Sairaalasielunhoito 100 vuotta 2025

Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välissä sairaalasielunhoidon kehitys oli maltillista. Helsingissä palkattiin työntekijä Punaisen Ristin sairaalaan. Tampereelle perustettiin sairaalasaarnaajan virka 1947.
Helsingissä valittiin 1940 sairaalasaarnaajan virkaan Niilo Syvänne. Hän kehitti työalaa voimakkaasti. Syvänne teki yhteistyötä seurakuntien kanssa ja koulutti vapaaehtoisia sairaalaan. Hänen työssään painottui potilaiden henkilökohtainen sielunhoito. Niilo Syvänne vaikutti siihen, että sairaalaan saatiin ensimmäinen naistyöntekijä, Anja Luhtasela vuonna 1955.

Vielä 1950 – luvulla Suomessa toimi osa-aikaisina sairaalapappeina noin 30 henkilöä. Heidän palkkansa maksoi valtio. Valtioneuvosto lakkautti palkkiotoimet 1951. Vuodesta 1954 lähtien sairaalapappien virkanimikkeeksi tuli sairaalapastori.

Vuonna 1956 vastuu sairaalahoidon järjestämisestä siirtyi valtiolta kunnille. Lääkintöhallitus, Sairaalaliitto ja kirkko allekirjoittivat yhteistyösopimuksen 1965. Siinä sovittiin, että sairaala tarjoaa työntekijöille tilat ja evankelis-luterilainen kirkko maksaa palkat. Tuo sopimus on pohja nykyisille kirkon sairaalasielunhoidon työalaa ohjaaville sopimuksille Hyvinvointilalueiden ja seurakuntien / seurakuntayhtymien kesken.

1950 – luvun lopussa sairaalateologeja oli 13, heistä yhdeksän työskenteli Helsingissä. Joukossa oli edelleen vain yksi nainen. Vuonna 1963 sairaalapapit ryhtyivät tilastoimaan työtään. Syksyllä 1965- Helsingin sairaalasielunhoitajina työskentelevät viisi naista saivat lehtorin oikeudet. Samalla vuosikymmenellä perustettiin sairaalapapin virat Turkuun, Kuopioon ja Jyväskylään.

Työmuoto laajeni ja virkoja saatiin lisää eri puolille Suomea. 1970–1980 luvuilla eettiset kysymykset, kansainvälisyys, saattohoidon kehittäminen ja aids-työ olivat tärkeitä sairaalasielunhoitotyössä. Sairaalasielunhoidon virkoja oli 97 ja työala sai kolme omaa työntekijää Kirkon Sairaalasielunhoidon keskukseen: pääsihteerin, koulutussihteerin ja toimistosihteerin. 1993 Kirkon sairaalasielunhoidon ja perheasiain keskukset liitettiin osaksi kirkkohallitusta. 2000-luvulla terveydenhuollon muutokset, bioetiikkaan ja etiikkaan liittyvät kysymykset ja yhteiskuntia koskettaneet suuronnettomuudet vaikuttivat toimintaan.

Vuonna 2002 pääsihteerin virka muutettiin sairaalasielunhoidon johtajan viraksi. Virassa jatkoi jo vuonna 1991 työalan pääsihteeriksi valittu TM, psykoterapeutti Kirsti Aalto. Aallon aikakausi kesti vuoteen 2011 saakka. Hänen aikanaan työalaa kehitettiin voimakkaasti. Myöhemmin 2010-luvulla kirkon sairaalasielunhoitotyön resursseja vähennettiin hallinnollisten muutosten myötä. Kirkkohallituksen Diakonian ja sielunhoidon yksikköön perustettiin sielunhoidon johtajan ja sielunhoidon asiantuntijan virat. Sielunhoidon johtajan virka muutettiin sielunhoidon johtavan asiantuntijan tehtäväksi. Johtavan asiantuntijan vastuulle tuli sairaalasielunhoidon erityiskoulutuksen järjestäminen ja työalan kehittäminen. Vuonna 2021 sairaalapappien virkoja oli 115. Vuonna 2024 virkoja oli 109.

2020 – luvulla globalisaatio seka kulttuuriset ja yhteiskunnalliset muutokset, kuten kaupungistuminen, väestön ikääntyminen ja syntyvyyden lasku, taloudessa ja koulutustasossa tapahtuneet muutokset sekä maahanmuutto, näkyvät suomalaisessa yhteiskunnassa.

Suomalaisista suurin osa on kristittyjä, heistä 63,6 % kuuluu Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Maahanmuuton myötä uskonnollinen kenttä kirjavoituu ja uskonnollisista identiteeteistä on tullut monisävyisempiä. Erilaiset kulttuuriset ja vakaumukselliset taustat näkyvät terveydenhuollossa potilaiden ja henkilökunnan toisistaan poikkeavina arvoina ja asenteina, sekä hoitoon liittyvinä toiveina. Tämä heijastuu myös sairaalapappien työhön. Sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen järjestämisvastuu siirtyi hyvinvointialueille (n=21) vuoden 2023 alusta. Muutosten myötä kirkon tarjoamien palveluiden merkitys on kasvanut. Toiminnan painopiste on hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä.

Jo varhain havaittiin, että sielunhoitotyö sairaalassa edellyttää osaamista ja koulutusta.

Sairaalapapit alkoivat 1950–luvun lopulla järjestää keskinäisiä kokouksia, joissa osallistujat keskustelivat etukäteen lukemastaan sielunhoitoa käsittelevästä kirjasta. Sitä ennen jokainen työntekijä hankki sielunhoidon koulutusta ja osaamista itsenäisesti. Vuonna 1959 laajennettu piispainkokous asetti toimikunnan laatimaan koulutusohjelmaehdotusta sairaalasielunhoitajille. Ensimmäinen koulutus käynnistyi Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin toimesta vuonna 1960. Sitä johti Niiilo Syvänne. Koulutuksen järjestämiseen osallistuivat myös Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta ja pappisliitto. Tuolloin käytiin vilkasta keskustelua psykoterapian ja sielunhoidon suhteesta. Koulutusajattelu ja sielunhoitoliikkeet Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa vaikuttivat sairaalasielunhoitoon ja sairaalapappien koulutukseen Suomessa.

Myöhemmin piispainkokous vakiinnittu Sairaalasielunhoidon koulutustoimikunnan. Ensimmäisen koulutusohjelman teemoina olivat muun muassa: sairaalapapin työ ja sielunhoito, henkilökohtainen huolto, ryhmätyöskentelytaidot, psykologia ja psykiatria. Koulutukseen kuului sielunhoidollisten potilastapausten ja kohtaamisiin liittyvän vuorovaikutuksen käsittelyä ja analyysiä.

Samaan aikaan teologi Irja Kilpeläinen lähetettiin Yhdysvaltoihin, Manhattanilla sijaitsevaan St Luke´s Hospitaliin, psykiatriseen sairaalaan, opiskelemaan ja suorittamaan sairaalasielunhoidon kliinistä opintojaksoa. Myöhemmin Irja Kilpeläinen vaikutti työalan kehittymiseen ja yksilökeskeisen sielunhoitonäkemyksen vahvistumiseen.

Irja Kilpeläinen korosti sielunhoidossa näkemyksiä, jotka ovat edelleen keskeisiä sairaalapapin työskentelyssä. Kilpeläinen korosti sielunhoidon prosessiluontoisuutta, potilaskeskeisyyttä ja kuuntelemisen merkitystä. Potilaan kokemukset, tunteet ja ajatukset tulee ottaa todesta ja sielunhoitajalla tulee olla kykyä tunnistaa ajattelun ja tunteiden erilaisia merkitystasoja. Vastaukset potilaan pohdintoihin ovat hänessä itsessään, sielunhoitajan tehtävänä on auttaa potilasta tunnistamaan ja sanoittamaan niitä. Merkittävää oli myös tunneilmaisun, erityisesti negatiivisten tunteiden ilmaisun vapaus, sekä hiljaisuus ja sanaton viestintä. Sielunhoitaja tietää potilaasta vain sen, mitä hän kertoo. Lähde: Karvonen, Keijo (2021) Julistajasta kuuntelijaksi : Irja Kilpeläinen suomalaisen sairaalasielunhoidon uudistajana 1960-1969.

Nykyään Sairaalasielunhoidon erityiskoulutus (60 op) on prosessikoulutus. Psykodynaaminen ajattelu on liitetty osaksi erikoistumiskoulutusta ja sairaalapappeja kannustetaan hakeutumaan psykoterapeuttikoulutukseen. Erityiskoulutus syventää ja vahvistaa sairaalasielunhoitotyön osaamista ja laaja-alaistaa asiantuntijuutta kirkon sosiaali- ja terveydenhuollossa tapahtuvassa työssä. Erityiskoulutuksen keskeisin tunnuspiirre on osaamisen ja toiminnan kehittäminen sekä ennakointi ja uuteen suuntautuminen. Koulutukseen on integroitu psykoterapeuttisten valmiuksien opintokokonaisuus (30 op). Sairaalasielunhoidon erityiskoulutus sijoittuu tasolle 6 kansallisessa tutkintojen ja muiden osaamiskokonaisuuksien viitekehyksessä (FiNQF).

Koulutus sisältää osiot
o Sairaalasielunhoitajana kehittyminen 8 op
o Psykoterapeuttiset valmiudet 30 op
o Henkinen ja hengellinen tuki 17 op
o Kehittämishanke / lopputyö 5 op

Koulutuksen avulla pyritään vahvistamaan työntekijän osaamista traumatisoituneen ja kriisissä olevan ihmisen kohtaamisessa ja tukemisessa, pari- ja perhesuhteiden tukemisessa sekä elämän päätösvaiheen kysymyksissä. Lisäksi huomioidaan toimintaympäristössä tapahtuvia muutoksia, esimerkiksi kulttuurinen moninaisuus ja erilaisten vakaumusten huomioiminen, sekä työyhteisötaidot ja erilaisissa verkostoissa toimiminen. Koulutuksella pyritään vahvistamaan sairaalapapin uskonnollista asiantuntijuutta. Sairaalasielunhoidon erityiskoulutus 

Sairaalasielunhoito perustuu Hyvinvointialueen ja seurakunnan / seurakuntayhtymän väliseen sopimukseen. Sopimuksessa määritellään molempien osapuolten vastuut ja velvollisuudet. Viime vuosina sairaalasielunhoidon resursseja on leikattu. Tällä hetkellä työntekijöitä on 109. Kirkon sairaalasielunhoito numeroina

Joillain alueilla vanhusten palvelukeskuksissa vierailevat säännöllisesti seurakuntapapit ja diakoniatyöntekijät. Sairaalapapit keskittyvät sairaaloihin ja kotisairaalaan sekä kotihoitoon. Tärkeä osa-alue työssä ovat palliatiivisessa hoidossa ja saattohoidossa olevat potilaat. Potilaiden ja heidän läheistensä tuen saanti sekä osastoilla että kotisairaanhoidossa pyritään turvaamaan sairaalasielunhoidon resursseilla.

Suomalaisten asenteet sairaalasielunhoitoon ovat pääosin myönteisiä. Kirkon nelivuotiskertomuksen, Kirkko epävarmuuksien ajassa (2024) mukaan, enemmistö suomalaisista suhtautui myönteisesti pappien läsnäoloon sairaaloissa, vankiloissa ja Puolustusvoimissa. Pappien läsnäoloa sairaaloissa kannatti lähes kolme neljästä suomalaisesta, eniten 50–59-vuotiaat (82 %) sekä yli 70-vuotiaat (82 %). Naiset (77 %) asennoituivat pappien läsnäoloon sairaaloissa miehiä (67 %) myönteisemmin. Nuorimmalla ikäryhmällä sukupuolten välinen ero oli tasoittunut.
Myönteisesti sairaalapappien läsnäoloon sairaalassa asennoitui 44 %, melko myönteisesti 38 % ja neutraalisti 20 % kyselyyn vastanneista. Melko kileteisesti sairaalapappien läsnäoloon asennoitui  3 % ja erittäin kielteisesti 2 %. Kirkko epävarmuuksien ajassa

Tutkittua tietoa kirkon sairaalapappien työstä:

Artikkeleita sairaalasielunhoidosta

Kokonaisvaltaista huolenpitoa ja täyttymättömiä odotuksia

Sairaalapapin asiantuntijuus sairaalasielunhoitotyössä

Uskonnottomien ihmisten sielunhoito