Totuus- ja sovintoprosessit haastavat myös tutkimusta muutokseen

Konferenssi käynnistyi luennolla alkuperäiskansojen kanssa toteutettavista sovintoprosesseista. Nämä prosessit haastavat samalla myös tutkimuksen tekemisen metodologiaa, minkä professori Torjer Andreas Olsen Norjan Arktisesta yliopistosta luennossaan osoitti. Totuus- ja sovintoprosesseja on käynnistetty monissa eri maissa alkuperäiskansoihin kohdistuneiden vääryyksien käsittelemiseksi. Esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa työtä tehdään saamelaisten kanssa, Norjassa saamelaisten lisäksi myös suomensukuisten kveenien kanssa ja Tanskassa puolestaan Grönlannin inuiittien kanssa.

Olsen kysyi esityksessään, miten sovintoprosessi muuttaa tutkimuksen tekemisen prosesseja. Tutkimuksen roolin pohdinta tässä kontekstissa ei ole yhdentekevää, koska alkuperäiskansojen kolonisaation ja assimilaation historiassa on tieteellisen tutkimuksen varjolla tehty paljon vahinkoa. Sillä oikeutettiin usein alkuperäiskansojen toiseuttaminen ja marginalisointi, joka todentui eri instituutioissa, kuten kouluissa, terveydenhuollossa ja kirkoissa. Näin ollen myös tutkimuksesta itsestään on purettava kolonisaation asetelmat ja annettava toimijuus alkuperäiskansoille. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi koulutusta ja pedagogiikkaa, joka perustuu alkuperäiskansojen tuottamalle tiedolle. Tutkimusprosesseissa olennaista on noudattaa periaatetta ”ei mitään meistä ilman meitä” ja varmistaa esimerkiksi alkuperäiskansojen tutkimuksessa heidän osallistumisensa jo sen suunnitteluvaiheessa. Omistajuus ja pääsy tutkimusaineistoihin kuuluvat niin ikään kirjattuihin tavoitteisiin.

Olsen kysyi myös, ovatko totuus ja sovinto uskonnollisia käsitteitä. Ainakin uskonnolliset yhteisöt voivat luontevasti soveltaa oppiaan totuus- ja sovintoprosessin tueksi. Suomessa esimerkiksi evankelis-luterilainen kirkko on viime vuosikymmeninä tarkastellut kriittisesti historiaa, pyytänyt anteeksi saamelaisille tehtyjä vääryyksiä ja toteuttanut myös virsikirjojen ja Raamatun saamenkielisiä käännöksiä. Uusimpana avauksena on kirkon ja saamelaisten totuus- ja sovintoprosessi, joka aloitettiin vuonna 2022.

Miten uskonnolliset yhteisöt vastaavat yhteiskunnallisiin haasteisiin?

Yhtenä toistuvana teemana konferenssissa nousi esiin kirkkojen ja muiden uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnallisen roolin vahvistuminen. Saksan katolista ja evankelista kirkkoa tutkinut Miriam Zimmer Bochumin yliopistosta osoitti esityksessään, että kirkkojen perinteinen rooli saksalaisessa yhteiskunnassa uskonnon pääedustajina ja moraalisina auktoriteetteina on murtunut. Kirkoilta odotetaan erityisesti konkreettista auttamista arjen tilanteissa sekä kannanottoja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kirkkojen poliittiselle ja yhteiskunnalliselle aktiivisuudelle osoittivat kyselyn perusteella tukea niin kirkkojen aktiiviset jäsenet kuin myös uskonnottomat saksalaiset.

Vielä laajemmin uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnalliseen vastuuseen johdatti Baselin yliopiston professori Jens Köhrsenin luento uskontojen roolista ilmastonmuutokseen ja muihin ympäristöhaasteisiin vastaamisessa. Hän toi luennossaan esiin ympäristötyön haasteellisuuden uskontojen kontekstissa. Esimerkiksi Sveitsissä uskonnollisille yhteisöille tehty kysely osoitti, että reilu kolmannes niistä piti ympäristötietoisuuden edistämistä tärkeänä toiminnassaan. Reformoiduista seurakunnista näin vastasi yli puolet ja katolisistakin lähes puolet, mutta evankelikaalisista seurakunnista ja islamilaisista yhteisöistä vain neljännes. Uskontojen ympäristöasenteissa erottuukin kolme ulottuvuutta: greening, non-greening ja un-greening, jotka kääntäisin vapaasti vaikkapa ”vihertävät”, ”välinpitämättömät” ja ”vastustajat”. Vihertävät asenteet korostuvat varsinkin uskonnollisten johtajien ja katto-organisaatioiden lausunnoissa, mutta usein voi olla, että ne eivät siirry paikallistasolle ja jäsenistöön. Se näkyy välinpitämättömyytenä. Suorasta vastustamisesta toimivat esimerkkinä esimerkiksi Yhdysvaltain evankelikaalien puhe ympäristötietoisuudesta ”vääränä evankeliumina”. Tällaisen taustalla voi vaikuttaa esimerkiksi kristillisen oikeiston ja öljyntuottajien välinen yhteistyö.

Uskonnollisilla yhteisöillä voi olla mittavasti resursseja ilmastonmuutostyöhön, jos niitä halutaan käyttää. Materiaalisina resursseina ovat esimerkiksi rakennukset ja maanomistus, poliittisina resursseina julkinen näkyvyys ja verkostot sekä kulttuurisina resursseina vaikutusmahdollisuudet arvoihin ja maailmankatsomukseen. Köhrsen esitti luentonsa yhtenä lopputulemana, että uskonnoilla olisi huomattavasti enemmän potentiaalia vastata ympäristöongelmiin kuin mitä ne nyt tekevät. Tämä tarkoittaa sekä konkreettisten ympäristötoimien tekemistä että ympäristötietoisuuden edistämistä.

Kirjoittaja

Veli-Matti Salminen

Tutkija, Kirkon tutkimus ja koulutus