Seurakuntavaalit ja demokratian kehittämisen mahdollisuus

Seurakuntavaalit lähestyvät ja kirkossa tuskaillaan kahden tutun perusongelman kanssa: miten rohkaista enemmän erilaisia ihmisiä lähtemään ehdokkaiksi vaaleihin ja miten innostaa seurakuntalaisia äänestämään?

Ehdokkaita kertyi näihin vaaleihin yli 14 300, mikä tarkoittaa, että puolet ehdokkaista tulee valituksi luottamushenkilöiksi. Sopuvaalit järjestetään 45 seurakunnassa, koska ehdokkaita on sama määrä kuin valittavia luottamushenkilöitä. Kokonaiskirkon viestintäkampanja pyrkii erottumaan, innostamaan, ja rohkaisemaan, mutta silti katukuvassa se saattaa jäädä uskontoaiheissa esimerkiksi herätyskristillisten retroilevan Se löytyi -kampanjan varjoon.

Kysymys ei ole tietenkään pelkästä valtakunnallisesta imagosta. Seurakuntien päätöksenteko on paikallispolitiikkaa siinä missä kunnallinen tai maakunnallinenkin päätöksenteko. Päättäjien vastuulla ovat seurakunnan toiminnan linjaukset, varojen käyttö, kiinteistöjen hoito ja useimpien rekrytoitavien työntekijöiden valinnat. Vastuu tuntuu varmasti raskaammalta, kun tiedossa on kokonaiskirkon varojen supistuminen ja nykyistä suuremmat rakenteelliset muutokset. Seurakuntaliitoksiin ja päätöksenteon keskittymiseen on jo totuttu monin paikoin: seurakuntia on taas edellisiin vaaleihin verrattuna 30 vähemmän, uusien luottamushenkilöiden aloittaessa yhteensä 354.

Äänestämistä aktivoivat tapa ja tieto

Seurakuntavaalit lienee vaalitapahtuma, jossa äänestysprosentti saa poikkeuksellisen suuren huomion verrattuna muihin vaaleihin. Koko seurakuntavaalien suhteellisen vaalitavan 50-vuotisen historian aikana äänestäneiden osuus on ollut alle 20 prosenttia. Yleisin kysymys on, miksi juuri seurakuntavaalit eivät kiinnosta. Kyselyjen perusteella merkittävä osa äänestäjistä kuitenkin suhtautuu seurakuntavaaleihin samalla tavoin kuin muihinkin: äänioikeutta käytetään, koska se on tapa tai sitä pidetään ”kansalaisvelvollisuutena”. Äänestämässä eivät siis käy ainoastaan seurakunta-aktiivit. Mutta seurakuntien luottamushenkilöt valikoituvat kuitenkin yleensä enemmän seurakunta-aktiivien kuin koko seurakunnan väestökirjon mukaisiksi.

Seurakuntavaalien äänestäjäkysely vuonna 2018 toi esiin myös sen, että myönteinen suhtautuminen seurakunnan toimintaan sekä tieto ehdokkaan ja hänen taustaryhmänsä ajamista asioista olivat merkittäviä syitä äänestämiselle. Tapaäänestäjät siis aktivoituivat vain, jos heillä on jokin vaikutelma tai kokemus seurakunnasta. Lisäksi äänestyskynnyksen ylittyminen näyttää vaativan tietoa. Sitä seurakunnat ja kokonaiskirkko koettavat vaalisivuilla tarjota, mutta äänestäjät eivät sitä aina saavuta. Yksi keskeinen tapa saada tietoa ehdokkaista ja heidän arvovalinnoistaan on vaalikone, joka nyt on auki äänestäjille.

Ehdokkaan taustaryhmän merkitys herättää ristiriitaisia mielikuvia. Kyseessähän ovat valitsijayhdistykset, eivät varsinaiset valtuustoryhmät. Tätä erityispiirrettä seurakuntavaalien edustuksellisuudessa pohtivat Hanna Wass, Heikki Hiilamo ja Titi Gävert artikkelissaan Seurakuntavaalit demokratian stressitestinä. Valitsijayhdistysten tehtävänä on rekrytoida mahdollisimman paljon ehdokkaita ja nostaa heitä luottamushenkilöiksi. Yhdistykset eivät siis ole pysyviä instituutioita eivätkä ne toimi valtuustokaudella puolueiden tapaan valtuutettujen ryhminä.

Demokratiaa ei kehitetä pelkästään vaaleissa

Entäpä kirkollinen demokratia? Matala äänestysprosentti indikoi monelle sitä, että demokratia ei toteudu seurakuntavaaleissa erityisen hyvin. Toisaalta se kertoo myös siitä, että seurakuntavaalit eivät useimmille seurakuntien jäsenille ole se kanava, jota kautta he haluaisivat vaikuttaa seurakunnan toimintaan. Kirkkovaltuusto päätöksentekopaikkana tuntuu etäiseltä. Seurakuntien toiminta on kuitenkin lähtökohtaisesti lähellä ihmistä, joten miksi ei myös lähiseurakunnan toimintaan vaikuttaminen voisi olla mahdollisimman lähellä ihmistä? Kansalaisyhteiskunnan tutkimuksessa puhutaan neljännen sektorin noususta, joka kasvaa varsinkin sosiaalisen median kaltaisissa ympäristöissä, syntyy nopeasti ja järjestäytyy löyhästi ja kevyesti. Toiminta voi myös lakata, kun sille ei ole enää tarvetta.

Pasi Mäenpää ja Maija Faehnle pohtivat neljännen sektorin nousua käsittelevässä kirjoituksessaan sitä, mikä aktivoi ihmisiä vaikuttamaan. Heidän mukaansa

“avainkysymys voi olla, miten saada aktiivisten kansalaisten muodostamat paikalliset yhteisöt tuottamaan sellaisia palveluja tai arjen toimintaa, jotka tekevät muille helpoksi ja houkuttelevaksi tuuppautua (engl. nudge) kestävämpään elämäntapaan ilman pakkoa.”

Seurakunnissa toimii merkittävä määrä vapaaehtoistoimijoita erilaisissa tehtävissä. Heidän yhdenvertainen osallistumisensa seurakunnan toiminnan suunnitteluun ja toteuttamiseen on jo päätynyt osaksi monien seurakuntien strategisia linjauksia. Vastaava harppaus pitäisi tehdä myös päätöksenteossa. Mitä jos mahdollisuus osallistua itseä ja omaa arkea koskeviin päätöksiin esimerkiksi kansalaisraatien ja aloitteiden muodossa olisi normaali toimintatapa? Myös seurakunnan osallistumista ilmastonmuutostyöhön voisi vauhdittaa se, että se hahmottaisi paikkansa yhtenä yhteiskunnallisena ilmastotoimijana ja aktivoisi ihmisiä kannustamaan ja sparraamaan seurakuntaa tehokkaampiin toimiin ekologisen kestävyyden edistämiseksi.

Kirjoittaja

Veli-Matti Salminen

Tutkija, Kirkon tutkimus ja koulutus