanteissa uskottavina toimijoina, kun ihmisiä on autettava kokonaisvaltaisesti henkisten, hengellisten ja fyysisten tarpeiden tasolla.

Heikommin kannatusta sai ajatus, että kirkolla olisi lakiin kirjattu tai muuten vakiintunut velvollisuus viranomaisyhteistyöhön kriisitilanteissa. Tätäkin väitettä tosin tuki noin puolet vastaajista, mutta millenniaaleista ja alle 30-vuotiaista vain noin kolmannes. Luterilaisen tai ortodoksisen kirkon jäsenet kannattivat lakiin kirjattua yhteistyövelvoitetta selkeästi enemmän kuin uskontokuntiin kuulumattomat. Lisäksi uskonnollinen konservatiivisuus lisäsi todennäköisyyttä lakiin kirjatun velvollisuuden kannatukselle.

Kriisitilanteiden kirkko nähdään kaikille avoimena auttajana

Kriisitilanteissa kirkko halutaan nähdä ennen kaikkea auttajana ja kohtaajana. Kun kysyttiin, tulisiko kirkkojen painottaa erityisesti hengellistä sanomaa kriisitilanteissa, näin toivoi vain noin kolmannes vastaajista, tämänkin toiveen korostuessa lähinnä yli 70-vuotiailla vastaajilla. Alle 50-vuotiaat ja varsinkin millenniaalien sukupolveen kuuluvat kannattivat hengellisen sanoman korostamista kriisitilanteissa kaikkein vähiten. Kirkkojen jäsenet ja uskonnollisesti konservatiivit toki odotetusti erottuivat muista hengellisen sanoman puoltajina.

Huomionarvoista on myös se, että enemmistö suomalaisista haluaa kirkkojen tukevan kriisitilanteissa kaikkia eikä vain omia jäseniään. Noin viidesosa kannatti rajautumista omiin jäseniin. Kannattajia oli hieman yllättäen eniten alle 30-vuotiaiden ikäryhmässä. Rajaamista ei selitä ainakaan protektionistinen ajattelu, sillä väitettä kannattivat yhtä vähän kirkkojen jäsenet kuin uskontokuntiin kuulumattomat. Uskonnollisesti konservatiivit kannattivat hieman liberaaleja enemmän vain omien jäsentensä tukemista, joten tiettyä uskonnollista sisäpiiriläisyyttä tähän ajatteluun liittyy.

Kuvio 1: Suomalaisten suhtautuminen luterilaisen ja ortodoksisen kirkon toimintaan kriisitilanteissa. Gallup Ecclesiastica 2022, N=1 104.

Poliittiset jakolinjat kirkkojen kriisityötä koskevissa näkemyksissä

Suomalaiset vaikuttavat tutkimuksen perusteella varsin yksimielisiltä siitä, että kristillisillä kirkoilla on rooli yhteiskuntaa koskevien kriisien hoidossa. Voitaisiin olettaa, että myös poliittinen tuki kirkon toimille kriisitilanteissa on melko mutkatonta. Edellä mainituista kysymyksistä jonkin verran mielipiteitä jakanut ajatus kirkkojen lakiin kirjatusta velvollisuudesta viranomaisyhteistyöhön kriisitilanteissa ei ainakaan ollut poliittisesti jakava kysymys: kyselyn perusteella poliittinen sijainti vasemmistossa tai oikeistossa ei vaikuttanut tähän näkemykseen lainkaan.

Poliittiset kannat vaikuttavat sen sijaan huomattavasti enemmän rajaaviin näkemyksiin siitä, pitäisikö kirkkojen kriisitilanteissa painottaa enemmän hengellistä sanomaa tai tukea ensisijaisesti omia jäseniään. Mitä oikeistolaisemmaksi vastaaja nimittäin sijoitti itsensä, sitä todennäköisemmin hän kannatti hengellisen sanoman painottamista kriisitilanteissa, samoin sitä, että kirkot tukisivat kriisitilanteissa ensisijaisesti omia jäseniään. Tämä muodostaa mielenkiintoisen jännitteen oikeistokonservatiivisuuden ja universalistisen ajattelun välille. Onko kirkon kriisiavun rajaamisen tarpeessa kyse kirkon jäsenten etujen suojelemisesta vai uskonnollisten toimijoiden erottamisesta muista?

Yhteiskunnan turvallisuusstrategia määrittää yhdeksi yhteiskunnan vahvuustekijäksi henkisen kriisinkestävyyden, jota kriisitilanteessa ylläpidetään tukeutumalla normaalioloissa luotuihin rakenteisiin. Hengelliset yhteisöt mainitaan strategiassa henkisen kriisinkestävyyden rakentajina. Kirkon tarjoamalla sielunhoidolla ja henkisellä tuella on siis yhteiskunnallista merkitystä, kun sitä tehdään kriisitilanteissa, kuten esimerkiksi suuronnettomuuksien tai laajempien kriisien toteutuessa. Uskonnonvapauden kannalta on myös merkittävää, että uskonnolliset yhteisöt osallistuvat tähän yhteiskunnalliseen tehtävään universalismin periaatteen mukaan ketään pois rajaamatta.

Kirjoittaja:

Veli-Matti Salminen

Tutkija, Kirkon tutkimus ja koulutus

Kirkon tutkimuksen datassa näkyy merkittävä signaali aikakauden käänteestä: perinteisen kirkkouskovaisuuden ja kulttuurikristillisyyden mallit notkahtavat alaspäin 1980-luvulla syntyneen Y-sukupolven ja 1990-luvulla syntyneen Z-sukupolven kohdalla. Uskonnottomuus jatkaa noususuhdannettaan, mutta sen rinnalle on ilmaantunut uudella voimakkuudella henkiseksi etsijyydeksi luonnehdittava ilmiökenttä.

Havainnot kertovat suomalaisen uskonnollisuuden muutoksista, jotka ovat odotusten mukaisia: esimerkiksi henkisyyden nousu on ollut ennakoitavissa jo pidemmän aikaa kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden pohjalta. Itsekin olen pitänyt esillä skenaariota erilaisissa tilanteissa jo vuosituhannen vaihteesta asti.

Ilmiökenttä itsessään on toki ollut yleisessä tiedossa aiemminkin. Opiskellessani teologiaa 1990-luvulla kohua herätti New Age -henkisyys. Sitä ennen debatit koskivat uusia uskonnollisia liikkeitä kuten transsendenttista meditaatiota ja Hare Krishna -liikettä.

Asetelma näyttäisi kuitenkin saaneen perustavanlaatuisesti uusia piirteitä 2020-luvulla. Aiemmin tällaiset ilmiöt olivat vastakulttuurisia, mutta nyt henkinen etsijyys eri muodoissaan näyttäisi siirtyneen osaksi valtakulttuuria – yhtenä esimerkkinä se, miten Z-sukupolven kohdalla tarot-korttien kaltaiset välineet ovat saaneet vahvan jalansijan itsetuntemuksen apuna.

Koska millenniaalit ja siitä nuoremmat sukupolvet poikkeavat suhtautumisessaan kristinuskoon verrattuna vanhempiin sukupolviin, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä on herännyt huolta, kirpoaako kirkon ote kokonaan nuoremmista sukupolvista. Aiheeseen liittyen on käynnissä Kirkkohallituksen kärkihanke. Toisaalta muutoksessa voinee nähdä myös hyviä puolia, sillä kirkko ei ole enää samalla lailla kulttuurisen kritiikin kohteena kuin esimerkiksi kuusikymmentäluvun mullistuksissa. Ehkä kirkko voisi olla jopa uudella lailla kiinnostava, jos se kykenee löytämään omasta uskostaan piirteitä, jotka resonoivat Y- ja Z-sukupolvien maailman kanssa?

**

Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikkö on juuri julkaissut kirjan Millenniaalien kirkko: Kulttuuriset muutokset ja kristillinen usko. Tutkimusjulkaisun ovat toimittaneet Itä-Suomen yliopiston yliopistonlehtorit Sini Mikkola ja Suvi-Maria Saarelainen. Kirja on ladattavissa ja luettavissa vapaasti verkossa sekä myös tilattavissa painotuotteena.

Artikkelikokoelman kirjoittajilla ei ole mitään yhteistä agendaa tutkimuksellisen mielenkiinnon ohessa, mutta artikkelit viittaavat selkeästi samaan suuntaan: vaikka millenniaalien sukupolvi on sisäisesti moninainen, kokonaisuudessaan sen kohdalla tulee esiin syvälle käyvä kulttuurinen murros. Tämä ei liity ikäkauteen eikä siksi ole ohimenevä – päinvastoin, pikemminkin on kyse siitä, että vuosikymmeniä kypsynyt sosiaalinen muutos tulee vihdoin näkyväksi.

Tarkkaavainen lukija voi löytää artikkelikokoelmasta yhden asian, mistä kirjoittajien parissa näyttäisi vallitsevan epätietoisuus tai tulkinnallinen erimielisyys: pysyykö uskonnottomuus vallitsevana normina vai onko nähtävissä merkkejä jonkinlaisesta henkisyyden aallosta, joka täyttää luterilaisuuden jälkeensä jättämän tyhjiön?

**

Millenniaalien kirkko -tutkimusjulkaisun kokonaisviesti on selvä: Nousussa ovat yksilöllisyys ja vallinnanmahdollisuuksien arvostaminen sekä autenttisuuden vaatimus. Sosiaalista ympäristöä hahmotetaan pikemminkin notkeana ja muovautuvana kuin ennalta-annettuna. Kaikki tämä pätee millenniaalien kohdalla myös uskonnollisuuteen.

Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle tämä on haaste, sillä enemmistökirkkona se on tottunut viestimään sosiaalista valtaa ja hierarkkisuutta, vaikka tämä ei olisikaan aina tietoista. Teemu Tairan ja Tiina Parkkisen artikkelissa koskien uskonnottomia helsinkiläisiä tuleekin esille huomionarvoinen seikka (s. 240–241), nimittäin se, että haastateltavat suhtautuvat myönteisesti kirkon tarjoamaan sairaalasielunhoitoon mutta kielteisesti valtiopäiväjumalanpalveluksiin. Selitys on yksinkertainen: sairaalasielunhoidon myötä kirkko pyrkii auttamaan ihmisiä, kun taas valtiollinen jumalanpalvelus näyttäytyy luterilaisen kirkon valta-aseman legitimoimisena.

Kirjan artikkeleissa nousee esille tasa-arvon merkitys, kehollisuuden arvostus ja jopa jumalakuvaan liittyvien patriarkaalisten mielikuvien sekä käsitteiden ongelmallisuus. Tämä kaikki on tullut esille monissa aikaisemmissakin tutkimuksissa. Sini Mikkola ja Suvi-Maria Saarelainen osuvat Millenniaalien kirkon johdannossa (s. 8) naulankantaan: ”Vaikuttaa kuitenkin siltä, että vaikka ihmisten ja yhteiskunnan muuttuvat todellisuudet ovat olleet tiedossa jo hyvän aikaa ja sekä käytännöllisiä että teologisia ehdotuksia on annettu näihin vastaamiseksi kirkon työssä, pitkälle kantavaa muutosta ei ole tapahtunut.”

**

On itse asiassa kirkon olemuksen vastaista, että kirkossa ollaan usein haluttomia reagoimaan toimintaympäristön sosiaalisiin muutoksiin. Kirkko on ekumeenisen ajattelun mukaan ”vaeltava Jumalan kansa” eli dynaamisuus, matkalla oleminen ja eteenpäin kulkeminen ovat punoutuneet kirkon omimpaan identiteettiin. Tähän liittyy valmius ylittää kulttuurisia rajoja, kääntää evankeliumi aina uusille kielille ja löytää kristinuskolle koti muuttuvissa sosiaalisissa ympäristöissä. Y- ja Z-sukupolvien maailmat eivät ole tästä poikkeuksia.

Sosiologinen tutkimusdata on yksiselitteistä ja ennakkoluulotonta teologista reflektiotakin on harjoitettu, mutta vielä tarvitaan uudistusten läpi viemistä erilaisin hallinnollisin päätöksin. En anna yksityiskohtaista listaa, mutta kaksi periaatetta on nähdäkseni hyvä sisäistää kirkollisessa päätöksenteossa.

Ollakseen uskottava ja tätä aikaa puhutteleva kirkon työntekijöiden ja luottamushenkilöiden olisi ensinnäkin syytä noudattaa päätöksissään Mahatma Gandhin antamaa ohjetta: ”Annan sinulle talismaanin. Aina kuin sinua vaivaavat epäilykset tai egosi kasvaa liian suureksi, sovella seuraavaa testiä. Muistele köyhimmän ja heikoimman ihmisen kasvoja, jotka olet nähnyt, ja kysy, onko suunnittelemastasi askeleesta mitään hyötyä hänen kannaltaan. Saako hän mitään siitä? Auttaako se häntä palauttamaan oman elämänsä ja kohtalonsa hallinnan?”

Toiseksi kirkossa pitää sisäistää, että kirkon rooli on lopultakin kuin Johannes Kastajan suhteessa Jeesukseen: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” (Joh. 3:30) Kirkko on vain väline, joka palvelee Jumalan valtakuntaa. Koska päämääränä on Jumalan valtakunnan esiinmurtautuminen, kirkko voi suhtautua myönteisesti kaikkeen hyvään, mitä maailmassa sen ulkopuolella tapahtuu – esimerkiksi Mahatma Gandhin viisauteen, jota juuri lainasin.

Tällainen asenne auttaa näkemään kirkon jäsentilastot suhteellisina ja ottamaan positiivisena mahdollisuutena sen, mikä muutenkin tapahtuu välttämättä – sen, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko menettää asemansa kansakunnan kaapin päällä ja joutuu sopeutumaan alle viidenkymmenen prosentin jäsenyyden todellisuuteen.

Kirjoittaja:

Jyri Komulainen

Johtava asiantuntija, Kirkon tutkimus ja koulutus