Jeesuksen esimerkki ja opetukset ovat alusta alkaen innoittaneet ja ohjanneet sekä myös määrittäneet kristillisen seurakunnan toimintaa. Kun puhutaan kirkon palaamisesta juurilleen, tarkoitetaan tällä yleensä sitä, millä tavoin kirkko ja kristityt seuraavat Kristuksen esimerkkiä ja viitoittamaa tietä. Jeesuksen toiminta parantajana ja köyhien ja syrjittyjen ystävänä haastaa niin yksittäisiä kristittyjä kuin kirkkoa arvioimaan ja uudistamaan elämäänsä. Tätä vasten kirkkoa ja kristittyjä myös punnitaan.

Välittämään kutsuttu yhteisö

Kristinusko on ytimeltään Jeesuksen seuraamista ja opetuslapsena olemista. Tämä tarkoittaa sitä, että tarkastellaan asiaa yksilön, seurakuntayhteisön tai kirkon kannalta, ytimessä on pyrkimys elää todeksi sitä, mitä Jeesus opetti ja miten hän eli.

Suomalaisista enemmistö edelleen odottaa, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko olisi näkyvästi mukana kantamassa sosiaalista vastuuta. Tämä tarkoittaa haavoittuvassa asemassa olevien palvelemista ja auttamista, mutta myös yhteiskunnallisiin kipupisteisiin puuttumista. Kirkon tehtävää ei nähdä yksin hengelliseen toimintaan keskittyvänä, vaan kirkon odotetaan panostavan myös auttamiseen ja hyvinvoinnin edistämiseen. Kirkkoa punnitaan ja tarvittaessa myös kritisoidaan sen mukaan, miten hyvin sen katsotaan seuraavan Jeesuksen esimerkkiä ja opetuksia. Ihmisillä on edelleen varsin laajalti jaettu käsitys Jeesuksesta lähimmäisenrakkauden esimerkkinä ja opettajana. Jeesuksen opetus rakkauden kaksoiskäskystä tai ainakin sen kehotus ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” tunnetaan kristinuskon eetoksena hyvin.

Evankeliumikirjoitukset ja Apostolien teot kuvaavat lähimmäisenrakkautta ihanteena, johon kristittyjä ja seurakuntaa kutsutaan. Kristillisen kirkon tehtävä on välittää ihmisille Jumalan rakkautta. Kokemus rakkauden kohteena olemisesta voi toteutua ja välittyä ihmisten keskinäisen yhteyden, huolenpidon ja välittämisen kautta. Evankeliumikirjoitusten kautta välittyvä Jeesuksen sanoma on selkeä: Jumala rakastaa ihmistä ja ihmiset on kutsuttu rakastamaan toinen toisiaan. Kokemus Jumalan rakkaudesta välittyy huolenpidon ja välittämisen kautta. Tätä keskinäistä rakkauden ja huolenpidon todellisuutta Jeesus kutsuu evankeliumeissa Jumalan valtakunnaksi. Kyse ei ole vain tulevasta tuonpuoleisesta valtakunnasta, vaan todellisuudesta, jota eletään todeksi nykyisyydessä. Jeesus haastaa elämään tätä Jumalan valtakuntaa todeksi julistuksen lisäksi oman esimerkkinsä kautta. Jeesus lyöttäytyy yhteiskunnan marginaaliin työnnettyjen sairaiden, kerjäläisten, vammaisten, prostituoitujen ja muiden halveksittujen (”saastaisten”) seuraan ja synnyttää näissä uutta elämää parantamalla, kohtaamalla, puhumalla, kuuntelemalla ja koskettamalla.

Esimerkiksi Matteuksen evankeliumi kiteyttää Jeesuksen toiminnan seuraavasti:

Jeesus kulki sitten kaikissa kaupungeissa ja kylissä. Hän opetti synagogissa, julisti ilosanomaa taivasten valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat. Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla. (Matt. 9:35–36.)

Kirkon perustehtävästä

Niin kutsutussa tehtävänjulistuksessaan (Luuk. 4:16–21) Jeesus tulkitsee itsensä ja tehtävänsä Vanhan testamentin messiaanisen tekstin kautta (jakeet 18–19):

Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.

Tämä on ollut keskeinen kristittyjen ja kirkon itseymmärrystä ohjannut raamatunkohta. Sen mukaan toisaalta Kristuksen (kirkon ja kristittyjen) tehtävä on julistaa hyvää sanomaa. Toisaalta Kristuksen (kirkon ja kristittyjen) tehtävä on auttaa hädänalaisia (köyhiä, vangittuja, sokeita, sorrettuja, velkaongelmaisia).

Jeesus liittyi julistuksessaan ja toiminnassaan Vanhan testamentin profeetalliseen perintöön, johon kuului yhteiskunnallisen vanhurskauden julistaminen ja toivon viestin tuominen köyhille, sorretuille, vangituille ja sairaille. Profeetat kiinnittivät kansan huomion paitsi uskonnolliseen rappiotilaan myös sosiaalisiin epäkohtiin; he puolustivat etenkin köyhiä, leskiä, orpoja, vanhuksia ja muukalaisia.

Jeesuksen messiaanista itseymmärrystä ja tehtävänjulistusta ei tule lukea pelkästään kirjaimellisena kuvauksena eli sairaiden parantamisena, velkaongelmista kärsivien vapauttamisena tai köyhien auttamisena. Vastaavasti tekstiä ei tule myöskään lukea pelkästään hengellisenä (metaforisena) kuvauksena synnin orjuudesta ja sairaudesta vapauttamisena. Molemmat ulottuvuudet ovat siinä yhdessä ja vastaavalla ne tulee säilyttää yhdessä erottamattomina myös hahmotettaessa kirkon ja kristittyjen missiota eli tehtävää maailmassa.

Hyvän sanoman julistuksen sisältö ja merkitys tulee ymmärtää siis sekä tämän- että tuonpuoleisena asiana. Luvattu pelastus tarkoittaa tällöin enemmän kuin taivaaseen pääsyä. Hyvän sanoman sisältö on lupaus Jumalan elämää uudistavasta rakkaudesta ja huolenpidosta. Ekumeenisessa nk. Jumalan valtakunta -keskustelussa on haluttu korostaa tätä pelastuksen kokonaisvaltaisuutta. Tällöin ajatellaan, ettei riitä, jos kirkko tyytyy vain hyvän sanoman julistamiseen. Kirkon tulee myös toimia, jotta julistuksen sisältö tulisi todeksi.

Tämä kokonaisvaltaisuuden periaate näkyy hyvin myös keskusteluissa koskien lähetystä ja diakoniaa. Esimerkiksi Luterilaisen maailmanliiton (LML) piirissä käytyjen keskustelun kokonaisvaltainen (holistinen) näkökulma kirkon missioon näkyy hyvin asiakirjoissa Mission in Conext ja Diakonia in Context. Kokonaisvaltaisempaa missioymmärrystä, jossa sananjulistus ja diakonia ovat erottamattomia, on hahmotettu ekumeenisesti transformaation käsitteellä. Sillä on haluttu korostaa sekä toimijassa että toimintaympäristössä tapahtuvaa muutosta. Kirkko uudistuu ja uudistaa, muuttuu ja muuttaa.

Erityisen kiintoisaa muutos on ollut evankeliointiin keskittyneissä liikkeissä. Poliittiset vapautusliikkeet herättivät niissä aluksi hämmennystä ja epäluuloa. Samalla kuitenkin toimijat olivat joutuneet kohtaamaan toiminnassaan sosiaalisia haasteita, joita ei voinut ohittaa. Evankeliumin julistamisen ja sosiaalisen vastuun keskinäinen suhde haastoi teologista pohdintaa. Kasvanut ymmärrys evankeliumin ja pelastuksen kokonaisvaltaisuudesta antoi tilaa huomioida aiempaa vahvemmin myös sosiaaliset ongelmat ja niitä aiheuttavat yhteiskunnalliset syyt. Uutta missioymmärrystä haluttiin myös jäsentää ja sanoittaa teologisesti uudella tavalla. Vapautuksen käsite koettiin poliittisesti rasitetuksi. Kehityksen käsitteen koettiin puolestaan kantavan mukanaan vinoutunutta asennetta suhteessa kolmanteen maailmaan. Ratkaisuksi löydettiin transformaation käsite.

Kokonaisvaltaisen mission näkökulmasta Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta ei sijaitse jossain kaukana tulevaisuudessa, vaan sitä eletään todeksi jo nyt. Tämän vuoksi ei voi pitää kovin onnistuneina niitä pelastusta koskevia tulkintoja, jotka painottuvat vain kuolemanjälkeiseen elämään, taivaaseen pääsyyn ja kadotuksen välttämiseen. Onnistuneita eivät ole myöskään ne näkemykset, joissa kirkon tehtävä pyritään rajaamaan vain hengellisiin tai tuonpuoleisiin asioihin. Jeesuksen julistuksessa pelastus koskettaa ihmistä kokonaisuudessaan. Maanpäällistä elämää ei irroteta näkymättömästä, tuonpuoleisesta todellisuudesta.

Kirkon missiota eli perustehtävää määriteltäessä ydinkysymys on, millä tavoin kirkko auttaa ihmisiä Jeesuksen viitoittamalla tavalla paitsi hengellisessä myös henkisessä ja aineellisessa hädässä. Kristikunta on käyttänyt jo hyvin varhain toimintansa mittapuuna Jeesuksen kertomusta laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:30–37). Se innoittaa kuulijaa toimimaan hädänalaisen ihmisen hyväksi ja on samalla hyvä esimerkki siitä, millä tavoin kirkossa kannattaa toteuttaa niin sanottua diakoniakasvatusta. Kertomus on jo hyvin varhain ohjannut seurakuntien toimintaa. Esimerkiksi seurakuntien jumalanpalvelustilojen yhteyteen perustettiin vieraskoteja, jotka toimintansa puolesta olivat eräänlaisia majataloja ja sairaaloita. Nyttemmin esimerkiksi Suomen ev.lut. kirkon tehtäväymmärrys on laajentunut lähimmäisvastuusta luomakuntavastuuseen, jonka piiriin kuuluu myös kysymys luomakunnan pelastuksesta (Room. 8:22).

Kirkon perusta lepää Kristuksen esimerkissä ja julistuksessa. Kirkko on pyrkinyt eri aikoina elämään tämän esimerkin ja sanoman mukaisesti. Vaikka tässä Kristuksen seuraamisessa kirkko ja kristityt eivät ole aina onnistuneet, usko siihen, että keskinäisen jakamisen ja huolenpidon yhteisö (Ap.t. 2:42–47) on jonain päivänä pysyvästi totta, rohkaisee yrittämään epäonnistumisista ja vastoinkäymisistä huolimatta. Alkuseurakunnan elämästä annetussa ihanteellisessa kuvassa pelastus ja uusi rakkauden täyttämä elämä kuuluvat yhteen. Alkuseurakunta ennakoi Jumalan valtakunnan tulemista pyrkimällä elämään sen mukaisesti. Seurakunta sulki huolenpitoonsa kärsivät ihmiset.

Myöhemmässä diakonianhistoriassa kirkon uudistusliikkeille ominaista on ollut vahva pyrkimys palata tuohon alkuseurakuntaideaaliin ja elää sitä uudelleen todeksi kulloisessakin yhteiskunnallisessa tilanteessa.

Jumala on köyhän ja sorretun puolella

Opetuksissaan Jeesus nojautui toistuvasti Vanhan testamentin kirjoituksiin, jotka korostivat Jumalan rakkautta ja lähimmäisenrakkautta. Juutalaisessa jumalanpalveluselämässä luetuissa ja lauletuissa teksteissä toistui jatkuvasti se, miten Jumala pitää köyhän ja sorretun puolta – Herra on sorrettujen puolustaja.

Muun muassa seuraavien raamatunkohtien tehtävä on ollut paitsi valaa toivoa köyhille ja sorretuille myös varoittaa niitä, jotka käyttävät valtaansa väärin:
Herra on sorrettujen turva, hän on suoja ahdingon aikana. Jumala ei unohda köyhää ainiaaksi, sorrettujen toivo ei raukea tyhjiin. (Ps. 9:10, 19.)
Älä riistä heikkoa hänen heikkoutensa vuoksi, älä sorra köyhää oikeudessa, sillä Herra ajaa hänen asiaansa ja riistää hengen hänen riistäjiltään. (Sananl. 22:22–23.
Älä siirrä vanhaa rajapyykkiä äläkä tunkeudu orpojen pelloille, sillä heillä on väkevä puolustaja, joka ajaa heidän asiaansa sinua vastaan. (Sananl. 23:10–11.)

Rukouksessa kuninkaan puolesta todetaan, miten nimenomaan kuninkaan vastuulla on pitää huolta oikeudenmukaisuuden toteutumisesta ja köyhien auttamisesta:
Hän jakakoon kansallesi oikeutta, köyhiä palvelijoitasi hän auttakoon, – – Olkoon hänen tuomionsa köyhän turva, maan vähäiset saakoot hänen apunsa, ja sortajat hän murskatkoon – – (Ps. 72:2, 4.)
– – sillä hän [kuningas] kuulee köyhän avunhuudot ja rientää turvattoman auttajaksi. Hän säälii kurjaa ja avutonta ja pelastaa köyhät ahdingosta, lunastaa heidät väkivallan ja sorron alta, ja jokaisen henki on hänelle kallis. (Ps. 72:12–14.)

Toistuvasti Vanhassa testamentissa vedotaan juutalaisten omaan kokemukseen Egyptin orjuudesta, jotta he samaistuisivat köyhien, muukalaisten ja sorrettujen tilanteeseen:
Älä tee muukalaiselle vääryyttä äläkä riistä häntä, sillä olet itsekin ollut muukalaisena Egyptissä. Älkää kohdelko huonosti leskiä älkääkä orpoja. (2. Moos. 22:20–21.)
Älä tee vääryyttä köyhälle päivätyöläiselle, olipa hän maanmiehesi tai maassasi asuva muukalainen. Muistakaa, että itse olitte orjina Egyptissä ja että Herra, teidän Jumalanne, lunasti teidät sieltä vapaiksi. Sen tähden teidän on noudatettava näitä käskyjä. (5. Moos. 23:14, 18.)

Vastaavalla tavalla Jeesus samaistuu köyhiin ja sorrettuihin. Vertauksessa viimeisestä tuomiosta ihmiset jaetaan ”vuohiin” ja ”lampaisiin” sen mukaan, miten he ovat suhtautuneet hädänalaisiin. Sen minkä ihmiset olivat tehneet tai jättäneet tekemättä, he olivat tehneet tai jättäneet tekemättä Ihmisen Pojalle:
Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni. (Matt. 25:35–36.)

Jeesus tiivisti lain käskyt kahteen yhtä tärkeään rakkauden käskyyn:
Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. (Matt. 22:37–39; Mark. 12:28–31; Luuk. 10:25–28.)

Myös Paavali tiivisti kaikki käskyt kehotukseen ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Room. 13:9; Gal. 5:14). Jaakobin kirjeen kirjoittaja puolestaan kutsuu tätä käskyä lain kuningaskäskyksi (Jaak. 2:8). Myöhemmin esimerkiksi Luther opetti, että ihminen voi rakastaa Jumalaa vain rakastamalla lähimmäistään; hyviä tekoja ei tehdä Jumalalle vaan lähimmäiselle. Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä tämä lähimmäisen ja Jumalan rakastamisen ykseys ilmaistaan selvästi: Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.
Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään. (1. Joh. 4:19–21.)

Palvelemaan kutsuttu

Minkälaisen tehtävän Jeesus jätti seuraajilleen, apostoleille ja sittemmin kristilliselle kirkolle? Olemme edellä tarkastelleet sitä, miten lähimmäisenrakkaus on sekä Vanhan testamentin että Jeesuksen julistuksen ja toiminnan ja siten myös Uuden testamentin ydinsisältö ja perusmotiivi. Koko Jeesuksen elämä, toiminta ja julistus kertovat Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja Jumalan tahdosta, että ihmiset rakastaisivat toinen toisiaan. Tässä kohden tulemme diakonian käsitteeseen. Jeesus koki, että hänen tehtävänsä on palvelutehtävä. Palveleminen ja ihmisten auttaminen on tärkeä osa sitä kuvaa, joka Jeesuksella itsellään oli evankeliumien ja Paavalin mukaan omasta tehtävästään (Matt. 20:25–28; 25:40, 44–45; Fil. 2:5–8; Room. 15:7–8).

Kun Jeesuksen seuraajat yrittivät ymmärtää hänen ristinkuolemansa merkitystä, yhtenä tapahtumaa jäsentävänä kielikuvana käytettiin lunastusta. Lunastuksen käsitteellä pyrittiin ymmärtämään, mikä merkitys Kristuksen ristinkuolemalla ja ylösnousemuksella on ihmis- ja myös koko luomakunnalle. Tämä yhdistettiin lähimmäisen palvelemiseen, rakastamiseen. Esimerkiksi Markuksen evankeliumissa Jeesuksen perimmäinen tehtävä kiteytetään seuraavasti: ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta” (10:45; Matt. 20:28). Tätä kohtaa edeltää Jeesuksen kehotus seuraajilleen: ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija [diakonos], ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja [doûlos] (10:43–44; Matt. 20:26–27).

Saattaa olla, ettemme pysty tekemään kovin vahvoja diakonian virkaa koskevia virkateologisia johtopäätöksiä sen perusteella, miten diakonia-sanastoa on Uudessa testamentissa käytetty. Selvää on kuitenkin, että varhaiset kristityt halusivat ymmärtää olevansa Jumalan ja toistensa palvelijoita (jopa orjia, ks. esim. 1. Kor. 9:19), koska Kristus on lunastanut eli ostanut heidät vapaiksi (orjuudesta, synnistä, tyhjänpäiväisestä elämästä, lain kirouksesta, väkivallan ja sorron alta, kaikesta vääryydestä, ks. esim. Hepr. 9:12, 1. Piet. 1:18).

Paavali hyödyntää myös toisenlaista kielikuvaa, kastamista, puhuessaan Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen pelastavasta merkityksestä: ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista” (Room. 6:3–4). Osallisuus Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen merkitsi ihmisen vapautumista rakkauteen ja palveluun: ”Nyt palvelemme Jumalaa uudella tavalla, Hengen mukaan, emme enää vanhalla tavalla, lain kirjaimen orjina” (Room. 7:6).

Tätä vasten on luontevaa ajatella, että diakonian käsitteen, palvelemisen, tulee olla lähimmäisen rakastamisen merkityksessä kristillisen uskon ja siten myös koko kirkon ydinkäsite ja perusmotiivi. Laajentuneen ja aiempaa laajemmin jaetun perustehtäväymmärryksen myötä tämän palvelun, diakonian, piiriin ajatellaan kuuluvan myös luomakunta ja sen varjeleminen.

Kirjallisuutta

Transformaation käsitteestä ja siihen liittyvästä ekumeenisesta keskustelusta:

Repo, Matti (2020). Muutoksen missio. – Teoksessa Mari-Anna Auvinen ja Jyri Komulainen (toim.), Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan. Helsinki: Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 133. 38–71.

Diakoniassa ei ole kyse vain yhdestä seurakunnan työmuodosta, diakoniatyöstä, vaan koko seurakunnan, sen jäsenten ja työntekijöiden, tehtävästä ja elämisentavasta.

Kristuksen esimerkin ja opetusten mukaisesti lähimmäisen palveleminen on kirkon tuntomerkki ja luovuttamaton tehtävä. Niin kutsuttu Jeesuksen tehtävänjulistus (Luuk. 4:18-19) on kirkon ja sen jäsenten tehtävänjulistus: ”Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta”.

Diakonian periaatteet

Diakonia ilmenee kirkossa haavoittuvassa elämäntilanteessa olevan ihmisen apuna ja tukena, oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden ja rauhan edistämisenä, välittävien yhteisöjen rakentamisena sekä luomakunnan varjelemisena. Diakonisessa kirkossa sitoudutaan oheisiin periaatteisiin.

Kultaisen säännön kulmakivi: Toimintaamme ohjaa kultaisen säännön periaate: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” (Matt. 7:12). Jeesuksen esimerkin mukaisesti pyrimme kunnioittamaan ihmisen toimijuutta ja päätösvaltaa omassa elämässään: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” (Mark. 10:51). Kaikki pyrkimykset auttaa ja tukea ihmisiä lähtevät ihmisten tarpeista ja hyvän edistämisestä.

Toimijuuden vahivstaminen: Pyrimme edistämään ihmisten osallisuutta, kykyä vaikuttaa omaan elämänkulkuun, elinympäristöön ja yhteisiin asioihin. Ihminen tulee nähdä avun vastaanottajan sijaan toimijana, joka voi omien taitojensa ja erityisominaisuuksiensa kautta rikastuttaa omaa elinympäristöään ja yhteisöään. Tavoitteena on vahvistaa ihmisten kykyjen ja osaamisen kehittymistä.

Ihmisarvon puolustaminen: Diakoniseen toimintaan kuuluu erottamattomasti yhteiskunnallinen ja sosiaalieettinen ulottuvuus. Puolustamme jokaisen luovuttamatonta ihmisarvoa, edistämme ihmisoikeuksien toteutumista ja erityisesti muita heikommassa asemassa olevien hyvinvoinnin edellytyksiä. Pyrimme tunnistamaan yhteiskunnallisia epäkohtia ja vaikuttamaan niiden korjaamiseksi.

Pyyteettömyyden varmistaminen: Kunnioitamme ja puolustamme jokaisen ihmisen oikeutta omaan uskontoon, mielipiteeseen ja kulttuuriin. Uskonnolliset ja kulttuuriset ristiriidat ja erimielisyydet, eri kirkko- tai uskontokuntaan kuuluminen tai uskonnottomuus eivät saa johtaa avun tarpeessa olevan ihmisen torjumiseen. Hädänalaisen tilannetta ei saa käyttää millään tavoin hyväksi. Kirkko edistää hyvää elämää yhdessä myös uskonnollisesti ja katsomuksellisesti erilaisten toimijoiden kanssa.

Diakonian suuntaviivat

1. Tuemme haavoittuvassa tilanteessa olevia

• Tuemme haavoittuvassa tilanteessa olevia ihmisiä löytämään ja vahvistamaan omia voimavarojaan toimijoina.
• Autamme ihmisiä saamaan tarvitsemansa tuet ja palvelut. Toimimme yhdessä heidän kanssaan olosuhteiden ja palveluiden parantamiseksi.
• Kehitämme ja vahvistamme etsivän ja osallistavan työn toimintamalleja.

2. Edistämme sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää kehitystä

• Sitoudumme toiminnassamme YK:n kestävän kehityksen Agenda2030:n tavoitteiden edistämiseen.
• Toimimme oikeudenmukaisesti, tasavertaisesti, syrjimättä ja kiusaamatta.
• Otamme todesta ihmisten hädän, välitämme siitä tietoa ja vaikutamme poliittiseen päätöksentekoon köyhyyden vähentämiseksi ja yhteiskunnallisten epäkohtien korjaamiseksi.

3. Vahvistamme yhdessä tekemistä

• Vahvistamme yhteisöllisiä toimintatapoja, jotka antavat ihmisille mahdollisuuksia toimia ja tehdä hyvää, tunnistaa ja vahvistaa omia voimavarojaan sekä kokea merkityksellisyyttä.
• Varustamme ihmisiä toimimaan vapaaehtois- ja kansalaistoiminnan innostajina ja mahdollistajina.
• Vahvistamme ja rakennamme uusia kumppanuuksia oppilaitosten, kuntien, hyvinvointialueiden, järjestöjen, yritysten, valtionhallinnon, kirkkojen ja uskontokuntien kanssa

Millä tavoin hädänalaisen lähimmäisen palveleminen on näkynyt kristikunnan historiassa? Millä tavoin kirkko on kantanut sosiaalista vastuutaan eri aikoina? Seuraavassa diakonian historiaa hahmotetaan Sven-Erik Broddin esitystä (2002) seuraten viiden eri vaiheen kautta. Kyseiset vaiheet ovat historiallisia pelkistyksiä. Niiden tehtävänä on nostaa esiin eräitä kullekin aikakaudelle ominaisia kirkkoa ja sen diakoniaa määrittäviä näkemyksiä ja ajattelutapoja.

John Collinsin käynnistämän tutkimuskeskustelun myötä on tarpeen arvioida ja todennäköisesti myös kirjoittaa diakonian historian esityksiä ainakin osaksi uudelleen. Diakonian historian nk. perinteisistä esitystavoista ks. esim. Beyreuther 1977, 14–28; Kansanaho & Hissa 1979, 31–33; Mannermaa 1991, 42–45; Koskenvesa 2002, 35–40. Uudemman tulkintalinjan huomioivista esityksistä ks. esim. Malkavaara 2015.

Koinonia – kirkko diakoniayhteisönä

Ensimmäisessä vaiheessa (koinonia, osallisuus-vaihe) kirkko on kristityistä koostuva palvelun (diakonia) yhteisö, jonka jäsenet kantavat huolta ja vastuuta toistensa hyvinvoinnista. Samalla se on jumalanpalvelusyhteisö (leitourgia), jonka keskiössä on ehtoollisyhteys (eukaristia). Lisäksi kirkko on maailmassa Kristuksesta todistava yhteisö (martyria).

Hyvin pitkään kristillinen kirkko pysyi vähemmistöasemassa, mikä lujitti sen sisäistä yhteiselämää ja siihen liittyvää sosiaalista vastuunkantoa eli diakoniaa. Apostolien teot kuvaa osaltaan tätä yhteisöllistä keskinäisen jakamisen ideaalia, joka kytkeytyi kiinteästi ehtoollisyhteyteen. Vähäosaisista huolehtiminen oli samalla yhteisön ”sisäänrakastamista”. Virkojen vakiintuessa diakonin liturgisena tehtävänä oli avustaa piispaa (episkopos) ehtoollisen aikana. Yhteisön sosiaalisten erojen tasoittamiseen liittyen diakonin vastuulla näyttää olleen köyhäinhoito ja kirkon varojen hallinnointi. Diakonin tehtävänä oli toimittaa ehtoollistarpeet niille seurakunnan jäsenille, jotka eivät voineet osallistua ehtoollisen viettoon (esimerkiksi vangitut ja sairastuneet). Diakonian merkityksestä varhaisen kristinuskon leviämisessä, ks. esim. Räisänen 2002.

Kirkon laajentuessa ja diakonisen toiminnan monimuotoistuessa diakonia näyttää eriytyvän liturgiasta; sitä ei voinut enää käytännössä toteuttaa rakkaudenateriaan tai kolehtiin liittyen. Varojen kartuttamisen ja hallinnoin lisäksi diakoni saattoi kantaa vastuuta mm. vieraiden palvelusta. Jumalanpalvelustilojen yhteyteen rakennettiin vieraskoteja, joista kehittyi myöhemmin sairaaloita ja majataloja. Näyttää siltä, että tässä vaiheessa myös naiset saattoivat toimia diakoneina. Kirkon lujittaessa yhteiskunnallista asemaansa naisen asema seurakunnan johtotehtävissä kuitenkin heikkeni samalla kun liturgian diakoninen ulottuvuus joutui antamaan tilaa kultillisille elementeille. Pappisviran asema vahvistui diakonian viran kustannuksella.

Armelias kirkko

Kristinusko laajentui ja vakiinnutti 300-luvulla yhteiskunnallista asemaansa tullen yhä vahvemmin yhdeksi valtaa käyttäväksi osaksi vallitsevassa yhteiskuntajärjestelmässä. Tässä toisessa kirkkohistoriallisessa vaiheessa korostuu osallisuuden yhteisön sijaan enemmän jako antajan ja vastaanottajan, auttajan ja autettavan välillä (armeliaisuus). Jeesuksen lähimmäisenrakkauteen innoittava esimerkki ohjaa edelleen kirkkoa toimimaan köyhien ja hädänalaisten hyväksi. Seurakunnan sijaan julistuksessa korostetaan yksittäisen kristityn armeliaisuutta ja hyviä tekoja ja yleistä kilvoittelua. Toisena erityispiirteenä on kirkon avustustoiminnan keskittyminen erilaisiin laitoksiin ja luostareihin.

Kirkon hallinnon eriytyminen vauhdittui valtionuskontoaseman saavuttamisen myötä. Tämä näkyi myös kasvavina investointeina kirkko- ja muihin rakennuksiin sekä virkoihin. Jos aikaisempaa vaihetta luonnehti kirkon ja ympäröivän maailman ero, nyt vahvistui papiston ja seurakuntalaisten välinen ero. Tätä eroa ilmensi ja vahvisti jumalanpalvelusliturgian saamat kultilliset vaikutteet hoviseremonioista. Papiston erityisasema korostui myös yhteiskunnallisten erivapauksien kautta.

Kirkon avustustoiminta keskittyi laitoksiin ja luostareihin. Näin kehkeytyi monia erilaisiin avustustehtäviin erikoistuneita laitoksia, lastenkoteja, majataloja, sairaaloita ja vanhainkoteja, joissa harjoitettiin omaa seurakunnasta erillistä jumalanpalveluselämää. Laitokset eriytyivät eräässä mielessä omiksi seurakunnikseen. Myös piispan toimivaltuudet suhteessa laitoksiin heikkenivät.

Alueellisesti määrittyvä kirkko

Kolmannessa vaiheessa korostuu alueellisuus, maantieteellisesti määrittyvän seurakunnan merkitys (parokiaalisuus- eli alueseurakunta; kr. paroikia: oleskella lähellä, lat. parochia). Sen sijaan, että kirkkoa ajateltaisiin ensisijaisesti kastettujen yhteisönä, korostuu ajatus, että tietyllä alueella asuvat kuuluvat kirkkoon. Parokiaalinen kirkko-oppi vahvistui 600-luvulta lähtien. Tässä vaiheessa kristillisyys läpäisi koko yhteisön, kaikki paikkakunnan jäsenet kuuluivat paikalliseen seurakuntaansa. Samalla piispat, diakonit ja papit olivat entistä selkeämmin palkattuja virkamiehiä.

Myöhäiskeskiajalla kaupungeissa maistraatit ottivat vastuuta avustustoiminnasta. Laajamittaiseen kulkutautien ja sotien synnyttämään kerjäläisyyteen yritettiin löytää ratkaisuja. Samalla teologisesti ihannoitiin sekä köyhyyteen sitoutumista (kerjäläisveljestöt) että köyhille osoitettuja laupeudentöitä. Reformaatiossa purettiin kerjäläisyyttä ylläpitäviä teologisia ajattelumalleja (hyvillä teoilla ei voi ansaita pelastusta) ja yritettiin myös uudistaa avustusjärjestelmiä. Reformaatiossa viritettiin myös pyrkimys palata takaisin alkukirkolliseksi nähtyyn diakonaattiin; liturginen diakonaatti nähtiin osana kirkon rappeutumista.

Huolimatta reformaatiossa vallinneesta pyrkimyksestä palata alkukristilliseen seurakuntayhteyteen ja sen mukaiseen huolenpidon yhteisöllisyyteen, laupeudentekojen merkitystä korostettiin saarnoissa. Syynä tähän oli diakonisen alkuinnostuksen hiipuminen; oli tarpeen herätellä vastuunkannon henkeä seurakuntalaisissa. (Ks. esim. Arffman 2007, 53–55; 2008, 257 ja 300).

Yhdistyskristillisyys – kirkkoja kirkossa

Paikallisseurakuntapainotteisuus muuttui neljännessä vaiheessa yhdistyspainotteiseksi. Diakonian uudestisyntyminen kanavoitui ja sai muotonsa erilaisissa yhdistyksissä, kuten 1800-luvulla niin sanotuissa diakonialaitoksissa. Luostareihin ja diakonialaitoksiin tiivistyi kirkkokriittinen ja kirkon uudistusta vaativa ajattelu; oltiin tyytymättömiä siihen, miten kristillisyys ilmeni käytännössä.

Pietistisessä ajattelussa todellinen kirkko nähtiin muuksi kuin kirkkoinstituutio; omiin ”todellisten kristittyjen” jumalanpalveluksiin kokoontuvat ihmiset muodostivat omia seurakuntia seurakuntien sisään (ecclesiola in ecclesia). Tämä kirkkonäkemys liittyi 1800-luvun yhdistymisaatteeseen, jolloin perustettiin lukuisia erityyppisiä seuroja ja yhdistyksiä. Teollistumisen ja kaupungistumisen myötä köyhyys ja kristillisyydestä irtaantuminen herättivät huolta, jonka motivoimana diakonia nähtiin osana uuttaa lähetystehtävää, sisälähetystä. Ajateltiin, että uudestisyntymisen myötä ihmisessä tapahtunut muutos parempaan näkyisi myös yhteiskunnallisesti ja kirkollisesti myönteisinä muutoksina. Uutena piirteenä diakoniseen toimivalikkoon nostettiin koulutus ja pyrkimys nostaa esiin yhteiskunnallisia epäkohtia ja olla mukana korjaamassa niitä.

Kun luterilaisen kirkon piirissä diakonian virka ei ollut päässyt kehittymään, erilaiset yhdistykset ja laitokset tarjosivat väylän toteuttaa uutta pyrkimystä elää todeksi alkuseurakunnan ihannetta. Diakoniavastuuta haluttiin levittää ja lujittaa kristittyjen keskuudessa, ja yhdistykset tarjosivat tähän toteuttamiskanavan. Tällä tavoin syntyi diakonien ja diakonissojen virkoja kirkkoinstituution ulkopuolelle, joskin samalla on tarpeen muistaa, että yhteiskunta oli edelleen hyvin vahvasti kristillisen yhtenäiskulttuurin läpäisemä.

Kirkko Jumalan valtakunnan tunnusmerkkinä

Viidettä vaihetta eletään Broddin mukaan nyt. Yhtenäiskulttuurin jälkeisessä tilanteessa kirkko on haluttu nähdä maailmaa varten asetettuna sakramenttina (sacramentum mundi). Tällöin ajatellaan, että diakonia ei ole joidenkin kirkon piirissä toimivien erityisryhmien ja yksittäisten toimijoiden omaa toimintaa joitain erityisryhmiä varten. Kun kolmessa edellisessä kirkon diakoniahistorian vaiheessa (armeliaisuus-, parokiaalisuus- ja yhdistyskristillisyys-vaiheet) diakonia jäi joidenkin tiettyjen ryhmien ja laitosten erityisomaisuudeksi, nyttemmin on haluttu nähdä, että kirkossa toteutuisi paluu alkukristilliseen osallisuusajatteluun (koinonia).

Teologisissa keskusteluissa on haluttu korostaa, että diakonian tulee luonnehtia koko kirkon elämää. Kirkkoa arvioidaan tekojen perusteella. Tällöin diakonia on kirkon todistusta (martyria) maailmassa. Vain olemalla diakoninen yhteisö kirkko voi olla Jumalan valtakunnan läsnäolon tuntomerkkinä yhteiskunnassa. Näin diakonia on kirkon luovuttamaton ominaispiirre.

Suhteessa maailmaan kirkon osallisuutta ja yhteisöllisyyttä (koinonia) ei kuitenkaan haluta rajata omaan yhteisöön. Ekumeenisissa keskusteluissa on painotettu, ettei kirkko jaa vain oman yhteisönsä jäsenten kärsimyksiä vaan kaikkien ihmisten kärsimystä.

Kirjallisuutta

Arffman, Kaarlo

2007: Vanhurskauttamisen ja auttamisen suhde Saksan reformaatiossa. Julkaisussa Mikko Lahtinen, Terttu Pohjolainen & Tuulikki Toikkanen (toim.): Anno Domini 2007. Diakoniatieteen vuosikirja. 48–58.

2008: Auttamisen vallankumous. Luterilaisuuden yritys ratkaista köyhyyden aiheuttamat ongelmat. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura & Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.

Beyreuther, Erich

1977: Uskon tekojen tieltä. Diakonian ja sisälähetyksen vaiheita uudella ajalla. Suom. Kai Selinheimo. 2. painos. Helsinki: Kirjaneliö.

Blennberger, Erik & Hansson, Mats J.

2008: Blennberger, Erik & Hansson, Mats J. (red.). Vad menas med diakoni? Teoksessa Diakoni: tolkning, historik, praktik. Stockholm: Verbum. 13–28.

Brodd, Sven-Erik

2002: Diakonia kirkkohistoriassa: viisi mallia. Teoksessa Mikko Lahtinen & Tuulikki Toikkanen (toim.) Anno Domini 2002. Diakoniatieteen vuosikirja. 76–97.

Collins, John N.

2009: From διακονία to diaconia today. Historical aspects of interpretation. Teoksessa Diakonian tutkimus 2. 133–147.

Kansanaho, Erkki & Hissa, Pentti I.

1979: Palveleva kirkko. Diakonian oppikirja. Kolmas, uudistettu painos. Helsinki: Kirjaneliö.

Koskenvesa, Esko

2002: Diakonia kirkon elämässä ja toiminnassa. Teoksessa Riitta Helosvuori, Esko Koskenvesa, Pauli Niemelä & Juhani Veikkola (toim.): Diakonian käsikirja. Helsinki: Kirjapaja. 35–58.

Malkavaara, Mikko

2015: Diakonia ja diakonivirka. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 26. Kirkko ja toiminta. Kirkkohallitus. Helsinki 2015.

Mannermaa, Tuomo

1991: Diakonian teologiaa vanhasta kirkosta reformaatioon. Teoksessa Kerttu Inkala (toim.): Hoivatkaa toinen toistanne. Diakonian teologian käsikirja. Pieksämäki: Kirjaneliö. 39–47.

Räisänen, Heikki

2002: Diakonia ja varhaisen kristinuskon leviäminen. Teoksessa Anno Domini 2002. Diakoniatieteen vuosikirja. 98–112.