Tällä hetkellä Sorbonnen, Amsterdamin, Exeterin ja Groningenin yliopistoissa on länsimaisen esoterian tutkimukseen erikoistuneet tutkimuslaitokset. Tutkimusverkostoista voi mainita esimerkiksi ESSWE:n (European Study for the Western Esotericism).

Aristoteleen oppilaiden tiedetään käyttäneen termiä ”esoteerinen, ”esoterikos” (kreik.) viittaamaan filosofien tapaan kätkeä ja verhota opetuksiaan myytteihin. Substanttiivimuodossa esoteria-termiä käytti ensimmäisenä ilmeisesti J. Matters vuonna 1828 ilmestyneessä teoksessaan. Esoterialla hän viittasi ensimmäisen ja toisen vuosisadan jKr. aikana vaikuttaneisiin synkretistisiin kristillisiin ryhmiin. Termillä ”esoteerinen” viitataan erityiseen tietoon, jota opetetaan tai joka voidaan ymmärtää vain asiaan vihkiytyneiden sisäpiirissä. Vastaavasti ”eksoteerinen” sana viittaa ulkopuoliseen, toisin sanoen, johonkin joka on suunnattu laajemmalle ja suurille joukoille.  

Esoteria-käsitteellä viitataan usein seuraaviin ilmiöihin ja asioihin:

1. Yleinen populaarikäyttö: kaikki mahdollinen, joka liittyy paranormaaliin, okkultismiin ja mystiikkaan
2. Kristinuskon ”sisäiset alakulttuurit” (kristillinen kabbala, kristillinen teosofia)
3. Metafyysiset käsitykset Jumaluuden ja maailmankaikkeuden salatusta puolesta, johon erilaiset esoteeriset opit viittaavat
4. Akateemisen tutkimuksen käsite.

Historioitsija Wouter J. Hanegraaffin mukaan esoteerinen perinne oli pitkään kartoittamaton ja hylätty tiedonalue länsimaisessa. kulttuurissa. Tämä on johtunut pitkälti teologisista syistä, sillä esikristillinen pakanuus koettiin ongelmalliseksi, ja se on haluttu tietyllä tapaa unohtaa. Toisaalta on huomioitava, että esoteria on ollut usein myös kristillisesti sävyttynyttä. Mutta myös valistusfilosofia ja rationalismi ovat vaikuttaneet siihen, että esoteria on jäänyt pimentoon. Tutkimuksessa on ajan myötä kuitenkin tullut esille, että esoteerinen perinne on vaikuttanut länsimaiseen kulttuuriin oletettua enemmän (luonnontieteiden kehitys, kirjallisuus, taide, uudet uskonnolliset liikkeet, populaarikulttuuri).

Historioitsija Frances Yates on ollut niin ikään yksi esoteerisen perinteen tutkimuksen uranuurtajista akateemisella kentällä.  Teoksessaan ”Giordano Bruno and the Hermetic Tradition” (1964) Yates hahmotteli eräänlaisen ”suuren narratiivin”, tulkinnan melko yhtenäisestä hermeettisestä perinteestä. Yates korosti hermeettisen perinteen roolia luonnontieteiden esiinmurtautumisessa uuden ajan alussa. Vaikka myöhempi tutkimus ei tue näkemystä, että hermeettinen perinne olisi muodostanut koherentin kokonaisuuden, on Yatesin rooli esoterian tutkimuksen pioneerina ollut merkittävä.  

Käsite länsimainen esoteerinen perinne sulkee sisäänsä toisiinsa kytköksissä olevien perinteiden ja aatevirtausten kokonaisuuden renessanssista nykypäivään. Tämän perinteen juuret ovat erityisesti renessanssin ajan eklektisessä hermeettisessä perinteessä.  Länsimainen esoteria sisältää aatevirtauksia ja perinteitä, kuten gnostilaisuus, uusplatonismi, hermetismi, magia, pythagoralaisuus, alkemia, kabbala, teosofia, antroposofia, spiritualismi ja ruusuristiläisyys. Myös erilaiset initiatoriset järjestöt ovat osa esoteerista kenttää. New age -henkisyys on myös pitkälti osa esoteerisen kulttuurin jatkumoa, vaikka se myös eroaa vanhemmista esoterian perinteistä.

Faivre on määritellyt länsimaisen esoterian olevan erityisen ajattelutavan, jonka erityispiirteisiin kuuluvat kuusi peruslähtökohtaa, premissiä eri tavoin painottuneina. Neljää premissiä voi pitää keskeisinä ja niiden samanaikainen läsnäolo on välttämätöntä, jotta aatevirtaus voidaan määritellä esoterian piiriin kuuluvaksi. Nämä premissit tulivat tunnetuksi 1990-luvun alussa, ja ne ovat vaikuttaneet suuresti esoterian tutkimukseen ja siitä käytyyn keskusteluun.

Uusia näkökulmia

Näillä Faivren hahmottamilla määreillä on ollut suuri painoarvo. Esoteerisella uskonnollisuudella tarkoitetaan monimuotoista uskonnollista suuntautumista, kokemistapaa, jossa korostetaan mystistä yksilöllistä kokemusta jumaluuden ja kosmoksen perusluonteesta.

Uusimmassa tutkimuksessa on jossain määrin otettu etäisyyttä Faivren määrittelyyn sikäli, että Faivren on katsottu korostavan liikaa tiettyjä historiallisia aatevirtauksia; renessanssin hermetismiä, kristillistä teosofiaa ja luonnonfilosofiaa ja rakentavan liian kapean ideaalityypin esoteriasta. Faivren lähestymistapaa on kritisoitu myös siitä, että siinä ei ole huomioitu, miten juutalaisuus, islam ja antiikin pakanallinen perinne ovat vaikuttaneet esoteeriseen perinteeseen. Islamin osalta on usein tyydytty tarkastelemaan lähinnä perennialistisia lähteitä tai näkökulma on ollut orientalismin värittämä. Jo 800-luvulta islamissa oli muotoutunut esoteerinen batiniyya-perinne.

Uskontotieteilijä Kocku von Stuckrad ei ole esittänyt itsessään varsinaista esoterian määrittelyä. Hän katsoo, että esoteriassa on kysymys eräänlaisesta kulttuurin struktuurista. Tässä struktuurissa ovat keskeisellä sijalla kaksi suurta teemaa 1.) Erilaiset diskurssit ”korkeammasta tiedosta” ja 2.) Erilaiset diskurssit, siitä, miten saavuttaa tämä korkeampi tieto henkilökohtaisen kokemuksen tai välittäjätahojen kautta (esim. yliluonnolliset entiteetit). Stuckgradin mukaan esoteriaa ei tulisikaan tarkastella erityisenä koherenttina kokonaisuutena tai jonakin opillisena perinnejatkumona, johon kuuluvat tietyt rajatut historialliset uskonnollis-filosofiset aatevirtaukset.

Monet perinteet ja aatevirtaukset, jotka eivät ole koskaan olleet tai eivät ole enää yhteiskunnan ja kulttuurin ”kantajia” Max Weberin tarkoittamassa merkityksessä, siirtyivät eteenpäin tieteen välityksellä. Renessanssin, humanismin ja romantiikan aikakausien vaihtoehtoiset aatevirtaukset liittyivät silloisiin tieteisiin ja sitä kautta ne tulivat myös osaksi kristillistä perinnettä. Esimerkiksi renessanssin uusplatonistinen virtaus niveltyi kristinuskoon sekä tuli osaksi magian teoriaa oppineiston parissa. Von Stuckrad on nostanut esille myös kysymyksen esoterian ja apokalyptiikan välisestä suhteesta. Jos esoteria määrittyy siten, että sen ytimessä on idea salaisuuden, kätkemisen ja ilmestyksen välisestä dynamiikasta ja vuorovaikutuksesta, näin ollen apokalyptinen uskonnollisuus ja kirjallisuus sisältyisivät esoteriaan.

Esoterian tutkimus on usein ollut keskittynyt miehiin. Viime aikoina on kuitenkin kartoitettu myös naisten roolia ja merkitystä esoteerisessa uskonnollisuudessa. On ilmeistä, että myös esoterian tutkimuksessa erilaiset mikrohistorian näkökulmat tulevat olemaan esillä. Hedelmällisiä näkökulmia antaisi myös modernin esoterian etnografinen tutkimus niveltyen eletyn uskonnollisuuden tutkimukseen.

Turun yliopiston Uuden etsijät -tutkimushankkeen on tutkittu esoterian ja okkultismin kulttuurista vaikutusta ja positiota Suomessa vuosina 1880–1930. Hankkeen puitteissa on kartoitettu muun muassa esoteerisen uskonnollisuuden vaikutusta suomalaisessa taiteessa. Marraskuussa ilmestyi Rikhard Larvannon ja Ukko Tornin dokumenttielokuva Huntu – kun okkultismi saapui Suomeen. Elokuvassa haastateltiin muun muassa Turun yliopiston tutkijoita, muusikoita ja allekirjoittanutta.

Kirjallisuutta

Ahlbäck, Tor (ed.) (2008): Western Esotericism. Åbo: Donner Institute for Research in Religious and Cultural History.

Egil Asprem & Julian Strube (ed.) (2020): New Approaches to the Study of Esotericism (Supplements to Method and Theory in the Study of Religion 17). Brill: Leiden.

Faivre, Antoine (1994):  Access to Western Esotericism. Albany, NY: State University of New York Press.  

Goodrick-Clarke, Nicholas (2008): The Western Esoteric Traditions: A Historical Introduction. Oxford: Oxford University Press.

Hanegraaff, J. Wouter (1996): New Age Religion and Western Culture: Esotericism in the Mirror of Secular Thought. Leiden: Brill.

Leskelä-Kärki, Maarit & Harmainen, Antti (toim.) (2022): Uuden etsijät: Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880–1930. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos.

Kirjoittaja

Jussi Sohlberg

Tutkimuskoordinaattori, Kirkon tutkimus ja koulutus

Sillä kumottiin vuoden 1889 asetus uskontokunnista. Uuden lain mukaan Suomessa sai julkisesti ja yksityisesti harjoittaa uskontoa, tai olla sitä harjoittamatta, mikäli lakia tai hyviä tapoja ei loukattu. Lain allekirjoittivat silloinen Tasavallan Presidentti K. J. Ståhlberg ja opetusministeri Yrjö Loimaranta.

Historiallisesti uskonnonvapautta koskeva lainsäädäntö ulottuu Ruotsin suurvalta-aikaan, jolloin Ruotsi ja Suomi sen osana irrottautui Rooman kirkosta Västeråsin valtiopäivillä 1527. Uskonnon­vapautta modernissa mielessä ei kuitenkaan tunnettu vielä vuoden 1686 kirkkolaissa. Myöskään autonomian ajan vuoden 1869 niin sanottu Schaumanin kirkkolaki ei tuonut tähän muutosta. Vaikka laissa tunnustettiin valtakunnassa olevan myös muihin uskontokuntiin kuuluvia ja kansalaisia ei saanut vastoin vakaumusta sitoa luterilaisen kirkon jäsenyyteen eikä eroamasta luterilaisesta kirkosta ja liittymästä toiseen kristilliseen kirkkokuntaa, vuoden 1869 kirkkolain uskonnonvapaus tarkoitti ensisijaisesti uskonnon harjoittamisvapautta. Uskonnollisessa suhteessa neutraali valtio oli vielä 1869 kirkkolaillekin tuntematon käsite. Täysi uskonnonvapaus saavutettiin vasta Suomen itsenäistyttyä ja siksi vuoden 1923 uskonnonvapauslaki on luovuttamattoman tärkeä virstanpylväs uskonnon­vapauden todellisessa kehityksessä maassamme.

Vuoden 1923 uskonnonvapauslaki määritteli evankelis-luterilaisen kirkon ja ortodoksisen kirkon lisäksi täysin uudenlaisen oikeushenkilön eli ”uskonnollisen yhteisön”, jota kutsutaan nykyisessä (2003) uskonnonvapauslaissa ”rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhteisöksi”. Nämä uskonnolliset yhteisöt hyväksyttiin hallituksen päätöksellä väestö­rekisteriin, tuolloiseen siviilirekisteriin.

Uuden lain mukaan uskonnollisten yhteisöjen perustaminen ei enää rajoittunut kristilliseen oppiin, vaan koski kaikkia uskonnollisia ja ei-uskonnollisia maailmankatsomuksia. Laki takasi myös mahdollisuuden jättäytyä minkä tahansa uskonnollisen yhteisön ulkopuolelle. Valtiovallalle vuoden 1923 uskonnonvapauslaki tarjosi mahdollisuuden valvoa uskontoa julkisesti harjoittavia yhteisöjä. Tämä aiheutti jonkinasteisia ongelmia metodisti- ja baptistiyhteisöissä, jotka olivat järjestäytyneet jo eriuskolaislain (1889) perusteella. Liikkeissä oli monia, jotka eivät olisi halunneet järjestäytyä rekisteröidyksi yhteisöksi, vaan olisivat mieluummin harjoittaneet uskonnollista toimintaansa ideologisen yhdistyksen muodossa. Rekisteröityminen oli kuitenkin tärkeää tapauk­sissa, joissa (uskonnollinen) yhteisö oli velvollinen pitämään jäsenistään väestörekis­teriä, tai jos sille kaavailtiin valtiontukea johonkin tarkoitukseen, tai jos se halusi itselleen oikeuden vihkiä avioliittoon.

On myös tärkeää huomioida uskonnonvapauden laajempi kehityskaari vuodesta 1923 nyky­päivään. Vuoden 1923 uskonnon­vapauslain sisältöä tarkistettiin sittemmin vuoden 2003 uskonnon­vapauslaissa, jonka antamisesta tulee kuluneeksi 20 vuotta (HE 453/2003). Oikeastaan pitäisi siis puhua uskonnon­vapauden ”tuplajuhlista” vuonna 2023!

Uskonnonvapauslain uudistamiseen 2003 vaikutti erityisesti Suomen jäsenyys Euroopan unionissa, joka toi mukanaan aivan uuden valtiollisen yhteistoiminnan ja lainsäädännön kehittämisen. EU:ssa keskeiset sopimukset perustuvat Euroopan unionin oikeuskäytäntöön, jossa jäsenvaltiot ovat yrittäneet tulkita perustuslakejaan uskonnonvapauden, suvaitsevaisuuden, valtion puolueettomuuden ja uskontojen tasa-arvoisen kohtelun pohjalta. EU:hun liittymisen jälkimai­ningeissa Suomessa uudistettiin sekä perustuslaki (2000) että uskonnonvapauslaki (2003).

Uskonnonvapaus on kaikkien kansalaisten perusoikeus. Monille se tarkoittaa myös vapautta elää ilman uskontoa. Uskonnonvapaus on kansainvälisesti vanhin perusoikeus, vaikka sen historia sekä Euroopassa että Suomessa on lyhyt.

Yksittäisten valtioiden lait eivät yleensä ole pyrkineet määrittelemään säännösten tasolla uskontoa tai vakaumusta tarkemmin. Toisaalta itse uskonnonvapauteen liittyvä sisältö on ollut kansallisten lakien kannalta lähes rajattomasti tulkittavissa. Selkeitä esimerkkejä tästä ovat Yhdysvaltojen, Ranskan, Italian ja Saksan perustuslait ja uskonnolliset lait, jotka tulkitsevat uskonnollisten yhteisöjen tasa-arvoa hyvin erilaisista lähtökohdista. EU-oikeutta, (kansallista) perustuslakia ja kansainvälisiä ihmisoikeus­sopimuksia ei ole kuitenkaan syytä voimakkaasti erotella, koska niistä kaikista tulee perusteiltaan samanlaisia oikeudellisia vaatimuksia, mitä esimerkiksi uskonnollisiin vähemmistöihin tulee.

EU:n myötä myös uskonnonvapauden positiivinen tulkinta on noussut laajasti esille Euroopassa valtion ja uskonnon vastakkainasettelun tilalle. Muutos tulee esiin erityisesti toisen maailmansodan jälkeen syntyneissä kansainvälisissä uskonnonvapausasiakirjoissa. Tällöin yksilölle positiivinen uskonnonvapaus tarkoittaa luontaista oikeutta harjoittaa uskontoa julkisesti ja yksityisesti omantuntonsa, ymmärryksensä ja valintansa mukaan. Siihen kuuluu edelleen myös negatiivinen uskonnonvapaus, oikeus olla harjoittamatta uskontoa, vapaus elää ilman uskontoa ja oikeus pysyä minkä tahansa uskonnollisen yhteisön ulkopuolella. Suomessa uskonnonvapauden myönteinen tulkinta on heijastunut erityisesti vuoden 2000 perustuslakiin sekä vuoden 2003 Suomen uskonnonvapauslakiin. Muutokset ovat arkielämän tasolla osin vaikeasti nähtäviä. Useat kansalaiset, vapaa-ajattelijat ja monet juristit vannovat edelleen negatiivisen uskonnonvapauden nimiin nimenomaan vapautena uskonnosta, mutta Suomen lainsäädännön ja kansainvälisten velvoitteiden tasolla muutos on ollut huomattava, ja nimenomaan positiivisesti tulkitun uskonnonvapauden suuntaan.

Uskonnonvapauden tulevaisuus?

Uskonnonvapauden tulevaisuus 2020-luvun Suomessa on monella tapaa haastava.

Vaikka perustuslaki ja Suomen nykyinen uskonnonvapauslaki (2003) lähtevät selkeästi positiivi­sesta uskonnonvapauden tulkinnasta, kansalaiskeskustelussa korostetaan myös toisenlaisia näkö­kantoja. Näyttää siltä, että keskustelu asiasta ei ole ainakaan laimenemaan päin. Eräät ilmiöt näyttävät nimittäin kulkevan aivan toiseen suuntaan kuin mitä positiivisen uskonnonvapaus­tulkinnan vahvistuminen perustuslain ja uskonnonvapauslain tasolla antaisi olettaa.

Suomalaisessa sosiaalisessa mediassa on viime aikoina vahvistunut negatiivinen uskonnonvapauden tulkinta nimenomaisesti vapautena uskonnosta. Tällöin on vaarana, että yleinen mielipide alkaa ohjata lainsäädäntöä. Demokratian ja oikeusvaltion kestävyyteen ovat kiinnittäneet huomiota korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi puheenvuorossaan demokratian mahdollisista uhkista. Aiheesta on kirjoittanut myös perustuslaki­asiantuntija, professori Tuomas Ojanen. Hän pitää suomalaista oikeusvaltiota huomatta­van heikkona institutionaalisten järjestelyjen osalta: ”Jos vain on riittävästi poliittista voimaa ja halua, riittävän enemmistövallan saanut ryhmä voi yrittää lähteä jyräämään haluamaansa politiikkaa ja lainsäädäntöä.” Olisi sangen vahingollista, mikäli positiivisen uskonnonvapauden tulkinnan myötä saavutettu myönteinen trendi eli pyrkimys toimia demokraattisen valtion ja kansalaisyhteiskunnan luonteeseen kuuluvalla tavalla murenisi. Näillä asioilla on kytköksensä myös kirkon ja valtion suhteisiin sekä uskonnon­vapauteen.

Tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Yleisempiä kehityssuuntia lienee ainakin kaksi.

Yhtäältä näköpiirissä on kirkosta eroamisen jatkuminen, yleinen maallistuminen ja maahan­muuttajien mukana tulevien uskontojen vaikutuksen lisääntyminen, joka asettaa uusia vaatimuksia näiden yhteisöjen oikeusaseman parempaan huomioimiseen. Toisaalta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärän painuminen tulevaisuudessa alle 50 %:n tulee asettamaan paineita sen oikeudellisen aseman säilymiselle perustuslaissa (§76). EU:n suunnalta tätä painetta ei ole! Niin sanottu Lissabonin sopimus (EU:n toiminnasta tehty sopimus, TFEU, § 17) ei pyri muuttamaan jäsenvaltioiden tilannetta, vaan kirkkojen oikeudellinen asema jätetään kunkin jäsenvaltion sisäi­seksi asiaksi. 

Arjen tasolla positiivisen uskonnonvapauden merkitystä on punnittu erityisesti koulumaailmassa, missä koulujen ja seurakuntien yhteistyö on herättänyt vaatimuksia koulujen pitäytymisestä uskontoneutraaleina tiloina.

Yksilön oikeus harjoittaa julkisesti uskontoa ja samalla olla harjoittamatta sitä koulussa on vaikea kysymys, johon on löydetty erilaisia ratkaisuja eri EU-maissa. Esimerkiksi Ranskassa kaikki uskonnot on siirretty tasavertaisesti yksityiseen tilaan. Tämän näkemyksen mukaan julkinen tila on puolueeton ja uskonnollisesti neutraali. Uskoa voidaan harjoittaa kotona tai uskonnollisissa tiloissa, mutta se ei kuulu valtiolliseen koululaitokseen. Suomessa taas lähtökohtana on ollut positiivisen uskonnonvapauden edistäminen, ja siksi valtion velvollisuudeksi on nähty uskonnonvapauslain hengessä edistää kaikkien uskontojen tasavertaista kohtelua koulussa. Nykyinen monikulttuurinen tilanne on kuitenkin koulujen kannalta erityisen haastava.

Arkielämän ratkaisuja ohjaavat paitsi perustuslaissa turvattu positiivinen ja negatiivinen uskonnonvapaus, myös uskontoon perustuvan syrjinnän kielto sekä hallintolain vaatimus asioinnin järjestämisestä asianmukaisella tavalla. Näiden lisäksi merkityksellisiä ovat kansainvälis­oikeudelliset normit, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) oikeuskäytäntö sekä se, että valtio ei ole Suomessa tunnustukseton, mutta ei myöskään tunnustuksellinen. Viime kädessä ratkaisut ovat koulujen rehtorien ja johtokuntien päätettävissä.

On kuitenkin todennäköistä, että vuoden 2003 uskonnonvapauslaissa vahvistetusta oman uskonnon opetuksesta ei haluta luopua, mutta kuten viimeaikainen keskustelu on osoittanut, paineet kohti yhtä katsomusainetta käsittelevää oppiainetta kohtaan ovat lisääntyneet.

Kirjoittaja

Matti Kotiranta

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian professori.

Ehdokkaita kertyi näihin vaaleihin yli 14 300, mikä tarkoittaa, että puolet ehdokkaista tulee valituksi luottamushenkilöiksi. Sopuvaalit järjestetään 45 seurakunnassa, koska ehdokkaita on sama määrä kuin valittavia luottamushenkilöitä. Kokonaiskirkon viestintäkampanja pyrkii erottumaan, innostamaan, ja rohkaisemaan, mutta silti katukuvassa se saattaa jäädä uskontoaiheissa esimerkiksi herätyskristillisten retroilevan Se löytyi -kampanjan varjoon.

Kysymys ei ole tietenkään pelkästä valtakunnallisesta imagosta. Seurakuntien päätöksenteko on paikallispolitiikkaa siinä missä kunnallinen tai maakunnallinenkin päätöksenteko. Päättäjien vastuulla ovat seurakunnan toiminnan linjaukset, varojen käyttö, kiinteistöjen hoito ja useimpien rekrytoitavien työntekijöiden valinnat. Vastuu tuntuu varmasti raskaammalta, kun tiedossa on kokonaiskirkon varojen supistuminen ja nykyistä suuremmat rakenteelliset muutokset. Seurakuntaliitoksiin ja päätöksenteon keskittymiseen on jo totuttu monin paikoin: seurakuntia on taas edellisiin vaaleihin verrattuna 30 vähemmän, uusien luottamushenkilöiden aloittaessa yhteensä 354.

Äänestämistä aktivoivat tapa ja tieto

Seurakuntavaalit lienee vaalitapahtuma, jossa äänestysprosentti saa poikkeuksellisen suuren huomion verrattuna muihin vaaleihin. Koko seurakuntavaalien suhteellisen vaalitavan 50-vuotisen historian aikana äänestäneiden osuus on ollut alle 20 prosenttia. Yleisin kysymys on, miksi juuri seurakuntavaalit eivät kiinnosta. Kyselyjen perusteella merkittävä osa äänestäjistä kuitenkin suhtautuu seurakuntavaaleihin samalla tavoin kuin muihinkin: äänioikeutta käytetään, koska se on tapa tai sitä pidetään ”kansalaisvelvollisuutena”. Äänestämässä eivät siis käy ainoastaan seurakunta-aktiivit. Mutta seurakuntien luottamushenkilöt valikoituvat kuitenkin yleensä enemmän seurakunta-aktiivien kuin koko seurakunnan väestökirjon mukaisiksi.

Seurakuntavaalien äänestäjäkysely vuonna 2018 toi esiin myös sen, että myönteinen suhtautuminen seurakunnan toimintaan sekä tieto ehdokkaan ja hänen taustaryhmänsä ajamista asioista olivat merkittäviä syitä äänestämiselle. Tapaäänestäjät siis aktivoituivat vain, jos heillä on jokin vaikutelma tai kokemus seurakunnasta. Lisäksi äänestyskynnyksen ylittyminen näyttää vaativan tietoa. Sitä seurakunnat ja kokonaiskirkko koettavat vaalisivuilla tarjota, mutta äänestäjät eivät sitä aina saavuta. Yksi keskeinen tapa saada tietoa ehdokkaista ja heidän arvovalinnoistaan on vaalikone, joka nyt on auki äänestäjille.

Ehdokkaan taustaryhmän merkitys herättää ristiriitaisia mielikuvia. Kyseessähän ovat valitsijayhdistykset, eivät varsinaiset valtuustoryhmät. Tätä erityispiirrettä seurakuntavaalien edustuksellisuudessa pohtivat Hanna Wass, Heikki Hiilamo ja Titi Gävert artikkelissaan Seurakuntavaalit demokratian stressitestinä. Valitsijayhdistysten tehtävänä on rekrytoida mahdollisimman paljon ehdokkaita ja nostaa heitä luottamushenkilöiksi. Yhdistykset eivät siis ole pysyviä instituutioita eivätkä ne toimi valtuustokaudella puolueiden tapaan valtuutettujen ryhminä.

Demokratiaa ei kehitetä pelkästään vaaleissa

Entäpä kirkollinen demokratia? Matala äänestysprosentti indikoi monelle sitä, että demokratia ei toteudu seurakuntavaaleissa erityisen hyvin. Toisaalta se kertoo myös siitä, että seurakuntavaalit eivät useimmille seurakuntien jäsenille ole se kanava, jota kautta he haluaisivat vaikuttaa seurakunnan toimintaan. Kirkkovaltuusto päätöksentekopaikkana tuntuu etäiseltä. Seurakuntien toiminta on kuitenkin lähtökohtaisesti lähellä ihmistä, joten miksi ei myös lähiseurakunnan toimintaan vaikuttaminen voisi olla mahdollisimman lähellä ihmistä? Kansalaisyhteiskunnan tutkimuksessa puhutaan neljännen sektorin noususta, joka kasvaa varsinkin sosiaalisen median kaltaisissa ympäristöissä, syntyy nopeasti ja järjestäytyy löyhästi ja kevyesti. Toiminta voi myös lakata, kun sille ei ole enää tarvetta.

Pasi Mäenpää ja Maija Faehnle pohtivat neljännen sektorin nousua käsittelevässä kirjoituksessaan sitä, mikä aktivoi ihmisiä vaikuttamaan. Heidän mukaansa

”avainkysymys voi olla, miten saada aktiivisten kansalaisten muodostamat paikalliset yhteisöt tuottamaan sellaisia palveluja tai arjen toimintaa, jotka tekevät muille helpoksi ja houkuttelevaksi tuuppautua (engl. nudge) kestävämpään elämäntapaan ilman pakkoa.”

Seurakunnissa toimii merkittävä määrä vapaaehtoistoimijoita erilaisissa tehtävissä. Heidän yhdenvertainen osallistumisensa seurakunnan toiminnan suunnitteluun ja toteuttamiseen on jo päätynyt osaksi monien seurakuntien strategisia linjauksia. Vastaava harppaus pitäisi tehdä myös päätöksenteossa. Mitä jos mahdollisuus osallistua itseä ja omaa arkea koskeviin päätöksiin esimerkiksi kansalaisraatien ja aloitteiden muodossa olisi normaali toimintatapa? Myös seurakunnan osallistumista ilmastonmuutostyöhön voisi vauhdittaa se, että se hahmottaisi paikkansa yhtenä yhteiskunnallisena ilmastotoimijana ja aktivoisi ihmisiä kannustamaan ja sparraamaan seurakuntaa tehokkaampiin toimiin ekologisen kestävyyden edistämiseksi.

Kirjoittaja

Veli-Matti Salminen

Tutkija, Kirkon tutkimus ja koulutus

Uskontotieteellisessä tutkimuksessa on keskusteltu jo pidemmän aikaa uskonnollisuuden muutoksesta länsimaissa, josta yhtenä ulottuvuutena on pidetty uushenkisyyttä. Tämä aiempi tutkimus on muun muassa ehdottanut, että uskonnollisuuden muutoksessa on kyse epistemologisesta eli tiedollisesta muutoksesta, jossa ihmiset painottavat uskonnollisen uskon sijaan yhä enemmän henkistä kokemustaan ja siihen perustuvaa tiedon legitimointia. Lisäksi tutkimuksessa on havaittu, että uskonnollisuuden muutos ilmenee myös organisoitumisen tasolla. Uushenkisyyden keskeinen organisoitumisen muoto on yrittäjyys.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen uushenkisyyden alueelle kuuluvan kanavoinnin, eli henkiolentojen viestien välittämisen, tapauksen avulla näitä aiemman tutkimuskirjallisuuden esittämiä uskonnollisuuden muutoksen näkökohtia. Avaan lyhyesti sitä, millaista kanavoinnin kaltainen tietäminen ja siihen perustuva yrittäjyys ovat. Teksti perustuu etnografiseen väitöskirjatutkimukseeni, jossa esitin, että kanavoinnin tietoa ja tietämistä koskevat käytänteet työntävät kanavointia tekeviä henkilöitä, eli kanavia, ja heidän asiakkaitaan erityisesti henkimaailman, uskonnon ja yhteiskunnan rajoille.

Kanavointi – aistillista ja affektiivista tietämistä

Kanavoinnin kaltainen tietäminen perustuu ihmisten ja henkiolentojen väliseen suhteeseen. Kanavoinnin maailmassa esimerkiksi henkioppaat, enkelit, henkiset mestarit ja luonnonhenget voivat tuoda ihmisille heidän terveyttään, ihmissuhteitaan ja työtään sekä laajemmin maailman tapahtumia koskevaa tietoa. Kanavointi voi olla suullista, kirjallista tai taiteellista. Haastattelemieni kanavien mukaan myös parantavan energian välittäminen on yhdenlaista kanavointia. Lisäksi he saattoivat käyttää erilaisia välineitä, kuten enkelikortteja, apuna kanavoidun tiedon saamisessa.

Tietämisen tapana kanavointi on ruumiillista ja aistillista. Oleellisia siinä ovat keholliset merkitykset. Eräs kirjoituskutsuuni vastannut nainen kuvaili, kuinka kanavoitu tieto ”ilmenee usein nopeana selkeänä kuvana”, jonka hän ”näkee” keskittyessään johonkin tiettyyn asiaan. Hän jatkoi: ”Kuvan tulkitsemiseen koen saavani myös sanallisena lisätietoa samasta lähteestä, josta kuvakin annetaan. Tunnen asiaan liittyvää, selventävää ja täsmentävää tietoa virtaavan mieleeni […] Saatan myös kokea joitain asiaan liittyviä tai siitä vihjaavia fyysisiä tuntemuksia, kuten tuulenvireen kasvoillani tai jopa istuvani fyysisesti keinahtelevilla hevoskärryillä.”

Tutkimukseni aineisto osoittaa, että kanavoinnin tietämisen ja kommunikoinnin tavan mahdollistavat tietynlaiset käsitykset mielestä ja kehosta. Kanavien näkökulmasta ihmisen mieli ja keho ovat huokoisia. Tällöin henkiolennot voivat vaikuttaa sekä ihmisen kehoon aiheuttamalla monenlaisia tuntemuksia että olla läsnä mielen ja ajatusten avulla. Ylipäänsä ajatukset, unet, mielikuvat, aistimukset ja värit ovat kanavoinnin maailmassa keinoja, joiden avulla ihmiset voivat saada henkimaailman tietoa. Toisaalta kanavoinnissa tärkeää on käsitys ihmisen useimmiten säädeltävissä olevasta yksityisyydestä eli siitä, millä tavoin ja missä tilanteissa henkiolentoyhteys muodostuu. Haastateltavani esimerkiksi sanoivat, etteivät he toimi arjessaan jatkuvasti henkimaailman viestien kanavina.

Kanavoinnin tapaus kertoo siitä, miten henkisyyden kentällä ihmiset ymmärtävät omia kokemuksiaan ja miten he saavat kokemustensa avulla tietoa maailmasta. Kyse ei ole tällöin kuitenkaan vain yksilöön rajoittuvasta kokemuksesta, vaan laajemmin henkisyyden arvoista ja käsityksistä, joita ihmiset oppivat henkisen kirjallisuuden sekä yhteisöjen ja yrittäjien tarjoamien kurssien ja muiden palvelujen välityksellä.

Kanavointiyrittäjyys

Tutkimukseeni osallistuneista kanavointia tekevistä henkilöistä useat toimivat yrittäjinä joko osa-aikaisesti tai kokopäiväisesti. He tuottivat asiakkailleen erilaisia kanavointia sisältäviä palveluja, kuten kahdenkeskisiä asiakasistuntoja, puhelinpalveluja ja kursseja. Asiakkaat puolestaan hakivat kanavoitua tietoa sisältävien palveluiden avulla pääosin apua ja tukea ongelmiinsa. Osa kanavoinnin asiakkaista saattoi toimia myös itse yrittäjänä henkisten hyvinvointipalvelujen alalla.

Kanavointiyrittäjyydessä korostuu ihmisten välinen kontakti. Kanavointipalvelut ja niihin sisältyvä tieto voivat olla asiakkaille hyvin affektiivisia, sillä ne aiheuttavat niin tuntemuksia ja tunteita kuin suurempiakin vaikutuksia heidän elämäänsä. Aineistoni osoittaa, että kanavoinnin epistemologisella kentällä ja kanavointiin pohjautuvassa uushenkisessä yrittäjyydessä keskeisiä ovatkin eettiset näkökulmat. Kanavointia tekevien yrittäjien ammattieettisissä pohdinnoissa korostuivat sekä ideat yrittäjän, asiakkaan ja tiedon lähteen (henkimaailman) kesken jakautuvasta vastuusta, että arvo ihmisen vapaudesta. Nämä yrittäjien ja asiakkaiden välisissä suhteissa rakentuvat eettiset käsitykset ja käytännöt myös kuvastavat tietyllä tavalla uskonnollisuuden kentän organisoitumisen tason muutosta.

Liittyen henkisyyden arvoon ihmisen vapaudesta kanavointiyrittäjät kritisoivat institutionaalista uskontoa, kuten evankelis-luterilaista kirkkoa, erityisesti sen vallankäytöstä. Tutkimukseni perusteella henkisyyden ja uskonnollisuuden alueet eivät muotoudu kuitenkaan täysin erillisiksi. Kanavien näkökulmasta ihminen voi kuulua henkisten ryhmien ohella myös institutionaaliseen uskontoon, jos se palvelee ihmisen hyvinvointia. Lisäksi tutkimukseni mukaan kirkon ja kanavointiyrittäjien käsityksiä yhdistää muun muassa ajatus työn kutsumuksesta. Kanavien näkökulmasta heidän työssään on kyse elämäntehtävän toteuttamisesta, ihmisten ja maapallon auttamisesta yhdessä henkimaailman kanssa. Vaikka kanavat nostivat esiin kanavointiyrittäjyyden henkisiä aspekteja, on alan yrittäjyydellä kuitenkin yhteisiä piirteitä myös muiden alojen yksinyrittäjyyden kanssa. Näitä yhdistäviä tekijöitä ovat esimerkiksi yrittäjien käyttämät markkinoinnin keinot tai yrityksen kasvattamisen hankaluus.

Yritysmuotoinen organisoituminen tuo siis kanavointia tekeville ihmisille toimeentulon hankkimisen mahdollisuuksia. Toisaalta ala ei ole kovin järjestäytynyt eikä suomalaisessa yhteiskunnassa tunnettu tai ymmärretty, mikä tuo henkisen alan yrittäjille haasteita.

Kirjoittaja

Katriina Hulkkonen

FT, uushenkisyyden tutkija

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papit kokoontuvat nyt syyskuussa synodaalikokouksiin. Kyseessä on vanha perinne, ja voimassa oleva kirkkojärjestys vaatii piispaa kutsumaan papiston koolle kuuden vuoden välein. Vuoden 2022 synodaalikokousten teemana on pelastus.

Aihepiiristä on julkaistu teologinen artikkelikokoelma, joka on vapaasti verkossa luettavissa. 

Synodaalikirjaa lukemalla selviää, että kristillinen käsitys pelastuksesta on monitahoinen. Raamatussa käytetään vivahteikasta ja moninaista sanastoa kuvaamaan pelastusta. Usein pelastuksen sanat viittaavat parantamiseen – eikä raamatullinen pelastus rajoitu vain ihmiseen, vaan koko luomakunta on Jumalan uudistavan toiminnan kohteena.

Yhden teeman käsittely synodaalikirjasta kuitenkin uupuu. Puutetta voi pitää jopa hämmästyttävänä. Kirjassa ei nimittäin käydä ollenkaan vuoropuhelua muiden uskontojen pelastuskäsitysten kanssa. Vain yksi virke koko kirjassa mainitsee nimeltä muita uskontoja – ja tällöinkin niputtaen islamin, hindulaisuuden ja buddhalaisuuden, kun kerrotaan, miten jossain muussa kirjassa käsitellään tätä aihepiiriä. Myös suomalaisessa uskonnollisuudessa uudella tavalla näkyvään uushenkisyyteen viitataan vain yhdessä artikkelissa.

Väittäisin, että pohdittaessa pelastusta 2020-luvun Suomessa ei ole enää varaa jättää asettamatta kristillistä pelastuskäsitystä dialogiin yhteiskunnassamme monin tavoin jo läsnä olevien uskontoperinteiden kanssa.

Eikä vertailun ajatus ole edes uusi, sillä dogmatiikan professori Osmo Tiililä kirjoitti aikanaan väitöskirjan otsikolla ”Anteeksiantamukseen perustuva uskonnollinen turvallisuustila: vertaileva tutkimus”. Vuonna 1934 julkaistussa kirjassa vertaillaan kristillistä oppia synnistä ja anteeksiantamuksesta hindulaiseen bhaktiin, mahayana-buddhalaisuuteen ja islamiin. Miten on siis mahdollista, että vuoden 2022 synodaalikirjassa aihepiiri on tyystin unohdettu, vaikka kaikki mainitut uskonnot ovat läsnä suomalaisessa yhteiskunnassa aivan toisessa mittakaavassa kuin Tiililän aikana?

**

Kyse ei ole vain toimintaympäristön asettamasta haasteesta vaan myös teologisen ajattelun vireydestä itsessään. Kristillisestä pelastuskäsityksestä paljastuu näet enemmän vivahteita, jos evankeliumin asettaa vuoropuheluun aasialaisten uskontojen kanssa. Selitys löytyy siitä seikasta, että toisten uskonnollisten traditioiden taustalla olevat kysymykset ovat erilaisia ja vielä enemmän niiden antamat vastaukset. Juuri siksi ne voivat suunnata valoa kristilliseen pelastuskäsitykseen sellaisista kulmista, joista itse emme osaa ehkä pelastusta tarkastella.

Sikäli kuin muut uskonnot tuovat nimenomaan toisenlaisuudessaan esiin yleisinhimillisen kokemuksen meille tuntemattomampia ulottuvuuksia, niiden tarkasteleminen auttaa kristittyjä etsimään omasta traditiostaan jotain, joka on ehkä unohdettu mutta joka on tosiasiassa läsnä kristillisessä traditiossa.

Toisaalta myös yllättävät samankaltaisuudet uskontojen välillä stimuloivat teologista ajattelua ja vaativat pohtimaan, toimiiko Henki myös muiden uskontojen piirissä.

Olen itse tarkastellut pelastuksen tematiikkaa vertailevasta näkökulmasta artikkelissani, joka löytyy kirjasta Henkisyyttä ja mielenrauhaa: Aasian uskonnollisuus länsimaissa. Siinä keskityn valaistumiskäsityksiin, jotka tulevat esiin aikamme uskonnollisuudessa – ja pohdin, missä määrin kristillistä pelastusta voisi kuvata jonkinlaisen ”valaistumisen teologian” avulla.

On kiinnostava havainto, että Jeesuksen vuorisaarna kuvaa sellaista pyhän huolettomuuden ja kiinnittymättömyyden asennetta, joka lähenee buddhalaisuuden ihanteita ja johon myös suositut mindfulness-harjoitukset tähtäävät. Näin vuoropuhelu buddhalaisuuden kanssa haastaa kristittyjä muistamaan sen, että omaan egoon kiinnittyminen on este sisäiselle vapaudelle ja että kristilliseen uskoon sisältyy kääntyminen omasta itsestään lähimmäistä kohden. Ajatus on hyvinkin luterilainen, ja vahvistuu dialogissa aasialaisen perinteen kanssa.

**

Raamatun sivuilta avautuu kaiken kaikkiaan rikkaampi pelastuksen maailma kuin osaamme usein ajatellakaan.

Jos ajatellaan vaikkapa tavanomaista käsitystä pelastuksesta siirtymänä kuoleman hetkellä maallisen murheen alhosta taivaan riemuihin, niin tällainen pelastuskäsitys on lopultakin vain kapea versio Uuden testamentin monitahoisesta pelastuskäsityksestä. Ajatus sielun siirtymisestä tuonpuoleiseen taivaaseen näyttäisi olevan jopa vinoutunut kuvaus Raamatun pelastuskäsityksestä.

Erilaisia taivaskuvia ja autuaita paratiisinäkymiä löytyy useimmista maailmanuskonnoista. Uuden testamentin tekstejä tarkkaan lukemalla syntyy varsin toisenlainen käsitys, jonka mukaan Jumalan valtakunta saapuu maan päälle. Toisin sanoen Jumala lunastaa ja korjaa juuri tämän nimenomaisen maailman, jossa elämme maallista elämäämme. Siinäpä radikaali toivon näkymä esimerkiksi ilmastokriisin keskellä!

Englantilainen eksegeetti ja anglikaanipiispa N. T. Wright on esittänyt, että maailmankielteinen platonismi pääsi vaikuttamaan kristinuskon oppiin siirtäen pelastuksen painopisteen tuonpuoleiseen taivaaseen. Varhaiskristillinen käsitys oli toisenlainen, ja Wright tiivistää sen seuraavasti:

Uuden testamentin historiallinen tutkimus […] osoittaa, että ensimmäiset kristityt eivät uskoneet ’menevänsä taivaaseen kuollessaan’ vaan että Jumala on Jeesuksessa tullut asumaan heidän luokseen. Tämän linssin läpi he näkivät maailmalla olevan toivoa. Ilmestyskirja ei pääty sielujen nousemiseen taivaaseen vaan siihen, miten Uusi Jerusalem laskeutuu maan päälle, jotta ’Jumala asuisi ihmisten kanssa’.

Wrightin mukaan varhaisimpien kristittyjen pelastusopista seuraa, että köyhistä ja maaplaneetan hyvinvoinnista tulee keskeinen kristillinen arvo. Jeesuksen ylösnousemuksen ja luomakunnan uudistuksen välissä elävät kristityt on kutsuttu elämään todeksi jo tässä ajassa Jumalan valtakuntaa oikeudenmukaisuuden ja kauneuden edistämisen kautta.

**

Näyttää ilmeiseltä, että luterilainen perinne etenkin pietistisessä muodossaan on päätynyt lukemaan Raamattua hyvinkin valikoivasti. Tämä näkyy pelastusopissa sellaisena kuin tavallinen ihminen sen ymmärtää – ja yhä useammin myös hylkää, kun katsotaan kirkosta eroamisten määrää. Siksi onkin aika avata näkymiä Raamatun moninaiseen pelastusnäkemykseen, joka on paljon ”tämänpuoleisempi” (jos tällaista termiä haluaa käyttää) kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Siksi se myös liittyy ihmisten oikeisiin elämäntilanteisiin vaatiessaan yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.

Kristillisen pelastusopin ehkä keskeisin käsite on Jumalan valtakunta (basileia tou theou), jonka toteutumista maan päällä pyydetään Isä meidän -rukouksessa. Kristinusko ei lopultakaan edusta pakenemista tästä maailmasta ja sielujen pelastautumista taivaaseen. Päinvastoin ylösnousemususko antaa konkreettisen toivon lupauksen tässä ja nyt kutsuen edistämään oikeudenmukaisuutta – horisonttina Jumalan valtakunta, joka laskeutuu taivaasta maan päälle (Ilm. 21:10).

Kirjallisuus ja lähteet:

Hellqvist, Elina & Komulainen, Jyri (toim.) (2020): Henkisyyttä ja mielenrauhaa: Aasian uskonnollisuus länsimaissa. Helsinki: Gaudeamus.

Huttunen, Niko & Inkala, Anna-Kaisa & Kopperi, Kari & Marttila, Marko & Törmä, Terhi (toim.) (2022): Pelastus. Synodaalikirja 2022. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja, Kirkko ja toiminta 120. Helsinki: Kirkkohallitus.

Wright, N. T. (2019): The New Testament Doesn’t Say What Most People Think It Does About Heaven. Time.com.

Kirjoittaja

Jyri Komulainen

Johtava asiantuntija, Kirkon tutkimus ja koulutus

Vuoden 2022 synodaalikokoukset lähestyvät vinhaa vauhtia. Kokouksia varten tehty synodaalikirja julkaistiin elokuun alussa, ja nyt papisto selailee sitä virtuaalisesti. Toivottavasti kirjaa lukevat myös muut kuin papit, sillä se sopii kaikille asiasta kiinnostuneille. Kokousten tavoitteena on kirkkojärjestyksen mukaan käsitellä teologisia kysymyksiä sekä seurakuntien hoitoa ja muuta kirkon toimintaa ja hallintoa koskevia asioita. Tämä tavoite oli mielessämme, kun ryhdyimme työstämään synodaalikirjaa.

Kokousten, kuten myös kirjan, aihe on varsin yksinkertainen mutta samalla varsin monimutkainen. Kysymys pelastuksesta haastaa pohtimaan kristillisen uskomme ydinsisältöä. Mistä me puhumme, kun puhumme pelastuksesta? Viittaako puheemme pelastuksesta johonkin tuonpuoleiseen tapahtumaan, jossa me vältymme kadotukselta? Miten kristillinen näkemys pelastuksesta heijastuu käsitykseemme tästä maailmasta, luomakunnasta ja ihmisten välisistä suhteista? Poikkeavatko kristillisten kirkkojen opetukset pelastuksesta toisistaan, ja jos poikkeavat, niin mitä merkitystä sillä on? Onko puheemme pelastuksesta mielekästä tässä ajassa? Pitäisikö meidän sanoittaa kirkon viestiä uusilla tavoilla?

Näitä kysymyksiä pohdimme kirjan toimituskunnassa, ja näiden kysymysten pohdintaan synodaalikirjan kirjoittajat haastavat teoksen lukijoita. Kysymysten taakse piiloutuu papin työhön ja kirkon toimintaan liittyvä tärkeä ulottuvuus, nimittäin kysymys teologiasta. Tarvitaanko kirkossa teologiaa, siis kirkon sanomaa ja uskoa erittelevää analyyttistä pohdintaa? Eikö riitä, että julistamme yksinkertaista Raamatun sanomaa sellaisenaan? Tarvitseeko pappi teologiaa ja korkeatasoista teologista koulutusta? Eikö riitä, että pappi osaa kohdata ihmisiä ja puhua heille ymmärrettävällä tavalla?

Kysymykseni ovat luonnollisesti kärjistyksiä, mutta tällaisiin pohdintoihin törmään säännöllisesti. Kysymysvyyhdin purkamisen voi aloittaa teologiasta. Mitä teologia oikeastaan on? Yksi tapa jäsentää sitä on ajatus kahden kertaluvun teologiasta. Tällöin ensimmäisen kertaluvun teologia viittaa kirkon uskoon ja sen julistukseen. Se siis liittyy toimintaan, jossa kirkko julistaa pelastusta tässä maailmassa. Toisen kertaluvun teologialla tarkoitetaan rationaalista toimintaa, jossa analysoidaan kirkon uskoa ja toimintaa. Tutkitaan uskon perusteita, esitettyjen näkemysten johdonmukaisuutta ja niin edelleen. Teologiaa harjoitetaan kouluttavissa laitoksissa osana tutkijayhteisöjä, mutta teologian harjoittaminen – käsitteen molemmissa merkityksissä – kuuluu olennaisesti myös kirkon toimintaan. Ilman kunnollista teologiaa uskosta tulee uskottelua ja kirkossa ollaan kaikenlaisten satunnaisten opintuulien vietävissä.

Myös pappi tarvitsee työssään vahvaa teologista osaamista. Ei riitä, että kyetään kohtaamaan ihmisiä ja heidän kysymyksiään ja puhumaan uskottavalla tavalla. Papin, kuten jokaisen kirkon työntekijän, haasteena on sanoittaa kirkon sanomaa yksinkertaisesti ja ihmisen elämäntilanteisiin luontevilla tavoilla. Tämä edellyttää vankkaa osaamista, sillä ilman syvällistä teologian tuntemista yksinkertaistaminen johtaa helposti siihen, että lapsi katoaa pesuveden mukana. Tosiasiassa teologian harjoittaminen on koko työuran kestävä prosessi, jossa ei riitä, että pappi on suorittanut teologian maisterin tutkinnon. Aivan samalla tavalla kuin Taideyliopiston Sibelius-Akatemiasta valmistuneen kanttorin on harjoiteltava soittamista työn arjessa, on papinkin harjoitettava teologiaa säännöllisesti. Se voi tarkoittaa opintoja, kirjojen lukemista tai vaikkapa vain teologisia keskusteluja kollegojen kanssa.

Teologialla en tarkoita Raamatun ja tunnustuskirjojen pänttäämistä tai Luther-sitaattien toistamista saarnoissa. Teologian harjoittaminen on perehtymistä kristillisen uskon yhteiseen perintöön ja opetukseen. Se on myös historian ja kirkon elämän sekä käytäntöjen tuntemista. Olennaista on myös näiden opetusten soveltaminen kirkon käytännön työhön sekä sen kysyminen, mitä Raamatun sanoma, kirkon usko ja elämä merkitsevät tässä ja nyt. Taitava pappi osaa sanoittaa kirkon uskoa luontevasti, yksinkertaisesti ja aikamme kysymysten kannalta merkityksellä tavalla, mutta kuitenkin niin, että sanat kantavat mukanaan kirkon uskon ydinsisältöä.

Näiden kysymysten pohdintaan haastaa myös tuore synodaalikirja. Toivon, että syksyn kokouksissa keskustellaan pelastuksesta. Mitä se merkitsee Suomessa Herran vuonna 2022? Miten kirkon sanoma pelastuksesta näkyy minun puheissani tai saarnoissani?

Kirjallisuus

Huttunen, Niko & Inkala, Anna-Kaisa & Kopperi, Kari & Marttila, Marko & Törmä, Terhi (toim.) (2022): Pelastus. Synodaalikirja 2022. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja, Kirkko ja toiminta 120. Helsinki: Kirkkohallitus/Piispainkokous. 

Kirjoittaja

Kari Kopperi

piispainkokouksen pääsihteeri

Oletko tavannut seurakunnan työntekijän, joka useita vuosia seurakuntaliitoksen jälkeen kertoo kokemastaan epäoikeudenmukaisuudesta muutoksessa? Tai johtajan, jonka kertomus muutoksesta on päinvastainen? Nämä kokemukset eivät ole poikkeuksellisia sen enempää kirkon kuin muidenkaan yhteisöjen muutosprosesseissa. Sosiaalipsykologian tutkimuksessaan Hakonen, Lipponen, Kaltiainen ja Kupiainen (2015) ovat nostaneet oikeudenmukaisuuden onnistuneen fuusion keskeiseksi elementiksi. 

Oikeudenmukaisuus on keskeinen tekijä muutosprosessin kaikissa vaiheissa. Kirjoittajat korostavat, että tärkeää on nimenomaan koettu oikeudenmukaisuus – ei siis se, miltä muutos paperilla näyttää, vaan mikä on henkilöstön tulkinta prosessista. Reiluus ja arvostus viestivät työntekijälle heidän merkityksestään organisaatiossa ja vaikuttavat työhön sitoutumiseen. Tutkimuksen tulokset perustuvat kolmen Suomessa tehdyn kyselytutkimuksen sekä laajan kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden löytöihin.

Meneillään olevassa muutosvaiheessa kirkossa tehdään myös monia rakenteita koskevia päätöksiä. Tälläkin hetkellä on meneillään useita seurakuntaliitoksia. Hyvin johdetun muutosprosessin aikana voidaan löytää onnistuneesti uusia tapoja tehdä työtä. Toisaalta muutosprosesseissa saadut huonot kokemukset voivat paitsi lamauttaa lyhytaikaisesti työntekoa myös heikentää työhön sitoutumista pitkäänkin. Siksi on tärkeää tiedostaa yhdistymisprosessien sudenkuopat. 

Hakosen ja kumppaneiden tutkimushankkeessa kulmakiviksi oikeudenmukaisuuden ohella nousivat kokemus ylimmän johdon luotettavuudesta ja muutokseen liittyvien uhkien hallinta. Työn muutokseen liittyvä stressi ja uhan tunne voi vähentyä, jos prosessi koetaan oikeudenmukaiseksi. Työntekijät tekevät fuusiotilanteissa omia arvioitaan ylimmästä johdosta ja sen luotettavuudesta. He arvioivat johdon heijastamaa arvomaailmaa, halukkuutta huomioida työntekijöiden intressejä sekä osaamista ja kykyä päätöksentekoon niin organisaation kuin työntekijöiden kannalta. Mikäli johto koetaan luotettavaksi, syntyy luottamusta muutokseen.

Koetun oikeudenmukaisuuden, ylimmän johdon luotettavuuden sekä uhkien hallinnan kautta syntyy mahdollisuus onnistumiseen: henkilöstön samastumiseen uuteen organisaatioon. Tällä on puolestaan monia myönteisiä seurauksia: työn imu, toimivat suhteet osapuolten välillä sekä tavoitteiden saavuttaminen. Miten tällaiseen hyvän kierteeseen voitaisiin päästä? Avaimet vaikuttavat melko yksinkertaisilta: rehellinen kommunikaatio, osapuolten kuunteleminen ja huomioiminen sekä hyvä suunnittelu. 

Huomion arvoista on se, että yhdistymisprosessi on pitkällinen prosessi. Työntekijöiden näkökulmasta yhdistyminen ei ole taputeltu silloin, kun fuusio virallisesti astuu voimaan, vaan he tarvitsevat aikaa muutokseen sopeutumiseen. Usein uuteen organisaatioon samaistuminen tapahtuu vuoden, kahden päästä fuusion toteutumisesta. Mielenkiintoista on, että oikeudenmukaisuuden merkitys jopa vahvistuu prosessin kuluessa ja on avain myös uuteen organisaatioon samastumiseen.

Työelämän muutokset monimuotoisessa ja verkottuneessa maailmassa ovat arvatenkin kasvamaan päin. Myös työelämätaitoja on hyvä viilata. Työelämätutkijat korostavat tulevaisuuden työntekijöiden tärkeiksi kyvyiksi valmiutta muutoksiin, verkostoitumistaitoja ja asiantuntemuksen jakamista. Koulutuksen ajankohtainen tehtävä onkin valmentaa niin johtajia kuin työntekijöitä lisääntyvien muutosprosessien varalle.

Kirjallisuutta:

Hakonen, Marko; Lipponen, Jukka; Kaltiainen, Janne & Kupiainen, Olli-Jaakko (2015): Fuusiot henkilöstön näkökulmasta: Opas onnistuneeseen fuusioon ja Case Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2015:17. Helsingin yliopisto.

Rautio, Pekka (2013): HY väitös: Seurakuntien yhdistymisprosessilla monia myönteisiä vaikutuksia asiakaslähtöisyyteen. Teologia.fi.

Lehtinen, Satu: Millä taidoilla pärjää työelämässä 2030-luvulla? Työpiste-Verkkolehti 4.5.2021.

Kirjoittaja:

Hanna Salomäki

Johtaja, Kirkon tutkimus ja koulutus

Äärioikeistolaisessa Siege-kulttuurissa, jota myös ONA:n voidaan sanoa edustavan, ihaillaan väkivaltaa ja terrorismia sekä pyritään myös suoraan väkivaltaan, jonka tavoitteena on murentaa nykyistä yhteiskuntajärjestelmää. ONA:sta ja sen syntyhistoriasta on vaikea luoda aivan tarkkaa kuvaa. Ajan kuluessa ONA:ssa on tapahtunut muutoksiakin, vaikka peruseetos on pysynyt pitkälti samana.

ONA:n syntyhistoria

Englantilainen David Myatt (1950–) on kiistelty hahmo, joka on liitetty ONA:n historiaan. Tutkijoista muun muassa Massimo Introvigne on vakuuttunut siitä, että ”Anton Long” on ollut Myattin käyttämä salanimi, jonka nimissä on julkaistu ONA:n materiaalia. Yksi tulkinta on, että salanimen takana on ollut useampi henkilö.

Myatt on kertonut matkustaneensa Afrikassa, Lähi-idässä, jolloin hän on tutustunut eri kulttuurien perinteisiin. Palattuaan Iso-Britanniaan hän opiskeli fysiikkaa jonkin aikaa. Hän oli yhteydessä Fenlandissa noituutta harjoittavaan ryhmään. Muutettuaan Lontooseen 1960-luvun lopulla Myatt kertoo tutustuneensa okkulttisiin ryhmiin, jotka eivät kuitenkaan vastanneet hänen etsintäänsä. Myattilla oli niin ikään yhteyksiä äärioikeistolaisiin piireihin jo 1960-lopulta lähtien, ja hän perusti myös oman kansallissosialistisen ryhmän 1990-luvun lopulla.

ONA:n syntyhistoria ja tausta ovat osin epäselviä myös tutkijoille. ONA katsoo, että sen juuret ovat esikristillisessä pakanuudessa tuhannen vuoden takaa. Varsinaisesti ONA syntyi kolmen järjestön (Noctulians, Temple of the Sun ja Camlad-traditiota edustava ryhmä) yhdistyessä 1970-luvun alussa, jolloin Myattista tuli liikkeen keulahahmo. Hän itse on kiistänyt yhteytensä ONA:an. Vaikka Myattin rooli on ollut osin epäselvä, katsovat tutkijat kuitenkin, että se on ollut aivan keskeinen vaikuttaja ONA:n historiassa. Erikoinen episodi oli Myattin kääntyminen islamiin vuonna 1998. Hän otti käyttöönsä Abdul-Aziz ibn Myatt ja Abdul al-Qari -nimet, mutta vuonna 2010 hän ilmoitti luopuneensa myös islamista. Nykyään hän on kertonut suuntautuneensa henkiseen elämäntapaan, jota hän kutsuu nimellä ”Jumalallinen tie” (Numinous Way). Tässä elämäntavassa on korostunut pyrkimys myötätuntoon kaikkia olentoja ja elämänmuotoja kohtaan.

Radikaali vasemman käden polun suuntaus

Jacob C. Seinholtin mukaan ONA edustaa radikaalia vasemman käden polun -suuntausta (länsimaisen esoterian kontekstissa), mutta eroaa esimerkiksi sellaisista vasemman käden polun järjestöistä kuin Dragon Rouge ja Setin temppeli. Hän katsoo, että seitsemän erilaista piirrettä ovat olleet ONA:lle tyypillisiä: 1) Antietiikka, 2) Äärioikeistolaisuus, 3) Fyysisten harjoitusten korostaminen, 4) Suora toiminta, 5) Vasemman käden polun ”pimeyden” retoriikka, 6) Teistinen ja ”perinteinen” satanismi sekä 7) Suuntautuminen ei-seemiläisiin perinteisiin.

ONA:n utopistinen tavoite on tiivistetysti seuraava: Nykyinen länsimainen demokraattinen järjestelmä ja sen arvomaailma on hävitettävä äärimmäisin keinoin. Juutalaiskristillisen perinteen katsotaan rappeuttaneen koko länsimaisen kulttuurin.

Ideologian ytimessä on radikaali ajatus uudesta yli-ihmisestä, joka edustaa elinvoimaisuutta ja luonnollista järjestystä. Järjestö julistaa eri ihmisryhmien välistä epätasa-arvoa ja on avoimen antisemitistinen. Nykyisten valtioiden ja poliittisten järjestelmien sijaan tavoitteena on luoda eräänlainen heimoyhteiskunta. Sen jäsenet edustavat aivan uutta ihmistyyppiä evoluutiossa. Utopia saa kosmiset mittasuhteet, kun siihen sisältyy ajatus arjalaisen sivilisaation luomisesta koskien koko galaksia.

ONA eroaa valtaosasta äärioikeistolaisia ryhmiä siten, että sen maailmankatsomus rakentuu myös eksplisiittisten esoteeristen oppien pohjalle. Saatana ja ”pimeät jumaluudet” nähdään toisaalta ihmisen sisäisenä henkisinä energioina ja toisaalta itsenäisinä entiteetteinä ja arkkityyppeinä. Näkyvää maailmaa kutsutaan kausaaliseksi maailmaksi ja henkistä maailmaa akausaaliseksi maailmaksi. Maailmanhistorian katsotaan jakautuvan erilaisiin aioneihin eli ajanjaksoihin. Osa jumaluuksista on tuttuja muista uskontoperinteistä, mutta osa niistä on sellaisia, joita ei löydy muista perinteistä. Anglosaksinen Wyrd-symboli nähdään kosmisena mallina, johon ONA on liittänyt hermeettisiä tulkintoja.

Satanismi, kansallissosialismi ja vaikkapa islamilainen terrorismi on nähty keinoina luoda uusi maailma kaaoksen ja tuhon kautta. Tietyt väkivaltaiset teot (rituaaliset tai konkreettiset) nähdään uuden aionin saapumista edistävien uhrien antamisena. Voidaan sanoa, että liikkeeseen kuuluu tietynlainen apokalyptinen ajattelutapa.

Ainakin ideaalitasolla järjestö kehottaa, että eräänlaisena initiaationa jäsenten tulisi tietoisesti asettua yhteiskunnan konventioiden, lakien ja moraalikäsitysten ulkopuolelle toimimalla esimerkiksi jossakin ideologisessa ääriryhmässä tai rikollisryhmässä jonkin aikaa. Initiaationa nähdään myös se, että henkilö viettää pitkän ajan yksinäisyydessä, äärioloissa, vaikkapa luonnossa, eristäytyen yhteiskunnasta ja normaaliolosuhteista. Tällä tavoin yksilö karaisee itseään ja vahvistaa identiteettiään.

ONA:n mukaan oikea satanismi on luonteeltaan vaarallista ja siihen kuuluvat pimeyden ja pahuuden aspektit. Esimerkiksi Anton LaVeyn luomaa suuntausta liike pitää ”harmittomana ja karnevalistisena”, eikä sen katsota edustavan oikeaa satanismia. Järjestön oppeihin kuuluu myös magian harjoittaminen. Connell Monette on kuitenkin huomioinut, että satanismi on siirtynyt taka-alalle ONA:ssa kuitenkaan häviämättä sen ideologiasta. Sen sijaan pakanalliset ja hermeettiset elementit ovat korostuneet. Niin ikään Oswald Spenglerin, Friedrich Nietzschen ja Aleister Crowleyn aatteista on lainattu vaikutteita ONA:n aatemaailmaan, samoin kuin Jungilta ja kaaosmagiasta. Ajan myötä ideologia on ilmeisesti muuttunut yhä eklektisemmäksi, ja vaikutteita on ammennettu myös buddhalaisuudesta ja hindulaisuudesta. Monette arvioi, että satanismi on alkujaankin ollut vain yksi liikkeen ideologista elementeistä.

Näkyvyys laajan materiaalin kautta internetissä

Järjestö ei ilmeisestikään värvää aktiivisesti jäseniä, vaan se ennemminkin katsoo, että valitut yksilöt löytävät sen. Ehdokas voi opiskella itsenäisesti, tai hänellä voi olla ohjaaja. Järjestöllä ei ole keskusorganisaatiota. Sen ytimen muodostavat yksittäiset solut (nexion). ONA katsoo, että sen liepeillä toimii erilaisia ”hang around” -ryhmiä, jotka tukevat sen aatetta mutta eivät varsinaisesti kuulu siihen. Tällaisia ryhmiä voivat olla tietyt moottoripyöräjengit tai muusikoiden ja taiteilijoiden ryhmät. ONA ei toimi esimerkiksi loosi-tyyppisesti, vaan ennemminkin väljänä verkostona. Tarkkoja tietoja ONA:n jäsenmäärästä tai kannattajista ei ole. Liikkeessä ei oikeastaan puhuta niinkään varsinaisista jäsenistä vaan ”liittolaisista”. Ydinjoukko on hyvin pieni. Monette on arvioinut, että ”liittolaiset” mukaan lukien ONA:n piirissä on maailmanlaajuisesti enimmillään runsaat 2 000 henkilöä. ONA:an jollain tavoin liittyvää toimintaa on muun muassa Saksassa, Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Italiassa, Serbiassa, Puolassa ja Espanjassa.

Järjestö on julkaissut myös Fenrir-nimistä lehteä. Se saavuttanut tunnettuutta juuri julkaisujen ja internet-materiaalin kautta. Materiaalia on julkaistu useita tuhansia sivuja. ONA:n ideologiaa on esitelty suomalaisessa 21 askelta pimeyteen -nimisessä kirjassa samoin kuin suomenkielisellä nettisivustolla. Myattin kirjoituksia on julkaistu Musta Kivi -lehdessä, joka käsittelee erityisesti esoteriaa ja äärioikeistolaisia teemoja. Youtubessa on julkaistu myös ONA:n rituaalista musiikkia.

Järjestöllä on ollut kontakteja äärioikeistolaisiin ryhmiin, kuten Atomwaffen Division (AWS) -ryhmään, jonka toiminta loppui vuonna 2020. ONA:n kannattajia on syyllistynyt terroritekojen suunnitteluun ja ONA:an kytköksiin olevia henkilöitä on syyllistynyt väkivaltaan. Yhdysvalloissa toimiva ihmisoikeusjärjestö Southern Poverty Law Center on luokitellut järjestön vaaralliseksi äärijärjestöksi.

Vaikka ONA on aina ollut marginaalinen ilmiö, se on osa länsimaisen esoterian ja äärioikeistolaisuuden muodostamaa alakulttuuria, jossa on ONA:n lisäksi muita toimijoita. ONA on antanut vaikutteita esimerkiksi Black Order -nimiseen äärioikeistolaiseen verkostoon, jonka ideologiaan kuuluu niin ikään myös esoteerispakanallisia elementtejä.

Kirjallisuus ja lähteet:

Alessio, Dominic (2020): Racist occultism in the UK: behind the Order of Nine Angles (O9A). – Centre for Analysis of the Radical Right. (viitattu 21.6.2022).

The Black Book of Satan. Order of Nine Angles. 

Faxneld, Per & Petersen A. Jesper (eds.) (2012): Devil´s Party. Satanism in Modernity. Oxford: Oxford University Press.

Goodrick-Clarke, Nicholas (2003): Black Sun. Aryan Cults, Esoteric Nazism and the Politics of Identity. New York & London: New York University Press.

Long, Anton (2013): The Sinister Way. Order of Nine Angles. CreateSpace.

Monette, Connell (2013): Mysticism in 21st Century. Willeson: Sirius Academic Publishing.

Satanismin Merkitys Aionisessa Kontekstissa. – ars vindex: order of nine angles. Johdatus ONA:n Esoteeriseen Filosofiaan.

Senholt, C. Jacob (2009): The Sinister Tradition. Political Esotericism & the Convergence of Radical Islam, Satanism and National Socialism in the Order of the Nine Angles. 

Shah, Shannon (2021): Order of Nine Angles. – Critical Dictionary of Apocalyptic and Millenarian Movements. Ed. by James Crossley & Alastair Lockhart. 

Kirjoittaja:

Jussi Sohlberg

Tutkimuskoordinaattori, Kirkon tutkimus ja koulutus

Taustaa

Suomalaisen sotilaspapin ammatti on tälläkin hetkellä yksi tiiviisti yhteiskunnallisten ilmiöiden keskiössä työskentelevistä erikoistuneista teologiprofessioista. Tämän päivän sotilaspappien merkitys Puolustusvoimien organisaatiolle on syntynyt paitsi historiallisten vaiheiden myös käytännön tarpeen kautta. Nykymuotoisena tuntemamme ammattiryhmän historia ulottuu reilun sadan vuoden taakse. Sotilaspapit ovat olleet näköalapaikalla erityisesti kansakuntamme käännekohdissa, kuten Suomen sodissa. Ammattiryhmälle on ollut tyypillistä kyky uudistua muuttuvien olosuhteiden vaatimusten mukaisesti. Tällä hetkellä suomalainen evankelisluterilaistaustainen sotilaspapisto koostuu johtavan hengellisen työn viranhaltijan, kenttäpiispan lisäksi 25 sotilaspapista, jotka jakautuvat sotilaspastoreihin ja kenttärovasteihin tehtävänkuvan mukaan. Lisäksi Puolustusvoimissa toimii palkkiotoimisia ortodoksi-isiä.

Tämän päivän sotilaspappeus

Sotilaspapin ammatillisiin vaatimuksiin kuuluvat nykyisin vähintään formaali yliopistotutkinto, pappisvihkimys ja hyväksytysti suoritettu varusmiespalvelus aseellisessa palveluksessa. Koska työnkuva on määritelty Puolustusvoimien tarpeista käsin, työ poikkeaa ”tavallisesta” seurakuntapapin työstä huomattavasti niin työympäristön kuin asiakaskunnan osalta. Toisaalta ammattiryhmän ainutlaatuinen sijoittuminen kahden instituution rajapinnoille erottaa heidät myös perinteisestä upseeristosta. Työtä voidaan luonnehtia lähtökohdiltaan pragmaattiseksi akateemiseksi ammatiksi, jossa yhdistyvät henkilökohtaiset ja Puolustusvoimien arvot. Työtä tehdään erityisesti omana persoonana ja omien vahvuusalueiden kautta: kahta samanlaista työntekijää ei ammattikunnasta löydy. Yksi yhteinen ja mielenkiintoinen ammattiin liitettävä piirre sotilaspapistosta kuitenkin löytyy. Tämä on niin kutsuttu kaksoisvokaatio: kutsumus toimia kirkon virkaan vihittynä pappina ja kutsumus työskennellä Puolustusvoimien ympäristössä. Tutkimukseni mukaan tasapaino valtion virkamiehen, sotilaan ja papin ammatillisen identiteetin välillä synnyttää ajan myötä yhteen sulautuneen hybridi-identiteetin, eikä työ itsessään vaikuta aiheuttavan selvittämättömiä sisäisiä konflikteja sotilaspapeille. Tämä luo useimmiten vakaan pohjan rakentaa työtä oman näköisekseen työnantajan asettamien raamien sisällä.

Sotilaspapit tekevät tällä hetkellä työtä, joka vaatii monen tasoista erityisosaamista. Vaikka työnantaja tunnistaa heidän asiantuntija-asemansa ja sotilasorganisaation byrokraattiset velvoitteet koskevat myös heitä, ammatti ei taivu perinteiseen sotilashierarkiaan sellaisenaan, vaan sotilaspapit liikkuvat organisaation sisällä hyvinkin joustavasti. Tämä mahdollistaa ihmisen kohtaamisen sotilasarvojen ja järjestelmän rakenteiden takana. Ammattikunnan olemassaoloa on myös kyseenalaistettu aika ajoin. Kritiikki on kohdistunut erityisesti sotilaspappien taustaan evankelisluterilaisen kirkon pappeina. Tänä päivänä osassa muiden Euroopan maiden asevoimista työskentelee esimerkiksi humanistipappeja ja sotilasimaameja, joiden palkkaaminen on seurausta asevoimissa palvelevien ihmisten moninaisista taustoista. Keskustelua aiheeseen liittyen on ollut myös Suomessa, mutta nykyiseen järjestelmään ei ole tehty ainakaan vielä muutoksia.

Vaikka suomalaisten sotilaspappien pitämät oppitunnit ovat tunnustuksettomia ja esimerkiksi varusmiesten taustojen moninaistuminen näkyy asevoimissa yhä voimakkaammin, Puolustusvoimat saa nykyjärjestelmällä tarvittavan asiantuntemuksen sotilaspapiston kautta erityisesti eettisen toimintakyvyn ylläpitämiseen. Näille esimerkiksi psykososiaalisen tuen ja etiikan oppitunneille osallistuvat kaikki varusmiehet vakaumuksestaan riippumatta. Taustalla on myös ajatus Puolustusvoimien päätehtävästä, Suomen sotilaallisesta puolustamisesta, jolloin sotilaspapiston asema korostuu muun muassa joukkojen toimintakyvyn tukemisessa ja kaatuneiden huollossa. Aihe on tullut konkreettisesti lähemmäs Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainaan helmikuussa 2022.

Akuutteja kriisitilanteita voi tulla eteen myös palvelusarjessa, jolloin sotilaspapeilla on iso rooli osana psykososiaalisen tuen ryhmää ja psykologisen jälkipuinnin valmiutta. Tutkimuksissa on usein noussut esiin näkökulma, jonka mukaan epäilykset sotilaspapin tarpeellisuudesta hälvenevät, kun kriisi, kuolema ja elämän suuret kysymykset tulevat konkreettisesti lähelle. Tällöin sotilaspapin kokemuksesta ja ammattitaidosta on hyötyä. Tutkimusaineistossani sotilaspapit ovat kuvanneet olevansa ”kaikkien puolella” ja erityisesti ”suomalaisen miehen sielunelämän asiantuntijoita”. Vaikka sotilaspapit ovat myös henkilökuntaa varten, varusmiespalvelus on usein aikaa, jolloin asevelvollisilla on aikaa pysähtyä istumaan ”kannon nokkaan” ja ajatella. Aika ja rauhoittuminen ovat toisinaan niitä tekijöitä, jotka voivat nostaa pintaan vaikkapa vanhaa, käsittelemätöntä surua tai tarvetta pohtia elämän perimmäisiä kysymyksiä. Tällöin sotilaspappien mukaan ”parille kuuntelevia korvia on tarvetta”. Yksi mielenkiintoinen piirre henkisistä ja hengellisistä kysymyksistä keskusteltaessa on se, että papin kanssa näistä teemoista keskustelevat ovat taustaltaan myös esimerkiksi muslimeja tai ateisteja. Sotilaspappeja kunnioitetaan asiantuntevina ja luotettavina keskustelukumppaneina.

Sotilaspappien asiantuntijuuskenttä kehittyy globaalien ja yhteiskunnallisten muutosten seurauksena

Sotilaspapit ovat aina sopeutuneet toimimaan muuttuvassa toimintaympäristössä perinteistä kiinni pitäen. Erityisesti varusmiespalvelusta voidaan pitää eräänlaisena heijastuspintana yhteiskunnan jäsenten moninaisuudelle. Tämän päivän ilmiöt, kuten polarisaatio, kansalaisten ja erityisesti nuorten muuttuva arvomaailma, yhteiskunnan moninaistuminen sekä asevoimien teknistyminen ja teknologian kehitys, heijastuvat myös palvelusarkeen. Jälkimmäisiin liittyen esimerkiksi sosiaalisessa mediassa netinkäyttäjät helposti tavoittava sensuroimaton sotakuvasto ja myös nuoriin kohdistuva informaatiovaikuttaminen ovat tällä hetkellä ajankohtaisia asioita. Sotilaspappien näkökulmasta asiantuntijuuskenttään vaikuttaa enenevässä määrin myös kehittyvän teknologian ja yksilön eettisen toimintakyvyn välinen suhde. Tämä kaikki haastaa ammattikuntaa uudistumaan ja kehittämään osaamistaan jatkuvasti työn ohessa. Tutkimustulosten mukaan tulevaisuudessa sotilaspapin urasta haaveilevan kannattaisikin opiskella mahdollisimman laaja-alaisesti ja painottaa erityisesti uskontojen tuntemusta, etiikkaa, sielunhoitoa ja psykologisia taitoja.

Kirjoittaja:

Tiia Liuski

Tohtori- ja projektitutkija Itä-Suomen yliopistossa